Emily Greene Balch: The Miracle of Living, 1941 (rauhannobelistit 1946)

Kirjoitin edellisessä bloggauksessa Emily Greene Balchista, vuoden 1946 Nobelin rauhanpalkinnon toisesta saajasta. Hän julkaisi runokirjan 74-vuotiaana.

Useat kirjan runoista ovat aforistisia ja filosofisia pohdintoja ja kiteytyksiä elämästä. Niissä näkyy kirjoittajan pitkä elämänkokemus ja hänen elämänkatsomuksensa, joka on saanut hänet jatkamaan usein varmaankin raskasta ja epäkiitollista työtään rauhan hyväksi vuosikymmenestä toiseen. Monissa runoissa ilmenee myös henkisyys tai hengellisyys, mutta vain harvoin tiettyyn uskontokuntaan liittyvä uskonnollisuus. Luonto ja sen uudistava voima on Balchille tärkeää.

Runot ovat lyhyitä ja usein päällisin puolin helposti ymmärrettäviä. Koska kirja itsessäänkin on lyhyt, luin sen ehkä kolmeen kertaan Balchin elämäkertaa lukiessani. Vaikka monet runot tuntuivat aluksi varsin simppeleiltä ja jotkut opettavaisiltakin, niiden uudelleen lukeminen on tuonut niistä esiin uusia puolia ja syvyyttä. Myös Balchin elämänvaiheiden tunteminen antaa runoille kaikupohjaa, joten olen alkanut pitää tästä kirjasta koko ajan enemmän.

For a Guest Book

Shared are the bread and salt
But this is the lesser part.
Wide are the doors of the house,
Wider the doors of the heart.

 

Home (ote)

Dear to me, beyond words dear to me,
Is the Earth:
Wherever I pass I am at home.
... 

The bodies of all earth's children
Drawn from her substance
Return again to her.
Boundaries and frontiers and differences -
There are these,
Yet earth and all her offspring are one.

 

Breath of Night

Tonight not book nor pen,
Nor other men,
Nor even thought.
Let but my soul lie bare
That I may share
What comes unsought;
That I may hear and know
The various flow
Of the living sea.
Breathe with the breath of night,
Whose blindness passes sight
And sets me free.

 

Not Sacrifice

I said to God, "I will put away
My will and my wish this very day;
I will yield up my pleasure and bear my pain
If Thou wilt make the commandment plain."

Within, the still small voice replies:
"Thyself must answer thine own cries.
An oracle were a poor device.
Obedience is for the slave,
To give up thy will is to waste what I gave.
Let thy will grow strong and free and wise,
But not yet does thy will suffice
If goodness to thee is sacrifice."

 

Imprints (otteita)

Compensation
To struggle against this wind is bitter.
Primroses are in bloom.

Helplessness
My little bird without feathers.
My little rose with no green leaves to shelter it.

The Tonic
The sharp air lifts my chest.
My feet have courage.

Capacity
God's goodness cannot fill a little heart.
A great heart it overflows.

 

Youngness

She is so young. Her startled air
Is that of a wild bird or hare.
Her graceful awkwardness is gay
As that of puppies at their play.

What she surmises, what she feels,
Her eye and not her tongue reveals,
But let no cynic cleverness
Misprize the depths of simpleness.

 

Provision Against Dark Days 

If the dark days come
How shall I win through?
In the dark night of the soul
What could I do?
If I cannot find God,
If I cannot pray,
Or praying find only void -
What in that day?

As in the summer we can store up boughs
To warm the winter house
And make it home
Can I not store the warmth of these good days
For those of sick despondency's amaze
Should such days come?
Can I not then remember days like these
When life beats warm and strong,
When I am part of all and welcome all -
Work, pain and pleasure, tears and song?

May I remember in the darkened days
How dear is life to the sane,
How they love life though they be lonely, poor,
Weary, oppressed, in pain.

 

Old Age (ote)

I
The Last Trip of the Old Explorer

Well, Sarah dear, it is nice to be back.
Were you all right while I was gone?
I made it quite successfully -
Got as far as our corner and back through Smith's yard.
Hardly limped - carrying no cane either -
And only stopped twice to ease the old heart.
I have to report one cat and two hens,
Nothing else to enter in the log.
Quite an expedition, if not to the Arctic!
But I am tired after it, I must admit.

 

Days

Christmas - day of giving and receiving,
Easter - of remembering and believing,
Every day - the miracle of living.

Kirjan ainoa kuva, joka on tarkemmin katsottuna hyvin dramaattinen.

Emily Greene Balch: The Miracle of Living, 1941. Island Press. 51 sivua.

Kristen E. Gwinn: Emily Greene Balch. The Long Road to Internationalism, 2010 (rauhannobelistit 1946)

Taloustieteilijä, sosiologi, yliopisto-opettaja ja pasifisti Emily Greene Balch (1867-1961) sai vuonna 1946 Nobelin rauhanpalkinnon kolmantena naisena palkinnon 45-vuotisen historian aikana. Hänen elämäntarinansa on kiinnostava, vaikkakin poikkeuksellinen osa yhdysvaltalaista naishistoriaa, ja se kertoo siitä että jo ennen äänioikeuden saamista ja/tai virallista asemaa naiset saattoivat ottaa aktiivisesti osaa yhteiskunnalliseen elämään. Tämä näkyi myös vuoden 1931 rauhannobelistin Jane Addamsin kohdalla.

Balchista löytyi aivan uusi kirja. Tutkija Kristen E. Gwinn on tehnyt suuren työn ja kirjoittanut hänestä tarkan, huolellisen ja hyvin taustoitetun elämäkerran, joka on mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu, vaikkakin tutkimuksena ymmärrettävästi ajoittain vähän kuivakka. Gwinnin kirja on hyvä, mutta olisin halunnut saada Balchista elävämmän kuvan ihmisenä, joten olisi ollut hauska lukea myös Balchin ystävän Mercedes Randallin Balchista kertova kirja Improper Bostonian, mutta sitä ei ollut saatavilla, tai vielä mieluummin Balchin omaelämäkerta - Gwinnin houkuttelevat lainaukset hänen kirjoistaan ja teksteistään kertovat luonteikkaasta, kiinnostavasta, itsenäisesti ajattelevasta naisesta - mutta jälkimmäinen jäi ikävä kyllä käsikirjoituksen asteelle.

Balchin perhe, Emily Greene Balch oikealla.

Balch päätti jo nuorena omistaa elämänsä "hyvyyden palvelukseen". Hän syntyi vuonna 1867 Bostonissa kuusilapsiseen, sosiaalisesti tiedostavaan, keskiluokkaiseen ja onnelliseen perheeseen. Perheen viisi tyttöä pääsivät kouluun samoin kuin velikin. Rakas äiti Nelly kuoli munuaistautiin Balchin ollessa 17-vuotias. Isä Francis Vergnies Balch oli Balchille koko elämän ajan läheinen ja tärkeä ihminen ja hänen ihanteensa. Isä lähetti 18-vuotiaan tyttärensä tämän viimeisenä kouluvuotena Euroopan matkalle, jotta tämä pääsisi yli äidin kuoleman aiheuttamasta surusta. Tästä alkoi Balchin elämänmittainen kiinnostus muita maita ja kulttuureja kohtaan, mitä auttoi se että hän oli koulussa oppinut saksaa, ranskaa, latinaa ja kreikkaa sekä muiden maiden historiaa ja politiikkaa (14).

Balch valmistui uudesta Bryn Mawrin collegesta 22-vuotiaana opiskeltuaan taloustiedettä ja sosiologiaa (21). Tuona aikana vain 0,24 prosentilla amerikkalaisista naisista oli yliopistotutkinto (18). Tämän jälkeen hän vietti Ranskassa vuoden jatkaakseen opintojaan ja naisten opiskelulle Ranskassa asetetuista esteistä huolimatta kirjoitti kotiin palattuaan tutkielman Public Assistance of the Poor in France (1893), jota arvioijat kehuivat sen puolueettomuuden, tarkkuuden ja selkeyden vuoksi (27).

Balch kiinnostui setlementtityöstä osaksi Jane Addamsin takia - heistä tuli myöhemmin hyviä ystäviä - ja alkoi työskennellä setlementtitalon, Denison Housen, hyväksi Bostonin sosiaalisten olojen parantamiseksi. Tätä työtä hän teki kuitenkin vain kolmen vuoden ajan eikä asunut setlementtitalossa (30-35).

Balch jatkoi opintojaan. Hän halusi keskittyä taloustieteiden opiskeluun ja opiskeli alaa vuoden ajan Berliinin yliopistossa, koska Saksa ja varsinkin Berliini oli 1800-luvulla tärkeä opiskelupaikka amerikkalaisille (36-37). Naisilla ei ollut Balchin aikaan mahdollisuutta saada tutkintoa Berliinin yliopistosta, mutta vuosi oli Balchille silti hedelmällinen ja kiinnostava. Kotiinpaluun jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta opettaa taloustiedettä Wellesleyn yliopistossa, mitä hän teki lähes kahdenkymmenen vuoden ajan vuosina 1896-1914. Opettajana hän painotti kenttätyön tärkeyttä ja sitä, että opiskelijoiden piti tutustua henkilökohtaisesti niihin asioihin, joita he tutkivat (56). Sapattivapaan aikana hän kirjoitti kirjan maahanmuutosta, Our Slavic Fellow Citizens (1910), jota pidettiin erinomaisena ja perinpohjaisena tutkimuksena ja johon hän oli kerännyt materiaalia mm. matkustelemalla Kaakkois-Euroopassa (60-63).

Tähänastiset kirjassa kerrotut Balchin elämän tapahtumat kertoivat Balchin avarakatseisuudesta, laajoista tiedoista, tieteellisestä tarkkuudesta ja halusta ottaa itse selvää asioista sekä pyrkimyksestä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, mutteivät kuitenkaan erityisestä rauhantyöstä. Tämä muuttui ensimmäisen maailmansodan aikana, kun Balch otti vapaata työstään osallistuakseen aktiivisesti naisjärjestöjen rauhantyöhön (ja lopulta menetti työnsä Wellesleyssä vahvojen mielipiteidensä takia). Naisjärjestöjen edustajat mm. keskustelivat presidentti Wilsonin kanssa ja lähettivät Eurooppaan lähetystöjä tapaamaan eurooppalaisia päättäjiä.

Balchin työ rauhanjärjestöissä jatkui koko hänen loppuelämänsä ajan ja hänellä oli hyvin tärkeä rooli Naisten Kansainvälisessä Rauhan ja Vapauden Liitossa (WILPF, toimii nykyäänkin) järjestön johtajana ja sen toiminnan alkuunpanijana Genevessä vuosina 1919-1922. (Myös Jane Addams oli yksi WILPFin johtajista.) Erimaalaiset naiset muodostivat ruohonjuuritason verkostoja keskenään ja auttoivat toisiaan; Balch ja hänen ystävänsä esimerkiksi yrittivät saada järjestön jäseniä turvaan Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan aikaan. Järjestön naisten yhteisymmärrys ulottui kansallisuusrajojen yli myös sota-aikoina, ja he tekivät yhteistyötä rauhan hyväksi ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Naisilla ei ollut virallista asemaa, mutta tämä ei estänyt heitä tapaamasta poliitikkoja ja laatimasta lausumia siitä, mikä heidän mielestään olisi oikeudenmukainen ja viisas tapa toimia ja ratkaista kansainväliset ristiriidat.

Balch kääntyi kveekariksi vuonna 1921. Monet hänen ystävistään ja hänen työtovereistaan olivat kveekareita. Kveekarit olivat tunnettuja sosiaalisesta uudistushalukkuudestaan ja pasifismistaan (uskontokunta saikin Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1947), mikä sopi Balchin elämänkatsomukseen hyvin. "It was not alone their testimony against war, their creedless faith, nor their openness to suggestions for far-reaching social reform that attracted me, but the dynamic force of the active love through which their religion was expressing itself in multifarious ways, both during and after the war." (125-126)

Eräs mielenkiintoinen jakso Balchin elämässä oli retki Haitiin vuonna 1926. WILPFin naiset olivat Zürichin kongressissa keskustelleet kolonisoitujen maiden asemasta ja välttämättömyydestä niiden itsehallintoon - mm. tässä he olivat paljon edellä aikaansa - ja tämän seurauksena WILPFin Yhdysvaltain osasto lähetti komitean (viisi naista ja yksi mies, Balch ja afroamerikkalainen Addie Hunton osana ryhmää) tutkimaan tilannetta Haitissa, jonka USA oli valloittanut vuonna 1915. Komitea tutustui maan tilanteeseen perusteellisesti haastattelemalla monia eri aloja edustavia haitilaisia ja yhdysvaltalaisia ihmisiä. Se julkaisi kattavan selvityksen, jossa se käsitteli eri jäsentensä kirjoittamissa luvuissa mm. "maanomistusta, terveyttä, koulutusta, infrastruktuuria, rotusuhteita, järjestyksenpitoa, oikeuslaitosta, lehdistöä, vankiloita sekä amerikkalaisia valloittajia vastaan tehtyjen väärinkäytössyytösten paikkansapitävyyttä" (136). Komitea oli sitä mieltä, että Haitin valloitus oli epäoikeutettu, että nykytilanne oli haitilaisille monella tavalla huono ja epäoikeudenmukainen ja kehotti Yhdysvaltoja heti lopettamaan valloituksensa (136-138). Balch luovutti komitean mietinnön presidentti Calvin Coolidgelle vuonna 1926, ja vaikkei se johtanutkaan välittömiin toimiin, presidentti Hooverin lähettämä virallinen tutkijaryhmä vahvisti vuonna 1930 Balchin ryhmän löydökset. Yhdysvaltalaiset lähtivät Haitista vihdoin vuonna 1934 (139).

Balch ei mennyt naimisiin, mutta hänellä oli aktiivinen sosiaalinen elämä. Koko kirjasta ilmenee ystävyys naisten välillä ja heidän antamansa tuki ja apu toisilleen. Monet Balchin lapsuuden ja nuoruuden koulutovereista (mm. varakas Helen Cheever) pysyivät hänen ystävinään koko hänen elämänsä ajan ja tukivat häntä henkisesti ja rahallisesti, ja esimerkiksi Jane Addamsin ja Balchin välinen ystävyys oli molemmille hyvin tärkeä, vaikka he olivat luonteiltaan aika erilaisia.

Balch eli 94-vuotiaaksi ja pysyi luullakseni aktiivisena viimeisille vuosikymmenille asti. Vuonna 1941 hän julkaisi runokirjan The Miracle of Living.

Balchin katsantokanta oli kansainvälinen ja hän kannatti oikeudenmukaista kansainvälistymistä. Hän teki elämänsä aikana paljon yhteistyötä erimaalaisten ihmisten kanssa ja piti itseään oikeutetusti maailmankansalaisena: "I am a good American but far more deeply and happily I feel myself a citizen of the world. I am at home wherever there are people. Wherever I go I know I shall find cruel sly dishonest unpleasant people and everywhere I shall find magnanimous generous people, men with keen minds, friendly honest open serviceable people who want to help, who want to make friends." (177) 

"If we have a long road ahead of us, we have also come a long way." (178)

Balchia ehdotettiin vuonna 1946 Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi 13 kertaa. Erääksi ehdotuksen tekijäksi mainitaan 16 Finnish Professors of Law / Members of the Finnish Parliament (kaikki muut ehdottajat olivat yksityishenkilöitä).

Edit 20.3.25.

Kristen E. Gwinn: Emily Greene Balch. The Long Road to Internationalism, 2010. University of Illinois Press. 178 tekstisivua + lukukohtaiset viitteet (23 s.) + lähdeluettelo (8 s.) + hakemisto (7 s.).

John R. Mott (rauhannobelistit 1946)

John R. Mottin (1865-1955) Nobelin rauhanpalkinnon perusteeksi sanotaan lyhyesti se, että hän oli Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen johtaja (ei siis perustaja, kuten ensiksi ajattelin). Finnasta löytyy hänen omia teoksiaan vuodesta 1890 alkaen, monet myös suomeksi käännettyinä, mutta koska nämä kuulostivat hyvin uskonnollisilta enkä myöskään tahtonut ainakaan heti tilata hänestä ja samalla NMKY:stä kertovia englanninkielisiä elämäkertoja, tutustuin häneen kahden suomalaiskirjoittajan teosten kautta, Hilja Haahdin Päiväkirjan lehtiä: Kolme julistajaa -kirjasta sekä Yrjö Karilaan Tunsimme Hänet: Aikamme sananjulistajia ja heidän sanomansa -kirjasta.

En ensin ymmärtänyt, mistä syystä Mottille annettiin rauhanpalkinto, koska hän oli nimenomaan kristinuskon julistaja. Karilaan kirjassa on otteita hänen teoksistaan, ja kaikki ovat mielestäni hartauskirjallisuutta: niissä puhutaan rukouksen tärkeydestä, synnin vihaamisesta, esirukouksesta, Kristuksen toiveiden mukaan elämisestä, pyhittäytymisestä, ylpeyden vaarasta, Pyhän hengen työstä ja Kristuksen kutsun kuulemisesta... Ei mitään varsinaisesti ihmisten auttamisesta, lukuun ottamatta ehkä tätä: ... on meidän oltava tekemisissä yksityisten ihmisten kanssa, syntisten, taistelevien, yksinäisten, unohdettujen miesten kanssa, jotka vaeltavat epäilysten ja epävarmuuden sokkeloissa, ... ja meidän on ponnisteltava saadaksemme heidät yhteyteen Kristuksen ja Hänen ohjelmansa kanssa (Karilas, 150). 

Mott myös piti lähetystyötä kristityn velvollisuutena (hänen vuonna 1897 julkaistun kirjansa nimi on Strategic Points in the World's Conquest: The universities and colleges as related to the progress of Christianity), mikä nykyisenä moniarvoisempana aikanamme ei ole yhtään niin ongelmaton asia kuin 1900-luvun alkupuolella. Uskovaisille Mottin kirjat ovat voineet olla elähdyttäviä ja vahvistavia, mutta Nobelin rauhanpalkinto ei ole uskonnollinen palkinto. Palkinnon vastaanottajien pitäisi lisätä yhteisymmärrystä eri kansojen ja eri ihmisryhmien välillä tai vähentää väkivallan todennäköisyyttä näiden välillä, tai työskennellä sosiaalisten ongelmien lievittämiseksi ja poistamiseksi sekä ihmisten elämän parantamiseksi. Tekikö Mott näin?

Palkinnon myöntäminen Mottille kertoo varmasti ajan eurosentrisyydestä, mutta jos hyväksyy tämän ja sen, että kansojen ja ihmisten yhteyteen pyrittiin nimenomaan kristillisyyden kautta, alkaa löytää myös syitä palkinnon myöntämiseen. Vuonna 1950 NMKY:ssä oli maailmanlaajuisesti noin 10 200 yhdistystä ja jäseniä oli noin 3,5 miljoonaa (Haahti, 135), eli se tavoitti hyvin monenlaisia ihmisiä eri puolilla maailmaa. Mottilla olikin aivan erikoinen kyky johtaa suuria kokouksia, hallita ja pitää koossa ja rauhan hengessä yhdistää eri rotuihin ja kansoihin sekä eri uskontunnustuksiin kuuluvia kristittyjä (Haahti, 155). NMKY:n yhdistyksissä ilmeisesti hyväksyttiin ihmiset sellaisina kuin he olivat etnisyydestä, ihonväristä, kansallisuudesta, tuloista, koulutustasosta tai kristillisestä suuntauksesta riippumatta, eli se toimi ruohonjuuritasolla ihmisten välisen yhteisymmärryksen lisäämiseksi.

NMKY:läiset tekivät ilmeisesti myös konkreettista avustustyötä toisen maailmansodan kauhujen lievittämiseksi. Ehkä juuri sen takia Mott sai palkintonsa näin pian sodan jälkeen? Sota-aika! Olisi aivan erityinen luku tarpeen sen jättiläistyön kuvaamiseksi, johon Mott organisoi maailman N.M.K.Y:n niin rintamilla ja rintamien takana kuin sotavanki- ja pakolaisleireissä. ... Hänelle uskottiin jättiläissummien käyttäminen siihen huutavaan hätään, joka maailmassa vallitsi, ja osittain hän joutui itse niitä kokoamaankin. Hän mobilisoi valtavan työarmeijan, niin palkattuja kuin vapaaehtoisia voimia, suorittamaan sekä sosiaalista että hengellistä avustustoimintaa molemmilla taistelevilla puolilla. N.M.K.Y:tä pidettiin sopivimpana elimenä tähän toimintaan, se kun oli kansain-, yhteiskuntaluokkien- ja tunnustustenvälinen, valtiollisesti puolueeton yhtymä. Mutta miltei yli-inhimillinen oli se kuorma, jota Mott joutui sotavuosina kantamaan harteillansa. (Haahti, 157-158) Mott oli sodan aikaan yli 70-vuotias.

Vuodesta 1891 kuolemaansa saakka Mott matkusti jatkuvasti ympäri maailmaa puhujamatkoillaan tai konferensseissa, huolimatta siitä että hän kärsi matkapahoinvoinnista ja meritaudista. Hän matkusti ilmeisesti neljä kertaa kokonaan maailman ympäri ja oli 70:een ikävuoteensa mennessä ylittänyt Atlantin noin sata kertaa (Haahti, 144, 152). Monilla matkoilla oli mukana myös hänen rakas vaimonsa Leila, jolla oli ajankohtaan nähden harvinaisesti maisterintutkinto (Haahti, 145-153). Mott kävi myös Suomessa puhujamatkoilla viisi kertaa (vuosina 1899, 1909, 1916, 1926 ja 1946; Karilas, s. 126). Hän käsitteli puheissaan usein samoja teemoja, mutta sovitti puheensa kuitenkin aina yleisönsä mukaan.

Puhujamatkojen aikataulu oli hyvin tiivis: puheiden pidon lisäksi Mott tapasi kuulijoitaan tuntikausien ajan kahden kesken ja keskusteli heidän kanssaan heidän ongelmistaan, tarvittaessa tulkin välityksellä. Puhuessaan nuorena hänen kanssaan kahden kesken Haahti tunsi Jumalan läheisyyttä, selkeyttä ja ennenkokematonta onnea, vaikkeivät Mottin sanat itsessään olleetkaan erikoiset (Haahti, 66-68). Myös yleisöpuhujana hän oli ilmeisesti vaikuttava ja innostava, vielä 80-vuotiaanakin.

Kun Mott oli 1800-luvun lopulla Englannissa kokouksessa ollessaan pyörtynyt ja samalla kaatuessaan loukkaantunut, hän huomasi, että hänen täytyy myös levätä. Hän siis otti vastaan ystävänsä lahjan, maapalstan Quebecistä Kanadasta järven rannalta, rakensi sinne itse hirsihuvilan ja vietti siellä joka vuosi kesälomansa nauttien perheensä ja ystäviensä kanssa ulkoilmaelämästä (Haahti, 150-152).

Mottin työn painopisteistä kertoo 6-osainen, noin 3000 sivua käsittävä teos, jonka Mott kokosi arkistoistaan: osissa käsitellään Ylioppilaitten Vapaaehtoisliikettä (eli lähetystyötä), Ylioppilaitten Kristillistä Maailmanliittoa, Amerikan NMKY:tä ja NMKY:n Maailmanliittoa ja Kansainvälistä Lähetysneuvostoa. Viimeinen osa sisältää hänen hengellisiä puheitaan ja esitelmiään, joita ei ole muualla julkaistu (Haahti, 166).

Mottia arvostettiin myös Suomessa. Hänelle luovutettiin vuonna 1946 New Yorkissa presidentin myöntämä Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkki (Haahti, 167), eli ehkä NMKY:läiset olivat auttaneet myös suomalaisia. Mott itse sanoi Suomesta 1920-luvulla näin: "Suomi on ihana maa. Se on vallannut minun sydämeni. Ja se muistuttaa minulle näitä sanoja: "Siltä, joka on paljon saanut, vaaditaan paljon." Mitä Herra on Suomelle antanut? Ihmeellisen historian, aivan hämmästyttävän henkisen perinnön ja nyt vapauden, tavattomia ruumiin kykyjä ja korkean sivistyksen niin ettei ainoakaan maa voi osoittaa sellaista lukutaitoa kuin Suomi. Ja arvelen, että harvoissa maissa suhteellisesti niin moni ylioppilas tulee kansan syvistä riveistä kuin Suomessa... Jumala on antanut Kristuksen selkeän evankeliumin tälle kansalle." (Karilas, 154-155,  lainaus Mottin teoksesta Kaksi esitelmää. Kristuksen lähetyskäskyn velvoitus, 1928(?). )

Haahdin kirjoitus Mottista selittää ehkä sitä, miksi Jean Sibeliuksen uskonnollinen sisar Linda Sibelius lähti lähetyssaarnaajaksi Tunisiaan; matka valitettavasti "epäonnistui surkeasti" (Helsingin Sanomat, artikkeli ikävä kyllä maksumuurin takana). Mott kannusti ylioppilaita ilmoittautumaan vapaaehtoisiksi lähetystyöhön, ja jotkut Haahdin ystävistä tekivätkin tällaisen lupauksen. Haahti mainitsee (s. 116) Selma Rainion, joka lähti Ambomaalle 1900-luvun alussa ensimmäisenä lääkärinä ja Helmi Heikinheimon (s. 121), joka työskenteli Kiinassa vuosina 1911-1916 Keski-Kiinan ainoana eurooppalaisen koulutuksen saaneena naislääkärinä.

Edit 12.1.25.

Hilja Haahti: Päiväkirjan lehtiä. Kolme julistajaa, 1950. Otava. 336 sivua. Kirja on eräänlainen uskonnollinen elämäkerta: Haahti kertoo siitä, miten Mott, Karl Povlsen ja Dirk Hermanis Dolman vaikuttivat hänen elämäänsä, sekä Mottin käynneistä Suomessa. Teksti on eloisaa ja sujuvaa, vaikkakin varsin uskonnollista. Mottia käsittelevässä osuudessa (s. 23-167) on myös esimerkiksi mielenkiintoista kuvausta naisylioppilaan elämästä 1800-luvun lopulla sekä ylioppilaiden kokousmatkasta Norjan tuntureille. Kirjassa on Mottin lyhyt uskonnollispainotteinen elämäkerta.

Yrjö Karilas: Tunsimme Hänet. Aikamme sananjulistajia ja heidän sanomansa, 1955. Kuva ja sana. 336 sivua. Karilaan kirjan Mottin elämäkerrassa (s. 117-133) on aika lailla samat tiedot kuin Haahdinkin kirjassa, mutta kirjassa on myös otteita Mottin teoksista (s. 134-158). Muita kirjassa käsiteltyjä henkilöitä ovat Tojohiko Kagava (= Toyohiko Kagawa, japanilainen kristitty pasifisti), Stanley Jones, Albert Schweitzer, Eivind Berggrav, O. Hallesby ja Frank Mangs.

Cordell Hull: The Memoirs of Cordell Hull, 1948 (rauhannobelistit 1945)

 

Tilasin kaukolainana nimen perusteella vuoden 1945 rauhannobelistin, yhdysvaltalaisen lakimiehen, poliitikon ja pitkäaikaisen ulkoministerin, demokraatti Cordell Hullin (1871-1955), muistelmat. Sain yhden kirjan sijaan kaksi tiiliskiveä. Kirjoissa on yhteensä 1742 sivua, joista noin 1600 sivua käsittelee Hullin kahdentoista vuoden pituista ulkoministerikautta sekä näihin sisältyen noin 1100 sivua toisen maailmansodan aikaisia vuosia (1939-1945), Yhdysvaltain roolia maailmanpolitiikassa ja Cordell Hullin toimintaa näinä vuosina. En lukenut kirjoja. En edes Yhdistyneiden Kansakuntien perustamiseen liittyvää jaksoa kirjan lopussa, vaikka se liittyykin läheisesti rauhanasiaan - kaikki kunnia rauhannobelistille, mutta en vain jaksanut lukea kirjan yksityiskohtaista, toimintapainotteista, kuivakkaa, faktapitoista kuvausta poliittisista tapahtumista, keskusteluista ja päätöksistä.

Tutustuin kirjoihin kuitenkin jonkin verran: luin niistä ensimmäiset noin 60 sivua eli siihen asti, kun Hull oli lähes nelikymppinen kongressin jäsen, sekä kirjan viimeisen luvun What of the Future?. Hull eli lapsuutensa ja nuoruutensa Tennesseen takamailla viisilapsisessa aluksi varsin köyhässä perheessä, jonka elanto tuli maanviljelyksestä ja tukkien rahtauksesta ja myynnistä. Koti sijaitsi etelä- ja pohjoisvaltioiden rajalla, ja Yhdysvaltain raa'an sisällissodan (1861-1865) jäljet näkyivät ja muistot elivät edelleen alueella.

Siinä vaiheessa kun perheen pojat tarvitsivat paikkakunnan koulua pidemmälle menevää koulutusta, isällä oli enemmän rahaa ja hän myös piti poikiensa koulutusta tärkeänä (tyttäriä perheessä ei ollut). Hull lähti kotoa jo teini-ikäisenä koko ajan isommille paikkakunnille opiskelemaan, aluksi kahden vanhemman veljensä kanssa. Hänen koulunsa ja opettajansa vaikuttavat olleen yllättävän hyviä, ja hänestä tulikin lakimies jo 19-vuotiaana, alle vuoden opiskelun jälkeen, Tennesseen Cumberland Law Schoolista, joka oli monien aikaisempien ja myöhempien kongressin jäsenten ja senaattorien arvostettu opinahjo (s. 26-27). Hän meni jo alle 21-vuotiaana mukaan politiikkaan (tuohon aikaan täysi-ikäisyyden raja oli 21 vuotta) ja hänet valittiin osavaltion lakia säätävään elimeen (State Legislature, s. 27).

Kun Espanjan-Yhdysvaltain sota alkoi vuonna 1898, hän kokosi tennesseeläisistä vapaaehtoisista joukkueen ja matkusti sen kapteenina (captain) Kuubaan, muttei osallistunut taisteluihin vaan järjesti alueella hallinnollisia asioita.

31-vuotiaana Hullista tuli töistään luopuvan tuomarin pyynnöstä Tennesseen osavaltiossa laajalla alueella kiertävä tuomari, jonka vastuulla oli kaikki avioliitoista, avioeroista ja siviilitapauksista työtapaturmakorvauksiin ja ilmeisesti myös rikosoikeuteen. Hän teki hartiavoimin töitä purkaakseen rästissä olevat tapaukset ja perehtyäkseen hänelle uusiin lainkohtiin ja omista sanoistaan päätellen oli ankara mutta reilu tuomari (s. 38-41). Kuvaus erään avioerotapauksen ratkaisusta kuulosti varsinkin ajankohdan (1902?) huomioon ottaen oikeudenmukaiselta ja järkevältä, ja oli myös kiinnostavaa, ettei Hull tuominnut avioeron osapuolia vaan ymmärsi eron syyt:

An important divorce case came up for trial when I first went on the bench. The couple, who had five children, were excellent people but incompatible. I learned later that both husband and wife were very much afraid to have me try the suit. They said: "He's a bachelor and a comparatively young man, and is liable to do just anything in disposing of our children." When I came to decide the case, I directed that the children who had reached the age of some degree of discretion should be permitted to choose between going with their father or their mother, while those of tender age should be placed in charge of the mother. Both sides were entirely pleased. (41)

Vuonna 1906 Hull päätti ystäviensä pyynnöstä pyrkiä kongressiin ja tuli valituksi 35-vuotiaana (s. 42-44). Tästä alkoi hänen poliittinen uransa koko maan tasolla, joka jatkui lähes keskeytyksettä vuoteen 1944 asti kongressinjäsenenä, senaattorina ja lopulta ulkoministerinä. Ulkoministerinä hän toimi 12 vuotta, kauemmin kuin kukaan muu amerikkalainen, ja nykykirjoittaja Joseph Scott sanoo, että hänestä olisi saattanut tulla myös presidentti, jollei Franklin D. Roosevelt olisi päättänyt jatkaa presidenttinä.

Hull oli ilmeisesti hyvin tärkeä Yhdistyneiden Kansakuntien perustamisessa. Franklin D. Roosevelt sanoi häntä "Yhdistyneiden kansakuntien isäksi" (Scott), ja tästä toiminnasta hänelle myönnettiin myös Nobelin rauhanpalkinto. Hän itse pitää YK:n luomista yhteistyönä: The United Nations came into being after elaborate, painstaking study over a period of years by experts of many countries. ... Let us not, however, expect the United Nations to perform a miracle. Its Charter is a human instrument, not a perfect one. The organization requires time, patience, and a spirit of cooperation among nations if it is to function effectively. (1736) Hän ilmeisesti kannatti sekä rauhanturvajoukkojen perustamista että tietyssä määrin myös aseistariisuntaa (Scott, 1737).

Lukemieni osuuksien perusteella Hull oli rauhallinen, harkitsevainen, tunnollinen ja työteliäs ihminen, joka pyrki toimimaan näkemyksensä mukaan oikein, vaikka asia olisi ollut epäsuosittukin, kuten tuloveron ajaminen hänen kongressissa olonsa alkuaikoina (tätä pidettiin silloin poliittisena itsemurhana, s. 48). Hän ei kongressissa halunnut ajatella vain oman osavaltionsa etua, vaan myös sitä, että laeista olisi etua koko maalle (s. 46). Hän vaikutti ihmiseltä, joka ajatteli itsenäisesti ja piti päänsä vastustuksesta huolimatta, mutta suhtautui silti sovinnollisesti muihin ihmisiin ja maihin ja pyrki etsimään yhteisymmärrystä.

Englanninkielisestä Wikipediasta paljastui kuitenkin hyvin ikävä seikka: sen mukaan vuosina 1939-1940 Hull esti juutalaispakolaisia kuljettavan laivan pääsyn USA:han ja pakotti sen palaamaan Eurooppaan, kieltäytyi muutenkin auttamasta juutalaisia ja kielsi USA:n ulkomaiden lähetystöjä myöntämästä juutalaisille viisumeita. Tämä on käsittämätöntä, varsinkin kun ottaa huomioon, että hänen vaimonsa Frances, jolle kirja on omistettu, oli juutalainen. Hän ei myöskään hyväksynyt kirjan kirjoitusaikana vähemmistöjen usein "vasemmistolaisten tai taantumuksellisten ääriainesten" yllyttämää "propagandaa", koska piti sitä haitallisena (s. 1738). Tästä asiasta Hull puhuu vain yhdessä kappaleessa kirjan lopussa eikä anna siitä yksityiskohtaisempia tietoja; ei kuulosta kuitenkaan vähemmistöjen kannalta kovin ymmärtäväiseltä. Hullista jäi minulle siis loppujen lopuksi jonkin verran ristiriitainen kuva. Pitää vain hyväksyä se, että vaikka jotkut ihmiset ovat voineet saada aikaan oikein hyviä asioita, he ovat silti saattaneet olla täysin väärässä joissakin asioissa.

Kirjassa puhutaan myös Suomesta, hakemiston mukaan aika monessakin kohdassa. Tässä vuoden 1939 tapahtumista, jolloin Neuvostoliitto pyrki laajentamaan aluettaan:

The same pressures [as in the Baltic states], however, did not work in the case of Finland. That doughty little nation gave every evidence of fighting rather than yielding. She accepted the same type of invitation that had been extended to the other Baltic states, to send her Foreign Minister to Moscow for discussions; but her acquiescence ended there. The proverbial sympathies of Americans for the "underdog" were with little Finland, and they appreciated Finland's unique determination to pay her debts to this country; but we hesitated to inject the United States into the dispute. I felt that in doing so we might very well aggravate rather than resolve it. And I did not wish to alienate Russia, feeling that at some future time she might veer away from her apparently close relationship to Germany.
          When Finnish Minister Hjalmar Procopé sought a promise from me on October 5 that we would say something to the Soviet Government in the event Russia made demands on Finland, I said to him that this would not be within the function of our Government, although we were always interested in the well-being of the people of Finland. (702)

Kirjan pienellä painettu hakemisto on 62 sivun pituinen; myös tästä huomaa, että kirjassa on paljon asiaa. Yhdysvaltain politiikasta, sotahistoriasta ja toisesta maailmansodasta kiinnostuneille tämä kirja saattaisi olla mielenkiintoista luettavaa. Minulle siis ei, vaikka loppuluvussa olikin monia hyviä ajatuksia. Tässä joitakin:

Major wars are generally followed by a widespread feeling of uneasiness, impatience, unrest, and suspicion. Our people and leaders and the peoples and leaders of other nations must be willing to overcome this feeling. They must examine with sympathy and patience the views of others. They must try to ascertain the true facts in any situation. They must avoid assuming adamant positions. They must refrain from exaggerating and overemphasizing their own claims and from appealing to prejudice. (1736) 

Democracy is not a static structure, like a cathedral or a skyscraper. Once erected, it cannot be expected to stand by itself from generation to generation. It is a living organism, and therefore must be cared for, guarded, nurtured, and guided. (1730)

 

 

 

Kirjan kannessa mainittu Cordell Hull Foundation for International Education näköjään sponsoroi ulkomaisia vieraiden kielten ja muidenkin aineiden opettajia, jotka haluavat työskennellä jonkin aikaa Yhdysvalloissa. Se toimii nykyäänkin.

 

Kirjan omistuskirjoitus: To Ambassador Seppala - May 1960 bring us a greater understanding of the ideals of Cordell Hull. Mario Bernandez(?)

 

 

Seuraavat nobelistit ovatkin jo muita kuin poliitikkoja, onneksi.

Edit 18.12.24 (pieni korjaus).

Cordell Hull: The Memoirs of Cordell Hull, in two volumes, 1948. The Macmillan Company, New York. Volume I: 916 sivua, Volume II: 826 tekstisivua (s. 917-1742) ja hakemisto (62 sivua).

Kooste 1930-luvun rauhannobelisteista

1930-luvun rauhannobelisteista lukeminen on ollut minulle todella hankalaa ja heidän kirjojensa läpikäymiseen on mennytkin yli kaksi vuotta. Vuosikymmenen lopussa alkanut toinen maailmansota oli sellainen inhimillisyyden ja terveen järven musta aukko, että se ja 1930-luvun väkivaltaiset tapahtumat löivät leimansa lukemiseeni ja tekivät siitä yhtä rauhannobelistia lukuun ottamatta synkän tuntuista ja vaikeaa, varsinkaan kun minua ei kansainvälinen politiikka kuitenkaan kovin paljon kiinnosta.

Suuri osa 1930-luvun palkituista työskenteli kansainvälisen yhteisymmärryksen hyväksi joko pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa, kuten lähes kaikki aiempienkin vuosikymmenien palkitut. Amerikkalainen Nicholas Murray Butler toimi Yhdysvalloissa aktiivisesti Kansainliiton ja kansainvälisten sopimusten hyväksi (vaikkei hänen maansa ollutkaan Kansainliiton jäsen) ja oli hyvin innostunut 1920-luvulla aikaansaadusta Nobelilla palkitusta Kellogg-Briand-sopimuksesta, joka kielsi sodankäynnin politiikan välineenä. Brittiläinen sosialisti Arthur Henderson sai palkinnon toiminnastaan Kansainliitossa, samoin toinen englantilainen Robert Cecil. Henderson palkittiin myös aseistariisunnan edistämisestä.

1930-luvulla rauhanpalkinto myönnettiin ensimmäistä kertaa muualle kuin Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin eli argentiinalaiselle Carlos Saavedra Lamasille, joka toimi sovittelijana Bolivian ja Paraguayn välillä rauhan aikaansaamiseksi ja oli myös esimerkiksi työskennellyt kansallisen ja kansainvälisen työlainsäädännön parissa. Vuoden 1922 Nobel-palkinnon saajan, vuonna 1930 kuolleen norjalaisen Fridtjof Nansenin työ jatkui Nansenin kansainvälisessä pakolaistoimistossa, joka palkittiin järjestönä Nansen-passista vuonna 1939.

Palkituissa oli mukana myös henkilöitä, joiden toiminnan painopiste oli muualla kuin kansainvälisissä sopimuksissa, vaikka heidänkin näköalansa toki ulottuivat omaa maata laajemmallekin. Aikanaan hyvin tunnettu ruotsalainen arkkipiispa Nathan Söderblom työskenteli kristillisten kirkkojen ekumenian hyväksi ja pyrki saamaan etenkin protestanttiset kristilliset kirkot puolustamaan rauhaa ja kansainvälistä yhteistyötä. Hän oli rauhannobelisteissa tietääkseni ensimmäinen kirkon edustaja. Vaikutusvaltainen saksalainen lehtimies Carl von Ossietzky toimi todella rohkeasti natseja vastaan Saksan sisällä ja vastusti ennen heitä myös muiden Saksan hallitusten epäoikeudenmukaisuuksia. Brittiläinen Norman Angell toimi vuosikymmeniä rauhan puolesta. Hän pyrki mielestäni kehittämään kansainvälisen yhteistyön teoriaa ja perustelemaan teoksessaan The Great Illusion (1909, uudistettu painos 1938) kansantajuisesti, miksi yhteistyö eri maiden välillä on taloudellisesti ja muiden järkisyiden takia nykymaailmassa aina parempi ratkaisu kuin sodat. Hänen lyhyttä kirjaansa pidetään nykyäänkin kansainvälisten suhteiden klassikkona.

Ainakin kaksi tämän vuosikymmenen rauhannobelistia alkoi puolustaa siirtomaiden oikeuksia ja vastustaa kolonialismia - Nicholas Murray Butler epäsuoremmin, Carl von Ossietzky hyvin suorapuheisesti.

Minulle läheisin ja kiinnostavin rauhannobelisti tällä vuosikymmenellä oli Jane Addams, järjestyksessä toinen rauhanpalkinnon saanut nainen ja oikeastaan ainoa, jonka kirjan lukemisesta nautin. Hänen palkintonsa myöntämisperusteeksi sanotaan se, että hän oli Naisten Kansainvälisen Rauhan ja Vapauden Liiton johtaja, mutta hänen toimintansa tästä puolesta en saanut tietoa. Addams oli kuitenkin perustanut Ellen Gates Starrin kanssa vuonna 1889 Chicagoon setlementtitalo Hull-Housen köyhään kaupunginosaan ja oli Hull-Housen hyvin monipuoliseksi ja laajaksi kehittyneen toiminnan kautta auttanut paljon alueen köyhiä maahanmuuttajia ja muita asukkaita ja näin edistänyt sosiaalista oikeudenmukaisuutta oman maansa sisällä.

Henkilöpalkittuja oli tällä vuosikymmenellä kahdeksan, joista yksi oli lähes 30 vuoden tauon jälkeen nainen. Joukossa oli yksi ruotsalainen, saksalainen ja ensimmäisenä eteläamerikkalaisena argentiinalainen, kaksi yhdysvaltalaista ja kolme brittiä. Yksi palkinto myönnettiin järjestölle, Nansenin kansainväliselle pakolaistoimistolle; kahtena vuonna palkintoa ei jaettu. Palkittujen keski-ikä palkinnonsaamisvuonna oli 64 vuotta. Palkittujen ammatteja olivat poliitikko (Angell, Henderson, Lamas ja Cecil), juristi (Lamas, Cecil), professori (Butler, Lamas), journalisti (Angell, von Ossietzky), diplomaatti (Butler, Cecil) sekä teologi ja arkkipiispa (Söderblom), filosofi (Butler), ammattiyhdistysaktivisti (Henderson) ja sosiaalipoliitikko (Addams).

Tässä lista 1930-luvun palkituista ja heidän palkintoperusteistaan (tähdellä merkityistä olen kirjoittanut itse).

* Nathan Söderblom, 1930, Ruotsi - Kirkon työstä maailmanrauhan eteen
* Jane Addams, 1931, Yhdysvallat - Naisten Kansainvälisen Rauhan ja Vapauden Liiton johtaja
* Nicholas Murray Butler, 1931, Yhdysvallat - Kellogg-Briand-sopimus
1932 - ei jaettu
* Norman Angell (Ralph Lane), 1933, Iso-Britannia - The Great Illusion
* Arthur Henderson, 1934, Iso-Britannia - Toiminnastaan Kansainliitossa ja Geneven aseistariisuntakonferenssissa
* Carl von Ossietzky, 1935, Saksa - Natsien vastustus
Carlos Saavedra Lamas, 1936, Argentiina - Toimi sovittelijana Bolivian ja Paraguayn välillä Chacon sodan päättämiseksi
* Robert Cecil, 1937, Iso-Britannia - Työstään Kansainliitossa
Nansenin kansainvälinen pakolaistoimisto, 1938, Kansainliitto - Nansen-passi
1939 - ei jaettu toisen maailmansodan takia

Nathan Söderblom

 

Jane Addams

 

Nicholas Murray Butler

 

Norman Angell

 

Arthur Henderson

 

Carl von Ossietzky

 

Carlos Saavedra Lamas

Robert Cecil

 

Edit 10.12.24 (korjaus).

Robert Cecil: An Emergency Policy. An urgent proposal for the United Nations, 1948 (rauhannobelistit 1937)

Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin tänä vuonna japanilaiselle Nihon Hidankyō -järjestölle eli Hiroshiman ja Nagasakin atomipommeista selviytyneiden järjestölle. Järjestö tekee tärkeää työtä ydinaseettoman maailman puolesta, niin ettei kenenkään enää koskaan tarvitsisi kärsiä ydinaseiden takia tai edes pelätä niitä. Onnea voittajalle!

Itse olen rauhannobelistisarjassani vuodessa 1937, jolloin palkinto annettiin brittiläiselle Robert Cecilille (1864-1958), aikaisemman pääministerin Robert Salisburyn pojalle. Robert Cecil oli aktiivinen Kansainliittoa suunniteltaessa ja oli mukana sen toiminnassa vuoteen 1945 eli Yhdistyneiden Kansakuntien perustamiseen asti, jolloin Kansainliitto sulautettiin siihen. Tästä työstään Kansainliitossa hän sai rauhanpalkintonsakin.

Hän kirjoitti aiheesta myös kirjan Geoffrey Butlerin kanssa (A Handbook to the League of Nations, 1919) sekä julkaisi muitakin kirjoja. Halusin kuitenkin päästä asiasta vähällä (miespoliitikot ovat mielestäni vähiten kiinnostavia rauhannobelisteja), joten luin häneltä vain alle 30-sivuisen pamfletin, joka on julkaistu paljon rauhanpalkinnon saamista myöhemmin, vuonna 1948. Kirjan kanteen (jäänyt harmillisesti kirjastotarran alle) on painettu teksti An urgent proposal to United Nations, kiireellinen ehdotus Yhdistyneille Kansakunnille.

Cecil kirjoittaa kirjasessaan, ettei hän usko minkään kansan tai hallituksen enää kahden hirvittävän tuhoisan, julman ja verisen, Euroopan raunioittaneen maailmansodan jälkeen haluavan sotaa. Hän pitää kuitenkin kommunismia, sen uskonnon (ja hänen mukaansa samalla myös sivilisaation perustan) vastaisuutta ja sitä, että kommunistit puhuvat avoimesti vallankumouksesta tavoitteidensa saavuttamiseksi, vaarallisena asiana. Hän ei tahdo väkivalloin pakottaa venäläisiä tai muitakaan kansoja omaksumaan omia näkemyksiään, vaan pitää rauhan säilymistä maailmassa erittäin tärkeänä. Hän vilauttaa kirjassa (s. 11) ehdotusta maailmanhallituksesta (World Government) ja sitä melkoisesti todennäköisempää Euroopan liittoa (European Federation), muttei pidä kumpaakaan vielä tarpeeksi ajankohtaisena. Pysyvän rauhan saavuttamiseksi hän siksi ehdottaa Yhdistyneille Kansakunnille uutta kansainvälistä sopimusta, joka toimisi ehkäisevänä tekijänä mahdollista väkivaltaisuuksien aloittamista vastaan, koska vihamielisyyksien aloittaja tietäisi saavansa vastaansa voimakkaan ja varsin yksimielisen kansainvälisen vastarinnan.

Uutta sopimusta tarvitaan Cecilin mielestä siksi, että YK:n peruskirjassa on eräs suuri ongelma. YK:n tärkeään rauhan ja turvallisuuden kysymyksiä käsittelevään turvallisuusneuvostoon (Security Council) kuuluu viisi vakituista jäsentä - Kiina, Ranska, Venäjä eli silloinen Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Yhdysvallat - sekä pamfletin kirjoitusaikaan kuusi (nykyään kymmenen) vaihtuvaa jäsenmaata. Merkittävän päätöksen tekemistä varten jokaisen turvallisuusneuvoston viiden pysyvän jäsenmaan täytyy olla samaa mieltä ja jokaisella näistä viidestä on siis veto-oikeus päätöksiin. Cecilin mielestä on kuitenkin todennäköistä, että jokin näistä viidestä maasta olisi mukana mahdollisissa tulevissa sodissa tai väkivaltaisuuksissa. Yksimielisyys näiden välillä on siis liikaa vaadittu ja heikentää turvallisuusneuvoston toimintamahdollisuuksia. Veto-oikeutta pitäisi siis muuttaa, mutta tähän tarvittaisiin taas näiden viiden turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenmaan yksimielinen päätös (s. 14). Näin jälkikäteen ajateltuna on omituista, että noiden viiden turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenmaan asema lujitettiin YK:n säännöissä noin vahvaksi.

Puhuessaan turvallisuusneuvoston ongelmista Cecil oli täysin oikeassa. Toiseen maahan hyökännyt ja siellä lähes kolme vuotta sotaa käynyt Putinin Venäjä on edelleen YK:n turvallisuusneuvoston jäsen, mikä on järjetöntä. Luulisi että asian voisi muuttaa jotenkin, vaikka lisäämällä säännön, jonka mukaan valtio menettää paikkansa turvallisuusneuvostossa, jos kansainvälinen rikostuomioistuin on antanut sen johtajasta (tai muusta tärkeästä poliitikosta) pidätysmääräyksen sotarikosten takia. Tällaiseen lisäykseen riittäisi ehkä YK:n yleiskokouksen enemmistöpäätös eikä siihen tarvittaisi turvallisuusneuvoston hyväksyntää.

Cecil ehdottaa edellä olevista syistä YK:lle mainittua lisäsopimusta, joka määrittelisi aggression kansainväliseksi rikokseksi. Jos jokin maa hyökkäisi toiseen maahan, tämä toinen maa voisi pyytää apua sopimuksen muilta jäsenmailta sekä asettaa kiistakysymyksen YK:n ratkaistavaksi, jos hyökkääjämaa tekee samoin (s. 16-17).

I do not say that this or any other document can make aggression impossible. If a powerful State is determined on war, nothing can prevent it doing fearful injuries to its own citizens and those of other countries. The only complete remedy is for men to agree to banish the idea of war from international relations, for it is on ideas that action depends. (17)

Tämän pamfletin perusteella Cecil piti rauhaa tärkeänä asiana, joten ainakin siltä kannalta hän vaikuttaa hyvältä rauhanpalkinnon saajalta - muusta hänen toiminnastaan en tiedä kuitenkaan mitään. Kun tämä kirjanen julkaistiin, Cecil oli jo 84-vuotias, eli hän oli aktiivinen vielä hyvin iäkkäänä. Kirjasen teksti on kirjoitettu ymmärrettävästi ja helposti lähestyttävästi; tällainen kirjoitustyyli varmasti auttoi häntä hänen toiminnassaan.

Cecilillä näyttää olleen kuitenkin ainakin yksi sokea piste, kuten lähes kaikilla muillakin tähänastisilla rauhannobelisteilla. Kirjasen alussa Cecil puhuu siitä, että väkivaltaisuudet ovat Intiassa ja eräissä muissa maissa mahdollisia. Myöhemmin, enemmän Eurooppaan liittyen, hän sanoo: By all means let us consider impartially any demand that is made upon us. If it is a just demand we should meet it. Not because that is the way to buy peace but because it is a just demand. (9) Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hän ei sisällyttänyt Intian jo vuosikymmeniä jatkuneita itsenäistymispyrkimyksiä Iso-Britanniasta noihin oikeutettuihin vaatimuksiin. Tämä on tosin vain tekstistä saamani vaikutelma, sitä ei voi tämän kirjasen perusteella varmasti sanoa.

Lisäys: Cecil näyttää puolustaneen naisten oikeuksia. Kun suffragetteja vangittiin kansalaistottelemattomuuden takia, Robert Cecil, Keir Hardie ja jotkut muut parlamentin jäsenet yrittivät saada heidät tunnustetuksi poliittisiksi vangeiksi. (Sylvia Pankhurst: The Suffragette Movement, 1931, lainattu kirjassa Dale Spender: Women of Ideas, s. 746)

Edit 13.12.24 (lisätty viimeinen kappale), 14.12.24 (lisäys teosviitteeseen)

Robert Cecil (Edgar Algernon Robert Gascoyne Cecil; Lord Cecil of Chelwood): An Emergency Policy. An urgent proposal for the United Nations, 1948 [vuosilukua ei ole julkaisutiedoissa, vaan vain Cecilin kirjoituksen lopussa olevassa päiväyksessä]. Hutchinson & Co. 18 tekstisivua sekä liitteet: luonnos YK:n lisäsopimukseksi (4 sivua) sekä aiheen kannalta tärkeitä YK:n peruskirjan artikloita (7 sivua).

Carl von Ossietzky, osa Sigurd Hoelin esipuheesta (rauhannobelistit 1935, käännös)

Käänsin osan (s. 5-10) norjalaisen kirjailijan Sigurd Hoelin pitkästä esipuheesta kirjaan Ossietzky talar (1937, kirjoitus kirjasta edellisessä bloggauksessa), koska siitä saa hyvän käsityksen tämän vuonna 1935 Nobelin rauhanpalkinnon saaneen saksalaisen rauhanpuolustajan toiminnasta ja luonteesta.

Viime vuosina ja kuukausina on levitetty niin paljon epätotuuksia ja valheita Ossietzkysta – osittain tiedon puutteesta, vaikka sanojien pitäisi tietää paremmin, osittain suoraan vastoin parempaa tietoa – että uskon joidenkin yksinkertaisten tosiasioihin perustuvien tietojen tästä rauhanystävästä, keskitysleirivangista ja Nobel-palkinnon saajasta olevan paikallaan.

Tarkastellaan vähän lähemmin taantumuksellisen (reaktionära) lehdistön väitteitä.

Ensimmäinen kuuluu: Ossietzky on juutalainen kommunisti, ja juuri kansainvälinen juutalainen kommunistiklikki on tyrkännyt hänet esiin Nobel-palkinnon saajaehdokkaaksi.

Tämä väite on esitetty vastoin parempaa tietoa, ja se kuuluu agitaation alhaisimpaan lajiin, jonka on laskelmoitu vaikuttavan kaikkein tietämättömimpiin ihmisiin, niihin jotka ovat sitä mieltä, että juutalaiset ja kommunistit ovat kumpikin vaarallisia asioita, ja että juutalaiset kommunistit ovat pahempia kuin peikot (värre en sotaren). Kuten nyt lienee yleisesti tunnettua, Ossietzky ei ole sen enempää juutalainen kuin kommunistikaan. Hän syntyi vuonna 1889 Hampurissa aatelisille katolilaisille vanhemmille (hän sanoutui irti vapaaherra-arvostaan ja jätti katolisuuden), ja hän on monella tavalla puhtaampi ”arjalainen” kuin Hitler. Poliittiselta kannaltaan hän oli ja on puolueeton demokraatti (”puolueeton mies vasemmalla”, sanoo hän itse). Poliittisena kirjoittajana hän vastusti kaikkia diktatuurin muotoja, sillä hänen mielestään diktatuuri johtaa väistämättä taantumukseen. Hän vastusti kaikkea nationalismia, sillä hän uskoi nationalismin perustuvan taantumukselle ja johtavan pidemmälle taantumukseen. Hän vastusti kaikkea ”rauhanomaista” varustelua riippumatta siitä, missä tämä tapahtui, sillä hänen mielestään kaikki varustelu väistämättä johtaa sotaan.

Tästä ei millään tavalla seuraa se, että hän aivan mekaanisesti tuomitsi saman mittapuun mukaan jokaisen diktatuurin, kaikki puolustuslaitokset.

Toinen väite kuuluu: Ossietzky ei ollut millään tavalla merkittävä rauhanystävä.

Tarkastellaan lähemmin tätä vastaväitettä.

Ossietzkyn aktiivinen toiminta rauhanaatteen hyväksi alkoi jo ennen maailmansotaa. Vuonna 1913 hän sai ensimmäisen vankilatuomionsa preussilaisesta militarismista kirjoittamansa artikkelin johdosta. Se käsitteli tunnettua tapausta Zaberissa, jossa muuan luutnantti iski sapelilla eräitä siviilejä, koska nämä eivät hänen mielestään olleet tarpeeksi kohteliaita. Viranomaisten näkemyksen mukaan ei ollut viisasta antaa Ossietzkyn kärsiä rangaistusta ja hänet armahdettiin.

Seuraavien neljän vuoden ajan Ossietzky otti osaa maailmansotaan jalkaväkisotilaana ja lopulta korpraalina. Vuonna 1919 hän alkoi julkaista pasifistista viikkolehteä Hampurissa. Samana vuonna professori Quidde (myöhempi rauhanpalkinnon saaja) nimitti hänet Berliinin saksalaisen rauhanyhdistyksen sihteeriksi. Siellä hän perusti kansainvälisen järjestön ”Ei koskaan enää sotaa”. Samaan aikaan hän työskenteli erilaisissa porvarillisissa vasemmistoradikaalien (?, borgerliga, vänsterradikala) sanomalehdissä ja aikakauslehdissä, mm. ”Das Tagebuchissa”. Hän lähti rauhanjärjestöstä, koska piti sen politiikkaa epäkäytännöllisenä ja virheellisenä, mutta artikkeleissaan hän jatkoi työtä militarismia vastaan rauhan puolesta. Erityisesti hän pyrki parempaan yhteisymmärrykseen Ranskan ja Saksan välillä.

Eräs osa hänen työstään oli saada Saksa Kansainliiton jäseneksi muiden kanssa samanarvoisena jäsenenä. Tälle työlle on nyt helppo naureskella. … Liittyminen Kansainliittoon (N. F.), Saksan ja Ranskan ystävystyminen – kyllä, näille on nykyään helppo nauraa ja ravistella päätään sekä sanoa Ossietzkya naiiviksi utopistiksi. Mutta jos lukee hänen artikkeleitaan tältä ajalta, huomaa ettei hän kuitenkaan ollut kovin naiivi. Hän ei elätellyt utopistisia kuvitelmia Kansainliitosta. Liittyminen siihen oli hänelle ainoastaan pieni osa suuresta työstä. Hän näki niin kammottavan selvästi, mitä olisi seurauksena, jos nämä maat eivät tekisi keskenään sovintoa.

…

Vuonna 1927 Ossietzkysta tuli viikkolehti ”Weltbühnen” päätoimittaja. Ja tästä alkaen saa hänen työnsä varsinaisen merkityksensä.

Mikä oli ”Weltbühne”?

Yksinkertainen totuus on se, että ”Weltbühnesta” tuli Ossietzkyn johdolla Saksan paras ja tärkein poliittis-kulttuurinen aikakauslehti. Se oli pieni ja vähäpätöinen 48-sivuinen halvalle sanomalehtipaperille painettu vihkonen. Mutta sitä tutkittiin kaikissa saksalaisten sanomalehtien toimituksissa, virastoissa ja ministeriöissä, yhdistyksissä ja kahviloissa, opintopiireissä ja keskustelukerhoissa. Lehden painos nousi Ossietzkyn aikana vähitellen kahteenkymmeneen tuhanteen; mutta voidaan hyvin arvioida sillä olleen kymmenkertaisesti lukijoita; ja sen vaikutus, suora tai epäsuora, oli edelleen paljon näitä lukuja suurempi. ”Die Weltbühnestä” tuli näiden vuosien aikana todellinen poliittinen ja kulttuurinen toimija. Se oli valpas kulttuurinen omatunto Saksan poliittisessa elämässä.

Miten tämä onnistui?

Voidaan mainita monia syitä. Esimerkiksi toimittajatoveri Kurt Tucholsky oli yksi syistä – Saksan paras ja älykkäin journalistinen kynä, jättimäisen vitaalinen, yksinäänkin kokonainen ”hengenmahti” – ei, ei yksinään, toimiakseen hän tarvitsi henkisen ympäristön, jossa pystyi viihtymään. ”Weltbühne” antoi hänelle sellaisen. Kun hän menetti sen, hän ei enää kestänyt. Hän teki itsemurhan kaksi vuotta sitten siirtolaisena ulkomailla.

Voitaisiin mainita muitakin lehden kirjoittajia – on huomiota herättävää, kuinka monet Saksan parhaista kirjailijoista olivat edustettuina tämän köyhän julkaisun jokaisessa vuosikerrassa. Eivätkä vain tilapäisillä tunnelmapaloilla vaan lujilla, vaarallisilla asioilla.

Voitaisiin myös mainita lehden luotettavuus. Se oli aina keskellä poliittisia ampumalinjoja ja sen kimppuun hyökättiin sekä oikealta että vasemmalta, mutta niiden viiden vuoden aikana, jolloin luin sitä joka viikko, en muista sen kertaakaan jääneen kiinni vilpistä tai epätotuudesta.

Mutta tärkein syy, se joka oli kaikkien muiden edellytyksenä, oli lehden absoluuttisen riippumaton kanta. Se oli radikaali, mutta se ei kuulunut mihinkään puolueeseen, mihinkään ryhmään, mihinkään klikkiin. Se ei edistänyt mitään henkilökohtaisia asioita, eikä sen näkökantoja voinut ostaa suoraan tai epäsuorasti.

Näiden ominaisuuksien ruumiillistuma oli Ossietzky.

Hän tiesi minkä arvoista sisäinen vapaus oli, mutta myös sen mitä se maksaa. Ja hän tiesi, miltä suunnalta vaarat uhkaavat. Johdonmukaisesti hän kieltäytyi kaikista virallisista kutsuista, kaikista lehdistövastaanotoista ja kaikista poliittisista päivällisistä, pysyttäytyi erossa poliittisen maailman ja taiteilijamaailman seuraelämästä – seuraelämästä, jolla on se pahamaineinen ominaisuus, että se sitoo ja velvoittaa ihmistä melkein hänen huomaamattaan.

Hän seurusteli niin vähän kuin mahdollista. Mutta ei toki voinut välttää sitä, että monet toivoivat konferenssia ”Weltbühnen” vaarallisen päätoimittajan kanssa. Näissä tapauksissa hän noudatti pettämättömästi sitä periaatetta, että ne jotka halusivat häneltä jotain (ville honom något) saivat etsiä hänet käsiinsä, mutta eivät yksityisesti vaan toimituksesta.

Näillä periaatteilla on hyvin vähän tekemistä mainostamisen kanssa. Niitä ei ollut myöskään suunniteltu tekemään Ossietzkya ”suosituksi”. Sellaista hänestä ei sanan yleisessä merkityksessä tullutkaan.

Vielä eräs asia: Niillä toimittajilla, jotka käyttivät ”Weltbühneä” tavalla tai toisella lähteenä, oli harvoin etua tämän lähteen mainitsemisesta.

Lyhyesti sanottuna – Ossietzkyn nimi ei ollut kansan huulilla. Hän ei koskaan saavuttanut nyrkkeilijän tai filmitähden kuuluisuutta. Melkeinpä vain asioista perillä olevat ihmiset tunsivat hänet.

Vain asioista perillä olevat ihmiset? No jaa, saksalaisen puolustusministeriön miehet olivat toki omalla tavallaan perillä asioista. He joka tapauksissa tunsivat hänet.

He seurasivat hänen toimintaansa hyvin tarkasti. Ja heillä oli syytä tehdä se. Koska hän seurasi heidän toimintaansa, ja hänellä oli runsaasti syitä tehdä tämä ottaen huomioon hänen poliittiset näkökantansa.

Edit 15.4.24, 17.4.24.

Ossietzky talar, 1937. En antologi sammanställd av Kurt Singer. Förord av Sigurd Hoel. Axel Holmströms förlag. Käännös ruotsiksi: Arne Holmström. Ei kannen tekijän nimeä. 128 sivua.

Kurt Singer (toim.): Ossietzky talar. En antologi, 1937 (rauhannobelistit 1935)

Vuoden 1935 Nobelin rauhanpalkinnon sai saksalainen toimittaja ja pasifisti Carl von Ossietzky (1889-1938) natsien vastustamisesta, jonka hän aloitti jo kauan ennen kansallissosialistisen puolueen valtaannousua vuonna 1933. Toimimisen rauhan puolesta hän oli myös aloittanut jo vuosikymmeniä aiemmin, ennen ensimmäistä maailmansotaa. Rauhan puolustaminen ei ollut helppoa tai vaaratonta Weimarin tasavallan aikana vuosina 1919-1933 eikä varsinkaan natsien ja oikeiston vaikutusvallan lisääntyessä.

Tähänastiset rauhannobelistit, joista olen lukenut, tekivät työtään valtioissa, joissa demokratia toimi hyvin tai ainakin melko hyvin eivätkä he olleet henkilökohtaisesti vaarassa vaan saivat ajatella ja kirjoittaa rauhassa - tai ainakin tällaisen kuvan olen saanut. Ossietzky sen sijaan eli Saksassa, jossa 1920-1930-luvuilla oikeisto teki poliittisia murhia ja jossa väärien asioiden sanomisesta saattoi helposti joutua oikeuteen ja vankilaan. Vaikutusvaltaisen Weltbühne-lehden päätoimittaja Ossietzky eli jatkuvan uhan alla. Hänelle rauha ei ollut teoreettinen ideaali, vaan hän koki rauhan ja demokratian puutteen koko ajan omassa elämässään.

Rauhan puolesta puhuminen ei tuohon aikaan ollut mitenkään suosittua Saksassa, ei myöskään se, ettei nähnyt Saksaa uhrina: Det har skett Tyskland en hel del orätt, javisst, men inte hundradelen så illa som den det själv förberedde mot Europa. Ty det har inte känt Europa och har aldrig velat lära känna det. Det har hållit för öronen, så fort detta namn nämnts, det har hatat det. (1929, s. 55) Ossietzky halusi Saksan parasta, muttei sokeasti tai fanaattisesti muiden kansojen kustannuksella eikä ylhäältä päin saneltujen mielipiteiden mukaan, vaan rakentavasti, kestävästi ja oikeudenmukaisesti.

Rauhanpuolustajaa saatettiin pitää maanpetturina. Kirjassa oli kohta (tai useampiakin), joka sopisi nykyään itänaapuriin: Den som betecknar kriget som barbari, den som vågar skriva ned att soldatens hantverk består i att döda, han är brottslig. Då hjälper ingen hänvisning till mänsklighetens stora religions- och sedlighetslärare, vilka nästan alla förkastat kriget. ... Den som inte skattar de krigiska dygderna högst på jorden är redan på förhand misstänkt och löper fara att bli konfiskerad. På så sätt ska den allmänna meningen uniformeras, på så sätt ska man framkalla föreställningen om att det i alla militära frågor råder allmän överensstämmelse, ... Så sjunker pressens frihet så småningom samman. (1932, s. 70)

Ossietzky kieltäytyi pelkäämästä. Hän ei kumarrellut mihinkään suuntaan, vaan kritisoi näkemyksensä mukaan niin sosialisteja, oikeistolaisia, kapitalisteja, natseja, kommunisteja ja kirkonmiehiä kuin myös sentimentaalisia tai pelkurimaisia rauhanpuolustajiakin - myös eräitä sellaisia ihmisiä, joista olen itse ajatellut positiivisesti. Pakolaisten ja rauhan ehdoton puolustaja Fridtjof Nansen oli tässä kirjassa muistaakseni ainoa, josta Ossietzky puhui yksiselitteisen arvostavasti (ja hänen käsityksensä Nansenista osuu täysin yksiin sen käsityksen kanssa, jonka olen itse saanut Nansenista); hänen antamansa kuva saksalaisesta rauhannobelistista Gustaf Stresemannista sitä vastoin ei ollut mitenkään yksiselitteisen positiivinen.

Ossietzkysta välittyy kuva ehdottomana ihmisenä, joka oli päättänyt riskeistä huolimatta sanoa totuuden. Hänen antimilitarisminsa oli aggressiivista. Tähän nähden on kummallista, että kirjassa ei muistaakseni puhuttu mitään juutalaisista ja heihin kohdistetusta sorrosta (mikä ei välttämättä tarkoita sitä, ettei Ossietzky kirjoittanut näistä mitään, koska kirja on ainoastaan valikoima hänen lyhyitä kirjoituksiaan).

Ossietzky on lukemistani ensimmäinen rauhannobelisti, joka puolustaa siirtomaiden ja niiden asukkaiden vapautta, eikä mitenkään puolinaisesti, vaan vaatii kolonialismin ja imperialismin poistamista. Och vad åtnjuter egentligen infödingarna [av tropiska kolonier]? De räknas inte, de är... utsedda att även i fortsättningen bära det gamla tyranniet. ... Coudenhoves Europa proklamerar emellertid rätten att förtrycka och plundra den del av mänskligheten som ännu inte lärt sig att försvara sig. Har inte Coudenhove reda på att det sen länge finns en rörelse "Afrika åt afrikanerna"? Det gäller i dag att avbetala Europas blodskuld till den tropiska världen, att likvidera kolonialimperialismen, ... (1930, s. 58)

Carl von Ossietzky
Esterwegenin keskitysleirillä. (Kuva: Wikipedia.)

Natsit vangitsivat Ossietzkyn vuonna 1933 ja hän joutui keskitysleirille, jossa hän sairastui tuberkuloosiin. Ulkomailla Ossietzkyn toiminta oli kuitenkin huomattu. Häntä oli ehdotettu rauhanpalkinnon saajaksi 86 kertaa ja Saksan vastustuksesta huolimatta hän saikin palkinnon vuonna 1935, mutta häntä ei vapautettu eikä päästetty Osloon vastaanottamaan palkintoaan (kuten ei myöskään iranilaista rauhannobelistia Narges Mohammadia viime vuonna). Hän kuitenkin vastaanotti palkinnon poissaolevana natsien vastustuksesta huolimatta. Ossietzky kuoli tuberkuloosin ja vankeuden heikentämänä vuonna 1937. (Wikipedia)

Tämän artikkelikokoelman lukeminen ei ollut mitenkään helppoa, koska Ossietzky käyttää usein satiiria, ironiaa ja kielikuvia ja koska kirjan kirjoitukset liittyvät silloisiin tapahtumiin ja ihmisiin, joista en useimmiten tiennyt paljonkaan (enkä juuri haluakaan tietää), eikä kohtalaisen vaikea ruotsin kieli auttanut asiaa. Minun oli vaikea poimia kirjasta yleisiä periaatteita, ja luinkin kirjaa vain sivulle 85 asti.

Ossietzky on kuitenkin varmasti hyvin tärkeä rauhannobelisti. Nykyään häntä arvostetaan paljon Saksassa, Kansainvälinen ihmisoikeusliitto perusti Carl von Ossietzky -mitalin vuonna 1962 (Wikipedia), ja ruotsalaisen Forskning & Framsteg -lehden viime vuoden nobelnumerossa (10-2023) eräs toimittajista nimeää hänet suosikkinobelistikseen. Hänen nimellään löytyy Finna-haulla 99 tekstiä, mutta näistä suomenkielisiä on vain kahdeksan Tulenkantajat-lehden artikkelia vuodelta 1937 (nimistä päätellen samoja kirjoituksia kuin tässä kirjassa).

Seuraavassa bloggauksessa on osa norjalaisen kirjailijan Sigurd Hoelin kirjoittamasta esipuheesta kirjaan.

Ossietzky talar, 1937. En antologi sammanställd av Kurt Singer. Förord av Sigurd Hoel. Axel Holmströms förlag. Käännös ruotsiksi: Arne Holmström. Ei kannen tekijän nimeä. 128 sivua.

Arthur Henderson: Tie rauhaan (Labour's way to peace, 1935) (rauhannobelistit 1934)

Kansainvälinen uskomme on sosialismimme sieluna. Tämän vuoksi sosialismi on ainoa voima maailmassa, joka on kyllin vahva ja kyllin määrätietoinen tuhotakseen pimeyden ja taantumuksen voimat ja saavuttaakseen viimein rauhan ja ihmisten veljeyden. Me kutsumme tämän maan ja koko maailman nuorison lippumme ympärille ponnistelemaan yhdessä meidän kanssamme tätä korkeaa päämäärää kohti. Se on koko historian verrattomin uhkayritys, pyrkimys tehdä tosiolevaiseksi maailman suuri liitto, ihmisten veljeyden näkyvä ruumiillistuma. (111-112)

Vuoden 1934 rauhannobelisti oli Arthur Henderson (1863-1935), työväenpuolueen poliitikko ja ammattiyhdistysjohtaja, joka oli toiminut Iso-Britannian ulkoministerinä reilun kahden vuoden ajan sekä aseistariisuntakonferenssin puheenjohtajana kolmen vuoden ajan (108). Glasgow'laisen tekstiilityöläisen poika Henderson oli aloittanut työnteon veturitehtaalla jo 12-vuotiaana, joten hänellä oli paljon omakohtaista tietoa työläisten asemasta ja kapitalismista Iso-Britanniassa. Rauhanpalkintonsa hän sai "toiminnastaan Kansainliitossa ja Geneven aseistariisuntakonferenssissa".

Tämän kirjan eräs ongelma ilmenee alun lainauksesta: kirja on kirjoitettu niin selvästi tietyn katsantotavan ja ideologian näkökulmasta, että se tuntuu yksisilmäiseltä. Vaikka jokainen tietysti katsoo maailmaa omasta vinkkelistään, rauhannobelistilta odottaisi kuitenkin laajempaa näkökantaa, ja Hendersonin eri muodoissa toistuvat maininnat siitä, että sosialismin ja työväenpuolueen tie on ainoa oikea tie, vähensivät kirjan kiinnostavuutta.

Henderson ei monien poliitikkojen tapaan pehmentänyt sanomisiaan, vaan sanoi suoraan, että työväenpuolue aikoo valtaan päästessään muuttaa perusteellisesti yhteiskunnan taloudelliset, poliittiset ja kansainväliset eli valtioiden itsemääräämisoikeutta koskevat rakenteet. Jälkimmäinen liittyy hänen luottamukseensa siihen, että Kansainliitto ja sen jäsenten väliset eri sopimukset pystyvät estämään sodat saamalla valtiot ja kansat tekemään yhteistyötä keskenään, antamalla valtioiden väliset riitakysymykset sovittelutuomioistuimen ratkaistavaksi (tuttua monien aikaisempienkin rauhannobelistien kirjoista), määrittelemällä hyökkäävän valtion yksiselitteisesti ja asettamalla tälle paljon erilaisia sanktioita. (Jos jäsenet olisivat noudattaneet Kansainliiton sopimuksia, sopimukset olisivat hyvinkin voineet estää sodat, mutta Henderson sanoi muistaakseni jossain kohdassa, että kaksi suurta valtiota oli jo eronnut Kansainliitosta.)

Hendersonin mielestä mahdollisimman monien, mielellään ehkä kaikkien maailman valtioiden välinen yhteistyö ja keskinäiset sopimukset mahdollistaisivat laajan aseistariisunnan, koska tällöin valtioiden ei tarvitsisi pelätä toisiaan ja varautua sotaan toisiaan vastaan, ja koska kaikki muut asettuisivat yhdessä mahdollista hyökkääjää vastaan (kollektiivinen puolustus). Hän näki mielessään eräänlaisen (sosialistisen) maailmanhallituksen; kansainvälisessä yhteistyössä olisivat mukana niin Neuvostoliitto kuin Yhdysvallatkin (84-85).

Tässä on toinen kirjan ongelma: rivien välistä voi lukea, että Iso-Britannialla olisi Hendersonin visiossa ollut varmasti tässä maailmanhallituksessa johtava rooli, koska hän piti englantilaista kulttuuria ja demokratiakäsitystä suuressa arvossa, eikä hän kyseenalaistanut Iso-Britannian maailmanvalloituksia ja roolia siirtomaaisäntänä millään tavalla, vaan piti Iso-Britannian hallintoa mielestäni jopa edullisena siirtomaille. Tässäkin olisi kaivannut rauhannobelistilta laajempaa näkemystä ja kykyä nähdä asiat myös muiden, toisin ajattelevien ihmisten näkökulmasta; Hendersonin olisi toivonut puolustavan esimerkiksi Intian itsenäistymispyrkimyksiä. (Toisaalta kukaan muukaan rauhannobelisti ei ole vielä asettunut puolustamaan silloisten siirtomaiden itsenäisyyttä, ainakaan lukemissani kirjoissa - kaikkien tähänastisten rauhannobelistien kirjojahan en ole lukenut - vaikka Nicholas Murray Butlerilla olikin jo viitteitä tähän suuntaan.)

Mielenkiintoinen ajatus kirjassa oli se, että myös yksilöllä on maailmankansalaisena oikeus ja velvollisuus tukea maailmanrauhaa asettumalla tarpeen vaatiessa vastustamaan omaakin maataan ja kieltäytymällä osallistumasta sotaan tai tukemasta maataan mm. rahallisesti (94-97): Jos kansainliitto on selittänyt hallituksen esiintyneen hyökkääjänä, tai jos se itse on julistautunut hyökkääjäksi jouduttuaan sotaan sovintotuomion hylättyään, on kieltäydyttävä millään tavoin palvelemasta tai tukemasta hallitusta joko sotapalveluksen, kansalliselta kannalta merkittävän työn tai veron maksun muodossa (96). Hänen mielestään myös kirkon tuli kieltäytyä tukemasta sellaista (omankin valtion) sotaa, jota valtio ei ole suostunut asettamaan soviteltavaksi (97). Molemmat olisivat oikein hyviä periaatteita myös nykyään, vaikka yksittäisen ihmisen saattaakin olla vaarallista ryhtyä vastustamaan epäoikeudenmukaista hallitusta. (Eräästä tällaisesta ihmisestä kertoo kirjastossa näkemäni kirja ZOV - venäläissotilas joka sanoi sodalle ei.)

Kirja oli aika nopea- ja helppolukuinen, muttei kovin kiinnostava sen julistavan otteen takia sekä sen takia, että se oli niin tiiviisti yhteydessä oman aikansa tapahtumiin. Vaikka se oli ohut, sen olisi mielestäni hyvin voinut lyhentää yli puoleen poistamalla sosialismin kehumiset ja viittaukset siihen sekä selkeyttämällä ja tiivistämällä kirjan argumentit; tällaisenaan kirjassa oli minusta paljon toistoa. Henderson kuitenkin varmasti vilpittömästi työskenteli kansainvälisen yhteistyön, Kansainliiton ja aseistariisunnan puolesta, ja on hienoa, että tässä työssä oli mukana myös sosialisteja (ruotsalainen Hjalmar Branting oli toinen tällainen sosialistinen rauhannobelisti), joten hän on varmaan hyvinkin ansainnut palkintonsa.

Kirjan suomalainen kustantaja oli Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, ja se on painettu Helsingissä Työväen kirjapainossa.

Arthur Henderson: Tie rauhaan, 1935 (Labour's way to peace, 1935). Esittely: Väinö Voionmaa. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta. Ei suomentajan nimeä (Väinö Voionmaa?). 120 sivua.

Norman Angell: The Great Illusion - Now (1938 edition) (rauhannobelistit 1933)

Tänä vuonna Nobelin rauhanpalkinnon sai iranilainen Narges Mohammadi, joka on ollut vangittuna jo vuosia, koska hän taistelee iranilaisten tunnuslauseen mukaan "naisten, elämän ja vapauden" puolesta. Taas yksi todella rohkea ihminen, joka puolustaa oikeudenmukaisuutta kaikista vaikeuksista, väkivallasta ja vapaudenriistosta huolimatta - hän ei esimerkiksi ole saanut tavata nyt 16-vuotiaita kaksosiaan kahdeksaan vuoteen - ja jaksaa pitkästä vankeudestaan huolimatta kannustaa ja rohkaista muita vankeja. Ja ainakin toinen iranilainen Nobelin rauhanpalkinnon saanut nainen - ensimmäinen oli Shirin Ebadi. Onnea voittajalle! Ehdokkaina oli myös muita ihmisiä ja järjestöjä, jotka taistelevat sinnikkäästi paremman maailman puolesta.

Minulla on ollut noin vuoden tauko rauhannobelisteista kirjoittamisessa. Siihen on vaikuttanut se, että bloggaaminen on yleensäkin tänä vuonna ollut tavallista hankalampaa, mutta tärkein syy on se, että olen nyt rauhannobelistisarjassani 1930-luvulla, joka on todella masentava ajanjakso rauhan kannalta, varsinkin kun tietää, mitä 1940-luvulla tapahtui.

1930-luku ei ollut mitään tasapainoista tai rauhallista aikaa, mikä selvisi hyvin tätä englantilaisen Norman Angellin (Ralph Lanen) kirjaa lukiessa. Aloitin kirjan lukemisen jo viime vuonna, ja pidin sitä kiinnostavana, mutta nykyisen maailmantilanteen huomioon ottaen niin masentavana luettavana, etten ole aikomuksistani huolimatta saanut luettua sitä tänä vuonna enempää. 1930-luvullakin vallanhaluinen diktaattori halusi valloittaa naapurimaita, mutta toisin kuin nyt, myös onnistui tässä, koska muut Euroopan maat ajattelivat ensin, että asia ei kuulu niille. Onneksi olemme oppineet jotain - ukrainalaiset taistelevat meidän kaikkien vapauden ja sellaisen maailman puolesta, jossa ihmiset saavat elää rauhassa omassa maassaan.

Norman Angell (1872-1967) julkaisi vuonna 1909 pitkän pamfletin Europe's Optical Illusion, joka tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä The Great Illusion ja oli ilmeisesti melkoisen tunnettu ja vaikutusvaltainen teos, koska rauhanpalkinnon perusteena mainitaan juuri se. Tähän vaikutti varmasti se, että kirja on kirjoitettu mielenkiintoisesti. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin (1938) kirjasta julkaistiin tämä uusi laajennettu painos, jossa Angell haluaa osoittaa ensimmäisen maailmansodan aattona julkaistujen teesiensä pätevän myös 1930-luvulla sekä vaikuttaa ihmisiin asioiden muuttamiseksi, siinä määrin kuin asioita tuossa tilanteessa vielä pystyi muuttamaan.

Angellin pääteesi oli luullakseni se, että valtioiden välillä oli nykyaikana (1909 ja 1938) taloudellisesti niin tiukat kytkökset, että toisen maan valloittamisesta ei olisi valloittajamaalle käytännössä mitään hyötyä. Hän myös varoitti siitä, että Euroopan maat ovat 1930-luvulla sulkeneet silmänsä Hitlerin valloituksilta ja Italian fasismilta välinpitämättömyytensä tai kommunismin vastustamisen takia. Angell pyrki todistamaan, että sota on järjetöntä, taloudellisesti ja muutenkin (hän ei kuitenkaan ota huomioon, että tämä ei auta, kun valtaa yksinvaltaisesti käsissään pitävät ihmiset eivät ole järkeviä). Hän halusi poistaa ne väärinkäsitykset ja illuusiot, joiden vuoksi valtiot ryhtyvät sotimaan keskenään sekä todistaa, että yhteistyö on kaikille osapuolille edullisempaa kuin sotiminen.

Luin tätä hyvin tiiviisti painettua kirjaa sivulle 150 asti, mutta muistikuvat ovat melkoisesti haalistuneet lähes vuoden aikana. Kirjassa oli kuitenkin paljon kiinnostavaa ja itsenäistä ajattelua eikä se ollut selvästi sidoksissa mihinkään tiettyyn puolueeseen tai ajattelutapaan. Jos innostun lukemaan sitä joskus myöhemmin (aika epätodennäköistä), kirjoitan siitä lisää. Angell, joka sanoo kirjassaan tehneensä rauhantyötä yli 30 vuotta ja joka toimi myös mm. työväenpuolueen kansanedustajana, varmastikin ansaitsi rauhanpalkintonsa ja ansaitsisi myös kirjansa paremman esittelyn.

National self-sufficiency involves what The Great Illusion called the economics of cannibalism. "It is quite clear," that book imagines one cannibal saying to another, "that I must eat you, or you must eat me. Let us come to a friendly agreement about it." If indeed it were true, argues this book, that the only source of food for either of those two parties was the body of the other, the two would not come to a friendly agreement about it, however much goodwill they put into the negotiation. They would fight. But they would fight equally if the assumption each made were not true at all, but each supposed it to be; if, in fact, there was plenty of food available for both in the higher branches of the trees which neither could reach alone but quite accessible if only one would stand on the shoulders of the other, and then divide the spoil. But the fact that ample food was available if only they would turn to co-operation would not affect their conduct so long as they stuck resolutely to the cannibalistic view of the economic situation, refusing to question established and familiar conceptions. (75)

Jos 1930-luvun lopun rauhannobelistien kirjojen lukeminen tuntuu minusta edelleen mahdottomalta, hyppään 1940-luvun rauhannobelisteihin, niin saan tämän oman haasteeni taas etenemään. Katsotaan, ainakin yritän nyt lukea myös muita 1930-luvun nobelisteja. Ja pakkohan näitä ei ole lukea aikajärjestyksessä, mutta pidän siitä, millaisen näkökulman kronologinen järjestys antaa tapahtumiin sekä ajattelun muuttumiseen länsimaissa (länsimaissa, koska vielä ei ole ollut tietoakaan muunmaalaisista rauhannobelisteista).

Kirjahaku Finnasta Angellin ja Great Illusionin nimellä antoi kiinnostavaa lisätietoa tästä kirjasta. Se oli aikanaan bestselleri, alkuperäinen kirja suomennettiin jo vuonna 1912 nimellä Valtojen näköhäiriö: tutkielma sotilasvallan merkityksestä kansojen taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle asemalle, ja alkuteoksesta on otettu vuonna 2010 näköispainos, joka on nyt Maanpuolustuskorkeakoulun kirjaston kokoelmissa. Se on myös otettu mukaan kansainvälisiä suhteita käsittelevään uuteen (2013) lukemistoon: "Classics of International Relations introduces, contextualises and assesses 24 of the most important works on international relations of the last 100 years". Melkoinen klassikko siis, jota pidetään ilmeisesti nykyäänkin tärkeänä, mutta varmastikin vain harvan tuntema ainakin meillä Suomessa.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1930-luku.

Norman Angell: The Great Illusion - Now (1938 edition). Penguin Books Limited. 287 sivua (112 sivua uutta tekstiä: The Great Illusion in 1938; sivuilla 113-274(?) vuoden 1909 kirja lyhennettynä versiona; sivuilla 275-282 The Final Moral (eli johtopäätökset siitä, miten pitäisi toimia). [Sivunumerot eivät välttämättä ole täysin oikein, mutta olen jo palauttanut kirjan, joten en voi tarkistaa niitä.]

Nicholas Murray Butler: The Path to Peace. Essays and Addresses on Peace and Its Making, 1930 (rauhannobelistit 1931)

Tänä vuonna Nobelin rauhanpalkinnon saivat valkovenäläinen ihmisoikeusaktivisti Ales Bjaljatski, venäläinen ihmisoikeusjärjestö Memorial ja ukrainalainen ihmisoikeusjärjestö Center for Civil Liberties. Onnea näille tärkeää työtä tekeville ja rohkeille ihmisille ja järjestöille!

Vuoden 1931 rauhannobelisti, yhdysvaltalainen Nicholas Murray Butler sai palkintonsa Kellogg-Briand-sopimuksesta eli Pariisin sopimuksesta, jolla kiellettiin sodankäynti politiikan välineenä ja jonka allekirjoitti 27.8.1928 yhteensä 65 valtiota. Löysin rauhanteemaan harvinaisen hyvin sopivan kirjan, johon on koottu Butlerin eri tilaisuuksissa vuosina 1924-1930 pitämiä, valtioiden välistä rauhaa käsitteleviä puheita. Hyvin monissa niistä puhutaan juuri tästä sopimuksesta - ennen sen allekirjoittamista Butler pyrkii vakuuttamaan amerikkalaiset sen järkevyydestä ja tarpeellisuudesta, ja allekirjoittamisen jälkeen hän puhuu siitä, miten se käytännöllisen lähtökohtansa takia tekee mahdolliseksi pysyvän rauhan kansakuntien välillä. Hän pitää myös Briandin, Stresemannin ja Chamberlainin aikaansaamaa Locarnon sopimusta erittäin tärkeänä: Locarno means much more than a series of treaties. Locarno is a spirit, a point of view, a determination that, come what will, the old order shall not be restored (60).

Luin kirjaa sivulle 190 asti, minkä jälkeen se alkoi tuntua jo aika toisteiselta. Tai oikeastaan aiemminkin, mutta Butler kirjoittaa (tai puhuu) usein niin elävästi, innostuneesti ja innostavasti ja puheissa oli sen verran variaatiota - hän puolustaa esimerkiksi myös kansainvälistä sovittelua - että lukeminen sujui siihen asti. Sain kirjasta myös lisätietoa ja uuden näkökulman niihin asioihin, joista olin lukenut aikaisemmista rauhannobelistikirjoista.

Butler oli opiskellut filosofiaa, oli opiskellut myös Pariisissa ja Berliinissä ja oli 42 vuoden ajan Columbian yliopiston kansleri. Hän oli hyvin aktiivinen sekä rauhankysymyksessä että muissa yhteiskunnallisissa asioissa - kirjan alussa on lista hänen 14 kirjastaan, joissa hän käsittelee mm. demokratiaa, koulutusta ja filosofiaa. Hän oli vuonna 1912 myös varapresidenttiehdokkaana sekä tavoitteli kahdeksan vuotta myöhemmin republikaanien presidenttiehdokkuutta, muttei tullut kummallakaan kerralla valituksi.

Butler ennakoi kirjassa Euroopan maiden taloudellista yhteenliittymistä (Britannia oli tuolloin edelleen suurvalta): Signs multiply that there will shortly be at least three great economic units operating and co-operating to stabilize national economic effort and international trade development. These are the United States of America, the coming economic union of the States of Europe, and the British Commonwealth of Nations. (xii)

Vaikka Yhdysvallat ei koskaan liittynytkään aikaisemman presidentin Woodrow Wilsonin ajatuksen pohjalta syntyneeseen Kansainliittoon (Butlerin mielestä tämä johtui osaksi siitä, että englanninkielinen nimi League of Nations herätti amerikkalaisten mielessä epäilyttäviä assosiaatioita esimerkiksi rikollisliigoista), amerikkalaiset olivat Butlerin kirjasta päätellen kuitenkin melkoisen aktiivisesti mukana Kansainliiton toiminnassa enemmän tai vähemmän epävirallisissa, mutta kuitenkin tärkeissä rooleissa.  ... the American people through representation and activities in their sphere of Liberty have co-operated with the League of Nations eagerly and from the time of its establishment for the accomplishment of its high purposes (186). Butler kannattaa vahvasti Yhdysvaltain osallistumista maailman asioihin positiivisessa roolissa, rauhan ja sovun edistäjänä sekä moraalisena ja älyllisenä johtajana (hän ei ollut kovin vaatimaton), ja harmittelee sitä ettei USA ollut liittynyt Kansainliittoon. Eräässä puheessaan hän luettelee innostuneesti Kansainliiton hyviä aikaansaannoksia tuohon mennessä.

Butler tuntuu järkevältä ja asioista hyvin perillä olevalta ihmiseltä, mutta silti hän vaikuttaa hämmästyttävän sokealta vuoden 1928 puheessa, jossa hän kirjoittaa Saksan ja Japanin rauhantahdosta sekä Saksan (ja USA:n!) olemattomasta armeijasta: Both in Germany and in Japan ruling public opinion and governmental policy are more closely in harmony and each is marked by a strong peace-loving and peace-building tendency. It must not be forgotten that Germany is wholly disarmed both on land and on sea, that Great Britain has no army of any consequence, that the United States has none, and that France has greatly reduced both the period of compulsory military service and the number of men with the colors. (153) Ehkä nämä asiat pitivätkin tuolloin jossain mielessä paikkansa - saksalainen poliitikko Gustav Stresemannhan oli saanut rauhanpalkinnon Locarnon sopimuksen takia vuonna 1926 - ja vasta myöhempi vallanvaihto Saksassa muutti ne Saksan osalta. Saksassa oli kuitenkin mm. jätti-inflaation takia 1920-luvulla suuria ongelmia.

Butler ehdottaa Pariisin sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen yhdeksää menettelytapaa, joista kahdeksannessa puhutaan kiinnostavasti "itämaiden" ja niiden asukkaiden turvallisuudesta ja oikeuksista: Develop, in co-operation with the League of Nations or otherwise, a plan for safeguarding the peoples of the Orient and for protecting them from exploitation by any people, government, or private interest while they are adjusting their social, economic and political organization to present-day conditions. (167-168) Tätä voi minusta pitää tuohon aikaan hyvin edistyksellisenä ajatuksena, koska se toteutuessaan olisi rajoittanut siirtomaavaltojen tai niiksi haluavien väärinkäytöksiä ja ahneutta. Eräs syy siihen, miksi Butler piti Kansainliittoa hyvänä asiana, oli se, että muistaakseni myös siirtomaiden edustajilla oli siinä mahdollisuus saada äänensä kuuluviin ja vaatia valloittajamailta oikeutta kansoilleen ja mailleen.

Butler sanoo itsekin, että pelkkä sotien kieltäminen ei estä niitä, mutta hänen mielestään Pariisin sopimus antoi välineet siihen, että sodista tulisi käytännössä mahdottomia. Ensimmäinen askel oli sodan kieltäminen politiikan välineenä. Toinen tärkeä askel oli hyökkääjän määrittely valtioksi, joka on suostunut sopivansa kansainväliset kiistat sopimisen, välimiesmenettelyn tai oikeudellisen prosessin kautta, mutta ryhtyy sotatoimiin tekemättä näin. Näin tämän valtion johto ei voisi väittää sotaansa puolustussodaksi, "erikoisoperaatioksi" tai muuten oikeutetuksi. Kolmas, olennainen askel oli se, että mikään sopimuksessa mukana oleva valtio ei puolueettomuudenkaan suojissa anna tukea, apua tai resursseja tällä tavoin määritellylle hyökkääjävaltiolle, jolloin sen sodankäynti käy lyhyessä ajassa mahdottomaksi. (85-86)

Idea kuulostaa hyvältä, mutta se ei ikävä kyllä toimi silloin, kun valtion johtaja ei välitä tippaakaan sopimuksista, rehellisyydestä tai oikeudenmukaisuudesta - senkin takia, että isossa maassa on paljon resursseja sodankäyntiin ja että valtiot ovat voineet kerätä itselleen aseita kauan aikaa. En tiedä, pidetäänkö näin vanhaa sopimusta enää sitovana kansainvälisessä oikeudessa (itse en ollut koskaan kuullut tästä sopimuksesta ennen rauhannobelisteihin tutustumista, joten ehkä se ei ole enää voimassa), mutta jos pidetään ja jos Neuvostoliitto oli aikoinaan allekirjoittanut Pariisin sopimuksen, siihen voitaisiin kuitenkin osaltaan vedota Putinia vastaan.

Ihan omana mielipiteenäni: Pitäisi suorittaa yhteinen aseidenriisunta, jossa kaikki valtiot vähentävät valvotusti ja todistetusti aseitaan samaan aikaan (ilman mahdollisuutta tehdä uusia), ja luopuvat vähitellen kaikista ydinaseista, jotka pitäisi kieltää kokonaan. Ja pitäisi kehittää tapoja estää vallan keskittyminen yhdelle ihmiselle ja edistää todellista demokratiaa monipuolisesti kaikissa maissa. (Tiedän - miten? Mutta tätä varten on olemassa esimerkiksi rauhantutkimus.) Muistelen lukeneeni, että Saksassa on laki, joka antaa kansalaisille laillisen oikeuden kieltäytyä epäoikeudenmukaisiksi, vääriksi ja rikollisiksi kokemistaan teoista ilman seurauksia. Tällainen laki pitäisi kansainvälisillä sopimuksilla saada jokaiseen maahan, jolloin johtajat eivät voisi pakottaa kansalaisiaan rikoksiin ja hirmutekoihin. Se saisi aikaan myös sen, että yksittäiset sotilaat olisivat henkilökohtaisesti vastuussa teoistaan eivätkä voisi sanoa vain noudattaneensa käskyjä.

Butlerin kirja on amerikkalaiseksi kirjaksi hyvin poikkeuksellinen, koska siinä on kirjoituksia kolmella kielellä: suurin osa kirjasta (245 sivua) on englanniksi, mutta sen lisäksi siinä on kahden puheen käännökset ranskaksi sekä pitkä saksankielinen puhe. Kirjassa on kummallista se, että Butler ei siinä kertaakaan mainitse amerikkalaista Frank B. Kelloggia, joka oli vuonna 1929 saanut Nobelin rauhanpalkinnon juuri tuosta Kellogg-Briand-sopimuksesta eli sodat kieltävästä Pariisin sopimuksesta, josta kirjassa puhutaan paljon. Aristide Briandia hän sitävastoin ihailee paljon, ja koko kirjakin on omistettu Briandille. Kirjan lopussa on pitkä henkilö- ja asiahakemisto.

The path to peace lies away from the dark and tangled forest of militarism and of national self-sufficiency and boastful pride wherever these exhibit themselves. It leads out toward the bright open highlands of international understanding, international co-operation and international accomplishment. In words which M. Briand has made famous: "One need not believe in peace blindly, but one must believe in it profoundly." (xiii)

Edit 4.12.22.

Nicholas Murray Butler: The Path to Peace. Essays and Addresses on Peace and Its Making, 1930. Charles Scribner's Sons. 301 tekstisivua ja 16 sivun hakemisto.