torstai 29. huhtikuuta 2021

Rauhannobelistit: kooste ensimmäisen vuosikymmenen Nobelin rauhanpalkinnon saajista

Nobelin rauhanpalkinto on mielestäni yksi tärkeimmistä Nobel-palkinnoista, ellei jopa tärkein, koska siinä ei ole kyse vain tiedosta (joka toki on tärkeää ja tarpeellista) vaan myös esimerkiksi asenteiden muutoksesta, toisin ja paremmalla tavalla ajattelusta, oikeudenmukaisuudesta, vapaudesta ja yhteistyöstä. Kirjallisuusnobelistitkin ajattelevat usein epäsovinnaisesti ja puolustavat humaaneja arvoja, mutta rauhannobelistit lisäävät tähän vielä konkreettisen toiminnan asioiden hyväksi.

Rauhanpalkintoja on jaettu vuodesta 1901 alkaen. Luettuani muutamia kiehtovia uudemmista rauhannobelisteista kertovia kirjoja päätin noin vuosi sitten, sopivasti blogini aloittamisen aikaan, alkaa järjestelmällisesti lukea rauhannobelistien kirjoittamia tai heihin liittyviä kirjoja palkinnon ensimmäisestä vuodesta alkaen.

Tämä osoittautui hyväksi päätökseksi: rauhannobelisteihin tutustuminen on auttanut minua löytämään sellaisia kirjoja ja kirjailijoita, joita en olisi muuten koskaan tullut lukeneeksi, ja se on antanut minulle uuden, mielenkiintoisen näkökulman 1800-luvun ja 1900-luvun historiaan - näistä asioista ei historiankirjoissa yleensä paljon puhuta. Se on myös tutustuttanut minut sellaisiin vaikuttajiin ja hienoihin ihmisiin, joita ei nykyään juuri tunneta, ja antanut rohkaisevan ja innostavan käsityksen siitä, että väkivallalle ja vihamielisyyksille on aina ollut aktiivisia vastavoimia, ja että niille pitäisi antaa enemmän huomiota ja resursseja. Lisäbonuksena on ollut se, että 1800-luku on alkanut vaikuttaa aiempaa mielenkiintoisemmalta, vaikka tähän ovat kyllä vaikuttaneet muutkin viime aikoina lukemani kirjat.

Tämä oma haasteeni on edennyt suhteellisen hitaasti, koska muitakin kiinnostavia (ja ehkä helpompia) kirjoja on niin paljon, mutta odotan aina jännityksellä sitä, mitä seuraava nobelisti tuo tullessaan. Haaste on ollut myös kirjallisesti palkitseva: jotkut (vaikkeivät toki kaikki) rauhannobelistien kirjoista ovat olleet yllättävänkin hyviä lukukokemuksia. Monet tähän asti lukemani kirjat ovat olleet myös melkoisen ohuita, joten vaikka jotkut teokset olisivat olleet tylsempiäkin, se ei ole haitannut. Parhaita lukemistani rauhannobelistien teoksista ovat olleet Bertha von Suttnerin romaani Aseet pois!, Frédéric Passyn puhe Rauhanutopia ja Fredrik Bajerin taloustieteelliset allegoriat. Myös Henri Dunantin elämäkerta oli ihan mielenkiintoinen.

Ajattelin tehdä aina yhden vuosikymmenen rauhannobelistien lukemisen jälkeen koosteen kyseisen vuosikymmenen yleisistä linjoista ja palkinnon saajista (jos energiaa riittää). Monista alkuvaiheen nobelisteista en ole löytänyt yhtään kirjaa, jonka pystyisin lukemaan (vaikka ruotsi sujuukin, vedän rajan 1800-luvulla julkaistuihin ranskankielisiin kirjoihin) tai edes yleensä mitään kirjastoista löytyvää teosta, joten heistä tiedän vain nimen ja Wikipedian joskus hyvin niukoista artikkeleista silmäillyt tiedot. Netistä olisi varmasti löytynyt enemmän tietoja myös näistä nobelisteista, mutta koska pidän kirjoista ja tämä on kirjablogi, olen tutustunut lähemmin ja kirjoittanut bloggauksen vain niistä nobelisteista, joihin liittyvän kirjan olen lukenut. Myös monet minulle tuntemattomiksi jääneet rauhannobelistit on kuitenkin mainittu usein muiden nobelistien tietoteoksissa, eli he ovat olleet aikanaan aktiivisia ja tunnettuja rauhan puolesta työskenteleviä ihmisiä.

Ensimmäinen vuosikymmen oli järjestöjen ja kansainvälisyyden vuosikymmen: monet palkituista olivat perustaneet rauhan ja kansainvälisen yhteistyön hyväksi toimivia järjestöjä tai toimineet niiden johtotehtävissä. Tässä näkyy se, että kansainvälinen yhteistyö alkoi mm. maiden välisen kaupan lisääntyessä olla yhä aktiivisempaa, ja tehtiin yhä enemmän eri maiden välisiä sopimuksia. Ensimmäisen vuoden toisen palkitun, Henri Dunantin, perustama Punainen Risti on tietysti tunnetuimpia varhaisista järjestöistä (Dunantin aloitteesta saatiin aikaan myös Geneven sopimus), mutta muutkin rauhannobelistien järjestöt toimivat myös nykyään, ehkä hyvinkin aktiivisesti, ja saattoivat perustamisaikanaan aukoa aivan uusia uria. Esimerkiksi nykyään suhteellisen tuntematon Parlamenttienvälinen liitto, johon liittyy kokonaista neljä ensimmäisen vuosikymmenen palkituista, oli aikanaan varmaan aivan uudenlainen kansainvälinen yhteistyöjärjestö ja näin esimerkiksi YK:n ja EU:n henkinen edeltäjä. Muita ensimmäisellä vuosikymmenellä palkittuja järjestöjä (eli yhtä lukuun ottamatta niiden perustajia tai edustajia) olivat Kansainvälinen Rauhantoimisto (IPB tai BIPP), Kansainvälisen oikeuden instituutti, Pysyvä välitystuomioistuin ja Svenska freds- och skiljedomsförening.

Toinen suuri rauhaan liittyvä teema 1800-luvun loppuvuosikymmenillä ja 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä oli kansainvälinen sovinto-oikeus (nykyiseltä nimeltään välitystuomioistuin), joka liittyy kiinteästi kansainväliseen yhteistyöhön ja kansainvälisiin järjestöihin. Sovinto-oikeudesta puhutaan todella paljon rauhannobelistien tietoteoksissa ja ajatukseen siitä viitataan myös Bertha von Suttnerin romaanissa. Sen ideana on siis se, että maat antaisivat kiistakysymyksensä puolueettoman välittäjän tai tuomioistuimen ratkaistavaksi (mieluiten niin, että olisivat sopineet sovittelusta jo kauan ennen kiistojen syntymistä) ja tyytyisivät tämän päätökseen, jolloin vältettäisiin sodat ja verenvuodatus. Tällaisia sovitteluja oli tehty 1910-luvun lopulle tultaessa reilun sadan vuoden aikana laskutavasta riippuen 150-250 kappaletta, niiden määrä oli lisääntynyt vuosikymmenestä toiseen, ja jotkin niistä olivat ratkaisseet todella isoja riitoja, jotka olisivat hyvinkin saattaneet kärjistyä aseellisiksi yhteenotoiksi ja jopa sodiksi. Tällainen vahva välitystuomioistuin tuntuisi nykyäänkin hyvältä idealta (Pysyvä välitystuomioistuin on kyllä olemassa, mutta sillä ei tunnu nykyään olevan kovin suurta painoarvoa).

Sovinto-oikeuteen liittyvät läheisesti myös Haagin konferenssit (1899 ja 1907, tarkoitus oli järjestää konferensseja säännöllisin väliajoin noin kahdeksan vuoden välein). Rauhannobelistit pitivät niitä isoina ja tärkeinä edistysaskeleina ja niistä puhuttiin tietoteoksissa paljon, koska ehkä ensimmäistä kertaa historiassa hyvin monien länsimaisten valtioiden edustajat kokoontuivat keskustelemaan rauhankysymyksistä, yhteistyöstä ja kansainvälisestä sovittelusta, ja niiden tuloksena saatiin aikaan myös kansainvälisiä sopimuksia.

Hätkähdyttävän nykyaikaiselta näissä yli sadan vuoden takaisissa teoksissa tuntuu kysymys kilpavarustelusta ja aseistariisunnasta. Myös silloin pidettiin yllä kauhun tasapainoa, eri maat hankkivat uusia, nopeasti vanhentuvia aseita pystyäkseen puolustautumaan muita maita vastaan ja laittoivat asevarusteluun valtavia summia, vaikka aseet ja summat olivatkin tietysti aivan toisia kuin nykyään (nykylinkki: Maailman sotilasmenot kasvoivat viime vuonna koronapandemiasta huolimatta). Joissakin teoksissa puhuttiinkin "aseellisesta rauhasta", josta pitäisi edetä todelliseen rauhaan, ja vaadittiin varustelukulujen vähentämistä ja aseistariisuntaa (toinen nykylinkki: Ydinaseet kieltävä sopimus astui tänään voimaan). Sotilasmenoihin nykyään käytettävät summat, tai edes puolet niistä, kannattaisikin käyttää rauhantyöhön ja esimerkiksi ilmastonmuutoksen hidastamiseen ja sen seurausten lieventämiseen, mikä lisäisi turvallisuutta ihan toisella tavalla kuin aseet.

Se, mistä lukemieni nobelistien kirjoissa ei puhuttu, oli imperialismi (huonona asiana), valtioiden sisäiset ongelmat ja rasismi. Länsimaiden valloitukset tunnuttiin hyväksyvän normaaliin elämään kuuluvina, eikä niistä yleensä puhuttu mitään. Joissakin kirjoissa puhuttiin eurosentrisesti "sivistyneiden" valtioiden yhteistyöstä, ja Theodore Rooseveltin kirjassa jopa puolustettiin Yhdysvaltain imperialismia. Fredrik Bajeria lukuun ottamatta myös esimerkiksi työväen huonosta asemasta ja sääntelemättömän kapitalismin ongelmista puhuttiin hyvin vähän. Toisaalta tuo Bajerin 1870-luvun teos käsitteli suurelta osalta juuri kapitalismin (ja kommunismin) huonoja puolia, ja Randal Cremerkin oli työläistaustainen ja ollut aktiivinen ammattiyhdistysliikkeessä, joten hänenkin teoksissaan tätä asiaa olisi saatettu käsitellä. Samoin myös Passyn puheessa kuvattiin jonkin verran sodan huonoja seurauksia köyhille samoin kuin koko muulle yhteiskunnalle. Nobelistien teoksissa ei myöskään puhuttu mitään siitä, ettei puolella aikuisväestöstä ollut äänioikeutta tai juuri muitakaan kansalaisoikeuksia. Tästä huolimatta naiset vaikuttavat olleen varsin aktiivisesti mukana rauhantyössä, mistä Bertha von Suttner on hyvä esimerkki, ja Passyn puheenkin oli julkaissut "Ruotsin naisten rauhanyhdistys".

Maantieteellisesti ensimmäisen vuosikymmenen rauhannobelistit sijoittuivat pääasiassa Pohjois-, Keski- ja Länsi-Eurooppaan: neljäntoista palkitun joukossa oli kolme sveitsiläistä, kolme ranskalaista, yksi englantilainen, ruotsalainen, tanskalainen ja Itävalta-Unkarin kansalainen sekä yksi belgialainen ihminen ja järjestö. Mukana oli kuitenkin myös tähän mennessä ainoa italialainen rauhanpalkinnon saaja, Ernesto Teodoro Moneta, sekä yhdysvaltalainen Theodore Roosevelt. Roosevelt (jonka kunniaksi on sanottava, että varsinaisen palkituksi tulemisen syyn lisäksi hän edisti myös noita Haagin konferensseja) oli mielestäni väärä valinta rauhannobelistiksi. Kaikki muut rauhannobelistit, joista tiedän enemmän, olivat kuitenkin minusta ansainneet palkintonsa.

Pelkkä ammatti kertoo ihmisestä melko vähän, mutta ammateiltaan ensimmäiset rauhannobelistit olivat puuseppiä (Cremer), ekonomisteja (Passy), liikemiehiä (Dunant), toimittajia (Ducommun, Moneta, Arnoldson), kirjailijoita (von Suttner, Arnoldson, Bajer), oikeustieteilijöitä tai juristeja (Renault, Beernaert, de Constant), diplomaatteja (de Constant) ja poliitikkoja (Passy, Gobat, Cremer, Roosevelt, Bajer, Arnoldson, Beernaert, de Constant). Palkittujen keskimääräinen ikä palkinnonsaamisvuonna oli 67 vuotta.

Ensimmäisten palkittujen joukossa oli myös nainen, Bertha von Suttner, joka tunsi Alfred Nobelin ja luultavasti vaikutti siihen, että Nobelin palkintojen joukkoon otettiin myös rauhanpalkinto. (Vaikkei palkintoperusteissa sitä mainitakaan, hän muuten teki muutakin kuin kirjoitti suositun ja vaikutusvaltaisen romaaninsa, eli perusti pasifistiorganisaation ja julkaisi kansainvälistä pasifistista julkaisua).

Tässä lista ensimmäisen vuosikymmenen palkituista ja palkintoperusteista (olen merkinnyt tähdellä ne, joista olen itse kirjoittanut; muiden linkki johtaa Wikipedian sivuille).

* Henri Dunant, 1901, Sveitsi - Punaisen Ristin perustaja ja Geneven sopimuksen alkuunpanijoita
* Frédéric Passy, 1901, Ranska - Parlamenttienvälisen liiton perustaja
Élie Ducommun, 1902, Sveitsi - asemastaan Kansainvälisen Rauhantoimiston ensimmäisenä kunniapääsihteerinä
Charles Albert Gobat, 1902, Sveitsi - Parlamenttienvälisen liiton ensimmäinen pääsihteeri
William Randal Cremer, 1903, Iso-Britannia - Parlamenttienvälisen liiton perustaja
Kansainvälisen oikeuden instituutti, 1904, Belgia - tavoitteestaan valtioiden välisenä sovitteluelimenä
* Bertha von Suttner, 1905, Itävalta-Unkari - kirjastaan Aseet pois! ja merkityksestään Nobelin rauhanpalkinnolle
* Theodore Roosevelt, 1906, Yhdysvallat - työstä Venäjän-Japanin välisen sodan lopettaneen Portsmouthin rauhansopimuksen aikaansaamiseksi
Ernesto Teodoro Moneta, 1907, Italia - avainhahmo italialaisessa rauhanliikkeessä
Louis Renault, 1907, Ranska - johtava kansainvälisen oikeuden lakimies ja Pysyvän välitystuomioistuimen jäsen
* Klas Pontus Arnoldson, 1908, Ruotsi - Svenska freds- och skiljedomsföreningenin perustaja
* Fredrik Bajer, 1908, Tanska - BIPP:n (eli Kansainvälisen Rauhantoimiston) kunniapuheenjohtaja
Auguste Beernaert, 1909, Belgia - edustanut kahdessa Haagin konferenssissa ja asemastaan Parlamenttienvälisessä liitossa
Paul Balluet d'Estournelles de Constant, 1909, Ranska - työstään edistää Ranskan diplomaattisuhteita Saksan ja Iso-Britannian kanssa sekä urastaan Pysyvässä välitystuomioistuimessa


Henri Dunant

Frédéric Passy


Tiedosto:Ducommun.jpg
Élie Ducommun

 

Tiedosto:Charles Albert Gobat2.jpg
Charles Albert Gobat

Cremer.jpg
William Randal Cremer


Bertha-von-Suttner-1906.jpg
Bertha von Suttner

President Theodore Roosevelt, 1904.jpg
Theodore Roosevelt

Ernesto Teodoro Moneta.jpg
Ernesto Teodoro Moneta

LouisRenault.jpg
Louis Renault

KParnoldson.jpg
Klas Pontus Arnoldson

Frederik Bajer by E. Møller.jpg
Fredrik Bajer

Auguste Beernaert(03).jpg
Auguste Beernaert

Paul Balluet d'Estournelles de Constant


Edit 29.4.21, 2.5.21, 12.5.21, 24.10.21 (lisätty keskimääräinen ikä).

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, 1984 (To Kill a Mockingbird, 1960)

Tämä kirja on ollut meillä lapsuudestani asti, mutta jostain syystä se on aina tuntunut minusta vaikealta eikä mitenkään kutsuvalta kirjalta, joten se on vain kärsivällisesti odottanut äidin tai minun hyllyssäni. En ole kuitenkaan luopunut kirjasta, koska se on klassikko ja olen ajatellut, että joskus se pitäisi kyllä lukea. Nyt vihdoinkin ryhdistäydyin, ja kirjan aloitettuani lukeminen ei ollutkaan yhtään vaikeaa.

Vierastamiseni saattaa johtua siitä, etten ole koskaan oikein pitänyt lapsikertojista aikuisten kirjoissa, vaikka epäloogisesti pidänkin lasten- ja nuortenkirjoista. Aikuisen on mielestäni hankala mennä lapsen nahkoihin ja esittää hänen ajatuksensa ja kokemuksensa uskottavan tuntuisesti (paitsi, höm, lasten- ja nuortenkirjoissa), ja aikuisten elämä on minusta myös yleensä kiinnostavampaa kuin lasten elämä. Tämän kirjan minäkertojana on 8-vuotias tyttö Scout, ja vaikken usko, että todellinen 8-vuotias pystyisi kertomaan elämästään tällä tavalla, tässä kirjassa kertojan ääni ja kerrontatapa ei kuitenkaan häirinnyt, vaan tuntui luontevalta. (Ja ehkä minun pitää korjata käsityksiäni, tämä on nyt kolmas parin kolmen vuoden sisällä lukemani aikuisten kirja, jossa on ollut lapsikertoja ja josta olen pitänyt.)

Scout asuu Maycombin pikkukaupungissa Alabamassa 1930-luvun puolivälissä isänsä, asianajaja Atticus Finchin, ja 12-vuotiaan veljensä Jemin kanssa. Perheeseen kuuluu myös afroamerikkalainen taloudenhoitaja Calpurnia eli Cal. Lasten äiti on kuollut jo silloin, kun Scout oli 2-vuotias, minkä jälkeen Atticus on kasvattanut lapset Calin avulla parhaansa mukaan. Poikatyttö Scout leikkii pihalla ja naapurustossa yhdessä veljensä Jemin ja naapurin pojan Dillin kanssa, ja kirjan alkupuolella hän aloittaa myös koulun. Jännitystä elämään tuo lähitalossa asuva pelottava erakko Boo Radley.

Pitkän aikaa kirja on naapuruston ihmisten, koulun ja kotielämän kuvausta lapsen näkökulmasta. Scoutilla ja Jemillä on läheinen suhde isäänsä, joka on lempeä, humaani, oikeudentuntoinen ja viisas ja jolla on aina aikaa lapsilleen. Hän puhuu lapsilleen kuin älykkäille, vastuuntuntoisille ihmisille, vaikka ymmärtää myös näiden puutteita. Pidin Atticuksesta henkilönä kovasti, ja kirjassa on minusta yhtenä teemana vanhemmuus: Atticus haluaa elää niin suoraselkäisesti ja oikein, että hän pystyy sanomaan lapsilleen, miten pitäisi elää - hän ei siis odota, että isän asema antaa ihmiselle suoraan oikeuden komennella lapsiaan. Hän ei myöskään vaadi näitä toimimaan vastoin omaa luontoaan. Lapset sanovat isäänsä Atticukseksi, ja sana isä mainitaan kirjassa vain muutaman kerran.

Maycomb on Finchin sisaruksille turvallinen ja leppeä kasvuympäristö, vaikka he eivät kaikista sen asukkaista aina pidäkään. Se alkaa kuitenkin vähitellen näyttää heille myös rumemman puolensa isän uuden asiakkaan takia: tuomari on määrännyt Atticuksen puolustamaan mustaa Tom Robinsonia, jota syytetään köyhän nuoren valkoisen naisen raiskauksesta, mistä on rangaistuksena kuolemantuomio. Tämä ei aiheuttaisi ongelmia, ellei Atticus olisi päättänyt hoitaa tehtävää parhaan kykynsä mukaan ja todella taistella asiakkaansa puolesta sen sijaan että hoitaisi asian vain näön vuoksi. Scoutia ja Jemiä aletaan haukkua koulussa, ja muuta paljon uhkaavampaakin tapahtuu oikeusprosessin hitaasti edetessä. Kirjan loppupuolella on noin 70 sivun pituinen oikeudenkäynnin kuvaus.

- Tulehan tänne, Scout, sanoi Atticus. Minä ryömin hänen syliinsä ja työnsin pääni hänen leukansa alle. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni ja keinutti minua hiljaa. - Se on eri juttu tällä kertaa, hän sanoi. - Tällä kertaa me emme taistele jenkkejä vastaan, me taistelemme ystäviämme vastaan. Mutta muista se, että miten katkeriksi asiat tulevatkin, he ovat yhä ystäviämme ja tämä on meidän kotimme. (104)

Kirjan tempo on rauhallinen, mutta sen tapahtumat ovat kiinnostavia ja jännite ja mielenkiinto säilyy koko ajan. Irrallisiltakin tuntuvat tapahtumat, henkilöt ja asiat nivoutuvat yhteen kirjan lopussa, eikä kirjassa tunnu olevan turhia kohtauksia, vaikka siinä on oikeudenkäynnin lisäksi muitakin teemoja. Kaikki kirjan tapahtumat liittyvät eräänlaiseen muotokuvan rakentamiseen Maycombista, jossa ainakin jotkut lapset näkevät ihmiset ihmisinä näiden ihonväristä riippumatta ja haluavat ja uskovat oikeuden tapahtuvan, kun taas aikuisten asenteet ovat joitakin harvoja ihmisiä lukuun ottamatta luutuneet ja kovettuneet.

Kirjassa oli erikoista se, että vaikka siinä puolustettiin ehdottomasti oikeudenmukaisuutta ja kaikkien ihmisten tasa-arvoista kohtelua lain edessä, siinä ei mielestäni asetettu kuitenkaan kyseenalaiseksi koko sitä yhteiskuntajärjestelmää, jossa valkoiset ja mustat asuvat erillään, jossa heillä on erilaiset oikeudet, jossa heihin asennoidutaan aivan eri tavalla ja jossa valkoisilla on paljon parempi asema kuin mustilla. Esimerkiksi Atticus, jonka kohteliaisuutta kaikille kirjassa korostetaan ja joka teitittelee kaikkia valkoisia, sinuttelee oikeudessa Tom Robinsonia ja puhuttelee tätä vain etunimellä Tomiksi, vaikka hän suhtautuukin hyvin vakavasti tämän puolustamiseen. Ilmeisesti kirjan kirjoitusajankohta näkyy tässä, samoin siinä, että kirjassa käytetään paljon nykyään loukkaavaa sanaa tummaihoisista, vaikka kirjan kirjoitus- ja varmaan suomentamisaikanakin se oli neutraali termi.

Kirjassa on myös pari kiinnostavaa sivuteemaa, ensinnäkin koulu: Scoutin aloittaessa koulun hän osaa jo lukea ja kirjoittaa. Hänen opettajansa paheksuu tätä, koska se sekoittaa opettajan uuden opetusmetodin, ja hän suunnilleen kieltää Scoutia lukemasta tai kirjoittamasta koulussa tai kotona. Toisena sivuteemana on naiseksi kasvaminen tai paremminkin naiseksi kasvattaminen (kuten Simone de Beauvoir sanoi, naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan): Scout käyttää housuja, turvautuu helposti nyrkkeihinsä koulussa tuntiessaan tulleensa kohdelluksi väärin, pitää poikien leikeistä, haluaa oppia ampumaan ilmakiväärillä ja pitää rauhallista, suhteellisen vanhaa isäänsä melkoisena nynnynä. Hänen tätinsä Alexandra käyttää hänestä hänen ristimänimeään Jean Louisea, ja hänen mielestään Scoutin pitäisi käyttää hametta, olla tappelematta ja tehdä tyttöjen juttuja, ja muutenkin tuntuu siltä, että yhteiskunnan odotukset ovat sulkeutumassa yhä tiiviimmin Scoutin ympärille ja muovaamassa häntä odotustensa mukaiseksi.

Kirja ei ole vakavasta aiheestaan huolimatta synkkä, vaan siinä on paljon lempeää huumoria. Oli myös virkistävää lukea Atticuksesta, joka kieltäytyi pitämästä eri tavalla ajattelevia ja vihamielisesti toimivia ihmisiä vihollisinaan ja uskoi, että ihmisen pitää toimia omantuntonsa mukaan ja mahdollisimman oikein. Suomennos töksähteli minusta varsinkin alussa jonkin verran, mutta kirjan edetessä se ei enää häirinnyt. Hyvä, että sain tämän vihdoin luettua.

Kirjasta on paljon innostuneita bloggauksia, esimerkiksi täällä: Kirsin Book Club, Annelin kirjoissa, Vinkki, Kirjavinkit, Nannan kirjakimara, Koulukirjastonhoitajat, Reader, why did I marry him?, Sallan lukupäiväkirja, Kirjan pauloissa, Mitä luimme kerran... Mm. Mummo matkalla on lukenut tämän kirjan eräänlaisen jatko-osan (joka kirjoitettiin ennen tätä ja julkaistiin vasta 2010-luvulla), Kaikki taivaan linnut.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, 1984 (To Kill a Mockingbird, 1960). Koko kansan kirjakerho. Suomennos: Maija Westerlund. Kansi: Seppo Polameri. 374 sivua.

maanantai 19. huhtikuuta 2021

E. E. Cummings: Selected Poems (edited by Richard S. Kennedy)

Runoilija E. E. (Edward Estlin) Cummings (1894-1962) on suomennosten puuttumisen takia - ensimmäinen suomennoskokoelma hänen runoistaan, Valitut runot, saatiin vasta vuonna 2016 - Suomessa kai melko tuntematon. Kotimaassaan Amerikassa hän on kuitenkin tunnettu ja suosittu, mikä on yllättävää, koska hänen runonsa leikittelevät estottomasti kielellä, sanaluokilla, välimerkeillä, typografialla ja sanajärjestyksellä, ja jotkin ovat minulle aivan käsittämättömiä.

all nearness pauses, while a star can grow

Itse tutustuin Cummingsiin englanniksi parikymmentä vuotta sitten, ja siitä asti hän on ollut yksi minulle tärkeistä runoilijoista.

who were so dark of heart they might not speak,
a little innocence will make them sing;
teach them to see who could not learn to look
- from the reality of all nothing

Pidän Cummingsin runoista mm. siksi että niitä lukiessa tunnen joskus miten rajat aivoissani sulavat pois. Rakastan analysointia ja kategorisointia, sitä että saan järkeä maailmaan ryhmittelemällä asioita ja muodostamalla niistä mielekkäitä kokonaisuuksia. Rakastan kuitenkin myös sitä, että rajat katoavat ja asiat muuttuvat toisiksi ja liukuvat ja sulautuvat toisiinsa ja näen ne uudella tavalla. Cummingsin runot saavat tämän joskus aikaan, koska ne yhdistelevät toisiinsa kuulumattomia asioita ja vastakohtia ja pakottavat aivoni tekemään yllättäviä hyppäyksiä ja luovat silmieni eteen uusia mielikuvia.

love is a deeper season
than reason;
my sweet one
(and april's where we're)

Pidän niistä siksi että usein niissä puhutaan kauniista asioista odottamattomalla tavalla, siksi että ne muistuttavat tärkeistä asioista ja siitä miten paljon tilaa meillä on päässämme ja sisällämme. Pidän niiden rytmistä ja riimeistä ja outoudesta.

may my heart always be open to little
birds who are the secrets of living
whatever they sing is better than to know
and if men should not hear them men are old

may my mind stroll about hungry
and fearless and thirsty and supple
and even if it's sunday may i be wrong
for whenever men are right they are not young

En pidä läheskään kaikista Cummingsin runoista enkä ymmärrä niistä ehkä puoliakaan (ja joissakin pintatason merkitystä paljon tärkeämpi on se tunne minkä sanat herättävät). Minun pitää olla sopivassa mielentilassa lukiessani niitä. Joistakin pidän vain katkelmista, mutta silti luen Cummingsia aina muutaman vuoden väliajoin ja nautin niistä runoista joista nautin.

a universe emerging from a wish)

love is the voice under all silences,
the hope which has no opposite in fear;
the strength so strong mere force is feebleness:
the truth more first than sun more last than star

Richard Kennedy on ryhmitellyt tähän kirjaan runot aiheen mukaan ja kirjoittanut jokaiseen lukuun esipuheen. Hänen valintansa eivät aina ole minusta hyviä (vaikka monet ovatkin), ja hän on jättänyt tästä kirjasta pois esimerkiksi kauniin i carry your heart with me -runon. Tähän kirjoitukseen lainaamani katkelmat ovat myös helppoa Cummingsia; jotkin hänen runonsa ovat kuin kirjainarvoituksia, ja hänen Valittuja runoja -suomennoksensa kääntäjien Leevi Lehdon ja Esa Mäkijärven täytyy olla melkoisen sankarillisia sanataitureita.

may came home with a smooth round stone
as small as a world and as large as alone.

For whatever we lose(like a you or a me)
it's always ourselves we find in the sea

Valitut runot -kokoelmasta on kirjoitettu ainakin täällä: Maailmankirjat ja Tuli ja savu. Muita linkkejä: Esa Mäkijärven lyhyt kirjoitus E. E. Cummingsin kääntämisestä, 10 of the Best E.E. Cummings Poems Everyone Should Read (lyhyehköt kuvaukset kymmenestä runosta) sekä kirjoitus siitä, että hänen nimensä pitäisi kirjoittaa isoilla eikä pienillä alkukirjaimilla (itse opin tuntemaan hänet e.e. cummingsina ja pidän nimestä siinä muodossa, mutta nykyään näytään käytettävän isoja alkukirjaimia).

the
     sky
           was
can   dy   lu
minous
            edible
spry...

Edit 20.7.21, 28.2.23 (typologia korjattu typografiaksi).

E. E. Cummings: Selected Poems. With introduction and commentary by Robert S. Kennedy, 1994. Liveright. 187 sivua.

lauantai 17. huhtikuuta 2021

Susan Herbert: Cats Galore. A Compendium of Cultured Cats, 2015

 

Tämä on kertakaikkisen ihana taidekirja, josta tekisi mieli liittää postaukseen kymmeniä kuvia. Englantilainen Susan Herbert (1945-2014) oli minulle ennestään tuntematon taiteilija, kunnes törmäsin yhteen hänen teokseensa jossakin yhteydessä, ja kirjastosta löytyikin upea yli 300-sivuinen hänen teoksiaan esittelevä kirja.

 

Miau Lisan salaperäinen hymy.

Sandro Botticellin Venuksen syntymä. Huomaa hännän strateginen sijainti.
 

Kirja koostuu kolmesta osasta: Cats in Art, Cats on Stage ja Cats in the Movies. Kuten nimistä ja kirjan kansikuvasta voi päätellä, Herbert on sijoittanut kissoja ihmisten paikalle länsimaisiin klassikoihin - tauluihin, näytelmiin, oopperoihin ja elokuviin. Useat kirjan alkuperäisteoksista ovat ikonisia, monien tuntemia teoksia, ja suuri osa kirjan viehätyksestä olikin siinä, kun bongaili itselleen tuttuja teoksia ja vertaili niitä mielessään alkuperäisiin tauluihin, joita oli mukana antiikista impressionisteihin, tai elokuvien tai näytelmien kohtauksiin. Mukana oli tosin myös minulle tuntemattomia tauluja, ja varsinkin oopperoiden kohtaukset olivat minulle aika vieraita (tietysti Carmenia lukuun ottamatta), mutta nämäkin maalaukset olivat hienoja ja herättivät halun tutustua alkuperäiseen teokseen.


Jan van Eyckin Giovanni Arnolfini ja hänen vaimonsa.

Jacques-Louis Davidin Marat'n kuolema.


Hihittelin usein kirjaa katsellessani (en sano lukiessani, koska lyhyen esipuheen lisäksi siinä on vain kuvatekstit, jotka nimeävät alkuperäisteokset) - en tiedä, miksi kissat ovat niin mainioita ihmisten paikalla, mutta ne vain ovat. Herbertin kissoissa on jonkinlaista viehättävää vakavuutta, luontevuutta, läsnäoloa ja tosissaan olemista. Lisäksi nämä vesivärimaalaukset ovat valtavan hyvin tehtyjä, Herbertin taito ja loistava tekniikka näkyvät niissä hyvin, samoin innostus maalaamiseen. Kissojen väritys heijastaa oivaltavasti hahmojen luonnetta, ja hauskan, alkuperäisestä poikkeavan yksityiskohdan teoksiin tuovat kissojen hännät. Taulujen hahmojen mahdolliset lemmikkieläimetkin ovat vähän erilaisia kuin alkuteoksissa...


Pidin pienenä Cary Grantin elokuvista, ja tunnistin heti kohtauksen Vaarallisesta romanssista.

Lisäintensiteettiä teoksiin tuo se, että kissat ovat hiljaa (ne eivät mielestäni puhu teoksissa, kuten eivät luonnossakaan) ja ne välittävät siis teoksen draaman vain ilmeillään ja asennoillaan. Herbert on hienosti saanut kissoistaan ilmeikkäitä, vaikka kissojen kasvoissa on paljon vähemmän liikkuvia lihaksia kuin ihmisillä - hänen kissojensa ilmeet ovat kuitenkin täysin luonnollisia, ja ilman vaatteita taulujen kissojen päät saattaisivat esittää oikeita kissoja - ja hän on hienosti myös saanut kissansa näyttämään luontevilta pystyasennossa sekä käsiään tai tassujaan käyttäessään. Omiakin kissoja katseli eri tavalla tämän kirjan jälkeen - millaisia intohimoja ja draamoja noiden keltaisten silmien takana piileekään?



Jos Audrey Hepburn olisi kissa...

 

Kirja on ulkoasultaan ylellinen: siinä on 326 värikuvaa, joista melkein kaikki ovat koko sivun kokoisia. Kirja oli niin hieno, että tilasin sen itselleni. Täältä löytyy lisätietoja Herbertistä sekä enemmän (ja parempia) kuvia hänen teoksistaan kuin minulla, ja tässä vielä Googlen kuvahaku.


Hamletin Ofelia hulluuden kourissa.

Edit 19.4.21, 15.5.21.

Susan Herbert: Cats Galore. A Compendium of Cultured Cats, 2015. Thames & Hudson. 320 sivua.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

Pirkko Arhipan kuusi dekkaria

Kiinnostuin tuotteliaan, vuosikymmeniä dekkareita kirjoittaneen jännityskirjailijan Pirkko Arhipan kirjoista noin vuosi sitten luettuani hänen esseensä naisdekkaristeja käsittelevästä kirjasta Murha pukee naista. Luin vasta viime kuussa ensimmäisen hänen kirjansa ja sen jälkeen nopeassa tahdissa viisi muuta, mistä voi päätellä, että pidän niistä. Vaikka yleensä olen suhteellisen hidas lukija, väsyneenäkin luen yksittäisen Arhipan jännärin yhdessä illassa. Ne ovat minusta rentouttavia, vaikka tuntuukin vähän hassulta sanoa tällaista dekkareista - ehkä tämä johtuu Arhipan kirjoitustyylistä, jossa tutustutaan kirjan ihmisiin kaikessa rauhassa. Kirjoitan tässä yhteisesti kaikista lukemistani Arhipoista.


Arhipan dekkareiden vakituiset tapahtumapaikat, Turku ja Naantali ympäristöineen, poikkeavat mukavasti totutusta. Hänen kirjansa kuvaavat tavallisten suomalaisten tavallista elämää ja tavallisia ongelmia, ja oli vaihteeksi kiva lukea tutuista ja helposti tunnistettavista ihmisistä, ympäristöistä ja tapahtumista. Kahdessa kirjassa on kyllä vietetty paljon aikaa myös Kanarialla ja Kuubassa, mutta silloinkin maat on kuvattu suomalaisen turistin näkökulmasta.

Kirjoissa ei demonisoida murhaajia eikä kuvata heitä yksiselitteisen pahoina ihmisinä (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta), mikä on myös positiivista. Viiden lukemani Arhipan dekkarin sankari, turkulainen komisario Varpu Ahava, sanookin jossakin kirjoista suunnilleen niin, että hänen kokemuksensa mukaan murhia tekevät aivan tavalliset ihmiset, joiden kestokyky on syystä tai toisesta ylittynyt. Varpulla on itsellään ollut elämässä omat tuskalliset tragediansa, joihin kaikissa kirjoissa viitataan, ja hän on ollut alkoholisti, joten hän ei ole kärkäs tuomitsemaan muita eikä hän järkyty helposti.

Vaikeita asioita ja pahoja tapahtumia kirjoissa kyllä on - perheväkivaltaa, henkistä alistamista, alkoholismia, omistushalua, ahneutta, kateutta, mustasukkaisuutta, mielenterveyden ongelmia... Kirjat ovat hyvin ihmissuhdepainotteisia ja usein eräänlaisia perhekuvauksia, mikä on minulle yksi syy niiden kiinnostavuuteen. Koska kirjat ovat dekkareita, niissä on yksi tai useampi murha, mutta väkivallan määrä niissä on hyvin vähäinen, eikä kirjoissa myöskään ole yksitoikkoista johtolankojen keräämistä ja aikataulujen tarkistamista, vaan poliisit tutustuvat tapauksiin keskustelemalla ihmisten kanssa ja keräämällä tietoa murhatun ja hänen läheistensä elämästä. Tämä tapahtuu lähes aina ihmisten kodeissa, ei poliisiasemalla. Vaikka joskus tuntuikin vähän epätoden-näköiseltä, että poliisien haastattelema murhatun läheinen kertoisi heille oma-aloitteisesti runsaasti lapsuudestaan ja siihenastisesta elämästään, yleensä Arhippa saa tiedot nivotuksi saumattomasti kirjan juoneen ja syvennettyä näin henkilöhahmoja. Näin hänen kirjoistaan tulee myös eräänlainen sosiologinen kuvaus nyky-Suomen yhdestä puolesta.

Jotkut Arhipan kirjojen henkilöt esiintyvät myös muissa hänen kirjoissaan, esimerkiksi yhden Varpu Ahava -kirjan melko suuressa osassa oleva henkilö, juristi Pauliina Kivikoski, on toisen kirjan päähenkilö. Sekä Varpu Ahava että Pauliina Kivikoski ovat keski-ikäisiä, 40-50-vuotiaita, yksin asuvia naisia, mikä on minusta Arhipalta omintakeinen ja virkistävä ratkaisu. Heillä on mutkaton suhtautumistapa miehiin: vaikka heidän seurustelusuhteensa eivät olekaan kovin vakituisia, heillä on miesystäviä enemmän tai vähemmän säännöllisesti, eivätkä he tee suhteiden jatkuvuudesta tai jatkumattomuudesta itselleen ongelmaa. Varpun työtoveri ja ystävä, nuori komisario Tiia, on lesbo, eivätkä hänenkään seurustelusuhteensa ole ongelmattomia. Vaikka Varpu on sympaattinen, taitava ja ystävällinen, hän jää kirjoissa melko piirteettömäksi - muita kirjojen henkilöitä kuvataan  enemmän.

Vaikka pidinkin Arhipan dekkareista, jotkin asiat hänen kirjoissaan tuntuivat liian yksinkertaistetuilta. Kolmessa lukemassani kirjassa (ensimmäisenä dekkarissa Yön syli armoton) esiintyy esimerkiksi sivuhenkilönä nuori, kaunis somalinainen Aisha, joka on hyvin älykäs ja lahjakas opiskelija ja jonka odotetaan valmistuvan yliopistosta hyvin arvosanoin ja saavan hyvän työn. Hänen perheestään sanotaan, että muslimiperheeksi se on suhteellisen vapaamielinen, mutta loppujen lopuksi Aishan vapaus tukahdutetaan kokonaan ja hänet pakotetaan vaimoksi ja äidiksi, jonka jokaista askelta miehet vartioivat. Kirjasta saa sen käsityksen, että Aisha ja hänen perheensä edustavat kaikkia maailman 1,6 miljardia muslimia, mikä on yhtä ongelmallista kuin sanoa yhden kristityn, olipa tämä vaikkapa maallistunut ei-uskovainen kristitty tai sitten kreationismiin uskova fundamentalisti, edustavan kaikkia maailman 2,4 miljardia kristittyä.

Jotkut musliminaiset käyttävät huivia, jotkut eivät (eikä huivin käyttö välttämättä tarkoita myös tunteiden, mielipiteiden ja persoonallisuuden peittämistä). Jotkut muslimit juovat alkoholia, jotkut eivät (islam kieltää alkoholin). Jotkut muslimit ovat uskonnollisia, jotkut eivät. Jotkut uskonnolliset muslimit ovat ahdasmielisiä ja tuomitsevia, jotkut uskonnolliset muslimit ovat vapaamielisiä ja suvaitsevaisia. Myös musliminaiset opiskelevat ja käyvät töissä. Melkein kaikki tapaamani musliminaiset ovat näyttäneet liikkuvan yhtä vapaasti kuin muutkin suomalaiset naiset - mikä on tietysti loogista, koska en ole voinut tavata sellaisia naisia, jotka ovat sidottuja kotiinsa, mutta se kertoo kuitenkin siitä, että islamille uskontona ei ole ominaista naisten vapauden rajoittaminen, vaan tällainen on tapauskohtaista, kuten kaikissa muissakin uskonnoissa. Arhipan kirjoissa on toki esimerkkejä myös siitä, miten kantasuomalaisten naisten vapautta ja itsemääräämisoikeutta on rajoitettu, mutta naisten vapauden rajoittamisen ei tästä huolimatta esitetä niissä olevan suomalaisen kulttuurin tai uskonnon ominaispiirre. Muslimit kannattaa nähdä yksilöinä eikä stereotyyppisen ryhmän edustajina, kuten kaikki muutkin ihmiset.

Myös Kihlaava kuolema -kirjan nuori ADHD-nainen Onerva tuntui aika karikatyyrimäiseltä ja liioitellulta.

Vaikka nämä mutinat veivät kirjoituksesta aika paljon tilaa, olen yleensä ottaen pitänyt lukemistani Arhipan dekkareista ja myös niiden maailmankuvasta ja asenteista, ja luen niitä varmasti lisääkin - valinnanvaraa riittää, sillä vuonna 2017 ilmestyi silloin 82-vuotiaan Arhipan 38. kirja. Tässä vielä erään kirjan kansiliepeen luonnehdinta, joka kuvaa kirjoja mielestäni hyvin: Arhipan jännitysromaanien tunnusmerkkejä ovat perinteinen dekkarirakenne, eloisa arjen kuvaus sekä ajankohtaisiin aiheisiin paneutuvat teemat. Olen lukenut Arhipan kirjoja sen mukaan, miten niitä on osunut käsiin kirjaston hyllystä, en ilmestymisjärjestyksessä, mikä on toiminut ihan hyvin.

Arhipan kirjoista löytyy useita bloggauksia, esimerkiksi täältä: Tarukirja, Kirjan pauloissa, Kirjavinkit, Sinimarjan matkassa, Villasukkamurmelin kirjablogi, Tuulevin lukublogi, Kuristava kirsikka, Kirjaviidakko, Kirsin kirjanurkka.

Tässä lukemani Arhipan kirjat lukujärjestyksessä (kaksi olen jo palauttanut kirjastoon, joten niistä ei ole kuvaa). Kirjojen kustantaja on Mäkelä.

Kulki kuolema puistotietä, 2015
Yön syli armoton, 2003
Valkealla varsalla, ruskealla ruunalla, 2005 (kansi: Heli Leino)
Lukinmerkki, 2007 (ei tietoa kannen tekijästä tai se on kirjastotarran alla)
Kyyn punainen maito, 2006 (kansi: Heli Leino)
Kihlaava kuolema, 2012 (ei tietoa kannen tekijästä tai se on kirjastotarran alla)

Edit 14.4.21, 15.4.21, 17.4.21, 12.7.21.

maanantai 12. huhtikuuta 2021

Noel Streatfeild: Talo rannikolla, 1974 (The House in Cornwall, 1940)

Tämä omasta hyllystä löytynyt lasten tai nuorten seikkailukirja kertoo englantilaisen Chandlerin perheen neljästä sisaruksesta, 14-vuotiaista kaksosista Sorrelista ja Johnista, 12-vuotiaasta Wishistä ja muistaakseni 10-vuotiaasta Edwardista (Sorrel ja Wish ovat tyttöjä, ihanat nimet). Lapset eivät ole kesälomallaan voineet mennä tavalliseen tapaan Sydney-sedän ja Ann-tädin luokse, koska näiden tyttärellä on todettu tulirokko. Sen sijaan heidät on lähetetty isän velipuolen Murdock-sedän luokse, jota he eivät ole koskaan tavanneet. Murdock on asunut kauan Liviassa ja auttanut Livian diktaattoria Manoffia tekemään vallankumouksen, mutta sitten kuninkaallinen perhe on taas palannut valtaan ja nyt Murdock ja Manoffi asuvat Englannissa Murdockin linnamaisessa talossa, jonne lapset saapuvat lukittujen porttien kautta. (Lasten vanhemmat ovat kirjassa hämmentävän olemattomia, mutta he ovat ilmeisesti silti elossa.)

Jo kirjan alkusivuilla siis viritellään jännitystä ja salaperäistä tunnelmaa, joka vain tihenee talossa. Kaikki palvelijat ovat livialaisia, eniten lasten kanssa oleva miespalvelija on täysin mykkä, lasten harvoin tapaama Murdock on ankara ja pelottava ja heidän vain yhden kerran tapaamansa Manoffi erittäin epämiellyttävän tuntuinen ihminen. Talon puutarhan ulkorakennuksessa sanotaan hoidettavan lavantautia sairastavaa puutarhuria, ja lapsia kielletään ankaran rangaistuksen uhalla menemästä sinne.

Lomassa on hyviäkin puolia - heistä huolehtiva livialainen naispalvelija Katja on ystävällinen ja kiltti, ja lapset tekevät uimaretkiä läheiselle lahdelle Katjan ja mykän miespalvelijan seurassa. Pian he kuitenkin huomaavat olevansa täysin ulkomaailmasta eristettyjä ja käytännössä vankeja: heitä estetään tapaamasta ketään ulkopuolista, taloon ei tule lehtiä eikä siellä ole radiota. Kummallisinta on, että ulkorakennuksesta kuuluu lapsen itkua. Toimeliaat nuoret ottavat pelkonsa voittaen asioista rohkeasti selvää, ja vaarallisten tilanteiden ja jännittävien tapahtumien jälkeen asiat selviävät.

Lapset olivat luonteiltaan mukavan erilaisia. Kirja oli nopeatempoista ja hauskaa luettavaa, ja sen nuoret sankarit olivat sympaattisia ja neuvokkaita ja auttoivat toisiaan - kaikkia tarvittiin tilanteesta selviämiseen. Kirjassa ihmetytti kuitenkin se, että aika usein lapset vaativat itseltään rohkeutta ja pelon kätkemistä; Ann esimerkiksi yritti kovasti olla itkemättä, vaikka olisi ollut peloissaan tai huolissaan, ja Sorrel, joka osoittautui loppujen lopuksi hyvinkin rohkeaksi, moitiskeli itseään alussa ja myöhemminkin liiasta pelkuruudesta. Ehkä tämä teema liittyy kirjan julkaisuajankohtaan.

Kirja on Aila Meriluodon kääntämä, ja käännös olikin oikein sujuva. Kansikuva on Maija Karman.

Noel Streatfeild: Talo rannikolla, 1974 (The House in Cornwall, 1940). WSOY. TaskuSet-sarja. Suomentaja: Aila Meriluoto. Kansi: Maija Karma. 140 sivua.

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Hanna-Leena Helavuori & Kaisa Korhonen: Kiihottavasti totta, 2008

Löysin tämän kirjan kirjaston poistomyynnistä viime vuonna (luin sen vasta nyt) ja ostin sen itselleni, koska se sopi näytelmähaasteen teemaan. Kaisa Korhonen oli minulle tuttu vain epämääräisesti nimenä, johon liitin jonkinlaisen hurjuuden mielikuvan. Innokkaat teatteriharrastajat tuntevat hänet varmasti paremmin, onhan hän ohjannut näytelmiä jo yli 40 vuotta ja toiminut Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksen ja Teatterikorkeakoulun ohjaajantyön professorina sekä ollut muutenkin aktiivinen kulttuurivaikuttaja. Hanna-Leena Helavuori, joka on haastatellut kirjaan Korhosta ja näyttelijöitä ja kirjoittanut arviot Korhosen 2000-luvun ohjaustöistä, on mm. Teatterimuseon johtaja ja yliopisto-opettaja.

Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia tämän kirjan suhteen (kansikin vaikutti aika valjulta), mutta ajattelin, että ainakin kokeilen sen lukemista, ja - kuten niin usein - kokeileminen kannatti. Ensimmäisillä noin 90 sivulla Korhonen kertoo mm. ohjausperiaatteistaan, suhteestaan näyttelijöihin ja muihin teatteriesityksen tekemisessä mukana oleviin ihmisiin, joiden ammattitaitoa ja luovuutta hän arvostaa suuresti, tilan ja esineiden merkityksestä esityksessä, valtakysymyksistä, harjoitusprosessista ja paljosta muusta. Minulle oli yllätys, että hänen elämässään ja työssään on ollut paljon mukana tietynlainen lapsuudesta peräisin ollut epävarmuus ja jopa alemmuudentunto, mutta siitä huolimatta (ehkä jopa sen takia?) hän on tehnyt rohkeasti täysin omanlaisiaan projekteja. Hänen elämänsä ja työnsä on kulkenut sykleinä, joiden aikana hän on käsitellyt ohjaustöissään itselleen eri aikoina tärkeitä teemoja, jotka ovat liittyneet myös tiettynä aikana yleisesti tärkeisiin asioihin.

Kysehän on simulaatiosta, leikitään että -prosessista. Jokainen ohjaaja määrittelee itselleen aiheen jota uskoo voivansa käsitellä tämän tekstin kautta. Ohjaajien käytössä on ammattinäyttelijöitä. Leikistä tulee useimmiten täyttä, kiihottavaa totta. Se että samasta materiaalista syntyy niin erilaisia, omalla tavallaan relevantteja esitysaihioita, on kerta toisensa jälkeen yhtä häkellyttävää. Kirjailija antaa kertomuksen, ohjaaja aiheen. Hyvä teksti taipuu minkälaiseksi muodoksi tahansa, jos ohjaaja antaa sen läpäistä itsensä. Jos hän on kokonaispersoonana läsnä, jäljestä tulee ehdottoman alkuperäistä. (61)

Oli yllättävää, että kirja herätti minussa niin paljon vastakaikua, koska olen enemmänkin lukija kuin teatteriesitysten katsoja (vaikka pidänkin teatterissa käymisestä, käyn aika harvoin katsomassa näytelmiä) ja tässä kirjassa oli nimenomaan kyse esitystaiteesta, siitä miten teksti ja esitys muuntuu eri asioiden vaikutuksesta. Ehkä tässä kiinnosti se, että Korhosen teksti oli niin avointa, henkilökohtaista, rehellistä, aiheestaan innostunutta, uutta etsivää ja kiihottavasti totta. Siinä näkyy vuosikymmenien kokemus ja ajattelu, ja minusta se oli oikein mielenkiintoinen kuvaus teatterintekemisen prosessista ja yleisemmin toiminnasta ihmisten kanssa. Löysin siitä usein myös yhtymäkohtia omaan ajatteluuni ja joskus myös työhöni.

Korhosen osuuden jälkeen kirjassa pääsevät ääneen myös monet Korhosen kanssa työskennelleet näyttelijät, dramaturgi Seppo Parkkinen ja pukusuunnittelija Sari Salmela. Kirjassa on noin sadan sivun pituinen kuvaliite yhdeksästä Korhosen 2000-luvulla ohjaamasta näytelmästä, joiden esityskuvista välittyy näytelmien tunnelman intensiivisyys ja näyttelijöiden heittäytyminen, Helavuoren analyysit näistä näytelmistä (noin 50 sivua) ja Helavuoren muotokuva Kaisa Korhosesta ohjaajana. Kirja on oikein hyvin tehty (Helavuori on tehnyt suuren työn!) ja myös muut osuudet olivat ihan kiinnostavia, mutta Korhosen kuvaus työstään jäi minulle tämän kirjan parhaaksi anniksi. Kirjaa voi hyvin suositella kaikille teatterintekemisestä ja tietysti varsinkin ohjauksesta kiinnostuneille. Liitteessä on Kaisa Korhosen regiografia (opin uuden sanan) eli hänen ohjauksensa yli 40 vuoden ajalta kaikkine tekijätietoineen.

Hanna-Leena Helavuori & Kaisa Korhonen: Kiihottavasti totta, 2008. Like. 295 sivua (mukaan lukien kuvat) liitteitä lukuun ottamatta.

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Blogini yksivuotissynttärit

Aloitin blogini pitämisen vuosi sitten. Olen vuoden aikana käynyt läpi erilaisia osin päällekkäin meneviä vaiheita, joista tässä muutama.

Osaanko kirjoittaa? Tunnen usein bloggauksia kirjoittaessani törmääväni kirjallisen ilmaisukykyni rajoihin. Haluaisin kirjoittaa vaikkapa syvällisemmin, elävämmin, henkevämmin, hauskemmin ja huomiokykyisemmin. Joskus on parempi kirjoitusfiilis, joskus huonompi, eikä tämä välttämättä riipu ollenkaan luetusta kirjasta. Mutta toisaalta, äänellään se variskin laulaa, ja ainakin kirjoitan kirjasta jotakin ja kerron sen olemassaolosta, ja joskus olen ihan tyytyväinen bloggauksiini. Tämä ongelma on saanut minut arvostamaan yhä enemmän kirjailijoita, jotka kirjoittavat ehkä satoja sivuja sujuvaa, koherenttia ja mielenkiintoista kaunokirjallista tai tietotekstiä, sekä kanssabloggareita, jotka kirjoittavat muun elämän ohessa harrastuksenaan usein oikein taidokkaita, ajateltuja ja hyvin kirjoitettuja kirjapostauksia. Ja itse tykkään lukea hyvin erityylisiä kirjabloggauksia, tiiviitä tai rönsyileviä, henkilökohtaisia tai analyyttisiä, joten kannattaa varmaan asennoitua niin, että blogikirjoitukset saavat olla sellaisia kuin ovat. (Ja ihan tekninen ongelma: pidän monia sellaisia sanoja yhdyssanoina, jotka tarkistettaessa pitäisi kirjoittaa erikseen.)

Löysin sisäisen klikkijournalistini. Yhdessä vaiheessa tarkkailin innostuneena blogini kävijämääriä ja eri postausten klikkausmääriä ja pohdin jopa, pitäisikö minun alkaa lukea enemmän sellaisia kirjoja, joiden bloggauksia klikataan enemmän (erot saattavat olla monikymmenkertaisia). Onneksi pääsin aika pian tämän vaiheen ohi - aloitin bloggaamisen, koska halusin kertoa hyvistä lukukokemuksistani muillekin, joten minulle on edelleen tärkeintä lukea sellaisia kirjoja, joita haluan lukea ja joista odotan pitäväni tai jotka tuntuvat minusta tavalla tai toisella kiinnostavilta. Jos bloggaukseni kiinnostavat jotakuta muutakin, hienoa, jos eivät kiinnosta, niin siitä ei loppujen lopuksi ole haittaa minulle eikä muille (ja koska bloggaukset ovat netissä useamman vuoden, ne saattavat myös myöhemmin löytää jonkun kiinnostuneen). Lisäksi olen todella huono arvioimaan sitä, mitkä kirjat kiinnostavat muita.

Haluanko kirjoittaa? Alkuvaiheessa kirjoitin reippaasti ja tunnollisesti jokaisesta lukemastani kirjasta (lukuun ottamatta neljää tai viittä, joiden tekstinkäsittelyohjelmaan kirjoittamani tekstit vahingossa tuhoutuivat ja joita en jaksanut enää kirjoittaa uudelleen, ja paria ammattikirjaa). Vuodenvaihteessa minulle tuli kuitenkin 1-2 kuukauden totaalinen kirjoitusjumi, ja vaikka ajattelinkin kirjoittaa silloin lukemistani kirjoista jälkikäteen, en vain ole jaksanut tehdä sitä, mikä on harmi, koska niiden joukossa oli muutamia oikein hyviä kirjoja.
          Nyt olen lieventänyt vaatimuksiani - en voi olla lukematta, mutta jos elämässäni on paljon muuta, minulla ei välttämättä ole energiaa kirjoittaa kaikesta lukemastani. Esimerkiksi nyt olen saanut uuden kiinnostavan työn, mikä on tosi hienoa, mutta työ vie aikaisempaa enemmän aikaa ja aivokapasiteettia, ja minulla on myös pari muuta isompaa asiaa kesken (mikä on vähentänyt myös muiden blogien lukemista). Ja joskus haluan ihan vain lukea kirjoja tekemättä niistä tiliä kenellekään. Eli blogin pitää tarvittaessa joustaa, vaikka periaatteessa haluaisinkin kirjoittaa jokaisesta lukemastani kirjasta, koska kaikki kirjat ansaitsevat päästä esille.
          Ihan alkuvaiheessa minun oli myös tavallaan helpompi kirjoittaa, koska ajattelin, että ei blogiani kuitenkaan kukaan lue, joten minulla ei ollut myöskään mitään suorituspaineita, vaikka toki pyrinkin kirjoittamaan järjellisiä tekstejä. Mutta hei, jos omassa blogissaan ei voi kirjoittaa vapaasti ja omana itsenään, niin missä sitten? Kysymyshän on lähinnä omasta asenteesta.
         Ja yksi hyvin tärkeä syy blogikirjoittamiseen on se, että kirjoista kirjoittaminen auttaa minua miettimään lukemaani kirjaa tarkemmin ja syvällisemmin ja muistamaan sen paremmin. Löydän kirjoittaessani joskus ihan uusia puolia ja näkökohtia kirjasta, samoin jokin kommentti voi avata siitä jotain uutta. Vaikka joskus mietinkin jostakin kirjasta, että mitähän tästä kirjoittaisi, enkä välttämättä löydä siitä kovin oivaltavaa sanottavaa, saan kirjoitusprosessista usein itselleni jotakin ja kirjoittaminen tuntuu ainakin jälkikäteen palkitsevalta.

Olenko normaali? Pidän monista sellaisista kirjoista ja kirjallisuudenlajeista, joita ei ainakaan monissa muissa kirjablogeissa kovin paljon lueta: näytelmistä, novelleista, vanhoista kirjoista, elämäkerroista, tietokirjoista, lasten ja nuorten kirjoista... Mutta toisaalta joidenkin muidenkin blogien kirjavalikoima on hyvinkin eklektinen ja vaihteleva, ja ainakaan blogistani ei voi sanoa, että luen pelkkiä uutuuksia ja samoja kirjoja kuin kaikki muutkin (joidenkin vanhojen kirjojen kohdalla tuntuu kyseenalaiselta, onko kukaan muu nykysuomalainen lukenut niitä). Eli en ole normaali, mutta ei se mitään - maailmaan mahtuu monenlaisia ihmisiä ja kirjablogimaailmaan monenlaisia bloggaajia, ja monimuotoisuus on sekä luonnossa että kulttuurissa hyvä asia.

Yllättäviä asioita. En ole ollut niin energinen, että olisin tehnyt vuodenvaihteessa tilastoja ja taulukoita lukemistani kirjoista, vaikka niitä onkin hauska lukea muiden blogeista. Sivupalkissa olevista tunnuksista näkyy kuitenkin joitakin yleisiä trendejä, vaikkei tunnuksien käyttö postauksissani olekaan sataprosenttisen täsmällistä.
          Postauksia on ollut vuoden aikana yhteensä 158 (mukana on näytelmähaasteeseen osallistumisen vuoksi monia yksittäisen näytelmän bloggauksia). Minulle oli yllätys se, että luen tietokirjoja vähemmän kuin olisin luullut, ja myös se, miten monen lukemani kirjan alkukieli on ollut englanti (maa saattaa tietenkin olla englanniksi kirjoittavilla Iso-Britannia, Yhdysvallat, Irlanti, Australia, Uusi-Seelanti, Intia, Etelä-Afrikka tai vaikka Zimbabwe). Lukemissani kirjoissa on kuitenkin ollut yhteensä 14 eri alkukieltä suomi mukaan lukien.
          Olen lukenut 2000-luvulla julkaistuja kirjoja enemmän kuin olisin odottanut, reilun neljänneksen luetuista eli yli 40 kirjaa, mutta olen lukenut myös jokaiselta 2000-lukua edeltävältä vuosikymmeneltä 1840-luvulle(!) asti jotakin, vaikkapa vain yhden näytelmän. Yksi aika hämmentävä ja kummallinen, täysin satunnainen seikka on se, että taaksepäin mentäessä olen lukenut 1900-luvun parittomilla vuosikymmenillä aina suuremman määrän kirjoja kuin parillisilla vuosikymmenillä, vaikken ole millään tavalla pyrkinyt tähän. Blogitilastoissa haun avainsanoja on myös ollut koko ajalta vain neljä (joista yksi ei edes liity mihinkään lukemaani kirjaan!), vaikka olen muiden blogeista saanut sellaisen käsityksen, että niitä olisi enemmän.

Onko bloggaus kivaa? On, vaikkei se aina olekaan helppoa. On hauskaa kertoa hyvistä ja joskus huonommista kirjakokemuksistaan muille ja intoilla joskus hyvinkin oudoista kirjoista. Bloggaus on tuonut lukulistalleni uusia kirjoja (esimerkiksi ne useat hienot näytelmät, jotka olen vuoden aikana lukenut, mutta myös jotkin muut kirjat). On hienoa olla osa kirjoista ja maailmasta kiinnostuneiden, humaaneiden kirjabloggareiden joukkoa. On kiva, että blogini on löytänyt lukijoita, vaikkeivät lukemani kirjat olekaan ihan kuuminta hottia - kiitokset kaikille lukijoille, kävijöille ja kommentoijille!