Bastian Schmid: Mitt umgänge med djur (Begegnung mit Tieren, 1938)

Kirpparilöytö. Bastian Schmid (1870-1944) oli saksalainen opettaja ja eläinten käyttäytymisen tutkija, joka kirjoitti monta kirjaa eläimistä. Tässä kirjassa hän kuvaa tutkijan silmin useita Münchenin lähistöllä sijaitsevassa kodissaan asuneita erilajisia eläimiä, niin lemmikkikoiraansa Alia ja kotipihansa kanoja kuin myös poikasina saatuja villieläimiä, esimerkiksi Wolfi-sutta ja eksoottisimmista päästä mölyapina Guapoa.

Schmid kertoo laulavasta Caro-ketusta, joka oppi sattumalta Schmidin kanssa lepäillessään häntä matkimalla hyräilemään, ainoana hänen 12 ketustaan. Jos Caro teki virheitä, se harjoitteli itsekseen, kunnes sävelkulku meni oikein. Vieraiden läsnäollessa Caro teki helposti virheitä, koska tunsi luontaista epäluuloa näitä kohtaan. Hyvä esimerkki siitä, että eläimen pitää saada tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksi, jotta sen käyttäytyminen ja erilaiset kyvyt voivat tulla vapaasti esiin! (s. 98-99)

Schmid ei pelkästään tarkkaillut eläinten käytöstä, vaan teki joskus niiden käyttäytymisestä myös systemaattisia testejä. Hän esimerkiksi kokeili, miten koirat löytävät takaisin kotiin, kun ne on viety tuntemattomalle seudulle. Hän huomasi että ensimmäiselläkin kerralla, vaikka koira ei tiennyt yhtään, missä on tai miten sinne on päädytty, se löysi kotiinsa. Hän teki kokeita eri hoidokkiensa älykkyydellä, ja huomasi, että näätä(!) pärjäsi hyvää hajuaistia vaativassa älykkyystestissä oikein hyvin. Mikään eläin ei ollut hänelle liian vaatimaton tai tavallinen, vaan kanoistakin hän löysi kiinnostavaa havainnoitavaa.

Eläimistä ja niiden käyttäytymisestä kiinnostuneelle kirja oli mukavaa luettavaa. Se oli tempoltaan rauhallista, muttei kuitenkaan tylsää tekstiä. Ainoastaan haukkojen ja koirien näkökykyä käsittelevistä kokeista kertovat luvut olivat mielestäni yksitoikkoisia, muuten kirja oli leppoisaa luettavaa.

Parasta kirjassa oli kuitenkin Schmidin asenne. Kuten itävaltalainen eläintutkija Konrad Lorenzkin hän arvosti eläimiä. Hän näki eläimet yksilöinä ja myös persoonallisuuksina, lähestyi niitä ystävinä ja piti niitä tärkeinä itsessään, ei vain mekaanisina, vaistojen rajoittamina tutkimuskohteina. Hän käyttää itse asiassa usein sanaa "sielu" tai "henki" (själ, alkukielessä kaiketi sana die Seele) puhuessaan eläimistä, ja vaikka sanalla on tässä varmaan eri merkitys kuin sen nykyinen päämerkitys, Schmidin asenne poikkeaa kuitenkin paljon 1900-luvulla pitkän aikaa (ainakin anglosaksisessa maailmassa) yleisestä behavioristisesta käsityksestä eläimistä ärsyke-reaktioautomaatteina (onneksi tämä on nyt muuttunut!). Eläimen todellinen kohtaaminen vaatii Schmidin mukaan sitä, että sitä tarkkailee avoimesti ja kauan aikaa sellaisena kuin se on, ja siltikin se jää jollakin tavalla tuntemattomaksi.

Alla mina djur, även de, som inte berört här, äro själsliga typer, och bli i hög grad, liksom djuren över huvud taget, omöjliga för oss att genomskåda. Djuret är Det Främmande. Ju längre bort ifrån oss det står i fysiskt hänseende, desto obestämdare blir dess själsliv och desto obegripligare måste det tyckas oss.
        De finns myriader av små själar i djurriket, var och en med sitt bestämda vara, var och en en värld för sig och dock stående i samband med andra själar i omgivningen. Ligger det inte något storslaget över denna så främmande värld? Tyvärr har sinne och vördnad för den gått förlorade för många av oss, och vi veta knappast ens mera, vad vishet är i sin ursprungligaste och högsta mening. (160)

Suomennos: Kaikki eläimeni, myös ne, joita ei ole tässä käsitelty, ovat henkisiä tyyppejä, ja meidän on suuressa määrin mahdotonta nähdä niiden läpi, kuten yleensäkin eläinten läpi. Eläin on Tuntematon. Mitä kauempana meistä se fyysisesti on, sitä vaikeammaksi määritellä tulee sen henkinen elämä ja sitä käsittämättömämmältä sen täytyy meistä tuntea.
        Eläinkunnassa on lukemattomia pieniä sieluja, joista jokaisella on oma tietty olemuksensa, jokainen on maailma itsessään ja kuitenkin yhteydessä muihin ympäristön sieluihin. Eikö tässä näin vieraassa maailmassa olekin jotain suurenmoista? Valitettavasti monet meistä ovat menettäneet ymmärryksen siitä ja kunnioituksen sitä kohtaan, ja tuskin enää tiedämme, mitä viisaus alkuperäisimmässä ja korkeimmassa merkityksessään on.

Kirjassa on näin vanhaksi teokseksi paljon kuvia, yhteensä 56, jotka kaikki liittyvät tekstin eläinpersooniin ja niiden käytökseen. Sen lukemista haittasivat jonkin verran ruotsin vanhat verbimuodot ja vanha taivutussysteemi, joihin en tottunut kunnolla koko kirjan aikana, enkä aina ymmärtänyt tekstiä täydellisesti. Täytyy myös kehua erikseen kirjan paperia - se on ihanan tuntuista, paksua ja ylellistä. Schmidin teoksia ei näy käännetyn suomeksi.

Näin rentoutuneessa tilassa voi alkaa vaikka hyräillä. Ihmiselle asento ei ole välttämättä kovin mukava.

Bastian Schmid: Mitt umgänge med djur (Begegnung mit Tieren, 1938). Företal av prof. Bertil Hanström. Ruotsinnos: Erik Dahl och Estrid Svensson. 161 sivua.

Konrad Lorenz: Eläimet kertovat. Eläinten käyttäytyminen tiedemiehen tulkitsemana, 1975 (Er redete mit dem Vieh, den Vögeln und den Fischen, 1949)

Itävaltalainen Konrad Lorenz on yksi lapsuuteni sankareista: pidin kovasti hänen kirjoistaan, joissa hän kuvaa kokemuksiaan eläinten käyttäytymisen tutkijana eli etologina. Hän saikin tunnustukseksi uraauurtavasta työstään mm. eläinten leimautumisen ja muiden vaistotoimintojen tutkijana Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 1973 kahden muun eläintieteilijän, Karl von Frischin ja Nikolaas Tinbergenin kanssa.

Luin vasta nyt Wikipediasta hänen natsikytköksistään (nopeasti hankittu puolueen jäsenkirja sekä pienempi tai suurempi mukanaolo "saksalais-puolalaisia hybridejä" tutkivassa projektissa - projekti muuten kertoo siitä, että myöskään kristityt saksalaiset ja muut eurooppalaiset eivät välttämättä olleet turvassa natsien "tieteeltä").

Lorenzin merkitystä eläintieteilijänä ei kuitenkaan voi kiistää, ja hänen kirjoistaan välittyy kuva humaanista, eläimiä rakastavasta ja niitä ymmärtävästä ihmisestä. Hän ei suhtaudu eläimiin vain sieluttomina, mekaanisina tutkimuskohteina, kuten niin moni viime vuosisatojen tutkija, vaan näkee niiden erilaiset luonteet ja arvostaa niitä persoonallisuuksina.

Lorenz oli monessa asiassa edelläkävijä: tämän kirjan alussa hän esimerkiksi sanoo, ettei häkissä (laboratorio-olosuhteissa) elävän eläimen käyttäytymisestä voida päätellä mitään sitä, miten se käyttäytyy vapaudessa. Siksi hän tutkikin maatilallaan eläimiä luonnossa, lemmikkieläimiään tai sitten tilalla vapaasti liikkuvia kotieläimiä. Hän seurasi esimerkiksi villihanhien elämää elämällä kokonaisen kesän "hanhena hanhien joukossa": Jos tahtoo oppia tuntemaan villihanhia, täytyy elää niiden joukossa, ja jos tahtoo elää niiden joukossa, täytyy mukautua niiden elämäntahtiin. Ihminen, jota luonto ei ole siunannut laiskuuden lahjalla, ei siihen kerta kaikkiaan pysty (149). Aina hän ei tosin antanut eläinten elämän kulkea luonnollista kulkuaan esim. leimauttamalla hautomakoneesta juuri kuoriutuneet linnunpoikaset itseensä, mutta jos hän teki tällaista, hän huolehti "poikasistaan" hyvin.

Tässä kirjassaan hän antaa jonkin verran ohjeita myös lemmikkieläinten valinnasta ja niiden hyvästä hoidosta. Nämä luvut tuntuivat osittain ristiriitaisilta - hänestä oli esim. oikeutettua pitää peippoja häkissä, vaikka kirjan alussa hän puhui eläinten vapauden puolesta. Suurimman osan kirjasta vievät kuitenkin kuvaukset erilaisten luonnon- tai kotieläinten, etenkin lintujen mutta myös vaikkapa kalojen ja vesipäästäisten käyttäytymisestä. Varsinkin naakoista ja niiden sosiaalisesta elämästä kerrotaan paljon. Naakat esimerkiksi pariutuvat loppuiäkseen.

Lorenzin kirjoitustyyli on hauska ja vetävä, ja naurahtelin usein kirjaa lukiessani. Hän esimerkiksi herätti ohikulkijoiden huomiota kulkemalla niityllä kyykyssä kahdeksikkoa ja raakkumalla olkansa yli, mikä selittyi häntä seuraavilla sorsanpoikasilla, jotka olivat ruohikossa katsojilta piilossa. Kirjasta saa myös paljon tietoa eläimistä, vaikken ollutkaan läheskään kaikista asioista samaa mieltä. Monista asioista (esim. koiriin liittyvistä tiedoista) on kirjan kirjoittamisen jälkeen tietysti saatu lisätietoa ja käsitykset niistä ovat muuttuneet, mutta kirjassa on varmaan vieläkin paljon paikkansapitävää tietoa esim. naakkojen elämästä. Kirjasta välittyy käsitys siitä, että eläinten pitää saada olla sellaisia kuin ovat ja käyttäytyä itselleen luontaisella tavalla, mikä on nykyisinä tehomaatalouden aikoina hyvin tärkeää muistaa. Käännös on hyvä, ja kirjaa elävöittävät Lorenzin omat pikkupiirrokset.

Helmet-haaste 9. Kirjassa joku (tai jokin, siis eläin) karkaa.

Konrad Lorenz: Eläimet kertovat. Eläinten käyttäytyminen tiedemiehen tulkitsemana, 1975 (Er redete mit dem Vieh, den Vögeln und den Fischen, 1949). Alkusanat kirjoittanut Pontus Palmgren. Tammi. Suomennos: Jukka Koskimies. Päällys: Niilo Raitio. 225 sivua.