Alexis Pauline Gumbs: Undrowned. Black Feminist Lessons from Marine Mammals, 2020 - henkilökohtaista puhetta valaille

Löysin Kiasman museokaupasta hyvin poikkeuksellisen kirjan. Kirja koostuu Alexis Pauline Gumbsin henkilökohtaisesta puheesta erilaisille merinisäkkäille, joskus jo sukupuuttoon kuolleille, niiden elämäntapojen ja henkiinjäämisstrategioiden pohtimisesta sekä näiden soveltamisesta ihmiselämään. Gumbs puhuu sinä-muodossa merinisäkkäille - valaille, hylkeille, saukoille - kuin läheisilleen ja vertaisilleen, ajatteleville, tunteville ja monitahoisesti kokeville olennoille, toisin kuin länsimainen tiede, joka pitää eläimiä usein tiedon ja omistamisen kohteena (monet eläimet ovat esimerkiksi saaneet tieteellisen nimensä niiden "löytäjän" mukaan) eikä subjekteina. Gumbs kokee tämän merinisäkkäiden omimisen ja hyväksikäytön henkilökohtaisesti, koska hänen tekstinsä taustalla on afrikkalaisten pakkosiirto Amerikan mantereelle ja heidän orjuuttamisensa. Kirjassa käsitellään muitakin vaikeita teemoja ja tunteita; nykyajassa Gumbs haluaa esimerkiksi löytää vaihtoehdon tuhoisalle kapitalismille.

Kirja on jatkuvaa etsimistä ja ihmettelyä, pyrkimystä puskea läpi niistä rajoista jotka ympäröivät meitä, pyrkimystä selvitä maailmassa ja tehdä siitä parempi paikka. Sen voisi sijoittaa esseen, itseapukirjan, tietokirjan ja kaunokirjallisen teoksen välimaille. Tai voi hyvin myös sanoa että se on ihan oma genrensä. Kirjan yhdeksäätoista lukua voi lukea meditaatioina, kuten monet ovat tehneet, ja löytäneet niille myös monia erilaisia käyttötapoja (s. 13). Lukujen nimet: listen, breathe, remember, practice, collaborate, be vulnerable, be present, be fierce, learn from conflict, honor your boundaries, respect your hair, end capitalism, refuse, surrender, go deep, stay black, slow down, rest, take care of your blessings. Kirjan lopussa on sen jokaiseen lukuun liittyviä aktiviteetteja, sekä soolo- että laumaversiona.

Kirja on niitä harvinaisia kirjoja, jotka avaavat lukijalleen uuden, laajemman maailman, josta ei välttämättä ymmärrä kaikkea, mutta joka silti tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä ja ottaa sisäänsä. Tunnistan monet tunteeni, ajatukseni ja tarpeeni useista kirjan teksteistä.

What can I do to honor you, now that it is too late?
    I would honor you with the roughness of my skin, the thickness of my boundaries, the warmth of my own fat. I would honor you with my quiet and my breathing, my listening further and further out and in. I would honor you with the slowness of my movement, contemplative and graceful. I would try to be like you even though they say it's out of fashion. I will remember you. Not by the name (written in the possessive) of the one they say "discovered" you after generations of Indigenous relationship.
    I will say once upon a time there was a huge and quiet swimmer, a plant-based rough-skinned listener, a fat and graceful mammal. And then I will be quiet, so I can hear you breathing. And then I will be breathing and you'll remind me, do not rush. And the time in me will hush. And then we will be listening for real. (17)

But what if something else is possible, and my sweat is at stake. What if the repression of my freckled faults and fears is exactly what will stop me from honoring the ocean of my love, which is older than slavery and lived millennia without shame. What if my swimming unseen sacrifices the wisdom that would waken within you if you saw? What if I've trained you to ignore the truth about me at your peril and mine? What then? ...
    I do know that sometimes people have seen a part of themselves in me too messy to bear. Do I cherish my wildness more than I fear their rejection? Sometimes if I feel all my emotions in public I can't make myself speak. But sometimes I speak anyway. And my first marine mammal lesson was that if I breathe I can still speak even while crying. I can breathe through salt water. I can live through this mess.
    Mammal recognize mammal. More recognize more. I love you and your spots and the spot we are in for all that it is teaching us. I love you and your skin, as the meaning of skin meets its most strenuous test. I love everything you hid and everything you gave and everything you showed and everything you made while you waited for me to notice. And the ocean is wide through my every pore. Salt recognize salt. More recognize more. (63-64) 

Yes. I want a dorsal fin. I think I can make one if I practice.
    What are your dorsal practices? What evolutionary repetitions have you cultivated to move through oceans? What are the ones you need to cultivate for the waves moving you now? (45)

Alexis Pauline Gumbs: Undrowned. Black Feminist Lessons from Marine Mammals, 2020. Foreword by adrienne maree brown. AK Press, Emergent Strategy Series. Cover design: Herb Thornby. 174 sivua.

Terry McMillan: Kaikki kotona? 2002 (A Day Late and a Dollar Short, 2001)

Terry McMillan oli minulle aivan outo nimi, vaikka hänen kirjojaan on suomennettu kuusi ja hänen romaaneistaan on tehty myös elokuvia, joten minulla ei ollut mitään odotuksia kirjan suhteen (mutta afroamerikkalainen nainen, kannattaa siis lukea). Oletin kuitenkin, että kirja olisi aika viihteellinen, mutta se olikin yllättävän rouhea, elämänmakuinen ja realistinen, ja siinä käsiteltiin aika rankkojakin ongelmia - alkoholismia, ongelmia lain kanssa, isäpuolen insestiä ja sitä miten hyväksikäytetyt tytöt selviävät tai eivät selviä siitä, lääkkeiden väärinkäyttöä, miehen uutta suhdetta noin 40 vuotta nuorempaan yksinhuoltajanaiseen, sisaruskateutta... Itsenäisyyttä, elämästä selviämistä, hyvän elämän elämistä, valintojen tekemistä ja ennen kaikkea perhettä ja perhesuhteita.

Kirja on kertomus afroamerikkalaisesta perheestä, jonka matriarkka ja kokoava voima on äiti Viola. Kirjan alussa Viola on sairaalassa selvittyään vaikeasta astmakohtauksesta ja miettii omaa ja kolmikymppisten lastensa elämää sekä vähän myös 38 avioliittovuoden jälkeen kotoa toisen naisen luokse muuttanutta miestään Ceciliä. Vanhimmalla tyttärellä Parisilla on menestyvä ruokapalveluyritys ja aikuisuutta lähestyvä mukava poika, mutta ei miestä. Toinen tytär, päsmäröivä Charlotte on vihainen sekä Parisille että äidilleen ja hänellä on suuret vaatimukset kaikille, myös pitkäaikaiselle aviopuolisolleen. Janellella on uusi mies, josta muut perheenjäsenet eivät pidä, ja teini-ikäinen tytär. Poika Lewis on älykäs, mutta on siitä huolimatta ollut melkein koko ikänsä vankilassa pikkurikoksista, juo liikaa ja on eronsa jälkeen harrastanut vain irtosuhteita. Sisarukset pitävät yhteyttä, mutta eivät useinkaan kestä toistensa seuraa kauempaa aikaa ja loukkaantuvat vähäisestäkin kritiikistä, varsinkin Charlotte.

Terry McMillan heittää lukijansa vuorotellen jokaisen päähenkilönsä nahkoihin: kirjan luvuissa vuorottelevat minäkertojina Viola, Cecil, Paris, Charlotte, Lewis ja Janelle, jotka kertovat tapahtumista omasta näkökulmastaan. Luvuissa ei sanota, kuka on äänessä, vaan lukijan pitää selvittää se itse - tämä on kuitenkin helppoa, kun kirjan henkilöt ja heidän elämäntilanteensa ovat tulleet tutuiksi. Tällainen mosaiikkirakenne aiheuttaa kuitenkin sen, että kirja ei ehkä imaise samalla tavalla sisälleen kuin yhden henkilön näkökulmasta kerrottu kirja, koska lukijan pitää aina uudelleen orientoitua uuteen kertojaan. Kuusi minäkertojaa on ennätys ainakin minun lukemissani kirjoissa.

Jotenkin kirja sai kuitenkin aikaan sen, että henkilöt tuntuvat näin kirjan lukemisen jälkeen (ei välttämättä lukiessa, ellei ihan loppupuolella) hyvinkin eläviltä ja monitahoisilta, koska heidän elämäänsä on valotettu monelta puolelta, myös muiden ihmisten ajatuksissa heistä. McMillan on taitava kirjailija, koska onnistuu pitämään tällaisen moniäänisen kirjan kasassa.

Perheenjäsenten elämä tuntui aluksi tosi kaoottiselta, hallitsemattomalta ja ongelmalliselta. Tähän vaikutti myös kirjan rakenne, koska alussa ei ollut selkeää yhden päähenkilön elämässä tärkeää kirjan juonen käynnistävää tapahtumaa, vaan monen ihmisen toisiinsa limittyvät mutta erilliset elämät. Henkilöt tuntuivat usein rimpuilevan suossa, eikä ulospääsyreitti tai -tapa ollut mitenkään selvä. McMillan on kuitenkin sanonut: "En halua kirjoittaa uhreista. Sellaiset pitkästyttävät minut kuoliaaksi. Kirjoitan mieluummin jostakusta, joka osaa tarttua itseään niskasta ja jatkaa elämää eteenpäin" (kansilieve), ja niin myös tämän kirjan henkilöt lopulta tekevät.

Vaikka kirja ei vienyt ehdoitta mukanaan (ja minua ärsytti se, että vaikka Parisilla oli asiat monella tavalla hyvin, hän ei äitinsä ja kirjan mielipiteen mukaan voinut olla kärsimättä siitä, ettei hänellä ollut ollut miestä pitkään aikaan), se oli lukemisen arvoinen. Piia Ahon kansikuva on hyvä. Erityismaininta Kristiina Drewsin hienosta, sujuvasti eteenpäin rullaavasta puhekielisestä käännöksestä, joka tuo kirjaan paljon elävyyttä ja todenmakuisuutta. Tässä näyte kirjan ensimmäisestä kappaleesta (ilman sitä bloggaukseni ei tuo yhtään esiin kirjan rentoa, henkilökohtaista tyyliä), jossa kertojana on Viola:

Ei mitään uutta auringon alla. Ei ainakaan jos puhutaan mun omista penskoistani. Ne on kaikki jo aikuisia, mutta käyttäytyy usein kuin lapset. Mä tiedän että mä käyn niiden hermoille - ja ne käy mun hermoille - ja aina ne väittää että mä sekaannun niiden asioihin, mutta jumaliste mä olen niiden äiti. Lasten asioihin sekaantuminen kuuluu äidin toimenkuvaan. Mä olen päätoimisesti huolissani niistä. Kaikista neljästä. Suureen ääneen. Jos mä en rakastaisi niitä, mä en välittäisi palaneen puupennin vertaa mitä ne tekee tai mitä niille tapahtuu. Mutta kun mä rakastan. Yleensä ne ei itse tajua mitä ne on tekemässä, joten mä kerron niille miltä se minusta näyttää. Eihän ne kuuntele puoliakaan, mutta niiden äitinä musta on aina tuntunut, että jos minä en kerro penskoille mikä niiden tekemisissä mättää ja mikä tuottaa niille vaivaa ja vaikeutta, niin kuka sitten?

Helmet-haaste 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (esim. joulu tai juhannus): amerikkalaiseen tapaan kirjassa vietetään kiitospäivää. Yllättävän vaikea haastekohta.

Terry McMillan: Kaikki kotona? 2002 (A Day Late and a Dollar Short, 2001). WSOY. Käännös: Kristiina Drews. Kansi: Piia Aho. 433 sivua.

Edna Ferber: Emma McChesney & Co., 1915

Edna Ferber (1885-1968) oli omana aikanaan tunnettu ja suosittu amerikkalainen toimittaja sekä novelli-, romaani- ja näytelmäkirjailija. Hän saattaa olla mutkan kautta tuttu myös nykyihmisille, koska Elizabeth Taylorin, Rock Hudsonin ja James Deanin tähdittämä Jättiläinen sekä musikaali Teatterilaiva perustuvat hänen romaaneihinsa. Hän on saanut Pulitzer-palkinnon romaanista So Big, ja ainakin viisi hänen romaaniaan on käännetty myös suomeksi.

Itse en ollut koskaan kuullutkaan hänestä ja sain tietää äskeiset asiat vasta tätä kirjoittaessani. Uusiin vanhoihin naiskirjailijoihin on kuitenkin aina hauska tutustua, joten kun hänen nimensä tuli muussa yhteydessä esiin, otin sattumanvaraisesti Gutenbergistä luettavakseni yhden hänen romaaninsa. Kirja kertoo liikenaisesta Emma McChesneystä, joka on Buck Featherloom Petticoat Companyn (eli naisten alusasujen?) menestyvä myyntiedustaja ja yrityksen apulaisjohtaja (tai jotain sellaista). Hän on myös eronnut nuorena väkivaltaisesta miehestään, minkä jälkeen hän on kasvattanut ja kouluttanut poikansa Jockin yksin. (Huom! Kirjan julkaisuvuosi on siis 1915.)

Kirjan läpikäyvä teema onkin naisten työnteko ja sitä kautta heidän itsenäisyytensä sekä mahdollisuutensa ja myös tarpeensa käyttää aivojaan, kykyjään ja taitojaan. Kirja koostuu seitsemästä tarinasta, jotka toimivat myös itsenäisinä kertomuksina, joten luvut on varmaan julkaistu alunperin sarjana jossakin lehdessä. Niissä on kuitenkin selkeä ajallinen ja juonellinen jatkumo ja eri lukujen juoniaiheet limittyvät toistensa kanssa, joten tämä käy hyvin myös romaanista.

Kirjan alussa vielä naimaton nelikymppinen Emma lähtee yksin Etelä-Amerikkaan myyntimatkalle firman isältään perineen T. A. Buckin voimakkaasta vastustuksesta huolimatta, ja kokemuksensa ja neuvokkuutensa avulla onnistuu saamaan eteläamerikkalaiset ostajat puolelleen. Palattuaan hän menee naimisiin T. A.:n kanssa, mutta tämä ei loppujen lopuksi tarkoita kotiin jäämistä. Lähes koko aikuisikänsä töitä tehnyt Emma tekee T.A.:n kanssa sopimuksen, että kokeilee varakkaana kotirouvana oloa - shoppailua, aterioiden suunnittelua ja sisustusta - kolmen kuukauden ajan.

"It's a bargain. For three months I shall do nothing more militant than to pick imaginary threads off your coat lapel and pout when you mention business. At the end of those three months we'll go into private session, compare notes, and determine whether the plan shall cease or become permanent. Shake hands on it."   ...   So it was that Emma McChesney, the alert, the capable, the brisk, the business-like, assumed the role of Mrs. T. A. Buck, the leisurely, the languid, the elegant.

Kolmen kuukauden päästä hän kuitenkin jo palaa halusta päästä takaisin töihin, ja myöskin T. A. haluaa hänet taas innokkaasti mukaan firmaan tasa-arvoiseksi kumppanikseen, jonka osaamiseen ja arvostelukykyyn voi aina luottaa.

Kirjassa on myös muita työtätekeviä naisia, kaikki oman alansa päteviä ammattilaisia. Esimerkiksi Buckin firman taitava pikakirjoittaja Hortense menee samoihin aikoihin naimisiin kuin Emma ja irtisanoutuu siksi toimestaan, ja vaikka hän rakastaakin miestään ja uutta kotiaan, hän kaipaa paljon myös työtään, joka antaa merkitystä hänen elämälleen. Emman poika Jock on menossa naimisiin mainostoimistossa jo hienon uran luoneen Gracen kanssa, jota Emma arvostaa kovasti ja joka Hortensen tavoin luopuu työstään naimisiin mennessään: I can't help thinking of what a stunning girl Grace Galt is, and what a brain she has, and how lucky you are to get her. Any girl—with the future that girl had in the advertising field—who'll give up four thousand a year and her independence to marry a man does it for love, let me tell you. 

Kuten näkyy, tuona aikana oletettiin lähes automaattisesti, että kun nainen menee naimisiin, hän lopettaa työnteon. Emman ratkaisu on siis melkoisen radikaali. T. A. on ihanteellinen aviomies: hän arvostaa ja tukee Emmaa aina, sekä naisena että ihmisenä, jolla on ideoita, taitoja ja osaamista. Jos Emma ja T. A. ovat eri mieltä, Emma pitää päänsä, koska luottaa itseensä.

Ferber suhtautuu positiivisesti kaikkiin työtätekeviin naisiin, oli näiden asema mikä tahansa, mutta negatiivisesti rikkaiden naisten "hyväntekeväisyysjärjestöön", joka katsoo asiakseen kertoa työtätekeville naisille (= työläisnaisille, Emmaa he eivät laske tähän joukkoon kuuluvaksi), että näiden ei pitäisi käyttää kauniita vaatteita.

Emma on melkoinen supernainen: energinen, osaava, älykäs, luova (hän suunnittelee ajoittain, innoituksen iskiessä, firmalle myös mullistavia vaatteita), tehokas, lähes lyömätön liikenainen, sisukas sekä myös kaunis, nuorekas, naisellinen ja hyvin pukeutuva, mikä muistetaan mainita suunnilleen joka luvussa. Hän on lisäksi itsepäinen, huumorintajuinen, hauska, ymmärtäväinen, myötätuntoinen ja pidetty. Hänen hahmonsa ei siis ole kovin realistinen, eikä kirjassa käsitellä juuri ollenkaan todella vaikeita tunteita tai asioita, ja kirjan naiset työskentelevät naisille melko "sopivilla" aloilla, mutteivät kuitenkaan ihan tyypillisesti (matkustava myyntiedustaja ja mainosten kirjoittaja).

Kirja on kuitenkin älykkäästi ja viihdyttävästi kirjoitettu, on hyvien asioiden puolella ja onnistuu hyvin puolustamaan naisten oikeutta ja halua työntekoon yli sata vuotta sitten. Ja naisena tuntui tuohon aikaan varmasti hyvältä lukea kirjaa, jossa naiset ovat pääroolissa (Emma on tärkein, mutta kirjassa on paljon muitakin naisia), jossa puhutaan naisia koskevista asioista ja heidän ongelmistaan, ja jossa naiset esitetään älykkäinä, vahvoina ja osaavina olentoina, ei kauniina, avuttomina tyhjäpäinä. Pidin kirjasta (vaikken täysin ihastunut siihen), ja Ferberiltä voisi lukea muutakin. Kirjasta on otettu uusintapainos vuonna 2002, ja se on ilmeisesti kolmas Emma McChesney -teos.

Ferberillä on hauska tapa viitata aikansa julkkiksiin (muutaman kerran, ei liian usein). Tässä kirjasta löytyneitä uusia tuttavuuksia.

Ida Tarbell (1857-1944), yksi ensimmäisistä tutkivista journalisteista. "Hmm! What Ida Tarbell calls 'Restless women.' Money, and always have had it. Those hats were born in one of those exclusive little shops off the Avenue. Rich but somber. They think they're advanced, but they still resent the triumph of the motor-car over the horse. That girl can't call her soul her own. Good eyes, but too sad. He probably didn't suit mother."

Ida B. Wellsiä (1862-1931), yhdysvaltalaista toimittajaa ja kansalaisoikeusaktivistia, kirjassa ei mainittu, mutta hän tuli mieleeni Ida Tarbellista.

Kuvissa on sama henkilö. Teatteri- ja elokuvanäyttelijä Julian Eltingeä (1881-1941) on sanottu suurimmaksi naisosia esittäneeksi miesnäyttelijäksi teatterihistoriassa (Britannica). Emman suunnittelemalle hameelle ei ollut muotinäytöksessä mannekiinia: Spalding clapped a desperate hand to his bald head. "If only I had Julian Eltinge's shape, I'd wear it to the show for you myself."

Liikenaista ja sijoitusneroa Hetty Greeniä (1834-1916) sanottiin "Wall Streetin noidaksi". Hän oli aikansa rikkain nainen ja yleensäkin varmasti rikkaimpia amerikkalaisia - hänen omaisuutensa arvo hänen kuollessaan oli nykyrahassa yli kymmenen miljardia euroa. T. A.:n mielipide vastasyntyneestä Emman pojantyttärestä: "Yes, and think of the brain she'll have," Buck reminded her excitedly. "Great Scott! With a grandmother who has made the T. A. Buck Featherloom Petticoat a household word, and a mother who was the cleverest woman advertising copy-writer in New York, this young lady ought to be a composite Hetty Green, Madame de Stael, Hypatia, and Emma McChesney Buck. She'll be a lady wizard of finance or a——" "She'll be nothing of the kind," Emma disputed calmly. "That child will be a throwback. The third generation generally is. With a militant mother and a grandmother such as that child has, she'll just naturally be a clinging vine. She'll be a reversion to type. She'll be the kind who'll make eyes and wear pale blue and be crazy about new embroidery-stitches. Just mark my words, T. A."

Kirjassa puhutaan myös jonglööri Cinquevallista, mutta hänestä kirjoitan ihan oman bloggauksensa. Pop Henderson had been head bookkeeper for years. But the pen in his trembling hand made queer spidery marks in the ledgers now, and his figure seven was very likely to look like a drunken letter "z." The great bulk of his work was done by the capable, comely Miss Kelly who could juggle figures like a Cinquevalli.

Helmet-haaste 41. Kirjassa syntyy lapsi (Emman pojan Jockin ja Gracen lapsi). 

Edit 7.6.24, 10.6.24.

Edna Ferber: Emma McChesney & Co., 1915 [julkaisuvuosi netistä, ei Gutenbergissä]. Kustantaja: ?. Sivumäärä: ?.
Luettavissa Gutenbergissä.

Barack Obama: Laulan sinusta. Kirje tyttärilleni (Of Thee I Sing: A Letter to My Daughters, 2010)

Kun etsin Jane Addamsiin liittyviä kirjoja, kirjastosta löytyi myös tällainen teos. Kirjoitan siitä ensiksikin siksi, että sikäli kuin tiedän, hyvin harva muu minkään maan presidentti on kirjoittanut lasten kuvakirjoja, jos kukaan. Minusta on hienoa, että Obama on kirjoittanut aika vähäteltyyn genreen kuuluvan kirjan. Toiseksi, kun luin kirjasta ensin vain Jane Addamsista kertovat viisi riviä, ihmettelin miksi kirja on suomennettu - kaikki kirjan sankarit ja sankarittaret ovat amerikkalaisia, enkä saanut Addamsista kovinkaan paljon tietoa tuosta lyhyestä tekstistä. Sitten luin kirjan kuitenkin kokonaan, ja kokonaisuutena se oli paljon enemmän kuin osiensa summa ja ymmärsin kirjan kääntämisen syyt.

Kirjan alussa Obaman kaksi tytärtä lähtevät seikkailulle ja sen jälkeen siinä toistuu koko ajan sama rakenne. Aukeaman vasemmalla puolella on pieni kuva Obaman tyttäristä ja aukeamalla käsiteltävä sankari tai sankaritar lapsena, ja oikean puolen isossa kuvassa on tämä henkilö työssään aikuisena, jota vasemmalla puolella olevat lapset katsovat, ja lyhyt hänestä kertova teksti. Vasemmalla on myös käsiteltävän henkilön erikoisalaan liittyvä kysymys: Olenko kertonut teille miten luovia olette? ... että teillä on oma laulu? ... että teissä on voimaa? Vasemmalla olevien lasten joukko kasvaa koko ajan, kun kerrotaan yhä uusista ihmisistä. Lopun "yhteispotretissa", jossa on kirjassa käsiteltyjen ihmisten lisäksi monia muita amerikkalaisia lapsia, kysytään "Olenko kertonut teille, miten monenlaisista ihmisistä Amerikka muodostuu?"

Koska kirjan päähenkilöinä on hyvin monenlaisia ihmisiä - naisia ja miehiä, tumma- ja vaaleaihoisia, intiaaneja, tiedemiehiä, taiteilijoita, työläisiä, valtiomiehiä, kansalaisaktivisteja... - kirjasta muodostuu kokonaisuutena kuva ihmisten moninaisuudesta ja käsitys siitä, että jokainen ihminen ja jokainen lapsi on arvokas ja että jokaisella on paljon erilaisia lahjoja ja kykyjä. Ja että samassa maassa on monenlaisia ja monennäköisiä erilaisia ihmisiä, ja että tämä on hyvä asia, ja että ei ole väliä minkä näköinen on, tärkeää on se että on oma itsensä. Ja että menneisyyden ihmisten esimerkeistä voi ammentaa voimaa.

Obaman teksti on lämminhenkistä, rohkaisevaa ja henkilöitä lyhyessä tilassa melko hyvin kuvaavaa (vaikka tietysti auttaa, jos tuntee henkilön ennalta, esimerkiksi Jane Addamsin kuvaus jäi aika kapea-alaiseksi). Pidin myös Loren Longin kuvituksesta: se on suhteellisen realistista, mutta hänen kuvissaan on myös mielikuvitusta ja kiinnostavia yksityiskohtia ja ne ovat kauniita. Esimerkiksi kuva, jossa Istuvan Härän kasvot muodostuvat maiseman osista, on hieno. Myös Kristiina Rikmanin käännös toimii mainiosti - kun tekstiä on näin vähän, jokaisella sanalla on merkitystä.

Tässä vielä kirjassa käsitellyt ihmiset, jotta saa käsityksen sen monipuolisuudesta: Georgia O'Keeffe, Albert Einstein, Jackie Robinson, Istuva Härkä, Billie Holiday, Helen Keller, Maya Lin, Jane Addams, Martin Luther King Jr., Neil Armstrong, Cesar Chavez, Abraham Lincoln ja George Washington. Kirjan lopussa on lisäksi lyhyet elämäkertatiedot heistä.

Edit 2.10.22, 9.10.22.

Barack Obama: Laulan sinusta. Kirje tyttärilleni, 2011 (Of Thee I Sing: A Letter to My Daughters, 2010). WSOY. Käännös: Kristiina Rikman. 31 sivua (ei sivunumeroita).

Karen Malpede (ed.): Women in Theatre. Compassion & Hope, 1985 (1983)

Lukeminen on ollut viime viikkoina helppoa, kirjoittamiseen keskittyminen ei, minkä takia bloggauksessa on ollut pitkä tauko ja bloggausta odottavia kirjoja on kertynyt melko paljon (vaikka lukemiseni on kyllä ollut paljon myös kertyneen lehtisuman purkamista). Toivottavasti tämä kirjoitus antaa lähtösysäyksen lisäbloggauksille, tai sitten pitää hypätä joidenkin kirjojen yli.

Tähän 80-luvulla julkaistuun amerikkalaispainotteiseen kirjaan on koottu teatterissa eri tavalla toimineiden naisten proosakirjoituksia - esimerkiksi otteita muistelmista, teatterikritiikkejä tai omaan työhön liittyvää pohdintaa. Kirjassa on mukana neljä näyttelijää, kaksi teatterikriitikkoa, kolme tanssijaa (tanssinkin siis ajatellaan tässä kirjassa kuuluvan teatteriin), neljä näytelmäkirjailijaa, kolme näytelmien tuottajaa tai ohjaajaa ja seitsemän nuorempaa nimenomaan feministisesti suuntautunutta teatterintekijää tai esiintyjää. Vaikka kirjan luvut onkin ryhmitelty alan mukaan, monet kirjan naisista työskentelivät teatterissa useassa eri roolissa (esimerkiksi näyttelijöinä, näytelmäkirjailijoina ja ohjaajina). Kirjan toimittaja Karen Malpede, joka on itsekin mm. näytelmäkirjailija, on kirjoittanut kirjaan pitkän johdannon (joka oli mielestäni vähän liian mystinen) sekä kirjan naisten esittelyt.

Kirjan idea on mielestäni oikein hyvä: antaa teatterissa toimineiden tai toimivien naisten puhua omalla äänellään ja omilla teksteillään ja samalla kertoa heidän vaikutuksestaan teatterin tekemiseen. Monet kirjan naiset olivat uranuurtajia, eivätkä vain naisina vaan yleensä koko teatterihistoriassa - he olivat ennakkoluulottomia, tarmokkaita, rohkeita ja uudistushenkisiä. Kirjoitan lyhyen esittelyn kaikista kirjassa olevista naisista, koska monet eivät ole ainakaan Suomessa kovin tunnettuja.

Kirjan luvut ovat melko lyhyitä, ja vaikka osa kirjoituksista herätti halun lukea lisää, näiden naisten kirjoja näyttää olevan hyvin vaikea löytää Suomesta. (Gutenbergistä joitakin tosin saattaisi löytyä, mutta haluan mieluummin lukea paperikirjoja.) Toiset tekstit eivät minusta tuntuneet kovin kiinnostavilta, mutta teatteria itse tekevien mielestä ne saattaisivat olla hyvinkin antoisia. Viimeisessä osiossa Feminist Plays & Performance olevat nuoremmat teatteritoimijat ovat vähemmän tunnettuja kuin heitä edeltävät naiset.

Kirjoitan tässä lyhyesti kirjan naisista ja luvuista (tähdellä merkityt kirjoitukset tuntuivat minusta erityisen mielenkiintoisilta).

Näyttelijät

* Fanny Kemble (1809-1893) oli englantilaisen teatterisukunsa perinteitä jonkin verran vastentahtoisesti jatkanut näyttelijä (28 hänen sukunsa jäsentä kolmen sukupolven aikana oli ansainnut elantonsa teatterissa), joka asui kauan Yhdysvalloissa ja oli jonkin aikaa naimisissa georgialaisen plantaasinomistajan ja orjanomistajan kanssa, kunnes erosi tästä, koska vihasi orjuutta. Hän kirjoitti kokemuksistaan orjaplantaasilla kirjan, joka on Malpeden sanoin a vivid exposure of the ways bondage warps both master and slave, and a clear analysis of the particularly tragic plight of the slave woman and of her powerless and dominated white mistress. Kemble kirjoitti myös runoja, näytelmiä, teatterikritiikkiä ja teoriaa.

* Englantilainen Ellen Terry (1847-1928), myös teatterisuvun vesa, tuli tunnetuksi etenkin Shakespearen tulkinnoistaan. Hän myös kirjoitti analyysejä Shakespearen näytelmistä ja niiden (nais?)roolihenkilöistä kirjassa Four Lectures on Shakespeare.

* Englannissa syntynyt, amerikkalaistunut Eva Le Gallienne (1899-1991) perusti 27-vuotiaana New Yorkiin oman teatteriryhmänsä, ja hän näytteli esimerkiksi Susan Glaspellin ja Tsehovin näytelmissä sekä itse kääntämissään Ibsenin teoksissa. Hänen teatteriryhmänsä The Civic Rep tuotti kuusivuotisen olemassaolonsa aikana 34 näytelmää, joista Le Gallienne ohjasi lähes kaikki, ja koska hän halusi teatterin kuuluvan ja olevan mahdollista kaikille, esitysten liput olivat hyvin edullisia.

Amerikkalainen Angna Enters (1907-1989) oli tanssija ja miimikko, joka sai esityksiinsä vaikutteita mm. kubismista, James Joycelta, Gertrude Steinilta ja Stravinskylta.

Kriitikot

* Alkujaan Liettuassa syntynyt, Yhdysvaltoihin nuorena muuttanut anarkisti, feministi ja sodanvastustaja Emma Goldman (1869-1940) kirjoitti empaattisia kritiikkejä näytelmistä ja piti teatteria perusluonteeltaan poliittisena. Goldmanin nimi on tullut vastaan muuallakin, ja haluaisin tutustua häneen joskus paremmin.

* Rosamond Gilderin (1891-1986) pitkä teksti käsittelee Hrotsvitha Gandersheimiläistä, 900-luvulla elänyttä nunnaa ja Euroopan ensimmäistä näytelmäkirjailijaa (!). Tarkennus: siis Euroopan ensimmäistä näytelmäkirjailijaa antiikin jälkeen, ks. kommentti.

Tanssijat

Amerikkalainen mutta Euroopassa enemmän arvostusta saanut Isadora Duncan (1877-1927), paljain jaloin tanssinut ja luonnolliseen, kehon vapauttavaan liikkeeseen pyrkinyt tanssija oli minulle jo ennestään tuttu nimi (toisin kuin useimmat muut kirjan naiset), tanssin legenda.

Olin kuullut myös amerikkalaisesta nykytanssin uranuurtajasta ja koreografista Martha Grahamista (1894-1991). (Tanssijoiden parempi tuntemukseni ei johdu siitä, että harrastaisin tanssia tai olisin hyvä siinä, vaikka olisi kyllä hienoa, jos olisin.)

* Afroamerikkalainen tanssija, koreografi ja antropologi Katherine Dunham (1909-2006) sen sijaan oli minulle tuntematon nimi, mutta ote hänen kirjastaan Journey to Accompong, jossa hän kertoo matkastaan Jamaikalle etsimään afrikkalaisen tanssin muotoja orjien jälkeläisten keskuudesta, oli oikein mielenkiintoisesti kirjoitettu. Yhdysvalloissa hän vaikuttaa olevan hyvin tunnettu, ja hän kehitti myös oman tanssityylinsä, Dunham-tekniikan.

Näytelmäkirjailijat

* Irlantilainen Augusta Gregory (1852-1932) oli mukana perustamassa Irlannin kansallisteatteria Abbey Theatrea ja toimi sen johtajana. Hän kirjoitti lähes viisikymmentä näytelmää, vaikka aloitti (Malpeden mukaan) vasta 50-vuotiaana. Gregory kirjoitti Abbey Theatreen komedioita William Butler Yeatsin synkempien runonäytelmien kevennykseksi, mutta (toisin kuin suomenkielinen Wikipedia sanoo) hän kirjoitti myös tragedioita ja tragikomedioita. Hän myös käänsi irlantilaisia legendoja.

* Amerikkalainen Susan Glaspell (1882-1948) oli romaani-, novelli- ja näytelmäkirjailija sekä teatteriryhmän The Provincetown Playersin toinen perustaja. Ne kolme näytelmää, jotka olen häneltä lukenut, on kirjoitettu naisnäkökulmasta ja ovat mielestäni oikein hyviä.

Avantgarde-kirjailija Gertrude Stein (1874-1946) on kirjoittanut myös näytelmiä. Hänen teostensa avantgardistisuus näkyi myös kirjan tekstissä, joka oli minusta todella hankalaa luettavaa.

* Afroamerikkalainen Lorraine Hansberry (1930-1965) kirjoitti lyhyeksi jääneen elämänsä aikana mm. tunnetun ja suositun afroamerikkalaisesta perheestä kertovan näytelmän The Raisin in the Sun, jonka olen blogiaikana lukenut. Hänen kirjassa lainatut tekstinsä ovat älykkäitä, kirpeitä ja kriittisiä.

Teatterituottajat ja ohjaajat

Hallie Flanagan (1890-1969) teki suunnattoman suuren työn johtaessaan neljän vuoden ajan (1935-1939) Yhdysvaltain hallituksen rahoittamaa jättiprojektia Federal Theatrea, joka oli käynnistetty laman helpottamiseksi ja teatteri-ihmisten työllistämiseksi. Hän kirjoitti itse projektista näin: In four years [the 7,900 persons who had worked in the project] produced over twelve hundred plays, including an extensive classical cycle, an extensive religious cycle, Americana, modern plays, "Living Newspapers" and dance drama, vaudeville, musical comedy, marionette plays, pageants and circuses. Projekti toimi jo kymmenen kuukautta aloittamisensa jälkeen 28 osavaltiossa ja sen näytelmillä oli viikoittain yhteensä puoli miljoonaa katsojaa.

Judith Malina (1926-2015) perusti miehensä Julian Beckin kanssa The Living Theatren, joka teki poliittista, radikaalia ja osallistavaa teatteria. Kirjan otteissa kuvataan mm. katuteatteriesitystä Italiassa.

Afroamerikkalainen Barbara Ann Teer (1937-2008) perusti The National Black Theatren, jonka johtaja hän myös oli. Hän tahtoi auttaa ihmisiä löytämään sisällään olevan voiman yhteisön avulla. Kirjassa on hänen haastattelunsa.

Feministiset näytelmät ja esitykset

Clare Coss (1935-), Roberta Sklar (1940-) ja Sondra Segal (1941-) perustivat feministisen teatteriryhmän The Women's Experimental Theatre, jonka näytelmät - esimerkiksi Electra Speaks, joka perustuu antiikin Kreikan tarinaan - käsittelivät naisten elämää ja ajatuksia.

Eleanor Johnson (1947-) ja Judah Kataloni perustivat vuonna 1975 Emmatroupe-ryhmän, joka liitti feministisen etiikan avantgarde-estetiikkaan ja tutki esityksissään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Kirjan toimittaja Karen Malpede (1945-) itse perusti Theater Three Collaborativen New Yorkissa ja opettaa nykyään teatteria ja ympäristöoikeutta collegessa.

* Kanadalainen Dolores Brandon (1945-) on näyttelijä, ohjaaja ja runoilija, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän isän varjossa ja löysi teatterin tekemisestä itsensä, äänensä ja identiteettinsä. (Tiedot Brandonin kirjan arviosta, ei kirjasta.) Hänelle teatterin yhdessä tekemisen uutta luova prosessi oli hyvin tärkeää.

Afroamerikkalainen soittaja, laulaja, tanssija, säveltäjä ja näyttelijä Edwina Lee Tyler mm. perusti naisten afrikkalaisen lyömäsoitinten ryhmän, A Piece of the Worldin. Kirjan haastattelu saa hänen esityksensä kuulostamaan maagisilta.

Lisäys: Myös amerikkalainen näyttelijä ja tanssija Loïe Fuller, nykytanssin ja valaistustekniikan uranuurtaja, oli varhaisia teatterivaikuttajia. Hänestä kerrottiin 1920-luvun Maailma-lehdessä.

Edit 17.7.22, 18.7.22, 24.7.22, 6.8.22 (tieto Loïe Fullerista).

Women in Theatre: Compassion & Hope. Edited with an introduction and notes by Karen Malpede, 1985 (1983). Limelight Editions. Kansi: Dennis J. Grastorf. 265 tekstisivua.

Sharon M. Draper: Double Dutch, 2002

Etsin tämän nuortenkirjan luettavakseni kahdesta syystä: sen kirjoittaja Sharon M. Draper on afroamerikkalainen, ja kirjassa kuvattu urheilulaji oli minulle varsinaisena urheilulajina tuntematon. Tuottelias Draper on kirjoittanut yli kaksikymmentä nuortenromaania, joiden ilmeisesti kaikkien päähenkilöt ovat afroamerikkalaisia nuoria, kuten tässäkin kirjassa. Valtakulttuurin edustajana (valkoisena suomalaisena Suomessa) minun on helppo löytää kirjoja, joissa on ulkonäöltään ja alakulttuuriltaan samanlaisia ihmisiä kuin itse olen, mutta ainakaan itse en ole ennen lukenut nuortenkirjaa, jossa kaikki päähenkilöt olisivat mustia. Tällaiset kirjat ovat varmasti kulttuurisesti tärkeitä Yhdysvalloissa. Lukemassani romaanissa ei itse asiassa puhuta henkilöiden etnisestä taustasta mitään, vaan afroamerikkalaisuus on vain oletusarvoisena taustalla - kuten valkoisuus valkoisten kirjoissa - mikä on hyvä, koska kirjoissahan ovat tärkeitä henkilöt yksilöinä, eivät jonkin ryhmän edustajina.

Kirja sijoittuu Ohion Cincinnatiin. Sen pääosissa ovat 13-14-vuotiaat Delia ja hänen ystävänsä Yolanda (Yo Yo), joka valehtelee koko ajan, Charlene ja Randy, ja tapahtumat sijoittuvat lähinnä kouluun sekä urheiluharjoituksiin ja -kilpailuihin. Tytöt ovat mukana koulun Double Dutch -joukkueessa eli he harrastavat naruhyppyä kahdella narulla. Narulla hyppääminen oli minulle tietysti tuttua ala-asteen välituntien viettotapana, mutta kirjassa kuvattuna muotona se on aivan toista: haastava kilpailulaji, joka vaatii paljon koordinaatiota, kestävyyttä, nopeutta, voimaa ja jopa akrobaattisia taitoja. Delialle naruhyppyharjoitukset ovat todella tärkeitä, senkin takia että niiden aikana hän pystyy unohtamaan suuren ongelmansa.

Delia ei nimittäin osaa lukea. Hän on hämmästyttävästi pystynyt tähän asti selviämään kohtalaisesti koulussa huijaamalla opettajia ja korvaamalla kirjojen lukemisen niistä tehtyjen elokuvien katsomisella, mutta nyt on lähestymässä osavaltion laajuinen koe, josta hän ei pysty selviämään ilman lukutaitoa. Delia ei ole kertonut lukivaikeudestaan kenellekään, koska pitää itseään sen takia tyhmänä, eivätkä edes hänen eronneet vanhempansa tiedä siitä.

Randylla on toisenlainen ongelma: hänen yksinhuoltajaisänsä, johon hänellä on oikein hyvä suhde, on ollut poissa kotoa rekkakuskityökeikallaan viikon tai parin asemasta jo kuusi viikkoa, ja Randy on asunut koko tämän ajan kahdestaan kissan kanssa. Isän jättämät rahat alkavat loppua ja Randy on huolissaan isästään, muttei halua kertoa asiasta kenellekään, koska pelkää mahdollista huostaanottoa ja ongelmia isälleen.

Tärkeänä juonielementtinä kirjassa ovat myös kauhistuttavat Tolliverin kaksoset, Titan ja Tabu, Delian luokkatoverit, jotka herättävät koulussa pelkoa hymyttömyydellään ja sillä, etteivät puhu kenenkään kanssa. Heistä kiertää kaikenlaisia huhuja, mutta ovatko he todella niin pahoja kuin miltä näyttävät? Lisäksi kirjaan on mahdutettu tornado, joka iskee kouluun lasten ollessa sisällä ja tuhoaa sen pahoin.

Kirjan dialogi on elävää ja uskottavan tuntuista, sen henkilöt ovat realistisen tuntuisia ja sympaattisia, tapahtumat etenevät nopeasti ja kirjoitustyyli on sujuva. Se kuvaa myös hyvin sitä, miten nuoret saattavat piilotella ongelmiaan sen sijaan, että kertoisivat niistä muille. Kirjassa oli kuitenkin ehkä liikaa juonielementtejä - Delian ja Randyn ongelmat, Tolliverin kaksoset, Double Dutch -harjoitukset ja -kilpailut sekä tornado - koska siitä ei jäänyt kovin selkeää kuvaa. Eli ei hassumpi kirja, muttei kovin mieleenjäävä.

Double Dutch näyttää olevan eniten tyttöjen laji, mutta jotkut pojatkin harrastavat sitä. Jos tämä urheilumuoto on muille yhtä vieras kuin minulle, siihen pääsee tutustumaan näissä videoissa:

1980-luvun pitkässä lajia esittelevässä musiikkivideossa on iloa, taitoa, tyttöenergiaa ja keskittyneisyyttä.
Ranskalaisessa (sveitsiläisessä?) freestyle-videossa on hienoja akrobaattisia temppuja.
This Is Competitive Double Dutch -videossa kerrotaan lajin nuorista nykyharrastajista.

Sharon M. Draper: Double Dutch, 2002. Aladdin Fiction. 183 sivua.

The Wiz, 1978 (Ozin velho -musikaali)

Ajattelin laajentaa blogiani vaihteeksi elokuvien puolelle. Tämä elokuva oli minulle ennestään täysin tuntematon, mutta se oli mukana eräässä Youtuben tarttuvia musikaalilauluja esittelevässä videossa, ja kiinnostuin siitä (kuka sanoo, että epämääräisten videoiden katselu ei ole sivistävää?).

Musikaalin idea on mainio: se on uudelleenfilmatisointi Ozin velhon tarinasta, ja siinä on pelkästään afroamerikkalaisia näyttelijöitä sekä pääosissa että sivuosissa. Isompien roolien esittäjät ovat ehkä kaikki tunnettuja viihdealan ihmisiä, laulajia tai näyttelijöitä - minäkin tunnistin tietysti heti Diana Rossin ja Michael Jacksonin (Variksenpelätin) nimet, mutta nettitietojen perusteella myös esimerkiksi Nipsey Russell (Peltinen), Ted Ross (Leijona), Richard Pryor (Ozin velho) ja Lena Horne (Pohjoisen hyvä noita Glinda) olivat varmasti tuttuja monille.

Kaikki näyttelijät heittäytyvät elokuvassa innolla ja täysin rinnoin rooleihinsa ja olivat minusta oikein hyviä. Varsinkin Variksenpelättimen, Peltisen ja Leijonan esittäjät pääsivät roolinsa myötä näyttämään taitojaan, ja heidän liikkeensä ja ilmeensä olivat mainioita. Elokuvan tekoaikaan vasta 20-vuotias Michael Jackson oli jo tuolloin todella hyvä tanssija - joskus tuntui siltä, että hänen jalkansa on tehty kumista - ja hän vakuutti myös näyttelijänä. Diana Ross Dorothyna on herkkä ja ilmeikäs.

Tarina on itselleni niin tuttu (en ole muistaakseni nähnyt kokonaan tunnetumpaa vuoden 1939 elokuvaa, mutta Ozin velho -kirja oli lapsena lempikirjojani), etten ole puhunut tapahtumista mitään, mutta ehkä kaikki eivät tunne tätä tarinaa. Tornado kuljettaa alussa tarinan sankarin Dorothyn ja hänen Toto-koiransa kotoaan salaperäiseen Ozin maahan, jossa on noitia ja muita kummallisia ja pelottavia asioita. Dorothy kuulee, että Smaragdikaupungissa asuva mahtava Ozin velho voi auttaa häntä pääsemään takaisin kotiin, joten hän lähtee vaeltamaan sinne keltatiilitietä pitkin. Matkallaan hän tapaa Variksenpelättimen, jolta puuttuvat aivot, Peltisen, jolta puuttuu sydän, ja Leijonan, jolta puuttuu rohkeus, ja nämä lähtevät Dorothyn mukaan pyytääkseen näitä kipeästi kaipaamiaan asioita Ozin velholta. Matkallaan viisikko (Totolla on tarinassa tärkeä osa) kohtaa erilaisia vaaroja ja joutuu lopulta nousemaan Lännen pahaa noitaa ja tämän lentäviä apinoita vastaan.

The Wiz -elokuvan tarina noudattaa pääpiirteissään kirjan tarinaa, mutta siinä on joitakin eroavaisuuksia. Esimerkiksi Dorothy on siinä aikuinen lastentarhan opettaja, joka asuu Em-tätinsä ja Henry-setänsä luona New Yorkissa. Em ja Henry ovat lempeitä ja ymmärtäväisiä, mutta Dorothy pelkää valtavasti maailmaa, uusia asioita ja kotoa lähtemistä. Elokuvan Ozin maa muistuttaa paljon New Yorkia, ja tarinan yksityiskohdat on muutettu hauskasti ja oivaltavasti tekoaikaan sopiviksi: esimerkiksi alun mussukat (maiskiset) ovat graffitien maalaajia, jotka Idän paha noita (puistovahti) on noitunut itse graffiteiksi, ja Lännen paha noita Pahaliina pyörittää hikipajaa. Myös musikaalin laulut ovat 70-luvun (disko)musiikkia.

Leffaan on helppo halutessaan lukea yhteiskunnallisia kommentteja. Esimerkiksi Variksenpelätintä alussa kiusaavat neljä ilkeää varista eivät halua auttaa häntä alas telineeltään, vaikka Variksenpelätin pyytää sitä. He sanovat, että lukeminen ja opiskelu on turhaa ja myös kiellettyä, Variksenpelätin on tyhmä eikä hän pystyisi edes kävelemään itse. Toisaalta taas Pahaliinan kukistumisen jälkeinen tanssi on riemukas kuvaus vapautumisesta.

Elokuvalla oli varmaan aikanaan suuri merkitys ihan vain sen takia, että tässä elokuvassa kaikki näyttelijät ovat afroamerikkalaisia - yleensähän afroamerikkalaisia oli tähän asti ollut leffoissa vain sivuosissa (lukuun ottamatta 70-luvun kiisteltyjä blaxploitaatio-elokuvia) - ja afroamerikkalaisena tuntui varmasti hyvältä nähdä samannäköisiä ihmisiä valkokankaan sankareina, sekä hyviksinä että pahiksina. Musikaali on lisäksi hyvä - sen leikkaus tuntuu joskus vähän pikaisesti tehdyltä ja hyppivältä ja äänten editoinnissa olisi parantamisen varaa (laulut eivät tuntuneet pääsevän ihan oikeuksiinsa), mutta näyttelijäsuoritukset ovat hienoja ja tarina vetää, ja sitä oli hauska verrata tuntemaani kertomukseen Ozin velhosta.

Elokuvan katsominen sopi hyvin joulun aikaan, koska tarina alkaa loppuvuoden lämminhenkisestä sukujuhlasta, jossa syödään hyvää ruokaa (elokuvassa kyse taitaa kyllä olla kiitospäivästä) ja alun New York on lumen peittämä. Ennen kaikkea tarina on myös hengeltään jouluinen: se kertoo ystävyyden merkityksestä, välittämisestä, rohkeudesta, toisten auttamisesta, erilaisuuden hyväksymisestä ja hyvien puolien näkemisestä muissa sekä luottamisesta itseen ja muihin, ja se loppuu onnellisesti.

Tarinassa on sen verran jännittäviä kohtia (esimerkiksi Variksenpelätin ja varikset sekä varsinkin lopun kohtaus Lännen pahan noidan luona), että ihan pienille lapsille tätä ei mielestäni voi suositella (ehkä tämä sopisi 7-10-vuotiaille, ainakin vanhempien kanssa katsottuna, ja sitä vanhemmille). Elokuvan ikärajat eroavat huvittavasti eri Pohjoismaissa: Suomessa 3(!) vuotta, Norjassa 7, Ruotsissa 11 ja Tanskassa 15(!) vuotta. Elokuva on innostanut myös kääntäjän (jonka nimeä en onnistunut löytämään)  irrottelemaan, Ozin velhoa esimerkiksi kutsutaan nimellä Vel.

Oikein hyvää joulua kaikille!

Edit 23.12.21, 24.12.21, 7.1.22.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, 1984 (To Kill a Mockingbird, 1960)

Tämä kirja on ollut meillä lapsuudestani asti, mutta jostain syystä se on aina tuntunut minusta vaikealta eikä mitenkään kutsuvalta kirjalta, joten se on vain kärsivällisesti odottanut äidin tai minun hyllyssäni. En ole kuitenkaan luopunut kirjasta, koska se on klassikko ja olen ajatellut, että joskus se pitäisi kyllä lukea. Nyt vihdoinkin ryhdistäydyin, ja kirjan aloitettuani lukeminen ei ollutkaan yhtään vaikeaa.

Vierastamiseni saattaa johtua siitä, etten ole koskaan oikein pitänyt lapsikertojista aikuisten kirjoissa, vaikka epäloogisesti pidänkin lasten- ja nuortenkirjoista. Aikuisen on mielestäni hankala mennä lapsen nahkoihin ja esittää hänen ajatuksensa ja kokemuksensa uskottavan tuntuisesti (paitsi, höm, lasten- ja nuortenkirjoissa), ja aikuisten elämä on minusta myös yleensä kiinnostavampaa kuin lasten elämä. Tämän kirjan minäkertojana on 8-vuotias tyttö Scout, ja vaikken usko, että todellinen 8-vuotias pystyisi kertomaan elämästään tällä tavalla, tässä kirjassa kertojan ääni ja kerrontatapa ei kuitenkaan häirinnyt, vaan tuntui luontevalta. (Ja ehkä minun pitää korjata käsityksiäni, tämä on nyt kolmas parin kolmen vuoden sisällä lukemani aikuisten kirja, jossa on ollut lapsikertoja ja josta olen pitänyt.)

Scout asuu Maycombin pikkukaupungissa Alabamassa 1930-luvun puolivälissä isänsä, asianajaja Atticus Finchin, ja 12-vuotiaan veljensä Jemin kanssa. Perheeseen kuuluu myös afroamerikkalainen taloudenhoitaja Calpurnia eli Cal. Lasten äiti on kuollut jo silloin, kun Scout oli 2-vuotias, minkä jälkeen Atticus on kasvattanut lapset Calin avulla parhaansa mukaan. Poikatyttö Scout leikkii pihalla ja naapurustossa yhdessä veljensä Jemin ja naapurin pojan Dillin kanssa, ja kirjan alkupuolella hän aloittaa myös koulun. Jännitystä elämään tuo lähitalossa asuva pelottava erakko Boo Radley.

Pitkän aikaa kirja on naapuruston ihmisten, koulun ja kotielämän kuvausta lapsen näkökulmasta. Scoutilla ja Jemillä on läheinen suhde isäänsä, joka on lempeä, humaani, oikeudentuntoinen ja viisas ja jolla on aina aikaa lapsilleen. Hän puhuu lapsilleen kuin älykkäille, vastuuntuntoisille ihmisille, vaikka ymmärtää myös näiden puutteita. Pidin Atticuksesta henkilönä kovasti, ja kirjassa on minusta yhtenä teemana vanhemmuus: Atticus haluaa elää niin suoraselkäisesti ja oikein, että hän pystyy sanomaan lapsilleen, miten pitäisi elää - hän ei siis odota, että isän asema antaa ihmiselle suoraan oikeuden komennella lapsiaan. Hän ei myöskään vaadi näitä toimimaan vastoin omaa luontoaan. Lapset sanovat isäänsä Atticukseksi, ja sana isä mainitaan kirjassa vain muutaman kerran.

Maycomb on Finchin sisaruksille turvallinen ja leppeä kasvuympäristö, vaikka he eivät kaikista sen asukkaista aina pidäkään. Se alkaa kuitenkin vähitellen näyttää heille myös rumemman puolensa isän uuden asiakkaan takia: tuomari on määrännyt Atticuksen puolustamaan mustaa Tom Robinsonia, jota syytetään köyhän nuoren valkoisen naisen raiskauksesta, mistä on rangaistuksena kuolemantuomio. Tämä ei aiheuttaisi ongelmia, ellei Atticus olisi päättänyt hoitaa tehtävää parhaan kykynsä mukaan ja todella taistella asiakkaansa puolesta sen sijaan että hoitaisi asian vain näön vuoksi. Scoutia ja Jemiä aletaan haukkua koulussa, ja muuta paljon uhkaavampaakin tapahtuu oikeusprosessin hitaasti edetessä. Kirjan loppupuolella on noin 70 sivun pituinen oikeudenkäynnin kuvaus.

- Tulehan tänne, Scout, sanoi Atticus. Minä ryömin hänen syliinsä ja työnsin pääni hänen leukansa alle. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni ja keinutti minua hiljaa. - Se on eri juttu tällä kertaa, hän sanoi. - Tällä kertaa me emme taistele jenkkejä vastaan, me taistelemme ystäviämme vastaan. Mutta muista se, että miten katkeriksi asiat tulevatkin, he ovat yhä ystäviämme ja tämä on meidän kotimme. (104)

Kirjan tempo on rauhallinen, mutta sen tapahtumat ovat kiinnostavia ja jännite ja mielenkiinto säilyy koko ajan. Irrallisiltakin tuntuvat tapahtumat, henkilöt ja asiat nivoutuvat yhteen kirjan lopussa, eikä kirjassa tunnu olevan turhia kohtauksia, vaikka siinä on oikeudenkäynnin lisäksi muitakin teemoja. Kaikki kirjan tapahtumat liittyvät eräänlaiseen muotokuvan rakentamiseen Maycombista, jossa ainakin jotkut lapset näkevät ihmiset ihmisinä näiden ihonväristä riippumatta ja haluavat ja uskovat oikeuden tapahtuvan, kun taas aikuisten asenteet ovat joitakin harvoja ihmisiä lukuun ottamatta luutuneet ja kovettuneet.

Kirjassa oli erikoista se, että vaikka siinä puolustettiin ehdottomasti oikeudenmukaisuutta ja kaikkien ihmisten tasa-arvoista kohtelua lain edessä, siinä ei mielestäni asetettu kuitenkaan kyseenalaiseksi koko sitä yhteiskuntajärjestelmää, jossa valkoiset ja mustat asuvat erillään, jossa heillä on erilaiset oikeudet, jossa heihin asennoidutaan aivan eri tavalla ja jossa valkoisilla on paljon parempi asema kuin mustilla. Esimerkiksi Atticus, jonka kohteliaisuutta kaikille kirjassa korostetaan ja joka teitittelee kaikkia valkoisia, sinuttelee oikeudessa Tom Robinsonia ja puhuttelee tätä vain etunimellä Tomiksi, vaikka hän suhtautuukin hyvin vakavasti tämän puolustamiseen. Ilmeisesti kirjan kirjoitusajankohta näkyy tässä, samoin siinä, että kirjassa käytetään paljon nykyään loukkaavaa sanaa tummaihoisista, vaikka kirjan kirjoitus- ja varmaan suomentamisaikanakin se oli neutraali termi.

Kirjassa on myös pari kiinnostavaa sivuteemaa, ensinnäkin koulu: Scoutin aloittaessa koulun hän osaa jo lukea ja kirjoittaa. Hänen opettajansa paheksuu tätä, koska se sekoittaa opettajan uuden opetusmetodin, ja hän suunnilleen kieltää Scoutia lukemasta tai kirjoittamasta koulussa tai kotona. Toisena sivuteemana on naiseksi kasvaminen tai paremminkin naiseksi kasvattaminen (kuten Simone de Beauvoir sanoi, naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan): Scout käyttää housuja, turvautuu helposti nyrkkeihinsä koulussa tuntiessaan tulleensa kohdelluksi väärin, pitää poikien leikeistä, haluaa oppia ampumaan ilmakiväärillä ja pitää rauhallista, suhteellisen vanhaa isäänsä melkoisena nynnynä. Hänen tätinsä Alexandra käyttää hänestä hänen ristimänimeään Jean Louisea, ja hänen mielestään Scoutin pitäisi käyttää hametta, olla tappelematta ja tehdä tyttöjen juttuja, ja muutenkin tuntuu siltä, että yhteiskunnan odotukset ovat sulkeutumassa yhä tiiviimmin Scoutin ympärille ja muovaamassa häntä odotustensa mukaiseksi.

Kirja ei ole vakavasta aiheestaan huolimatta synkkä, vaan siinä on paljon lempeää huumoria. Oli myös virkistävää lukea Atticuksesta, joka kieltäytyi pitämästä eri tavalla ajattelevia ja vihamielisesti toimivia ihmisiä vihollisinaan ja uskoi, että ihmisen pitää toimia omantuntonsa mukaan ja mahdollisimman oikein. Suomennos töksähteli minusta varsinkin alussa jonkin verran, mutta kirjan edetessä se ei enää häirinnyt. Hyvä, että sain tämän vihdoin luettua.

Kirjasta on paljon innostuneita bloggauksia, esimerkiksi täällä: Kirsin Book Club, Annelin kirjoissa, Vinkki, Kirjavinkit, Nannan kirjakimara, Koulukirjastonhoitajat, Reader, why did I marry him?, Sallan lukupäiväkirja, Kirjan pauloissa, Mitä luimme kerran... Mm. Mummo matkalla on lukenut tämän kirjan eräänlaisen jatko-osan (joka kirjoitettiin ennen tätä ja julkaistiin vasta 2010-luvulla), Kaikki taivaan linnut.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, 1984 (To Kill a Mockingbird, 1960). Koko kansan kirjakerho. Suomennos: Maija Westerlund. Kansi: Seppo Polameri. 374 sivua.

Aulis Ojajärvi (toim.): Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja 2, 1969

Pidän enemmän pinnalta katsoen kevyestä kuin syvällisestä kaunokirjallisuudesta ja yleensä lähinnä välttelen nobelisteja ja vastaavia, koska olen huomannut, etten juuri nauti heidän kirjoistaan (vaikka toki arvostan ihmisiä, jotka lukevat tällaisia kirjoja, ja olen itsekin pitänyt joskus paljon jostakin vakavammasta kirjasta). Pyrin kuitenkin aina välillä sivistämään itseäni, koska on aina mukavaa päästä eroon ennakkoluuloistaan, mikäli mahdollista, ja novellien lukeminen on hyvä keino tutustua tuntemattomiin tai hankalampiin kirjailijoihin.

Tässä kokoelmassa tarkoituksena on ollut tuoda koulussa käsiteltäväksi joukko modernisteja, joiden ansiot monessa tapauksessa ovat suuremmat jonkin muun kirjallisuuden lajin kuin juuri novellin alalla. Valintaperusteena on ollut, että novelli on aiheensa ja sisältönsä puolesta koulukäsittelyyn sopiva ja lisäksi mahdollisesti ajankohtainen. Minusta sen enempää aiheet kuin sisältökään eivät olleet nimenomaan nuorille suunnattuja, vaan yleisesti kiinnostavia (tai ei-kiinnostavia). Tyylilajeja oli realismista symbolismiin ja satiiriin. Tunsin nimeltä monet kirjailijoista, mutta varsinkin pohjoismaalaiset kirjailijat olivat minulle outoja.

Kirjan alkupuolella ajattelin, että tarinat ovat tylsiä ja että kirja olisi kannattanut jättää lukematta, mutta loppujen lopuksi pidin kirjasta, monien sellaistenkin kirjailijoiden novelleista, joista en odottanut pitäväni. Tässä taas lyhyet luonnehdinnat ja tähti merkkinä omasta pitämisestäni. 23 novellista yhden kirjoittaja on nainen, Nadine Gordimer. Novellit ovat kirjailijan syntymävuoden mukaisessa järjestyksessä.

Junichiro Tanizaki: Varas. Köyhä minäkertoja kertoo opiskelustaan koulussa, jossa liikkuu varas, ja jossa jotkut koulutoverit epäilevät häntä varkauksista. Kertoja pohtii varastamisen olemusta ja varkaan moraalia. Tämän novellin asenteet olivat niin japanilaisia, etten oikein ymmärtänyt sitä. (11 s., Japani, 1886-1965)

Jean-Paul Sartre: Muuri. Kolme erilaista miestä saa Espanjan sisällissodassa kuolemantuomion, ja novelli kuvaa heidän viimeistä yötään vankilassa ja suhtautumista tietoon teloituksestaan aamunkoitteessa; kaikki ovat yksin omassa kauhussaan. Minäkertoja saa aamulla mahdollisuuden kertoa toverinsa olinpaikan ja säilyä näin hengissä, mutta tekee tästä vitsin. Tämä oli selvästikin eksistentialistinen novelli, mutten ole koskaan ollut mitenkään innostunut Sartresta. (21 s., Ranska, 1905-1980)

Mihail Šolohov: Vierasta verta. Donin varrella asuva Gavrila-vanhus on menettänyt punaisia vastaan taistelleen kasakkapoikansa sodassa, ja pojan menetys kalvaa sekä Gavrilaa että hänen vaimoaan, jolle Gavrila on inhottavan tyly. Sitten vanha pariskunta ottaa hoitoonsa haavoittuneen kommunistijoukkueen päällikön, josta tulee pitkän toipumisen aikana heille kuin oma poika. (20 s., Venäjä, 1905-1984)

Samuel Beckett: Karkotettu. Tajunnanvirtamainen novelli siitä, kun minäkertoja heitetään alas portaita ja mitä sitten tapahtuu. Lukijalle tapahtumien kulku ja niiden tarkoitus jää kuitenkin aika epäselväksi. (13 s., Irlanti, 1906-1989)

* William Saroyan: Intiaani nimeltä Veturi 38. Nuori armenialaispoika Aram toimii Veturi 38 -nimisen intiaanin autokuskina tämän ostettua pikkukaupungin autoliikkeen kalleimman auton. Ihan sympaattinen tarina ystävällisyydestä. (9 s., USA, 1908-1981)

* Sivar Arnér: Soturin saappaat. Ehkä 1600-luvun Ruotsiin sijoittuva kertomus, jossa seurataan vanhan ja huonokuntoisen suutari Joelin työtä kreivin saappaiden parissa. Joelia ympäröivän maailman armottomuus tulee novellissa selvästi esiin. Kun hänelle tuodaan käsky tehdä uudet saappaat kreivin vieraalle, sotaisalle paronille, hän alkaa miettiä, mihin saappaita käytetään, ja mahdollistaako hän ihmisten tappamisen tekemällä soturille hyvät saappaat. Hän ottaa "älä tapa" -käskyn vakavasti eikä voi hiljentää omantuntonsa ääntä, vaikka tietää kieltäytymisen tarkoittavan todella pahoja seurauksia. Hyvä novelli yksilön mahdollisuuksista tai niiden puutteesta noudattaa omaa vakaumustaan. (16 s., Ruotsi, 1909-1997)

* Angus Wilson: Reaalipolitiikkaa. Novelli taidegalleriaan omistajan kuoleman jälkeen palkatusta nuoresta liikealan johtajasta. Novellissa seurataan yhtä kokousta ja sitä, miten johtaja manipuloi vanhoja työntekijöitä taitavasti ja kaivaa maata näiden alta saadakseen nämä syrjäytettyä ja tahtonsa läpi. (9 s., Iso-Britannia, 1913-1991)

* Bernard Malamud: Taikatynnyri. Rabbiksi opiskeleva Leo Finkle palkkaa tuskaisan harkinnan jälkeen Pinye Salzmanin, avioliitonvälittäjän, etsimään itselleen sopivan vaimon. Mikään Salzmanin "taikatynnyristään" kaivama vaimoehdokas ei kuitenkaan miellytä Finkleä, kunnes hän näkee erään naisen kuvan, jota Salzman ei haluaisi hänen näkevän. Salzman puhuu joskus hauskasti kuin Tähtien sodan Yoda: Niin kauniita asiakkaita minulla on että heihin rakastutte sillä hetkellä kun heidät näette. (19 s., USA, 1914-1986)

Lars Ahlin: Surkeuteen kätketty lahja. Saamaton Hans kertoilee vaimolleen Gretalle kaikenlaisia tarinoita loukkaantumisista, ja luulee Gretan uskovan kaiken. Greta uskoo tarinat aluksi ja joutuu aina pettymään, muttei näytä tätä Hansille, jota rakastaa. (9 s., Ruotsi, 1915-1997)

* Arthur Miller: Kuuluisuus. Kahden tuoreen menestysnäytelmän kirjoittaja Meyer Berkowitz huomaa, millaista on olla kuuluisa. (8 s., USA, 1915-2005)

Heinrich Böll: Niin tuli ehtoo ja tuli aamu. Brenig viivyttelee kaupungilla jouluna, koska ei kestä nuoren vaimonsa Annan pitkään kestänyttä mykkäkoulua. (8 s., Saksa, 1917-1985)

* J. D. Salinger: Vähän ennen eskimosotaa. Nuori Ginnie Mannox tapaa rikkaan ystävänsä Selenan kotona tämän veljen ja veljen ystävän. Omintakeisia henkilöitä ja virkistävän erikoista dialogia. (13 s., USA, 1919-2010)

* Friedrich Dürrenmatt: Tunneli. Lihava 24-vuotias mies matkustaa junassa tuttua reittiään. Matkan varrella oleva tavallisesti lyhyt tunneli kuitenkin jatkuu ja jatkuu, eikä kukaan muu pidä sitä outona kuin tämä mies ja junahenkilökunta, joka yrittää vain peitellä asiaa, koska ei ymmärrä sitä. Hyvä symbolinen novelli siitä, miten asiat riistäytyvät käsistä ja miten ihmiset jatkavat elämäänsä muutoksista ja vaaran merkeistä huolimatta. Koko kymmensivuinen novelli on yhtä kappaletta. (10 s., Sveitsi, 1921-1990)

* Italo Calvino: Mies ja vaimo. Työmies Arturo Massolari tulee aamulla kotiin yövuorosta, jolloin hänen vaimonsa Elide herää ja lähtee vuorostaan töihin. Lyhyen yhdessäolon jälkeen illalla on taas Arturon vuoro lähteä töihin. (4 s., Italia, 1923-1985)

Nadine Gordimer: Mikä uusi aikakausi, jos saan luvan kysyä? Värillisen Jake Alexanderin kirjapainoon, jossa hän on viiden ystävänsä kanssa, tulee vierailulle Jaken valkoinen englantilainen ystävä edistyksellisen tyttöystävänsä kanssa. Itsevarma, sosiaalisesti tiedostava nuori valkoinen nainen uskoo tietävänsä kaiken. (16 s., Etelä-Afrikka, 1923-2014)

* James Baldwin: Edellinen vaihe. Nuori musta työtön näyttelijä on väsynyt elämään valkoisessa maailmassa ja tuntee saaneensa tarpeekseen. Hänellä on irlantilainen tyttöystävä Ida ja juutalainen ystävä Jules, jotka tekevät elämästä vähän siedettävämpää, mutta hän ei tunne kuuluvansa mihinkään, ei valkoisten eikä mustien pariin. (17 s., USA, 1924-1987)

* Günter Grass: Vasenkätiset. Minäkertoja kertoo kuulumisestaan vasenkätisten seuraan ja muista samasta vaivasta kärsivistä kohtalotovereistaan, jotka pyrkivät pääsemään eroon ongelmastaan - kaikkihan ovat sanoneet hänelle jo lapsesta asti, että vasenkätisyys on väärin. (7 s., Saksa, 1927-2015)

Juri Kazakov: Hällä väliä. Poijunvartija Jegor on alkoholisoitunut, tavallisen näköinen ja kehuskelee turhia, mutta hänellä on lahja, jollainen on vain harvalla. (13 s., Neuvostoliitto, 1927-1982)

* Martin Walser: Minä etsin naista. Hauska novelli miehestä, joka rakastuu edellään kulkevan naisen niskaan, seuraa niskaa siksi erään yhdistyksen kokoukseen mutta kadottaa tämän ja liittyy yhdistykseen löytääkseen naisen, jolle niska kuuluu. Mies käy yhdistyksen kokouksissa vuosikausia etsien naista; novellissa ei kertaakaan sanota, mistä yhdistyksen kokouksissa puhutaan, eikä se välttämättä selviä miehellekään. (6 s., Saksa, s. 1927)

Villy Sørensen: Romeo ja Signe. Sokea, mutta itkiessään näkevä Signe rakastuu lasimestarin Romeoon, menettää hänet, saa opaskoiran, menettää sen ja menee naimisiin toisen miehen kanssa. Sadun muotoon kirjoitettu ja vähän satua muistuttava novelli. (9 s., Tanska, 1929-2001)

Jevgeni Jevtušenko: Kananjumala. Novellin kananjumala on pieni meren kivi, jossa on reikä, ja jonka uskottiin tuottavan munaonnea ja siksi onnea muutenkin. Novellin minäkertoja kertoo sinnikkäästä mutta turhasta kananjumalan etsiskelystään Krimillä ja samalla onnettomassa avioliitossa olevasta moskovalaisesta naisesta, jota hän rakastaa. Hän on ystävystynyt Krimillä nuoren, pikkuvanhan tytön kanssa, jonka ansiosta asiat saattavat kääntyä paremmiksi. (16 s., Neuvostoliitto, 1932-2017)

Bo Widerberg: Tarina, jolla on onnellinen loppu. Tarina kerrotaan osittain avoliitossa elävän pariskunnan naisen, osittain miehen näkökulmasta. Mies on hyvin monella tavalla taiteellisesti lahjakas, mutta liian monella tavalla; hänellä on suuret luulot omista kyvyistään, mutta hän ei saa mitään aikaan. Raskaana oleva nainen toivoo hänen hakevan työtä; nainen on suhteen aikuinen. Tällä tarinalla on oikeasti onnellinen loppu. (13 s., Ruotsi, 1930-1997)

* Arvo Valton: Vihreäreppuinen mies. Rautatieaseman odotushalliin ilmestyy eräänä päivänä vihreäreppuinen mies, joka kaivaa repustaan kirjan ja alkaa lukea kovalla äänellä kirjaa. Aseman siivoojat ja virkamiehet eivät tiedä mitä tehdä, kun kirja ei ole edes ideologisesti sopimaton. Mies jatkaa lukemistaan päivästä toiseen, mikä käynnistää kuumeisen toiminnan laajemmissa piireissä virkamiesten ja tutkijoiden keskuudessa, jotka alkavat selvittää toimikunnissa oikeita metodisia perusteita lukemiselle ja toiminnan tieteellistä organisointia. Kun he ovat saaneet selvitettyä asian kaikki monitahoiset ulottuvuudet ja päättäneet lähettää paikalle koulutetun, kilpailevan lukijan, mies onkin ehtinyt jo lopettaa lukemisen. Hauska, satiirinen novelli. (12 s., Viro, s. 1935)

Lisäys 19.3.21.

Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja 2, 1969. Valikoinut Aulis Ojajärvi. WSOY. Eri kääntäjiä. 293 sivua.

Angela Carter (toim.): Pahoja tyttöjä & villejä naisia, 1993 (Wayward Girls & Wicked Women, 1986)

Löysin tämän kirjan kirjaston poistomyynnistä ja ostin sen, vaikka kansikuva on mielestäni karmea (&-merkki on tosin hauska). Kansi on samanlainen kuin yhdessä englanninkielisistä versioista, joten siitä ei voi syyttää suomalaisia tekijöitä. Oli kuitenkin hauska löytää pelkästään naiskirjalijoita sisältävä novelliantologia - monissa vanhemmissa novelliantologioissa naiskirjailijoita on hyvin vähän, ja he tuntuvat usein olevan vain pakollinen lisäys - ja lisäksi houkuttimena oli Bessie Head, jonka vaikuttavan kirjan olin aiemmin lukenut. Angela Carterinkin nimi oli tuttu Samantha Ellisin kirjasta.

Tässä kokoelmassa oli kuitenkin enemmän sellaisia novelleja, joista en pitänyt tai jotka eivät tehneet vaikutusta, kuin sellaisia joista pidin. Yhtenä syynä oli ehkä se, että alitajuisesti odotin kirjalta voimaannuttavia kertomuksia sankarillisista naisista, ja eiväthän nämä tarinat sellaisia olleet - monissa novelleissa naispäähenkilöt olivat melko epämiellyttäviä, ja heille kävi myös usein aika huonosti. Kaikki valitsemani tarinat kuvailevatkin jonkinlaista kierosilmäisyyttä, vinoa ja läpitunkevaa katsetta. ... Kaikilla näillä toisistaan poikkeavilla naisilla on jotain muutakin yhteistä: omanarvontunto, vaikka riekaleinenkin (Angela Carter, s. 16). Mukana oli monia hyviä tarinoita, mutta tämä ei ollut mitenkään helppo eikä kovin miellyttävä kirja.

Mutta kirja kannatti silti lukea: 17 vakavasti otettavaa, muutamaa kirjoittajaa lukuun ottamatta melko vähän tunnettua naiskirjailijaa, joista luullakseni vain kahden teoksia olen lukenut aiemmin. Aikajana ulottuu viidestä 1800-luvulla syntyneestä kirjailijasta kirjan julkaisuaikaan nelikymppisiin kirjailijoihin. Kirjoittajat ovat suurimmaksi osaksi Yhdysvalloista ja muista englantia puhuvista maista, mutta mukana on myös esimerkiksi ghanalainen, egyptiläinen, eteläafrikkalainen ja kiinalainen kirjailija. Melkein kaikki kirjan kirjailijoista ovat muuttaneet toiseen maahan tai viettäneet pitkiä aikoja muualla kuin syntymämaassaan, joten monia tarinoita voi pitää myös maahanmuuttajakirjallisuutena. Tässä kuvaukset kirjan novelleista (maat ovat kirjoittajien syntymämaita), olen merkinnyt tähdellä ne joista pidin enemmän.

Elizabeth Jolley: Viimeinen sato. Tytär kertoo siivoojaäidistään, jolla on taipumus venyttää sääntöjä ja joskus lakiakin. Perheeseen kuuluu myös ongelmallinen veli, jota sisko varoo. Kun perhe perii isoisältä huonolla maalla olevan maatilan, viisainta olisi myydä se, mutta miten käykään? Novellin kulkua oli aika vaikea seurata, mutta pidin siitä, miten perheen suhtautuminen maatilaan ja veljen käytös muuttui, kun he miettivät maan viljelemistä. (22 s., Iso-Britannia, 1923-2007)

* Leonora Carrington: Debytantti. Seurapiirielämää inhoava tyttö pyytää eläintarhan hyeenaa sijaisekseen debytanttitanssiaisiin. Parhaiten tutustuin nuoreen hyeenaan. Hän oppi myös tuntemaan minut; minä opetin hänelle ranskaa ja hän opetti minulle omaa kieltänsä. (3 s, Iso-Britannia, 1917-2011)

* Rocky (Raquel) Gámez: Glorian tarinoita. Rocky-niminen minäkertoja kertoo ystävästään Gloriasta, joka on aina halunnut olla mies. Gloria menee epävirallisesti naimisiin rakastamansa Rositan kanssa, joka alkaa odottaa lasta. Työväenluokkainen Gloria käyttäytyy kaikessa kuin mies, myös huonoissa asioissa. Raju ja suorapuheinen tarina. (8 s, USA, ?)

* Bessie Head: Elämä. Kymmenvuotiaana Johannesburgiin vanhempiensa kanssa muuttanut häikäisevä Life tulee takaisin kotikyläänsä 17 vuotta myöhemmin, tuo tullessaan ison kaupungin tavat ja moraalin ja menee naimisiin kylän halutuimman miehen kanssa, jolloin kaksi vahvaa voimaa törmää toisiinsa. (12 s., Etelä-Afrikka, 1937-1986)

Jane Bowles: Guatemalalainen idylli. Amerikkalainen suuren yrityksen miesostaja viettää haluttomasti viikon pienessä guatemalalaisessa täysihoitolassa, tutustuu asukkaisiin ja aloittaa puolivahingossa suhteen naisen kanssa, josta ei edes pidä. Aika tylsä novelli, jossa kävellään hitaasti ympäriinsä ja puhutaan pinnallisesti ja jossa kukaan ei ole tyytyväinen elämäänsä. (35 s., USA, 1917-1973)

Katherine Mansfield: Nuori tyttö. 17-vuotias, kaunis ja rikas tyttö käy Monacossa(?) kahvilassa minäkertojan ja pikkuveljensä kanssa. Tyttö on turhautunut ja levoton, halveksii kaikkea ja haluaa elämältä kaikkea sitä mitä ei ole (vielä?) saatavilla. (7 s., Uusi-Seelanti, 1888-1923)

Colette: Sateinen kuu. Kirjailijanainen (kertojaminänä Colette itse) tutustuu puhtaaksikirjoittajansa erakkomaiseen naimisissa olevaan sisareen ja kiinnostuu tästä. Hyvin pitkä novelli, jossa ei mielestäni tapahtunut paljon mitään ja jonka henkilöt eivät olleet kovin kiinnostavia. (51 s., Ranska, 1873-1954)

* George Egerton: Naimakauppa. Muurari auttaa erään humalaisen naisen kotiinsa, minkä jälkeen hän kertoo toiselle muurarille alkoholistivaimostaan, jota hän rakastaa kaikesta huolimatta. Miehen auttama humalainen nainen on kirjailijanaisen vuokraemäntä. Kirjailija auttaa naista ja hänen kolmea lapsipuoltaan, ja vuokraemäntä kertoo hänelle aviottomasta siskopuolensa hoidossa olevasta lapsestaan, jota rakastaa kovasti, ja onnettomasta avioliitostaan. Lopussa näkökulma siirtyy taas muurareihin. Todella surullinen tarina siitä, miten vaikeat tapahtumat vaikuttavat pahimmillaan ihmisiin, ja siitä, kun mieli järkkyy. (19 s., Australia, 1859-1945)

* Frances Towers: Violet. Rouva Titmus tyrannisoi tytärtään Sophya, joka palkkaa Violetin palvelijaksi hoitamaan taloa. Kaikki, mitä Violet haluaa, tuntuu tapahtuvan, ja äitiä lukuun ottamatta hän tekee kaikki perheenjäsenet onnellisemmiksi. Omahyväisellä hymyllään ja äkkinäisillä tummien silmien välähdyksillä ja pään nyökytyksillä hän valaisi heidän sielujensa kätketyt sopukat, hän kiskaisi verhot syrjään ja paljasti heidän sydäntensä pelot ja intohimot, hän nuuski esiin salaisuudet, iski kyntensä niihin ja asetti ne näytteille kuin kuolleet hiiret, ja hän vaikutti heidän kohtaloihinsa. (14 s., Iso-Britannia, 1885-1948)

* Ama Ata Aidoo: Luumuja. Ghanalainen Sissie ystävystyy Saksassa kansainvälisellä työleirillä vapaaehtoistyössä ollessaan nuoren saksalaisäidin Marijan kanssa. Suorasanainen kerronta vaihtelee runomuotoisten jaksojen kanssa. Vihainen, hieno, läikähtelevä ja impressionistinen mutta silti etenevä kertomus maantieteellisestä ja kulttuurisesta imperialismista, entisistä siirtomaista, kehitysavusta, rasismista, naisista, identiteetistä, oletuksista. (65 s., Ghana, 1942-)

Grace Paley: Nainen - nuori ja vanha. Kertomus kaoottisesta perheestä, jossa 13-vuotias minäkertoja Josephine haluaa mennä naimisiin 17-vuotiaan tätinsä miesystävän kanssa. Täti saa uuden miesystävän, jolloin Josephinen äiti menee naimisiin tämän kanssa. (13 s., USA, 1922-2007)

* Andrée Chedid: Ikuinen piina. Vahva kertomus egyptiläisestä kylästä, jossa kaikkien kunnioittama pyhä mies toivoo yhdeksän lapsen äidille, köyhälle Aminalle, vielä seitsemää lasta. Kun mies kieltäytyy perumasta siunaustaan, kaikki kyläläiset, niin miehet kuin naisetkin, ovat yksimielisiä. (8 s., Egypti, 1920-2011)

Angela Carter: Purppura, Häpeämätön Itämainen Venus. Aasialainen professori, kiertelevä sirkuksissa esiintyvä nukketeatterin virtuoosi, herättää esityksissään eloon Yön Kuningattaren, marionetin nimeltä Purppura, kauniin, julman ja täysin omantunnottoman prostituoidun, joka tuhoaa kaiken minkä tapaa. (14 s., Iso-Britannia, 1940-1992)

* Djuna Barnes: Maa. Puolalaiset sisarukset Una ja Lena viljelevät yhdessä isältään perimäänsä maatilaa hulluksi tulleen enonsa Karlin kanssa. He ovat omalla tavallaan tyytyväisiä, kunnes maatilalle tullut ruotsalainen mies tuo mukanaan rakkauden ja sisarten välisen petoksen. Eleetön, vähäsanainen ja kiinnostava novelli. (9 s., USA, 1892-1982)

Vernon Lee: Herra ja rouva Oke. Muotokuvamaalari kertoo rikkaasta englantilaisesta pariskunnasta, jonka muotokuvat hän oli sopinut tekevänsä kolme vuotta sitten. Mies oli tavallinen, mutta vaimo hämmästyttävä, outo, herkkä olento, muttei häntä silti voinut sääliä. Säälin ennemminkin hänen onnetonta miesparkaansa. Eräänlainen kummitustarina ja samalla pakkomielteestä kertova tarina, jonka juoni paljastuu hyvin hitaasti. (55 s., Ranska, 1856-1935)

* Jamaica Kincaid: Tyttö. Reilun sivun verran ilmeisesti äidin antamia käskyjä ja ohjeita siihen, miten tytön pitää elää, ettei olisi kuin lutka, joka sinusta on tulossa (tämä lause toistuu tekstissä useamman kerran). Tyttö onnistuu sanomaan väliin pari lyhyttä lausetta. (2 s., Antigua ja Barbuda, 1941-)

* Luo Shu: Liu. Nuori varakkaan perheen tyttö tapaa kotiinsa vierailulle tulleen pienenä rakastamansa palvelijan, resuisen ja köyhän Liu-tädin, joka hoiti häntä kahdeksan vuotta aiemmin. Liu oli myyty viidentoista ikäisenä palvelustytöksi toiseen rikkaaseen perheeseen, jonka isäntä oli raiskannut hänet, minkä jälkeen perhe ajoi hänet pois, ja syntynyt lapsi kuoli kolmen päivän ikäisenä. Liu oli ollut tytön perheessä hyvä palvelija, mutta hänet erotettiin juomisen takia. Tämän jälkeen Liu on elänyt kolmen miehen kanssa, jotka ovat kaikki lyöneet häntä, ei saa tarpeeksi syödäkseen ja työskentelee välillä kulina maatilan hoidon lisäksi. Tästä huolimatta hän hyväksyy elämänsä ja on omalla tavallaan tyytyväinen vapauteensa. (7 s., Kiina, 1903-1938)

Käännös on kääntäjäopiskelijoiden tekemä ja mielestäni hyvä, ainoastaan Jolleyn novellissa kieli tuntui vaikealta (mikä johtui varmaan alkuteoksesta). Kääntäjätyöryhmän opettaja Riitta Oittinen kertoo esipuheessaan käännösprosessista. Tuohon aikaan puhuttiin feminiinisestä kirjoittamisesta ja myös feminiinisestä kääntämisestä, mikä on minusta aina ollut hassua ja myös rajoittavaa, koska se olettaa, että naisen keho (tai eletty elämä?) saa hänet toimimaan ja siis myös kirjoittamaan jotenkin tietyllä tavalla, vaikka feminismin perusidea on mielestäni päinvastainen: sukupuoli ei määrää elämää (ainakaan sen ei pidä määrätä sitä) eikä sitä, millainen ihminen on ja miten hän ajattelee ja toimii. Monet kääntämistä pohtineet naistutkijat korostavat kääntäjän sukupuolen merkitystä: vain naisen pitäisi kääntää naista, koska naisen tekstiä kääntävä mies saattaa laimentaa tekstin feminiinisyyttä, vääristää naisen subjektiivisuutta ja viittauksia ruumiiseen. Miehen käännöksestä tulee näin vilpillinen. ... Novellit ovatkin niin syvästi feminiinisiä, että mieskääntäjät olisivat varmasti kääntäneet tarinat toisin. Huonomminko? Sitä en haluaisi väittää - tuloksenahan saattaisi olla hyvinkin hedelmällinen feminiinin ja maskuliinin välinen dialogi. Mutta erilaisia käännökset olisivat aivan varmasti. (11)

Angela Carter (toim.): Pahoja tyttöjä & villejä naisia, 1993 (Wayward Girls & Wicked Women, 1986). Kääntöpiiri. Suomennos: Tampereen yliopiston kääntäjäkoulutuslaitoksen käännösryhmä Riitta Oittisen johdolla. Kansi mukaeltu englanninkielisen teoksen pohjalta, suunnittelu: Donald MacPherson, toteutus: Jouni Ahto. 366 sivua.

Sarah L. Delany and A. Elizabeth Delany with Amy Hill Hearth: Having Our Say. The Delany Sisters' First 100 Years, 1994

Bessie vasemmalla, Sadie oikealla.

Tämä on oikein hauska, virkistävä ja kiinnostava kirja, jossa kaksi kirjan julkaisemisen aikaan yli satavuotiasta afroamerikkalaista yhdessä asuvaa siskosta kertoo elämästään. Sadien (103 v.) ja Bessien (101 v.) kertomukset on kirjannut ylös valkoinen toimittaja Amy Hill Hearth, joka on myös kirjoittanut lyhyet taustoittavat esipuheet kirjan lukuihin; muuten Sadie ja Bessie pääsevät kirjassa itse ääneen, joskus erikseen ja joskus yhdessä. Kirjan kieli on puheenomaista ja ilmeikästä, ja lukija tuntee olevansa paikalla kuuntelemassa tarinointia.

Yleensä varsinkin vanhempaa aikaa kuvaavat afroamerikkalaisista kertovat tarinat ovat kertomuksia sorrosta, väkivallasta ja järkyttävästä epäoikeudenmukaisuudesta, joten oli vaihteeksi oikein mukavaa lukea 1800-luvulta alkavat elämäntarinat, joissa näillä asioilla ei ole suurta merkitystä. Yhteiskunnan läpitunkeva rasistisuus tulee kirjassa toki selvästi esiin - esimerkiksi kun rotusorron laillistavat Jim Crow -lait tulivat etelävaltioissa voimaan ja mustat eivät yhtäkkiä enää voineetkaan mennä paikkoihin, joissa he olivat ennen vapaasti käyneet, lukija kokee itsekin miten älyttömiä ja epäreiluja nämä lait olivat.

I don't remember my mother ever calling my father by his first name, Henry. He was always "Mr. Delany" or "Your Pa." Now, I do recall that my father would call my mother "Miss Nan" in private moments, but he usually called her Mrs. Delany in front of everyone, including us children. Now, you might think this seems a bit formal. But the reason they did this is that colored people were always called by their first names in that era. It was a way of treating them with less dignity. What Mama and Papa were doing was blocking that. Most people never learned their first names. (9)

Delanyn suku on Amy Hill Hearthin mukaan yksi tunnetuista ja arvostetuista afroamerikkalaisista suvuista. Delanyn siskokset olivat viettäneet lapsuutensa kymmenlapsisessa perheessä Pohjois-Carolinassa St. Augustinen mustan collegen kampuksella, jossa heidän isänsä oli hallinnollisena johtajana (administrator) ja äitinsä taloudenhoitajana (matron). Isästä, Henry Beard Delanysta, tuli ensimmäinen afroamerikkalainen episkopaalinen piispa, ja kaikki Delanyiden kymmenen lasta, niin tytöt kuin pojatkin, suorittivat collegetutkinnon. Sadie oli ensimmäinen lukiotason taloustiedon (home economics) musta opettaja New Yorkissa, ja Bessie toinen musta nainen, joka oli saanut oikeuden harjoittaa hammaslääkärin tointa New Yorkissa.

Siskosten äiti, Nanny Logan Delany, oli vapaana syntynyt musta nainen, ja myös hänen vanhempansa ja isovanhempansa olivat olleet vapaita. Isän perhe oli ollut orjuuden aikaan "kotiorjana", ja perheenjäseniä oli kohdeltu melko hyvin; isä oli ollut seitsemänvuotias kun kaikki orjat oli sisällissodan jälkeen vapautettu. Isän äiti oli ollut osaksi intiaani, ja äidin isä ja isoisä olivat olleet valkoisia. Vaikka äidin isä ja äiti eivät olleet voineet mennä virallisesti naimisiin rasististen lakien takia, heidän liittonsa oli ollut puhdas rakkausavioliitto, he elivät kuin aviopari 50 vuotta, liitto oli ilmeisesti melko tasa-arvoinen, ja hurjan näköinen isoisä piti huolen siitä, ettei kukaan loukannut hänen rakastettuaan.

Sisaruksissa oli siis hyvin monenlaisten eri "rotujen" geenejä (tiedän, että "rotu" ei ole tieteellisesti merkityksellinen termi, mutta tässä kirjassa sillä on merkitystä), mutta he identifioituivat täysin mustiksi (Bessie itse piti eniten termeistä "colored" tai "Negro") ja olivat ylpeitä rodustaan. Kun tytöt saivat lapsina valkoiset posliininuket lähetystyöntekijöiltä, Bessie maalasi nuken kasvot oman ihonsa väriseksi.

This is what we were told by our Mama: A fellow named John Logan, who was white, was an army officer called away to fight during the War of 1812. While he was gone, his wife took up with a Negro slave on their plantation. She was already the mother of seven daughters by her husband, and her romance with the slave produced two more daughters. When the husband returned, he forgave his wife - forgave her! - and adopted the two mulatto girls as his own. They even took his last name, Logan. No one remembers what happened to the slave, except he must've left town in a big hurry. This slave and this white woman were our great-great-grandparents.
          The two little mulatto girls, Patricia and Eliza, were just part of the family. (41-42)

 

Oli kiinnostavaa lukea sisarusten sukujuurista, koska orjuuden aika Yhdysvalloissa oli todella kammottavaa aikaa, johon liittyi hirvittäviä ihmisoikeusrikkomuksia. Silloinkin oli kuitenkin joitakin tällaisia tapauksia, jolloin mustat ihmiset pystyivät elämään myös etelässä melko normaalia elämää, ja oli olemassa pariskuntia, joissa toinen osapuoli oli musta ja toinen valkoinen, ja jotka rakastivat toisiaan aidosti. Mieleeni tuli, olisiko Delanyiden suvun jäsenten hyvä koulutus ja tasapainoisuus ollut yhteydessä siihen, että heillä ei ollut ollut kannettavanaan samanlaista ylisukupolvista traumaa (josta nykyään puhutaan usein) kuin monilla muilla afroamerikkalaisilla; orjuus sellaisena kuin mitä se yleensä oli on yksi vaikeimmista traumoista, joita voi kuvitella.

We saw in our own family that people treated the lighter-skinned children better. But it was not something that was even discussed in our household. We were different shades, and it didn't make a bit of difference among us. It didn't matter if you were white, black, grizzly, or gray, you were you. ...
          You see, I think I'm just as good as anyone. That's the way I was brought up. I'll tell you a secret: I think I'm better! Ha! I remember being aware that colored people were supposed to feel inferior. I knew I was a smart little thing, a personality, an individual - a human being! I couldn't understand how people could look at me and not see that, because it sure was obvious to me. (Bessie, 106-107)
          Personally, I never had any desire to be white. I am absolutely comfortable with who I am. (Sadie, 172)
          All I ever wanted in my life was to be treated as an individual. I have succeeded, to some extent. At least I'm sure that in the Lord's eyes, I am an individual. I am not a "colored" person, or a "Negro" person, in God's eyes. I am just me! The Lord won't hold it against me that I'm colored because He made me that way! He thinks I am beautiful! And so do I, even with all my wrinkles! I am beautiful! (Sadie, 186)

Siskosten esivanhempien tarina on kuitenkin vain pieni osa kirjasta, ja lukija saa kulkea Sadien ja Bessien tarinan myötä läpi 1900-luvun. Siskokset muuttivat yli 20-vuotiaina New Yorkiin Harlemiin, jossa Bessie toimi hammaslääkärinä ja Sadie opettajana. He asuivat koko loppuikänsä New Yorkissa tai sen lähistöllä, ja vaikkei kumpikaan mennyt koskaan naimisiin, heillä oli koko elämänsä ajan läheiset suhteet vanhempiinsa, sisaruksiinsa ja sisarusten lapsiin, mikä ilmenee esimerkiksi seuraavasta tarinasta: kun eräs Bessien sosiologiaa opiskeleva ystävä oli harmistunut siitä, että hänen valkoinen opettajansa oli väittänyt mustien olevan valkoisia tyhmempiä, Bessie ehdotti, että tämä lainaisi tunnille kahta hänen veljensä pientä lasta, jotka saivat sitten älykkyystestistä paljon paremman tuloksen kuin valkoiset lapset.

You see, when you are colored, everyone is always looking for your faults. I you are going to make it, you have to be entirely honest, clean, brilliant, and so on. Because if you slip up once, the white folks say to each other, "See, what'd I tell you." So you don't have to be as good as white people, you have to be better or the best. When Negroes are average, they fail, unless they are very, very lucky. Now, if you're average and white, honey, you can go far. Just look at Dan Quayle. If that boy was colored he'd be washing dishes somewhere.
          There are plenty of white folks who say, "Why haven't Negroes gotten further than they have?" They say about Negroes, "What's wrong with them?" To those white people, I have this to say: Are you kidding? (Bessie, 161-162)

Kirjasta ja sen teemoista (lasten ja varsinkin tyttöjen kasvatustavat yli sata vuotta sitten, opiskelu, lama-aika, uskonnon merkitys, työ, rasismi ja miten siitä voi selvitä katkeroitumatta ja menettämättä itsekunnioitustaan...) voisi kirjoittaa vaikka kuinka, ja kirjassa on paljon kiinnostavia tarinoita, mutta yritän pitää bloggaukseni suhteellisen lyhyenä. Kirjan kerrontatapa on hauskaa ja värikästä, ja sekä Sadie että Bessie nousevat kirjan sivuilta elävinä esiin. He ovat mainioita persoonia: sisukkaita, hilpeitä, itsenäisiä, itsepäisiä, energisiä, huumorintajuisia. Kannattaa lukea, jos tämän kirjan löytää jostain.

I'll tell you something else, honey. We were good citizens, good Americans! We loved our country, even though it didn't love us back. (87)

Tähän kirjaan on mukava päättää osallistumiseni LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja.

Lisäys 27.6.21.

Sarah L. Delany and A. Elizabeth Delany with Amy Hill Hearth: Having Our Say. The Delany Sisters' First 100 Years, 1994. Dell Publishing. Kirjassa kuvaliite. 299 sivua.