A. M. Merriweather: Äiti Mmapulan perhe (Desert Harvest, 1977)

Tämä on oikein sympaattinen Botswanaan sijoittuva kirja. Se seuraa nimensä mukaisesti äiti Mmapulan perheenjäsenten elämää perheen Kalaharin autiomaan liepeillä sijaitsevassa kodissa ja jonkin verran myös heidän viljelyksillään, jonne he muuttavat sadekauden ajaksi. Kirjoittaja A. M. Merriweather on Skotlannin yhdistyneen vapaakirkon lähetyslääkäri, joka on työskennellyt pitkään Botswanassa ja kirjasta päätellen tuntee maan, sen asukkaat ja tavat oikein hyvin. Hän esiintyy itsekin välillä kirjan henkilönä, kun Mmapulan perhe tarvitsee lääkäriä, mutta yleensä ottaen valkoiset ovat kirjassa hyvin pienessä roolissa. Tämä on kertomus muutosten keskellä elävästä perheestä. Sen jäsenten nimet ovat keksittyjä, mutta perheen löytää lukemattomista kylistä eri puolilta laajaa Botswanan maata (5).

Kirjassa on kahdeksan lukua, ja ensimmäistä ja viimeistä lukua lukuun ottamatta jokainen luku kertoo yhden perheenjäsenen elämästä vuorollaan heidän itsensä näkökulmasta. Isä Thuto on arvostettu heimomies, karjankasvattaja ja tarinoitsija. Äiti Mmapula huolehtii kodista, viljelyksistä ja lapsistaan - silaa pihaa savella ja lannalla, kuokkii, kitkee ja pui sekä ompelee. Hän suree esikoistytärtään Segametsea, joka oli kuollut vaikeaan synnytykseen kaukana viljelyksillä, vaikka tämä olisi halunnut jäädä synnyttämään kotiin lähelle sairaalaa. Nyt Mmapula huolehtii toisesta tyttärestään Dineosta, joka odottaa synnytystä eristysmajassa. Dineolla oli edessään vielä kolme viikkoa lepoa, syömistä ja lihomista, ja kun hän sitten vihdoin ilmestyisi majastaan, hän olisi todellinen motsetsi, lihava, terve nainen, josta ihmiset sanoisivat: "Siinä on onnellinen nainen, hänen miehensä rakastaa häntä ja pitää hänestä huolta!" 

Kolmas tytär, 19-vuotias Serwalo, on sairaanhoitaja ja pitää työstään. Hän työskentelee sairaalassa eri osastoilla ja pääsee myös mukaan rankalle, väsyttävälle ja mahdollisesti vaarallisellekin, mutta jännittävälle päiväkausien automatkalle maaseudulle hoitamaan syrjäkylien ihmisiä. Hän menee vanhempiensa luvalla naimisiin ministeriön työntekijän Peterin kanssa; häiden jälkeen puolisot asuvat töidensä takia eri kaupungeissa ja tapaavat vain viikonloppuisin.

Älykäs ja päättäväinen 18-vuotias tytär Mosetsanagape valmistautuu tärkeään keskikoulututkintoon ja torjuu pojat, jotka kärttävät häntä sänkyyn joka päivä. Hän haluaa päästä yliopistoon ja opiskella valtion stipendillä lääkäriksi Sambiassa, Nigeriassa, Ugandassa tai Keniassa. Mosetsanagape on kokenut monen muun kanssa hengellisen herätyksen kolme vuotta sitten, kun afrikkalainen nuorisoryhmä on tullut kertomaan zuluksi, setswanaksi ja englanniksi yksinkertaisesta, elävästä ja iloisesta uskostaan. Perheen ainoa poika, 8-vuotias Kabo pitää koulunkäynnistä, mutta lähtee myös mielellään isän kanssa selvittämään isän erään härän kuolemaa karja-asemalle. Kirjan viimeisessä luvussa kerrotaan perheenjäsenten elämästä viiden vuoden kuluttua.

Kirja on oikein viehättävä. Se antaa elävän ja yksityiskohtaisen kuvan botswanalaisen perheen elämästä sekä heitä ympäröivästä yhteisöstä ja yhteiskunnasta perinteiden ja nykyajan risteyskohdassa. Vanhemmat ja kouluja käymätön Dineo edustavat perinteitä, nuoremmat kouluja käyneet ja käyvät lapset taas nykyaikaa. Kristillisyys on kirjassa mukana, muttei päällekäyvästi tai saarnaavasti, vaan luonnollisena osana joidenkin perheenjäsenten elämää. Kirjan perheenjäsenet ovat onnellisia ja vaikka miehiä arvostetaan yhteisössä enemmän (mikä näkyy esimerkiksi syömisjärjestyksessä), naisetkin ovat itsenäisiä toimijoita ja tyytyväisiä elämäänsä. Kirjan yleisilme on valoisa, tarmokas ja toiveikas, ja vaikka teos on jo vanha, sitä voi hyvin suositella niille, joita botswanalaisten tai yleensä afrikkalaisten ihmisten (aikaisempi) tavallinen elämä ja tapakulttuuri kiinnostaa.

Edit 31.3.25.

A. M. Merriweather: Äiti Mmapulan perhe, 1979 (Desert Harvest, 1977). Kirjaneliö, Suomen Lähetysseuran julkaisu. Suomennos: Marja Liljeqvist. Kansi: Marja-Leena Parviainen. 120 sivua. Lopussa kirjoitus Suomen Lähetysseuran työ Botswanassa (2 s.).

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema, 1998

Olen lukenut aiemmin Kirsti Ellilän kolme nuortenromaania Emma ja naapurin Romeo, Emma ja sisäinen sankari sekä Iiris. Pidin niistä, koska ne ovat hyvällä tavalla arkisia, realistisia ja juoneltaan kiinnostavia, ja niissä on uskottavat henkilöt. Tämä Ellilän dekkari oli kuitenkin niitä paljon hankalampi luettava, koska se oli rakenteeltaan melko hajanainen, ja minun oli aika vaikea pysyä kärryillä siitä, mitä tapahtuu ja mitä on tapahtunut aiemmin, kenelle ja miksi. Kirjan luvut ovat lyhyitä kohtauksia, joista pitää yrittää rakentaa kokonaisuus, ja lisäksi näkökulma ja aikamuotokin vaihtuu aina välillä. Henkilöt eivät ymmärrä toisiaan eivätkä aina itseäänkään.

Kirjan päähenkilö on Marja, joka on muuttanut masentavaan satakuntalaiseen pikkukaupunkiin Penseeseen miehensä Markuksen kanssa tämän entiseen kotitaloon. Molemmat ovat saaneet kaupungista töitä; Markus työskentelee peruskoulussa kuraattorina(?) ja Marja seurakunnan nuoriso-ohjaajana. Osana ystävyyskampanjaa kaupunkiin on tullut virolaistyttöjä työharjoitteluun, ja joku ahdistelee ja pahoinpitelee heitä. Kirjassa seurataan myös kirkkoherra Olavi Mäkysen elämää ja ahdistuneita ajatuksia.

Marja ja Markus ovat jo ensinäkemällä tienneet, että he ovat toisiaan varten, mutta nyt luottamus heidän välillään rakoilee. Nuoren Tomasin itsemurhayritys koulussa vaikuttaa syvästi Markukseen, joka on yrittänyt auttaa poikaa, mutta Marja ei ymmärrä tätä - Markus ei puhu Marjalle siitä tai juuri muustakaan. Molemmilla on menneisyydessä omat suuret menetyksensä, jotka vaikuttavat yhä heidän elämäänsä, ja Marjan epäilykset Markusta kohtaan lisääntyvät tämän kummallisen käytöksen takia. Myös muiden kirjan henkilöiden elämään vaikuttavat menneet tapahtumat, joskus hyvinkin kaukaiset, kuten kymmenien vuosien takainen salainen uskonlahko ja sen horrossaarnaaja, joista kukaan ei halua puhua. Myös kirkkoherra Mäkysellä on omat salaisuutensa. Kukaan ei tunnu pääsevän eroon Penseen ilmassa leijuvasta savesta ja joen harmaasta vedestä.

Kirjan teemoja ovat uskonnollinen ahdasmielisyys ja kiihkomielisyys ja sen vaikutukset, puhumattomuus, salaisuudet sekä menneisyyden vaikutus ihmisten elämään. Ja se, että on lopulta tärkeää kohdata itsensä ja menneisyytensä avoimesti. En mitenkään varauksettomasti pitänyt tästä, mutta oli tämä silti kiinnostava.

Anun ihmeelliset matkat -blogissa tunnistettiin kirjan horrossaarnaaja Alma Kartanoksi.

Edit 16.2.25 (sanan korjaus).

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema, 1998. Tammi. Ulkoasu: Saku Heinänen. 223 sivua.

John R. Mott (rauhannobelistit 1946)

John R. Mottin (1865-1955) Nobelin rauhanpalkinnon perusteeksi sanotaan lyhyesti se, että hän oli Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen johtaja (ei siis perustaja, kuten ensiksi ajattelin). Finnasta löytyy hänen omia teoksiaan vuodesta 1890 alkaen, monet myös suomeksi käännettyinä, mutta koska nämä kuulostivat hyvin uskonnollisilta enkä myöskään tahtonut ainakaan heti tilata hänestä ja samalla NMKY:stä kertovia englanninkielisiä elämäkertoja, tutustuin häneen kahden suomalaiskirjoittajan teosten kautta, Hilja Haahdin Päiväkirjan lehtiä: Kolme julistajaa -kirjasta sekä Yrjö Karilaan Tunsimme Hänet: Aikamme sananjulistajia ja heidän sanomansa -kirjasta.

En ensin ymmärtänyt, mistä syystä Mottille annettiin rauhanpalkinto, koska hän oli nimenomaan kristinuskon julistaja. Karilaan kirjassa on otteita hänen teoksistaan, ja kaikki ovat mielestäni hartauskirjallisuutta: niissä puhutaan rukouksen tärkeydestä, synnin vihaamisesta, esirukouksesta, Kristuksen toiveiden mukaan elämisestä, pyhittäytymisestä, ylpeyden vaarasta, Pyhän hengen työstä ja Kristuksen kutsun kuulemisesta... Ei mitään varsinaisesti ihmisten auttamisesta, lukuun ottamatta ehkä tätä: ... on meidän oltava tekemisissä yksityisten ihmisten kanssa, syntisten, taistelevien, yksinäisten, unohdettujen miesten kanssa, jotka vaeltavat epäilysten ja epävarmuuden sokkeloissa, ... ja meidän on ponnisteltava saadaksemme heidät yhteyteen Kristuksen ja Hänen ohjelmansa kanssa (Karilas, 150). 

Mott myös piti lähetystyötä kristityn velvollisuutena (hänen vuonna 1897 julkaistun kirjansa nimi on Strategic Points in the World's Conquest: The universities and colleges as related to the progress of Christianity), mikä nykyisenä moniarvoisempana aikanamme ei ole yhtään niin ongelmaton asia kuin 1900-luvun alkupuolella. Uskovaisille Mottin kirjat ovat voineet olla elähdyttäviä ja vahvistavia, mutta Nobelin rauhanpalkinto ei ole uskonnollinen palkinto. Palkinnon vastaanottajien pitäisi lisätä yhteisymmärrystä eri kansojen ja eri ihmisryhmien välillä tai vähentää väkivallan todennäköisyyttä näiden välillä, tai työskennellä sosiaalisten ongelmien lievittämiseksi ja poistamiseksi sekä ihmisten elämän parantamiseksi. Tekikö Mott näin?

Palkinnon myöntäminen Mottille kertoo varmasti ajan eurosentrisyydestä, mutta jos hyväksyy tämän ja sen, että kansojen ja ihmisten yhteyteen pyrittiin nimenomaan kristillisyyden kautta, alkaa löytää myös syitä palkinnon myöntämiseen. Vuonna 1950 NMKY:ssä oli maailmanlaajuisesti noin 10 200 yhdistystä ja jäseniä oli noin 3,5 miljoonaa (Haahti, 135), eli se tavoitti hyvin monenlaisia ihmisiä eri puolilla maailmaa. Mottilla olikin aivan erikoinen kyky johtaa suuria kokouksia, hallita ja pitää koossa ja rauhan hengessä yhdistää eri rotuihin ja kansoihin sekä eri uskontunnustuksiin kuuluvia kristittyjä (Haahti, 155). NMKY:n yhdistyksissä ilmeisesti hyväksyttiin ihmiset sellaisina kuin he olivat etnisyydestä, ihonväristä, kansallisuudesta, tuloista, koulutustasosta tai kristillisestä suuntauksesta riippumatta, eli se toimi ruohonjuuritasolla ihmisten välisen yhteisymmärryksen lisäämiseksi.

NMKY:läiset tekivät ilmeisesti myös konkreettista avustustyötä toisen maailmansodan kauhujen lievittämiseksi. Ehkä juuri sen takia Mott sai palkintonsa näin pian sodan jälkeen? Sota-aika! Olisi aivan erityinen luku tarpeen sen jättiläistyön kuvaamiseksi, johon Mott organisoi maailman N.M.K.Y:n niin rintamilla ja rintamien takana kuin sotavanki- ja pakolaisleireissä. ... Hänelle uskottiin jättiläissummien käyttäminen siihen huutavaan hätään, joka maailmassa vallitsi, ja osittain hän joutui itse niitä kokoamaankin. Hän mobilisoi valtavan työarmeijan, niin palkattuja kuin vapaaehtoisia voimia, suorittamaan sekä sosiaalista että hengellistä avustustoimintaa molemmilla taistelevilla puolilla. N.M.K.Y:tä pidettiin sopivimpana elimenä tähän toimintaan, se kun oli kansain-, yhteiskuntaluokkien- ja tunnustustenvälinen, valtiollisesti puolueeton yhtymä. Mutta miltei yli-inhimillinen oli se kuorma, jota Mott joutui sotavuosina kantamaan harteillansa. (Haahti, 157-158) Mott oli sodan aikaan yli 70-vuotias.

Vuodesta 1891 kuolemaansa saakka Mott matkusti jatkuvasti ympäri maailmaa puhujamatkoillaan tai konferensseissa, huolimatta siitä että hän kärsi matkapahoinvoinnista ja meritaudista. Hän matkusti ilmeisesti neljä kertaa kokonaan maailman ympäri ja oli 70:een ikävuoteensa mennessä ylittänyt Atlantin noin sata kertaa (Haahti, 144, 152). Monilla matkoilla oli mukana myös hänen rakas vaimonsa Leila, jolla oli ajankohtaan nähden harvinaisesti maisterintutkinto (Haahti, 145-153). Mott kävi myös Suomessa puhujamatkoilla viisi kertaa (vuosina 1899, 1909, 1916, 1926 ja 1946; Karilas, s. 126). Hän käsitteli puheissaan usein samoja teemoja, mutta sovitti puheensa kuitenkin aina yleisönsä mukaan.

Puhujamatkojen aikataulu oli hyvin tiivis: puheiden pidon lisäksi Mott tapasi kuulijoitaan tuntikausien ajan kahden kesken ja keskusteli heidän kanssaan heidän ongelmistaan, tarvittaessa tulkin välityksellä. Puhuessaan nuorena hänen kanssaan kahden kesken Haahti tunsi Jumalan läheisyyttä, selkeyttä ja ennenkokematonta onnea, vaikkeivät Mottin sanat itsessään olleetkaan erikoiset (Haahti, 66-68). Myös yleisöpuhujana hän oli ilmeisesti vaikuttava ja innostava, vielä 80-vuotiaanakin.

Kun Mott oli 1800-luvun lopulla Englannissa kokouksessa ollessaan pyörtynyt ja samalla kaatuessaan loukkaantunut, hän huomasi, että hänen täytyy myös levätä. Hän siis otti vastaan ystävänsä lahjan, maapalstan Quebecistä Kanadasta järven rannalta, rakensi sinne itse hirsihuvilan ja vietti siellä joka vuosi kesälomansa nauttien perheensä ja ystäviensä kanssa ulkoilmaelämästä (Haahti, 150-152).

Mottin työn painopisteistä kertoo 6-osainen, noin 3000 sivua käsittävä teos, jonka Mott kokosi arkistoistaan: osissa käsitellään Ylioppilaitten Vapaaehtoisliikettä (eli lähetystyötä), Ylioppilaitten Kristillistä Maailmanliittoa, Amerikan NMKY:tä ja NMKY:n Maailmanliittoa ja Kansainvälistä Lähetysneuvostoa. Viimeinen osa sisältää hänen hengellisiä puheitaan ja esitelmiään, joita ei ole muualla julkaistu (Haahti, 166).

Mottia arvostettiin myös Suomessa. Hänelle luovutettiin vuonna 1946 New Yorkissa presidentin myöntämä Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkki (Haahti, 167), eli ehkä NMKY:läiset olivat auttaneet myös suomalaisia. Mott itse sanoi Suomesta 1920-luvulla näin: "Suomi on ihana maa. Se on vallannut minun sydämeni. Ja se muistuttaa minulle näitä sanoja: "Siltä, joka on paljon saanut, vaaditaan paljon." Mitä Herra on Suomelle antanut? Ihmeellisen historian, aivan hämmästyttävän henkisen perinnön ja nyt vapauden, tavattomia ruumiin kykyjä ja korkean sivistyksen niin ettei ainoakaan maa voi osoittaa sellaista lukutaitoa kuin Suomi. Ja arvelen, että harvoissa maissa suhteellisesti niin moni ylioppilas tulee kansan syvistä riveistä kuin Suomessa... Jumala on antanut Kristuksen selkeän evankeliumin tälle kansalle." (Karilas, 154-155,  lainaus Mottin teoksesta Kaksi esitelmää. Kristuksen lähetyskäskyn velvoitus, 1928(?). )

Haahdin kirjoitus Mottista selittää ehkä sitä, miksi Jean Sibeliuksen uskonnollinen sisar Linda Sibelius lähti lähetyssaarnaajaksi Tunisiaan; matka valitettavasti "epäonnistui surkeasti" (Helsingin Sanomat, artikkeli ikävä kyllä maksumuurin takana). Mott kannusti ylioppilaita ilmoittautumaan vapaaehtoisiksi lähetystyöhön, ja jotkut Haahdin ystävistä tekivätkin tällaisen lupauksen. Haahti mainitsee (s. 116) Selma Rainion, joka lähti Ambomaalle 1900-luvun alussa ensimmäisenä lääkärinä ja Helmi Heikinheimon (s. 121), joka työskenteli Kiinassa vuosina 1911-1916 Keski-Kiinan ainoana eurooppalaisen koulutuksen saaneena naislääkärinä.

Edit 12.1.25.

Hilja Haahti: Päiväkirjan lehtiä. Kolme julistajaa, 1950. Otava. 336 sivua. Kirja on eräänlainen uskonnollinen elämäkerta: Haahti kertoo siitä, miten Mott, Karl Povlsen ja Dirk Hermanis Dolman vaikuttivat hänen elämäänsä, sekä Mottin käynneistä Suomessa. Teksti on eloisaa ja sujuvaa, vaikkakin varsin uskonnollista. Mottia käsittelevässä osuudessa (s. 23-167) on myös esimerkiksi mielenkiintoista kuvausta naisylioppilaan elämästä 1800-luvun lopulla sekä ylioppilaiden kokousmatkasta Norjan tuntureille. Kirjassa on Mottin lyhyt uskonnollispainotteinen elämäkerta.

Yrjö Karilas: Tunsimme Hänet. Aikamme sananjulistajia ja heidän sanomansa, 1955. Kuva ja sana. 336 sivua. Karilaan kirjan Mottin elämäkerrassa (s. 117-133) on aika lailla samat tiedot kuin Haahdinkin kirjassa, mutta kirjassa on myös otteita Mottin teoksista (s. 134-158). Muita kirjassa käsiteltyjä henkilöitä ovat Tojohiko Kagava (= Toyohiko Kagawa, japanilainen kristitty pasifisti), Stanley Jones, Albert Schweitzer, Eivind Berggrav, O. Hallesby ja Frank Mangs.

Nathan Söderblom (rauhannobelistit 1930)

Vuoden 1930 Nobelin rauhanpalkinnon sai ruotsalainen arkkipiispa Nathan Söderblom (1866-1931) "kirkon työstä maailmanrauhan eteen". Tilasin kaukolainana hänen elämäkertansa, Olle Nystedtin kirjan Nathan Söderblom: kort levnadsteckning (1931). Se ei kuitenkaan kiinnostanut minua kovin paljon, koska sen ruotsi oli vanhahtavaa ja vähän hankalaa, se oli sisällöltään hyvin uskonnollispainotteinen ja siinä puhuttiin usein ihmisistä joista en tiennyt mitään, mutta jotka kirjoittaja oletti lukijan tuntevan (kirja oli selvästi suunnattu ihmisille, jotka jo tiesivät Söderblomista melko paljon). Nystedt myös selvästi itse ihaili Söderblomia suuresti ja elämäkerta oli siksi hyvin kritiikitön. Kirjassa kerrottiin siitä, mitä Söderblom teki eri aikoina, muttei paljonkaan hänen toimintansa motiiveista tai hänen ajatuksistaan tai varsinkaan tunteistaan. Luin kirjaa kuitenkin sivulle 89 sekä myöhemmän luvun "För fred och kristlig gemenskap", joten sain Söderblomista ja rauhanpalkinnon myöntämisperusteista jonkinlaisen kuvan.

Söderblom näyttää kirjan kansikuvassa vakavalta ja jopa synkältä, mutta hän oli ilmeisesti kuitenkin ymmärtäväinen, ystävällinen, auttavainen, seurallinen ja myös huumorintajuinen ihminen. Esimerkiksi toimiessaan nuorena Pariisissa ruotsalaisen seurakunnan pappina hän auttoi näpistyksestä naisvankilaan joutunutta ruotsalaista tyttöä pääsemään takaisin kotimaahan (s. 61). Hän vihki kuolinvuoteellaan makaavan tanskalaisen työläisen avioliittoon naisen kanssa, jonka kanssa mies oli elänyt jo kauan ja jonka kanssa tällä oli perhe - avioliittoon vihkiminen oli Ranskassa tuolloin ilmeisesti vaikeaa ja kallista sen vaatiman paperisodan takia (67-68). Söderblomilla oli voimakas velvollisuudentunto: Ranskassa hänen pienen kirkkonsa jumalanpalveluksiin osallistui usein vain vähän ihmisiä, ja eräänä päivänä Söderblom piti Calaisin merimieskirkossa täydellisen messun vain yhdelle paikalle saapuneelle kuulijalle. Tämä muisti messun kuitenkin vielä 30 vuoden päästä (65-66).

Söderblom tahtoi auttaa köyhiä pariisilaisia seurakuntalaisiaan ja kuljetti aina mukana isoa laukkua siltä varalta, että saisi lahjaksi esimerkiksi vanhat kengät tai takin, jotka voisi antaa eteenpäin. Hänen vaimonsa Anna piti eräänlaista naisyhdistystä palvelustytöille, ompelijoille ym. Pariskunta järjesti Pariisin kodissaan maanantaitapaamisia, joissa laulettiin, luettiin ja keskusteltiin, ja joihin osallistui mm. Aino Ackté (69, 70). Kerran Söderblomia pyydettiin aiemmin keittäjänä toimineen kuolevan ruotsalaisen naisen luo sairaalaan. Nainen oli unohtanut(!) ruotsin kielen ja oppinut ranskaa vain työssään selviämisen verran, joten kukaan ei ymmärtänyt häntä. Söderblom auttoi häntä kärsivällisesti, jolloin ruotsin kieli palautui vähitellen hänen mieleensä. Vaikka kirjassa ei tätä sanotakaan, tarina kertoo mielestäni surullisesti joidenkin palvelijoiden yksinäisyydestä vieraalla maalla - naisella ei ilmeisesti ollut ollut ketään ruotsalaisia (tai ranskalaisia) ystäviä, ehkä pitkien työpäivien takia, koska muuten hän ei varmasti olisi pystynyt unohtamaan äidinkieltään (61-62). Söderblom tutustui Ranskassa myös Alfred Nobeliin ja osallistui tämän hautajaisiin (68-69, 77).

Söderblom oli kirjan mukaan erinomainen puhuja, ja hän oli erittäin tunnettu 1900-luvun alussa: Kaarle XII:n jälkeen ei kukaan ruotsalainen mies ole varmasti ollut maailmassa niin tunnettu kuin arkkipiispa Nathan Söderblom, ja reformaation jälkeen ei kukaan yksittäinen mies ole saanut kristikunnan huomiota samalla tavalla kuin hän, sanoo kirkkohistorioitsija Hjalmar Holmquist (183). Jo vuonna 1907 hän unelmoi "Euroopan Yhdysvalloista", joka mahdollistaisi rauhan ja yhteisyyden tunteen eri kansojen välillä (186). Hänet nimitettiin Uppsalan arkkipiispaksi 1914, jolloin hän pyrki keskellä maailmansotaa saamaan kaikkien maiden protestanttisten kirkkojen edustajat allekirjoittamaan julistuksen rauhan puolesta (185). Hän halusi kaikkien kristillisten yhteisöjen toimivan sen puolesta, että rauhanomaisesta sovitteluprosessista tulisi välttämätön eri maiden välisissä konflikteissa ja että kansainvälistä oikeutta kehitettäisiin (187). Hän työskenteli paljon ekumenian hyväksi ja hyvien suhteiden luomiseksi eri kristillisten kirkkojen, etenkin protestanttisten, välille (189-204). Rauhanpalkinnolle tuntuu siis olleen hyvät perusteet.

Söderblom oli myös uskontohistorioitsija ja uskontotieteilijä, ja hän kirjoitti paljon (elämäkerran lopussa mainitaan 15 hänen ilmeisesti yleistajuista kirjaansa). Eino Sormunen painottaa kirjansa Ihminen olemisen äärellä (1962) lyhyessä henkilökuvassa (s. 51-56) Söderblomin tätä puolta: Söderblomin elämäntyö oli välkkyvän monitahoinen, kiireinen, levotonkin, häneltä pulppusi ajatuksia, aloitteita, improvisaatioita hyvin monelle taholle. ... Kirkkoruhtinas, joka osasi juhlavuuden taidon, oli läheltä katsottuna nöyrä, askeettinen, kilvoitteleva ihminen, joka tahtoi valaista ja lohduttaa siksi, että hän itse kulki syvissä vesissä ja oli jatkuvasti tuen tarpeessa. (55) Sormunen sanoo Söderblomia sekä ihailluksi että parjatuksi henkilöksi (51).

Söderblomin merkitys uskonnon tutkimuksessa näkyy siinä, että uskontotieteilijä Veikko Anttonen käsittelee uudemmassa väitöskirjassaan Ihmisen ja maan rajat (1996) muiden tutkijoiden lisäksi myös Söderblomin käsitystä pyhyyden merkityksestä (s. 54-58): Söderblom totesi, että "todellinen uskonto on mahdollinen ilman käsitystä jumaluudesta, mutta ilman pyhän ja profaanin välistä eroa uskonto ei ole uskonto". ... Söderblomille ihmetys, ihmettely (undran) on uskonnon äiti ja kunnioitus sen isä.

Näihin kirjoihin tutustumisesta huolimatta Söderblom jäi minulle henkilönä aika vieraaksi.

Edit 30.7.22, 31.7.22.

Olle Nystedt: Nathan Söderblom. Kort levnadsteckning (sjätte upplagan), 1931. Svenska kyrkans diakonistyrelses bokförlag. 238 sivua.
Eino Sormunen: Ihminen olemisen äärellä, 1962. WSOY. 111 sivua.
Veikko Anttonen: Ihmisen ja maan rajat. 'Pyhä' kulttuurisena kategoriana, 1996. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Kansi: Mika Launis. 218 sivua (159 tekstisivua).

Ferdinand Buisson & Charles Wagner: Fritänkeri och liberal protestantism, 1904 (rauhannobelistit 1927)

 

Minulla on suurimman osan elämääni ollut 1800-luvusta sellainen käsitys, että se oli - Darwinista huolimatta - tylsää, harmaata aikaa, jolloin naisia ja työläisiä sorrettiin, ihmiset elivät jäykkien, rajoittavien käyttäytymissääntöjen (ja vaatteiden) puristuksessa ja viktoriaaninen tekosiveys saattoi saada ihmiset pitämään paljaita flyygelinjalkojakin säädyttöminä. Tämä kaikki pitää tietysti paikkansa, mutta kun blogiaikana ja aikaisemminkin olen lukenut 1800-luvulla kirjoitettuja tekstejä, olen huomannut, että ihmiset ajattelivat myös silloin aktiivisesti ja rohkeasti ja kyseenalaistivat annettuja normeja ja ajattelutapoja: 1800-luvulta löytyy esimerkiksi anteeksipyytelemätöntä, energistä ja hauskaa feminismiä, feminististä satiiria, kapitalismin ja kommunismin kritiikkiä, sodanvastaisuutta ja rauhantyötä, materialistisen elämänasenteen arvostelua sekä kiinnostavia naisdekkaristeja. Ja tietysti Darwin. 1800-luku on alkanut vaikuttaa paljon moniarvoisemmalta ja mielenkiintoisemmalta kuin ennen.

Tämä kirja toi taas uuden lisän käsitykseeni tästä vuosisadasta. Se myös osoitti kannattavaksi periaatteeni ainakin yrittää lukea saatavilla olevia rauhannobelisteihin liittyviä kirjoja. Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia tämän kirjan suhteen ja oletin lukevani siitä vain vähän alkua, mutta se osoittautuikin yllättävän radikaaliksi uskonnonkritiikiksi ja vapaan ajattelun puolustukseksi, joka nykyäänkin tuntuisi rohkealta. Myös reaktio tähän uskonnonkritiikkiin oli hämmästyttävän avoin.

Wikipedian mukaan vapaa-ajattelu on uskonnosta vapaata ajattelua, joka suhtautuu kriittisesti kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen. Ranskalainen Ferdinand Buisson ei kuitenkaan pelkästään puolusta vapaa-ajattelua, vaan haluaa osoittaa sen ja liberaalin protestantismin olevan pohjimmiltaan samoja. Hän lukee yllättävästi myös itsensä protestantiksi, mutta kieltää Raamatun erikoisaseman, muistaakseni myös Jeesuksen jumaluuden sekä persoonallisen Jumalan olemassaolon (tässä hänen ajatuksensa muistuttavat aiemmin lukemaani Spinozan käsitystä Jumalasta).

Koska Buisson haluaa poistaa kristinuskosta sellaiset asiat, jotka siihen yleensä liitetään sekä omien sanojensa mukaan kaiken mystiikan ja myyttisyyden, ihmetyttää, mitä siitä jää oikein jäljelle. Buissonin mukaan jäljellä on kuitenkin uskonnon ja samalla ihmisyyden ydin, joka on pyrkimys moraaliin ja hyvään, oikeaan, toteen ja kauniiseen. Hänen mukaansa tiede, taide sekä hänen käsityksensä mukainen uskonto pyrkivät kaikki samaan päämäärään - ihmisen vapauttamiseen, hyvyyteen ja totuuden löytämiseen. Uskonnon ei siis pidä rajoittaa ihmisten vapaata ajattelua, vaan kannustaa siihen.

Buisson puhuu kirjassaan nimenomaan protestanttisesta kristillisyydestä, joka hänen mielestään kannustaa lähtökohtaisesti ajattelemaan omilla aivoillaan, lukemaan itse Raamattua ja etsimään totuutta itse, toisin kuin katolilaisuus, jossa papit ovat uskonnollisia auktoriteetteja ja ehdoton ylimmäinen auktoriteetti on paavi, jonka käsitykset kaikki katoliset joutuvat kyseenalaistamatta hyväksymään. Buisson oli ilmeisesti itse saanut puhdasoppisen ja ehkä ankarankin katolisen kasvatuksen, mutta oli jo nuorena (hän lainaa vähän omia tekstejään jo 1860-luvulta!) kiinnostunut protestantismista.

Charles Wagnerin esipuheessa kerrotaan kirjan syntyhistoriasta, joka on minusta hämmästyttävä. Le Protestant -lehti oli talvella 1902-1903 usein kirjoittanut lukijoilleen varmaankin melko tutusta Buissonista ja hänen asenteestaan "vapaa-ajattelijoiden viimeisimpiin mielenilmauksiin". Buisson vastasi näihin artikkeleihin neljällä pitkällä kirjeellä (kirjassa yhteensä 68 sivua), joita ei ymmärrettävästi voitu julkaista lehdessä. Lehden toimittajat päättivät kuitenkin julkaista Buissonin kirjeet tällaisena erillisenä kirjana ja liittivät mukaan Charles Wagnerin ilmeisesti perinteisempää ajattelua edustavat vastineet näihin kirjeisiin (en jaksanut lukea enää Wagnerin osuutta kirjasta, koska teksti oli tyyliltään ja vanhahtavan ruotsinsa takia vähän hankalalukuista eikä aihe kuitenkaan kiinnostanut minua niin paljon, mutta Buisson puhui Wagnerista eräässä kohdassa arvostavasti).

Sen sijaan, että toimittajat olisivat peitelleet Buissonin ajatuksia ja halunneet lakaista ne maton alle, he lähettivät tämän pienehkön kirjan Le Protestant -lehden jokaiselle tilaajalle (!) sekä asettivat sen myyntiin. Minusta tämä oli todella avoin, ennakkoluuloton ja rohkea tapa suhtautua kriittisiin ajatuksiin. Nykyäänkin voitaisiin ottaa oppia tällaisesta - omista käsityksistä poikkeavia ajatuksia (vaikken lukenutkaan Wagnerin osuutta, en usko, että Le Protestant -lehti oli useinkaan samaa mieltä Buissonin kanssa) ei pelkästään suvaita, vaan ne tuodaan aktiivisesti esille ja keskustellaan niiden kanssa.

Vapaa-ajattelu ja uskonnonkritiikki oli Ranskassa tuolloin varmastikin aika voimakasta, koska 1900-luvun alussa kirkko ja valtio erotettiin siellä toisistaan (mikä on tietysti hyvä periaate ja mihin muuten pyritään myös nyky-Irakissa, Geo 1/2019, s. 64). Tehtävä lankesi silloiselle opetusministerille, toiselle rauhannobelistille Aristide Briandille, joka pyrki tekemään ratkaisun hyväksyttäväksi niin valtiolle kuin katoliselle kirkollekin: "En tahdo julistaa sotaa kirkolle. En vastusta uskontoa, vaan olen uskonnoton ja kunnioitan kirkon vapautta uskonnollisella alalla. Mutta opetusministerinä en tunne paavin paimenkirjeitä. Kun erolaki on toteutettu, on paavi hallituksen silmissä vain kunnioitettava yksityishenkilö." (Palola, s. 78)

Uskonnolla ja uskonnollisuudella on mielestäni kaksi puolta. Tiedän (esimerkiksi kirjojen kautta) tai tunnen uskovaisia, avarakatseisia ihmisiä, joista pidän ja joita arvostan ja joiden elämässä uskonto (kristinusko, islam tai hindulaisuus ja varmaan muutkin uskonnot, joista minulla ei ole kokemusta) on positiivinen voima. Monesta kirjasta on huomannut, että uskonto saattaa antaa voimaa ja rohkeutta vaikeassa elämäntilanteessa eläville ihmisille (esimerkiksi Abegail Ntlekon ja Melba Pattillo Bealsin kirjoista), ja mm. Suomessa kirkko tekee paljon hyvää. Sitten on se uskonnon toinen puoli, jossa korostetaan syntiä ja jonka painopiste tuntuu olevan tuomitsemisessa ja järjettömissä säännöissä, joita pitää vain kyselemättä noudattaa, ja jonka yleiseen ahdaskatseisuuteen liittyy helposti se, että oman uskonnon tai sen variantin ajatellaan olevan ainoa oikea, mikä viimeistään saa ajattelemaan, että kyse on vain uskonnoksi naamioidusta vallankäytöstä ja suvaitsemattomuudesta.

Siksi tuntui virkistävältä ja hauskalta lukea tällainen 120 vuotta vanha kirja, jossa uskovainen ihminen ajattelee, että ihmisen pitää ajatella itse, muodostaa omat käsityksensä ja samalla koko ajan pyrkiä hyvään. Vaikka Buissonin mielipiteistä voi helposti löytää puutteita ja kritisoitavaa, on kuitenkin helppo yhtyä siihen ajatukseen, että uskontojen ydin on juuri tämä pyrkimys hyvään ja että ihmisen pitää muodostaa omat mielipiteensä eikä uskoa kyselemättä kaikkia ylhäältä annettuja tai perinteen sanelemia opinkappaleita.

Katolisuuden suhteen Buisson ei ollut vapaamielinen, vaan suhtautui siihen kielteisesti (ehkä tämä johtui henkilöhistoriasta sekä katolisuuden ylivertaisesta asemasta ja mahdollisesti toimintatavoista 1800-luvun Ranskassa). Hän kyllä myönsi, että protestanttisuuskin saattaa olla sääntöjen tiukasti sitomaa ja ahdasmielistä, mutta erotti tällaisen protestanttisuuden liberaalista protestantismista. Hän jätti kuitenkin huomiotta sen, että katolisuuskaan ei ole monoliittinen puhdasoppisuuden linnake, vaan siinä oli varmasti jo tuolloin monia erilaisia suuntauksia. Itse pidän (siitä minkä näistä tiedän, mikä ei ole kovin paljon) etenkin Fransiskus Assisilaisen ajatuksista sekä 1960-luvulla alkunsa saaneesta, myös kriittisestä Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologiasta: Kristillisen teologian ja lähetyksen täytyy aina lähteä “alhaalta”, köyhien kärsimyksestä ja ahdingosta. Liikkeen toinen perusteema on, että se tarkastelee kriittisesti kirkollisia ja yhteiskunnallisia käytäntöjä.

Wikipedian mukaan Ferdinand Buisson (1841-1932) oli vapaa-ajattelijoiden yhdistyksen puheenjohtaja ja opetushallinnon virkamies, joka taisteli ilmaisen ja maallisen opetuksen puolesta Ranskassa. Hän kehitti yleisen perusopetuksen, joka avasi ovet suurelle ryhmälle lapsia ja kansalaisia, jotka olivat olleet opetuksen ulkopuolella, eli vammaisille ja kehitysvammaisille. Hän toimitti ja osaksi myös kirjoitti ensyklopedisen opetusalan teoksen Dictionnaire de pédagogie et d’instruction primaire. Kansanedustajana ollessaan hän pyrki voimakkaasti saamaan naisille äänioikeuden. Hän oli pasifisti ja pohti esimerkiksi sitä, miten kasvatuksen avulla voidaan vastustaa sotia. Hän puhui 1920-luvulla nuoren Kansainliiton puolesta ja toimi Saksan ja Ranskan suhteiden parantamiseksi, kutsui saksalaisia pasifisteja Pariisiin ja vieraili itse Berliinissä. Hän saikin vuonna 1927 Nobelin rauhanpalkinnon "avusta Saksan ja Ranskan väliseen sovintoon" 86-vuotiaana, iäkkäimpänä kaikista rauhannobelisteista, yhdessä saksalaisen professorin ja pasifistin Ludwig Quidden (1858-1941) kanssa.

Lisäys 30.9.22: Buissonin negatiivinen asenne katolilaisuutta kohtaan saattoi johtua mm. siitä, että katolinen kirkko poisti vasta vuonna 1835 kiellettyjen kirjojensa listoilta Nikolaus Kopernikuksen 1500-luvulla kirjoittaman, aurinkokeskistä maailmankuvaa puolustavan teoksen (lähde: Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology, 1978, s. 70). Tällaisen kirjan pitkäaikainen kieltäminen tuntui tiedettä arvostavan ihmisen mielestä varmasti hyvin tiedevihamieliseltä ja tosiasioista piittaamattomalta.

Edit 24.6.22, 26.6.22, 30.9.22, 19.11.24 (korjattu Asimovin kirjan painovuosi).

Ferdinand Buisson ja Charles Wagner: Fritänkeri och liberal protestantism, 1904. P. A Norstedt & Söners Förlag. Käännös ranskasta ruotsiin: K. 151 sivua (Ferdinand Buisson s. 3-70 ja Charles Wagner s. 73-151).

Renata Pepicelli: Islamin huntu, 2014 (Il velo nell'Islam - Storia, politica, estetica)

Tämä italialaisen tutkijan kirja käsittelee nimensä mukaisesti huntua islamissa. En olisi uskonut, että aiheesta voitaisiin kirjoittaa kokonainen kirja, mutta Pepicelli valottaa asiaa niin monelta kannalta (italiankielisen alaotsikkonsa mukaan niin hunnun historiaa, politiikkaa kuin estetiikkaakin), että niistä riittää hyvin sisältöä kirjaan.

Tätä kirjaa oli mukava lukea, koska Pepicelli tuntee aiheensa erinomaisesti, hän käsittelee sitä hyvin tasapuolisesti ja ottaa huomioon argumentit hunnun puolesta ja sitä vastaan. Joskus tämä turhauttikin, koska juuri kun ajatteli, että näin asia varmaan on, kirjassa esitettiin vastakkainen näkökanta. Pepicelli ei myöskään tarkastele aihettaan vain ulkopuolelta: vaikka hän itse ei (kai) olekaan muslimi, hän tuntee musliminaisia ja on haastatellut heitä paljon.

Ehkä tärkein asia kirjassa on minusta muistutus mielipiteiden kirjosta islamissa. Ei ole olemassa vain yhtä huntua tai yhtä tyypillistä musliminaista eikä myöskään yhtä islamia, vaan huntutyypit ja niiden käyttötavat vaihtelevat paljon, samoin syyt, miksi musliminaiset käyttävät tai ovat käyttämättä huntua. Asiasta pitäisi kysyä naisilta itseltään eikä automaattisesti olettaa, että kyse on alistavasta miesten tai uskonnon sanelemasta käytännöstä (tai että kyse ei ole tästä). Kaikki musliminaiset eivät myöskään käytä huntua, vaikka länsimediassa musliminaiset esitetään yleensä nimenomaan hunnutettuina. Hunnun kannattajien ohella on todella olemassa niitäkin, jotka eivät hyväksy hunnun käyttöä missään muodossa, koska he kiistävät Koraanin määränneen sen käytön tai koska heidän mielestään 600-luvulla kirjoitettu teos ei voi säädellä 2000-luvun muslimien elämää. (32-33) Itse tapaamani musliminaiset tosiaan käyttävät erilaisia huntuja eri tavoilla - eräs nainen esimerkiksi peitti tukkansa eräänlaisilla kauniilla turbaaneilla - tai eivät käytä ollenkaan huntua.

Muslimit ovat siis eri mieltä siitä, määrääkö Koraani naiset käyttämään huntua. Eri muslimimaissa (tunnetuimpana tietysti Turkki) on ollut myös liikkeitä hunnun käytön lopettamiseksi, etenkin 1900-luvun alkupuolella; viime vuosikymmeninä hunnun käyttö on taas lisääntynyt. Kirjassa on kiinnostava luku siitä, miten huntua on länsimaiden historiassa käytetty muslimikulttuurien eksotisointiin ja näin kolonialismin puolustamiseen ja siirtomaavalloitusten oikeuttamiseen, ja se sai ajattelemaan, miksi hunnulla on niin voimakas symboliarvo. Miksei sitä voi pitää pelkästään vaatteena?

Kirjassa kerrotaan myös islamilaisesta feminismistä (laaja, hyvin järjestäytynyt liike), josta ainakaan minä en ole juuri kuullut, vaikka se järjestää esimerkiksi myös kansainvälisiä kongresseja (141). Liike vaatii naisille oikeuksia vedoten siihen uskonnolliseen lähtökohtaan, etteivät Koraani, sunna eivätkä hadithit vaadi naisten alistamista vaan päinvastoin takaavat heidän vapautensa ja oikeutensa sekä perheessä että yhteiskunnassa (139). Länsimaisesta näkökulmasta yllättävästi osa islamilaisista feministeistä puolustaa hunnun käyttöä, syynä se, että se vapauttaa naisen länsimaisen kauneusvaatimuksen orjuudesta - nainen saa olla oma itsensä ilman että hänen täytyy noudattaa muodin vaatimuksia tai hoikkuusihanteita. Toiset islamilaiset feministit taas eivät käytä huivia.

Koska kirja on italialaisen kirjoittajan teos ja vastaus länsimaissa velloneelle huntukeskustelulle ja esimerkiksi kysymykselle hunnun ja muiden uskonnollisten symbolien kieltämisestä Ranskan kouluissa, sen näkökulma on suurelta osin länsimainen ja eurooppalainen. Hunnun käyttöä perinteisissä muslimimaissa käsitellään ehkä eniten historiallisissa yhteyksissä. (Esimerkiksi Iranissa ja Saudi-Arabiassahan kansalaisten hunnun käytöstä määrätään lailla, joten näissä maissa ei voi puhua vapaasta valinnasta.)

Kirja on monipuolinen, tasapuolinen ja kiihkoton esittely aiheesta, ja Pepicelli siteeraa siinä monia muslimikirjoittajia ja -tutkijoita, pääasiassa naisia. Kirja kannattaa lukea, jos on kiinnostunut ei vain hunnusta, vaan yleensä islamista. Oli myös hienoa lukea vaihteeksi italialaisen tutkijan eteläeurooppalaisesta näkökulmasta kirjoittama teos, eikä aina vain englantilaisia tai amerikkalaisia kirjoja, kiitokset siis Vastapainolle kirjan julkaisemisesta. Lena Talvion käännös on hyvä.

Muutkin ovat pitäneet kirjaa hyödyllisenä ja monipuolisena: Maailman Kuvalehti, Tietysti.fi, Kirjastolehti, Lukupino, Kirjavinkit, Uskonnontutkijan arvio. Teetain kirjoituksessa on myös kriittisiä näkökohtia. Seuran artikkelissa on paljon huivin ja hunnun käytöstä mm. Suomessa.

Kirjan luvut: Johdanto: Kysymys hunnusta, 1 Huntu ja Koraani, 2 Siirtomaiden hunnut - Pohjois-Afrikka ja Lähi-itä 1700-luvulta 1900-luvulle, 3 Hunnutettu vallankumous, 4 Jälkikoloniaaliset hunnut: Eurooppa 2000-luvulla, 5 Kehon estetiikka pyhyyden ja muodin välissä.

Edit 5.4.22.

Renata Pepicelli: Islamin huntu, 2014 (Il velo nell'Islam - Storia, politica, estetica, 2012). Vastapaino. Kääntäjä: Lena Talvio. Kansi: Saana Nyqvist (en löytänyt tietoa kirjasta, mutta sain nimen eräästä arviosta). 228 tekstisivua.