Jukka Rantala ym.: Näinkö historiaa opitaan? 2020

Kirjastossa osui silmiin historianopetusta käsittelevä kirja, joka tuntui selailtuna mielenkiintoiselta ja oli sitä myös luettuna. Kirjoittajat ovat historianopettajia ja/tai kasvatustieteen tutkijoita, joten he tietävät mistä puhuvat. He ovat myös jalkautuneet historiantunneille alakouluihin ja lukioihin havainnoimaan historianopetusta käytännössä.

Vaikutelma historianopetuksen käytännöistä oli pettymys. Kirjoittajat suhtautuvat historianopettajiin ja heidän työnsä vaikeuksiin ja vaatimuksiin ymmärtävästi, mutta kirjan yleisasenne on silti kriittinen ja siinä toivotaan vahvasti muutosta nykykäytäntöihin. Historianopetuksessa keskitytään Suomessa (ja esimerkiksi Yhdysvalloissa) lähes pääasiassa asiasisältöjen läpikäymiseen. Oppilaita ei kannusteta itsenäiseen lähteiden analysointiin ja niiden kriittiseen arviointiin eikä heiltä vaadita tätä, vaan sisällöt opetetaan lähinnä oppikirjojen mukaan. Suomalaiset oppikirjat ovat toki laadukkaita, mutta lähteet ovat niissä useimmiten mukana vain kuvittamassa sisältöjä, jos ollenkaan (110).

Historianopetuksessa sisällöt ovat tietysti myös tärkeitä, mutta nykyään sisältöopetus kahmaisee leijonanosan historianopetukseen käytetystä ajasta. Tämä ei ole välttämätöntä, koska opettajilla olisi opetussuunnitelman mukaan mahdollisuus käyttää halutessaan aikaa myös "historian tekstitaitojen" opettamiseen. Tätä usein käytettyä termiä ei määritellä kirjassa, mutta se tarkoittaa ilmeisesti sitä, että oppilas saa kyvyn arvioida kriittisesti historiallisia lähteitä, asettaa ne oikeaan kontekstiinsa, ymmärtää niiden suhde muihin aikakauden lähteisiin ja osata arvioida lähteiden todenperäisyyttä kirjoittajan (taiteilijan, puhujan) henkilöllisyyden, aseman ja motiivien perusteella ja ehkä huomioida myös lähteiden vastaanottajan vaikutus. Oppilaan pitäisi siis tiedostaa, että historiallinen tieto on aina tulkinnan tulosta, että samasta asiasta on usein erilaisia aikalaistulkintoja ja -käsityksiä (ja tietysti myös myöhempiä), että toiset lähteet ovat luotettavampia kuin toiset, ja osata arvioida eri lähteiden luotettavuutta.

Miksi taitopainotteisen opetuksen lisääminen olisi tärkeää? Siksi, että vaikka ihmiset saattavat elämässään selvitä hyvin ilman yksityiskohtaisia tietoja vaikkapa Ruotsin kuninkaista tai ensimmäisen maailmansodan kulusta, [o]n kuitenkin huomattavasti hankalampaa perustella, miten tulevaisuudessa pärjäisi ilman kykyä ajatella kriittisesti. Lähteiden antaman tiedon vertailu, niiden luotettavuuden arvioiminen ja taustalla olevien tarkoitusperien pohtiminen ovat taitoja, joita tarvitaan esimerkiksi erilaisten medioiden tuottaman informaation analysoinnissa (129). Olen aivan samaa mieltä: historia oli minusta koulussa tylsää eikä minulla ole järin yksityiskohtaista kuvaa historiallisista tapahtumista (yleiskuva historian kulusta toki on, ja tarvitsen sitä usein), mutta on erittäin tärkeää pystyä arvioimaan eri suunnista tarjotun tiedon oikeellisuutta ja todenpitävyyttä, koski tämä tieto sitten historiaa tai nykyisyyttä.

Historian tekstitaitojen opettaminen myös antaa toivoa ja kannustaa aktiiviseen kansalaisuuteen, koska se auttaa huomaamaan, että nykytilanne on seurausta aiemmin tehdyistä valinnoista. Jos historia ei vain tapahdu vaan ihmiset tekevät sen, myös tulevaisuuteen on mahdollista vaikuttaa (193). Tekstitaidot eivät kuitenkaan kehity itsestään muun opiskelun ohessa, vaan [k]riittinen ajattelu vaatii järjestelmällistä ja pitkäjänteistä harjoittelua aivan kuten mikä tahansa muukin taito (127).

Historian tekstitaitoja ja lähteiden kriittistä arviointia voidaan kirjoittajien mielestä opettaa myös nuorille oppilaille (esim. s. 120, 127) (ja jo sata vuotta sitten kirjoitetussa kirjassa ajateltiin lasten pystyvän mm. ajattelemaan kriittisesti).

Menetelmäopetus saattaa jopa tehostaa sisältöjen oppimista: lähdetyön lisääminen hyödyttäisi eniten heikkoja opiskelijoita. [Yhdysvaltalaisen tutkijan Abby] Reismanin mukaan tekstitaitoja tukeva historianopetus auttaisi vahvistamaan luku- ja kirjoitustaitoa mutta myös omaksumaan enemmän sisältöjä (120). Pelkkä sisältöjen läpikäynti tunneilla ei välttämättä riitä niiden oppimiseen, vaan syväoppimiseen tarvitaan informaation prosessointia. [T]ekstien kanssa toimineet omaksuivat [Abby Reismanin] tutkimusjakson aikana myös enemmän historian sisältöjä kuin vertailuryhmä, jonka saama opetus perustui opettajien luentoihin ja oppikirjoihin (172). Tässä yhteydessä voi myös muistuttaa, että se että tehtävä - usein samanlainen kuin perinteinen paperitehtävä - tehdään tietokoneella, ei itsessään tehosta oppimista.

Kirja on kirjoitettu kiinnostavasti ja helposti lähestyttävästi, ja se oli nopealukuinen. Kirjassa on viisi laajahkoa tehtäväesimerkkiä erityyppisiä lähteitä sisältävistä tekstitehtävistä (joihin kannen kuvat liittyvät), mutta nämä olivat minusta turhan rajoittuneita. Kaikki tehtävissä esiintyvät ihmiset ovat valkoisia miehiä (tai poikia), mikä vahvistaa käsitystä siitä, että historiaa tekevät valkoiset miehet tai että vain se, mitä valkoiset miehet tekevät, on tärkeää ja ”historiallista”. Tämä on ristiriitaista, koska kirjan tekstistä itsestään ei synny ollenkaan tällaista kuvaa ja kirjoittajien joukossa on myös ihmisiä, joiden nimi ei ole tyypillisen suomalainen.

Analysointitehtäviä olisi hyvin voinut tehdä myös vaikkapa feminismistä 1800-luvulla tai 1900-luvulla, tai 1950-1970-lukujen kansalaisoikeusliikkeestä USA:ssa. Tai esimerkiksi siitä, miten miehet perustelivat 1800-luvulla sitä, että naiset eivät saa opiskella tai äänestää (hedelmättömyys, kohtu surkastuu, aivot räjähtävät? okei, ehkä viimeistä ei väitetty, mutta se olisi hyvin sopinut muiden väitteiden joukkoon) ja naisten vasta-argumenteista tähän, tai siitä, miten 1800-luvulla perusteltiin ”tieteellisesti” sitä väitettä, että valkoiset ihmiset olisivat parempia kuin muunnäköiset ihmiset. Tai siitä, että englantilaiset nimittävät erästä 1800-luvun puolivälin aseellista yhteenottoa sepoykapinaksi, mutta intialaiset itse vapaustaisteluksi (tai joksikin vastaavaksi). Tästä kritiikistäni huolimatta kirja on hyvä, mutta minusta myös tuollaiset analyysitehtävät kuulostaisivat mielenkiintoisilta. Ja tarpeellisilta.

Edit 9.10.24 (korjattu epäselvä kohta ym.), 19.10.24 (lisätty sepoykapinakohta).

Jukka Rantala, Mikko Puustinen, Amna Khawaja, Marko van den Berg & Najat Ouakrim-Soivio: Näinkö historiaa opitaan? 2020. Gaudeamus. Kansi: Jussi Jääskeläinen. 204 tekstisivua + viitteet (7 sivua) + lähteet (15 sivua) + henkilö- ja asiasanahakemistot (5 sivua).

F. M. McMurry: How to Study and Teaching How to Study, 1909

Tästä yli sata vuotta vanhasta kirjasta (Gutenberg-löytö) tuli kerralla yksi parhaista opetusta käsittelevistä kirjoista, jonka olen lukenut. Sen ajatukset ovat hämmästyttävän moderneja, ja useimmat voisivat olla peräisin nykypäivän opetusoppaista. Lisäksi se on kiinnostavasti ja eloisasti kirjoitettu ja siinä on paljon esimerkkejä elävästä elämästä.

Frank McMurry oli pedagogi ja opettajankouluttaja, ja hän suuntasi kirjansa lähinnä melko nuorten lasten opettajille (jotka olivat yleensä naisia). Hän ei halunnut lasten opettelevan ulkoa koulun oppeja ymmärtämättä niitä ollenkaan, vaan luettelee kahdeksan hyvään opiskeluun kuuluvaa pääkohtaa. Seuraavassa omat käsitykseni McMurryn ajatuksista; hän käsittelee näitä tietysti paljon laajemmin.

1) Opiskelun ei pidä olla epämääräisen yleisluontoista, vaan oppilaan tai opiskelijan pitää valita itselleen jokaisessa aineessa jokin päämäärä tai tavoite, syy siihen miksi hän opiskelee tiettyä asiaa.

2) Oppilaan pitää täydentää lukemansa tekstin tietoja mielessään, tehdä siitä itselleen lisäkysymyksiä ja hankkia asiasta sopiva määrä lisätietoja.

3) Kaikkia tietoja ei pidä käsitellä samanarvoisina, vaan oppilaan pitää miettiä, mikä on tärkeää, kiinnittää joihinkin tietoihin enemmän huomiota ja opetella ne hyvin, ja jättää toiset taas lähes huomiotta.

4) Oppilaan pitää myös oppia arvioimaan argumenttien oikeellisuutta ja todenpitävyyttä ja uskaltaa samalla kyseenalaistaa kirjoittajan auktoriteetti.

5) Muistiin painamisen ei pidä olla mekaanista ulkoa pänttäämistä, vaan lähteä asian ymmärtämisestä: esimerkiksi kun opittavasta asiasta ymmärretään pääkohdat, siihen on helpompi lisätä yksityiskohtia ja muistaa ne. Parempi ajattelu johtaa parempaan muistamiseen.

6) Opiskellut ideat pitää assimiloida osaksi omaa ajattelua, niin että niitä pystyy käyttämään tai soveltamaan omassa elämässä. Opittujen asioiden ei pidä jäädä vain teoreettiseksi tiedoksi.

7) Oppilaan pitää suhtautua opiskeltaviin asioihin avoimesti ja joustavasti, ei lopullisena ja ehdottomana totuutena, vaan tietyllä hetkellä parhaana tietona, joka saattaa muuttua myöhemmin.

8) Oppilaan pitää oppia ajattelemaan itsenäisesti, omana itsenään, sekä olemaan yksilöllinen ja aloitekykyinen.

Nämä ovat aikuisellekin opiskelijalle aika kovia vaatimuksia, saati sitten lapsille. (Itse olen oppinut vuosien varrella opiskelemaan vähän aiheesta riippuen monella tavalla näin, ja opiskelu on oikeasti hauskempaa ja kiinnostavampaa, kun toimii näin, mutta tällaisten metodien omaksumiseen on mennyt minulla pitkä aika, eivätkä ne toimi minulla kaikessa opiskelussa.) McMurry kuitenkin selittää huolellisesti joka luvussa, miksi nämä ajattelu- ja toimintatavat eivät ole lapsille ainoastaan mahdollisia, vaan myös luontaisia, eli miksi kaikenikäisten, myös pienten, lasten opettajien pitää pyrkiä saamaan oppilaansa omaksumaan nämä opiskelutavat. Hän antaa joka luvussa myös käytännön ohjeita opettajille.

Vaikka McMurry käyttääkin yleensä oppilaista maskuliinista englannin pronominia he, kirjassa ovat mukana yhtä lailla tyttö- kuin poikaoppilaat, mikä on näin vanhassa kirjassa oikein mukavaa.

Kirja on innostava, ja vähän väliä tekee mieli hihkaista, että asia on juuri näin, hyvä ajatus! Jos opetustyö kiinnostaa, tämä kirja kannattaa lukea myös nykyään.

Helmet-haaste 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita (iloa, innostusta, hämmästystä ja kiinnostusta).

F. M. [Frank Morton] McMurry: How to Study and Teaching How to Study, 1909. Kustantaja: ? Sivumäärä: ?

Luettavissa Gutenbergissä.

Anne Lene Johnsen ja Elin Natås: Ymmärrä matematiikkaa. 23-metodilla menestykseen, 2018

Minua kiinnostaa oppiminen prosessina, oppimisen edellytykset sekä se miten ihmisaivot toimivat (ja olen joskus opettanutkin yläkoulutasoista matematiikkaa yksityisopetuksena). Siksi luin tämän kirjan, jonka mukaan kuka tahansa pystyy oppimaan matematiikkaa, vaikka se aluksi vaikuttaisi kuinka vaikealta tahansa. Kirja on suunnattu vanhemmille (tai muillekin aikuisille, esimerkiksi opettajille), jotka haluavat auttaa matematiikan kanssa ehkä tuskailevaa lastaan todella ymmärtämään matematiikan tehtäviä, ei vain esimerkiksi opettelemaan kertotaulua ulkoa (vaikka sen hyvä osaaminen onkin tärkeää) tai käyttämään valmiita kaavoja ymmärtämättä niitä. Näin lapsi oppii jopa pitämään matematiikasta.

Tässä kirja lähtee liikkeelle todella perusasioista. Ei siis esimerkiksi yhteenlaskusta, vaan niistä peruskäsitteistä, joita tarvitaan siihen, että asiat pystyy järjestämään itselleen päässään loogisiksi kokonaisuuksiksi ja ymmärtämään milloin pitää soveltaa jotain keinoa, milloin toista, niin etteivät tiedot ole päässä vain hajanaisina, irrallisina yksikköinä. Norjalaisen pedagogin Magne Nyborgin mukaan peruskäsitteitä on 23 (mistä kirjan alaotsikko): väri, muoto, asento, koko, paikka, määrä, kuviointi, suunta, käyttötarkoitus, aine jne., ja useimpia näistä tarvitaan myös matematiikan oppimisessa. Sille, joka nämä hallitsee, ne tuntuvat niin itsestään selviltä, että on vaikea ymmärtää, miten joku ei osaa niitä. On kuitenkin täysin mahdollista, ettei lapsi ole oppinut niitä, ja silloin ei ole ihme, jos matematiikka on vaikeaa.

Jos lapsen on vaikea selvitä jostakin matematiikan tehtävästä, pitää tarkistaa ymmärtääkö hän nämä matematiikassa tarvittavat peruskäsitteet ja tarvittaessa peruuttaa niin kauas, että hän käsittää ne. Kirjassa annetaan yksityiskohtaiset ohjeet peruskäsitteiden opettamiseen. Prosessi on kaikissa käsitteissä periaatteeltaan sama, ja kirjoittajat rohkaisevat vanhempia siihen, että peruskäsitteiden opettaminen onnistuu jokaiselta vanhemmalta ja että lyhytkin opetusrupeama päivässä auttaa. He myös muistuttavat monta kertaa siitä, että jos lapsi ei osaa jotain, hänelle pitää sanoa että "tietenkään sinä et osaa, enhän minä vielä ole opettanut tätä asiaa".

Kirjassa on rohkaisevia kertomuksia (s. 44-46) oppilaista, joilla on ollut suuria vaikeuksia matematiikan kanssa, mutta jotka ovat metodin avulla oppineet matematiikkaa niin, että siitä on saattanut tulla jopa heidän lempiaineensa koulussa. Kirjan mukaan he ovat myös pitäneet peruskäsitteiden opiskelusta - eikä ihme, koska maailma tuntuu varmaan yleensäkin ottaen selvemmältä niiden oppimisen jälkeen, jos ne ovat aikaisemmin olleet epäselviä. Vaikka kirjassa yleensä puhutaan lasten opetuksesta, metodi sopii myös aikuisille, esimerkiksi 22-vuotiaalle Helenelle (s. 46). Peruskäsitteiden opettamiselle annetaan johdantoluvun jälkeen kirjassa paljon tilaa, ja varsinainen matemaattisten taitojen opetus alkaa vasta sivulta 116. Kirjassa edetään sitten lukujen ymmärtämisestä lopulta lyhyesti algebraan ja yhtälöihin.

Kirjan kirjoittajista Johnsen on aina ollut matematiikkaa rakastanut "matikkaturbo" ja Natås "matikkaurpo", joten heillä on mukavan erilaiset perspektiivit kirjan aiheeseen. Natåskin on kuitenkin oppinut ymmärtämään matematiikkaa, ja hän on erityisopettajana auttanut jo yli 20 vuoden ajan sellaisia lapsia, joille matematiikka on vaikeaa. Kirjoittajat sanovatkin, että kirjan menetelmät perustuvat tutkimukseen ja että niitä on testattu paljon ja niiden toimivuus havaittu käytännössä.

Kirjan alkuosassa oli mielenkiintoisia ajatuksia oppimisesta, peruskäsitteistä ja käsitteiden ymmärtämisen tärkeydestä; sen matematiikan opetusta käsittelevän osan sitävastoin luin selaillen. Kirjan oppeja kannattaa varmastikin kokeilla, jos lapsella on vaikeuksia ymmärtää matematiikkaa, koska asiassa on kyse myös lapsen itsetunnosta, käsitteellisestä ajattelusta ja yleensä elämässä selviämisestä - numeroita ja matematiikkaahan tarvitaan monessa asiassa, joita ei välttämättä tule edes ajatelleeksi matematiikkana. Kirja on myös hyvin ja selkeästi kirjoitettu, ja suomennos toimii myös hyvin.

Anne Lene Johnsen ja Elin Natås: Ymmärrä matematiikkaa. 23-metodilla menestykseen, 2018 (Hvordan fatte matte, ei alkuteoksen ilmestymisvuotta (2017?)). Bazar. Suomentaja: Virpi Vainikainen. 284 sivua.

Fritz Rahn & Wolfgang Pfleiderer: Deutsche Spracherziehung 3, 1949 - opetusta katastrofin jälkeen

Löysin antikvariaatista kaksi ohutta kirjaa nimeltä "Saksalainen kielikasvatus 3 ja 4", eli äidinkielen oppikirjat ehkä lukioikäisille tai jonkin verran nuoremmille koululaisille, ja ostin kirjat, koska minua kiinnostaa kieltenopetus ja ne tuntuivat kiintoisilta. Näissä kirjoissa oli hyvin vähän varsinaisia kielioppitehtäviä, vaan ne olivat enemmänkin kirjoittamisoppaita. Lyhyitä hyvin kirjoitettuja, kuvailevia tai kertovia esimerkkitekstejä oli paljon, ja kirjat saivat miettimään kirjoittajan työtä ja erilaisia tapoja kirjoittaa.

Kirjan 3 julkaisutietosivulla kerrotaan, että kirjasen on hyväksynyt Saksan kouluissa oppikirjana käytettäväksi "Education and Cultural Relations Division Office of Military Government (U.S.)", "Control Commission for Germany (B.E.)" sekä vielä "Direction de l'Education Publique" ranskalaisten hallitsemalla alueella. Kirja oli siis käynyt läpi kolmen vieraan valtion (olettaen, että B.E. tarkoittaa Iso-Britanniaa) tarkastuksen. Tämä ja kirjan julkaisuvuosi (1949) toi lukemiseen uuden ulottuvuuden: miten Saksa jatkoi elämäänsä sodan ja sen aiheuttamien valtavien traumojen ja varmasti myös syyllisyydentunteiden jälkeen? Saksahan ei ole mielestäni peitellyt toisen maailmansodan hirmutekoja, vaan on puhunut niistä avoimesti, pitänyt niitä esillä, pyytänyt niitä anteeksi ja pyrkinyt tällä tavalla estämään niiden toistumisen.

Opetus on tärkeä tapa välittää asenteita. Luin jostakin Afganistanista kertovasta kirjasta - ehkä Deborah Rodriguezin Kabulin kauneuskoulusta tai Greg Mortensonin Stones into Schools -kirjasta - että mm. saudiarabialaisten wahhabiittien rahoittamissa talibaneja kasvattaneissa kouluissa matematiikan tunneilla puhuttiin esimerkiksi siitä, miten monta ihmistä tietyllä määrällä aseita voi tappaa (tämä on muistikuva eikä siis varmasti todellinen esimerkki, mutta tehtävät olivat tämän tapaisia). Jos kaikkien aineiden tehtävät olivat samanlaisia, ei ole ihmekään, jos maailmankuva vääristyi.

Toisaalta esimerkiksi Ruandasta on 1990-luvun hirvittävän kansanmurhan jälkeen kantautunut positiivisia uutisia. Sodista puhutaan paljon, mutta minusta olisi kiinnostava tietää, mitä sotien jälkeen tapahtuu. Miten sisällissodan tai sodan jälkeen kouluissa puhutaan muista maista tai oman maan erilaisista etnisistä tai muista ryhmistä, ja miten niissä opetetaan (tai ei opeteta) suvaitsevaisuutta, avoimuutta ja kaikkien ihmisten hyväksymistä? Miten esimerkiksi israelilaisissa kouluissa ja oppikirjoissa puhutaan palestiinalaisista ja päinvastoin?

Historiankirjat ovat tässä suhteessa toki omassa sarjassaan, mutta muidenkin aineiden opetuksesta välittyy asenteita ja käsityksiä. Tässä neljä vuotta maailmansodan jälkeen julkaistussa saksalaisessa äidinkielen kirjassa huomiotani herätti se, että siinä ei puhuttu mitään sotaan liittyvistä asioista. Kirjan tehtävissä, jotka muuten vaativat minusta varsin hyvää kielitaitoa ja kielenkäyttötaitoa, seikkailivat nuoret (kaupunkilais?)pojat, esimerkiksi Fritz, Hans ja Karl. (En tiedä, oliko tämä oppikirja tarkoitettu poikakouluille - toivottavasti tytöille oli eri kirja! - vai olivatko tytöt vain muuten täysin näkymättömiä, mutta siinä ei ollut tyttöjä käytännöllisesti katsoen ollenkaan, paitsi vain pari kolme poikien siskoa.) Pojat kävivät esimerkiksi yhdessä retkillä ja osallistuivat maatilan töihin lomalla ollessaan. Kirjan koulupojat olivat reippaita, hyväntuulisia ja reiluja ja auttoivat toisiaan ja muita. Kirjan tehtävissä oli myös luonnon ja ympäristön kuvauksia.

Kirjassa pyrittiin siis kuvaamaan mahdollisimman normaalia elämää. Esimerkiksi pakolaisista, sodanjälkeisestä pula-ajasta, raunioituneista rakennuksista, kuolleista ihmisistä tai juutalaisista ei puhuttu mitään. Ainoat löytämäni kohdat, jotka voisi ymmärtää kommenttina tapahtumiin, olivat äänneharjoituslause "Die Weltgeschichte ist das Weltgericht" - "Maailmanhistoria on maailman tuomioistuin" - ja ehkä kuvaus, jossa keskiaikainen ritari vartioi laaksoaan rohkeasti ja päättäväisesti nimeämättömän uhan varalta. Lisäksi se, että pojat auttoivat maatiloilla, saattoi sukulaisuuden lisäksi johtua työvoimapulasta.

Ehkä näin pian sodan jälkeen haluttiin luoda nuorille turvallisuudentunnetta kuvaamalla tavallista, mukavaa, aktiivista arkea. Nykyisillä pakolaisleireilläkin pidetään tärkeänä koulujen toiminnan järjestämistä sen takia, että varsinaisen opetustehtävän lisäksi ne tuovat lasten elämään turvallisuutta ja säännöllisyyttä.

Tämän äidinkielen kirjasarjan seuraavassa osassa, joka on julkaistu vuonna 1952, ja johon ei enää ole tarvittu muiden valtioiden hyväksyntää, puhutaan eräässä tehtävässä jo pakolaisryhmän saapumisesta kaupunkiin ja siitä, miten koulupojat auttavat majoituksen ja tavaroiden jakamisen organisoinnissa, eli ehkä myöhemmin ajateltiin jo voitavan käsitellä jonkin verran vaikeampiakin asioita (ei tosin paljon - olen lukenut neljännestä kirjasta noin puolet, ja tuo oli ainoa muuhun kuin koulupoikien tavalliseen elämään viittaava teksti).

Kirjan julkaisija Ernst Klett Verlag julkaisee muuten nykyäänkin koulukirjoja ja saksan oppikirjoja, ainakin yksi käyttämäni saksan oppikirja oli hyvä.

Edit 27.11.21.

Fritz Rahn: Deutsche Spracherziehung 3, 1949. Bearbeitet von Wolfgang Pfleiderer. Verlag von Ernst Klett. 84 sivua.

Maiju Gebhard: Iloa illanviettoihin, 1940 (kolme näytelmää)

Maiju Gebhard (1896-1986) tunnetaan parhaiten varmaan meidän kaikkien (ainakin Suomessa asuvien) elämää sulostuttavan astiankuivauskaapin keksijänä. Ammatiltaan hän oli kotitalousopettaja, johti myöhemmin Työtehoseuran tutkimus-, koulutus- ja valistustoimintaa ja oli mukana kirjoittamassa useita taloudenpitoon ja kotitöihin liittyviä tietokirjoja, esimerkiksi Pienviljelijäemännän kotitalousoppaan ja Pienviljelijäemännän keittokirjan.

Vähemmän tunnettu puoli hänessä on, että hän on kirjoittanut myös näytelmiä. Tämä selvisi minulle viime vuonna, ja uteliaisuuteni heräsi. Tässä kolmen lyhyehkön teoksen kokoelmassa on näytelmät Ennen kuulutusten ottoa (31 s), Emännän radio (13 s) ja Pienviljelijänaisten voimisteluesitys (10 s) - liikutaan siis samassa aihepiirissä kuin tietokirjoissakin. Gebhardin näytelmät eivät ole kirjallisuuden merkkiteoksia, mutta niiden tavoite onkin aivan toinen, ja kulttuurihistoriallisesti ja Suomen historian kannalta ne ovat mielenkiintoisia. Ja lisäksi ne ovat hauskaa luettavaa.

Ensimmäisessä Ennen kuulutusten ottoa -näytelmässä kaksi leppoisaa vanhahkoa isäntää, Mäki ja Keto, odottavat maalaispaikkakunnan kansanhuoltolautakunnan vastaanottohuoneessa kihlapareja, joiden täytyy saada lautakunnasta lupalippu kuulutuksen ottoa eli naimisiin menemistä varten. Lupalipun saa vain jos sekä sulhanen että morsian vastaavat oikein omaan taloudenpitoa koskevaan kysymykseensä. Jos ensimmäiseen valtion eli kansanhuoltoministeriön lähettämään kysymykseen vastaaminen ei onnistu, saa kokeilla toista, ja jos siihenkään ei osaa vastata, saa kirjalistan ja opiskeltuaan voi tulla yrittämään uudelleen. Testi on määrätty sen takia, että on saatu huonoja kokemuksia siitä, miten huithapelit, taitamattomat puolisot ovat saattaneet talot vasaran alle tai muuten turmioon.

Kansanhuoltolautakunnista olen kuullut ennenkin, mutten tällaisista testeistä. Ei kai sellaisia voinut todella olla olemassa? Näytelmän kysymykset eivät ole mitenkään helppoja, vai osaisitteko vastata tällaiseen morsiamelle annettuun kysymykseen: Minkälaista kivennäissekoitusta silloin on paras käyttää karjalle, kun ei saada rehufosfaatteja? Näytelmän koppava kaupunkilaismorsian ei osannut, ja hän lähti niskojaan nakellen takaisin kaupunkiin toisen sulhasensa luo. Toiselle pariskunnalle, koko ikänsä maalla asuneille morsiamelle ja sulhaselle kysymykset taas olivat aivan helppoja, ja vanhempi käsityöläispariskunta, räätäli ja hieroja, onnistui myös saamaan luvan, vaikka morsian erehtyikin ensimmäisessä kysymyksessä.

Nyt minäkin sitten tiedän, että emakon maito on rasvaisempaa kuin lehmän (ja miten pikkupossua tulisi siis hoitaa), ja myös sen, että vaikka ennen sanottiin, että lasta ei sovi viedä ulos, ennen kuin sillä on hampaita, eli esimerkiksi syyslapset vasta kevään lopulla, niin nykytiedon mukaan lapset on vietävä raittiiseen ilmaan jo vallan pienenä korissaan nukkumaan. Ja myös sen, miten ne rehufosfaatit tulisi korvata. Näytelmän idea on siis se, että hauskassa muodossa jaetaan maaseudun ihmisille uutta tietoa hyvistä käytännöistä ja oiotaan vanhoja väärinkäsityksiä. Hauskan ja elävän tästä näytelmästä tekee pariskuntien keskustelu keskenään sekä kansanhuoltolautakunnan sympaattisten tenttaajien kanssa, ja ihmisten erilaiset luonteet: Gebhard on onnistunut saamaan varsinkin naisista persoonallisia, kun taas sulhaset ovat ennemminkin vähäpuheisia, leppeitä jullikoita, vaikka hekin kyllä erottuvat luonteiltaan toisistaan.

Toisessa näytelmässä Emännän radio emäntä tuskailee kotonaan, että kaikkein vaikeinta tässä emännän ammatissa on keksiä, mitä milloinkin laittaisi ruoaksi, vaikka aina sanotaankin, että ruoan tulisi olla vaihtelevaa. Hän alkaa siksi kuunnella Ylen uutta radiosarjaa, jossa lähetetään emännille ehdotus päivän ruokalistaksi. Muidenkin Euroopan maiden radioasemat ovat innostuneet asiasta niin, että ovat päättäneet lähettää samanlaisen ohjelman, joten näytelmässä kuullaan ruokaohje Unkarista, Italiasta, Tanskasta ja Islannista (suomeksi!) sekä Suomesta kanaruokaohje (koska kaikki emännät eivät osaa valmistaa kanasta ruokaa). Tämäkin näytelmä onnistuu olemaan viihdyttävä emännän puhellessa itsekseen ja kommentoidessa ruokaohjeita ja ohjelmia. Päämäärämme on tällöin: ruoka terveelliseksi, ruoka taloudelliseksi, ruoka oman kodin tuotteista, ruoka vaihtelevaa ja maukkaasti valmistettua. Emännät, onko hellassanne tulta?

Kolmannessa näytelmässä 6-10 arkiseen työpukuun ja esiliinoihin pukeutunutta pienviljelijänaista esittää yleisölle voimisteluesityksen. Repliikkeinä ovat naisten laulamat sanoiltaan muunnellut kansanlaulut ja voimistelun johtajan antamat liikekomennot. Ensin hyssytetään lasta, sitten lauletaan tuutulaulua, kehrätään, keitetään velliä ja puuroa, haetaan halkoja, sahataan ja pilkotaan ne kirveellä (koska miehet eivät ole taaskaan pienentäneet halkoja!), kannetaan halot kotiin ylös jyrkkää mäkeä, pestään pyykkiä, laitetaan pyykit kuivumaan, lypsetään, haetaan vettä kaivosta, kaadetaan vesi ämpäriin ja kannetaan se kotiin. Eräs voimistelija ei kanna vettä, ja johtajan kysyessä syytä tähän hän vastaa, että heillä on vesijohto, mitä johtaja pitää hyvänä asiana. Lopuksi voimistelijat juovat tyytyväisinä kahvia. Viimeinen liike, jossa naiset ovat käsikynkässä ja tukevat toisiaan, on paras ja välttämätön jokaiselle eteenpäinpyrkivälle pienviljelijänaiselle: Liittykää pienviljelijäyhdistykseen! Hyötyliikunnan määrä oli ennen ihan toista kuin nykyään.

Olen lukenut Afrikassa (ja muuallakin?) nykyään esitettävästä katuteatterista, jossa ihmisille välitetään tietoa hygieniasta ja muista tärkeistä asioista draaman muodossa, mutta se ei selvästikään ole mikään uusi keksintö: samanlaista "opetusteatteria" tehtiin Suomessa jo 1940-luvulla! Sota-aika näkyy näytelmissä vain ohimennen, esimerkiksi siinä, että pientilalliset eivät mahdollisesti saisi ostetuksi väkilantoja tai rehufosfaatteja tai että rasvaa on vain vähän saatavilla. Nämä näytelmät ovat hieno osoitus siitä, miten suomalaiset jatkoivat elämäänsä sodasta huolimatta niin hyvin kuin pystyivät.

Tällaisessa opetusteatterissa on varmaan tärkeää, ettei se ole kuivaa luennointia, vaan että se on niin mukavaa ja kiinnostavaa, että ihmiset haluavat katsoa sitä; näiden näytelmien hyväntuulisuudenkin takana on luultavasti sama tavoite. Näytelmät eivät olekaan mitenkään ryppyotsaisia, vaan mielestäni Gebhard on onnistunut saamaan ne viihdyttäviksi. Näytelmistä välittyy myös sellainen kuva, että Gebhard tunsi aiheensa ja pienviljelijänaisen elämän läpikotaisin ja tunsi sympatiaa pienviljelijänaisia kohtaan. Itse hän oli tosin erilaisista lähtökohdista, talousneuvoksen ja kansanedustajan sekä professorin tytär; olisi mielenkiintoista tietää enemmän hänen elämästään.

Lopuksi vielä Marja-morsiamen vastaus siihen, miten taloudellinen pienviljelijäemäntä jatkaa viljaa, jos pientilalla on vähänpuoleisesti leipäviljaa (tällaisten repliikkien täytyy olla näytelmissä maailmanlaajuisestikin hyvin harvinaisia!). Olen itsekin tehnyt joskus perunaleipää, ja se on hyvää ja mehevää.

Jos viljaa on vähän, voi erinomaisesti jatkaa viljaa perunalla. Se tekee leivän vain hyväksi ja ravitsevaksi. Ei pikkutilalla ole mitään hätää, kunhan vain perunoita on runsaasti. Perunoita voi käyttää taikinaan, miten kulloinkin haluaa, vaikkapa kolmannen osan, tai puolet, tai enemmänkin jauhojen määrästä. Ne keitetään, survotaan rikki ja pannaan haaleana taikinaan, silloin nousee taikina paremmin. Perunan avulla tulevat leivät tuoreita ja mureita, niin että tavallaan voi sanoa, että perunalla säästää sekä jauhoja että rasvaa.

Ja Wikipediasta vielä muutama sitaatti Maiju Gebhardilta:

• ”Älä ole niin toivottoman vanhanaikainen!”
• ”On parempi, jos on vähän pölyä huonekaluilla, kunhan ei ole pölyä sielussa!”
• ”Hanki työtuoli, poista jalkahuoli!”
• ”Opi hutiloimaan — joskus kun niin on tarvis! Tärkeintä kodissa ovat sen ihmiset.”

Maiju Gebhard: Iloa illanviettoihin. Sisältää näytelmät Ennen kuulutusten ottoa, Emännän radio ja Pienviljelijänaisten voimisteluesitys. W. S. O. Y:n näytelmäsarja 160. Yhteensä 58 sivua.

Anne de A'Echevarria & Ian Patience: Ajattelun taidot, 2015 (Teaching Thinking, 2008)

Tämä opettajille tarkoitettu ajattelun taitoja opettava kirjanen on pieni helmi. Vaikka se on vain vähän kämmentä suurempi ja sivujakin on vain 128, siinä on monta hyödyllistä metodia ja esitystapa on selkeä ja havainnollinen. Kirja on suunnattu varmaan lähinnä peruskoulun opettajille, mutta muillakin opettajilla voi olla sille käyttöä. Itse pidin hyödyllisenä esimerkiksi lyhyesti esiteltyjä kuutta avainperiaatetta, jotka ajattelun taitoihin keskittyvässä oppimistilanteessa tulee olla: sen pitää olla aktiivinen, merkityksellinen, haastava, yhteistoiminnallinen, oppijalähtöinen ja reflektoiva. Vaikka viimeiset termit kuulostavat kasvatustieteelliseltä muotijargonilta, niilläkin on hyvät perusteensa ja tärkeä sisältö.

Kirjan kunnianhimoisena tavoitteena on auttaa opettamaan nuorille strategioita, joiden avulla he voivat suodattaa saamansa informaation, selvittää mihin tietoon he voivat luottaa, erottaa toisistaan arvokas, vähemmän arvokas ja jopa haitallinen informaatio, suhtautua tietoon kriittisesti, miettiä mitä, miksi ja miten he oppivat, ja kielellistää nämä asiat. Kirjan työkalut saavat oppilaat itse tekemään ja pohtimaan asioita.

Kirjan kuusi lukua ovat informaation prosessointi, perusteleminen, tutkiva työtapa, luova ajattelu, arviointi ja ajattelun oppitunti. Jokaisessa luvussa kerrotaan muutamasta ajattelun työkalusta esittelemällä se, antamalla siitä esimerkki ja antamalla opettajille ohjeita ja vinkkejä. Lisäksi jokaiseen työkaluun liittyy lyhyt sanasto, jota tarvitaan sen käyttämiseen (sanasto tuntui ennemminkin englanninkieliseen kouluun liittyvältä asialta, mutta eivät nämä sanat suomeksikaan ole itsestään selviä) ja pohdintakysymyksiä. Näytteeksi neljän ensimmäisen luvun työkalut: Mikä ei kuulu joukkoon?, Miellekartta, Osat ja kokonaisuudet, Kollektiivinen muisti, Mielipidelinja, Käsitelinja, Käsitekartta, Arvoitus ja Päättelyneliö, Inspiraatiokortit, 6x6, Käänteinen ajattelu.

Vaikken nuoria opetakaan, tilasin tämän kirjan kirjastolainan jälkeen itselleni suoraan kustantajalta Opikkeelta, koska pidän tällaisista kirjoista, monet kirjan ajattelun työkaluista tuntuivat toimivilta ja joitakin voisi käyttää itsekin, eikä kirja maksanutkaan paljon. Eeva-Liisa Nyqvistin käännös on hyvä (tosin kirjassa on pari kirjoitusvirhettä) ja kirjassa on Roope Nykäsen ja Ville Nykäsen kuvitus.

Anne de A'Echevarria & Ian Patience: Ajattelun taidot, 2015 (Teaching Thinking, 2008). 3. painos. Oppimateriaalikeskus Opike. Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist. Kuvitus: Roope Nykänen ja Ville Nykänen. 128 sivua.