Charlotte H. Bruner (ed.): Unwinding Threads. Writing by Women in Africa, 1983

Tällaiset naiskirjailijakokoelmat ovat todellisia löytöjä, varsinkin kun kyseessä on minulle kirjallisesti (ja aika lailla muutenkin) niin tuntematon maanosa kuin Afrikka. Oli mielenkiintoista huomata, että vaikka afrikkalaisia naiskirjailijoita ei kovin paljon ollutkaan 40 vuotta sitten, heitä kuitenkin oli, ja he kirjoittivat hyvin.

Charlotte H. Bruner oli ranskalaisen kirjallisuuden ja kolmannen maailman kulttuurien professori Iowa State Universityssä. Hän on jakanut kirjan kirjailijat toisistaan erottuviin neljään maantieteelliseen alueeseen sekä kirjoittanut asiantuntevat ja ytimekkäät esittelyt näiden alueiden naiskirjallisuudesta sekä kirjan yksittäisistä kirjailijoista.

Bruner tuntee aiheensa hyvin, novellit olivat mielenkiintoisia ja kirjaa oli nautinto lukea. Kirjan tekstit eivät ole kurjuuskuvauksia, ja vaikka novellien päähenkilöt - useimmiten naiset - kohtaavatkin vaikeuksia, he ovat yleensä sisukkaita ja itsenäisiä toimijoita. Novellit herättivät uteliaisuutta ja halua lukea lisää näitä taitavia naiskirjailijoita. Kuvauksissa on jonkin verran juonipaljastuksia.

Länsi-Afrikka. Monet tämän alueen novelleista käsittelivät muutosta sekä uuden ja vanhan yhteentörmäystä, ja monessa puolustettiin myös naisten oikeuksia.

Mabel Dove Danquah: Anticipation. Päällikkö näkee kunniakseen järjestetyissä juhlissa kauniin nuoren naisen, ihastuu tähän ja järjestää tämän tottuneesti taas yhdeksi vaimokseen. Novellin ironinen loppu helpottaa lukijan feminististä närkästystä. But there is evolving a new type of hardheaded modern woman who insists on the perfect lover as well as an income and other necessaries, or stays forever from the unbliss of marriage. (Kultarannikko -> Ghana, 1905 (1910?) - 1984, 4 s.)

Adelaide Casely-Hayford: Mista Courifer. Mista Courifer johtaa hautaustoimistoaan ankarasti ja ihailee kaikkea länsimaista ja brittiläistä. Hän haluaa poikansa olevan kaltaisensa, pukeutuvan brittien vaatteisiin ja toimivan kuin englantilaiset, mutta tämä inhoaakin kohteluaan afrikkalaisena työpaikassaan, haluaa mennä naimisiin rakastamansa naisen kanssa vaikkei tämä osaisikaan laittaa ruokaa, ja tahtoo rakentaa perheelleen viihtyisän ja tilavan perinteisen savitalon huonosti ympäristöönsä sopivan ja epämukavan englantilaistyylisen talon sijasta. "I don't like to see a wife slaving away in the kitchen all times to make good chop for her husband who sits down alone and eats the best of everything himself, and she and the children only get the leavings. No thank you!" Hauska novelli. (Sierra Leone, 1868-1960, 8 s.)

Efua Sutherland: New Life at Kyerefaso. Kyerefason kuningataräidin tytär Foruwa, sulokas kuin nuori kauris, ei halua mennä naimisiin kenenkään kylän miehen kanssa, vaan haluaa miehen jonka kanssa voi rakentaa uutta ja vanhasta poikkeavaa elämää, ja myös löytää tämän. Miehen esimerkki muuttaa vähitellen kyläläisten elämän. Kauniisti ja seremoniallisesti kirjoitettu tarina. 'Here comes the Queen Mother. Spread skins of the gentle sheep in her way. Lightly, lightly walks our Mother Queen. Shower her with silver, Shower her with silver for she is peace.' And the Queen Mother stood there, tall, beautiful, before the men and there was silence. (Kultarannikko -> Ghana, 1924-1996, 5 s.)

Ama Ata Aidoo: The Message. Kylässä asuva nainen Esi saa viestin siitä, että hänen kaupunkiin muuttanut tyttärensä on leikattu auki ja tämän vatsassa ollut vauva otettu pois. Hän matkustaa ensimmäisen kerran elämässään kaupunkiin hakemaan tyttärensä ruumiin tuntemattomasta sairaalasta, mutta matka ja sen tulos ovat erilaisia kuin hän osasi odottaa. Ama Ata Aidoon impressionistista tyyliä (myös toisessa lukemassani novellissa) on aluksi vaikeaa ymmärtää, mutta kun siihen tottuu, novellit vievät mukanaan. (Kultarannikko -> Ghana, 1942-2023, 7 s.)

Mariama Bâ: Rejection. Ote romaanista Pitkä kirje (tässä Hyönteisdokumentin bloggaus), jossa Ramatoulaye kertoo ystävälleen Aissatoulle avioliitostaan ja tekemistään ratkaisuista miehensä kuoleman jälkeen. Ramatoulaye on tehnyt valintoja, joita ei koulutetulta ja itsenäiseltä naiselta välttämättä odottaisi. (Senegal, 1921-1981, alkuteos ranskaksi, 7 s.)

Flora Nwapa: This is Lagos.  Eloisa ja itseensä luottava 20-vuotias Soha muuttaa kotikylästään suurkaupunki Lagosiin tätinsä luokse. Aluksi kaikki menee hyvin, mutta Soha alkaa viihtyä Lagosissa liiankin hyvin ja tekee itsenäisen mutta samalla odotuksenmukaisen ratkaisun, jota hänen perheensä pitää hyvin huonona. (Nigeria, 1931-1991, 8 s.)

Buchi Emecheta: A Man Needs Many Wives. Lagosissa asuvan Nnu Egon mies Nnaife tuo kotiin kuolleelta veljeltään perimänsä nuoren Adakun toiseksi vaimokseen ja odottaa Nnu Egon vain hyväksyvän asian kunnollisen, perinteisen, hyvinkäyttäytyvän vaimon tavoin. Ote romaanista Nnu Egon tarina (The Joys of Motherhood), jonka minä olen lukenut suomeksi ja Elegia englanniksi. (Nigeria, 1944-2017, 12 s.)

Itä-Afrikka. Jotkut itäafrikkalaiset kirjailijat kirjoittavat englannin lisäksi swahilin kielellä, jota ymmärretään alueella laajasti. Itäafrikkalaisessa kaunokirjallisuudessa käsiteltiin teoksen julkaisuaikaan usein noituutta (witchcraft) ja taikuutta, mutta naisten ympärileikkausta ei yleisyydestään huolimatta ollut käsitelty kirjallisuudessa juuri ollenkaan. Muutokset naisten ja miesten välisissä suhteissa olivat myös tällä alueella yleinen teema, kuten muuallakin Afrikassa.

Martha Mvungi: Mwipenza the Killer. Maantien vieressä istuva Mwipenza murhaa julmasti yksinäisiä ohikulkijoita. Hän on ihminen, mutta tuntuu enemmän myyttiseltä hirviöltä, jota muut pelkäävät mutta jolle eivät voi tehdä mitään; kaikki kuitenkin valitsevat mieluummin kuoleman kuin ryhtymisen Mwipenzan apuriksi. Makao lähtee pienen poikansa kanssa hakemaan tietäjänaiselta lääkettä sairaalle äidilleen, mutta joutuu Mwipenzan uhriksi. Aviomies lähtee etsimään rakastamaansa vaimoa. Hurjan sadun tuntuinen tarina. (Tansania, 1950-2017, 5 s.)

Barbara Kimenye: The Winner. Hyväluontoinen 65-vuotias Pius Ndawula voittaa jalkapalloveikkauksessa suuren rahasumman. Hänen taloonsa kerääntyy bussilasteittain ennen tuntemattomia sukulaisia perheineen, hyvien sijoitusten ehdottajia sekä Ssabalangiran haudan vartija, vanha Salongo. Vieraiden joukossa on myös topakka Sarah-serkku, joka hoitaa radiohaastattelun ja lopulta kaikki muutkin asiat. (Englanti/Uganda, 1929-2012, 8 s. Kimenye näyttää nykyään olevan tunnettu lähinnä rakastettuna ja hyvin tuotteliaana lastenkirjailijana, mutta hän kirjoitti myös kertomuksia ugandalaisesta kylästä Kalasandasta.)

Charity Waciuma: Itega and Irua. Ote omaelämäkerrasta, joka kertoo kirjoittajan lapsuudesta mau-mau-liikkeen aikana. Ainakaan tämä ote ei ollut levottomasta ajankohdasta huolimatta väkivaltainen, vaan kertoi hyvästä lapsuudesta kylässä ja yhteisön perinteistä, toisaalta hyvistä ja toisaalta huonoista. Charity Waciuman vanhemmat olivat karanneet kotoa saadakseen länsimaisen koulutuksen ja pyrkivät myöhemmin parantamaan Keniassa terveydenhuoltoa, ihmisten koulutusta ja naisten arvostusta. Vanhemmat eivät suostuneet ympärileikkaamaan tyttäriään, mikä aiheutti yhteisössä skandaalin ja sai kaikki, myös isoisän, hyljeksimään perhettä.
          About this time, we lost many of our good friends when they went through the circumcision ceremony. Because we Christian girls had not 'been to the river' we were unclean. We were not decent respectable people and mothers would not have the shame of letting their daughters be seen in our company. It was believed that a girl who was uncircumcised would cause the death of a circumcised husband. Moreover, an un-circumcised woman would be barren. When the other boys and girls - and their parents - came to realise that we really never would be circumcised it was something of a scandal. We became a laughing-stock, the butt of their jokes. They would whisper about us and shout riddles to us. ...
          In the face of these taunts we held our heads high and walked all the more proudly to the river. We were healthy and full of energy and, according to the place and time, were very smartly dressed. Certainly we thought so, at any rate. We made new friends with uncircumcised girls from across the river. They envied us because we were not ashamed of being uncircumcised and they copied our proud demeanour and some also tried to follow the new fashions we wore. ...
          Although many of the people were Christians and did not observe all the traditional rites, this was one which they were most loath to give up. Those who had not observed all the earlier practices were not entitled to participate in all the ceremonies, but many nevertheless underwent the physical operation. (Kenia, 1936 -, 5 s. Ote romaanista Daughter of Mumbi.)

Hazel Mugot: Cold, Cold World. Seychelliläinen Hima on mennyt naimisiin englantilaisen muukalaisen, antropologi Cyn, kanssa, ja muuttanut tämän kanssa ilmastoltaan ja ihmisiltään kylmään Lontooseen. Puolisot alkavat kuitenkin vieraantua toisistaan ja Himan on hyvin vaikea tottua uuteen elämäänsä. Mugotin kirjoitus on herkkää ja kaunista, ja hän onkin haastattelussa sanonut kirjoituksensa sijoittuvan proosan ja runouden väliin.
          Those close moments were more than ever beautiful. A burst of colour, feeling, sensation, the mystic line of shoulder blades. Satin flesh. The luxury of those moments was heightened by the chaos of other times. But even into these divine moments, was slowly creeping a burning dissatisfaction. For while he was her whole life, she would never be his.
          He made a woman of her, and gave her a new role in life. Now he shattered her by treating her like a doll. She was his wife, and she had now bloomed into womanhood.
          Also she began to feel more than ever oppressed by the fast pace of living that was so different from all she had ever known, and sometimes she ached with such a dreadful feeling of emptiness, such a longing for the familiar. It seemed as if her whole body was plagued with a painful illness.
          Then she would look on him with worship, for it was only he in this entire world that felt for her, and when in the comfort of his arms, would feel he was a god.
          So the earth rocked beneath her when she saw this god begin to split before her eyes. (Seychellit, 1947 -, 3 s. Ote romaanista Black Night of Quiloa.)

Grace Ogot: The Rain Came. Luojen heimo kärsii kuivuudesta. Heidän päällikkönsä Labong'o on saanut viestin esi-isiltä, että hänen pitää uhrata rakastettu tyttärensä Oganda järven hirviölle, jotta sateet taas tulisivat. For a long time the three souls who loved one another dearly sat in darkness. It was no good speaking. And even if they tried, the words could not have come out. In the past they had been like three cooking stones, sharing their burdens. Taking Oganda away from them would leave two useless stones which would not hold a cooking-pot. (Kenia, 1930-2015, 8 s.)

Eteläinen Afrikka. Eteläafrikkalaisten kirjailijoiden teemana oli usein tuonaikainen kammottava apartheid-järjestelmä. Monien asiasta kirjoittaneiden kirjailijoiden kirjat kiellettiin tai heidän piti muuttaa maasta.

Olive Schreiner: Three Dreams in a Desert. Under a Mimosa-Tree. 1800-luvulla syntynyt Schreiner kehitti aivan omanlaisensa novellimuodon: mielikuvituksellisen kertomuksen yhdistettynä elämänohjeisiin ja allegoriaan. Tässä tarinassa kertoja näkee puun alla nukkuessaan kolme allegorista ja symbolista unta, jotka kertovat siitä, millaista naisten ja miesten elämä on nyt ja millaista se voi tulevaisuudessa olla. (Etelä-Afrikka, 1855-1920, 6 s.)

Doris Lessing: Traitors. Kaksi tyttöä uskaltautuu uuden kiväärinsä kanssa pensaikkoon tutkimusretkelle etsimään hylättyä taloa, jossa on joskus asunut herra Thompson. Thompson ja hänen uusi vaimonsa tulevat myöhemmin vuosikausien tauon jälkeen käymään tyttöjen perheen luona. Tyttöjen sympatiat vaihtelevat herra ja rouva Thompsonin välillä sekä isän ja äidin välillä. (Etelä-Rhodesia -> Zimbabwe/Englanti, 1919-2013, 8 s.)

Nadine Gordimer: Inkalamu's Place. YK:n väestötutkija menee katsomaan nykyään hylättyä kolmikerroksista savitaloa, jossa hän oli usein käynyt lapsena veljiensä kanssa. He olivat leikkineet valkoisen Inkalamu Williamsonin mustien lasten kanssa, jotka eivät kuitenkaan koskaan tuntuneet olevan kunnolla kotonaan isänsä talossa. (Etelä-Afrikka, 1923-2014, 9 s.)

Miriam Tlali: Point of No Return. Nuori S'bongile menee pienen poikansa Gugun kanssa kaupunkiin tapaamaan rakasta miestään Mojalefaa ison riidan jälkeen. Mojalefa aikoo tehdä jotain rasismille ja apartheidille ja marssia ystäviensä kanssa rauhanomaisesti vapauden puolesta, vaikka tietääkin tämän merkitsevän pitkää vankeustuomiota, mahdollisesti pahempaakin. S'bongile ei halua Mojalefan tekevän tätä. Novelli tuntuu enemmänkin opetukselta tai selitykseltä kuin tarinalta. Mojalefa shook his head. It was intolerable. Everything that happened around you just went to emphasize the hopelessness of even trying to live like a human being. (Etelä-Afrikka/Soweto, 1933-2017, 12 s.)

Amelia House: Conspiracy. Kaksi rakastunutta yliopisto-opiskelijaa, musta Amy ja valkoinen juutalainen Saimon, tapailevat toisiaan lyhyesti muiden katseilta suojassa olevissa paikoissa, yrittävät pitää rakkautensa salassa ja odottavat sitä, että pääsevät pian muuttamaan erikseen Englantiin, jossa he vihdoin voisivat olla avoimesti yhdessä. Pretoria: Immorality Act: 1957 Session of Parliament increased the maximum penalty for illicit carnal intercourse between whites and non-whites to seven years imprisonment. It also became an offence to conspire to commit an act. Jäntevä, keveästi kirjoitettu, kapinallinen novelli. (Amelia Blossom Pegram / House, Etelä-Afrikka, 1935-2022, 13 s.)

Bessie Head: Snapshots of a Wedding. Nuoren naisen Neon häät ovat tulossa. Neo on ainoana sukulaisistaan suorittanut lukion ja on sen takia koppava ja ylimielinen ja halveksii lukutaidottomia kyläläisiä. Nämä puolestaan inhoavat häntä sen takia, ja Neon täti puhuu tälle hyvin suoraan ennen häitä. Elävä tapakuvaus. (Etelä-Afrikka / Botswana, 1937-1986, 4 s. Bessie Headista on tullut yksi lempikirjailijoistani: blogissani romaani Maru ja novelli.)

Northern Africa: The Maghreb. Tämän alueen naiskirjailijoiden teoksissa näkyy naisten usein tiukasti rajoitettu elämä ja heidän pyrkimyksensä elää vapaammin.

Fadhma Amrouche: My Mother; My Mother-in-Law. Berberinainen, jonka elämäntarina on hämmästyttävä, kertoo ensin sisukkaasta äidistään, joka oli leskenä synnyttänyt Fadhman avioliiton ulkopuolella ja kieltäytynyt tulemasta tapetuksi tämän takia asettumalla ranskalaishallinnon suojelukseen. Sitten hän kertoo avioliitostaan ja elämästään miehensä epäsopuisassa perheyhteisössä. (Algeria, 1882-1967, 11 s. Ote Amrouchen omaelämäkerrasta Histoire de ma vie, käännetty englanniksi nimellä My Life Story.)

Marguerite (Taos) Amrouche: The Story of the Chest. Kabylien (berberikansa) tarina tytöstä, joka voittaa älykkyydellään prinssin omakseen ja onnistuu viisaudellaan myös selviämään, kun hänen miehensä ei pysty hyväksymään sitä, että hänen vaimonsa on häntä itseään älykkäämpi. Marguerite Taos Amrouche oli kuullut tämän ja monta muuta kansantarinaa äidiltään, edellisen kertomuksen Fadhma Amrouchelta. (Algeria, 1913-1976, 4 s. Ote kabylien kansanperinnekokoelmasta Le grain magique. Taos Amrouchen esittämä vaikuttava berberilaulu täällä.)

Assia Djebar: Les Impatients. Minäkertoja Dalila tapaa kälynsä Zinebin asuessaan väliaikaisesti sisarensa luona. Hänellä on ongelmia äitipuolensa Lellan kanssa, joka haluaa hänen suorittavan opintonsa loppuun ennen avioliittoa; Dalila taas haluaa itse päättää elämästään. Dalila paljastaa Zinebille tapailleensa salaa nuorta miestä Salimia, mikä järkyttää Zinebiä paljon.
          'Listen, Zineb. One must learn to have courage.'
          I was about to add - courage to decide for oneself, to make one's own decisions. But I realized that one first needed to be strong. The young woman who was hurrying away, who would avoid me in the future, would always be frightened of taking a risk. And therefore she would never obtain from Farid, her husband, what she was always unconsciously craving for - the trusting, indulgent smile of a companion. (Algeria, 1936-2015, 5 s. Ote romaanista Les impatients. Assia Djebar kirjoitti feministisistä aiheista ja häntä ehdotettiin usein Nobel-palkinnon saajaksi.)

Alifa Rifaat: Another Evening at the Club. Varakkaan vaimon smaragdisormus on kadonnut, ja ainoa joka sen on voinut ottaa, on perheen palvelijatar. Parikymmentä vuotta vanhempi aviomies ei saa pelokasta palvelijaa tunnustamaan, mutta luottaa siihen, että poliisit hakkaavat tästä tiedon pois kahden vuorokauden aikana. Kun vaimo löytääkin sormuksen, mies kieltäytyy ilmoittamasta asiasta poliiseille, koska tällainen tieto tekisi heidät naurettaviksi kaupungissa. Palvelijan lisäksi nuori vaimo on kauppatavaraa, hänen on hyvän asemansa takia vain helpompi hyväksyä asia. (Egypti, 1930-1996, 5 s. Käännetty arabiasta.)

Latifa El-Zayat: The Picture. Ujo Amal ja hänen miehensä Izzat ovat kauan kaivatulla lomalla pienen poikansa Midhatin kanssa. Amal uskoo näkevänsä miehensä silmissä avioliiton alun loisteen, mutta huomaakin tämän katsovan naista hänen takanaan. (Egypti, 1923-1996, 6 s. Käännetty arabiasta.)

Andrée Chedid: The Long Trial. Vaikuttava novelli, jonka olen lukenut suomeksi. (Egypti / Ranska, 1920-2011, 6 s. Alkuteos ranskaksi.)

Afrikkalaiseen kirjallisuuteen liittyviä linkkejä: Bookshy, afrikkalainen blogi afrikkalaisista kirjailijoista. HSRC Press, afrikkalaisten kirjailijoiden kirjoittamia uusia tietokirjoja. Olen kirjoittanut aiemmin afrikkalaisen runouden antologiasta Poems of Black Africa ja lainasin siinä mosambikilaisen Noémia da Sousan runoa.

Africa is not a country Dipo Faloyinin uuden kirjan nimen mukaan. Myös tässä novellikokoelmassa näkyi maanosan kulttuurinen vaihtelevuus.

Kirja kuuluu sarjaan African Writers Series. Afrikkalaista kirjallisuutta oli melko paljon jo 40 vuotta sitten, vaikkei sitä silloin juuri näkynytkään länsimaissa tai ainakaan Suomessa.

Edit 15.6.25, 30.6.25.

Charlotte H. Bruner (ed.): Unwinding Threads. Writing by Women in Africa, 1983. Heinemann. Kääntäjät: Modupé Bodé-Thomas, Charlotte H. Bruner, Len Ortzen ja David K. Bruner (ranska); Denys Johnson-Davies (arabia). Kansi: Diana Overton. 208 sivua (pieni fontti).

Isaac Asimov: Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology (1978/1972/1964)

Tähän on siis tultu. Luen tietosanakirjan läpi. (Itse asiassa olen tehnyt näin jo aiemmin, Otavan ison kasvitietosanakirjan ja eläintietosanakirjan ensimmäiset osat - jos en sanasta sanaan, niin kuitenkin kannesta kanteen.) Ajattelin tutustua kirjaan ensin hakuteoksena, mutta pidin sen kirjoitustyylistä niin paljon, että luin sen sitten kokonaan, senkin takia että kirja on tietyssä mielessä juonellinen, vaikka juonenkehittely onkin hyvin hidasta ja asteittaista: kirja kertoo länsimaisen luonnontieteen kehityksen merkittävistä edistysaskelista hamasta muinaisuudesta (kirjan ensimmäinen tieteilijä, egyptiläinen Imhotep, eli 2900-luvulla eKr.) nykyaikaan (1970-luvulle). Koska kirja on yksinomaan Asimovin kirjoittama, hän on myös itse päättänyt, mitkä edistysaskelista ja ketkä tutkijoista ovat tärkeitä (tästä lisää myöhemmin). Kirjan lukeminen on ollut melkoinen ikuisuusprojekti, olen lukenut sitä vähän kerrallaan vuoden parin ajan.

Isaac Asimov (1920-1992) on kirjojen ystäville tuttu ehkä enemmän merkittävänä tieteiskirjailijana (esimerkiksi hänen Säätiö-sarjansa on scifiklassikko), mutta hän oli koulutukseltaan biokemisti ja kirjoitti paljon tiedekirjojakin. Hän oli käsittämättömän tuottelias ja julkaisi yhteensä noin 500 teosta. Jo tämä elämäkerrallinen hakuteos riittäisi elämäntyöksi useimmille ihmisille, koska se on vaatinut - ennen nettiä tai edes tietokoneita! - tutustumisen lähes 1200 tieteentekijään, näiden henkilökohtaiseen elämään ja tieteellisiin saavutuksiin sekä olennaisten tietojen tiivistämisen lyhyiksi artikkeleiksi. Näiden lisäksi Asimov on tietysti tutustunut myös moniin sellaisiin tutkijoihin, joita hän ei ole ottanut mukaan kirjaan.

Miksi sitten luin kirjan kokonaan? Ensinnäkin Asimov kirjoittaa hyvin, kiinnostavasti ja ytimekkäästi ja onnistuu antamaan lyhyessä kirjoituksessa käsityksen henkilön tieteellisestä työstä ja monesti kuvan myös hänestä itsestään. Asimov ei esittele vain tutkimusten tuloksia, vaan kirja antaa ikkunan tieteentekoon käytännössä - hän kertoo, miten tutkijat päätyivät tuloksiinsa. Asimovin kirjoitustyyli on selkeä, asiantunteva ja tervejärkinen ja hänen asenteensa tieteentekijöihin tuntuu yleensä ottaen reilulta. Bloggarina hänen saavutustaan voi vain ihailla.

Toiseksi tieteen historia kiinnostaa minua, ja Asimov osaa selittää vaikeatkin asiat ymmärrettävästi. Kirjassa on valtavasti mielenkiintoisia tiedonjyviä, joita tekisi mieli lainata tähän paljon, mutta kirjoitus on muutenkin pitkä, joten jätän sen tekemättä. Tiedonalat painottuvat kirjassa kyllä kemiaan, tähtitieteeseen ja fysiikkaan, kun taas lääketieteen edustajat ja varsinkin biologit, eläintieteilijät ja kasvitieteilijät ovat selkeästi vähemmistönä, ja minua olisivat kiinnostaneet enemmän jälkimmäiset. Näitäkin on, ja tulipa tutustuttua myös fysiikan ja kemian ja yleensä kaikkien luonnontieteiden kehitykseen. Ja mikään ei tietenkään estäisi lukemasta kirjasta vain tietyn alan tutkijoiden tietoja ja hankkimasta näin käsitystä yksittäisen tieteenalan kehityksestä eri aikoina.

Kolmanneksi kirjasta saa hyvän käsityksen tieteellisestä prosessista, siitä miten tieteellinen tieto kertyy vähittäin, palapelimäisesti, monien yksittäisten tutkijoiden toiminnan ja tutkimusten tuloksina. Yksittäiset tutkimukset paljastavat aina yhden pienemmän tai suuremman osan asiasta, kunnes vähitellen löydetään havaintojen kanssa yhtäpitävä ja looginen selitys asioille, joita ei ole ennen ymmärretty, tai vaikkapa jonkin taudin parannuskeino. Kirjasta huomaa, miten samanlaiset ideat saattavat kehittyä itsenäisesti rinnakkain eri paikoissa ja eri tutkijoilla, kun aika on niille kypsä. Esimerkiksi evoluutioteoriaan viittaavia havaintoja oltiin saatu eri paikoissa jo ennen Darwiniakin (ja hänen aikanaan ja hänen jälkeensä).

Näkee, että älykkäät ihmiset voivat joskus olla myös täysin väärässä ja uskoa kummallisiin asioihin: esimerkiksi noin Newtoniin asti monet tiedemiehet harrastivat alkemiaa (kieltämättömän nerokas Newtonkin pyrki valmistamaan kultaa, s. 140). 1800-1900-luvun vaihteessa taas monia tutkijoitakin kiinnosti spiritismi. Tieteentekijät auttoivat toisiaan usein ja tekivät yhteistyötä, mutta saattoivat myös olla napit vastakkain ja kilpailla keskenään, ja jotkut tieteilijät vastustivat lujasti uusia (oikeita) ideoita.

Tieteellisen tiedon kertymisnopeudesta eri aikoina saa havainnollisen kuvan tarkkailemalla, kuinka monta sivua tietyllä vuosisadalla syntyneet tutkijat vievät: esimerkiksi 1700-luvulla syntyneet 144 sivua, 1800-luvulla syntyneet jo 370 sivua. Kirjan fontti on muuten melkoisen pientä, joten sivulle mahtuu paljon asiaa.

Neljänneksi kirja antaa käsityksen historiasta yleensä: siitä, mitä eri aikoina tiedettiin (1800-luvulla tiede oli monessa asiassa jo yllättävän pitkällä) ja esimerkiksi mitkä maat olivat tieteessä vahvoilla ja mitkä eivät. Antiikin ajan jälkeen lähes kaikki maineikkaat tutkijat olivat kauan aikaa ranskalaisia, saksalaisia ja englantilaisia. 1900-luvun alussa Yhdysvalloista saatettiin matkustaa Saksaan opiskelemaan luonnontieteitä, jos haluttiin saada niissä kunnollinen koulutus. 1930-1940-luvuilla taas toistuu yhä uudestaan se, että lahjakkaat saksalaiset (ja joskus muutkin eurooppalaiset) tutkijat muuttivat Yhdysvaltoihin pakoon Hitleriä ja natseja - Eurooppa menetti tuolloin todella paljon tieteentekijöitä. Kirjan loppupuolella alkaa olla mukana myös muutama neuvostoliittolainen (joista osa oli syntynyt esimerkiksi nykyisen Ukrainan tai Viron alueella) tai venäläinen tutkija sekä yksittäisiä japanilaisia, kiinalaisia ja intialaisia tutkijoita. Suomalaisista on mukana Johan Gadolin sekä nobelistit Artturi Ilmari Virtanen ja Ragnar Granit. Suomalaista koillisväylän löytäjää Adolf Nordenskiöldiä ei sen sijaan mainita eikä edes norjalaista kuuluisaa tutkimusmatkailijaa ja rauhannobelistia Fridtjof Nansenia (bloggaus), vaikka kirjassa muita löytöretkeilijöitä onkin. Skotlantilaiset muuten mainitaan kirjassa omana kansallisuutenaan.

Kirja toimii tietysti hakuteoksena ja siitä voi tarkistaa, mitä joku tutkija on saanut aikaan (eli mitä hänen aikaansaannoksiaan Asimov on pitänyt tärkeimpinä). Kirja voisi myös olla hyödyllinen esimerkiksi historiallisten romaanien tai tietoteosten kirjoittajille, jos nämä haluavat saada käsityksen siitä, mitä tiettynä aikana tiedettiin ja mitkä asiat tuona aikana olivat luonnontieteessä pinnalla ja uusinta uutta. Kirja etenee suunnilleen kronologisesti, koska se on järjestetty tutkijoiden syntymävuosien mukaan. Tutkijat ovat kuitenkin saattaneet tehdä löytönsä 20-80-vuoden iässä, joten tapahtumien aikajärjestys ei ole aivan suoraviivainen.

Kirjan alkuosaa lukiessa noin Galileo Galileihin eli suunnilleen 1600-luvun vaihteeseen asti oli herättävää ja aika huvittavaa miettiä, että minun pitäisi periaatteessa varmaan pystyä nykyvälineillä ja lukiomatematiikalla tekemään melkein kaikki se, mitä siihenastiset tutkijat olivat tehneet. Vaikkapa rakentamaan kaukoputken ja etsimään sen avulla Jupiterin suurimmat kuut. Tai laskemaan maapallon ympärysmitan lähes oikein kahden tarpeeksi kaukana toisistaan olevan syvän kaivon, auringonvalon, kesäpäivänseisauksen, trigonometrian ja järkeilyni avulla, kuten Eratosthenes teki Kreikassa jo vuonna 240 eKr. Toinen kreikkalainen, Aristarkhos, esitti samoihin aikoihin että planeetat kiertävät aurinkoa ja että tähdet ovat äärettömän kaukana Maasta. Jo antiikin Kreikassa siis jo tiedettiin eli pääteltiin se, että maapallo on pallonmuotoinen ja että aurinko on aurinkokunnan keskus. Tämä tieto kuitenkin unohdettiin tai kiellettiin sadoiksi vuosiksi.

Asimov oli älykäs, valtavan tietorikas sekä taitava kirjoittaja ja tieteen popularisoija (olen lukenut vuosia sitten myös hänen erään avaruutta käsittelevän kirjansa, joka oli myös hyvä). Hänkään ei kuitenkaan ollut immuuni aikansa ennakkoluuloille ja virhekäsityksille. Esimerkiksi Marie Curiesta kirjoittaessaan hän antoi tälle täysin sen kunnian, joka tälle kuuluu, mutta muuten kirjassa on todella paljon puutteita naistutkijoiden osalta ja Asimov tuntuu jättävän naiset huomiotta aina kun voi; naisen on pitänyt olla lähestulkoon nobelisti päästäkseen mukaan kirjaan omalla nimellään. Kirjan 1195 "suuren tutkijan" joukossa on omina hakusanoinaan kokonaista yhdeksän naista: antiikin Kreikan Hypatia (jonka panosta tieteelle Asimov ei paljon arvostanut) ja sitten vuosituhansia myöhemmin Marie Curie, tähtitieteilijä Henrietta Swan Leavitt, fyysikko Lise Meitner, kemisti Ida Tacke-Noddack, biokemisti Gerty Radnitz Cori, fyysikko ja kemisti Irène Joliot-Curie, fyysikko Maria Goeppert-Mayer ja biokemisti Dorothy Crowfoot Hodgkin.

Kirjassa vilahtelee aina välillä tiedemiesten vaimoja, siskoja, äitejä ja tyttäriä, mutta nimettöminä - tähtitieteilijä Caroline Herschel ja matemaatikko Ada Lovelace mainitaan miesten yhteydessä harvinaisesti omilla nimillään. Esimerkiksi Voltairesta sanotaan (s. 156), että hän käännätti yhdellä rakastajattarellaan ranskaksi Newtonin teoksen Principia Mathematica, minkä jälkeen hän kirjoitti siitä itse kommentaarin. Tämän rakastajattaren nimeä ei mainita (Émilie du Châtelet, ks. kommentti), vaikka vain harvat olisivat varmaan pystyneet tuollaiseen käännöstyöhön. Naisten nimien poisjättäminen saattoi tietysti johtua siitäkin, että Asimovin piti tilasyistä tiivistää kirjoituksiaan paljon ja hänen oli myös helpompi kirjoittaa vain vaikkapa 'vaimosta' kuin tarkistaa tämän nimi jostain lähdeteoksesta (itsekin teen näin bloggatessani, nimien etsiminen vie aikaa).

Asimovilla oli tietysti myös oikeus omassa kirjassaan valita, mitä tieteen edistysaskeleita pitää tärkeinä ja mitä ei. Naisten lähes täydellinen poisjättäminen pistää kuitenkin silmään. Tässä joitakin naisia, joita kirjassa ei ole siitä huolimatta, että he tekivät merkittäviä löytöjä ja havaintoja:

- Eunice Newton Foote havaitsi jo 1800-luvulla vesihöyryn ja hiilidioksidin lämmittävän vaikutuksen ja esitti oletuksen näiden yhteydestä ilmakehän lämpötilaan. Asimov ei kyllä mainitse myöskään japanilaista (mies)tutkijaa Syukuro Manabea, joka mallinsi tietokoneella hiilidioksidin yhteyden kohoaviin lämpötiloihin vuonna 1967 - hän ei tuolloin varmaan vielä pitänyt asiaa tärkeänä.
- Perinnöllisyystieteilijä Nettie Stevens löysi sukupuolikromosomit ja selvitti näiden merkityksen 1900-luvun alussa.
- Ihan käsittämätöntä on, että Asimov on jättänyt kokonaan pois Rosalind Franklinin, kun hän käsittelee DNA-molekyylin rakenteen selvittäjiä Francis Crickiä ja James D. Watsonia, vaikka hän mainitsee näiden yhteydessä muiden miesten nimiä. Nykyään ajatellaan Crickin ja Watsonin löydön pohjautuvan Rosalind Franklinin röntgendiffraktiokuviin, minkä Crick myös myönsi myöhemmin. Ehkä kuitenkin vasta tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen? Ehkä Asimov ei tuolloin tiennyt Franklinin panoksesta DNA:n rakenteen selvityksessä?
- Biologi Mary F. Lyon havaitsi 1960-luvulla naisten X-kromosomin inaktivaation eli lyonisaation.
- Nuori tähtitieteilijä Jocelyn Bell Burnell löysi 1960-luvulla pulsarit.

Muitakin naistutkijoita, jotka ovat tehneet merkittäviä löytöjä, olisi vaikka kuinka: tässä Wikipedian englanninkielinen aikajana naistutkijoista. Onneksi on feminismi.

Tässä vielä joitakin syitä siihen, miksi naistutkijoita on ollut tieteessä vähemmän kuin miehiä. Esimerkki on lääketieteen alalta, mutta on varmasti yleistettävissä laajemmallekin:

Do you know

- That in 1869 Miss Jex-Blake and four other women entered for a medical degree at the University of Edinburgh?
- That the president of the College of Physicians refused to give the women the prizes they had won?
- That the undergraduates insulted any professor who allowed women to compete for prizes?
- That the women were stoned in the streets, and finally excluded from the medical school?
- That in 1877 the British Medical Association declared women ineligible for membership?
- That in 1881 the International Medical Congress excluded women from all but its “social and ceremonial meetings”?
- That the Obstetrical Society refused to allow a woman’s name to appear on the title page of a pamphlet which she had written with her husband?

Lähde: Alice Duer Miller: Are Women People? (1915; Wikipedian mukaan Sophia Jex-Blaken kanssa lääketieteen opintonsa aloittaneita naisia oli tosin kuusi eikä neljä.)

Helmet-haaste 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja. Asimovin perhe muutti Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin vuonna 1923, kun Asimov oli kolmivuotias. En tiedä, voiko kolmivuotiaana maahan tullutta sanoa maahanmuuttajaksi, mutta menköön.

Edit 29.11.24, 2.12.24 (pari kolme pientä tarkennusta).

Isaac Asimov: Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology. The lives and achievements of 1195 great scientists from ancient times to the present chronologically arranged (1978, New Revised edition/1972/1964). Kustantaja: David & Charles, Newton Abbot London. Kannen tekijää ei mainittu. 774 sivua + alun aakkosellinen tutkijaluettelo (16 s.) ja lopun asiahakemisto (31 s.).

Julkaisuvuodesta: Kirjan ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1964. Tekijänoikeustiedoissa mainitaan myös vuosi 1972, ja minulla oleva painos on vuodelta 1978. Kirjassa tieteentekijöiden myöhäisin mainittu kuolinvuosi on kuitenkin 1971, joten kirjaa ei varmaan ole muutettu vuoden 1972 jälkeen, vaikka tätä vuoden 1978 painosta sanotaankin uudistetuksi.

Alice Duer Miller: Are Women People? A Book of Rhymes for Suffrage Times, 1915

Gutenberg-löytö taas pitkästä aikaa. Kirja on mainio: ironinen kokoelma runoja, joissa Alice Duer Miller vastaa naisten oikeuksien vastustajille (miehille ja joskus naisillekin), kommentoi näiden vastalauseita huvittavasti ja älykkäästi ja osoittaa niiden heikkoudet ja epäloogisuudet. Miller kommentoi runoissaan ajankohtaisia naisiin liittyviä uutisia ja puolustaa naisten oikeuksia joka saralla. Runot on ilmeisesti ennen kirjaa julkaistu New York Tribunen sivuilla. Kirja on piristävä ja hauska - antaa sen itse puhua puolestaan.

Introduction

Father, what is a Legislature?
A representative body elected by the people of the state.
Are women people?
No, my son, criminals, lunatics and women are not people.
Do legislators legislate for nothing?
Oh, no; they are paid a salary.
By whom?
By the people.
Are women people?
Of course, my son, just as much as men are.

 

Our Idea of Nothing at All

(“I am opposed to woman suffrage, but I am not opposed to woman.”—Anti-suffrage speech of Mr. Webb of North Carolina.)

O women, have you heard the news
Of charity and grace?
Look, look, how joy and gratitude
Are beaming in my face!
For Mr. Webb is not opposed
To woman in her place!

O Mr. Webb, how kind you are

To let us live at all,
To let us light the kitchen range
And tidy up the hall;
To tolerate the female sex
In spite of Adam’s fall.

 

O girls, suppose that Mr. Webb
Should alter his decree!
Suppose he were opposed to us—
Opposed to you and me.
What would be left for us to do—
Except to cease to be? 

 

 

The Revolt of Mother

(“Every true woman feels----”—Speech of almost any Congressman.)

I am old-fashioned, and I think it right
That man should know, by Nature’s laws eternal,
The proper way to rule, to earn, to fight,
And exercise those functions called paternal;
But even I a little bit rebel
At finding that he knows my job as well.

At least he’s always ready to expound it,
Especially in legislative hall,
The joys, the cares, the halos that surround it,
“How women feel”—he knows that best of all.
In fact his thesis is that no one can
Know what is womanly except a man.

I am old-fashioned, and I am content
When he explains the world of art and science
And government—to him divinely sent—
I drink it in with ladylike compliance.
But cannot listen—no, I’m only human—
While he instructs me how to be a woman.

 

The Gallant Sex

(A woman engineer has been dismissed by the Board of Education, under their new rule that women shall not attend high pressure boilers, although her work has been satisfactory and she holds a license to attend such boilers from the Police Department.)

Lady, dangers lurk in boilers,
Risks I could not let you face.
Men were meant to be the toilers,
Home, you know, is woman’s place.
Have no home? Well, is that so?
Still, it’s not my fault, you know.

Charming lady, work no more;
Fair you are and sweet as honey;
Work might make your fingers sore,
And, besides, I need the money.
Prithee rest,—or starve or rob—
Only let me have your job!

 

The Maiden’s Vow

(A speaker at the National Education Association advised girls not to study algebra. Many girls, he said, had lost their souls through this study. The idea has been taken up with enthusiasm.)

I will avoid equations,
And shun the naughty surd,
I must beware the perfect square,
Through it young girls have erred:
And when men mention Rule of Three
Pretend I have not heard.

Through Sturm’s delightful theorems
Illicit joys assure,
Though permutations and combinations
My woman’s heart allure,
I’ll never study algebra,
But keep my spirit pure.

Tekstissä on varmaan kirjoitusvirhe ja toisen säkeistön pitäisi alkaa Though Sturm's delightful theorems..., ei Through...

Kirja löytyy Gutenbergistä (nettiversio ja kaikki latausmuodot).

Edit 2.12.24 (lisätty korjausteksti viimeiseen runoon).

Alice Duer Miller: Are Women People? A Book of Rhymes for Suffrage Times, 1915. Kustantaja: ? Sivumäärä: ?

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986

Olen aiemmin lukenut australialaisen Dale Spenderin feministisen teoksen Man Made Language ja pidin siitä. Halusin lukea häneltä lisääkin, ja seuraavaksi kirjaksi valikoitui tämä houkuttelevan kuuloinen teos. Sata naiskirjailijaa ennen Jane Austenia? Ja vielä hyviä? Eikö Jane Austen ollutkaan ensimmäinen englanniksi kirjoittava naiskirjailija, joka on huomion arvoinen?

No ei ollut. Vaikka myöhempi kirjallisuudenhistoria on systemaattisesti jättänyt melkein kaikki nämä kirjailijat huomiotta, monet naiset kirjoittivat aktiivisesti, monipuolisesti ja rohkeasti ennen Austenia huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, joita heidän tielleen asetettiin: tyttöjen koulutus oli järjestään paljon vähäisempää kuin poikien, jos sitä edes oli, 1600-luvulla ja sen jälkeenkin julkisuudessa olevaa naista pidettiin moraalittomana, oli syy mikä tahansa (kuten kirjan julkaiseminen), naiset eivät saaneet välttämättä edes käydä kirjakaupoissa...

Kaikesta tästä huolimatta naiset raivasivat itselleen tien kirjallisuuteen, niin että he olivat lopulta hyvin näkyvä ja huomattava osa 1700-luvun kirjallista maailmaa. Naiskirjailijat olivat niin suosittuja ja pidettyjä, että jotkut mieskirjailijat jopa julkaisivat kirjansa naisen nimellä saadakseen enemmän lukijoita. Jotkut 1700-luvun lopun tunnetuimmat kirjailijat olivat naisia, ja jotkut mieskirjailijat tukivat ja arvostivat heitä. Naisten kirjoittamia uusia teoksia odotettiin, niistä keskusteltiin ja niihin suhtauduttiin vakavasti - sekä naiset että miehet. Austen ei aloittanut tyhjästä, vaan hänellä oli takanaan pitkä perinne, jolle hän rakensi.

Kun Spender opiskeli kirjallisuutta yliopistossa, näistä varhaisista naiskirjailijoista ei puhuttu hänen kurssikirjoissaan mitään (tai hyvässä tapauksessa mainittiin pari kolme nimeä). Kun hän ryhtyi tutkimaan asiaa, hän ei odottanut löytävänsä juurikaan naiskirjailijoita tuolta ajalta, ja hänen paljon sinnikkyyttä vaatineen tutkimuksensa tulokset yllättivät hänet.

Spender aloittaa kirjansa 1600-luvun ensivuosikymmeniltä Lady Mary Wroathista ja Anne Weamysistä ja jatkaa tästä eteenpäin 1700-luvulle. Joukossa on mm. 1600-luvun Aphra Behn, jonka taitavan näytelmän olen itsekin lukenut. Kirjailijoita käsitellessään - ei kaikkia sataa, Spender on valinnut heistä vain osan tarkemman tarkastelun kohteeksi - Spender kuvaa myös aikakauden muuttuvaa kirjallisuusinstituutiota, suhtautumista kirjoittaviin naisiin sekä asenteita tuolloin ja nykyään. Spender kirjoittaa hyvin, ja kirjaa lukee mielikseen yleensä kirjallisuus- ja kulttuurihistoriana: teos ei ole kuiva faktaluettelo, vaan johdonmukainen, eri osa-alueita käsittelevä kirjallisuushistoria, kulttuurinen analyysi ja useinkin jännittävä elämäkertakirja, jossa nostetaan esiin nykyäänkin melkein näkymättömät ajan naiskirjailijat. Spender yhdistää kirjassaan hauskan kirjoitustyylin, avoimen feministisen asenteen ja hyvät perustelut.

Kirjan nimi ei turhaan ole Mothers of the Novel. Kirja käsittelee romaanikirjailijoita (ei siis esimerkiksi runoilijoita), ja naisilla oli Spenderin mukaan englanninkielisen romaanin synnyssä hyvin tärkeä rooli, määrällisesti ja laadullisesti. They drew on the strengths they had been allowed and transformed their private literary indulgence into a public paid performance, and in the process they gained for themselves a voice and helped to create a new literary form. Women did not imitate the men; it was quite the reverse. And as the women writers produced this novel form, they forged for themselves an occupation which was intellectually stimulating, often lucrative, generally rewarding, and increasingly influential. (4-5) Yhtä lailla tai enemmänkin naisten kuin miesten aikaansaannosta on esimerkiksi kirjeromaani, realistinen romaani, goottilainen romaani, omaelämäkerrallinen romaani, poliittinen fiktio sekä idearomaani (novel of ideas).

Kirja saa miettimään, mitä kirjoja sanotaan klassikoiksi ja miksi. Spender löysi ajalta ennen Jane Austenia yli sata naispuolista romaanikirjailijaa ja vain 30 miestä, mutta sanoo, että mieskirjailijoita saattoi olla parikymmentä enemmänkin. Tämän huomioon ottaenkin mieskirjailijoita oli tuolloin paljon vähemmän kuin naisia, mutta englanninkielisen romaanin historiassa tuolta ajanjaksolta nostetaan esiin kuitenkin vain viisi mieskirjailijaa (Daniel Defoe, Henry Fielding, Samuel Richardson, Tobias Smollett ja Lawrence Sterne) ja jätetään nuo yli sata naiskirjailijaa, joista jotkut olivat omana aikanaan hyvin tunnettuja ja suosittuja, huomiotta (s. 5-6). Tätä ei enää voi pitää vahinkona, vaan tahallisena poisjättönä. Tällainen poisjättö on vahingollinen: naiskirjailijoilla on merkitystä tietenkin naisille, jotka saavat heistä kaikupohjaa omille kokemuksilleen, tunteilleen ja ajatuksilleen, mutta myös miehille - yleensä ihmisille.

Asenteen naiskirjailijoihin huomaa myös romanttiselle kirjallisuudelle annetusta leimasta: jos miehet kirjoittavat ihmissuhteista ja tunteista, tätä pidetään emotionaalisesti ja psykologisesti syväluotaavana vakavasti otettavana kirjallisuutena; jos naiset kirjoittavat näistä, tätä pidetään helposti romanttisena höttönä.

Nykyään ei kuitenkaan ole mikään pakko noudattaa ennakkoluulojensa vankeina olleiden aikaisempien mieskriitikkojen luomaa kaanonia, vaan jos menneisyydestä löytää hyvän naiskirjailijan, voi olla hyvät perusteet nostaa tämä oman luvin klassikon asemaan, jos tämän pystyy perustelemaan kirjallisilla ansioilla. Ja tätähän on tietysti tehtykin sen lähes 40 vuoden aikana, joka Spenderin kirjan julkaisemisesta on kulunut. Mutta ei kuitenkaan kovin paljon - keitä 1600-1700-luvun naiskirjailijoita osaisit nimetä? Kuinka monen nimen seuraavista tunnistat? Minä tunsin ennen kirjan lukua vain Aphra Behnin, Mary Wollstonecraftin ja Ann Radcliffen nimet.

Tässä lista kirjailijoista, joita Spender käsittelee kirjassaan tarkemmin, koska heitä on aikalaisarvioissa tai myöhemmin (harvoissa naisten kirjoittamissa kirjallisuushistorioissa) pidetty merkittävinä: Lady Mary Wroath, Anne Weamys, Katherine Philips, Anne Clifford, Lucy Hutchinson, Anne Fanshawe, Margaret Cavendish, Aphra Behn, Delarivière Manley, Eliza Haywood, Sarah Fielding, Charlotte Lennox, Elizabeth Inchbald, Charlotte Smith, Ann Radcliffe, Mary Wollstonecraft, Mary Hays, Fanny Burney, Maria Edgeworth, Sydney Owenson (Lady Morgan), Amelia Opie ja Mary Brunton.

Sivuilla 119-137 on lista Spenderin löytämistä sadastakuudesta Jane Austenia aikaisemmin kirjoittaneesta naiskirjailijasta sekä näiden kirjailijoiden 568 romaanista. Spenderin kirja käsittelee romaanin kehitystä nimenomaan angloamerikkalaisella kielialueella, eikä siinä puhuta muusta Euroopasta mitään.

Gregorius on kirjoittanut aiheeseen liittyvästä Joanna Russin kirjasta How to Suppress Women's Writing.

Edit 12.6.24 (lisätty Ann Radcliffen nimi tuttuihin kirjailijoihin), 30.6.24 (korjattu nimi ym. pieniä muutoksia), 26.7.24 (lisätty linkki Gregoriuksen bloggaukseen).

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986. Pandora Press. 338 sivua + lähdeluettelo (9 sivua) + hakemisto (10 sivua).

Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille. 100 tarinaa ihmeellisistä naisista (2016)

Tämä kirja on niin tunnettu, että minäkin olin kuullut siitä ja halusin itse tutustua siihen. Tutustuminen kannatti, koska kirjan sataan naiselämäkertaan on koottu lyhyitä kuvauksia kiinnostavista naisista ympäri maailmaa eri aikakausilta. Kaikkia heitä yhdistää se, että he ovat tehneet asioita, jotka eivät ole olleet tyypillisiä naisille heidän aikanaan tai heidän kulttuurissaan, ja että he ovat olleet rohkeita, neuvokkaita, tiedonhaluisia, auttavaisia, itsenäisiä, älykkäitä, itsepäisiä, sisukkaita ja/tai sinnikkäitä. Ja myös kapinallisia, koska tekeminen toisin kuin mitä yhteisö (naisilta) odottaa vaatii kapinahenkeä, vanhojen totuuksien kyseenalaistamista ja rohkeutta.

Kirja oli kirjastossamme myös persian kielellä. Kansi on tehty hauskasti samalla tyylillä, mutta kauniilla arabialaisilla kirjaimilla.

Kirjassa ihastutti se, että siinä oli kaikenvärisiä ja kaikennäköisiä ihmisiä hyvin monesta maasta, myös yksi transseksuaalinen tyttö (korjaus: transsukupuolinen, ks. kommentti) - kerrankin kirja, joka tuntui sisällyttävän ihmiskäsitykseensä koko ihmiskunnan. Naiset edustivat myös hyvin erilaisia aloja: kirjailijoita, urheilijoita, tutkijoita, toimittajia, ihmisoikeusaktivisteja, purjehtijoita, vuorikiipeilijöitä, hallitsijoita, poliitikkoja, kirurgeja, lentäjiä, matemaatikkoja, malleja, merirosvoja, keksijöitä, taiteilijoita, laulajia, luonnonsuojelijoita... Tämän kirjan luettuaan tuli sellainen tunne, ettei ole mitään, mihin tytöt ja naiset eivät vaikeuksista huolimatta pystyisi, mikä oli varmasti italialaisten tekijöiden tarkoituskin. Ihmiset ja etenkin nuoret tarvitsevat esikuvia, ihmisiä jotka osoittavat että kannattaa yrittää ja että unelmien on mahdollista toteutua.

Osasta kirjan naisista olin kuullut aikaisemminkin, mutta monista en. Joistakin lukiessa ihmettelin, miksen ole koskaan kuullut heistä, koska heidän aikaansaannoksensa olivat hämmästyttäviä. Toisten ihailtavuudesta olin eri mieltä, esimerkiksi Margaret Thatcherista ja Katariina Suuresta - jälkimmäinen esimerkiksi teetti itselleen kullasta ja hopeasta valmistetun sekä noin 5000 timantilla, 75 helmellä ja suurella rubiinilla koristellun häikäisevän kruunun, mutta minusta Katariina Suuri olisi toiminut paljon paremman hallitsijan tavoin, jos hän olisi tämän henkilökohtaisen asusteen hankkimisen sijasta perustanut maahansa vaikkapa kouluja ja sairaaloita. Poliitikkojen ja varsinkin ei-demokraattisten maiden hallitsijoiden toimet ovat kuitenkin yleensäkin ristiriitaisia. Tällaiset henkilöt olivat myös vain pieni osa esitellyistä naisista, ja useimmat kirjan naisista tuntuivat hienoilta ihmisiltä. Ja sanoinko jo rohkeilta?

Sivun mittaiset elämäkerrat eivät tietenkään kerro läheskään koko totuutta kuvatusta naisesta (eikä negatiivisista luonteenpiirteistä tai kyseenalaisista toimista puhuta yleensä ollenkaan), mutta kirjoittajat ovat mielestäni kuitenkin hyvin onnistuneet antamaan pienessä tilassa käsityksen ihmisestä, hänen aikakaudestaan, hänen kohtaamistaan ongelmista ja hänen toiminnastaan. Elämäkerroista on myös onnistuttu muodostamaan tarinoita, joita on hauska lukea.

Kirja on suunnattu lapsille, ja monet sen kuvaukset alkavat sanoilla "olipa kerran", esimerkiksi "Olipa kerran Mary-niminen tyttö, joka pukeutui miten lystäsi..." Kirjassa esitellyistä naisista puhutaan heidän etunimillään ja naiset on myös aakkostettu etunimen, ei sukunimen mukaan, mikä tuo heidät henkilöinä lähelle lukijaa. Kronologian ja aihekategorisoinnin puute saa aikaan mukavaa sattumanvaraisuutta: ei koskaan tiedä, mistä seuraava tarina kertoo. Kirjan kieli on suhteellisen helppoa, muttei kuitenkaan tylsää tai liian yksinkertaista (hyvä kielenopiskelukirja, siksikin että tämä on käännetty hyvin monelle kielelle), ja suomentaja Maija Kauhanen on tehnyt oikein hyvää työtä. Jokaisesta kuvatusta naisesta on hieno koko sivun kuva. Kuvia ovat tehneet monet naistaiteilijat ympäri maailmaa, ja ne elävöittävät tekstiä ja antavat käsityksen esitellyn naisen aikakaudesta ja ympäristöstä. Kuvaan on lisäksi liitetty naiselta lainattu inspiroiva sitaatti. Kaiken kaikkiaan innostava, minusta hyvin kohderyhmälleen mutta myös muille sopiva kirja.

Useimmat kirjan kuvista - eli sellaiset, joissa nainen on kääntyneenä oikealle tai vasemmalle - ovat suomalaisessa ja persialaisessa versiossa toistensa peilikuvia, ja ihmettelin mistä se johtuu, kunnes ymmärsin että koska persian kieltä luetaan oikealta vasemmalle, kuviakin luetaan tai katsotaan persiankielisissä kirjoissa toisinpäin kuin meillä.

Minusta oli hienoa löytää tällainen tyttöjä ja naisia voimauttava ja heidän kyvyistään ja mahdollisuuksistaan kertova kirja myös persiaksi - vieläpä kuudentena painoksena, joten se on ilmeisesti ollut Iranissa suosittu. Olettaisin, että kirja on julkaistu Iranissa, mutta toivottavasti se on löytänyt ja löytää tiensä myös Afganistanissa asuvien naisten ja tyttöjen käsiin (Iranin kieli farsi ja monien afgaanien puhuma darin kieli ovat hyvin samankaltaisia kieliä, joten kieli ei tässä tuota ongelmia, vaikka monet muut asiat saattavatkin nykytilanteessa ikävä kyllä tuottaa).

Muita kirjoituksia esimerkiksi täällä: Lukujonossa, Kirjavinkit ja Amman lukuhetki (jossa lisää linkkejä). Mitä luimme kerran -blogissa kirjaan suhtaudutaan kriittisesti (mikä innosti lukijoita keskustelemaan, kirjoituksessa on 41 kommenttia, joita en nyt lukenut). Blogin kirjoittajan Lauran mielestä naiset nähdään siinä vain suhteessa miehiin ja miehiseen yhteiskuntaan ja korostetaan sitä, että vapaa toiminta on mahdollista vain poikkeusyksilöille, ei ihan joka ainoalle tytölle ja naiselle kuten asioiden pitäisi olla. Jossain mielessä ymmärrän tämän näkökannan - itsekin kirjoitin useasti näiden naisten rohkeudesta - mutta itse koin kirjan ihan eri tavalla. Minusta tässä kirjassa oli kyse naisista, ei miehistä. Juu, kirjan naiset elävät useimmiten yhteiskunnassa, jossa oletusarvona on mies, mutta silti kyse on naisten omista tunteista, toiveista, kyvyistä ja haluista, heidän omasta toiminnastaan, siitä että he uskovat yksilöinä ja naisina itseensä ja saavat siitä voimaa toimia. Mielestäni kirjan vaikutus on aivan Lauran kokemaa vaikutusta (sitä, että vain poikkeusyksilöillä on mahdollisuus tehdä mitä haluaa) päinvastainen, eli se, että jos olet nainen, pystyt mihin tahansa. (Yleisenä periaatteena, ei mennä nyt yhteiskunnallisten rakenteiden täysin todellisiin vaikutuksiin ihmisen mahdollisuuksiin ja toksisen positiivisuuden haitallisuuteen.)

Kirjan naiset ovat tehneet toimimisen helpommaksi muille naisille, he ovat normalisoineet naisten aktiivisuutta eri aloilla. Yhteiskunnissa, joissa naisia yhä väitetään älyltään tai muilta kyvyiltään heikommiksi kuin miehiä tai vähätellään muuten, tällaiset kirjat ovat hyvin tärkeitä. Ne ovat tärkeitä myös siksi, että naisten toiminnasta on ihan viime vuosikymmeniin saakka puhuttu länsimaissakin paljon vähemmän kuin miesten toiminnasta, ja siksi on mahtavaa, että kirjassa on nostettu historiasta esiin hyvin monenlaisia, usein tuntemattomia naisia. Tämä auttaa myös ymmärtämään naisten toiminnan monipuolisuuden ja runsauden - jos en ole koskaan kuullut monista näistä naisista, miten paljon onkaan sellaisia upeita ja sisukkaita nykyajan ja historian naisia, joista en ole myöskään koskaan kuullut? Ja kun he ovat taistelleet ja selvinneet monenlaisista vaikeuksista, miksen minäkin selviäisi omistani? Ainakin minun pitää yrittää.

Edit 27.10.22, 28.10.22 (lisätty blogilinkit ja kaksi loppukappaletta ym.), 29.10.22.

Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille. 100 tarinaa ihmeellisistä naisista, 2018 (8. painos) (Good Night Stories for Rebel Girls, 2016). Kustantamo S&S. Suomentaja: Maija Kauhanen. Suomenkielisen ulkoasun toteutus: Sanna Mander. 212 sivua.

Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen. Tutkimusmatkoja tosielämään, 2010

Tämän kirjan kansikuva on hauska mutta aika harhaanjohtava, koska se saa ainakin minut odottamaan kevyttä puhetta esimerkiksi kauneudenhoidosta ja omasta hyvinvoinnista. Kirjassa ei ole kuitenkaan mitään tällaista, vaan se on kahden viisikymppisen antropologinaisen pohdintaa siitä, millaista on elää naisena Suomessa - erityisesti sellaisena naisena, joka oli lähtökohtaisesti vihdoin vapaa ja jolle nuorena sanottiin olevan mahdollista saada kaikki, tärkeimpänä hyvä työ ja ura, jolla voi edetä, vapaata seksiä ja aikanaan ihanteellinen kotitöihin osallistuva rakastava puoliso ja perhe. Mitä tapahtuu, kun tämä kulttuurinen tarina törmää todellisuuteen? Onko kaikki tosiaan mahdollista? Onko feminismi aina vapauttavaa? Voiko feministi leipoa pullaa ja olla kotiäiti? Kannattaako kulttuurista tarinaa aina uskoa ja yrittää elää sen mukaan?

Kirja ei ole ryppyotsaista tilastotietojen vyörytystä vaan hyvin helppolukuista tekstiä, mutta sen faktapohja on vahva. Järvinen ja Pietilä ovat molemmat tutkijoita, ja kirjasta saa paljon tietoa suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen muutoksista naiseuden linssin läpi tarkasteltuna, naisena elämisen näkökannalta. Kirja on myös henkilökohtainen: se ei kerro aiheestaan ulkokohtaisesti, vaan vuoroluvuin kirjoittavat ystävykset kertovat molemmat paljon omasta elämästään, siitä mitä he nuorena toivoivat ja odottivat, miten elämä sitten lopulta meni, mitä he saivat ja mitä he eivät saaneet. Katriina Järvinen esimerkiksi kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan tiukassa helluntailaisyhteisössä ja tästä irtautumisesta. He tuovat kokemuksensa saumattomasti osaksi kirjan tekstiä ja peilaavat näin yleistä henkilökohtaiseen. Kirja ei kuitenkaan tunnu omaan napaan tuijottamiselta, vaan siinä on paljon yleispätevää tietoa, ja minusta tällainen kirjoitustapa toimi oikein hyvin, vaikken ollutkaan samaa mieltä kaikesta.

Kirjoittajat ovat myös haastatelleet kirjaan kahdeksaa erilaista naista: kirjailijoita Umayya Abu-Hannaa, Tiina Pystystä, Pirkko Saisiota ja Tuula-Liina Varista, psykoterapeutti Leena Klockarsia, tyttöjen elämää tutkinutta Sinikka Aapola-Karia, valtiotieteellisen tiedekunnan dekaania Liisa Laaksoa ja Teatterikorkeakoulun rehtoria Paula Tuovista. Kirjassa kerrotaan siis näin myös esimerkiksi siitä, millaisena alkujaan palestiinalaiselle naiselle näyttäytyi suomalainen vahvan naisen ihanne ja millaista naisena on käyttää valtaa, ja nämä haastateltavat tuovat kiinnostavia lisänäkökulmia kirjan tekstiin. Kirja oli mielestäni hyvä ja mielenkiintoinen senkin takia, että kirjoittajat kyseenalaistivat siinä joitakin totena pidettyjä asioita eivätkä ottaneet niitä annettuina, ja varmasti myös siksi että itse olen suunnilleen samanikäinen kuin kirjan kirjoittajat ja heidän kuvaamansa asiat olivat minulle siksi tuttuja. Nykyäänhän feminismi on melko erilaista kuin 80-luvulla, joten nuoremmat eivät ehkä samalla tavalla tunnista näitä asioita. Heillekin kirjassa varmaan kuitenkin riittäisi pohdittavaa, koska se kertoo menneiden vuosikymmenien lisäksi paljon nykypäivästä (kymmenisen vuotta sitten).

Margaret Pennyn muistikirjassa on kriittinen arvio kirjasta. Eero Suorsan akateemisessa kirjoituksessa Suorsa pitää Järvistä käsittääkseni vihamielisenä työväenluokalle, josta tämä on itse lähtöisin (minulle nousi Järvisen osuuksissa esiin helluntailaistausta paljon työväenluokkaisuutta vahvemmin). Myös Ilta-Sanomien jutussa kerrotaan kirjasta jonkin verran.

Edit 12.10.22.

Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen. Tutkimusmatkoja tosielämään, 2010. Kirjapaja. Kansi: Maria Appelberg. 242 sivua.

Mary R. Parkman: Heroines of Service (1916)

Etsiessäni Jane Addamsin kirjoja Gutenbergistä löysin sieltä muun muassa tällaisen naiselämäkertakirjan. Kirjan nimi kuulosti mielestäni hieman huolestuttavalta, samoin se että Parkman sanoo esipuheessaan, että "todellisen naisen palvelutyö on aina 'naisellista'", ja että naisena hän antaa äidillistä huolenpitoa niin opettajana, sairaanhoitajana kuin vähäosaisia auttaessaankin. Krhm. Vaikka Parkman toisaalta kääntää tämän eduksi sanomalla, että vain naiset ovat pystyneet tekemään sellaisia asioita, joita kirjan naiset ovat tehneet, tämä kuulosti esipuheen perusteella kirjalta, jossa rajoitetaan naisten liikkuma-alaa vain "naisellisiin" asioihin ja katsotaan, että heidän tärkein tehtävänsä on auttaa ja palvella muita.

Onneksi aloin kuitenkin lukea kirjaa, koska se osoittautui oikein kiinnostavaksi sekä hauskasti ja elävästi kirjoitetuksi teokseksi tarmokkaista, kapinallisista, itsenäisistä ja raja-aitoja kaataneista naisista, jotka saivat elämässään paljon aikaan ja olivat usein pioneereja alallaan. Ja tosiaan auttoivat muita, mutta eivät oman identiteettinsä kustannuksella. Kirjan naiset olivat yleensä hyvin opinhaluisia ja kouluttautuivat esteistä huolimatta. Kirjan elämäkerroissa on paljon kiinnostavia tarinoita ja hauskoja yksityiskohtia. Elämäkertojen yleisilme on valoisa, vaikka Parkman kertookin myös naisten kohtaamista vaikeuksista. Monet näistä naisista tuntuvat olevan Yhdysvalloissa kohtalaisen tunnettuja nykyäänkin, kaikki eivät, mutta kaikki olivat joka tapauksessa tutustumisen arvoisia. Kirja on ehkä suunnattu nuorille, koska siinä kerrotaan paljon näiden naisten lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta kirjoitustyyliltään se sopii hyvin aikuisillekin.

Tiedonhaluinen ja älykäs Mary Lyon (1797-1849) onnistui opiskelemaan pitkälle huolimatta siitä, että hänen lapsuudenkotinsa oli maatilalla, jossa pääpaino oli maatilan lukuisissa töissä, ei opiskelussa, ja Maryn koulunkäynti oli lapsena satunnaista. Hän valmistui opettajaksi ja alkuvaikeuksista huolimatta opetti onnellisena vuosikausia. Tyttöjen huonot opiskelumahdollisuudet alkoivat kuitenkin häiritä häntä yhä enemmän - joissakin kouluissa samaan huoneeseen oli ahdettu sata tyttöoppilasta ilman liitutauluja, karttapalloja, karttoja ja muita tarvikkeita - ja hän alkoi suunnitella naiscollegea, jossa olisi samat mahdollisuudet ja opintovaatimukset kuin miestenkin collegeissa. Lopulta hän onnistui keräämään tarpeeksi lahjoituksia Mount Holyoke -naiscollegen perustamiseen (uskomaton saavutus naiselta 1800-luvun alkupuolella!) ja ryhtyi itse opettamaan siellä.

Alice Freeman Palmer (1855-1902) oli samoin lähtöisin maatilalta, jossa ei ollut kovin paljon rahaa. Hänen isänsä opiskeli lääkäriksi sillä aikaa kun äiti hoiti lapsia ja maatilaa pikku Alicen avulla, ja kymmenvuotiaana Alice pääsi hyvään kouluun ja onnistui myöhemmin vakuuttamaan isänsä siitä, että myös hänen, ei vain Fred-veljen, pitää saada opiskella collegessa. Hän rahoitti opintonsa osaksi opettamalla, ja hänestä tuli vain 26-vuotiaana Wellesleyn naisten collegen johtaja. Kun hän kuuden vuoden päästä meni naimisiin professori George Herbert Palmerin kanssa, hän lopetti työnsä Wellesleyssä, mutta toimi kuitenkin sen jälkeenkin hyvin aktiivisesti erilaisissa koulutukseen liittyvissä tehtävissä.

Myös Parkman kertoo Clara Bartonista (1821-1912), Amerikan Punaisen Ristin perustajasta, josta löytyy toisesta elämäkerrasta kääntämäni teksti täältä.

Frances E. Willard (1839-1898) oli akateemisten vanhempien lapsi, mutta kun hänen isänsä terveys huononi, lääkäri neuvoi isää lähtemään uudisraivaajaksi länteen (nykyään hyvin erikoisen kuuloinen terveysneuvo). Frances eli Frank nautti luonnon läheisyydestä metsätilalla, ja kun hänen isänsä kielsi häntä ratsastamasta veljensä tapaan, Frank ratsasti lehmällä, minkä jälkeen isä antoi luvan hevosellakin ratsastamiseen. Frankilla oli paljon mielikuvitusta ja hän halusi kovasti kouluun, mikä lopulta onnistuikin. Hän pääsi myös naisten collegeen, jossa hän teki erilaisia tempauksia - hän esimerkiksi kiipesi kirkontorniin matematiikantunnin ajaksi - ja valmistui opettajaksi. Siskonsa ja isänsä kuoleman jälkeen hän matkusteli ystävänsä kanssa kaksi ja puoli vuotta Euroopassa, Syyriassa ja Egyptissä. Kotiin palattuaan hän löysi raittiusliikkeen ja hänestä tuli loppuelämänsä ajaksi tämän alkujaan hyvin väheksytyn liikkeen väsymätön esitaistelija.

Julia Ward Howe (1819-1910) oli rikkaan perheen lapsi, mutta eli lapsena ja nuorena hyvin rajoitettua elämää. Hän meni naimisiin sosiaalisen uudistajan, lääkäri Samuel Gridley Howen kanssa, joka oli oikein kiinnostavan tuntuinen henkilö ja oli ehtinyt saada jo paljon aikaan. Julia Ward Howella oli kirjallisia lahjoja ja hän oli myös julkaissut joitakin runoja. Merkittävin hänen runoistaan on kuitenkin sisällissodan aikana kirjoitettu "The Battle Hymn of the Republic", jonka sanat tulivat hänen mieleensä aivan itsestään hänen maatessaan eräänä aamuna sängyssään.

Anna Howard Shaw (1847-1919) oli todella hämmästyttävä nainen. Hän piti pikkutyttönä metsässä puheita oraville ja muille eläimille, kun hänellä oli harvinainen vapaahetki kaikista mahdollisista uudisrakennuksen töistä. Hänen epäkäytännöllinen ja tylyn tuntuinen isänsä moitti häntä ajan tuhlaamisesta kirjoihin, vaikka itse pitikin lukemisesta ja asioiden selittämisestä ystävilleen. Anna sanoi kuitenkin epäuskoiselle isälleen jonakin päivänä menevänsä collegeen. 15-vuotiaana hän alkoi opettaa lapsia ja pääsi sitten lukioon, jossa kannustava opettaja kehotti häntä pitämään puheen. Puhujalavalla Anna pyörtyi ensin jännityksestä, mutta virottuaan meni takaisin lavalle ja piti puheensa. Tämän jälkeen hänestä tuli sukunsa voimakkaasta vastustuksesta huolimatta metodistikirkon ensimmäinen(?) naissaarnaaja ja pappi, ja hän onnistui käymään myös collegen suurista rahavaikeuksista huolimatta. Hän valmistui lisäksi lääkäriksi lähes nelikymppisenä. Hän kiinnostui naisliikkeestä ja alkoi työskennellä naisten ja naisten äänioikeuden puolesta.

Mary Antin (1881-1949) oli syntynyt Venäjällä, mutta koska juutalaisia sorrettiin siellä monin tavoin eikä heillä ollut juuri mitään oikeuksia, hänen perheensä muutti Yhdysvaltoihin, jossa Mary nautti täysin sydämin vapaudesta perheen köyhyydestä huolimatta; hän rakasti Amerikkaa. Hänestä tuli kirjailija ja maahanmuuttajien oikeuksien puolustaja ja hän kirjoitti mm. elämäkerran The Promised Land.

Alice C. Fletcher (1838-1923) oli hyvin yllättävä tuttavuus. Sivistyneessä Uuden-Englannin kodissa kasvanut tyttö nautti lukemisesta ja pianonsoitosta, mutta hän rakasti myös ulkona olemista, luonnon läheisyyttä ja ulkoilmaelämää. Hän julkaisi tutkimuksia Yhdysvaltain historiasta ja esihistoriasta, mutta hän halusi oppia suoraan sellaisilta ihmisiltä, jotka elävät läheisessä yhteydessä luontoon, minkä takia hän eli vuosia dakota- ja omahaintiaanien parissa. Hän ystävystyi heidän kanssaan, oppi heidän kielensä ja oppi arvostamaan ja rakastamaan heitä. Hän pääsi näkemään heidät sellaisina kuin he ovat perheensä parissa, ja kertoi kirjoissaan myös muille lempeästä intiaanista, toisenlaisesta kuin millaisena tämä yleensä Amerikassa esitettiin. Hän keräsi intiaanien runoja, tarkkaili heidän tapojaan ja rituaalejaan ja onnistui myös tallentamaan heidän musiikkiaan (todella vaikea tehtävä). Hän inhosi sitä, että valkoiset riistivät intiaaneilta näiden maat, ja auttoi useita intiaaneja saamaan lailliset oikeudet maahansa. Luvussa mainittiin myös Helen Hunt Jackson, joka taisteli samoin intiaanien oikeuksien puolesta ja oli kirjoittanut esimerkiksi Amerikan alkuperäisasukkaita puolustavan teoksen The Century of Dishonor.

Skotlantilainen Mary Slessor (1848-1915) oli kotoisin köyhästä työläiskodista, jossa isä joi, ja hän työskenteli lapsesta asti kutojana pitäen joskus kirjaa kangaspuiden päällä niin että voisi lyhyinä taukohetkinään lukea. Hän piti pyhäkoulua ja onnistui rohkeudellaan käännyttämään jengiläisiä puolelleen. Hän luki lähetyssaarnaajien työstä Afrikassa, kuunteli vierailevien lähetyssaarnaajien kertomuksia ja haaveili itsekin samanlaisesta työstä. Tämä onnistuikin lopulta, ja hän matkusti Calabariin nykyisen Nigerian alueelle. Hän ei antanut vaikeuksien lannistaa itseään, ja saatuaan alueella aikaan hyviä tuloksia meni kauemmas sisämaahan ihmissyöjinä tunnetun heimon alueelle, vaikka kaikki varoittivat häntä matkan vaaroista, ja onnistui voittamaan myös siellä asuvat ihmiset puolelleen.
          Mielestäni varsinkin varhaisten lähetyssaarnaajien työhön on liittynyt paljon ongelmia ("meidän ajattelutapamme ja uskomme on parempi kuin teidän, tehkää niin kuin me sanomme, noudattakaa meidän tapojamme ja tehkää meille työtä" ja joskus jopa myös "antakaa meille maanne ja olkaa käytännössä orjiamme"). Slessor auttoi kuitenkin paikallisia ihmisiä kaikilla osaamillaan tavoilla, tutustui heihin, kuunteli heitä ja piti heistä. Hän adoptoi monia hylättyjä lapsia (kaksosina syntyneet jätettiin metsään kuolemaan) ja asettui rohkeasti vastustamaan väärinä pitämiään ja julmia käytäntöjä, mutta pyrki kuitenkin näkemään asiat paikallisten ihmisten näkökulmasta ja ymmärtämään, miksi he toimivat niin kuin toimivat. Tekstistä päätellen monet paikalliset ihmiset myös rakastivat häntä. Toisaalta hän suostutteli brittihallituksen lähettämään konsuleita niille alueille, joilla oli työskennellyt, ja valvomaan näitä seutuja aselaivojen kanssa, mikä nykynäkökulmasta on tietysti imperialismia.

Puolalainen Ranskassa elämänuransa tehnyt fysiikan ja kemian nobelisti Marie Sklodowska Curie (1867-1934) on niin tunnettu, että en kirjoita hänestä.

Rauhannobelisti Jane Addamsista (1860-1935) kirjoitin elokuussa.

Jos näihin ihmisiin tutustuminen kiinnostaa, kirjan tekstit ovat helppolukuisia ja mielestäni mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, paljon kiehtovampia kuin tämän bloggauksen teksti, jossa on vain näiden elämäkertojen runko. Kirja löytyy Gutenbergistä netissä luettavaksi tai eri latausvaihtoehdoilla. Vaikka Gutenbergin marginaalista tarkistamani sivumäärä on suuri, sivut ovat todella lyhyitä eli kirja ei ole kovin pitkä. Bloggauksen kuva on Gutenbergistä (nimet ovat kansikuvassa osittain eri järjestyksessä kuin kirjan elämäkerrat).

Edit 8.10.22, 10.10.22.

Mary R[osetta] Parkman: Heroines of Service, 1921 (1916). The Century Co. 322 sivua. Gutenbergistä.

Mike Ashley (ed.): The Dreaming Sex. Early Tales of Scientific Imagination by Women, 2010 (1834-1928)

Luin pari vuotta sitten Mike Ashleyn toimittaman naisten varhaisten dekkarinovellien kokoelman, ja nyt oli sitten science fiction -tarinoiden vuoro. Jotkut kirjan kirjoittajista olivat tuttuja jo dekkarinovelli-kokoelmasta. Ashley on kirjoittanut kirjaan esipuheen ja kirjoittajien esittelyt.

Tästä kirjasta en pitänyt yhtä paljon kuin dekkarikirjasta, ja mietin miksi en. Pidänkö enemmän realistisesta kirjallisuudesta? Tavallaan kyllä, mutta pidän kyllä myös scifistä, fantasiasta ja dystopioista (tai utopioista, mutta sellaisia kirjoitetaan harvemmin). Mutta ehkä se, mitä kaipaan todellisuuden rajoja venyttävässä kirjallisuudessa, ovat yhtymäkohdat (nyky)todellisuuteen - mielestäni jotkin scifitarinat ovat oikein hyvää luettavaa juuri sen takia, että ne kommentoivat omaa yhteiskuntaamme, sen ongelmia ja epäkohtia, ja ehdottavat vaihtoehtoisia tapoja elää. Tämän kirjan tarinat taas tuntuivat useimmiten sellaisilta, että niissä hyödynnettiin tieteellistä keksintöä pelkästään enemmän tai vähemmän jännittävän kertomuksen kirjoittamiseen, tai sitten en vain huomannut niiden yhteyttä aikansa kysymyksiin. Poikkeuksiakin tähän oli, ja tällaisista tarinoista pidin yleensä ottaen eniten. Ja kirjassa oli sitten myös se ongelma, että tarinoissa kuvattu tiede ei nykynäkökulmasta useimmiten ollut ollenkaan uskottavaa.

Toisaalta syynä hankalalukuisuuteen saattoi olla se, etten ollut kovin lukutuulella näiden kanssa - nyt kun kirjoitin tästä kirjasta (pari kuukautta lukemisen jälkeen), monet tuntuivat ihan hyviltä. Vaikka nämä eivät lukuaikana temmanneetkaan minua mukaansa samalla tavalla kuin dekkarinovellit, ne olivat kuitenkin hyvä muistutus siitä, että naiset ovat aina kirjoittaneet kaikenlaista kirjallisuutta, kun ovat vain saaneet mahdollisuuden siihen, ja siitä, että naisia kiinnostavat muutkin asiat kuin käsityöt, ruoanlaitto tai lastenhoito. Reilusti yli puolen kirjan tarinoiden päähenkilönä oli mies ja nainen oli niissä vain sivuosassa, mikä johtuu ehkä siitä, että tieteen ei tuolloin katsottu kuuluvan naisille. Paljastan bloggauksessa monen tarinan juonen.

L. T. Meade: The Blue Laboratory (25 sivua). Kahden tytön kotiopettajana Pietarissa toimiva englantilaisnainen auttaa työnantajaansa, englantilaista tiedemiestä, tämän tutkimuksissa, ja saa vähitellen selville laboratorion kauhistuttavan salaisuuden. 'Did I hear aright?' he said. 'Is it possible that you, a young lady, are interested in science?' 'I like it immensely,' I replied.

* Mary Shelley: The Mortal Immortal (14 sivua). Shelley kirjoitti muutakin kuin Frankensteinin. Alkemistin miesapulainen saa vahingossa kuolemattomuuden (tai hyvin hitaan vanhenemisen) lahjan - tai kirouksen. Novelli toi hämmentävästi mieleen pari kolme vuotta sitten lukemani Matt Haigin romaanin Kuinka aika pysäytetään - ehkä Haig tunsi tämän tarinan ja laajensi ja syvensi sitä kirjassaan.

Harriet Prescott Spofford: The Moonstone Mass (16 sivua). Kerrontansa kiemuraisuuden takia hankalalukuinen kertomus miehestä (minäkertoja), joka päätyy taivaltamaan yksin Pohjoisnavan lähistöllä ja löytää unenomaisen luolan.

* Alice W. Fuller: A Wife Manufactured to Order (9 sivua). Mainion ironisen novellin minäkertojana on nelikymppinen mies, joka hankkii itselleen täydellisen keinotekoisen vaimon, joka on tehty mittatilauksena täysin hänen toiveidensa mukaan. Elämä tällaisen vaimon kanssa käy kuitenkin miehelle tylsäksi.

* Mary E. Braddon: Good Lady Ducayne (28 sivua). Köyhä mutta terveyttä uhkuva Bella Rolleston ryhtyy Euroopassa matkustelevan, korkeasta iästään huolimatta yllättävän elinvoimaisen Lady Ducaynen seuraneidiksi. Työ on helppoa, mutta Bella kuulee aiempien seuraneitien vähitellen heikenneen, kunnes he ovat kuolleet - siitä huolimatta, että erikoinen italialainen lääkäri huolehtii Lady Ducaynen ja seuraneitien, myös Bellan, terveydestä. Bellakin alkaa vähitellen tuntea voittamatonta väsymystä ja heikkoutta, ja löytää aina herättyään käsivarrestaan kummallisia hyönteisten pistoksia. (Tämä on tiedespekulaatiota, ei vampyyrikertomus.) Tämän kertomuksen sankaritar oli sympaattinen, mutta melkoisen avuton, ja antoi vakuuttaa itsensä esimerkiksi verenimijähyönteisistä aivan liian helposti.

* Mary Wilkins Freeman: The Hall Bedroom (18 sivua). Vähävarainen mies vuokraa huoneen pensionaatista ja huomaa erään yön aikana pystyvänsä astumaan toiseen ulottuvuuteen, jossa hän saa aisti ja yö kerrallaan hämmästyttävän ihania vaikutelmia. Kuvaukset miehen astumisesta toiseen ulottuvuuteen ovat oikein kauniisti kirjoitettuja.

G. M. Barrows: The Curious Experience of Thomas Dunbar (12 sivua). Ystävällinen, mutta erikoinen japanilainen tiedemies hoitaa auto-onnettomuuteen joutunutta miestä. Yrittäessään estää onnettomuutta tiedemiehen laboratoriossa mies saa supervoimat, mutta samalla vahingossa kadottaa todennäköisesti lopullisesti korvaamattoman alkuaineen, jonka saadakseen tiedemies on tehnyt töitä vuosia tai vuosikymmeniä. Tiedemies suhtautuu asiaan suuresta pettymyksestään huolimatta hyvin filosofisesti.

* Roquia Sakhawat Hossein: The Sultana's Dream (12 sivua). Bengalilaisen feministin, aktivistin ja kirjailijan hyvin kirjoitettu klassikkotarina naisten maasta, jossa miehet on suljettu sisälle ja naiset hoitavat kaikki asiat. Naisten maan tilanne perustellaan loogisesti ja sen edut ovat tarinassa ilmeiset.

Edith Nesbit: The Five Senses (18 sivua). Professori Boyd Thompsonin morsian Lucilla kieltäytyy molemminpuolisesta rakkaudesta huolimatta menemästä naimisiin tämän kanssa, ellei tämä lopeta eläinten käyttämistä kokeissaan. Kiihkeästi työhönsä suhtautuva Thompson ei kuitenkaan pysty luopumaan tutkimuksestaan, jossa hän etenee vuosien myötä niin pitkälle, että kehittää hämmästyttävän aisteja vahvistavan aineen. Hän käyttää itseään koekaniinina, mutta koe epäonnistuu niin että hän vaikuttaa kuolleen ja hänet suljetaan kryptaan. Lucillan rakkaus pelastaa hänet (tässä tarinassa prinsessa herättää prinssin), ja nyt rakastavaiset saavat toisensa.

Clotilde Graves: Lady Clanbevan's Baby (10 sivua). Rakastunut professori on nuoruudessaan auttanut kaunista mutta tunnotonta naista saavuttamaan lähes ikuisen nuoruuden säteilyttämällä tätä radiumilla (!). Nainen on ottanut myös vauvansa mukaan vanhentumisestolaitteeseen, koska ei ole tahtonut luovuttaa tälle tämän perintöä tämän aikuistuttua, ja kaikki luulevat hänen synnyttäneen vauvan toisensa jälkeen. Hyvin epäuskottava tarina.

Muriel Pollexfen: Monsieur Fly-by-Night (23 sivua). Hauska seikkailukertomus hurjapäisestä nuoresta lentäjämiehestä, joka pelastaa uskomattoman ketterän ja hiljaisen (nykyäänkin kadehdittaisiin tällaista konetta!) lentokoneensa avulla prinsessan linnasta, johon vallankumousta suunnitteleva poliitikko on tämän vanginnut.

Greye La Spina: The Ultimate Ingredient (18 sivua). Tunnoton tiedemies Paul Starr pakottaa palvelijansa Mallettin auttamaan häntä kokeissaan syrjäisessä metsämajassa ja vaatii lopulta myös tämän verta. Lopulta Starr onnistuu pyrkimyksessään tehdä itsensä näkymättömäksi, mutta tarvitsee näkymättömyyden peruuttamiseen lisää verta, ja on valmis uhraamaan pakkomielteelleen myös vierailulle tulleen siskonsa.

* Clare Winger Harris: The Miracle of the Lily (19 sivua). Hyvä tarina, jonka aikajänne on 2 000 vuotta. Tarinaa kuljettaa kolme saman suvun miestä eri vuosisatoina. Hyönteiset söivät lähes kaiken ihmisten tuottaman ruoan ja myös hyökkäilivät näiden kimppuun - ne alkoivat tulla koko ajan älykkäämmiksi - jolloin ihmiset päättivät tuhota kaiken kasvillisuuden maan päältä, peittää maan betonilla ja tuottaa itselleen synteettista ruokaa suljetuissa kaupungeissa, jolloin hyönteiset kuolisivat sukupuuttoon ruoan puutteessa. Parin tuhannen vuoden päästä eräs rohkea kaupunkilainen, joka kaipaa muutakin kuin kliinistä, aistiköyhää, betonin peittämää, liian helppoa elämää, onnistuu kasvattamaan siemenestä liljan. Samaan aikaan ihmiskunta saa ensimmäisen kerran näköyhteyden venuslaisiin (radioyhteys on toiminut jo aikaisemmin), jotka ovat pyytäneet apua oman hyönteisongelmansa kanssa. Näköyhteys toisen planeetan asukkaisiin muuttaa kaiken.

* Adeline Knapp: The Earth Slept: A Vision (3 sivua). Neljä runollista tuokiokuvaa maapallon historiasta. Tarinan unelmoijille (statoblastille, ameeballe, apinaihmiselle ja ihmiselle) sanotaan aina, ettei unelma voi toteutua, ja sitten kun se toteutuu, sanojat ovatkin aina olleet tätä mieltä. Oikein hyvin kirjoitettu teksti.

Mike Ashley (ed.): The Dreaming Sex. Early Tales of Scientific Imagination by Women, 2010 (kirjassa novelleja vuosilta 1834-1928). Peter Owen Publishers. Kannen kuva: J H. Baconin kuvituskuva L. T. Meaden novelliin The Blue Laboratory. 252 sivua.

Clara Barton, Amerikan Punaisen Ristin perustaja

Tässä toinen kääntämäni lyhyt naiselämäkerta Mary Stoyell Stimpsonin kirjasta The Child's Book of American Biography (ensimmäisessä kerrottiin Dorothea Dixistä). Tekstistä huomaa, että se on lapsille suunnattu, mutta siitä saa kuitenkin hyvin käsityksen Clara Bartonin (1821-1912) elämästä. Barton oli yksi näitä 1800-luvun naisia, jotka saivat hämmästyttävän paljon aikaan. Stimpsonin kirjassa kerrotaan kahdesta muustakin naisesta, Louisa May Alcottista ja Jane Addamsista, mutta koska edellinen on Suomessakin hyvin tunnettu kirjailija ja jälkimmäisestä olen itse kirjoittanut, en käännä heistä kertovia lukuja.

Clara Barton

Clara Barton syntyi Massachusettsin osavaltiossa melkein sata vuotta sitten aurinkoisena ja säteilevän kirkkaana jouluaamuna. Vanhempien lisäksi perheessä oli kaksi aikuista sisarta ja kaksi isoveljeä hellittelemässä uutta vauvaa. Bartonin perheessä oli paljon rakkautta ja paljon rahaa, joten lapsen elämässä oli vain onnea.

Clara oli nokkela pieni olento. Kun hän oli tarpeeksi iso kävelläkseen ja puhuakseen hän seuraili perheenjäseniä ja toisteli heidän sanojaan ja sanontatapojaan kuin papukaija. Hän ei ollut ihan varma siitä, mitä kaikki nämä sanat tarkoittivat, mutta hän piti niiden soinnista. Hänen isänsä, joka oli taistellut ranskalaisia ja intiaaneja vastaan käydyissä sodissa, piti sotilaiden keskuudessa käytetyistä säännöistä ja muodollisuuksista. Hän opetti tytölle armeijan upseerien nimitykset ja arvoasemat. Hän opetti tälle myös Yhdysvaltain presidentin, varapresidentin ja ministerien nimet.

Claran silmät olivat niin suuret ja hänen äänensä niin juhlallinen, kun hän toisti näitä nimiä, että eräänä päivänä hänen äitinsä kysyi häneltä, millaisia hän kuvitteli näiden miesten olevan. ”Voi”, henkäisi Clara, ”isä puhuu aina 'suuresta presidentistä' niin että hän on varmaan melkein jättiläinen. Presidentti on varmaan yhtä iso kuin kokoustalo ja varapresidentti koulun kokoinen.”

Opettajasiskot olivat puuhanneet paljon Claran kanssa, niin että hän luki ja tavasi sanoja melkein samaan aikaan kuin oppi puhumaankin. Toinen siskoista antoi hänelle maantiedon kirjan, ja Clara oli niin innoissaan tästä kirjasta, että hänellä oli tapana herättää siskoparkansa kauan ennen aamunkoittoa ja laittaa tämä pitelemään kynttilää karttojen lähellä, niin että Clara pystyi hakemaan kartasta jokia, vuoria ja kaupunkeja.

Vanhempi veli Stephen Barton oli taituri laskennossa. Hän opetti Claraa laskemaan yhteen, vähentämään, kertomaan ja jakamaan. Clara kirjoitti niin kauniita numeroita ja hänen laskunsa olivat niin usein oikein, että hän piti pikku kirjoitusalustastaan toiseksi paljon David-veljen kanssa ratsastamisen jälkeen.

Opiskelu ei kiinnostanut Davidia paljonkaan, mutta tilan töistä ja hevosista hän piti. Hän opetti Claran ratsastamaan, ja kaksikolla oli tapana laukata hurjaa vauhtia pitkin maaseutua. Clara tunsi olonsa hevosen selässä yhtä turvalliseksi kuin keinutuolissa. Hän ei näyttänyt paljon nukkea suuremmalta, kun naapurit näkivät ensimmäisen kerran hänen syöksyvän ohi urosvarsalla, jolla ei ollut satulaa eikä suitsia, pitäen kiinni eläimen harjasta, pysytellen lähellä Davidin hevosta ja nauraen riemusta. Joskus valkoinen koira Button kiiti heidän jäljessään yrittäen parhaansa mukaan pysytellä heidän vauhdissaan. Button oli Claran koira. Se oli pitänyt huolta hänestä, kun Clara oli vauva, ja oli hyvin huolellisesti nostanut tämän ylös joka kerta kun tämä kaatui opetellessaan kävelemään.

Stephen ja David kävivät monen mailin päässä olevaa koulua. He halusivat Claran mukaansa sinne. Koulu oli yksi vanhanaikaisista, luokattomista kouluista, ja siellä oli kaikenikäisiä oppilaita. Lumikinokset olivat korkeita ja Stephen kantoi Claraa olkapäällään. Clara istui hyvin hiljaa kivitaulunsa kanssa, kunnes aloittava luokka kutsuttiin esiin. Silloin hän astui opettajan eteen muiden pienokaisten kanssa. Tämä vakava mies osoitti kullekin lapselle eri sanojen kirjaimia ja pyysi heitä sitten luettelemaan sellaisten lyhyiden sanojen kuin koira (dog) tai kissa (cat) kirjaimet. Kun Claraa pyydettiin tekemään tämä, hän hymyili opettajalle ja sanoi: ”En minä tällaisia tavaa!”

”Millaisia sinä sitten tavaat?” tämä kysyi.

”Minä tavaan artisokan”, hän vastasi hyvin arvokkaan näköisenä.

”Siinä tapauksessa”, opettaja nauroi, ”luulen että kuulut niiden oppineiden joukkoon jotka tavaavat kolmi- ja nelitavuisia sanoja.” Joten tämän jälkeen Clara tavasi isoveljiensä ryhmässä.

Kahdentoista ikäisenä Clara ujosteli vieraita paljon ja hänen vanhempansa ajattelivat, että hän saattaisi päästä tästä, jos hän muuttaisi kotoa opiskelemaan New Yorkiin. Hän oli älykäs oppilas ja päätti ryhtyä opettajaksi kahden siskonsa tapaan.

Clarasta tuli erinomainen opettaja, mutta hän ei voinut kovin hyvin ja muutti Washingtoniin työskentelemään. Kun hän oli siellä, syttyi sisällissota, ja hän tarjoutui toimimaan sairaanhoitajana. Kukaan ei epäillyt hänen hoitajan taitojaan, koska vain kymmenvuotiaana hän oli pitänyt yksistään huolta rakkaasta David-veljestään, joka sairasti silloin melkein kahden vuoden ajan. Hän todellakin tiesi aivan täsmälleen, mitä sairaat ihmiset tarvitsivat.

Clara työskenteli sairaaloissa, leireillä ja taistelukentillä koko neljän vuoden sodan ajan. Joskus hänen täytyi hypätä hevosen selkään, jonka ratsastaja oli ammuttu, ja kiitää hakemaan siteitä tai kirurgia, ja hän oli iloinen siitä että David oli opettanut hänet niin hyväksi ratsastajaksi.

Clara auttoi jokaista sairasta ja haavoittunutta miestä, jonka kohtasi, vaikka jotkut ajattelivat että hänen pitäisi auttaa vain pohjoisvaltioiden ihmisiä. Mutta hän ei välittänyt siitä, mitä ihmiset sanoivat tai ajattelivat. Hän auttoi kaikkia sotilaita tuntemaan olonsa niin mukavaksi kuin pystyi. Kun hän neljä vuotta myöhemmin oli lepäämässä kauniissa Sveitsissä ja kuuli Punaisesta Rististä, hän ilahtui. Tämä järjestö auttoi jokaista haavoittunutta ihmistä, olipa tämä minkä värinen tahansa tai taistelipa tämä minkä syyn tai maan puolesta tahansa.

Clara Barton työskenteli tässä sveitsiläisessä järjestössä koko Ranskan ja Preussin välisen sodan ajan. Ulkomaalaiset kutsuivat häntä Enkeliksi.

Kun Clara Barton tuli takaisin Amerikkaan, hän yritti kauan aikaa aloittaa tämän sveitsiläisen järjestön haaraosaston toiminnan maassamme, mutta kesti kahdeksan vuotta ennen kuin Punainen Risti todella perustettiin Yhdysvaltoihin. Koska sotien lisäksi myös tulipalot ja tulvat aiheuttivat usein kärsimystä, neiti Barton suostutteli kongressin antamaan tälle järjestölle oikeuden auttaa missä tahansa suuressa katastrofissa.

Neiti Bartonin nimi tunnetaan niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Hän teki Punaisen Ristin työtä 80-vuotiaaksi asti. Melkein jokainen maapallon maa antoi hänelle lahjan tai mitalin. Kun ajattelemme, millaiseksi sankarittareksi Clara Barton osoittautui, tuntuu siltä, että tuona joulukuun aamuna syntynyt pikkutyttö oli joululahja koko maailmalle.

Alkuperäinen teksti on täällä.