Catherine Louisa Pirkis: The Experiences of Loveday Brooke, Lady Detective, 2012 (1890-luku)

Luin puolitoista vuotta sitten hauskan vanhojen naisdekkaristien tarinoiden kokoelman, jossa oli myös yksi tämän englantilaisen kirjailijan, Catherine Louisa Pirkisin, novelli. Se sai minut hankkimaan kokonaisen kirjan hänen etsiväsankarittarensa Loveday Brooken seikkailuja, enkä pettynyt: nämä olivat nokkelia, viehättäviä ja älykkäitä Sherlock Holmes -tyyppisiä kertomuksia, joissa Brooke ratkoi sekä varkauksia, murhia että katoamistapauksia.

Loveday Brooke, joka on työskennellyt kuutisen vuotta yksityisetsivätoimiston palveluksessa - hän on tehnyt hyvin epäsovinnaisen valinnan ja ryhtynyt etsiväksi köyhdyttyään äkillisesti - tulee hyvin toimeen pomonsa Ebenezer Dyerin kanssa, vaikka he usein ovatkin napit vastakkain. Dyer arvostaa työntekijäänsä:

"Too much of a lady, do you say?" he would say to anyone who chanced to call in question those qualifications [of Miss Brooke for the profession she had chosen]. "I don't care twopence-halfpenny whether she is or is not a lady. I only know she is the most sensible and practical woman I ever met. In the first place, she has the faculty - so rare among women - of carrying out orders to the very letter: in the second place, she has a clear, shrewd brain, unhampered by any hard-and-fast theories; thirdly, and most important item of all, she has so much common sense that it amounts to genius - positively to genius, sir." (8)

Kirjaa lukiessa en voinut välttyä siltä ajatukselta, että 1800-luvun lopun naisena tuntui varmasti hyvältä lukea näitä tarinoita, sillä yhä uudelleen Lovedayn osoitetaan olevan paitsi tarmokas, älykäs, rohkea, hermoilematon ja tietorikas, myös loogisempi ja tarkkanäköisempi kuin mitä Dyer tai miespoliisit ovat. Hän ratkaisee arvoitukset, jotka ovat saattaneet miehet ymmälle, ja miehet myös usein kunnioittavat hänen taitojaan ja pyytävät nimenomaan häntä ratkomaan tapauksia. Loveday asettuu myös tyynen rauhallisesti vastustamaan miehiä, myös pomoaan, kun kokee sen aiheelliseksi.

Tarinoissa tuntuu olevan aina välillä pieniä heittoja naisia koskevia stereotypioita ja rajoittavia yhteiskunnallisia asenteita kohtaan, esimerkiksi tässä kohdassa, jossa Dyer kuvaa Lovedayn tulevaa peiteroolia (sanassa "naturally", naisethan tietenkin pilaavat sekä silmänsä että terveytensä opiskellessaan - muistaakseni yksi miesaikalaisten varmastikin hyvin tieteellinen argumentti naisten opiskelua vastaan oli se, että se tekisi näistä hedelmättömiä):

"... you shall pass in the house for a niece of hers, on a visit to recruit, after severe study in order to pass board-school teachers' exams. Naturally you have injured your eyes as well as your health with overwork; and so you can wear your blue spectacles." (11)

Tarinoita oli hauska lukea pelkästään keveinä dekkarikertomuksina, koska ne olivat hyvin kirjoitettuja ja sujuvasti eteneviä. Aloin kuitenkin lukea niitä myös rivien välistä, vastavetona ajan väitteille naisten heikkoudesta, epäloogisuudesta ja epäitsenäisyydestä, mikä lisäsi lukukokemukseen mukavan feministisen vivahteen.

Lukiessa häiritsi vähän se, että vaikka näitä tarinoita nyt lukee pelkästään viihteenä ja ne on kirjoitettu viihdyttävästi, jalokivivarkaudesta kiinni jäänyttä henkilöä odotti pitkä vankilatuomio ja mahdollisesti sananmukaisesti järjetön pakkotyö - työtä, jota tehtiin vain työn teettämisen vuoksi. Luin kirjan lukemisen ohessa kiinnostavan artikkelin ajan vankilatuomioista Englannissa, mutten enää löydä sitä.

Kirjan tarinat: The Black Bag Left on a Door-Step; The Murder at Troyte's Hill; The Redhill Sisterhood; A Princess's Vengeance; Drawn Daggers; The Ghost of Fountain Lane; Missing!

Edit 15.2.22.

Catherine Louisa Pirkis: The Experiences of Loveday Brooke, Lady Detective. (Ei julkaisuvuotta, netin mukaan 2012; alkuperäiset tarinat ilmestyneet 1890-luvulla.) Wildside Press. Ei kannen tekijää. 142 sivua.

Claes Andersson: Mania (näytelmä), 2004

Pidän humaanista, ystävällisestä Claes Anderssonista ihmisenä paljon (tai siitä, millaisen kuvan olen hänestä saanut). Pidin myös eräästä lukemastani hänen runostaan ja muistaakseni myös hänen tietoteoksestaan Hulluudestamme ja hulluudestanne, mutta tämän näytelmän tapahtumat eivät juuri kiinnostaneet minua.

Näytelmän henkilöt ovat keski-ikäinen pariskunta, peliriippuvainen Oskar ja taiteilija Susanna, heidän psykologityttärensä, biseksuaali Silja, sekä Oskaria ja Susannaa parikymmentä vuotta nuorempi pariskunta Kim ja Mirja. Mukana on myös sokea psykiatri Tohtori Jung, joka vaihtelevasti kommentoi tapahtumia tai puhuu suoraan henkilöiden kanssa, aina kuitenkin varsin arvoituksellisesti. Susanna ja Kim aloittavat suhteen, samoin Oskar ja Mirja. Susanna ja Oskar tuntuvat elävän yhdessä lähinnä tottumuksen voimasta ja heidän välillään tuntuu usein olevan enemmän kiukkua tai välinpitämättömyyttä, loukkaantumista ja loukkaamista kuin rakkautta, mutta he tuntevat toisensa läpikotaisin ja kaikesta huolimatta ovat pariskunta. Siljalla on oma vihansa ja omat haavansa, joita hän selvittää varsinkin Oskarin kanssa.

Henkilöt olivat minusta itsekeskeisiä ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita vain omien tarpeidensa tyydytyksestä ja näkivät muut ihmiset vain välineinä tähän. Jokainen tuntui elävän oman kuplansa sisällä, vaikka he tavoittelivat joskus rajustikin kontaktia toisiin, eikä tällainen yksilökeskeinen oman navan ympärillä pyöriminen nyt kiinnostanut minua. Johtui ehkä siitä, että luin samaan aikaan paria kirjaa, joiden päähenkilöiden toiminnan yhteiskunnalliset ulottuvuudet olivat mittavat ja joiden päähenkilöt auttoivat paljon muita.

Rakenteeltaan näytelmä on aika kokeileva ja moderni - sen rakenne on katkelmallinen eikä siinä liikaa selitellä asioita - ja sen kieli Juha Siltasen kääntämänä on elävää ja sujuvaa. Näytelmä voisi näyttämöllä toimia minulle paremmin kuin luettuna, koska lihaa ja verta olevien ihmisten tunteisiin ja pyrkimyksiin saattaisi ehkä suhtautua myötämielisemmin kuin paperilla oleviin. Taitava näyttelijä voi esittämistavallaan ja roolin tulkinnallaan myös muuttaa ja syventää käsitystä roolihenkilöstä paljon.

Claes Andersson: Mania. Näytelmä, 2004. Kirja kerrallaan. Suomennos: Juha Siltanen. 90 sivua.

Mikko Rimminen ja Otto Karvonen: super hyvä olo, 2018

Hmm... mitäpä tästä runokirjasta sanoisi? En sano paljon mitään, koska kirjan loppuun sijoitetut "pari ylimääräistä sanaa" (neljä sivua) muuttavat käsityksen koko tekstistä, ja ehkä tekstiä on tarkoitus lähteä lukemaan ilman näitä tietoja.

Teksti on kuitenkin lajissaan varmasti ainutlaatuista tajunnanvirtaa, jossa toistuvat usein samat sanat mutta aina vaihtelevasti. Se luo lukijalle mielikuvan lapsekkaasta, onnellisesta, innostuneesta puhujasta, joka pitää mm. kissanpennuista. Preesensmuotoisessa tekstissä kuvastuvat joskus myös pettymykset ja pienet draamat, mutta sitä lukiessa tulee usein hyvälle tuulelle, ehkä siksi että siinä ei ole turhaa analysointia, vaan kokemus on välitöntä ja perusvireeltään iloista. Teksti on usein hauskalla tavalla absurdia ja yllättävää (mielessä tykyttää jotain riemastuttavaa vaahtoa), mutta siinä on silti järkeä. Kirja herättää myös kysymyksiä kielestä ja sen rajoista, persoonallisuuden kokemisesta ja tietoisuudesta.

on super hyvä olo ja mielessä tykyttää jotain riemastuttavaa vaahtoa

myös tunnelma on super ja kaikki yksitoista ystävää pomppii yhdessä

kaikki yksitoista asiaa kutittaa mielessä ja ihanaa on odottaa tässä

vihdoinkin voi olla vaan

olla vaan ja nököttää

ollaan vaan

yhtään ei haittaa se vakava mikä on ollut

vihdoinkin voi olla rohkea ja tuijottaa kissanpentuja 

Blogeissa Pois työpöydältä ja Kirjasta kirjaan kerrotaan enemmän tästä kirjasta ja sen syntyprosessista.

Edit 22.1.22. Blogilinkit lisätty 20.2.22.

Mikko Rimminen ja Otto Karvonen: super hyvä olo, 2018. Teos. Graafinen suunnittelu: Ilona Ilottu / Dog Design. 70 sivua.

H. P. Lovecraft: Antología del horror, vol. I, 2015 (1917-1935)

Jo kirjan kannesta voi huomata, että tämä ei ole minulle ihan tyypillistä luettavaa. Sain tämän kauhunovellien kokoelman lainaksi eräältä ystävälliseltä meksikolaiselta ilman että varsinaisesti pyysin tai edes välttämättä halusin sitä. Ajattelin kuitenkin että voisin lukeakin sen, koska sata vuotta sitten kirjoittanut amerikkalainen Howard Phillips Lovecraft (1890-1937) on kauhukirjallisuuden klassikko, joka on luonut kokonaisen oman kauhistuttavien myyttisten olentojen universuminsa, ja hänen nimensä oli minulle tuttu Portti-lehdestä.

Ensin kirjan tarinat tuntuivat minusta lähinnä höpsöiltä: päähenkilöt vaikuttivat hyvin herkkätunteisilta ja tuntuivat enemmän tai vähemmän sekoavan heti nähtyään jotain järkyttävää - nykylukijana olisi odottanut joitain vähän pelottavampia juttuja ja karskimpia sankareita.

Nykylukijana myös se tuntui oudolta, että Lovecraftin hirviöt ovat yksiselitteisesti hirviöitä, joissa ei ole mitään inhimillisyyttä tai sovittavia piirteitä, eikä mahdollisuutta todelliseen, tasa-arvoiseen kommunikaatioon näiden hirviöiden ja ihmisten välillä ole, vaikka jonkinlaista yhteydenpitoa saattaakin olla olemassa ja vaikka hirviöt ovat eittämättä älyllisiä olentoja, joskus kehittyneempiä kuin ihmiset. Hirviöt ovat sananmukaisesti peräisin toisesta maailmasta. Viisain teko, minkä ihmiset voivat tehdä, on pysytellä erossa näistä olennoista, ja tekstin jatkuvat viittaukset niiden kammottavuuteen (silloinkin kun ne eivät häirinneet ihmisiä, elleivät nämä häirinneet niitä) alkoivat kirjassa tuntua vähän yksitoikkoisilta. Nykyisissä fantasiakirjoissa on sitä vastoin tottunut siihen, että myös ihmisistä poikkeavat olennot saattavat usein olla sympaattisia ja auttaa ihmisiä, ja ihmiset saattavat jopa ystävystyä niiden kanssa.

Minua myös turhautti se, että Lovecraft ei tunnu koskaan pääsevän oikein asiaan: kertoja (ja lukija) näkee hirviöt melkein aina kaukaa, hämärästi ja epäselvästi, tai sitten sellainen kertoja, joka on onnettomuudekseen nähnyt hirviöt selvästi tai tutustunut asiaan muuten lähemmin, pitää asiaa niin hirvittävänä, vaarallisena ja järkyttävänä, ettei voi kertoa siitä muille tarkemmin. Jo näissä sadan vuoden takaisissa tarinoissa oli nykyisistäkin kertomuksista tuttu ajatus siitä, että tavalliset ihmiset eivät pysty käsittelemään tällaista kauhistuttavaa tietoa, vaan se pitää pitää salassa, vain harvojen ja valittujen hallussa. Suurin osa varsinkin pidemmistä tarinoista oli vain viittauksia pelottaviin asioihin - outoja jälkiä, kaatuneita puita, tuhottuja rakennuksia, paniikinomaisia puhelinsoittoja, jotka katkeavat kesken, pahaa hajua, kummallista värinää ilmassa, epäselviä äänitteitä, salaperäinen kivi jossa on tuntematonta kirjoitusta, ihmisten epätäydellisiä kertomuksia, intiaanien tarinoita, vihaisia ja haukkuvia koiria... Pelon lähdettä ei koskaan nähdä oikein selvästi. Tässä nämä tarinat toivat mieleeni 1990-luvun tv-sarjan Salaiset kansiot (The X-Files), jossa muistaakseni oli samanlainen hyshys-asenne ja turhauttavasti lähinnä vain viitteitä salaperäisiin ja kauhistuttaviin asioihin. Salaiset kansiot tuntuu olevan paljosta velkaa Lovecraftille.

Luin kuitenkin jo kirjan alkuvaiheessa koosteen Lovecraftin elämän tapahtumista kirjan lopusta, mikä muutti suhtautumistani kirjaan. Kun Lovecraft oli kolmivuotias, hänen isänsä sai hulluuskohtauksen ja joutui viideksi vuodeksi eli kuolemaansa asti sairaalaan. Neljännesvuosisata myöhemmin myös hänen äitinsä joutui mielenterveysongelmien takia loppuiäkseen sairaalaan. (Lovecraft itse kuoli syöpään.) Tämä antoi minulle uuden tulkintakehyksen kirjaan, vaikken tiedä onko se oikeutettu: aloin pitää Lovecraftin pimeästä tuntemattomuudesta tulevia, maan alta nousevia tai ulkoavaruudesta saapuvia hirviöitä vertauskuvana niistä voimista, joita meillä on sisällämme, joita emme pysty hallitsemaan ja jotka haluavat ja saattavat vallata tuntemamme järjellisen, säännönmukaisen, normaalin maailman, jos annamme niille mahdollisuuden siihen. (Myös Freud ja alitajunta, joka oli tuolloin aika uusi asia, kävivät mielessä.) Tämä tulkinta selitti myös sen, miksi Lovecraftin hirviöt olivat niin yksiselitteisen kauhistuttavia olentoja ja myös sen, miksei hirviöitä koskaan nähty oikein kunnolla, miksei niistä saatu todella otetta, eikä niitä myöskään koskaan voitettu kokonaan, vaan ne jatkoivat elämäänsä tavalla tai toisella. Kirjan henkilöt joutuivat tapahtumien pyörteeseen juurikaan valitsematta sitä itse (vaikka heillä saattoikin olla kiinnostusta asiaan ja tutkimustietoa siitä), eivätkä he voineet luovuttaa, koska asia oli niin tärkeä.

Kirjan henkilöillä olivat hirviöiden edes väliaikaisessa voittamisessa apuna kansatieteeseen, myytteihin ja salatieteisiin perehtyneet tiedemiehet, joiden suhtautumistapa oli korostetun järkevä ja rationaalinen, sekä koirat, jotka luonnostaan vihasivat naamioituneitakin hirviöitä ja puolustivat ihmisiä näitä vastaan. Nykylukijana tuntui hassulta, että kirjan pidempien novellien salaperäisiä, kammottavia, valtavia ja asumattomia paikkoja, jotka kätkivät sisäänsä pimeitä salaisuuksia ja voimia, olivat nykyisin hyvinkin viattomilta ja kesytetyiltä tuntuvat Uuden-Englannin, esimerkiksi Vermontin, metsät.

Tavallaan pidin näistä tarinoista mm. siksi että niiden kirjoitustyyli oli sujuva, tunnelmallinen ja mukavan vanhahtava (mielestäni myös omana kirjoitusajankohtanaan) ja päähenkilöiden herkkätunteisuuskin alkoi tuntua sympaattiselta, mutta eiköhän yksi kirja Lovecraftia riitä minulle. Kirjan toimittajat Demián Trueba Lozano ja José Luis Trueba Lara ovat perehtyneet Lovecraftiin ja hänen kehittämäänsä mytologiaan perinpohjaisesti, ja he ovat lisänneet novelleihin paljon termejä ja henkilöitä selventäviä alaviitteitä (novelleissa puhutaan joskus myös todella eläneistä ihmisistä tai heidän kirjoistaan) sekä kirjan loppuun Lovecraftin elämän tärkeimmät tapahtumat. Lovecraft vaikuttaa muuten olleen melkoinen lapsinero, ja hän tutustui lapsena ja nuorena mm. kemiaan ja muihin luonnontieteisiin.

Lovecraftin Kootut teokset on julkaistu 2000-luvulla Jalavan kustantamana. Muita kirjoituksia Lovecraftista: Matkalla tuntemattomaan, Kiiltomato, Obskuuri, Oi kurjulaiset kultamunat, Niin monta lukematonta, Kirjavinkit. Ylen artikkelissa on taustaa ja tulkintaa Lovecraftista ja hänen teoksistaan.

Findancessa on ytimekäs esittely Lovecraftista: "Amerikkalaista H. P. Lovecraftia (1890–1937) pidetään ansaitusti kauhun mestarina, modernin kauhukirjallisuuden isänä. Hänen kertomuksissaan keskeistä on silmitön pelko vierasta ja tuntematonta kohtaan, hulluus ja järjettömyys. Lovecraftin perintö ja hänen luomansa Cthulhu-mytologia elävät edelleen vahvasti populaarikulttuurissa."

Kirjan tarinat: La tumba (The Tomb, 1917, 16 s.), Dagón (Dagon, 1917, 10 s.), La ceremonia (The Festival, 1923, 16 s.), En la cripta (In the Vault, 1925, 13 s.), El horror de Dunwich (The Dunwich Horror, 1928, 69 s.), El que susurra en la oscuridad (The Whisperer in Darkness, 1930, 106 s.), El que acecha en la oscuridad (The Haunter of the Dark, 1935, 38 s.). Lopussa Una cronología mínima (15 s.).

Edit 22.1.22, 20.2.22.

H. P. Lovecraft: Antología del horror, vol. I (2015, tercera reimpresión). Tarinat vuosilta 1917-1935. Compilación, notas y cronología: Demián Trueba Lozano y José Luis Trueba Lara. Quarto de hora, Editorial Porrúa. Ei kääntäjän nimeä (toimittajat?). Ei kannen tekijän nimeä. 288 sivua.

Eläinten aika, 2007

Löysin omasta hyllystä Ateneumin Eläinten aika -näyttelyn yhteydessä julkistetun taidekirjan. Eläimet ovat taiteessa yleensä sivuosassa, joten tällaiseen kirjaan, joka keskittyi pelkästään eläimiin, oli mukava tutustua.

Kirjassa on Anto Leikolan pidempi esipuhe Ihminen ja eläimet sekä eri kirjoittajien melko lyhyitä artikkeleja erilaisista eläimiin liittyvistä teemoista taiteessa (esim. hevonen, paratiisi, kissa, Kalevalan myyttisistä eläimistä, outoudet ja kummajaiset, Hugo Simbergin taiteen eläimet...) - aiheet tuntuvat aika satunnaisilta - ja lisäksi tietysti paljon kuvia näyttelyn teoksista ja niihin liittyvät esittelytekstit. Kirjoitukset ja teosten esittelyt olivat mielenkiintoisia.

En tiedä, millä perusteella teokset on näyttelyyn ja kirjaan valittu, mutta kokoelma on ainakin monipuolinen ja vaihteleva. Kirjassa on suhteellisen paljon grafiikkateoksia, ja koska värit ovat minulle tärkeitä, ne eivät kiinnostaneet minua niin paljon kuin öljy- tai vesivärimaalaukset. Öljymaalauksiakin kirjassa toki on paljon. Taiteilijoista mukana ovat tietysti Suomen ehkä tunnetuimmat eläinmaalarit von Wrightin veljekset, mutta myös monia vähemmän tunnettuja taiteilijoita, esimerkiksi elimäkeläinen Anna af Forselles-Schybergson (1863-1942), joka maalasi paljon eläintauluja. Kirja onkin hyvä tapa tutustua eri taiteilijoihin, esimerkiksi haitilainen upean värikkäitä tauluja maalannut Gabriel Alix oli mielenkiintoinen tuttavuus.

Mukana on sekä suomalaisia että ulkomaalaisia taiteilijoita, vaikka suomalaiset ovatkin enemmistönä, ja maalausten ja grafiikkateosten lisäksi kirjassa on myös veistoksia ja valokuvia. Teosten aikajana ulottuu 1500-luvulta nykypäivään, mutta 1800-2000-luvun teoksia on eniten. Useimmiten eläimiä on kuvattu suhteessa ihmiseen (ja monesti teoksessa on lisäksi mukana ihminen), mutta joskus myös ihan omana itsenään, eläiminä.

Valokuvataiteilija Harri Kallion kuva Mauritius-saaren sukupuuttoon kuolleesta tai paremminkin sukupuuttoon tapetusta dodosta, jonka olen aina toivonut olevan vielä elossa. Kuvassa on minusta salaperäisyyttä, surua ja myyttisyyttä.

Osa kirjan teoksista kiinnosti tai miellytti minua, ehkä suurempi osa ei. Joka tapauksessa kirja on huolella ja kauniisti tehty kooste eläimiä kuvaavista taideteoksista.

Edit 7.1.22.

Eläinten aika, 2007. Ateneumin taidemuseo. 144 sivua.