Pentti Lehto: Salaperäiset kirjaimet, 1952

Tämä on nuorille suunnattu seikkailukirja, jossa "Aamupostin" reipas, jännäreiden lukemisesta innostunut asiapoika Pauli pääsee salaperäisten asioiden jäljille. Lehden uusi toimittaja Suvanto hiiviskelee päätoimittajan huoneen oven takana ja vaikuttaa muutenkin epäilyttävältä, hänen luonaan käyvän naisen käsilaukussa on väärät nimikirjaimet, ja päätoimittajan huoneessa oleva laivataulu tuntuu kiinnostavan ihmisiä. Pauli tutkii asioita rohkeasti yksin uhkailuista huolimatta, joutuu siepatuksi ja päätyy Tukholmaan roistojen jäljille yhden poliisimiehen kanssa.

Kirja on eloisasti kirjoitettu ja helppolukuinen, mutta siinä oli tärkeintä juoni ja se, että jännittävät tapahtumat seurasivat nopeasti toisiaan. Kirjan henkilöt jäivät melko ohuiksi, ja juonenkulkua avitti aina välillä sattuma, joten minulle kirja jäi aika pinnalliseksi lukukokemukseksi. Kirjan nimessä mainitut "salaperäiset kirjaimet" olivat juonessa aika lailla pikkuseikka, joten sille olisi voitu keksiä parempikin nimi. Kohderyhmälleen tämä saattoi kuitenkin 50-luvulla olla kiva kirja.

Helmet-haaste 23. Suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja.

Pentti Lehto: Salaperäiset kirjaimet, 1952. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Kannen tekijää ei kerrottu [samat nimikirjaimet kuin Pentti Lehdolla, hän itse?]. 110 sivua.

Rabindranath Tagore: Malini, 1896

Kolmas lukemani Rabindranath Tagoren näytelmä. Tässä näytelmässä suojattua elämää viettänyt prinsessa Malini kokee eräänä aamuna hetken tulleen ja haluaa lähteä maailmaan sekä tuoda siihen valoa, lämpöä ja uuden uskon. Bramaanit, jotka ovat kuulleet hänen uusista ajatuksistaan, joita pitävät harhaoppisina, ovat kokoontuneet kansanjoukkojen kanssa palatsin ulkopuolelle ja vaativat hänen karkottamistaan maanpakoon. Bramaanien joukossa ovat Suprija ja Kemankar, jotka ovat lapsuudenystäviä ja rakastavat toisiaan; Suprija on kuitenkin suvaitsevainen ja avoin uusille asioille, Kemankar taas on jäykkä ja ehdoton pyhänä pitämänsä uskon puolustaja.

Suprija. Julkeus ei ole minun, vaan niiden, jotka muovailevat pyhiä kirjoja niin, että ne soveltuvat heidän omiin ahtaisiin sydämiinsä.
...
Bramaanit, te teitte virheen valitessanne minut liittoonne. Minä en ole teidän varjonne enkä teidän tekstienne kaiku. Minä en myönnä milloinkaan, että totuus on sillä puolella, missä kiivaimmin huudetaan, ja minä häpeen [sic] tunnustaa omakseni uskoa, jonka olemassaoloa on tuettava väkivalloin. (Kemankarille) Salli minun lähteä, hyvä ystävä!

Lempeän Malinin tullessa yksin bramaanien keskelle kaikki näkevät hänessä Äidin, jumalattaren, ja saattavat hänet takaisin palatsiin. Kaikki paitsi Kemankar, joka lähtee yksin vieraisiin maihin hakemaan sotilaita tuhotakseen Malinin ja hänen edustamansa uudet ajatukset. Suprija taas tuntee löytäneensä Malinista sen, mitä on aina etsinyt, aidon uskon.

Malini (Suprijalle). ... Nyt, kun olen nähnyt maailman kasvoista kasvoihin, sydämeni on käynyt pelokkaaksi, ja minä en tiedä, kuinka voin hoitaa sen suuren aluksen peräsintä, jota minun tulee ohjata. Minä tunnen olevani yksin, ja maailma on suuri, teitä on paljon, ja taivaan valo leimahtaa äkkiä hävitäkseen jo seuraavassa tuokiossa. Tahdotko auttaa minua, sinä, joka olet viisas ja oppinut?
Suprija. Minä pidän itseäni onnellisena, jos pyydät minulta apua.
Malini. On aikoja, jolloin epätoivo salpaa kaikki elämän virrat, jolloin katseeni ihmisten joukossa äkkiä suuntautuu itseeni ja minä kauhistun. Tahdotko olla ystäväni sellaisina uupumuksen hetkinä ja kuiskata minulle toivon sanan, joka tuo minut takaisin elämään?
Suprija. Minä olen oleva valmiina. Minä pidän sydämeni yksinkertaisena ja puhtaana ja mieleni rauhallisena, jotta voin todella sinua palvella.

Malini on kahden aikaisemman Tagoren näytelmän tavoin ideanäytelmä, pohdintaa siitä mikä on oikein ja totta, mikä ei, ja kuvaus vanhan ja uuden ajattelutavan törmäämisestä toisiinsa. Se on kuitenkin näytelmänä heikompi kuin kaksi aikaisempaa, koska näytelmän juoni on siinä täysin alistettu ajatusten esittämiselle, ja siinä on ainakin kolme aivan epäloogista siirtymää, joille ei löydy perusteita aiemmista tapahtumista tai henkilöiden luonteista.

Mutta silti, kaunista, kuten aiemmatkin. Ja hyviä ajatuksia. Pidän Tagoren näytelmissä siitä, että henkilöt eivät useinkaan reagoi vihalla, vaikka sitä odottaisi, sekä siitä, että henkilöt ovat yllättäviä ja monivivahteisia, ja heillä on epäilyksiä, suruja ja pelkoja, vaikka he olisivat oikeassakin. Kukaan ei ole täysin erehtymätön, täysin hyvä tai täysin paha. Epäilykset saattavat olla jopa hyvä asia, koska ne auttavat pitämään mielen avoimena; vahva ja luja ihminen taas saattaa olla suvaitsematon.

Suprija. Kemankar on minun ystäväni, veljeni ja mestarini. Hänen mielensä on ollut alun pitäen luja ja voimakas, minun ajatuksiani sitävastoin ovat epäilykset aina ajelleet sinne tänne. Hän on kumminkin sulkenut minut kiinteästi sydämeensä, niinkuin kuu sulkee itseensä tummat täplänsä.

Rabindranath Tagore: Malini, 1896 (vuosiluku täältä). 34 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo. 432 sivua.

100 asiaa maapallon pelastamisesta, 2021

What you do makes a difference, and you have to decide what kind of difference you want to make. - Jane Goodall

Yllä oleva sitaatti on yksi lemppareistani (samoin kuin Jane Goodall itsekin), koska se muistuttaa, että teoillamme on merkitystä. Sillä mitä syömme, miten kuljemme paikasta toiseen, millaisia vaatteita käytämme, miten rakennamme talomme, millaista energiaa käytämme. Sillä miten suhtaudumme maapalloon ja ihmisten lisäksi niihin kasveihin ja eläimiin jotka jakavat sen kanssamme.

Tähän lastenosastolle sijoitettuun tietokirjaan on koottu 100 eri asiaa, joita ihmiset voivat yksin tai yhdessä tehdä parantaakseen maapallon tilaa ja parantaakseen samalla omaa ja tulevien sukupolvien elämänlaatua. Se on siis hyvä vastalääke passivoitumista, apatiaa ja toivottomuutta vastaan, ja antaa samalla tietoa ympäristökysymyksistä monipuolisesti ja helposti omaksuttavassa muodossa. Kirja on runsaasti ja värikkäästi kuvitettu, ja 1-2 sivun pituiset yksittäiset tietoiskut ovat ytimekkäitä.

Ytimekkyys tarkoittaa tietenkin myös sitä, että paljon jää sanomatta ja että asiat ovat käytännössä usein kirjassa esitettyä monimutkaisempia ja vaikeampia. Kirja antaa kuitenkin hyvän lähtökohdan ottaa siinä käsitellyistä asioista tarkemmin selvää - yleensä tällaisia asioita saa etsiä monesta eri lähteestä - ja se tarjoaa ratkaisuja monelta eri tieteenalalta ja elämänalueelta.

Kirja sopii minusta hyvin aikuisellekin. Siinä oli paljon minulle uusia asioita, monia hyviltä kuulostavia ideoita sekä innostava lähestymistapa usein vaikeilta ja masentavilta tuntuviin ympäristöongelmiin. Monille ympäristöä vahingoittaville asioille on olemassa ympäristöystävällinen vaihtoehto. Maailmaa voi muuttaa vähän tai paljon kerrallaan, ja kaikki positiiviset teot (tai tekemättä jättämiset, esimerkiksi se, kun ei syö lihaa, lennä tai osta pikamuotia) tekevät maailmaa aina vähän paremmaksi. Itse pyrin muuttamaan tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni ympäristöystävällisempään suuntaan - mikä usein tarkoittaa myös ihmisystävällisempää, eläinystävällisempää ja taloudellisesti järkevämpää suuntaa - ja vaikken siinä aina onnistukaan, kannattaa kuitenkin yrittää.

Tässä muutama kiinnostava kirjan tieto:

- Kenkien valmistamiseen eläimen nahasta käytetään saastuttavia kemikaaleja. Tälle on kuitenkin useita vaihtoehtoja: nahkaa voidaan valmistaa omenankuorista tai ananaksen lehdistä (molemmat elintarviketeollisuuden jätteitä), korkkitammen kuoresta tai laboratoriossa kasvatetusta "kollageeninahasta". Tai myrkyllisten kemikaalien sijaan voidaan käyttää vaikkapa raparperia. (s. 12)

- Valaan kakka viilentää maapalloa. Hämmästyttävää, mutta totta: valaat käyvät pyydystämässä ravintonsa meren syvyyksissä, mutta ulostavat runsasravinteisen kakkansa meren pinnalle, missä se lisää kasviplanktonin määrää. Maailman valtamerien kasviplanktonit varastoivat hiiltä yhtä paljon kuin 1,7 triljoonaa puuta, eli neljän Amazonin sademetsän verran. Valaiden tekemän työn kokonaisarvo onkin lähes triljoona euroa. (s. 40-41) (Tässä kohdassa on iloisesti niputettu kaikki maailman erilaiset ja eri ravintoa syövät valaat yhden lajinimikkeen alle, mutta se ei kuitenkaan vähennä tämän tiedon, prosessin, tai valaiden arvoa.)

- Maailmassa myydään joka minuutti miljoona muovipulloa - ja 90 % niistä heitetään pois (s. 99). Kirjan mukaan ratkaisu tähän olisi uusi PET-muovia syövä bakteerilaji Ideonella sakaiensis, jonka aineenvaihdunnan tuloksena saataisiin raaka-ainetta uusiin muovipulloihin. Minusta tämän rinnalla yhtä hyvä ellei parempikin idea olisi järjestää joka maahan samanlainen pullojenkierrätysjärjestelmä kuin Suomessa sekä pullojen käytön vähentäminen (juomavettä saa myös hanasta, ainakin osassa maailmaa, ja ihmiset näyttävätkin nykyään usein käyttävän ilahduttavasti kestopulloja). Kirjan mukaan muovipullojen kierrättämisestä syntyy tosin paljon hiilidioksidia, mutten tiedä tarkoitetaanko tässä pullojen vai muovin uusiokäyttöä.
          Muovipulloja voi uusiokäyttää myös toisella tavalla: esimerkiksi Afrikassa niitä voidaan käyttää veden puhdistamiseen ultraviolettisäteilyn avulla tai vettä säästävään kasvintaimien tihkukasteluun, jolloin ne meren tai muun luonnon saastuttamisen ja eläinten vahingoittamisen sijaan parantavat ihmisten elämää. (Lähde ainakin tihkukastelutietoon: Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista.)

- Kirjan viimeisenä kohtana on kuulentoprosessista lainattu innostava näkemys siitä, mitä tarvittaisiin ilmastokriisin (ja muidenkin ympäristöongelmien) ratkaisemiseen: valtiot kilpailisivat keskenään hiilidioksidipäästöjen vähentämisestä lähelle nollaa ja investoisivat fiksuihin ja toimiviin ratkaisuihin huikeita summia, maiden johtajat innostaisivat ihmisiä olemaan ylpeitä ilmastonsuojelusta ja miljardit ihmiset muuttaisivat omaa toimintaansa hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Eli kyse on asenteista, siitä että uskotaan hyvien asioiden olevan mahdollisia ja pyritään tosissaan näiden saavuttamiseen.

Suomentaja Marketta Pyysalolla on varmaan mennyt aikaa termien tarkistamiseen, mutta sujuva käännös ei töksähdellyt missään kohdassa. Kirja on painettu Dubaissa, mikä tuntuu ympäristöteemaan nähden kummalliselta valinnalta. 100 asiaa -kirjasarjassa on julkaistu myös lukemani avaruudesta kertova hyvä kirja, ja muitakin kirjoja, jotka ovat varmaan yhtä hyvin tehtyjä.

100 asiaa maapallon pelastamisesta, 2021 (100 Things to Know About Saving the Planet). Lasten Keskus. Suomentaja: Marketta Pyysalo. 128 sivua. (Kirjan viimeisellä sivulla luetellaan 26 kirjan tekemiseen osallistunutta ihmistä, eikä ketään nosteta erityisesti esiin, joten en kirjoita tähän kirjan tekijöitä.)

Clayton Hamilton: The Theory of the Theatre, and Other Principles of Dramatic Criticism, 1910

Tässä vanhassa kirjassa teatterikriitikko Clayton Meeker Hamilton käsittelee teatteriesityksen eri puolia. Kirja jakautuu kahteen osaan, joissa ensimmäisessä Hamilton selvittelee sitä, mikä tekee teatteriesityksestä erilaisen kuin kaikki muut taidemuodot, ja minkä takia teatteriesitys pitää nimenomaan nähdä, ei vain lukea näytelmänä.

Pidän itse näytelmien lukemisesta, olen nauttinut monista näytelmistä nimenomaan luettuina ja käyn harvoin teatterissa. Hamiltonin argumentit on kuitenkin helppo ymmärtää. Toisin kuin paperilla, teatteriesityksessä ovat vaikuttavina tekijöinä mukana mm. yleisö, fyysinen tila (esimerkiksi Shakespearen aikainen paljas näyttämö oli aivan erilainen kuin 1800-luvun voimakkaaseen todellisuuden illuusioon pyrkivä ja kykeneväkin näyttämö), näyttelijät (lisäksi monet näytelmäkirjailijat ovat Hamiltonin mukaan kirjoittaneet näytelmänsä juuri tietyille näyttelijöille) ja se, että yleisön huomio pitää pystyä kohdistamaan tärkeisiin seikkoihin. Hyvä esitys pystyy tekemään vaatimattomasta tekstistä hyvän ja huono esitys tekemään hyvästäkin teoksesta huonon. Olen itsekin huomannut, että samasta tekstistä tehdyt eri esitykset saattavat olla tulkinnoiltaan, painotuksiltaan ja vaikutukseltaan aivan erilaisia.

Hamilton jakaa draaman neljään eri päätyyppiin: tragediaan ja melodraamaan sekä komediaan ja farssiin. Lisäksi hän käsittelee "modernia sosiaalista draamaa", jonka merkittävin edustaja on norjalainen Henrik Ibsen.

Kirjan ensimmäinen osa on tiivis kokonaisuus, kun taas toinen osa koostuu teatteriin liittyvistä erillisistä esseistä. Lähes kaikki kirjan tekstit onkin aiemmin julkaistu eri lehdissä, vaikka Hamilton onkin enemmän tai vähän kirjoittanut niitä uudelleen kootessaan niistä kirjan. Tässä muutamia toisen osan lukujen teemoja: Pitääkö näytelmäkirjailijan pyrkiä teostensa pysyvyyteen vai vain viihdyttävyyteen? Mikä tekee näytelmästä tuoreen ja uudenlaisen? Millaiset näytelmät ovat miellyttäviä, mitkä epämiellyttäviä? Onko onnellinen loppu näytelmässä toivottava vai ei ja miten tämä liittyy näytelmän sisäiseen uskottavuuteen?

Kirjassa on paljon muitakin aiheita, ja minusta sen ajatukset tuntuivat nykyäänkin mielenkiintoisilta, koska vaikka Hamilton mainitseekin esimerkkeinä monia eri näyttelijöitä, näytelmiä ja näytelmäkirjailijoita - hän tuntee alansa selvästi hyvin, ja loppuosan hakemisto on pitkä - kirjan tekstit eivät ole tiettyjen yksittäisten näytelmien kritiikkiä, vaan ehkä yhtä lukuun ottamatta kirjan kaikki luvut käsittelevät teatterin tekemisen sekä näytelmien kirjoittamisen ja vastaanottamisen yleisiä periaatteita. Kirja oli myös mukavaa luettavaa, koska Hamilton kirjoittaa selkeästi, kiinnostavasti ja helposti lähestyttävästi.

Clayton Hamilton: The Theory of the Theatre, and Other Principles of Dramatic Criticism, 1910. Henry Holt and Company. 127 sivua + 10 sivun hakemisto.
Luettavissa Gutenbergissä.

Runar Collander: Kasvifysiologian alkeet, 1966

Kirpparilöytö, jonka luin a) siksi, että kasvitiede on mielenkiintoista (tosin 10-20 vuotta sitten en olisi pitänyt tällaista kirjaa kiinnostavana) ja b) siksi, että kirja on hyvin kirjoitettu. Runar Collander osaa selittää asiat niin, että ne on helppo ymmärtää. Kirja on mielestäni ihanteellinen tieto- ja oppikirja sillä tavalla, että siinä ei aliarvioida lukijaa, mutta asiat pyritään silti selittämään mahdollisimman selvästi ja ymmärrettävästi.

Olen kyllä lukenut samoista asioista jo esimerkiksi Antero Pankakosken 1990-luvun Puutarhurin kasviopista ja myöhemmästä kasviopin kirjasta, joten ne eivät olleet ihan vieraita. Collanderin kirjassa on myöhempiin teoksiin verrattuna kiinnostavaa kuitenkin se, että hän kuvaa jonkin verran myös niitä kokeita, joiden avulla on selvitetty kasvifysiologiaa - minusta on mielenkiintoista tietää, miten tiedot kasvien elintoiminnoista on saatu selville. Ja vaikka kirja on jo yli puoli vuosisataa vanha, siinä oli aika paljon samoja asioita kuin myöhemmissä oppikirjoissa. Molekyylitietouteen pohjaava geenitieto on siinä kyllä söpösti vielä aivan lapsenkengissä: Viime aikoina on voittanut jalansijaa käsitys, että DNA olisi geneettisessä mielessä tärkein (231). Epävarmuus DNA:n roolista perinnöllisyydessä on kummallista vuonna 1966 julkaistussa kirjassa, koska Watson ja Crick selvittivät Rosalind Franklinin työhön pohjaten DNA:n rakenteen jo vuonna 1953. Nykylukijaa hämmentää myös se, että professori aivan tyynesti lukee sienet ja bakteerit(!) kasveiksi.

Kirjan viimeisessä luvussa Collander esittää, että kasvien ja eläinten välillä on pohjimmiltaan enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia, mikä tuntuu äkkiseltään aika erikoiselta väitteeltä, mutta Collander perustelee sen oikein hyvin. Tämä toi mieleen italialaisen Stefano Mancuson hienon kirjan Loistavat kasvit (2017), jossa Mancuso italialaisella kiihkeydellä puhuu kasvien ja niiden kykyjen puolesta, ja ihan syystä - kasvit ovat hämmästyttäviä.

Nykyisin roiston maineen saanut hiilidioksidi ei tietenkään automaattisesti ole pahis, vaan elintärkeä osa kasvien aineenvaihduntaa. Ongelma on se, että maailmassa on nykyään aivan liikaa hiilidioksidia ja aivan liian vähän kasveja, minkä vuoksi kasveja ja metsiä pitäisi pyrkiä suojelemaan ja lisäämään mahdollisimman paljon. Yhden sokerikilon muodostamiseen kuluu n. 800 litraa puhdasta hiilidioksidia eli ts. koko se CO2-määrä, joka sisältyy n. 2 700 000 litraan tavallista ilmaa. Näin ollen on ymmärrettävää, että mahdollisimman nopea hiilidioksidin saanti on elinehto, josta assimilaation voimakkuus ja täten myös kasvin koko kehitys ratkaisevasti riippuvat. Yhteyttävälle kasville on siis tärkeätä, että tuulet alituisesti tuovat uutta hiilidioksidipitoista ilmaa sen luo ja että maasta jatkuvasti nousee hiilidioksidia, jota siellä syntyy ennen kaikkea erilaisten pikkueliöiden - bakteerien, sienien ja eläinten - hengityksen tuotteena. (s. 91-92). Mm. tämän takia maaperän elävyys on tärkeää. (Ja numeroihin kannattaa näin vanhassa teoksessa tietysti suhtautua varovasti, mutta kaasujen kemia ja kemiallinen tutkimus oli aika kehittynyttä jo 1800-luvulla, joten luvut lienevät suuruusluokaltaan suunnilleen oikeita.) Olen uudemmasta kirjasta kuitenkin lukenut, että liika hiilidioksidi saattaa jopa haitata kasvin kasvua.

Kirjassa on 86 kuvaa ja piirrosta, jotka piristävät tekstiä mukavasti. Kaikki kirjassa ei ollut ihan hirveän mielenkiintoista, mutta kuitenkin tarpeeksi monet asiat, jotta kiinnostus pysyi yllä.

Runar Collander: Kasvifysiologian alkeet. Kolmas korjattu painos, 1966 (1. painos vuodelta 1947). Otava, Tiedekirjasto. 86 kuvaa ja piirrosta (tekijää ei mainittu, Collander itse?). 265 tekstisivua, suomalais-ruotsalainen kasvifysiologian oppisanasto (4 s.) ja hakemisto (8 s.).

John Amid: With the Movie Makers, 1923

Lisää Gutenberg-löytöjä. John Amid, oikealta nimeltään Myron M. Stearns, oli ilmeisesti elokuvakäsikirjoittaja ja muutenkin tekemisissä elokuvien kanssa, joten hän oli oikea henkilö kirjoittamaan kirjan elokuvien teosta. Mykkäelokuvia tehtiin Yhdysvalloissa 1920-luvulla yllättävän paljon. Studiot tahkosivat niitä loputtomana virtana, jolloin niiden laatu saattoi olla sitä ja tätä, joten ei ole ihme, että Amid halusi tässä nuorille suunnatussa kirjassaan painottaa sitä, että kannattaa etsiä katsottavakseen hyviä elokuvia, ei vain mennä katsomaan mitä tahansa mitä elokuvateattereissa sattuu olemaan tarjolla.

Kirjan kirjoitukset on ilmeisesti alkujaan julkaistu pojille suunnatussa lehdessä, joten teksti on mukaansatempaavaa. Amid kertoo elokuvatekniikasta ja elokuvien tuotantoprosessista eri puolilta ja pyrkii näin antamaan lukijoilleen paremmat valmiudet arvioida elokuvien hyvyyttä tai huonoutta. Varsinaista elokuvakritiikin opetusta (jota alun perusteella odotin) tässä kirjassa ei kuitenkaan ole, joten siinä mielessä se oli pieni pettymys. Enemmänkin kirja on muistutus siitä, että elokuvia on erilaisia ja että hyvässä elokuvassa pitää mm. olla hyvä juoni ja sen pitää olla huolella tehty.

Kirjassa on viitisenkymmentä valokuvaa elokuvien tekemisestä, ja se on kirjoitettu sujuvasti ja viihdyttävästi.

We don’t use our brains enough, where the movies are concerned, either in the selection of pictures to go to see, or in analyzing—and appreciating or criticizing—what we see.

How often do you watch motion pictures?

Do you know anything about how they’re made? And who makes the best ones? And how they do it? And why they are better? And how you can tell them? And what it means in your life to see good ones—or bad ones?

Helmet-haaste 4. Kirjassa on presidentti (aivan kirjan alussa on anekdootti 1800-luvun presidentistä Grover Clevelandista) ja 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle (ainakin osaksi, osa elokuvista on varmasti tehty jo aiemmin).

John Amid: With the Movie Makers, 1923. Lothrop, Lee, & Shepard Co. Ei kannen tekijän nimeä. 192 sivua.
Luettavissa Gutenbergissä.