Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema, 1998

Olen lukenut aiemmin Kirsti Ellilän kolme nuortenromaania Emma ja naapurin Romeo, Emma ja sisäinen sankari sekä Iiris. Pidin niistä, koska ne ovat hyvällä tavalla arkisia, realistisia ja juoneltaan kiinnostavia, ja niissä on uskottavat henkilöt. Tämä Ellilän dekkari oli kuitenkin niitä paljon hankalampi luettava, koska se oli rakenteeltaan melko hajanainen, ja minun oli aika vaikea pysyä kärryillä siitä, mitä tapahtuu ja mitä on tapahtunut aiemmin, kenelle ja miksi. Kirjan luvut ovat lyhyitä kohtauksia, joista pitää yrittää rakentaa kokonaisuus, ja lisäksi näkökulma ja aikamuotokin vaihtuu aina välillä. Henkilöt eivät ymmärrä toisiaan eivätkä aina itseäänkään.

Kirjan päähenkilö on Marja, joka on muuttanut masentavaan satakuntalaiseen pikkukaupunkiin Penseeseen miehensä Markuksen kanssa tämän entiseen kotitaloon. Molemmat ovat saaneet kaupungista töitä; Markus työskentelee peruskoulussa kuraattorina(?) ja Marja seurakunnan nuoriso-ohjaajana. Osana ystävyyskampanjaa kaupunkiin on tullut virolaistyttöjä työharjoitteluun, ja joku ahdistelee ja pahoinpitelee heitä. Kirjassa seurataan myös kirkkoherra Olavi Mäkysen elämää ja ahdistuneita ajatuksia.

Marja ja Markus ovat jo ensinäkemällä tienneet, että he ovat toisiaan varten, mutta nyt luottamus heidän välillään rakoilee. Nuoren Tomasin itsemurhayritys koulussa vaikuttaa syvästi Markukseen, joka on yrittänyt auttaa poikaa, mutta Marja ei ymmärrä tätä - Markus ei puhu Marjalle siitä tai juuri muustakaan. Molemmilla on menneisyydessä omat suuret menetyksensä, jotka vaikuttavat yhä heidän elämäänsä, ja Marjan epäilykset Markusta kohtaan lisääntyvät tämän kummallisen käytöksen takia. Myös muiden kirjan henkilöiden elämään vaikuttavat menneet tapahtumat, joskus hyvinkin kaukaiset, kuten kymmenien vuosien takainen salainen uskonlahko ja sen horrossaarnaaja, joista kukaan ei halua puhua. Myös kirkkoherra Mäkysellä on omat salaisuutensa. Kukaan ei tunnu pääsevän eroon Penseen ilmassa leijuvasta savesta ja joen harmaasta vedestä.

Kirjan teemoja ovat uskonnollinen ahdasmielisyys ja kiihkomielisyys ja sen vaikutukset, puhumattomuus, salaisuudet sekä menneisyyden vaikutus ihmisten elämään. Ja se, että on lopulta tärkeää kohdata itsensä ja menneisyytensä avoimesti. En mitenkään varauksettomasti pitänyt tästä, mutta oli tämä silti kiinnostava.

Anun ihmeelliset matkat -blogissa tunnistettiin kirjan horrossaarnaaja Alma Kartanoksi.

Edit 16.2.25 (sanan korjaus).

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema, 1998. Tammi. Ulkoasu: Saku Heinänen. 223 sivua.

Liisa Nevalainen: Viimeinen rooli. Jännitysromaani, 1986

Kirjan alussa mainitaan seitsemän Liisa Nevalaisen aikaisempaa kirjaa (kaikki varmaan dekkareita), joten on kummallista etten muista koskaan aiemmin lukeneeni häntä tai edes kuulleeni hänestä. Se ei kuitenkaan estänyt minua pitämästä tästä kirjasta, joka sijoittuu Porin kauniiseen vanhaan teatteriin näytelmäharjoituksiin.

Harjoiteltava näytelmä on ahdistava avioliittodraama, August Strindbergin Kuolemantanssi. Sen tähdeksi on kutsuttu Helsingin suuri tähti, kaikkien ihailema Kaarlo Aroma, vaikka rooli olisi itse asiassa kuulunut Porin teatterin omalle näyttelijälle, taiteilijavuosijuhlaansa viettävälle Antero Hakalalle. Näytelmän harjoituksia tulee seuraamaan nuori, kirjailijaksi aikova punkkarityttö Annaliisa Rainto, jonka alkoholisoitunut näyttelijäisä on tehnyt itsemurhan vähän aiemmin. Poriin saapuu Helsingistä myös toimittaja Krisse Karpalo haastattelemaan Aromaa ja tukemaan vanhaa ystäväänsä Leenaa, joka on päättänyt erota Aromasta siksi, että heidän kiiltokuvamainen avioliittonsa on ollut todellisuudessa painajaista. Teatterissa on monia muitakin värikkäitä henkilöitä.

Vaikka kirja on helppolukuinen ja viihdyttävä, siinä käsitellään myös vakavia asioita - juomista ja alkoholismia, itsemurhaa, henkistä ja fyysistä perheväkivaltaa, seksuaalista ahdistelua ja homoseksuaalisuutta (hyväksyen, vaikka kirjan homo onkin temperamenttisuudessaan melkoisen karrikoitu). Nevalainen on taitava kuvaamaan ihmisiä näiden käyttäytymisen ja puheen avulla, ja esimerkiksi Annaliisa on hieno henkilöhahmo: sisukas, huumorintajuinen, provosoiva, kykenevä pitämään puolensa mutta silti herkkä. Heti Kaarlo Aroman ensiesiintymisestä kirjassa taas huomaa, että näyttelijäntaidoistaan huolimatta hän on melkoinen kusipää, ja vaikutelma vain vahvistuu kirjan kuluessa. Ei siis olekaan yllätys, että kirjassa tapahtuu lopulta murha. Juttua selvittämään tulee Helsingistä Krisse Karpalon mies, komisario Antti Karpalo - Krisse ja Antti ovat ilmeisesti Nevalaisen kirjojen vakiohahmot. Useimmat kirjan henkilöt ovat virheineenkin sympaattisia, mikä on dekkarissa aina etu.

Liisa Nevalainen oli itse näyttelijä (ja Hannes Häyrisen vaimo), ja sen huomaa tästä kirjasta, kun hän kuvaa taitavien näyttelijöiden työtä tai Strindbergin näytelmää ja sen katsojiin aikaansaamaa vaikutusta. Hän selvästi tunsi aiheensa, tiesi paljon teatterin tekemisestä, arvosti näyttelijän työtä ja rakasti teatteria taiteena. Kirja oli kiva ja eloisa ja siinä tuntui myös lähihistorian havinaa - joistakin asioista ei enää kirjoitettaisi näin, ja monet asiat ovat muuttuneet parempaan suuntaan. Nevalaista voisi lukea enemmänkin.

Liisa Nevalainen: Viimeinen rooli. Jännitysromaani, 1986. Johanna - menestyskirjojen kerho. Kansi: Kaarina Nuotio. 257 sivua.

Theodora du Bois: Kuolema myöhästyy lounaalta. Salapoliisiromaani (Death is Late to Lunch, 1941)

Suhtaudun lähtökohtaisesti positiivisesti naisten kirjoittamiin dekkareihin, kirjan toipumiskotiympäristö on kiinnostava, ja myös vanhat dekkarit saattavat olla mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, mutta tämä kirpparilöytö osoittautui melkoiseksi pettymykseksi. Miksi? Juoni ei ollut minusta kovin jännittävä tai johdonmukainen eivätkä kirjan henkilöt olleet järin sympaattisia tai elävän tuntuisia. Kirjan logiikka ontuu pahasti: terve, hyvinvoiva, tiettävästi elämäänsä tyytyväinen mies putoaa yöllä parantolan katolta tulppaanipenkkiin ja kuolee. Kukaan ei tiedä, miksi hän oli katolla, mutta vaikka murhan ajatus vilahtaakin mielessä, kaikki olettavat (muistaakseni) koko kirjan alkupuolen ajan, että kyse on kummallisesta onnettomuudesta, mielestäni täysin perusteetta.

Ruumiin löytänyt kirjan päähenkilö, lääkärin vaimo Anne McNeill, tuntuu olevan enemmän huolissaan siitä, että hän on kävellyt aamutakkisillaan yöaikaan ulkona ja mitä ihmiset tästä ajattelevat, kuin mahdollisesta murhasta. Tämä oli ehkä suurin ongelma kirjassa: en pitänyt sen päähenkilöstä tai kirjan asenteista. Minusta Anne tuntui kertakaikkiaan tuskastuttavan sovinnaiselta henkilöltä eikä hän juurikaan edistänyt kirjassa jutun tutkimusta, toimi vain kertojana ja toppuutteli paikalle myöhemmin saapuvaa miestään Jeffreytä, kun tämä rikkoi käyttäytymissääntöjä.

Kirjan asenteet ovat myös antiikkiset (mikä ei ole ollenkaan itsestään selvää edes vanhoissa kirjoissa, tai ainakin ne on yleensä esitetty hienovaraisemmin): kirjassa rekvisiittana olevista "ikäneidoista" puhutaan halveksivasti tai vähättelevästi, ja naisiin suhtaudutaan muutenkin... naiset ovat melkein olemassa vain suhteessa miehiin. Peittelemättä ja kyseenalaistamatta. Kirjan henkilöihin ei juurikaan suhtauduta ymmärtäen ja heidän luonnettaan syventäen, ja heidän toimintansa ja ajatuksensa tuntuvat usein epäloogisilta.

Kirjan teksti on kuitenkin ärsyttävyydestään huolimatta melko sujuvaa. Harrastelijasalapoliisipariskunta Anne ja Jeffrey McNeill ovat ilmeisesti esiintyneet useammassakin kirjassa. Kirjan kansikuva häiritsee kauniista väreistään huolimatta, koska Annen ruumiinjäsenten mittasuhteet ja sijainti tuntuvat oudoilta.

Edit 18.9.24, 20.9.24.

Theodora du Bois: Kuolema myöhästyy lounaalta. Salapoliisiromaani, 1945 (Death is Late to Lunch, 1941). Gummeruksen Ajanvietekirjasto. Suomennos: Juho Tervonen. Kannen tekijää ei kerrottu. 213 sivua.

Andrew Garve: Leandan sankari, 1960 (A Hero for Leanda, 1959)

Osallistun tällä kirjalla kirjabloggaajien dekkariviikkoon, jota tänä vuonna emännöi Kirsin kirjanurkka.

Olen tätä ennen lukenut kaksi englantilaisen Andrew Garven dekkaria ja aion lukea niitä lisääkin, koska Garven kirjojen juonet ovat kiinnostavia ja erikoisia ja pidän hänen kirjoitustyylistään. SPOILERIVAROITUS: en kerro kirjan loppuratkaisua, mutta kerron kuitenkin melko paljon sen juonesta, koska muuten en voisi kirjoittaa siitä paljon mitään.

Leandan sankarissa yksin viihtyvää valtameripurjehtijaa Mike Conwayta kohtaa heti alkusivuilla katastrofi Ghanan rannikolla, kun hän löytää päivää aiemmin kadonneen rakkaan jahtinsa Taran - ja samalla kotinsa ja kaiken, mitä hän omistaa - korjauskelvottomana meren pohjasta. Hänen rahansa ja vaihtoehtonsa ovat hyvin vähissä, mutta hän saa äkillisesti yllättävän tarjouksen, matkan Eurooppaan keskustelemaan hyvin palkatusta tehtävästä. Seikkailijana hän suostuu ja tapaa upporikkaan Victor Metaxasin. Metaxas on kotoisin Englannin valloittamalta Spyrosin saarelta, joka haluaa itsenäistyä. Hän tahtoo Conwayn purjehtivan Intian valtamerellä olevalle pienelle, syrjäiselle Heureusen saarelle vapauttamaan englantilaisten siellä vankina pitävän Spyrosin vapausliikkeen johtajan Alexander Kastellan.

Conway suostuu lopulta uhkarohkeaan yritykseen, ja koska Metaxasin toimittaman purjeveneen käsittelyyn tarvitaan kaksi, hän saa avukseen spyroslaisen nuoren naisen, Leandan, joka kannattaa palavasti Spyroksen itsenäisyyttä ja ihailee Kastellaa ja tämän jaloja periaatteita ehdoitta. Parivaljakko onnistuu vapauttamaan Kastellan, mutta mitä sankaruus todella tarkoittaa ja mitä siihen vaaditaan? Kuka on loppujen lopuksi sankari? Jännitteet veneessä kolmen ihmisen välillä kasvavat koko ajan suuremmiksi.

Tässä kirjassa oli selkeä intertekstuaalisuuden tuntu, koska Metaxas toi mieleeni Aristoteles Onassiksen. Kirjan juoni taas toi vahvasti mieleen Casablanca-elokuvan, koska siinä on samanlainen henkilöasetelma: antisankari, nainen ja vaarassa oleva vapaustaistelija. Kirja ei kuitenkaan ole jäljitelmä, vaan hyvin kirjoitettu seikkailu (ja varsinkin purjehtijat varmasti pitäisivät tästä, koska suurin osa ajasta oltiin purjeveneessä), ja sen loppu on yllättävä. Se antoi myös ajattelemisen aihetta siitä, mitä hyvien asioiden puolesta taistelu oikeuttaa ja mitä se ei oikeuta. Pidin tässäkin kirjassa siitä, että vaikka Garven kirjoissa pääosassa on mies, myös kirjan nainen on todellisen tuntuinen, vakavasti otettava ihminen, ei vain päälleliimattu koriste.

Aapo on pitänyt myös tästä Garven kirjasta, samoin kuin Juhani K (hänen arviossaan lisää spoilereita).

16.6.24: Aloin miettiä, voiko tätä sanoa dekkariksi. Ehkä tämä on ennemmin seikkailukertomus? Dekkariksi määrittelyn puolesta puhuu kuitenkin julkaisu Sapo-sarjassa, kirjailija Andrew Garve sekä myös osittain kirjan juoni.

Helmet-haaste 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli), tai 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu. Kuten sanottu, kirjassa vietetään paljon aikaa purjeveneessä.

Edit 16.6.24.

Andrew Garve: Leandan sankari, 1960 (A Hero for Leanda, 1959). WSOY, Sapo-sarja nro 48. Suomennos: Eero Ahmavaara. Kansi: Heikki Ahtiala (ei mainittu). 217 sivua.

Spencer Quinn: Karvat pystyssä. Nuuskijatutkimuksia (Dog On It. A Chet and Bernie Mystery, 2008)

Löysin kirjaston poistomyynnistä tällaisen hauskan koiradekkarin, joka on kirjoitettu poliisikoirakoulun reputtaneen persoonallisen koirasankarin Chetin näkökulmasta. Chet asuu entisen poliisin ja nykyisen yksityisetsivä Bernie Littlen kanssa ja on koirien tapaan tälle vankkumattoman lojaali ystävä ja työpari. Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun eronnut Cynthia Chambliss pyytää Bernietä etsimään kadonneen tyttärensä Madisonin, ja vaikka tytär löytyykin pian, hän katoaa pian uudestaan, ja Bernien ja Chetin tutkimukset pöyhivät esiin epäilyttäviä venäläisiä. Myöhemmin myös Chet joutuu roistojen vangitsemaksi ja joutuu karattuaan sellaiseen hengenvaaraan, joka ei ketään ihmistä uhkaisi.

Kirja on kirjoitettu kovaksikeitetyn dekkarin tapaan, vaikkei se onneksi olekaan järin väkivaltainen. Ainutlaatuisen ja mainion siitä tekee se, että se on niin onnistuneesti kirjoitettu koiran näkökulmasta. Chetille ovat tärkeitä hajut, rapsutukset ja loikat, se on loppumattoman optimistinen, innostuu helposti ja yrittää vilpittömästi auttaa isäntäänsä, mutta sen keskittymiskyky on varsin rajallinen ja sen mielenkiinnon vievät helposti toisaalle esimerkiksi kanit tai erilaiset ruoat. Se on viisas, höpsö, suloinen, uskollinen ja hauska, kuten omakin koirani oli.

Ottaen huomioon, että Chet tulkitsee ja kuvaa kaiken omasta näkökulmastaan, Quinn pystyy hienosti kuljettamaan myös kirjan dekkarijuonta ja antamaan varsin elävän kuvan kirjan ihmisistä. Eronnut Bernie on jäyhän sympaattinen, elämän kolhima ihmissankari. Hänen vähittäistä rakastumistaan toimittaja Suzyyn kuvataan vähäeleisesti, mutta se ei silti jää huomaamatta. Kirjassa on myös ympäristönsuojeluaspekti - Bernie motkottaa jatkuvasti siitä, miten yhä enemmän ihmisiä on muuttanut ja muuttaa hänen rakastamalleen aavikolle ja miten nämä ihmiset tuhlaavat sumeilematta vettä, niin että pohjavesivarasto on lähes lopussa ja joet kuivuneet (esim. s. 203-204).

Kiva kirja. Muita eläinten näkökulmasta kirjoitettuja dekkareita ovat Leonie Swannin "lammasdekkarit" Murha laitumella ja Ihmissutta ken pelkäisi, jotka ovat myös hauskoja, vaikkakin päähenkilöeläintensä lajin takia tyyliltään varsin erilaisia kuin tämä kirja.

Muualla: Kirjavinkit ja Katinkan kirjasto.

Helmet-haaste 7. Kirjassa rakastutaan.

Spencer Quinn: Karvat pystyssä. Nuuskijatutkimuksia, 2011 (Dog On It. A Chet and Bernie Mystery, 2008). WSOY. Suomennos: Aila Herronen. 360 sivua.

Taina Parikka: Varkaus Vaskitehtaassa. Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa 1, 2017

Tämän pienikokoisen 1870-luvun Haminaan sijoittuvan dekkarin on kirjoittanut Haminan Kauppiaantalomuseon museonhoitajana työskentelevä Hanna Parikka. Hän siis todennäköisesti tietää hyvin, mistä puhuu, kun hän laittaa sankarittarensa neiti Julia Sundmanin seikkailemaan vanhan Haminan kaduille ja kujille (jotka ovat säilyneet hyvin nykyaikaan asti) piikojen, työläisten ja enimmäkseen varakkaamman väen keskuuteen.

Neiti Sundmanilla on jonkin verran omaa perittyä varallisuutta, josta hän on sijoittanut osan ystäviensä ja asuinkumppaniensa Elfvingin neitien kirjakauppaan. Tämä on myös hänen työpaikkansa. Kirjan tapahtumat käynnistyvät Julian tavatessa raskaana olevan piikatytön Maria Puustellin, jonka sulhanen, Vaskitehtaan oppipoika Josef Lindeman, on pidätetty tehtaan kassan varkaudesta epäiltynä. Tämä saattaisi johtaa Josefin lähettämiseen Siperiaan. Hyväsydäminen Julia haluaa auttaa vaikeassa tilanteessa olevaa Mariaa ja ryhtyy selvittämään asiaa.

Minämuodossa kerrotussa kirjassa Julia miettii aika paljon naimattomuuttaan. Nykynäkökulmasta kolmikymppinen Julia ei ole iällä pilattu, mutta 1800-luvun loppupuolella hän oli jo auttamatta vanhapiika, jonka avioliittomahdollisuudet ainakaan ikäisensä kanssa olivat varsin heikot - varsinkaan kun hän ei ole valmis huolimaan ketä tahansa kättään tarjoavaa miehenpuolta, ja koska Vaskitehtaan kuparitehtailija Lindfors herättää hänessä sydämentykytyksiä siitä huolimatta että tämä on naimisissa.

Kirja oli hauskaa ja viehättävää luettavaa, ja neiti Sundman oli ponteva ja tarmokas sankaritar. Kirjan tarjoama ajankuva oli uskottava, ja puolentoista vuosisadan takainen Hamina ja sen ihmiset heräsivät tarinassa eloon - Julia tapaa myös pienen Hugo Simbergin, joka kirjan mukaan jo lapsena osoitti kiinnostusta taiteen tekemiseen. Lähes kaikilla kirjan henkilöillä, myös neiti Sundmanilla, onkin historiallinen esikuva. Vaikka Parikka on historian asiantuntija, kirja ei tunnu mitenkään historian tuputtamiselta, vaan hän on onnistunut sovittamaan historialliset tiedot mukavasti tarinan lomaan. Kirjassa on kiinnitetty paljon huomiota yksityiskohtiin, esimerkiksi ihmisten vaateparteen ja puhetapaan, ja ne tuntuivat pääpiirteissään aidoilta. Tosin muutaman kerran mietitytti, ajattelisiko 1800-luvun säätyläisneiti kuten neiti Sundman, eikä olla-verbin potentiaalilla lienee ole imperfektiä "lieni", jota kirjassa joskus käytetään, mutta nämä eivät juurikaan häirinneet. Luen varmaan myös seuraavat neiti Sundmanin seikkailut; sarjassa on esipuheen mukaan neljä osaa.

Myös näissä blogeissa kirjaa on pidetty viihdyttävänä ja sarjaa jopa loistavana: Kirsin kirjanurkka, Yksi luku vielä... ja Mummo matkabloggaa.

Helmet-haaste 8. Kirja kertoo pienestä kaupungista.

Taina Parikka: Varkaus Vaskitehtaassa. Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa 1, 2017. Omakustanne. 129 sivua.

Eleanore Kelly Sellars: Muotimurhat, 1944 (Murder à la Mode, 1941)

Vaikka Eleanore Kelly Sellars on ilmeisesti myös angloamerikkalaisessa maailmassa varsin tuntematon dekkaristi (en löytänyt hänestä netistä tietoja), tässä salapoliisiromaanissa on kunnianhimoa, joka ilmenee jo heti ensi sivun lennokkaasta kirjoitustyylistä. Siinä newyorkilainen nuori leski Debbie Woods on lauantaiaamuna kävelemässä työpaikalleen Dexter & Colen loistokkaaseen tavarataloon, jossa hän työskentelee mainososastolla "ilmoitussommittelijana". Illalla hän osallistuu kokoukseen pomonsa hulppealla huvilalla, jossa hänen emäntänsä murhataan, mistä käynnistyvät poliisitutkimukset sekä Debbien omat pohdinnat ja selvittelyt.

Dekkarin päähenkilöt esitellään jo alkusivuilla Debbien työtovereina tai myöhemmin pomon illalliskutsujen vieraina, ja heidän luonteistaan syntyy kuva Debbien terävän kommentoinnin sekä henkilöiden oman käytöksen ja käytyjen dialogien kautta. Kirjassa on pyritty tekemään henkilöistä mielenkiintoisia hahmoja ja osittain onnistuttukin tässä, vaikka monille dekkareille tyypillisesti vain harvat henkilöhahmot pääsevät kunnolla syvenemään eivätkä varsinkaan kehity kirjan kuluessa.

Minämuotoinen kerronta on sujuvaa ja persoonallista: Debbie on työnsä hallitseva ammattilainen, itsenäinen nainen, joka on tottunut suurkaupungissa asumiseen ja selviämään myös hankalien työtovereiden kanssa. Oli mukavaa, että kirjan päähenkilö oli töissä tuolloin varmaan melko miehisellä alalla, mainososastolla, eikä esimerkiksi tavaratalon myyjänä, ja kirjassa oli muutenkin feminististä viritystä varsinkin erään vanhemman henkilöhahmon elämäntarinan ja myös muiden kirjan naisten tarinoiden myötä.

Kirjasta on otettu vuonna 2017 uusintapainos englanniksi. Itse en sanoisi tätä ihan klassikoksi, mutta ihan mukavaa luettavaa tämä kuitenkin oli. Käännös oli myös ihan toimiva joistakin vanhahtavista piirteistään huolimatta (mutta painojäljessä olisi ollut parantamisen varaa). En ikävä kyllä löytänyt kirjasta ihanan pulp-henkisen kansikuvan tekijän nimeä.

Eleanore Kelly Sellars: Muotimurhat, 1944 (Murder à la Mode, 1941). Suomentaja: Sirkka Nuormaa. Suomen Kirja. Kansikuvan tekijää ei kerrottu. 234 sivua.

Stella Claydon: Murhan oppitunti (Lesson in Murder, 1960)

Tämä vanha dekkari sijoittuu englantilaiseen "paremman väen" tyttökouluun, jonka oppilaat ovat ehkä 11-18-vuotiaita. Koulun oppilaat eivät paljonkaan nouse dekkarissa esiin, ainakaan kokonaisina henkilöinä, vaan kuvaus painottuu koulun naispuoliseen opettajakuntaan ja ylitarkastaja Roger Lessingiin.

Lukija joutuu kirjan alkuosassa tutustumaan koulun melko tuoreen rehtorin, neiti Parsonsin, menettelytapoihin. Kohteliaasta ulkokuorestaan huolimatta tämä haluaa kontrolloida, manipuloida ja alistaa tahtonsa alle kaikki ympärillään olevat ihmiset, sekä oppilaiden vanhemmat että opettajat, ja tähän hän on valmis käyttämään myös likaisia keinoja. Opettajakollegat suhtautuvat tähän eri tavoin, mutta neiti Parsons on kuitenkin jo useamman vuoden ajan myrkyttänyt koulun ilmapiiriä ja aiheuttanut tahallaan ahdistusta työtovereissaan ja myös oppilaissa, joten kun hän löytyy murhattuna, tämä ei ihmetytä ketään. Roger Lessingin tullessa tutkimaan tapausta neiti Parsonsin menneisyydestäkin löytyy ikävä tapaus. Lisäkiinnostusta tuo se, että Lessing löytää koulusta myös aiemmin kadottamansa rakastetun.

Kirja on tutkimus vallankäytöstä, hienovaraisesta ja vähemmän hienovaraisesta. Sitä lukiessani mietin pitäisikö minun alkaa lukea ihan tavallisia romaaneja dekkarien sijaan, koska minusta tuntui murhan tapahduttua että olisin mieluummin jatkanut sellaisen kirjan lukemista, josta olisin saanut tietää, miten oppilaat ja opettajat jatkavat elämäänsä koulussa, jossa on näin huono ilmapiiri, ja miten he selviytyvät neiti Parsonsista (tai huonossa tapauksessa eivät selviydy), sen sijaan että oltaisiin alettu miettiä alibeja ja niiden puutetta. Ja olisi ollut myös kiva tietää, miten neiti Parsonsista oli tullut sellainen kuin hän oli - mitenkään onnelliselta hän ei vaikuttanut.

Kirjasta näkyi myös tyttöihin ja naisiin (ja ehkä miehiinkin, vaikkei se tässä kirjassa tullut ilmi) kohdistuva aivan älytön kontrolli 1950-luvun Englannissa, mikä antoi neiti Parsonsille aseita vallankäyttöönsä (samoin se, että koulu oli hyvin hierarkkinen ympäristö, s. 26). Oppilaat eivät esimerkiksi saaneet käyttää koulun kesäpuvun kanssa muovivyötä, vaan vain kangasvyötä, ja eräs tyttö oli vaarassa joutua erotetuksi koulusta siksi, että oli sanonut rehtorin läsnäollessa sanan 'raskaus' (s. 9). Samoin avoliitossa (erittäin hyvistä syistä) elävä naisopettaja olisi kaikkien mielestä aivan luonnollisesti tullut erotetuksi työstään, jos asia olisi tullut yleisesti tunnetuksi.

Tämä dialogivetoinen kirja oli ihan mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu ja asiantunteva, ja pidin sen murhan jälkeisistä päähenkilöistä. Ongelmana siinä oli tosin se, että monet sivuhenkilöopettajat eivät juurikaan erottuneet toisistaan, varsinkin kun heistä käytettiin vain sukunimiä. Kirjassa siirrytään neutraalista kertojaäänestä pari kertaa lyhyesti nuoren opettajasivuhenkilön kirjeisiin, mikä oli hauska ja toimiva keino antaa persoonallinen näkökulma asioihin sekä taustatietoa koulun tapahtumille. Takakansitekstin mukaan Stella Claydon (josta en löytänyt mitään muita tietoja) oli syntynyt v. 1920 ja toiminut monta vuotta opettajana, joten hän tunsi kuvaamansa miljöön hyvin. Häneltä ei näy käännetyn muita kirjoja.

Helmet-haaste 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate. Kannen hattu on eräänlainen vaate, vaikkei tyypillisin sellainen.

Stella Claydon: Murhan oppitunti, 1961 (Lesson in Murder, 1960). Gummerus, Salamasarja 92. Suomentaja: Eija Palsbo. Kansi: "Vuori". 238 sivua.

A. A. Milne: Punaisen talon arvoitus, 1995 (The Red House Mystery, 1922)

En ole varmastikaan ainoa, jolla on hyviä muistoja Nalle Puhista, ja kyllä, tämä on Nalle Puhin kirjoittajana tunnetun ja rakastetun englantilaisen kirjailijan dekkari. Kuten Milne sanoo mainiossa esipuheessaan dekkarien kirjoittamisesta, salapoliisiromaanit ovat hänen intohimonsa. Hänellä on myös vakaat käsitykset siitä, miten ne pitäisi kirjoittaa. Näitä hän avaa kirjoituksessaan hauskasti, ja kirjansa hän on kirjoittanut aika lailla näiden käsitysten mukaan. Suomentaja Risto Hannula sanoo, että Milnen salapoliisiromaania pidetään alan perusteoksissa yleensä itsestään selvänä klassikkona, mutta minä en kyllä ollut kuullut siitä ennen.

Mietin ensin, haluanko lukea tätä kirjaa, koska aikuisten dekkarit ja lastenkirjat eivät tuntuisi ensi katsomalta sopivan yhteen, mutta tämä salapoliisiromaani on leppeä, humoristinen ja hyväntuulinen. Sen sankari on vaeltajatyyppi Antony Gillingham, joka sattuu paikalle Mark Ablettin omistamaan punaiseen taloon juuri kun sieltä on löydetty 15 vuotta Australiassa viettänyt, samana päivänä paikalle saapunut huonomaineinen veli Robert ammuttuna. Juoneen liittyy myös Mark Ablettin sihteeri ja serkku Matthew Cayley. Koska talon isäntäkin on kadonnut ja talossa sattuu olemaan vieraana Antonyn ystävä Bill Beverley, Antony jää todistajana taloon kuolinsyyntutkimukseen asti ja alkaa selvittää murhaa ystävänsä Bill auliina Watsoninaan.

- Näetkö, Antony kysyi lopulta.

- Mitä?
- Aitaa tuolla toisella puolella.
- Mitä siitä?
- Se vain on aika hyödyllinen.
- Sanoi Sherlock Holmes arvoituksellisesti, Bill lisäsi. - Hetkeä myöhemmin hänen ystävänsä Watson paiskasi hänet lammikkoon.
Antony nauroi.
- Minä toimin hyvin mielelläni sherlockmaisesti, hän sanoi. - Olet aika epäreilu kun et lähde leikkiin mukaan.
- Miksi tuo aita on hyödyllinen, parahin Holmes, Bill kysyi tottelevaisesti. (149)

Juoni ei ollut uskottavin mahdollinen eikä kirja minusta loppujen lopuksi kovin mieleenjäävä. Oli tämä silti hauskaa luettavaa, koska siinä oli vähän samanlaista seikkailuhenkeä ja juonenkäänteitä kuin Viisikoissa sekä huumoria (A. A. Milne oli tunnettu myös pilalehti Punchin humoristina), ja päähenkilöt olivat sympaattisia.

Kannen postilaatikkokuva selittyy sillä, että kirjan tapahtumat saavat alkunsa Robertin kirjeestä Markille. Laatikossa on kuningatar Elisabetin nimikirjaimet, ja aloin miettiä, pitääkö Brittein saarilla nyt uusia kaikki valtion postilaatikot, kun hallitsija on kuningatar Elisabetin kuoleman jälkeen vaihtunut. Sain selville, että ei, mikä on ekologista, järkevää ja historiaa kunnioittavaa. Toimivia ja käyttökelpoisia postilaatikoita ei vaihdeta, vaan Brittein saarilta saattaa löytyä Elisabetin mukaan nimettyjen laatikkojen lisäksi vielä kahden kuningas Yrjön (George) aikaisia postilaatikkoja (vuodet 1910-1952), ja mahdollisesti jopa kuningatar Viktorian aikaisia laatikkoja (tieto täältä).

Edit 26.11.22.

A. A. Milne: Punaisen talon arvoitus, 1995 (1. painos 1973) (The Red House Mystery, 1922; toinen painos esipuheen kanssa 1949). WSOY, Sapo-sarja 154. Suomentaja: Risto Hannula. Kannen tekijä kirjastotarran alla. 209 sivua.

Gerd Nyquist: Ei kukkia vainajalle, 2003 (Avdøde ønsket ikke blomster, 1960)

Norjalaisen dekkarin minäkertojana on oslolainen nuorten opettaja Martin Bakke. Hän pitää työstään paljon ja suhtautuu hyvin lämpimästi ja ymmärtäväisesti oppilaisiinsa, sekä tyttöihin että poikiin, mutta rakkaudessaan hän on pettynyt - hän on jäänyt poikamieheksi, koska hänen nuoruudenrakkautensa Karen on mennyt naimisiin hänen ystävänsä, rikkaan laivanvarustajan Erikin, kanssa.

Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun Erikin veli Sven, myös Martinin ystävä, soittaa hänelle ja pyytää häntä poikkeukselliseen aikaan illalla kanssaan golfaamaan, koska tahtoo puhua Martinin kanssa jostakin tärkeästä asiasta. Hän ei kuitenkaan sano tavatessa mitään mainittavaa, ja kun hänen ruumiinsa löytyy seuraavana aamuna golfkentältä, Martin ryhtyy selvittämään asiaa ainoana johtolankanaan keltainen raitiovaunulippu - miksi Jaguarin ja Mercedeksen omistanut Sven olisi kulkenut raitiovaunulla? Tietysti myös poliisi, Martinin vanha opiskelutoveri Carl-Jörgen, selvittelee asiaa, ja tapahtumissa on Karenin ja Erikin lisäksi tärkeänä osana myös Svenin tuore morsian, raikkaan suorakäytöksinen Lisa Lind, ja itserakas hienostelija, monitaituri Preben Ringstad.

Tässä dekkarissa sympaattisinta oli Martinin kertojanääni. Hän on lämminsydäminen ihminen, joka välittää muista ja järkyttyy kovasti löytäessään ystävänsä kuolleena. Hän onnistuu selvittämään poliisilta pimentoon jääneitä asioita, jotka johtavat arvoituksen ratkaisuun, ja joutuu lopulta itsekin hengenvaaraan. Lopun herculepoirotmaisesti alkanut kohtaus oli erilaisuudessaan huvittava, koska se loppui kesken, niin että ratkaisu jäi riippumaan. Juoni eteni aluksi vähän hidastempoisesti, kunnes muuttui lopussa melko kiemuraiseksi, ja vaikka useimpien henkilöiden kuvaus jäikin aika pinnalliseksi, henkilöt eivät olleet stereotyyppisiä. Yleensä ottaen tämä oli mukavaa, leppoisaa luettavaa, johon norjalaisuus toi kiinnostavan lisävivahteen.

Kirjahyllyn päiväkirjasta saa kirjasta hyvän käsityksen. Myös Juhani K. piti tästä dekkarista. Heikki Ahtialan kansi toi minulle ensin koko ajan mieleen Egyptin, kunnes hahmotin kuvassa vuonon vedestä heijastuvat tunturit.

Gerd Nyquist: Ei kukkia vainajalle, 2003 (1962) (Avdøde ønsket ikke blomster, 1960). WSOY, Sapo-sarja 62. Kääntäjä: Pentti Huovinen. Kansi: Heikki Ahtiala. 242 sivua.

Ursula Curtiss: Varo! Sairaala-alue, 1970 (Danger: Hospital Zone, 1966)

Amerikkalainen Ursula Curtiss oli dekkarikirjailija Helen Reillyn tytär, ja koska pidin aiemmin lukemastani Reillyn kirjasta, päätin tutustua myös tähän. (Siinä on taas myös Heikki Ahtialan kansi - minusta on kuitenkin vähän hankala hahmottaa, että kuva esittää pientä rumaa koiraa, joka on juonen kannalta tärkeä.) Tästä dekkarista en kuitenkaan paljonkaan pitänyt.

Kirjan asetelma selviää jo alussa. Kirjan sankaritar Emily on joutunut sairaalaan akuutin munuaistulehduksen takia, joka tekee hänet hyvin heikoksi, eikä häntä ole lohduttamassa edes hänen sulhasensa, toiseen kaupunkiin matkustanut liikemies Charles. Emilyn kotona vieraisilla olevasta nuoresta sukulaistytöstä, hieman oudosti käyttäytyvästä Clarestakaan ei ole juuri iloa hänelle. Emily sattuu kuulemaan, kun hänen huonetoverinsa mutisee lääketokkurassa salaperäisiä, hieman uhkaavan kuuloisia lauseita, minkä jälkeen siirrytään seuraamaan tämän naisen, Nettan, ja Nettan hämäräperäisen miesystävän Thompsonin toimia. Pariskunta suunnittelee rikkaan vanhan naisen, neiti Lily Coppendalen, murhaa tämän ollessa ulkoiluttamassa koiraansa lumisateessa. Juonta kehitään hitaasti auki ja Emilykin joutuu lopuksi vaaraan - dekkarin lopun sairaalaan sijoittuvat tapahtumat ovat ehkä sen parasta ja jännittävintä antia.

Vaikka kirja oli juoneltaan ihan luettava, se oli ihmiskuvaltaan tympeä. En pidä kirjoista, joissa henkilöt kuvataan suunnilleen elämänsä alusta alkaen luonteeltaan kelvottomiksi ja kaikin puolin ikäviksi ihmisiksi - tällaiset kirjat ovat mielestäni tylsiä, ankeita ja elämälle vieraita. Tässä kirjassa Thompson ja Netta oli kuvattu juuri tällaisiksi ihmisiksi, eivätkä kirjan muutkaan henkilöt tuntuneet kovin sympaattisilta ehkä Emilya lukuun ottamatta, joka taas jäi melko valjuksi hahmoksi. Kiinnostavimmalta sekä rehellisyydessään ja aitoudessaan persoonallisimmalta henkilöltä kirjassa tuntui murhan uhriksi suunniteltu neiti Coppendale (ja häntä rakastava koira Lovey), mutta häntä ei kirjassa kuvattu kovin paljon.

Kirjasta on kirjoitettu myös Sapo-sarjassa. Goodreadsin arvion kirjoittaja piti kirjasta paljon; muilta se on saanut vaihtelevia arvioita. Juri Nummelinin tuoreessa kirjassa Kovaa kyytiä ja kaunokaisia kerrotaan Curtissista, mutta tämän kirjan juonenkuvauksessa siinä on virhe.

Edit 6.10.22.

Ursula Curtiss: Varo! Sairaala-alue, 1970 (Danger: Hospital Zone, 1966). WSOY, Sapo-sarja 110. Suomentaja: Kristiina Kivivuori. Kansi: Heikki Ahtiala. 178 sivua.

Charlotte Armstrong: Pisara myrkkyä (A Dram of Poison, 1956)

Tämä vanha dekkari oli hyvin nautinnollista luettavaa, koska se oli juoneltaan niin odottamaton. Kirjan alussa ystävällinen sielu, yliopiston runouden opettaja Kenneth Gibson, menee naimisiin köyhän ja sairaalloisen, 23 vuotta häntä nuoremman Rosemaryn kanssa, jonka tyrannimainen isä on juuri kuollut. He muuttavat maalle pieneen taloon herra Gibsonin ystävän, komean ja viehättävän leskimiehen Paul Townsendin naapuriksi. Kun herra Gibson joutuu Rosemaryn kanssa ravintolassa viettämänsä iloisen illan jälkeen kolariin Rosemaryn ajaessa autoa, hän loukkaantuu melko vakavasti ja joutuu sairaalassa ollessaan pyytämään tarmokkaan ja aikaansaavan siskonsa Ethelin muuttamaan taloonsa pitämään huolta Rosemarysta. Ethelillä on kuitenkin vankat mielipiteet ja tapa vakuuttaa muutkin. Epäilys alkaa kalvaa talon asukkaita, ja juoneen liittyy myös 333-niminen hajuton, mauton, väritön ja kipuja aiheuttamaton mutta tappava myrkky.

Tottuneena dekkarinlukijana aloin tietysti miettiä heti alusta lähtien, miten jo kirjan toisella sivulla esiteltyä myrkkyä käytetään ja kuka tappaa kenetkin ja mistä syystä, mutta tämä dekkari lähtikin noin puolestavälistä lähtien täysin sivuraiteille ja muuttui melkein hilpeän farssimaiseksi tarinaksi. Se on myös ainoa lukemani dekkari (ja ehkä yleensä aikuisten kirja), jossa samantyyppinen juonielementti toistuu monta kertaa. Kirjan loppuosassa kirjailija esittelee joukon hauskoja, virkistävän erilaisia ja persoonallisia tyyppejä. Dekkariksi tämä on ihmiskäsitykseltään hyvin positiivinen kirja ja sen epämiellyttävinkin henkilö saa lopussa ymmärtämystä.

Kirja saa myös huomaamaan, millä tavalla vakuuttava ja itseensä uskova henkilö saa asiat kyökkipsykologialla - kirjassa puhutaan paljon alitajunnasta ja tiedostamattomista motiiveista ja teoista - näyttämään aivan erilaisilta kuin ennen, ja asetetaan tällaisen vastapainoksi terve järki. Tällaisena kirja oli varmaan kommentti aikanaan suosittuihin teorioihin, joista joskus näkee jälkiä myös nykyajattelussa.

Luin tämän Charlotte Armstrongin kirjan taas Heikki Ahtialan kannen takia; kirjastosta lainaamani kappaleen kaunis kansi on kuitenkin harmillisen kulunut joten se ei pääse kuvassa kunnolla oikeuksiinsa.

Myös Juhani K. piti tästä kirjasta. Hurjan hassun lukijan blogissa on hyvä kirjoitus kirjasta ja Goodreadsin sivuilta löytyy lyhyt arvio - kaikki eivät selvästikään ole pitäneet tästä kirjasta yhtä paljon kuin minä.

Edit 16.9.22 (korjaus ja pieni muutos).

Charlotte Armstrong: Pisara myrkkyä, 1959 (A Dram of Poison, 1956). WSOY. Sapo-sarja 43. Suomentaja: Pauli A. Kopperi. Kansi: Heikki Ahtiala. 224 sivua.

Andrew Garve: Samsonin arvoitus (The Riddle of Samson, 1954)

Luin pari vuotta sitten Andrew Garven sodanjälkeiseen Lontooseen sijoittuvan dekkarin Minä, Edgar Jessop, ja koska pidin siitä, ajattelin lukea vähitellen muitakin Garven kirjoja. Tämä dekkari sijoittuu Lounais-Englannin pikkuisille Scillynsaarille, joista Samson on yksi - vaikka kirjassa onkin salaperäinen kaunotar, kirjan nimen arvoitus liittyy siis saareen, ei ihmiseen.

Kirjan minäkertoja John Lavery on harrastaja-arkeologi, joka on tullut tekemään Samsonille kaivauksia myöhemmin saapuvan ystävänsä kanssa. Hän sattuu tulemaan saarille juuri silloin, kun tunteet kuohuvat kuumina sen takia, että saarelaisten täytyy alkaa maksaa tuloveroa ensimmäisen kerran elämässään. Mantereelta on saapunut lehtimiehiä tekemään juttua uudistuksesta, ja John tutustuu Oliviaan, erään äänekkään, moukkamaisesti käyttäytyvän ja mustasukkaisen reportterin vaimoon. Hän ei saa tätä mielestään, varsinkaan kun he joutuvat olosuhteiden pakosta viettämään platonisen yön yhdessä asumattomalla Samsonilla. Tämän jälkeen Olivian mies Ronnie putoaa kalliolta Johnin ja Olivian läsnäollessa, mutta ruumista ei löydy mistään, ja poliisien ja muidenkin epäilykset heräävät.

Kirjan asetelmasta tuli mieleeni aiemmin lukemani ranskalainen dekkari Kahdet kasvot, jonka juoni pyöri samoin kohtalokkaan ja arvoituksellisen naisen ympärillä, mutta vaikka tässäkin dekkarissa on epätietoisuutta henkilöiden todellisista motiiveista ja tunteista, siitä puuttuu edellisen kuumeinen tunnelma. Tämä piirre ei kuitenkaan tehnyt siitä hidastempoista tai tylsää, vaan kirja oli oikein viehättävää luettavaa, paljolti myös tapahtumapaikkansa takia - alkoi tehdä mieli itse tutustua noihin "Onnellisten saariin". Kirjassa on vahva paikallisväri, lämmin tunnelma ja otteessaan pitävä juoni. Jos kaipaa leppoista kesädekkaria, tämä on hyvinkin lukemisen arvoinen.

Aapon Dekkariblogissa on kiinnostava kirjoitus Garvesta ja hänen kirjoistaan (toinen hänen bloggauksensa Garvesta tässä). Tästä kirjasta hän oli kanssani eri mieltä - vaikka Aapo Garven kirjoista yleensä ottaen pitääkin, Samsonin arvoituksesta hän ei kuitenkaan juuri vaikuttunut ja kuvaa tätä "romanttiseksi jännityskertomukseksi ilman jännitystä". Kirjasta on kirjoitettu lyhyesti myös Sapo-sarjassa ja lyhyitä arvioita ja vaihtelevia tähdityksiä löytyy lisäksi Goodreadsistä.

Andrew Garve: Samsonin arvoitus, 1957 (The Riddle of Samson, 1954). WSOY, Sapo-sarja 23. Suomentaja: Eero Ahmavaara. 255 sivua.

Eeva Tenhunen: Mustat kalat, 1964

Eeva Tenhunen on suomalainen dekkaristiklassikko, jonka kirjoja olen lukenut aiemmin jo kolme. Lukemilleni Tenhusen kirjoille on ollut yhteistä esimerkiksi se, että ne kuvaavat varsin realistisesti tavallisten suomalaisten ihmisten elämää (poliisit ja poliisin työ ovat niissä suhteellisen pienessä osassa), kertojana ja kokijana on nuori tai nuorehko nainen, ja ne sijoittuvat tavalla tai toisella suljettuun, pieneen yhteisöön, jonka jäsenet tuntevat toisensa ja jonka piirissä tapahtuu murha. Ja se, että ne sijoittuvat Itä-Suomeen.

Tämän kirjan yhteisö on sananmukaisesti suljettu ulkomaailmalta, koska kirjan tapahtumat sijoittuvat Olavinlinnaan, jonne pääsee vain veneellä. Siellä ovat kesätöissä historian tai suomen opiskelijat Liisa Rautasalo (minäkertoja), Inkeri, Jatta ja Elina sekä Kari, Kössi ja Kristian (nuoret naiset kansallispukuisina oppaina, miehet soutajina tai apuna kaivauksilla), jotka ovat kaikki jo aiemmin ystävystyneet opiskellessaan. Kaikille on tuttu myös Liisan ei niin salainen ihastus, lempeä ja miellyttävä tohtori Karsten, joka on tullut Olavinlinnaan tekemään arkeologisia kaivauksia. Ryhmän ulkopuolinen on kohtalokas, kaunis Kirsti, joka kokee kaikki nuoremmat miehet haasteina ja haluaa valloittaa heidät riippumatta siitä, ovatko he varattuja vai eivät, ja yleensä onnistuukin tässä. Näin on käynyt myös Karin kohdalla, jonka kanssa Inkeri oli kesän alkuun asti ollut käytännöllisesti katsoen kihloissa.

Liisa oli opiskelemaan tullessaan ollut ujo ja syrjäänvetäytyvä, mutta hän ystävystyi lapsellisen viatonta ulkonäköään tehokkaasti hyödyntävän Inkerin kanssa, joka toi hänen elämäänsä eloa, väriä, hauskuutta ja uusia ystäviä. Siksi hän olikin innoissaan saadessaan yllättäen paikan jalkansa murtaneen oppaan tuuraajana ja tietäessään pääsevänsä Inkerin kämppäkaveriksi tämän matkoilla olevan tädin asuntoon. Hänen saapuessaan Olavinlinnaan vanhat ystävät tuntuivat kuitenkin kireiltä ja ilmapiirissä oli jännitystä. Sitten tapahtui murha ja toinenkin, ja Liisa joutui huomaamaan, että kaikki ihmiset eivät olekaan sellaisia, millaisiksi hän oli heitä luullut.

Kirjassa viehätti nokkela sanailu, hauska, kepeä ja ironinen kerrontatapa, väkivallattomuus sekä ajankuva, ja kokonaisuutena kirja oli mukavaa luettavaa. Teoksessa oli myös kirjallinen ulottuvuus: oppaat lukivat tauoilla salapoliisiromaaneja, ja Liisa tunsi hyvin dekkareita ja kommentoi Olavinlinnan tapahtumia joskus vertaamalla niitä dekkareiden juonenkäänteisiin. Kirja herätti halun tutustua Olavinlinnaan, jossa en ole koskaan käynyt. Kirjan nimi tulee Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta (1555), jossa mainitaan Olavinlinna ja kerrotaan sitä ympäröivässä joessa elävistä kaloista, jotka ovat lajista riippumatta mustia.

Tämä dekkari on jo klassikko. Siitä on otettu monta uusintapainosta, viimeisin vuodelta 2013, ja se on käännetty viroksi, tsekiksi, saksaksi ja slovakiaksi. Kirjoituksia siitä on blogeissa Luetut, lukemattomat, Hurja hassu lukija, Oksan hyllyltä, Ja kaikkea muuta ja Kujerruksia. Goodreadsin kommenteissa on monia positiivisia arvioita, joissa kirjan sanotaan esimerkiksi sopivan mainiosti kesädekkariksi ja verrataan sitä Christien dekkareihin, eikä syyttä. Kirjasta on tehty myös näytelmä. Lisätietoa Eeva Tenhusesta on Dekkariseuran artikkelissa. Hieno kansikuva on Urpo Huhtasen käsialaa.

Eeva Tenhunen: Mustat kalat. Salapoliisiromaani, 1964. WSOY. Kansi: Urpo Huhtanen. 242 sivua.

Josephine Bell: Sähköloukku (No Escape, 1965)

Englantilainen Josephine Bell (1897-1987) oli minulle aivan uusi tuttavuus dekkarikirjailijana, vaikka hän kirjoitti elämänsä aikana 45 salapoliisiromaania ja 19 romaania sekä lisäksi kuunnelmia, novelleja ja lehtien sarjakertomuksia.

Bell oli itse lääkäri, ja tämän romaanin sankareina ovatkin samassa sairaalassa työskentelevät röntgenkuvaaja Jane ja lääkäri Tim. Kirja sijoittuu 1960-luvun alun Lontooseen, ja ajankuvaa siihen tuovat sivuhenkilöinä mukana olevat pitkätukkaiset, huonosti pukeutuneet taiteilijaluonteet, jotka herättävät epäluuloa ja pahennusta säntillisten ihmisten keskuudessa. Kirjassa on mukana myös huumeita, pornoa (kirjan suhtautuminen pornoon oli nykyaikaan verrattuna todella tuomitsevaa) sekä murhia kaihtamaton tunnoton rikollisjoukko, eli tämä ei ole ollenkaan niin leppoisa kuin esimerkiksi Christien dekkarit, joiden maailma on murhista huolimatta säännöllinen, ennustettava ja jotenkin kotoinen.

Tim pelastaa kirjan alussa hyisessä Thamesissa ajelehtivan nuoren naisen, joka osoittautuu Janen vanhaksi tuttavaksi Sheilaksi. Sheila otetaan hoitoon sairaalaan, mutta vaikka hän on peloissaan, hän ei suostu kertomaan mitään siitä, miten joutui jokeen, eikä suostu ottamaan yhteyttä vanhempiinsa. Hänen mielialansa myös ailahtelevat kummallisesti, mutta perusteita psykiatriselle pakkohoidolle ei ole, joten hänet päästetään muutaman päivän päästä pois sairaalasta. Sitten tapahtuu jotain, ja Jane, jonka haltuun on vahingossa jäänyt Sheilan asunnossa ollut filmirulla, ryhtyy Timin kanssa selvittämään juttua vaaroista huolimatta. Poliisitkin ovat tässä vaiheessa mukana, samoin valkoiset muovihelmet, jotka eivät ole sitä miltä näyttävät.

Kirja oli nopeatempoinen ja sujuvasti kirjoitettu ja sen miljööt tuntuivat uskottavilta, varsinkin sairaalaan sijoittuvat kuvaukset. Kirjan junakohtaus oli minusta tosin epärealistinen. Kirja kuvasi aikansa yhteiskuntaa ja sen ongelmia ja ihmistyyppejä hyvin ja oli ihan kelpo luettava, mutta jäi minulle kuitenkin aika ulkokohtaiseksi. Ehkä syynä oli se, että kirja oli liiankin vauhdikas ja henkilökuvaus kirjassa oli melko pinnallista, ja koska Bell kuvasi lähinnä henkilöidensä toimia ja reaktioita, he eivät olleet kovin mieleenjääviä. Tai ei, kyllä hän kertoi heidän ajatuksistaankin, mutta enimmäkseen kirja keskittyi toimintaan. Tim oli minusta karskiudessaan lähinnä ärsyttävä, ja vaikka Jane oli sympaattinen ja aktiivinen hahmo, hänkään ei tuntunut todelliselta ihmiseltä. Bellin kirjoja voisi tästä huolimatta lukea enemmänkin, jos niitä tulee vastaan.

Salamasarja-blogissa on lyhyt kirjoitus tästä ja muista Bellin suomennetuista kirjoista.

Edit 8.6.22, 9.6.22.

Josephine Bell: Sähköloukku, 1966 (No Escape, 1965). Gummerus, Salamasarja 144. Suomennos: Leif Forsblom. Kannen tekijää ei kerrottu. 228 sivua.

Willy Corsari: Pikajuna pysähtyi, 1961 (Een expres stopte, 1938)

Kirjablogeissa on jälleen tänä vuonna Kirsin kirjanurkan emännöimä dekkariviikko, johon osallistun ainakin kolmella kirjoituksella.

Ensimmäisenä on vanha hollantilainen dekkari, jonka löysin Heikki Ahtialan kansikuvan takia. Sen kirjoittaja Willy (Wilhelmina) Corsari (1897-1998) oli kirjailija, näyttelijä ja säveltäjä, joka kirjoitti yli viidenkymmenen vuoden aikana kymmeniä kirjoja, enimmäkseen dekkareita. Häntä onkin sanottu hollantilaiseksi Agatha Christieksi, ja Wikipedian lähdeartikkelissa häntä sanotaan "leipäkirjailijaksi, jolla oli kirjallista intohimoa".

Kirjan alussa joku vetää pikajunan hätäjarrusta hollantilaisen pikkukaupungin lähellä, ja pian murhataan kaupungissa asuva rikas Kampen. Nämä tapahtumat on kuvattu preesensissä, minkä jälkeen siirrytään tavalliseen kerrontaan ja imperfektiin.

Tapausta alkaa selvittää poliisitarkastaja Lund, joka on ilmeisesti Corsarin kirjojen vakiosankari, ja hän tutustuu murhatun perheeseen: paljon tätä nuorempaan vaimoon Vera Kampeniin ja isästään vieraantuneeseen 18-vuotiaaseen(?) poikaan Jacquesiin, joka herättää epäluuloja kyynisellä asenteellaan ja säännöllisellä juopottelullaan. Musiikki ja säveltäminen on kuitenkin Jacquesille tärkeää, mistä johtuu kannen nuottiteline, ja myös Vera välittää poikapuolestaan ja on tälle ystävällinen, mitä Jacques kaipaa kovasti, koska kumpikaan hänen vanhemmistaan ei ole välittänyt hänestä paljonkaan. Lund huomaa, että menneisyyden varjot ovat pitkät - liittyvätkö Kampenia vuosia aiemmin sivunneet kuolemantapaukset hänen murhaansa?

Joissakin, onneksi tosin harvoissa, dekkareissa on ongelmana se, että henkilöt ovat niin epämiellyttäviä, ettei heistä välitä eikä kirjaa oikeastaan haluaisikaan lukea tämän takia, koska sen tunnelma on niin kylmä. Tässä kirjassa ei ollut sellaista ongelmaa, koska sen yleisasenne on ystävällinen ja monet sen henkilöt tuntuvat mukavilta. Esimerkiksi Vera ei ole ahne nuori nainen, joka on mennyt naimisiin rahan takia ja ihastunut poikapuoleensa, vaan hän on kunnollinen ihminen, joka haluaa tehdä oikein, mutta on joutunut vaikeaan tilanteeseen. Myös Lund on älykäs ja ymmärtäväinen poliisi, eikä hänen vaimonsa Puck ole vain kokkauspalveluja tarjoava äänetön kotihengetär (kuten muistaakseni ranskalaisen poliisisankarin Maigretin vaimo), vaan itsessään kiinnostava ja hauska sivuhenkilö; Lund saa usein uusia oivalluksia keskustellessaan tapauksista hänen kanssaan. Muutenkin naiset ovat kirjassa näkyviä ja aktiivisia hahmoja.

Kirjassa yllätti kansainvälisyys (henkilöt olivat esimerkiksi asuneet välillä Ranskassa, ja joillakin heistä oli yhteyksiä myös Hollannin Aasian siirtomaihin) sekä "intialaisten" ihmisten melko näkyvä läsnäolo siinä. Jacquesilla on kirjassa salaperäinen intialainen ystävä Max ja Veralla intialainen ystävä Toetie Koeling, joka kuitenkin käyttää puheessaan usein 'malaijankielistä' eli toiselta suunnalta kuin Intiasta olevaa sanaa. Hollannin siirtomaat eivät muistaakseni olleet Intiassa vaan Kaakkois-Aasiassa, ja sana 'intialainen' vaikuttaa muistakin syistä kirjassa vähän käännösvirheeltä - suomennos on tehty tanskankielisestä käännöksestä - tai ainakin käytetyn toisin kuin miten sitä nykyään käytetään.

Kirja oli sympaattinen, leppoisa ja mukava luettava, ja hollantilaisuus toi siihen mukavan lisävivahteen. Dekkarin juoni oli nokkela ja loppuratkaisu yllättävä. Corsarilta on tämän kirjan lisäksi suomennettu ainakin kirja Viimeinen näytös. Sapo-sarjassa on lyhyt kirjoitus tästä Pikajuna pysähtyi -kirjasta.

 

 

 

 

 

 

 

 

Edit 6.6.22, 7.6.22.

Willy Corsari: Pikajuna pysähtyi, 1961 (Een expres stopte, 1938 [kirjassa annettu alkuteoksen nimi En ekspress stopte on väärin kirjoitettu]). WSOY, Sapo-sarja 56. Tanskankielisestä käännöksestä En Ekspress Standsede suomentanut Eero Ahmavaara. Kansi: Heikki Ahtiala. 200 sivua.

Mary Roberts Rinehart: Kuusi kuolemaa. Salapoliisiromaani, 1955 (The Wall, 1938)

Ajattelin tutustua dekkarikirjallisuuden klassikon, amerikkalaisen Mary Roberts Rinehartin (1876-1958) romaaniin, kun löysin sen kirpparilta, siksikin että olin pitänyt hänen novellistaan, jonka luin aiemmin. Rinehart oli kiinnostava henkilö, joka esimerkiksi toimi sotakirjeenvaihtajana Belgiassa ensimmäisen maailmansodan aikaan. Hän oli hyvin tuottelias kirjailija, joka kirjoitti romaaneja, novelleja, näytelmiä ja tietoteoksia. Häntä on sanottu "Amerikan Agatha Christieksi" ja hänen kirjojaan myytiin miljoonia.

Tämä kirja oli kuitenkin hyvin hidastempoinen. Sen minäkertoja on Marcia Lloyd, jonka veljen Arthurin entinen vaimo, rahanahne Juliette Ransom, murhataan saarella, jossa on Lloydien perinteinen kesänviettopaikka rikkaiden yhteisössä. Marcia ja Arthur ovat kovin köyhiä: heillä on meren rannalla olevan kesäkartanonsa ja New Yorkin ison huoneistonsa lisäksi varaa pitää vain neljää palvelijaa (kesätaloonhan tarvittaisiin ainakin 12 palvelijaa, kuten eräs kirjan henkilöistä huomauttaa). Siksi Arthur on vaarassa joutua epäilyksenalaiseksi, koska Juliette vaati häneltä suuria elatusmaksuja.

Marcia on ärsyttävän passiivinen, hän ei koko pitkän kirjan ajan tee muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta oikein mitään asian selvittämiseksi vaan vain pohdiskelee ja seurailee tapahtumia, vaikka lukija odottaisi hänen olevan aktiivisempi. Pienestäkin järkytyksestä hän - samoin kuin muut kirjan rikkaat naiset, jostain syystä palvelijoille ei käy näin - joutuu vuoteenomaksi päiväksi tai pariksi. Hän tapaa saarella aikaa viettävän salaperäisen taiteilijan Allen Pellin, joka myös joutuu epäillyksi Julietten murhasta, ja rakastuu tähän huomaamatta (siis lukijan huomaamatta, Marcia ja Allen tapaavat ja keskustelevat muutaman kerran ja sitten Marcia vain sanoo rakastavansa Allenia ja tekevänsä mitä tahansa tämän puolesta).

Kirjan alkusivujen henkilöluettelossa kerrotaan, millaisia kirjan henkilöt ovat – esimerkiksi Marcian sanotaan olevan ”herkkä, viehättävä ja älykäs”, mutta päähenkilöiden luonteenpiirteet eivät juurikaan ilmene heidän sanoistaan ja toiminnastaan. Lukijana ihmetyttää myös se, miksi saaren leppoisa ja älykäs sheriffi (joka toki on tuntenut Marcian ja Arthurin lapsesta saakka) käy aina välillä tiedottamassa Marcialle tapauksen kulusta.

Tämä ei varmastikaan ollut Rinehartin parhaita kirjoja. Kyllähän sen luki, jos sen otti enemmän ihmissuhderomaanina eikä odottanut jännitystä, jota siinä ei ollut nimeksikään, mikä johtuu paljolti kirjan kerrontaratkaisusta - Marcia on hyvin harvoin itse mukana tapahtumissa, vaan hän vain kertoo, mitä joillekin muille on tapahtunut aiemmin. Kirjan asenteet olivat melko raivostuttavia.

Juhani K. piti kirjaa jännittävänä. Hyönteisdokumentissa on kirjoitettu Rinehartin tarinakokoelmasta.

Kirjassa ei ollut kansikuvaa, mutta sen sijaan etukannen sisäpuolelle oli liimattu vauhdikas exlibris.

Edit 7.5.22, 12.5.22.

Mary Roberts Rinehart: Kuusi kuolemaa. Salapoliisiromaani, 1955 (The Wall, 1938). Gummerus, Salama-sarja 15. Suomennos: S. S. Taula [Saima Sigrid Pohjonen]. 356 sivua.

Celia Fremlin: Klimax oder Auβerordentliches Beispiel von Mutterliebe (Possession, 1969)

Jatkoin Celia Fremlinin dekkareihin tai perhedraamoihin tutustumista. Kirjan alaotsikko saksaksi tarkoittaa "erikoislaatuinen esimerkki äidinrakkaudesta", ja englanninkielisen alkuteoksen nimen voisi tässä tapauksessa kääntää "omistushaluksi", mikä kertookin kirjasta jo aika paljon. Kirja kerrotaan tällä kertaa minämuodossa, ja kertojana on taas kotirouva, Clare, jolla on vaihteeksi kaikki hyvin: hänellä ei ole ongelmia avioliitossaan, hän on tyytyväinen elämäänsä, hänellä on kaksi mukavaa teini-ikäistä tytärtä ja perhe on arkisella tavalla onnellinen ja harmoninen.

Särön tähän tuo vanhemman tyttären Sarahin kihlautuminen reilut kymmenen vuotta vanhemman Mervynin kanssa. Mervyn itse vaikuttaa ihannevävyltä, mutta hänen leskeksi jäänyt äitinsä on uskomattoman omistushaluinen ja pyrkii kaikin keinoin estämään Mervynin tapaamiset Sarahin ja tämän perheen kanssa ja kieltäytyy hyväksymästä Mervynin ja Sarahin kihlausta; tuntuu siltä, että hän haluaisi pitää Mervynin kokonaan itsellään. Claresta tämä on käsittämätöntä, koska hän on täysin sisäistänyt 1960-luvun ihanteen siitä, että vanhemmat eivät koskaan saa sitoa tai kontrolloida lapsiaan, vaan heidän pitää antaa näiden tehdä omat valintansa. Tai ainakin hän on sisäistänyt sen, että näin pitää ajatella.

Clare kuitenkin tapaa Mervynin äidin muutamia kertoja ja yrittää ymmärtää ja auttaa tätä, vaikkei tästä juuri pidäkään. Mervynin perheen menneisyydestä paljastuu kaksi kuolemantapausta, kaikki ei ole sitä miltä näyttää, ja tapahtumat johtavat vähäeleisellä tavalla pelottavaan loppukohtaukseen.

Tässäkin Fremlinin kirjassa on enemmän kyse ihmissuhteista ja perheestä kuin dekkarijuonesta, mutta nyt jälkimmäinen vaikutti ehkä liikaa edellisiin - minua kiinnostaa Fremlinin kirjoissa kuitenkin eniten ihmissuhteiden tarkka, hienovarainen ja samalla humoristinen kuvaus. Kirjassa puitiin mielestäni myös vähän liikaa samoja asioita ja sen tapahtumaympäristö tuntui vähän liian ahtaalta, joten se ei ole suosikkini Fremlinin kirjoista. Nautittavaa tekstiä tämäkin silti oli, senkin takia että siinä oli mukana usein hieman vinoa huumoria, esimerkiksi siinä kun Claren ystäväpariskunta yrittää päästä eroon aikuistuneista pojistaan ja saada nämä itsenäistymään.

Celia Fremlin: Klimax oder Auβerordentliches Beispiel von Mutterliebe, 2009 (Possession, 1969). Diogenes. Saksantaja: Dietrich Stössel. Kannen kuva: François Berthoud: Skeleton Legs. 253 sivua.

Seicho Matsumoto: Junaongelma, 1973 (Ten to sen, 1957)

Kirpparilta sattui löytymään japanilainen dekkari, ja koska muistin lukeneeni siitä myös Hyönteisdokumentista, ostin sen itselleni. Kirjan alussa autiolta rannalta kaukana kotikaupungistaan Tokiosta löytyvät nuori nainen ja mies kuolleina, ja tapaus vaikuttaa selvältä kahden ihmisen rakkausitsemurhalta. Etsivä Jutaro Torigaita ihmetyttää kuitenkin vain yhdelle ihmiselle kirjoitettu junan ravintolavaunun kuitti - rakastavaisten luulisi toki syöneen yhdessä - ja hänen teoriaansa lähtee kehittelemään eteenpäin tokiolainen petosryhmän apulaiskomisario Kiichi Mihara. Tapaukseen liittyy nimittäin myös erään ministeriön yhä suuremmaksi paisunut lahjusskandaali, jota Miharan osasto tutkii.

Tapaus vaatii sekä Torigailta että varsinkin Miharalta paljon työtä ja sinnikkyyttä, koska koko ajan kun Mihara uskoo löytäneensä pitäviä todisteita epäilemäänsä henkilöä vastaan, nousee seinä vastaan. Tämä dekkari muistuttaakin shakkipeliä taitavan vastustajan kanssa, ja Matsumoto tuntuu heittävän haasteen myös lukijalleen: keksitkö, miten umpikujasta päästään eteenpäin? Samalla dekkari kuvaa turhauttavaa ja pitkäjänteistä poliisin työtä, jossa jokainen pikkuasia on tärkeä (Miharan onneksi hänen päällikkönsä on hyvin ymmärtäväinen).

Dekkarissa oli joitakin hyvin japanilaisia piirteitä, etenkin se, että siinä pidetään aivan normaalina sitä, että alempi virkamies tekisi itsemurhan suojellakseen ylempiään paljastumiselta. Henkilöistä kerrotaan joitakin elävöittäviä ja joskus sympaattisia yksityiskohtia, mutta ihmiset eivät tässä kirjassa olleet kovinkaan tärkeitä, vaan tämä oli puhdas arvoitusdekkari, eikä mielestäni siksi niin kiinnostava sujuvasta kirjoitustyylistään huolimatta. Minua häiritsi myös se, että Torigaita, jota sanotaan kirjan alussa vähän yli nelikymppiseksi, nimitetään kirjan lopussa toistuvasti vanhukseksi tai vanhaksi mieheksi (vaikka aikaa kirjan alusta on kulunut vain noin vuosi), kun taas vähän päälle kolmikymppistä Miharaa sanotaan usein nuoreksi mieheksi. Lieneekö käännösongelma (suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä)?

Hyönteisdokumentin lisäksi kirjasta on kirjoitettu blogissa Sapo-sarja.

Korjaus 17.12.21.

Seicho Matsumoto: Junaongelma, 1973 (Ten to sen, 1957). WSOY, Sapo 159. Englanninkielisestä käännöksestä Points and Lines suomentanut Kristiina Kivivuori. Kansi: Heikki Ahtiala. 153 sivua.

Sujata Massey: Satapurin jalokivi (The Satapur Moonstone, 2019)

Luin nyt toisen osan 1920-luvun Intiaan sijoittuvasta dekkarisarjasta, jossa parsilakimies Perveen Mistry - naissukupuolensa takia harvinaisuus ja ehkä ainoa mahdollisuus purdahia eli eristystä noudattavien naisten asiantuntevaksi lakimiesavuksi - ratkoo rikoksia. Sarjan ensimmäinen osa oli Murha Bombayssa. Tässä kirjassa Perveen matkustaa keskelle viidakkoa pieneen Satapurin ruhtinaskuntaan, jota on kohdannut onnettomuus: ensin maharadza on kuollut koleraan, sitten kruununperijä on kuollut tiikerinmetsästysretkellä. Tuleva maharadza on vielä lapsi, mutta hänen isoäitinsä ja äitinsä eivät pääse sopuun hänen koulutuksensa järjestämisestä, minkä takia ruhtinaskunnan asioita valvova brittihallinto lähettää Perveenin paikalle tutkimaan tilannetta ja antamaan suosituksensa.

Pidin kirjan ajankuvasta - Perveen esimerkiksi kannattaa yhteiskunnallisen aktivistin Mohandas Gandhin ajatuksia - epätavallisesta tapahtumapaikasta ja mukavan rauhallisesta etenemistahdista, mutta Perveenin luonteeseen kaipaisi ehkä enemmän särmää. Hän pitää kyllä puolensa, toimii pätevästi miesten hallitsemalla alalla ja on eronnut häntä hyvin huonosti kohdelleesta miehestään, mutta mikään kapinallinen hän ei pohjimmiltaan ole. Tarvitseeko hänen sitten ollakaan, varsinkaan kun hänen perheensä pitää tarkasti huolta hänen moraalistaan? Ehkä ei, mutta olisin kaivannut vähän enemmän jännitettä hänen luonteeseensa.

Perveen tapaa kirjassa mutkattoman ystävällisen englantilaisen virkamiehen Colinin, jonka intialainen palvelija Rama on opettanut tälle joogaa. Tuntui oudolta, että Intiassa opiskeluvuosia lukuun ottamatta koko ikänsä asunut Perveen ei tiennyt joogasta muuta kuin sen, että se on pyhien miesten harjoittama hindujen uskonnollinen perinne (s. 63). Massey näyttää kuitenkin tutkineen aihettaan paljon, joten ehkäpä eri kansanryhmät eivät tunteneet toistensa tapoja kovin hyvin, ja ehkä jooga oli tuolloin Intiassa yleensä ottaen melko tuntematon asia ja enemmänkin uskonnollinen kuin liikunnallinen harjoitus.

Kirjassa on runsaasti mielenkiintoisia yksityiskohtia ajan elämästä, ja pohjavirtana siinä kulkee naisten asema miesten hallitsemassa yhteiskunnassa sekä intialaisten nouseva vastarinta brittivalloittajia vastaan. Näitä teemoja ei kuitenkaan käsitellä mustavalkoisesti: kirjassa on sekä hyvin epämiellyttävä nainen että hyvin miellyttävä britti.

Maija Heikinheimon käännös on helppoa ja hyvin etenevää luettavaa, ja nyt vieraammat henkilöt eivät enää sinutelleet toisiaan, mikä häiritsi minua edellisessä osassa. Huomasin edellisessä osassa myös vasta kirjan lopussa sen sanaston, mutta nyt sanastosta (jossa ei kyllä ole läheskään kaikkia tuntemattomia sanoja) mainitaan ystävällisesti alaviitteessä jo kirjan alussa. Anja Reposen kannet sarjassa ovat oikein kauniita ja tunnelmaan sopivia, vaikka tähän kanteen olisin kyllä kaivannut tiikerille silmiä. Yleensä ottaen kirja oli viihdyttävä lukukokemus, ja jatkan sarjan parissa varmasti myöhemminkin.

Muita kirjoituksia esimerkiksi täällä: Kirjan pauloissa, Ruusunnuppuja, Kirjan jos toisenkin, Kirjaimia, Kirjavinkit, Tuhansia sivuja, Tuijata.

Sujata Massey: Satapurin jalokivi. Perveen Mistry tutkii, 2020 (The Satapur Moonstone, 2019). Gummerus. Suomennos: Maija Heikinheimo. Kansi: Anja Reponen. 407 sivua.