Alice Duer Miller: Are Women People? A Book of Rhymes for Suffrage Times, 1915

Gutenberg-löytö taas pitkästä aikaa. Kirja on mainio: ironinen kokoelma runoja, joissa Alice Duer Miller vastaa naisten oikeuksien vastustajille (miehille ja joskus naisillekin), kommentoi näiden vastalauseita huvittavasti ja älykkäästi ja osoittaa niiden heikkoudet ja epäloogisuudet. Miller kommentoi runoissaan ajankohtaisia naisiin liittyviä uutisia ja puolustaa naisten oikeuksia joka saralla. Runot on ilmeisesti ennen kirjaa julkaistu New York Tribunen sivuilla. Kirja on piristävä ja hauska - antaa sen itse puhua puolestaan.

Introduction

Father, what is a Legislature?
A representative body elected by the people of the state.
Are women people?
No, my son, criminals, lunatics and women are not people.
Do legislators legislate for nothing?
Oh, no; they are paid a salary.
By whom?
By the people.
Are women people?
Of course, my son, just as much as men are.

 

Our Idea of Nothing at All

(“I am opposed to woman suffrage, but I am not opposed to woman.”—Anti-suffrage speech of Mr. Webb of North Carolina.)

O women, have you heard the news
Of charity and grace?
Look, look, how joy and gratitude
Are beaming in my face!
For Mr. Webb is not opposed
To woman in her place!

O Mr. Webb, how kind you are

To let us live at all,
To let us light the kitchen range
And tidy up the hall;
To tolerate the female sex
In spite of Adam’s fall.

 

O girls, suppose that Mr. Webb
Should alter his decree!
Suppose he were opposed to us—
Opposed to you and me.
What would be left for us to do—
Except to cease to be? 

 

 

The Revolt of Mother

(“Every true woman feels----”—Speech of almost any Congressman.)

I am old-fashioned, and I think it right
That man should know, by Nature’s laws eternal,
The proper way to rule, to earn, to fight,
And exercise those functions called paternal;
But even I a little bit rebel
At finding that he knows my job as well.

At least he’s always ready to expound it,
Especially in legislative hall,
The joys, the cares, the halos that surround it,
“How women feel”—he knows that best of all.
In fact his thesis is that no one can
Know what is womanly except a man.

I am old-fashioned, and I am content
When he explains the world of art and science
And government—to him divinely sent—
I drink it in with ladylike compliance.
But cannot listen—no, I’m only human—
While he instructs me how to be a woman.

 

The Gallant Sex

(A woman engineer has been dismissed by the Board of Education, under their new rule that women shall not attend high pressure boilers, although her work has been satisfactory and she holds a license to attend such boilers from the Police Department.)

Lady, dangers lurk in boilers,
Risks I could not let you face.
Men were meant to be the toilers,
Home, you know, is woman’s place.
Have no home? Well, is that so?
Still, it’s not my fault, you know.

Charming lady, work no more;
Fair you are and sweet as honey;
Work might make your fingers sore,
And, besides, I need the money.
Prithee rest,—or starve or rob—
Only let me have your job!

 

The Maiden’s Vow

(A speaker at the National Education Association advised girls not to study algebra. Many girls, he said, had lost their souls through this study. The idea has been taken up with enthusiasm.)

I will avoid equations,
And shun the naughty surd,
I must beware the perfect square,
Through it young girls have erred:
And when men mention Rule of Three
Pretend I have not heard.

Through Sturm’s delightful theorems
Illicit joys assure,
Though permutations and combinations
My woman’s heart allure,
I’ll never study algebra,
But keep my spirit pure.

Tekstissä on varmaan kirjoitusvirhe ja toisen säkeistön pitäisi alkaa Though Sturm's delightful theorems..., ei Through...

Kirja löytyy Gutenbergistä (nettiversio ja kaikki latausmuodot).

Edit 2.12.24 (lisätty korjausteksti viimeiseen runoon).

Alice Duer Miller: Are Women People? A Book of Rhymes for Suffrage Times, 1915. Kustantaja: ? Sivumäärä: ?

Minna Lindgren: Aina on toivoa, 2020

Minna Lindgrenin nimi on tullut vastaan joskus aiemminkin kiinnostavien tuntuisten kirjojen yhteydessä, mutta tämä oli ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Kirja kertoo suomalaisesta peruskoulusta joskus tarkemmin määrittelemättömänä aikana (lähitulevaisuudessa). Sen päähenkilö on 62-vuotias Marja Vehmarvarsi, joka on opettajavanhempien lapsi, opettajatytär Elinan äiti ja pätevä ruotsin ja terveystiedon kutsumusopettaja. Hän suhtautuu työhönsä vakavasti ja tunnollisesti siitä huolimatta, että keikkatyöksi muuntunut opetustyö näyttäytyy kirjan ensimmäisessä osassa lukijalle uudessa muodossaan täysin mahdottomana ja täytenä painajaisena.

Ensimmäinen osa on eräänlaista reductio ad absurdum -satiiria, jossa nykyisin enemmän tai vähemmän pinnalla olevat koulutrendit (ilmiöoppiminen, luokattomuus, itseohjautuvuuden odottaminen ja vaatiminen kehittymättömiltä lapsilta ja nuorilta, digitaalisuuden hehkuttaminen opiskelussa, luokkatilojen puute, koulujen ja ryhmäkokojen suurentaminen, inkluusio, opettajien arviointi, tarinallisuus ja pelillisyys, oppilaiden osaamisen arvioinnin puuttuminen, moniarvoisuus...) on viety sellaiseen äärimmäisyyteen, että mikään ei enää toimi, kukaan ei enää opi mitään eikä kenenkään oikeastaan odotetakaan oppivan mitään. Some jyllää. Peruskoulusta on tehty bisnestä, jossa avainsana on kritiikittä 'edistyksen' kanssa samana pidetty 'muutos' sekä peitellymmin kaikinpuolinen kulujen karsiminen. Marja kulkee kirjan ensimmäisessä osassa nöyryytyksestä ja ahdistavasta tilanteesta toiseen, niin että kirjaa on jopa tuskallista lukea.

Kirjan toisesta osasta alkaen asiat eivät kuitenkaan ole enää niin synkkiä. Marjan lähes satavuotiaat vanhemmat, hilpeät Aina ja Toivo ovat ryhtyneet tubettajiksi, jotka kertovat entisaikojen peruskoulusta, ja heidän videokanavansa on saanut valtavan suosion nuorten keskuudessa. Vehmarvarsien sunnuntaisilla perhelounailla syntyy ajatus suomalaisen peruskoulun pelastamisesta, ja vaikkeivät asiat edelleenkään ole helppoja, Marja löytää itselleen myös itseluottamusta ja vahvuutta sanoa mitä ajattelee antiikkisella karttakepillä sanojaan painottaen.

Toivo-isää lukuun ottamatta kirjan miehet (Marjan mies Hannes, Marjaa työllistävän firman Pedago Oy:n "käyttökokemusjohtaja" Seikko Peräinen, Marjan vävy Toni, koulun "kansainvälisten suhteiden pääkoordinaattori" Joonas Jonkka ja koulun hallituksen puheenjohtaja Jouko Välivirne) ovat esimerkiksi muutokseen, kehitykseen, koulutukseen ja tulosjohtamiseen liittyviä, nykyään suosittuja (ja tutun kuuloisia!) fraaseja ja jargonia suoltavia automaatteja. Ei liene sattumaa, että miehet ovat kirjassa usein johtavissa ja päättävissä asemissa, kun taas heidän "visioitaan" kentällä toteuttavat puurtajat ovat naisia. Varsinkin Marjalle läheisin Hannes tuntuu masentavalta, koska hän aina jyrää Marjan tunteet, kokemukset ja ajatukset alleen puheillaan muutoksen kaikenpuolisesta autuaallisuudesta, ja ihmetyttää miksi Marja elää hänen kanssaan.

Kirjan loppuosan uusi teema (eutanasia) oli minusta irrallinen, kirjan kontekstissa epälooginen (Aina ja Toivo olivat iloisia ja kotonaan asumisesta päätellen vielä melkoisen hyväkuntoisia ihmisiä - miksi peruskoulun pelastamisprojekti piti jättää heidän kuolemansa jälkeen, olisi luullut että he olisivat mielellään olleet siinä mukana?) ja myös ylimääräinen - pelkässä kouluasioiden käsittelyssä olisi ollut kirjalle ihan tarpeeksi sisältöä. (Valkoisissa kohdissa on isoja juonipaljastuksia, maalaa tekstit hiirellä näkyviin jos haluat lukea ne.)

Satiirisena dystopiana kirja oli rajua liioittelua ja tuntui helposti "vanhojen hyvien aikojen" liialliselta ihannoinnilta, mutta toisaalta oli virkistävää lukea tekstiä, jossa kyseenalaistetaan alituinen muutos- ja kehityspuhe ja ajatuksetta toistetut fraasit, joita saatetaan käyttää vain siksi, että ne ovat sillä hetkellä muodissa, ei siksi että puhuja todella tuntisi asian omakseen ja tärkeäksi ja olisi ajatellut sitä syvällisesti (jos olisi, siitä voisi puhua omin sanoin). Kirja oli puolustuspuhe hyvän kouluopetuksen puolesta ja muistutus sen tärkeydestä, ja samalla muistutus siitä että opetukseen pitää antaa tarpeeksi aikaa, rauhaa ja varoja sekä tukea opettajia. Marja, Aina ja Toivo ja vähän Elinakin tuntuivat kirjassa todellisilta ja sympaattisilta ihmisiltä (ja Hanneksessakin ilmeni lopulta joitakin positiivisia piirteitä), myös jotkut nuoret nousivat kirjassa esiin ja tapahtumat seurasivat kirjassa vauhdikkaasti toisiaan, joten kirja toimi myös romaanina.

Muita kirjoituksia: Amman lukuhetki, Kirjojen kuisketta, Kirjat kertovat, Kirjallisia, Kirjavinkit, Kirjallisuustoimittaja, Pappilan elämää... Naisten Pankissa on Minna Lindgrenin haastattelu ja Kirjastokaistassa 15 minuutin pituinen haastattelunauhoite.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2020-luku. Helmet-haaste 39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta (luin tästä ensin jostain blogista), 40. Kirjassa hylätään jotain (toimimattomia käytäntöjä) tai 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa (kun kirjan henkilöt lakkaavat hyväksymästä ulkoapäin sanellut käytännöt ja alkavat miettiä, millaisia olisivat oikeasti hyvät toimintatavat).

Edit 9.3.23 (haastekohtien lisäykset).

Minna Lindgren: Aina on toivoa, 2020. Teos. Ulkoasu: Jenni Saari. 324 sivua.

Marietta Holley: Samantha on the Woman Question, 1913 (klassikkohaaste)

On aina hauskaa löytää uusi kiinnostava kirjailija historian hämäristä. Ajattelin ensin lukea blogini ensimmäiseen, Gregoriuksen isännöimään 12. klassikkohaasteeseen kirjan, josta kaikki ovat todennäköisesti kuulleet mutta vain harva lukenut (ehkä myöhemmin). Sitten klassikokseni valikoitui kuitenkin enemmän blogini yleistä linjaa noudattaen kirjailija, josta kukaan ei ole todennäköisesti kuullutkaan - ainakaan minä en ollut ennen viime syksyä, jolloin hänen kirjansa nimi osui sattumalta silmiini.

Voidaan tietysti keskustella siitä, onko tällainen kirja klassikko, enkä ehdottomasti väitä sitä sellaiseksi. Klassikkoasemalle löytyy kuitenkin perusteita:

- Kirja on vanha.
- Kirja (ainakin Holleyn aikaisemmat kirjat) oli omana aikanaan suosittu ja merkityksellinen, se käsitteli oman aikakautensa tärkeitä kysymyksiä, Holleyn kirjoja käännettiin muille kielille, ja niitä luettiin Yhdysvaltojen lisäksi myös Euroopassa.
- Kirjasta on otettu uusintapainos (tosin outo; omassa kirjassani ei ole julkaisijan nimeä eikä julkaisuvuotta, vaikka se näyttää vain muutaman vuoden ikäiseltä).
- Kirja on hauska ja älykäs.

Marietta Holley (1836-1926) oli amerikkalainen humoristi ja satiirikko, jonka kirjat olivat bestsellereitä 1800-luvun lopulla. Häntä verrattiin usein Mark Twainiin, ja häntä pidetään yhtenä Yhdysvaltojen tärkeimmistä varhaisista naishumoristeista. Holley oli mm. Twainin ja kuuluisan naisasianaisen Susan B. Anthonyn ystävä. (Wikipedian artikkeliin kannattaa suhtautua varauksella, koska se näyttää koostuvan suureksi osaksi suorista lainauksista 1800-luvun tietoteoksista.)

Halusin nostaa Holleyn esiin, koska Holley ansaitsee sen, ja kuinka monta naishumoristia 1800-luvulta tiedätte? Se, että Twain muistetaan nykyään toisin kuin Holley, johtuu varmaan ainakin siitä, että Holley oli 1) nainen, 2) hänen kirjojensa oikeinkirjoitus poikkeaa paljon standardista, minkä takia niiden lukeminen on aluksi aika hankalaa, mutta mikä on olennainen osa niitä, ja 3) hänen kirjojensa aiheet käsittelevät ehkä ajankohtaisempia asioita kuin Twainin kirjat - ainakin niissä kolmessa teoksessa, joita olen lukenut, aiheina ovat naisten oikeudet ja alkoholin myynnin kieltäminen - joten ne eivät välttämättä tunnu yhtä ajattomilta kuin Twainin klassikkoteokset.

Samantha on the Woman Question on ilmeisesti yhdistelmä kahdesta Holleyn aiemmasta kirjasta. Sen sankari ja minäkertoja on Samantha, joka näyttää olevan lähes kaikkien Holleyn kirjojen päähenkilö, ja joka on oleellinen osa Holleyn kirjojen viehätystä. Keski-ikäinen, hyväsydäminen, tervejärkinen, toimelias ja topakka Samantha on maatalon emäntä, jolla on kaksi aikuista lasta, Tirzah Ann ja Thomas Jefferson, ja joka on naimisissa Josiah Allenin kanssa. Holleyn kirjojen kirjoittajaksi merkittiin 1800-luvulla "Josiah Allen's Wife", mikä oli Wikipedian mukaan protesti ajan liian koristeellisia kirjailijanimiä vastaan. Tästä voisi päätellä, että Samantha näkee itsensä vain miehensä jatkeena, mutta mikään ei voi olla kauempana totuudesta. Heidän avioliittonsa on onnellinen ja tasa-arvoinen ja Samantha rakastaa miestään kovasti, mutta hän näkee tämän henkiset rajoitukset selvästi, tämän mielipiteet eivät tee häneen mitenkään kovin suurta vaikutusta, ja hän pitää tiukasti kiinni itsemääräämisoikeudestaan.

Now Tirzah Ann, you are inclined to be sentimental. You took it from your pa. Josiah Allen, if he was encouraged, would act spoony. I remember when we were first engaged he called me a little angel. I just looked at him and says I, I weigh 204 pounds by the stillyards; and he didn’t call me so agin. I guess he tho’t 204 pounds would make a pretty hefty angel. No, Tirzah Ann, sentiment hain’t my style; reason and common sense are my themes. (Betsey Bobbett, a drama; 204 paunaa on noin 93 kiloa.)
...
But truly the word, "Woman's Suffrage," rousts [Josiah] up as quick as a mouse duz a drowsy cat, so, sez he, "I can't let you go, Samantha, into any such dangerous and onwomanly affair."
          "Let?" sez I in a dry voice; "that's a queer word from one old pardner to another." (s. 23)

Samantha on kerrassaan mainio tyyppi. Hänen jalkansa ovat lujasti maassa, ja kirjojen huumori syntyy usein siitä, miten hän reagoi muiden korulauseisiin, sentimentaalisuuteen ja pinnalliseen retoriikkaan, ja siitä, miten suuret yhteiskunnalliset asiat yhdistetään ruohonjuuritason asioihin. Tähän liittyy myös kirjojen kieli: monet sanat on kirjoitettu niin kuin ne lausutaan, ei englannin usein älyttömien oikeinkirjoitussääntöjen mukaan. Tämä lisää kirjojen maanläheisyyttä, ja voisi ajatella, että se tekee kirjojen kertojasta myös jotenkin naurettavan ja sivistymättömän tuntuisen, mutta ei: Samantha edustaa kirjoissa (maaseudun ihmisten?) terveen järjen ääntä ja inhimillisyyttä. Hänen persoonaansa on vaikea kuvata, koska hän on yhtä aikaa huvittava, vaikuttava, omintakeinen ja sympaattinen. Hänen mielipiteensä ovat älykkäitä ja perusteltuja.

Tämän kirjan juoni tai paremminkin kehyskertomus on se, että Samantha lähtee Josiahin kanssa matkalle Washingtoniin osallistuakseen Allenien sukukokoukseen, tavatakseen serkkunsa Dianthan, ollakseen mukana suffragettien isossa ulkoilmatapahtumassa, ja nähdäkseen Capitolin. Hänen kylänsä ihmiset antavat hänelle kaikenlaisia asioita toimitettavaksi pääkaupungissa, ja tärkeimpänä näistä ovat Serepta Pesterin asiat: She wanted the Whiskey Ring destroyed and her rights, and she wanted 'em both inside of two weeks. Sereptalla on hyvä syy haluta lakien muutosta, koska hän on itse menettänyt miehensä viinalle ja pienet lapsensa miehelleen tämän erottua Sereptasta, ja hänen naissukulaisensa ovat kärsineet lain ja miesten kourissa kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta aina täysin lain mukaisesti.

"I would love to obleege Serepta," sez [the Senator], "because she belongs to such a lovely sect. Wimmen are the loveliest, most angelic creatures that ever walked the earth; they are perfect, flawless, like snow and roses."
          Sez I firmly, "They hain't no such thing; they are disagreeable creeters a good deal of the time. They hain't no better than men, but they ort to have their rights all the same." (s. 34)

Samantha matkustaa Washingtoniin ja tapaa presidentin (tuolloin kai William Taft) ja lähes kymmenen senaattoria ja esittää kaikille Sereptan asian. Monet suhtautuvat hänen asiaansa myötätuntoisesti, toiset eivät, mutta kaikki väittävät, etteivät voi tehdä asialle mitään. Samantha näkee myös suffragettien kulkueen ja kuuntelee heidän puheitaan, ja osallistuu salaa kirjan lopussa kotikylässään miesten kerhon suffragetteja vastustavaan kokoukseen. Näiden tapahtumien puitteissa marssitetaan esiin kaikki vanhat tylsät argumentit naisten äänioikeutta (jonka toivottiin olevan USA:ssa todellisuutta vihdoin vuonna 1916) ja yleensä yhteiskunnallista osallistumista vastaan, jotka Samantha tekee omilla huomioillaan ja perusteluillaan naurettaviksi ja pätemättömiksi. Kirjassa puhutaan myös englantilaisten suffragettien militantista äänioikeustaistelusta, jonka syyt Samantha ymmärtää, mutta pitää amerikkalaisten naisten rauhallisempaa tapaa parempana.

"Serepta sez you call wimmen angels, and you don't give 'em the rights of the lowest beasts that crawl on the earth. And Serepta told me to tell you that she didn't ask the rights of a angel; she would perfectly contented and proud, if you would give her the rights of a dog - the assured political rights of a yeller dog. ...
          A dog, Serepta sez, don't have to be hung if it breaks the laws it is not allowed any hand in making; a dog don't have to pay taxes on its bone to a Govermunt that withholds every right of citizenship from it; a dog hain't called undogly if it is industrious and hunts quietly round for its bone to the best of its ability, and tries to git its share of the crumbs that falls from that table bills are laid on.
          A dog hain't preached to about its duty to keep home sweet and sacred, and then see that home turned into a place of danger and torment under laws that these very preachers have made legal and respectable. A dog don't have to see its property taxed to advance laws it believes ruinous, and that breaks its own heart and the heart of other dear dogs. A dog don't have to listen to soul-sickening speeches from them that deny it freedom and justice, about its bein' a damask rose and a seraph, when it knows it hain't; it knows, if it knows anything, that it is jest a plain dog." (s. 37)

Teoksessa ei koroteta naisia jalustalle, mutta siinä puolustetaan vankkumatta heidän oikeuksiaan. Samanthan mielipiteet edustavat hieman vesittynyttä muotoa 1800-luvun puolivälin luullakseni radikaalimmasta feminismistä, ja hän pitää naisten roolia vaimona ja äitinä hyvin tärkeänä, mutta on joka tapauksessa vakaasti sitä mieltä,että naisten mielipiteitä pitää arvostaa yhtä paljon kuin miestenkin, heillä pitää olla samat oikeudet kuin näilläkin, ja että yhteiskunta olisi paljon parempi ja onnellisempi, jos naiset voisivat äänestää.

Nautin kirjasta senkin takia, että olen viime aikoina lukenut jonkin verran 1800-luvun kirjallisuutta, ja tämä sopi hienosti täydentämään lukemiani kirjoja. Tämä on tietysti tendenssikirjallisuutta, ehkä enemmän kuin muut Holleyn kirjat, mutta hyvin kirjoitettua ja hauskaa sellaista, ja mielestäni nykyäänkin mukavaa luettavaa.

Gutenbergistä löytyy paljon Marietta Holleyn kirjoja. Amazonissa on lukijan kirjoitus Holleyn Samantha-kirjoista (sivun alaosassa).

Lisäys 2.2.2021.

Marietta Holley: Samantha on the Woman Question, 1913. Uusintapainos varmaan 2010-luvulta. 79 sivua.