Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista. Alaskan intiaanien legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä (Two Old Women, 1993)

Alkuperäiskansaan kuuluva Velma Wallis kuuli tämän tarinan kahdesta Alaskan Gwich'in-heimon vanhasta naisesta äidiltään; kertomus oli kulkenut heimossa sukupolvelta toiselle. Kirjan tarina on sama kuin Wallisin äidin kertoma, vaikka Wallis onkin käyttänyt sen kertomisessa myös omaa mielikuvitustaan.

Kertomus alkaa siitä, kun Alaskan arktisella alueella asuva nälän heikentämä heimo jättää ankarana pakkastalvena metsän keskelle kuolemaan kaksi vanhustaan, 75-vuotiaan perheettömän Sa'n ja 80-vuotiaan Ch'idzigyaakin, koska pitää näitä avuttomina ja hyödyttöminä. Ch'idzigyaakilla on tytär ja tyttärenpoika, jotka eivät kuitenkaan uskalla nousta puolustamaan naisia heimoa vastaan, mutta onnistuvat kuitenkin jättämään naisille hirvennahkaa ja kirveen. Heimonsa pettämät vanhat naiset aikovat ensin jäädä lumeen kuolemaan, mutta päättävät sitten olla antamatta periksi. "He unohtavat, että mekin olemme ansainneet oikeuden elää! Joten jos meidän pitää kuolla, ystäväni, kamppaillaan kuolemaa vastaan, sen sijaan että vain istuisimme tässä."

Naiset muistavat joen, josta heimo on joskus kauan sitten saanut paljon lohta. He lähtevät tuskallisen pitkälle vaellukselle joelle ja taivaltavat lumessa monta päivää. He tukevat ja rohkaisevat toisiaan, kun heihin iskee epätoivo - yksin kumpikaan ei olisi selvinnyt matkasta - ja tutustuvat toisiinsa paremmin kuin koskaan heimonsa parissa viettäminä vuosina. He kertovat toisilleen elämäntarinansa. Sa' on ollut poikkeuksellinen tyttö ja nainen, oppinut nuoruudessaan metsästämään ja elänyt yhdessä rakastamansa miehen kanssa, ja nyt hänen taitojaan tarvitaan paljon.

Tämä pieni ja helppolukuinen kirja on ihana, kannattaa lukea. Alaotsikkonsa mukaisesti se kertoo rohkeudesta ja selviytymisestä sekä lisäksi omien voimavarojen löytämisestä sen sijaan että valittaisi, sinnikkyydestä, ystävyydestä, viisaudesta ja lopulta anteeksiannosta. Kirjoissa on myös harvinaista, että niiden päähenkilöitä ja sankareita ovat iäkkäät naiset. Velma Wallis kirjoittaa: Minä opin tästä tarinasta sen, ettei ihmisen kyvyillä ole rajaa - ainakaan ikä ei ole sellainen - joka estäisi meitä pystymästä siihen mihin on pakko. Tämän laajan ja monimutkaisen maailman kaikissa ihmisissä elää hämmästyttävä suuruuden mahdollisuus. Mutta vain harvoin kohtalo tuo esiin nämä salatut lahjat. (11)

Muualla: Sheferijm, Iltatähden syttyessä, Kirja vieköön, Mummo matkalla, Ullan luetut kirjat.

Edit 27.5.25 (poistettu kirjan lopusta kertova kappale).

Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista. Alaskan intiaanien legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä (Two Old Women, 1993). Like. Suomennos: Tuomas Kilpi. Kannen tekijää ei kerrottu. 113 sivua (lopussa 3 sivua Alaskan Athabaskan-kansan Gwich'in-heimosta).

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa (Lessons in Chemistry, 2022)

Minulla on tämän kirjan kanssa sellainen ongelma, joka minulla hyvin harvoin on: mitä kirjoittaisin kirjasta, jota niin monet bloggarit ovat jo ylistäneet? Ainakin sen, että kehut ovat ansaittuja, ja kirja on täysin lukemisen arvoinen.

Nuori Elizabeth Zott on lahjakas, älykäs ja taitava kemisti, joka haluaa tutkia abiogeneesiä eli elämän alkuperää, yhtä tieteen suurista arvoituksista. Hänen etenemistään uralla kuitenkin vaikeuttavat ja sen tekevät mahdottomaksi 1950-1960-luvun vaihteen yhdysvaltalaisen yhteiskunnan läpikotaisin seksistiset asenteet sekä useimpien hänen tapaamiensa miesten halveksuva ja alentuva suhtautuminen naisiin. Hän on myös saanut rakastamansa miehen, kemisti Calvinin kanssa aviottoman lapsen (hän ei ole halunnut naimisiin eikä alun perin myöskään äidiksi), mikä ei lisää yhteiskunnan arvostusta.

Hän siis päätyy iltapäivätelevisioon vetämään kotiäideille suunnattua kokkiohjelmaa. Hän tekee sen kuitenkin täysin omalla tavallaan, hymyttömänä, suorapuheisena ja kiertelemättömänä, kokaten konstailematonta ja maanläheistä ruokaa, puhuen ruoanvalmistuksen kemiasta ja ennen kaikkea suhtautuen naiskatsojiinsa kuin älykkäisiin ihmisiin. Ohjelmasta tulee hyvin suosittu.

Kirja ei ole yhtään niin viihteellinen ja kevyt kuin kannesta voisi päätellä. Sen sisältö on painavaa vaan ei raskasta ja kirja on tunteidensa kirjosta - siinä on myös paljon surua - ja Elizabethin elämän epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta usein myös hauska. Pidin kirjassa monesta asiasta, varsinkin siitä, että Elizabeth kieltäytyi toimimasta seksistisen yhteiskunnan sääntöjen mukaan, pienentämästä itseään ja yrittämästä muuttua muiden odotusten mukaiseksi. Elizabethin hahmo on mainio. Pidin myös Elizabethin ja hänen tyttärensä Madeleinen tai Madin isosta rumasta koirasta Puoli-seitsemästä, joka on kirjassa ajatteleva ja toimiva sivuhahmo, Elizabethin ja Calvinin ja myöhemmin Madin suhteesta, ja monien muidenkin kirjan henkilöiden kuvauksesta. Elizabethin elämä on vaikeaa, mutta hän saa vähitellen myös ystäviä ja tukijoita.

Kirja näyttää konkreettisesti, miten seksistinen (ja yhtä lailla rasistinen) yhteiskunta hukkaa yhteiskunnan mahdollisuuksia ja kykyjä jättämällä käyttämättä syrjimiensä ihmisten taidot ja lahjakkuuden. Naisten pitää puhua keskenään kokemuksistaan ja ongelmistaan: aiemmin Elizabethille vihamielinen nainen muuttuu hänen liittolaisekseen, kun he huomaavat, että heillä on ollut samanlainen elämänkokemus.

Kirjan inhottavat miehet ovat todella limaisia ja karmeita ja ympäröivä yhteiskunta hyvin masentava. Kirjassa on varsinkin loppua kohden tietynlaista sadunomaisuutta, eli ei tämä täysin realistinen kirja ole. Mutta kuitenkin viihdyttävä, terävä, lämmin, hykerryttävä ja myös ajatuksia herättävä kirja. Mari Hallivuoren suomennos on oikein hyvä.

Bloggauksia on vaikka kuinka: Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club, Kirjavinkit, Mustelmiina, Amma, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly...

Edit 3.3.25.

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa, 2022 (Lessons in Chemistry, 2022). Tammi. Suomentaja: Mari Hallivuori. Kannen tekijät kirjastotarran alla. 421 sivua.

Grazia Deledda: Elias Portolu (1903)

Luin varhaisen naisnobelistin, italialaisen Grazia Deleddan (1871-1936) romaanin, joka sijoittuu Italiaan Sardinian saarelle Deleddan kotiseudulle. Romaanissa seurataan Portolun perhettä, jonka kolmas aikuinen poika, Elias Portolu, tulee kirjan alussa kotiin kärsittyään vankilatuomionsa. Kirjassa ei muistaakseni kerrota, miksi Elias on ollut vankilassa, sanotaan hänen vain joutuneen huonoon seuraan. Elias ei vaikuta pahantekijältä: hän on hiljainen, herkkä, ajatteleva, tunteikas sekä pitkäaikaisen vankeuden jäljiltä kalpea, väsynyt eikä kovin vahva. Sekä äiti Annedda että isä Berte ovat ikionnellisia saatuaan kolmannen poikansa taas kotiin. Pietro-veli viljelee maata, ja hieman yksinkertainen Mattia-veli paimentaa isän kanssa lampaita, mihin työhön myös Elias kotiuduttuaan ryhtyy.

Pietro on kihloissa kauniin Maria Maddalenan kanssa. Elias tapaa Maddalenan, vaihtaa tämän kanssa muutaman sanan ja he katsovat toisiaan. Vähitellen he eivät voi enää lakata ajattelemasta toisiaan ja heidän välisensä vetovoima kasvaa yhä suuremmaksi, vaikka kaikki tapahtuu lähes ilman sanoja; harvat heidän välisensä keskustelut ovat kauan aikaa sisällöltään merkityksettömiä. Elias taistelee rakkauttaan vastaan kaikin voimin: jos hän kertoisi asiasta Pietrolle, tämä saattaisi tappaa hänet, uskonto sanoo aviorikoksen olevan kuolemansynti, eikä hän halua tuottaa vanhemmilleen pettymystä. Hän saa neuvoja iloluontoiselta mutta myötätuntoiselta pappi Porcheddulta, joka neuvoo häntä unohtamaan Maddalenan ja ryhtyvän papiksi, sekä metsän viisaalta vanhukselta, ukko Martinu Monnelta, joka neuvoo aivan päinvastaista - kertomaan asiasta Pietrolle ennen tämän avioliittoa vaikka kirjeitse, jos ei muuten, ja menemään Maddalenan kanssa naimisiin tämän sijasta.

Eliaksen ja Maddalenan suhde ja sen vivahdukset ja asteittainen kehitys ovat kirjan pääsisältö, samoin Eliaksen jatkuva taistelu rakkautensa kanssa ja sen hänelle aikaansaama jatkuva kärsimys. Elias haluaa koko ajan päinvastaisia asioita: tavata Maddalenan ja olla koskaan enää tapaamatta häntä, olla erossa hänestä ja katsoa häntä koko ajan. Elias on eräänlainen sardinialainen Hamlet - rakastaako vai eikö rakastaa? Kertoako rakkaudestaan vai eikö kertoa? Kirjassa on kreikkalaisen tragedian vääjäämättömyyttä ja kohtalonomaisuutta: Eliasta liikuttavat vahvemmat voimat kuin mitkä hän pystyy tahdollaan voittamaan.

En ole moneen vuoteen tai vuosikymmeneen lukenut tällaista kirjaa, jonka kerronta on näin suoraviivaista ja yksinkertaista. Elias tuntee voimakkaasti ja ajattelee tunteitaan koko ajan, mutta kirjassa ei ole sellaista itsereflektiota, mihin on nykyään tottunut. Elias ei asetu itsensä ulkopuolelle, tarkastele tilannettaan laajemmassa kontekstissa, mieti tunteidensa syitä ja psykologisia teorioita tai analysoi tunteitaan pitkissä keskusteluissa ystäviensä kanssa. Kaikki muutkin kirjan henkilöt vain elävät perinteiseen tapaan, reagoivat ja tuntevat.

Isä Berte on hyväntahtoinen, mutta suulas ja mielestäni rasittava, ja uskonnollinen äiti Annedda taitava parantaja. Kirja on tarinansa ohessa kansatieteellisesti kiinnostava kuvaus elämästä Sardiniassa yli sata vuotta sitten: esimerkiksi kuvaus perheen monen päivän retkestä viettämään Pyhän Fransiskuksen juhlaa vuorella olevaan kirkkoon yhdessä muiden kyläläisten kanssa oli minulle hyvinkin eksoottinen kertomus. Sardinian luonto elää kirjassa paimenelämää viettävän Eliaksen rinnalla ja taustalla, ja luontokuvaukset ovat kauniita.

Hauskinta oli sentään iltaisin isossa majassa valkean ääressä, joka paloi räiskyen, korkealle liekehtien. Ulkona oli viileää, melkein koleaa, kuu vaelsi länttä kohti luoden maisemaan jylhän lumoavan tunnelman. Sardinian himmeät, yksinäiset kuutamoyöt! Sarvipöllön värähtelevän houkutteleva ääni, ajuruohon korpituoksu, mastiksipuun kirpeä lemu, kaukaisten metsien ikävöivä humina sulavat yksitoikkoiseksi ja surumieliseksi sopusoinnuksi, joka tuo sydämeen juhlallisen alakuloisuuden, alkuperäisen puhtaudentilan kaihon. -
    Ryhmittyneinä tulen ympärille isossa majassa asuvat henkilöt kertoilivat mielenkiintoisia juttuja, joivat ja lauloivat. Heidän soinnukkaat äänensä kajahtelivat ulos rauhaisaan kuutamoyöhön metsän tiheikköön asti, missä hevoset nukkuivat. (44)

Kirja ei imaissut mukaansa (luin sen luku kerrallaan aika pitkän ajan kuluessa), mutta se oli vivahteikkaasti ja vahvasti kirjoitettu. Se ei saarnannut oikeaoppisuutta, vaan esitti Eliakselle erilaisia vaihtoehtoja. Oli mielenkiintoista lukea tällainen kirja, jonka kirjoittajalle on riittänyt hyvin yksinkertainen juoni, ja jossa luotetaan kerronnan voimaan lukijan kiinnostuksen pitämiseksi yllä. Jalmari Hahlin suomennos toimii hyvin.

Muualla: Tarukirja ja englanninkielinen kuvaus kirjasta.

Edit 16.1.25, 23.1.25.

Grazia Deledda: Elias Portolu. Romaani, 1928 (alkuteos 1903). Kustannusosakeyhtiö Kirja. Tekijättären luvalla suomentanut Jalmari Hahl. 236 sivua.

Terry McMillan: Kaikki kotona? 2002 (A Day Late and a Dollar Short, 2001)

Terry McMillan oli minulle aivan outo nimi, vaikka hänen kirjojaan on suomennettu kuusi ja hänen romaaneistaan on tehty myös elokuvia, joten minulla ei ollut mitään odotuksia kirjan suhteen (mutta afroamerikkalainen nainen, kannattaa siis lukea). Oletin kuitenkin, että kirja olisi aika viihteellinen, mutta se olikin yllättävän rouhea, elämänmakuinen ja realistinen, ja siinä käsiteltiin aika rankkojakin ongelmia - alkoholismia, ongelmia lain kanssa, isäpuolen insestiä ja sitä miten hyväksikäytetyt tytöt selviävät tai eivät selviä siitä, lääkkeiden väärinkäyttöä, miehen uutta suhdetta noin 40 vuotta nuorempaan yksinhuoltajanaiseen, sisaruskateutta... Itsenäisyyttä, elämästä selviämistä, hyvän elämän elämistä, valintojen tekemistä ja ennen kaikkea perhettä ja perhesuhteita.

Kirja on kertomus afroamerikkalaisesta perheestä, jonka matriarkka ja kokoava voima on äiti Viola. Kirjan alussa Viola on sairaalassa selvittyään vaikeasta astmakohtauksesta ja miettii omaa ja kolmikymppisten lastensa elämää sekä vähän myös 38 avioliittovuoden jälkeen kotoa toisen naisen luokse muuttanutta miestään Ceciliä. Vanhimmalla tyttärellä Parisilla on menestyvä ruokapalveluyritys ja aikuisuutta lähestyvä mukava poika, mutta ei miestä. Toinen tytär, päsmäröivä Charlotte on vihainen sekä Parisille että äidilleen ja hänellä on suuret vaatimukset kaikille, myös pitkäaikaiselle aviopuolisolleen. Janellella on uusi mies, josta muut perheenjäsenet eivät pidä, ja teini-ikäinen tytär. Poika Lewis on älykäs, mutta on siitä huolimatta ollut melkein koko ikänsä vankilassa pikkurikoksista, juo liikaa ja on eronsa jälkeen harrastanut vain irtosuhteita. Sisarukset pitävät yhteyttä, mutta eivät useinkaan kestä toistensa seuraa kauempaa aikaa ja loukkaantuvat vähäisestäkin kritiikistä, varsinkin Charlotte.

Terry McMillan heittää lukijansa vuorotellen jokaisen päähenkilönsä nahkoihin: kirjan luvuissa vuorottelevat minäkertojina Viola, Cecil, Paris, Charlotte, Lewis ja Janelle, jotka kertovat tapahtumista omasta näkökulmastaan. Luvuissa ei sanota, kuka on äänessä, vaan lukijan pitää selvittää se itse - tämä on kuitenkin helppoa, kun kirjan henkilöt ja heidän elämäntilanteensa ovat tulleet tutuiksi. Tällainen mosaiikkirakenne aiheuttaa kuitenkin sen, että kirja ei ehkä imaise samalla tavalla sisälleen kuin yhden henkilön näkökulmasta kerrottu kirja, koska lukijan pitää aina uudelleen orientoitua uuteen kertojaan. Kuusi minäkertojaa on ennätys ainakin minun lukemissani kirjoissa.

Jotenkin kirja sai kuitenkin aikaan sen, että henkilöt tuntuvat näin kirjan lukemisen jälkeen (ei välttämättä lukiessa, ellei ihan loppupuolella) hyvinkin eläviltä ja monitahoisilta, koska heidän elämäänsä on valotettu monelta puolelta, myös muiden ihmisten ajatuksissa heistä. McMillan on taitava kirjailija, koska onnistuu pitämään tällaisen moniäänisen kirjan kasassa.

Perheenjäsenten elämä tuntui aluksi tosi kaoottiselta, hallitsemattomalta ja ongelmalliselta. Tähän vaikutti myös kirjan rakenne, koska alussa ei ollut selkeää yhden päähenkilön elämässä tärkeää kirjan juonen käynnistävää tapahtumaa, vaan monen ihmisen toisiinsa limittyvät mutta erilliset elämät. Henkilöt tuntuivat usein rimpuilevan suossa, eikä ulospääsyreitti tai -tapa ollut mitenkään selvä. McMillan on kuitenkin sanonut: "En halua kirjoittaa uhreista. Sellaiset pitkästyttävät minut kuoliaaksi. Kirjoitan mieluummin jostakusta, joka osaa tarttua itseään niskasta ja jatkaa elämää eteenpäin" (kansilieve), ja niin myös tämän kirjan henkilöt lopulta tekevät.

Vaikka kirja ei vienyt ehdoitta mukanaan (ja minua ärsytti se, että vaikka Parisilla oli asiat monella tavalla hyvin, hän ei äitinsä ja kirjan mielipiteen mukaan voinut olla kärsimättä siitä, ettei hänellä ollut ollut miestä pitkään aikaan), se oli lukemisen arvoinen. Piia Ahon kansikuva on hyvä. Erityismaininta Kristiina Drewsin hienosta, sujuvasti eteenpäin rullaavasta puhekielisestä käännöksestä, joka tuo kirjaan paljon elävyyttä ja todenmakuisuutta. Tässä näyte kirjan ensimmäisestä kappaleesta (ilman sitä bloggaukseni ei tuo yhtään esiin kirjan rentoa, henkilökohtaista tyyliä), jossa kertojana on Viola:

Ei mitään uutta auringon alla. Ei ainakaan jos puhutaan mun omista penskoistani. Ne on kaikki jo aikuisia, mutta käyttäytyy usein kuin lapset. Mä tiedän että mä käyn niiden hermoille - ja ne käy mun hermoille - ja aina ne väittää että mä sekaannun niiden asioihin, mutta jumaliste mä olen niiden äiti. Lasten asioihin sekaantuminen kuuluu äidin toimenkuvaan. Mä olen päätoimisesti huolissani niistä. Kaikista neljästä. Suureen ääneen. Jos mä en rakastaisi niitä, mä en välittäisi palaneen puupennin vertaa mitä ne tekee tai mitä niille tapahtuu. Mutta kun mä rakastan. Yleensä ne ei itse tajua mitä ne on tekemässä, joten mä kerron niille miltä se minusta näyttää. Eihän ne kuuntele puoliakaan, mutta niiden äitinä musta on aina tuntunut, että jos minä en kerro penskoille mikä niiden tekemisissä mättää ja mikä tuottaa niille vaivaa ja vaikeutta, niin kuka sitten?

Helmet-haaste 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (esim. joulu tai juhannus): amerikkalaiseen tapaan kirjassa vietetään kiitospäivää. Yllättävän vaikea haastekohta.

Terry McMillan: Kaikki kotona? 2002 (A Day Late and a Dollar Short, 2001). WSOY. Käännös: Kristiina Drews. Kansi: Piia Aho. 433 sivua.

Annika Luther: De sista entusiasterna, 2019

Luin kymmenisen vuotta sitten suomenruotsalaisen Annika Lutherin hienon nuortenkirjan Kodittomien kaupunki, joka on jäänyt mieleen haikeana mutta kauniina ja kiinnostavana ilmastonmuutosdystopiana veden valtaamasta, pääasiassa intialaisten ja kiinalaisten asuttamasta Helsingistä.

Annika Luther on biologi, ja nyt lukemani kirja käsittelee influenssan tapaista epidemiaa, joka sairastuttaa ja tappaa ihmisiä. Antibiootit eivät tehoa jälkitauteihin. Päiväkodit, koulut ja yliopistot suljetaan ja eri lääkefirmat etsivät kuumeisesti parannuskeinoa. Kirja on julkaistu vuonna 2019, joten se on hämmästyttävästi kirjoitettu ennen korona-aikaa.

Kirjan (anti)sankari on juro ja sosiaalisesti taitamaton viisikymppinen Marius Lindholm, joka on tehnyt Helsingin yliopistossa Viikissä bakteeritutkimusta jo vuosikymmeniä. Kun menestynyt kollega kuolee vessassa tautikohtaukseen, viime tinkaan jäänyt apurahahakemus jää tekemättä ja Marius joutuu työttömäksi. Hän paikkailee perheensä taloutta bakteereita, viruksia ja tauteja käsittelevillä lehtikolumneilla, mutta rahat eivät tahdo riittää. Sen takia tuntuukin onnenpotkulta, kun ison lääkeyrityksen rekrytoija pestaa hänet suurella rahalla etsimään lääkettä tautiin.

Lopulta Marius päätyy kuitenkin tekemään salaista lääketutkimusta tyhjän Viikin kellarilaboratorioon yhdessä hyvien ystäviensä ja tutkijakollegoidensa Helmin ja Amirin kanssa. Heidän tavoittelemansa ratkaisu liittyy ulosteisiin eli terveeseen bakteeriflooraan ja olisi onnistuessaan helppo ja halpa lääke ilman antibioottien haittavaikutuksia, varsinkin kun bakteeriresistenssi antibiooteille kasvaa koko ajan ja ne menettävät yhä enemmän tehoaan (myös reaalimaailmassa). Samalla hän yrittää tasapainotella rakastamansa perheen - kirjastonhoitaja Agneksen, 18-vuotiaan Argentiinassa vietetyn vaihto-oppilasvuoden jälkeen kotiin palanneen vieraalta ja häntä kohtaan vihamieliseltä tuntuvan Sacke-pojan ja päiväkoti-ikäisen Soffis-tytön - tarpeiden ja tunteiden kanssa. Agnes ja perhe ovat Mariukselle hyvin tärkeitä, mutta hänen on joskus vaikea sovittaa elämäänsä yhteen heidän kanssaan.

Kirjassa puhutaan paljon bakteereista ja taudeista, mikä saattaa lukijasta riippuen tuntua infodumppaukselta tai mielenkiintoiselta, minusta jälkimmäiseltä. Siinä puhutaan myös yliopistoista ja niiden kurjistamisesta, lääkefirmoista ja tutkimuksesta. Kirjan nimen "viimeiset entusiastit" ovat Marius, Helmi ja iranilainen Amir, jotka tekevät tutkimusta rakkaudesta tieteeseen (ja bakteereihin) ja halusta auttaa ihmisiä, eivät rahasta. Heille tutkimus ei ole sielutonta sääntöjen sitomaa tuntityötä, vaan jotain paljon suurempaa ja tärkeämpää.

Pidin kirjan aiheesta, teemoista, kirjoitustyylistä ja henkilöistä ja se oli hyvin kirjoitettu. Minua alkoivat siinä kuitenkin häiritä ja ärsyttää yhä enemmän Mariuksen toistuvat ajatukset siitä, miten vähän hänellä on rahaa ja miten köyhä hän on. Tämä alkaa alun työttömäksi jäämisestä, jatkuu läpi kirjan, ja kirjan lopussa Marius ajattelee taas olevansa "köyhä kuin kirkonrotta", kun talon katon korjaukseenkin on mennyt rahaa. Hänellä on kuitenkin työssäkäyvä vaimo, lääkefirmassa muutaman kuukauden työskennellessään hän tienaa muistaakseni viisi kertaa enemmän kuin tutkijana, ja perheellä on oma Agneksen isoisän rakentama omakotitalo.

Onko perheellä ravinteikasta ruokaa? On. Onko heillä asunto? On, oma kaksikerroksinen omakotitalo Herttoniemessä (ei esimerkiksi vuokrayksiö Kalliossa). Pääsevätkö he tarvittaessa lääkäriin? Todennäköisesti, vaikka tässä voikin olla joitakin ongelmia. Onko heillä vaatteita? On. Onko heillä varaa lämmittää kotiaan ja maksaa välttämättömät laskut? On. Silloin he eivät ole köyhiä kuin kirkonrotat, ja koska heillä on rahaa yli tämänkin (Agneksen ja Sacken palkat ja Mariuksen pieni työttömyysturvaraha), he eivät ole edes köyhiä.

Onko Mariuksella rahaa Sacken autokouluun? Ei, mutta tämä ei ole akuutti tai edes välttämätön meno (Marius on elänyt viisikymppiseksi ilman ajokorttia). Enkä ymmärrä miksi perheellä ei ole rahaa siihen. Okei, kirjastonhoitajan ja apurahatutkijan palkat eivät varmastikaan ole päätähuimaavia mutteivät nälkäpalkkojakaan. Agnes ja Marius ovat molemmat olleet vakituisessa työssä jo 20-30 vuotta, eivätkä pojan autokoulu tai katon korjaus ole varsinaisesti yllättäviä kuluja. Luulisi, että he olisivat säästäneet jotain vuosien varrella. Eikä Marius ole perheen ainoa ansaitsija (kuten kirjan tekstistä voisi päätellä), vaan Agnes käy koko ajan töissä ja Sackekin saa töitä Suomeen tultuaan, eli perheellä on koko ajan palkkatuloja.

Tämä henkilökohtaisista syistä johtuva ärsytys vei jonkin verran huomiotani pois kirjan pääteemoista, mutta pidin silti kirjasta ja pidän Annika Lutherista kirjailijana.

Helmet-haaste 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta.

Edit 10.11.24.

Annika Luther: De sista entusiasterna, 2019. Schildts & Söderströms. Kansi ja taitto: Otto Donner. 282 sivua.

Edna Ferber: Emma McChesney & Co., 1915

Edna Ferber (1885-1968) oli omana aikanaan tunnettu ja suosittu amerikkalainen toimittaja sekä novelli-, romaani- ja näytelmäkirjailija. Hän saattaa olla mutkan kautta tuttu myös nykyihmisille, koska Elizabeth Taylorin, Rock Hudsonin ja James Deanin tähdittämä Jättiläinen sekä musikaali Teatterilaiva perustuvat hänen romaaneihinsa. Hän on saanut Pulitzer-palkinnon romaanista So Big, ja ainakin viisi hänen romaaniaan on käännetty myös suomeksi.

Itse en ollut koskaan kuullutkaan hänestä ja sain tietää äskeiset asiat vasta tätä kirjoittaessani. Uusiin vanhoihin naiskirjailijoihin on kuitenkin aina hauska tutustua, joten kun hänen nimensä tuli muussa yhteydessä esiin, otin sattumanvaraisesti Gutenbergistä luettavakseni yhden hänen romaaninsa. Kirja kertoo liikenaisesta Emma McChesneystä, joka on Buck Featherloom Petticoat Companyn (eli naisten alusasujen?) menestyvä myyntiedustaja ja yrityksen apulaisjohtaja (tai jotain sellaista). Hän on myös eronnut nuorena väkivaltaisesta miehestään, minkä jälkeen hän on kasvattanut ja kouluttanut poikansa Jockin yksin. (Huom! Kirjan julkaisuvuosi on siis 1915.)

Kirjan läpikäyvä teema onkin naisten työnteko ja sitä kautta heidän itsenäisyytensä sekä mahdollisuutensa ja myös tarpeensa käyttää aivojaan, kykyjään ja taitojaan. Kirja koostuu seitsemästä tarinasta, jotka toimivat myös itsenäisinä kertomuksina, joten luvut on varmaan julkaistu alunperin sarjana jossakin lehdessä. Niissä on kuitenkin selkeä ajallinen ja juonellinen jatkumo ja eri lukujen juoniaiheet limittyvät toistensa kanssa, joten tämä käy hyvin myös romaanista.

Kirjan alussa vielä naimaton nelikymppinen Emma lähtee yksin Etelä-Amerikkaan myyntimatkalle firman isältään perineen T. A. Buckin voimakkaasta vastustuksesta huolimatta, ja kokemuksensa ja neuvokkuutensa avulla onnistuu saamaan eteläamerikkalaiset ostajat puolelleen. Palattuaan hän menee naimisiin T. A.:n kanssa, mutta tämä ei loppujen lopuksi tarkoita kotiin jäämistä. Lähes koko aikuisikänsä töitä tehnyt Emma tekee T.A.:n kanssa sopimuksen, että kokeilee varakkaana kotirouvana oloa - shoppailua, aterioiden suunnittelua ja sisustusta - kolmen kuukauden ajan.

"It's a bargain. For three months I shall do nothing more militant than to pick imaginary threads off your coat lapel and pout when you mention business. At the end of those three months we'll go into private session, compare notes, and determine whether the plan shall cease or become permanent. Shake hands on it."   ...   So it was that Emma McChesney, the alert, the capable, the brisk, the business-like, assumed the role of Mrs. T. A. Buck, the leisurely, the languid, the elegant.

Kolmen kuukauden päästä hän kuitenkin jo palaa halusta päästä takaisin töihin, ja myöskin T. A. haluaa hänet taas innokkaasti mukaan firmaan tasa-arvoiseksi kumppanikseen, jonka osaamiseen ja arvostelukykyyn voi aina luottaa.

Kirjassa on myös muita työtätekeviä naisia, kaikki oman alansa päteviä ammattilaisia. Esimerkiksi Buckin firman taitava pikakirjoittaja Hortense menee samoihin aikoihin naimisiin kuin Emma ja irtisanoutuu siksi toimestaan, ja vaikka hän rakastaakin miestään ja uutta kotiaan, hän kaipaa paljon myös työtään, joka antaa merkitystä hänen elämälleen. Emman poika Jock on menossa naimisiin mainostoimistossa jo hienon uran luoneen Gracen kanssa, jota Emma arvostaa kovasti ja joka Hortensen tavoin luopuu työstään naimisiin mennessään: I can't help thinking of what a stunning girl Grace Galt is, and what a brain she has, and how lucky you are to get her. Any girl—with the future that girl had in the advertising field—who'll give up four thousand a year and her independence to marry a man does it for love, let me tell you. 

Kuten näkyy, tuona aikana oletettiin lähes automaattisesti, että kun nainen menee naimisiin, hän lopettaa työnteon. Emman ratkaisu on siis melkoisen radikaali. T. A. on ihanteellinen aviomies: hän arvostaa ja tukee Emmaa aina, sekä naisena että ihmisenä, jolla on ideoita, taitoja ja osaamista. Jos Emma ja T. A. ovat eri mieltä, Emma pitää päänsä, koska luottaa itseensä.

Ferber suhtautuu positiivisesti kaikkiin työtätekeviin naisiin, oli näiden asema mikä tahansa, mutta negatiivisesti rikkaiden naisten "hyväntekeväisyysjärjestöön", joka katsoo asiakseen kertoa työtätekeville naisille (= työläisnaisille, Emmaa he eivät laske tähän joukkoon kuuluvaksi), että näiden ei pitäisi käyttää kauniita vaatteita.

Emma on melkoinen supernainen: energinen, osaava, älykäs, luova (hän suunnittelee ajoittain, innoituksen iskiessä, firmalle myös mullistavia vaatteita), tehokas, lähes lyömätön liikenainen, sisukas sekä myös kaunis, nuorekas, naisellinen ja hyvin pukeutuva, mikä muistetaan mainita suunnilleen joka luvussa. Hän on lisäksi itsepäinen, huumorintajuinen, hauska, ymmärtäväinen, myötätuntoinen ja pidetty. Hänen hahmonsa ei siis ole kovin realistinen, eikä kirjassa käsitellä juuri ollenkaan todella vaikeita tunteita tai asioita, ja kirjan naiset työskentelevät naisille melko "sopivilla" aloilla, mutteivät kuitenkaan ihan tyypillisesti (matkustava myyntiedustaja ja mainosten kirjoittaja).

Kirja on kuitenkin älykkäästi ja viihdyttävästi kirjoitettu, on hyvien asioiden puolella ja onnistuu hyvin puolustamaan naisten oikeutta ja halua työntekoon yli sata vuotta sitten. Ja naisena tuntui tuohon aikaan varmasti hyvältä lukea kirjaa, jossa naiset ovat pääroolissa (Emma on tärkein, mutta kirjassa on paljon muitakin naisia), jossa puhutaan naisia koskevista asioista ja heidän ongelmistaan, ja jossa naiset esitetään älykkäinä, vahvoina ja osaavina olentoina, ei kauniina, avuttomina tyhjäpäinä. Pidin kirjasta (vaikken täysin ihastunut siihen), ja Ferberiltä voisi lukea muutakin. Kirjasta on otettu uusintapainos vuonna 2002, ja se on ilmeisesti kolmas Emma McChesney -teos.

Ferberillä on hauska tapa viitata aikansa julkkiksiin (muutaman kerran, ei liian usein). Tässä kirjasta löytyneitä uusia tuttavuuksia.

Ida Tarbell (1857-1944), yksi ensimmäisistä tutkivista journalisteista. "Hmm! What Ida Tarbell calls 'Restless women.' Money, and always have had it. Those hats were born in one of those exclusive little shops off the Avenue. Rich but somber. They think they're advanced, but they still resent the triumph of the motor-car over the horse. That girl can't call her soul her own. Good eyes, but too sad. He probably didn't suit mother."

Ida B. Wellsiä (1862-1931), yhdysvaltalaista toimittajaa ja kansalaisoikeusaktivistia, kirjassa ei mainittu, mutta hän tuli mieleeni Ida Tarbellista.

Kuvissa on sama henkilö. Teatteri- ja elokuvanäyttelijä Julian Eltingeä (1881-1941) on sanottu suurimmaksi naisosia esittäneeksi miesnäyttelijäksi teatterihistoriassa (Britannica). Emman suunnittelemalle hameelle ei ollut muotinäytöksessä mannekiinia: Spalding clapped a desperate hand to his bald head. "If only I had Julian Eltinge's shape, I'd wear it to the show for you myself."

Liikenaista ja sijoitusneroa Hetty Greeniä (1834-1916) sanottiin "Wall Streetin noidaksi". Hän oli aikansa rikkain nainen ja yleensäkin varmasti rikkaimpia amerikkalaisia - hänen omaisuutensa arvo hänen kuollessaan oli nykyrahassa yli kymmenen miljardia euroa. T. A.:n mielipide vastasyntyneestä Emman pojantyttärestä: "Yes, and think of the brain she'll have," Buck reminded her excitedly. "Great Scott! With a grandmother who has made the T. A. Buck Featherloom Petticoat a household word, and a mother who was the cleverest woman advertising copy-writer in New York, this young lady ought to be a composite Hetty Green, Madame de Stael, Hypatia, and Emma McChesney Buck. She'll be a lady wizard of finance or a——" "She'll be nothing of the kind," Emma disputed calmly. "That child will be a throwback. The third generation generally is. With a militant mother and a grandmother such as that child has, she'll just naturally be a clinging vine. She'll be a reversion to type. She'll be the kind who'll make eyes and wear pale blue and be crazy about new embroidery-stitches. Just mark my words, T. A."

Kirjassa puhutaan myös jonglööri Cinquevallista, mutta hänestä kirjoitan ihan oman bloggauksensa. Pop Henderson had been head bookkeeper for years. But the pen in his trembling hand made queer spidery marks in the ledgers now, and his figure seven was very likely to look like a drunken letter "z." The great bulk of his work was done by the capable, comely Miss Kelly who could juggle figures like a Cinquevalli.

Helmet-haaste 41. Kirjassa syntyy lapsi (Emman pojan Jockin ja Gracen lapsi). 

Edit 7.6.24, 10.6.24.

Edna Ferber: Emma McChesney & Co., 1915 [julkaisuvuosi netistä, ei Gutenbergissä]. Kustantaja: ?. Sivumäärä: ?.
Luettavissa Gutenbergissä.

Eric Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944)

Tämä skotlantilaisen Eric Linklaterin kirja kuuluu sarjaan kiva mutta ällistyttävä. Se kertoo ehkä noin kymmenvuotiaista sisaruksista Dinahista ja Dorindasta, joiden isä lähtee kirjan alussa ulkomaankomennukselle vaaralliseen maahan ainakin vuodeksi. Lähtöä edeltävänä iltana kuun ympärillä on sumukaulus, mikä tarkoittaa isän mukaan sitä, että kuussa tuulee, jolloin tuhmasti käyttäytyvistä lapsista tulee tuhmia pitkäksi aikaa.

Tämä on alkusoittoa ja eräänlainen selitys hilpeän surrealistiselle, rönsyilevälle ja polveilevalle tarinalle, jossa Dinah ja Dorinda syövät ensin monen päivän ajan niin paljon, että muuttuvat kokonaan pallonmuotoisiksi ja pystyvät liikkumaan vain pomppimalla, ja sen jälkeen itkevät taas päiväkausia (kun ilkeät lapset ovat saaneet kyläläiset pistelemään heitä neuloilla väittäen heidän olevan ilmapalloja) niin paljon, että laihtuvat sananmukaisesti tulitikunlaihoiksi. Tämän Liisa ihmemaassa -tyyppisen alun jälkeen alkaa varsinainen tarina. Dinah ja Dorinda muuttavat itsensä kenguruiksi, minkä jälkeen heidät vangitaan paikalliseen eläintarhaan, jossa he tutustuvat herra Parker -nimiseen kirahviin, joka on entisessä elämässään ollut salapoliisi, sekä rohkeaan grönlantilaiseen Hopeahaukkaan ja Amazonin metsien jaloon Kultapuumaan, joiden sydämissä asuu sammumaton kaipuu vapauteen ja suru vankeudessa elämisestä. Taas ihmishahmoisina he kuulevat isänsä joutuneen Bombardian tyrannin, pahan kreivi Hulagun vangiksi, ja matkustavat uusien ystäviensä Haukan ja Puuman kanssa vapauttamaan tätä, mikä vie kirjan loppuosan.

Kirja oli hämmentävä ja ihana sekoitus erilaisia kerrontatyylejä ja tapahtumia - koskaan ei tiennyt, mitä siinä tulee tapahtumaan. Kun kerronta alkaa kirjan lopussa vähän aikaa tuntua realistiselta, kirjan sivuille ilmestyykin täysin absurdi englantilainen parivaljakko, joka oli muistaakseni Krimin(!) sodassa saaneensa tehtävän takia omaksunut elämäntehtäväkseen tunnelien kaivamisen ja on noudattanut tätä vuosikymmeniä täysin johdonmukaisesti. Kirjassa oli eläimiksi muuttuvia ihmisiä ja ihmisiä, jotka ovat aikaisemman, kirjassa vaille selitystä jääneen muutoksen jälkeen jääneet eläimiksi (ja viihtyvät sellaisina). Kirja ei kuitenkaan ollut pelkkää hilpeää fantasiaa, vaan siinä oli myös mieleenjääviä henkilöitä - jos Hopeahaukkaa, Kultapuumaa ja muita eläimiä voi sanoa henkilöiksi - ja välillä tunteisiin vetoavaa kerrontaa sekä hyvin koskettava loppu.

Minusta on hienoa, että kirjan omapäiset, teeskentelemättömät, omilla aivoillaan ajattelevat, "tuhmat", hyväsydämiset, aktiiviset ja rohkeat sankarit olivat tyttöjä, näinkin varhaisessa kirjassa. Tyttöjen äiti taas oli hyvin kaunis, mutta eteerinen ja henkisesti täysin poissaoleva ihminen, joka ei tehnyt kirjassa mitään järkevää ja lähinnä paheksui koko ajan tyttöjensä toimia. Toivottavasti Linklaterin tarkoituksena oli sanoa, että tytöistä tulee tuollaisia naisia, jos he yrittävät vain koko ajan olla kilttejä ja hiljaisia ja miellyttää aikuisia, eikä sanoa että kaikkien tyttöjen kohtalona on äidin henkilöimä naiseus. Toinen kirjan suuremmassa roolissa oleva naishahmo oli tyttöjen kotiopettaja neiti Serendip, joka saattoi pienestäkin yllytyksestä ladella puolikin tuntia alkuperäiseen asiaan assosioituvaa asiaankuulumatonta kirjatietoa. Kyläläisten joukossa oli paljon muitakin mainioita hahmoja. Vaikka kirja ei tyttökirja olekaan, sen voi minusta sijoittaa voimauttavaan tyttökirjallisuuteen vaikkapa Lindgrenin Peppi Pitkätossun rinnalle.

Mutta aamulla heti aamiaisen jälkeen he olivat kovin suruissaan, kun isä suuteli heitä jäähyväisiksi, sillä he tiesivät, että hän olisi poissa pitkän aikaa. Koko sen päivän he istuivat aivan hiljaa tekemättä yhtään mitään, hyvää tai pahaa. Ja heidän äitinsä oli sitä mieltä, että he tosiaan käyttäytyivät oikein hyvin. (11)

Kirja oli minusta myös puheenvuoro yleensä eläinten oikeuksien puolesta ja erityisesti niiden vangitsemista vastaan. Lukija joutuu kokemaan eläinten vangitsemisen ja niiden elämän rajoittamisen ihmisten näkökulmasta Dinahin ja Dorindan joutuessa kenguruina kaltereiden taakse, ja myös sen, miltä tuntuu kun ei ole vapautta päättää mistään omassa elämässä, vaikka perustarpeista pidettäisiinkin huolta. Myös Kultapuuman ja Hopeahaukan kaipuu vapauteen olivat hyvin mieleenjääviä, vaikka toiset eläimet viihtyivätkin eläintarhassa. Puuma ja Haukka toimivat ja ajattelivat kirjassa myös eläinten tavoin eivätkä tuntuneet eläinhahmoisilta ihmisiltä kuten saduissa usein.

"On hyvin rehellistä, että tunnustatte niin alhaisen syntyperänne [ihmisolentoina]", sanoi Hopeahaukka.
          "Alhaisen syntyperän?" sanoi Dinah. "En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että se on alhainen. Halveksitteko te ihmisolentoja?"
          "No niin", virkkoi Haukka, "voitte tuskin odottaa minun juuri ihailevankaan niitä. ... He koettivat suorittaa jos jotakin, mutta he eivät pystyneet tekemään mitään oikein kunnollisesti. He saattoivat nähdä vähän, kuulla vähän, juosta vähän, uida vähän, mutta mitään he eivät osanneet oikein hyvin."
         "Minä pidän ihmisolennoista", sanoi Puuma. "Minä pidän heidän äänensä soinnista ja siitä, millä tavalla he osaavat nauraa ja näyttää surullisilta." ... "Olin hyvin typerä. En käsittänyt, että ihmisolennot saattavat olla petollisia." (84, 85)

Takakannen mukaan Linklater oli tunnettu skotlantilainen satiirikko, ja kirjan verraton huumori ja symbolistinen viisaus hankkivat sille piankin ystäviä kaikista ikäluokista ja kaikkialta maailmasta. Suomessa "Kuussa tuulee" julkaistiin ensi kertaa 1947 ja siitä tuli aikansa suursuosikkeja. Ihmetyttää, miksi en ole koskaan ennen edes kuullut tästä klassikkokirjasta. Kirjassa on mielenkiintoista myös se, että se on julkaistu Wsoyn Kolibri-sarjassa, jonka muita kirjoja ovat mm. Kafkan Oikeusjuttu, Hermann Hessen Arosusi, Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys ja Tolstoin Anna Karenina. Kirja on siis hyvässä ja yllättävässä seurassa, ja sen on ajateltu olevan myös aikuisia kiinnostava kirja.

Muita positiivisia kirjoituksia: Jokken kirjanurkka, Mette, Bookcrossing (eräässä kommentissa pitkä hyvä arvio). Olutkoiran blogissa on kirjoitus Linklaterin toisesta kirjasta Poet's Pub.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1940-luku.

Erik Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944). WSOY, Kolibri-sarja nro 33. Suomennos: S.-L. Norko-Turja. 346 sivua.

Minna Lindgren: Aina on toivoa, 2020

Minna Lindgrenin nimi on tullut vastaan joskus aiemminkin kiinnostavien tuntuisten kirjojen yhteydessä, mutta tämä oli ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Kirja kertoo suomalaisesta peruskoulusta joskus tarkemmin määrittelemättömänä aikana (lähitulevaisuudessa). Sen päähenkilö on 62-vuotias Marja Vehmarvarsi, joka on opettajavanhempien lapsi, opettajatytär Elinan äiti ja pätevä ruotsin ja terveystiedon kutsumusopettaja. Hän suhtautuu työhönsä vakavasti ja tunnollisesti siitä huolimatta, että keikkatyöksi muuntunut opetustyö näyttäytyy kirjan ensimmäisessä osassa lukijalle uudessa muodossaan täysin mahdottomana ja täytenä painajaisena.

Ensimmäinen osa on eräänlaista reductio ad absurdum -satiiria, jossa nykyisin enemmän tai vähemmän pinnalla olevat koulutrendit (ilmiöoppiminen, luokattomuus, itseohjautuvuuden odottaminen ja vaatiminen kehittymättömiltä lapsilta ja nuorilta, digitaalisuuden hehkuttaminen opiskelussa, luokkatilojen puute, koulujen ja ryhmäkokojen suurentaminen, inkluusio, opettajien arviointi, tarinallisuus ja pelillisyys, oppilaiden osaamisen arvioinnin puuttuminen, moniarvoisuus...) on viety sellaiseen äärimmäisyyteen, että mikään ei enää toimi, kukaan ei enää opi mitään eikä kenenkään oikeastaan odotetakaan oppivan mitään. Some jyllää. Peruskoulusta on tehty bisnestä, jossa avainsana on kritiikittä 'edistyksen' kanssa samana pidetty 'muutos' sekä peitellymmin kaikinpuolinen kulujen karsiminen. Marja kulkee kirjan ensimmäisessä osassa nöyryytyksestä ja ahdistavasta tilanteesta toiseen, niin että kirjaa on jopa tuskallista lukea.

Kirjan toisesta osasta alkaen asiat eivät kuitenkaan ole enää niin synkkiä. Marjan lähes satavuotiaat vanhemmat, hilpeät Aina ja Toivo ovat ryhtyneet tubettajiksi, jotka kertovat entisaikojen peruskoulusta, ja heidän videokanavansa on saanut valtavan suosion nuorten keskuudessa. Vehmarvarsien sunnuntaisilla perhelounailla syntyy ajatus suomalaisen peruskoulun pelastamisesta, ja vaikkeivät asiat edelleenkään ole helppoja, Marja löytää itselleen myös itseluottamusta ja vahvuutta sanoa mitä ajattelee antiikkisella karttakepillä sanojaan painottaen.

Toivo-isää lukuun ottamatta kirjan miehet (Marjan mies Hannes, Marjaa työllistävän firman Pedago Oy:n "käyttökokemusjohtaja" Seikko Peräinen, Marjan vävy Toni, koulun "kansainvälisten suhteiden pääkoordinaattori" Joonas Jonkka ja koulun hallituksen puheenjohtaja Jouko Välivirne) ovat esimerkiksi muutokseen, kehitykseen, koulutukseen ja tulosjohtamiseen liittyviä, nykyään suosittuja (ja tutun kuuloisia!) fraaseja ja jargonia suoltavia automaatteja. Ei liene sattumaa, että miehet ovat kirjassa usein johtavissa ja päättävissä asemissa, kun taas heidän "visioitaan" kentällä toteuttavat puurtajat ovat naisia. Varsinkin Marjalle läheisin Hannes tuntuu masentavalta, koska hän aina jyrää Marjan tunteet, kokemukset ja ajatukset alleen puheillaan muutoksen kaikenpuolisesta autuaallisuudesta, ja ihmetyttää miksi Marja elää hänen kanssaan.

Kirjan loppuosan uusi teema (eutanasia) oli minusta irrallinen, kirjan kontekstissa epälooginen (Aina ja Toivo olivat iloisia ja kotonaan asumisesta päätellen vielä melkoisen hyväkuntoisia ihmisiä - miksi peruskoulun pelastamisprojekti piti jättää heidän kuolemansa jälkeen, olisi luullut että he olisivat mielellään olleet siinä mukana?) ja myös ylimääräinen - pelkässä kouluasioiden käsittelyssä olisi ollut kirjalle ihan tarpeeksi sisältöä. (Valkoisissa kohdissa on isoja juonipaljastuksia, maalaa tekstit hiirellä näkyviin jos haluat lukea ne.)

Satiirisena dystopiana kirja oli rajua liioittelua ja tuntui helposti "vanhojen hyvien aikojen" liialliselta ihannoinnilta, mutta toisaalta oli virkistävää lukea tekstiä, jossa kyseenalaistetaan alituinen muutos- ja kehityspuhe ja ajatuksetta toistetut fraasit, joita saatetaan käyttää vain siksi, että ne ovat sillä hetkellä muodissa, ei siksi että puhuja todella tuntisi asian omakseen ja tärkeäksi ja olisi ajatellut sitä syvällisesti (jos olisi, siitä voisi puhua omin sanoin). Kirja oli puolustuspuhe hyvän kouluopetuksen puolesta ja muistutus sen tärkeydestä, ja samalla muistutus siitä että opetukseen pitää antaa tarpeeksi aikaa, rauhaa ja varoja sekä tukea opettajia. Marja, Aina ja Toivo ja vähän Elinakin tuntuivat kirjassa todellisilta ja sympaattisilta ihmisiltä (ja Hanneksessakin ilmeni lopulta joitakin positiivisia piirteitä), myös jotkut nuoret nousivat kirjassa esiin ja tapahtumat seurasivat kirjassa vauhdikkaasti toisiaan, joten kirja toimi myös romaanina.

Muita kirjoituksia: Amman lukuhetki, Kirjojen kuisketta, Kirjat kertovat, Kirjallisia, Kirjavinkit, Kirjallisuustoimittaja, Pappilan elämää... Naisten Pankissa on Minna Lindgrenin haastattelu ja Kirjastokaistassa 15 minuutin pituinen haastattelunauhoite.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2020-luku. Helmet-haaste 39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta (luin tästä ensin jostain blogista), 40. Kirjassa hylätään jotain (toimimattomia käytäntöjä) tai 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa (kun kirjan henkilöt lakkaavat hyväksymästä ulkoapäin sanellut käytännöt ja alkavat miettiä, millaisia olisivat oikeasti hyvät toimintatavat).

Edit 9.3.23 (haastekohtien lisäykset).

Minna Lindgren: Aina on toivoa, 2020. Teos. Ulkoasu: Jenni Saari. 324 sivua.

Sesse Koivisto: Palokärjen villi huuto, 1992

Kirjoitin aiemmin Sesse Koiviston "Retu-trilogian" kahdesta ensimmäisestä osasta, ja nyt on sitten vuorossa viimeinen, jossa Retu opiskelee biologiaa Helsingin yliopistossa ja asuu vanhempiensa Oilin ja Bengtin luona. Vanhemmat olisivat tosin toivoneet hänen valinneen "tytölle sopivamman" alan, vaikkapa suomen kielen. Vaikka opiskelu vaatiikin paljon aikaa ja työtä, Retu käy joskus ulkona häneen ihastuneen entisen sotilaan, Unskin kanssa. Äiti pitää Unto-Yrjänästä, mutta miehessä on kummallisia piirteitä. Yliopistolla Retu tutustuu muihin biologianopiskelijoihin, esimerkiksi Lottaan ja tämän ihanaan, lämminsydämiseen äitiin sekä lintuharrastaja Juhani Harjumaahan, johon hän vähitellen rakastuu. Toisin kuin sarjan toisessa osassa, Mikael-eno ja tämän vaimo Hanna ovat kirjassa hyvin pienessä osassa, vaikka he asuvat samassa kaupungissa ja Retu olisi mielestäni usein tarvinnut heidän tukeaan.

Hyönteisdokumentti-blogissa pohdittiin muistaakseni joskus sitä, että koska romaanikirjailijat ovat useimmiten humanisteja ja kirjoittavat tietysti mielellään omista kokemuksistaan, kiinnostavatko kirjoissa kuvatut tapahtumat silloin muiden alojen ihmisiä, vaikkapa insinöörejä? No, tämä kirja on biologin kirjoittama ja kuvaa elävästi ja usein hauskastikin biologian opiskelua 1950-luvulla. Opiskelijoiden piti esimerkiksi opetella tunnistamaan palikoista aivan käsittämättömän kuuloisia kidemuotoja (kuten pentagonidodekaedrin ja heksakisoktaedrin, s. 31), ja heidän piti hankkia ja tappaa anatomian tunneilla leikeltävät eläimet, mm. kyyhkyset ja kissat, itse. Tämä ei kuitenkaan ollut käytännössä aivan niin karmeaa kuin miltä kuulostaa, kissa esimerkiksi olisi täytynyt muutenkin lopettaa ja eläimet tapettiin inhimillisesti.

Biologian opiskelun eri puolet, edellisten lisäksi vaikkapa opiskelijoiden asuntopula ja eri opettajapersoonallisuudet, tuntuivat niin omakohtaisesti koetuilta, että aloin miettiä kirjan omaelämäkerrallisuutta. En myöskään voinut olla lukiessani koko ajan kuvittelematta Juhani Harjumaan paikalle Sesse Koiviston tosielämän miestä, Ilkka Koivistoa, koska Juhanin olemus ja luonne sopivat tähän mielestäni niin hyvin (Ilkka Koivisto oli minulle telkkarista ja lehdistä tuttu). Sitä, minkä verran kirjan muissa tapahtumissa oli omaelämäkerrallisuutta, en tiedä, eikä se ole tärkeää. Äiti Oili oli kuitenkin muiden kirjojen tapaan sen verran kauhea, hallitseva ja epäreilu varsinkin kirjan loppupuolella, että toivottavasti tämä osa kirjasta oli puhdasta fiktiota.

Pidin kirjasta, kuten edellisistäkin osista. Se oli sujuvasti ja todenmukaisesti kerrottu, tunteet olivat siinä tärkeässä roolissa (mutta sanat tunteikkuus tai tunteellisuus antaisivat siitä väärän mielikuvan), ja se oli ajoittaisista vakavista sävyistään huolimatta tulevaisuudenuskoista, sisukasta ja hauskaakin tekstiä.

Helmet-haaste 40. Kirjassa hylätään jotain (en sano mitä, koska se olisi juonipaljastus, mutta kirjan lopussa hylätään iso asia).

Edit 8.3.23 (korjattu sivunumero ja lisätty Helmet-haasteen kohta).

Sesse Koivisto: Palokärjen villi huuto, 1992. Otava. Kansi: Seppo Polameri. 240 sivua.

Sesse Koivisto: Kätkössä rastaanmuna (1988) ja Viivy vielä leppälintu (1990)

Luen aika vähän varsinaisia aikuisten romaaneja, enemmänkin novelleja, dekkareita, nuortenkirjoja tai tietokirjoja, mutta jokin aika sitten aloin kaivata pitkää tarinaa, johon voisi upota ja jonka henkilöiden kanssa voisi elää pidemmän aikaa, joka kuvaa tavallisia ihmisiä ja jossa on vakavaa sisältöä muttei liian rankkoja asioita tai väkivaltaa. Siksi jatkoin Sesse Koiviston "Retu-trilogiaa", jonka ensimmäisen osan Kätkössä rastaanmuna luin kolme vuotta sitten. Kirjoitan tässä nyt myös tuosta ensimmäisestä kirjasta.

Monet tuntevat Sesse Koiviston (1932-2021) ehkä eläinkirjojen kirjoittajana (Tapiiri sohvapöydän alla -kirjasta on otettu hiljattain uusintapainoskin). Hän oli Korkeasaaren pitkäaikaisen johtajan Ilkka Koiviston vaimo ja itsekin biologi, joten eläinkirjojen kirjoittajaksi hän sopii hyvin, mutta minulle oli yllätys, että hän on kirjoittanut myös kaunokirjallisia teoksia. Retusta eli Alma-Reetasta kertovat kirjat toimivat hyvin itsenäisinä romaaneina, mutta koska niissä esiintyvät samat henkilöt ja osittain samat ongelmatkin, lukeminen kannattaa aloittaa ensimmäisestä, jossa Retu on kirjan alussa 8-vuotias ja joka sijoittuu vuosiin 1938-1940. Olen jo kauan kirjannut lukemani kirjat Excel-tiedostoon ja yleensä kirjoittanut niistä samalla joitain kommentteja (mistä oli mukava edetä blogin kirjoittamiseen), ja kirjoitin kirjasta lukutiedostooni silloin näin:

Retu on poikatyttö*, joka rakastaa puissa kiipeilyä ja ulkona oloa ja eläinten tarkkailua ja niiden kanssa olemista, ja viereisen talon maanviljelijäperheen luona olemista. Hän viettää lomiaan Lumiluoman pappilassa Pohjanmaalla, jossa on pappi-isoisä Hanneksen lisäksi enoja, tätejä, näiden puolisoita, serkkuja ja palvelijoita. Useimmat suhtautuvat Retuun aika tylysti: hän on liian villi, liian epäsiisti eikä tee ikinä mitään mitä aikuiset toivovat (näiden mielestä). Retu kaipaisi kuitenkin valtavasti hellyyttä; hänen oma äitinsä Oili on turhamainen, itsekeskeinen ja epäystävällinen, ja äitiä 20 vuotta vanhempi pankinjohtajaisä Bengt on paljon omissa töissään. Ystävällisimpiä ihmisiä pappilassa ovat Mikael- ja Kristian-enot, Mikaelin vaimo Hanna, vanha palvelija Kustaava, ja myös vanhemmiten paljon suvaitsevammaksi tullut isoisä Hannes.

Kirjassa kulkevat Retun lapsuuskokemusten mukana myös ajan tapahtumat: Euroopassa ja sitten Suomessakin alkaa sota, Mikael ja Kristian menevät rintamalle ja koko muukin perhe osallistuu sotaponnisteluihin esimerkiksi lottina tai huoltojoukoissa kotirintamalla. Koivisto kuvaa yllättävän hyvin ihmisten tunteita, luonteita ja ajatuksia: kirjan ihmiset tuntuvat kiinnostavilta, mikä tekee kirjastakin kiinnostavan, vaikka siinä ei kovin paljon varsinaisia (ainakaan isompia) tapahtumia olekaan. Muuten täysin realistisessa kirjassa on maagisen realismin puolelle menevä sivujuonne, minkä voi ehkä nähdä Retun selviytymiskeinona usein epäystävällisessä ympäristössään.

Pidin siis kirjasta, vaikken yleensä lapsuuskuvauksista pidäkään. Nyt luin seuraavan osan, Viivy vielä leppälintu, jossa Retu on 16-vuotias. Pappi-isoisä Hannes on kuollut, joten edessä on asumisen "armovuosi" eli viimeinen vuosi ja viimeinen kesä Lumiluoman pappilassa; kirja sijoittuu osin Pohjanmaalle ja osin Helsinkiin. Ailahteleva äiti Oili suhtautuu Retuun edelleen ymmärtämättömästi, moittivasti ja väheksyvästi ja saattaa olla jopa väkivaltainen tätä kohtaan (kirjassa on hyvin kuvattu kohta, jossa sama arkinen tapahtuma aamupalapöydässä kerrotaan ensin äidin ja sitten Retun näkökulmasta, ja joka päättyy siihen että äiti kuristaa Retua kurkusta). Tukea, ymmärrystä ja lämpöä Retu saa Mikael-enolta ja tämän vaimolta Hannalta, joilla on pieni Kristian-poika, mutta joiden rakkausavioliitto ajautuu kuitenkin vakavaan kriisiin. Kirjassa kerrotaankin Mikaelista ja Hannasta melkein yhtä paljon kuin Retusta, joka kokee Lumiluomassa ensirakkauden.

Tässäkin kirjassa ajankuva on vahva, jopa niin vahva, että viittaukset ajan tapahtumiin ja ilmiöihin tuntuivat välillä jo liiallisilta. Sesse Koivisto oli itse kuitenkin syntynyt suunnilleen samoihin aikoihin kuin Retu, joten hän on itse elänyt kuvaamansa ajan ja sen tapahtumat - kirjassa kuvatut asiat olivat varmastikin silloin eläneille ihmisille tärkeitä, sukupolvikokemuksia. Kirja oli sujuvaa, rehellistä ja aidon tuntuista luettavaa ja viihdyin sen parissa hyvin. Herkän kauniit kannet ovat Leena Airikkalan tekemät.

* Jossain tekstissä paheksuttiin sanaa "poikatyttö", ja ensin en ymmärtänyt miksi, mutta sitten asia valkeni minulle: sana olettaa, että tytöt tekevät vain "tyttömäisiä" juttuja, ja että "poikamaisten" juttujen tekeminen on heille epätavallista ja ehkä epäluonnollistakin. Tuo on tietysti ihan vastoin omaa ajattelutapaani - sukupuoli ei määrää kiinnostuksen kohteita, ja lasten ja aikuisten pitää saada tehdä ja harrastaa niitä asioita, jotka heitä kiinnostavat, antamatta sukupuoleen liittyvien odotusten sanella niitä.

Kirjakaapin avain kirjoittaa mm. näiden teosten pappilan todellisesta esikuvasta.

Helmet-haaste 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta. Kätkössä rastaanmuna -kirjassa sekä Retun isoisä Hannes että jo kuollut isoäiti Linda ovat mukana, tai 47-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin ja ympäristöön.

Edit 11.2.23: lisätty blogilinkki ym.

Sesse Koivisto: Kätkössä rastaanmuna, 1988. Weilin + Göös. Kansi: Leena Airikkala. 276 sivua.
Sesse Koivisto: Viivy vielä leppälintu, 1990. Otava. Kansi: Leena Airikkala. 202 sivua.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (The Uncommon Reader, 2007)

Tämä on kirja lukemisesta ja sen elämää muuttavasta vaikutuksesta sekä kuningattaresta. Kuningatar sattuu poikkeamaan kirjastoautoon, ja vaikka hänen sieltä lainaamansa Ivy Compton-Burnettin romaani onkin vähällä vieroittaa hänet lukemisesta kokonaan, toinen kirja vie hänet jo mukanaan, eikä sen jälkeen ole enää paluuta. Aikaisemmin hän on lukenut vain velvollisuudesta sen mitä on lukenut, mutta nyt kirjat viekoittelevat hänet maailmaansa, saavat hänet ennenkuulumattomasti myöhästelemään, ja jos ei aivan laiminlyömään velvollisuuksiaan niin välittämään niistä vähemmän kuin ennen. Tämä herättää hämmennystä, paheksumista ja huolta hänen yksityissihteerissään ja muissa häntä ympäröivissä hovin virkamiehissä, ja heidän on vaikea hyväksyä myös sitä, että kuningatar ylentää oppaakseen kirjojen maailmaan palatsin keittiöapulaisen, Normanin, jonka kirjamaku painottuu vahvasti homokirjailijoiden teoksiin. Kuningatar ahdistelee tapaamiaan ihmisiä kysymyksillä kirjoista, kehittyy koko ajan paremmaksi lukijaksi (minkä takia kirjan lopussa jo nauttii alun Ivy Compton-Burnettin teoksesta) sekä alkaa tehdä muistiinpanoja kirjoista - mikä taas johtaa uusiin asioihin.

Kirjassa on paljon pohdintaa lukemisesta, ja kirjojen ystävänä tietysti nautin siitä sen takia. Se on kuitenkin myös juonellinen, ja vaikka sen tapahtumat eivät ole dramaattisia, siinä on koko ajan hienovaraista tahtojen taistoa. Vaikka kukaan ei sano kuningattarelle suoraan vastaan, hän on ennenkaikkea julkisuuden henkilö, jonka odotetaan hoitavan velvollisuutensa moitteettomasti ja toimivan niin kuin odotetaan. Tähän asti hän on tehnytkin niin, mutta hänen lukemiseen hurahtamisensa tekee asioiden tavalliseen kulkuun särön. Kuningattaren luonne myös kehittyy kirjan edetessä - hän alkaa huomioida kanssaihmisensä eri tavalla kuin ennen ja alkaa kaivata elämäänsä asioita, joita ei ole ennen edes ajatellut. Hiljattain kuollut kuningatar Elisabet on helppo kuvitella kirjan älykkään, itsenäisen, mutkattoman ja sovinnaisessa ympäristössään epäsovinnaisen kuningattaren paikalle, mutta kirjan kuningatar on tietysti Bennettin luomus.

Bennettin kirja on älykäs, hillityn hauska ja helposti ja nopeasti luettava teos, mutta siinä on silti myös syvällisempi pohjavire. Se on tunnistettavan englantilainen kaikkine hierarkioineen, mutta tämä ei kuitenkaan haitannut lukemista. Myös yleissivistys kasvaa kirjaa lukiessa, kun googlailee itselleen tuntemattomia brittikirjailijoita.

Kirjan kansi on hieno, ja Heikki Salojärven käännös on oikein hyvä. Minua häiritsi siinä kuitenkin melko usein toistuva sana "tallimestarit", joka toi minulle lukiessa aina mieleen lannanhajuiset, reippaat ulkoilmaihmiset suitset käsissään ja saappaat jaloissaan, kun kysymys oli oikeasti hovin ilmeisesti korkea-arvoisista, korrektisti pukeutuvista ja hillitysti puhuvista virkamiehistä, jonkinlaisista kuningattaren assistenteista, ja ilmeisestikin myös melkoisista snobeista, eli mielikuvalleni täysin vastakkaisista henkilöistä. Vaikka "tallimestari" varmaan oli oikea vastine tälle englanninkieliselle ammattinimikkeelle, lukemistani olisi helpottanut sen kääntäminen jollakin kuvaavammalla termillä.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Kirjoihin kadonnut, Tarukirja, Koko lailla kirjallisesti, Yöpöydän kirjat, Yökyöpeli hapankorppu lukee, Korteneva, Kirjamielellä ja Kirjainten virrassa.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija, 2008 (The Uncommon Reader, 2007). Basam Books. Suomennos: Heikki Salojärvi. Kansi: Ina Kallis. 115 sivua.

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti, 2011 (Potensgivarna, 2004)

Kirja kertoo pienessä ruotsalaisessa kylässä yhdessä asuvista 70-80-vuotiaista vanhapiikasisaruksista Tildasta ja Elidasta. Heidän elämänsä on vakiintunut tutuille urille ja päivät toistuvat aina samanlaisina, kunnes naapuriin muuttanut kesävieras Alvar tuo jännitystä ja iloa elämään. Hänen ansiostaan siskokset löytävät myös erittäin tehokkaan potenssilääkkeen salaisuuden ja alkavat myydä troppia postimyynnillä. Ostajiin lukeutuu myös kaupungissa asuva toimittajaveli Rutger, jolla on ongelmia avioliitossaan.

Tämä oli yllättävän mukava välipalakirja, vaikkei se alkusivuillaan minua innostanutkaan. Enemmän kuin potenssilääkejuoneen siinä keskitytään vanhojen ihmisten elämään, ja naureskelin usein lukiessani, koska siskosten ajattelu- ja elintavat muistuttivat joskus omien vanhempien sukulaisteni tapoja. Siskosten elämät myös muuttuvat kirjan kuluessa: verrattuna alun säntillisyyteen he ovat kirjan lopussa villejä bilettäjiä - eli valvovat joskus tavallista myöhempään, käyttävät ajoittain alkoholia ilman terveyssyytä ja suovat itselleen myös tavaroita tai asioita, joita eivät välttämättä tarvitse. Heidän vähittäistä muutostaan sekä luonteiltaan erityyppisten Tildan ja Elidan kanssakäymistä oli hauska seurata.

Kirjan henkilöt olivat mukavia. Harvemmin romaaneissa kuvataan vanhusten elämää, ja kirja oli hyvä muistutus siitä, että maailmassa asuu muitakin kuin nuorehkoja työn stressaamia kaupunkilaisia. Kirjan huumori ei ole alentuvaa, vaan kirjailija on topakoiden, omantunnontarkkojen ja omanarvontuntoisten, vaikkakin helposti huolestuvien siskosten puolella. Raija Rintamäen käännös oli hyvä, hän on esimerkiksi aiheeseen sopivasti käyttänyt sisarusten puheessa muotoja "Siitä mitään vaivaa ole", "vieras on hyvä ja ottaa" ja tekstissä sellaista värikästä verbiä kuin "ryystää" (s. 56-57).

Muutkin ovat nauttineet kirjan lämminhenkisyydestä, leppeydestä ja hauskuudesta (mutta listan viimeinen bloggari olisi kaivannut kirjaan enemmän absurdiutta ja yllätyksellisyyttä): Kirja vieköön, Mummo matkalla, Kirjoihin kadonnut, Kirjasähkökäyrä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lily, Mari A:n kirjablogi, Aamunkajon lukukokemukset, Kirjainten virrassa.

Blogilinkit lisätty 13.3.22.

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti, 2011 (Potensgivarna, 2004). Bazar. Suomentaja: Raija Rintamäki. 245 sivua.

Bertha von Suttner: Aseet pois! 1982/1889 (rauhannobelistit 1905)

Osallistumiseni Tuijata-blogin emännöimään kirjablogien naistenviikkoon on hyvä aloittaa ensimmäisellä naispuolisella rauhannobelistilla. Olen joihinkin nykyisten rauhannobelistien elämäkertoihin aiemmin tutustuttuani päättänyt alkaa systemaattisesti käydä läpi rauhannobelisteihin liittyviä kirjoja palkinnon myöntämisestä alkaen. Idea on siis vähän sama kuin Tarukirja-blogin hienossa kirjallisuusnobelistien sarjassa, vaikka tutustuinkin tähän sarjaan vasta oman suunnitelmani jälkeen enkä ainakaan vielä ole päässyt nobelisti kuukaudessa -vauhtiin. Myös Jokken kirjanurkassa on luettu vaikuttava määrä kirjallisuusnobelisteja.

Kaikki rauhannobelistit eivät kiinnosta minua yhtä paljon, kaikista ei löydy kirjoja, ja palkituissa on mukana myös järjestöjä, joten joitakin vuosia jää välistä. Projekti on hyvä keino tutustua palkittujen lisäksi historiaan (aiemmissa palkituissa) ja tuntemattomampiin maihin (myöhemmissä palkituissa), ja suosittelen muillekin esimerkiksi tällä vuosituhannella palkittujen naisnobelistien (kenialaisen Wangari Maathain, pakistanilaisen Malala Yousafzain ja liberialaisen Leymah Gboween suomeksi, iranilaisen Shirin Ebadin englanniksi) kiinnostavia elämäkertoja.

Huhtikuussa kirjoitin vuoden 1901 ensimmäisen palkinnon toisesta saajasta, Punaisen Ristin perustajasta Henri Dunantista. Saman vuoden toisesta palkitusta, Parlamenttienvälisen liiton perustajasta, ranskalaisesta Frédéric Passysta ei löytynyt mitään kovin järkevää (kaksi ranskankielistä kirjaa 1800-luvun puolivälistä ja yksi ruotsinkielinen käännös vuodelta 1899) eikä mitään seuraavista palkituista, joten hyppäsin vuoteen 1905 ja itävaltaunkarilaiseen (eli Itävalta-Unkarin kansalaiseen) Bertha von Suttneriin (1843-1914), radikaaliin pasifistiin. Nimi oli minulle ennestään tuttu, koska hänet on ikuistettu Itävallan kahden euron kolikkoon ja postimerkkiin, ja muistelen lukeneeni juuri hänen ehdottaneen Alfred Nobelille rauhanpalkinnon lisäämistä Nobelin palkintoihin; Wikipediankin mukaan hän todennäköisesti vaikutti asiaan suuresti. Von Suttner toimi Nobelin sihteerinä Pariisissa viikon ajan vuonna 1876, ja kirjeenvaihdossa he olivat Nobelin kuolemaan asti vuonna 1896.

Aseet pois! on pasifistinen romaani, josta von Suttner halusi tehdä mahdollisimman kiinnostavan ja tunteisiin vetoavan saadakseen sille paljon lukijoita. Hän onnistuikin tässä, koska teos käännettiin pian useille kielille (suomeksi vuonna 1895), ja se vaikutti Irmeli Niemen esipuheen mukaan Saksassa ja Itävallassa rauhanliikkeen leviämiseen. Esipuheesta saa sellaisen vaikutelman, että kirja olisi hyvin sentimentaalinen ja epä-älyllinen, mutta kirjassa on yllättävänkin paljon myös pohdintaa, ja voisi ajatella, että von Suttner esitti monia kirjan ajatuksia esitelmissään ja lehtikirjoituksissaan. Hän perusti Itävaltaan pasifistiorganisaation vuonna 1891 ja toimitti kansainvälistä pasifistista julkaisua vuosina 1892-1899.

Bertha von Suttnerin elämä muistuttaa joiltakin osin romaanin minäkertojan ja sankarittaren, kreivitär Martha Althausin elämää. Molemmat olivat korkea-arvoisen upseerin tyttäriä ja syntyneet suunnilleen samaan aikaan. Molemmat olivat itävaltalaisia (von Suttnerinkin voi varmaan lukea itävaltalaiseksi, vaikka hän oli syntynyt Prahassa), ja molemmat tekivät aktiivista rauhantyötä miehensä kanssa. Marthan elämä poikkeaa kuitenkin monessa kohdassa von Suttnerin elämästä, joten omaelämäkerta kirja ei ole.

Romaania voi pitää Martha Althausin (ja Bertha von Suttnerin?) kehityskertomuksena sotilaita ja sodankäyntiä ihailevasta aatelistytöstä vakaumukselliseksi ja intohimoiseksi rauhanpuolustajaksi. Martha kasvaa maassa ja kulttuurissa, jossa sotaa ihannoidaan ehdoitta, kirjojen parissa, joissa sotilaat esitetään sankareina ja sotasankaruus kunniakkaimpana asiana, johon mies voi pyrkiä, ja sotilasperheessä, jonka isä kertoo jatkuvasti sankaritarinoita niistä sodista, joihin on nuorempana osallistunut, ja puolustaa ehdoitta sotia isänmaan kunnian ja hyvinvoinnin nimessä.

Kirjan taustana ovat Itävallan ja muiden maiden käymät sodat 1850-luvun lopusta 1870-luvun alkuun. Martha menee nuorena naimisiin rakastamansa husaarin Arnon kanssa, joka joutuu pian naimisiinmenon ja heidän lapsensa Rudolfin syntymän jälkeen lähtemään sotaan Ranskaa ja Sardiniaa vastaan ja kuolee (tämä ei ole spoileri, koska tämä tapahtuu jo kirjan alussa). Tämä saa Marthan epäilemään sodan mielekkyyttä ja tutkimaan historiaa ja yhteiskuntateorioita (häneen suuresti vaikuttanut englantilainen H.T. Buckle oli todellinen henkilö), mutta hän ei saa vastakaikua mistään, kunnes tapaa Fredrik Tillingin, joka vihaa sotaa huolimatta siitä, että on itsekin upseeri. Toisin kuin muut, hän ei ole valmis siloittelemaan sodan väkivaltaa korulauseilla. Martha tuntee löytäneensä hänessä sielunkumppanin, ja he menevät naimisiin ja ovat hyvin onnellisia, koska heidän avioliittonsa on kahden samoin ajattelevan, toisiaan rakastavan, mielipiteensä oman ajattelun kautta saavuttaneen ihmisen kumppanuutta. Itävalta ryhtyy kuitenkin taas sotaan Preussin puolella Tanskaa vastaan kiistassa Schlesvig-Holsteinin herruudesta, ja Fredrik joutuu lähtemään mukaan. Tämän sodan jälkeen seuraa sota entistä liittolaista Preussia vastaan. Kun Martha on 1870-luvun alussa Pariisissa, hän joutuu keskelle Preussin ja Ranskan välistä sotaa ja Pariisin piiritykseen - neljä sotaa alle 15 vuodessa!

Kirja kuvaa hyvin sitä, miten vaikeaa yksittäisen ihmisen oli nousta yleistä kansallista sotahurmosta vastaan - jos sota on "reipasta, iloista leikkiä", nuoret miehet unelmoivat sotilaan urasta ja nuoret naiset avioliitosta sotilaan kanssa ja sodan syttymisestä iloitaan yleisesti, sotaa vastaan puhuva on ilonpilaaja. Vaikka Marthalla on läheinen ja rakastava suhde isäänsä ja perheeseensä, hänen mielipiteensä sodasta on täysin vastakkainen hänen isänsä käsityksen kanssa. Asiaa ei auta se, että hän on nainen (vaikka tämä ei juuri näytäkään aiheuttavan Marthalle kirjassa ongelmia), mutta hänen isänsä paheksuu voimakkaasti myös Fredrikiä, joka uskaltaa sotilaana kritisoida sotaa.

Kirja tuo hyvin esiin sen, miten järjettömiä sodat ovat ja miten heikkoja ja epäloogisia niiden perusteeksi esitetyt argumentit ovat. Itävallan käymissä sodissa ei todellakaan tunnu olevan mitään järkeä, eikä myöskään Ranskan ja Preussin välisen sodan syissä. Nykyään nimenomaan Marthan esittämät sodanvastaiset ajatukset ja argumentit ovat järkeviä, ja ehkä tämä kirja edisti osaltaan kansainvälisiä liittoja ja myöhemmin Euroopan unionia (joka sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2012, ja vaikka sen palkitsemista on kritisoitu, 1800-luvun näkökannalta katsottuna palkinto oli ansaittu). Kirjassa toivotaan myös kansainvälisen tuomioistuimen perustamista.

- Mutta - huudahdin minä pannen käteni ristiin, - minkätähden, Herran nimessä, eivät kaikki sivistyneet valtakunnat Euroopassa tee liittoa? Sehän olisi varmaan kaikista yksinkertaisinta! -
          Herrat kohottivat olkapäitään, hymyilivät ylenkatseellisesti, eivätkä vastanneet minulle. Minä olin varmaankin jälleen tehnyt itseni syylliseksi johonkuhun niistä tyhmyyksistä, joita "naiset" tavallisesti lausuvat, kun he rohkenevat astua korkeamman valtiotiedon, heidän suvulleen luoksepääsemättömälle alalle. (132)

Henri Dunantin elämäkerrassa naiset muuten pitivät eräässä tilaisuudessa Dunantin alkuvaiheen ajatuksia Punaisesta Rististä järkevinä, kun seurueen miehet nauroivat niille.

Marthalla on varakkaana aatelisena ja rakastavan perheen jäsenenä itsellään turvattu asema, joten kirja ei ole henkilökohtaista kurjuuskuvausta (vaikka Martha saakin runsaan osansa sodan tragedioista). Siinä tuodaan kuitenkin esille kaikki se onnettomuus ja tuho, minkä sota saa aikaan: haavoittuneet, kuolleet, lesket, orvot, poikansa menettäneet äidit, poltetut kylät ja tuhotut viljavainiot, nälkä, kylmä, kodeistaan pakenemaan joutuneet ihmiset, hevoset, jotka on viety sotaan kuolemaan ja ruhjoutumaan ymmärtämättä miksi... Rauhansopimuksen jälkeenkin sota saattaa tuoda mukanaan koleran, joka tappaa sumeilematta niin lapsia kuin aikuisiakin ja saattaa tuhota kokonaisen perheen muutamassa päivässä (eräs kirjan henkilöistä kuoli koleraan kymmenessä tunnissa, monet muut päivässä).

Marthan isän mukaan sensuurin olisi pitänyt estää sotaa kielteisesti kuvaavan tositarinan julkaiseminen sanomalehdessä, jotta ihmiset eivät saisi sodasta kielteistä kuvaa. Kirjassa taas Martha matkustaa sotatoimialueelle taistelujen jälkeen etsimään Fredrikiä ja näkee mätäneviä ruumisröykkiöitä ja hirvittävästi silpoutuneita haavoittuneita, jotka rukoilevat vettä, mutta joita kukaan ei ehdi auttaa. Kirja poistaa tämän matkan kuvauksen ja Fredrikin sotaa kuvaavien kirjeiden kautta sodankäynnistä kaiken romanttisuuden ja ihannoinnin ja vie sen veriseen, mätänevään, haavojen täyttämään, julmaan todellisuuteen, poisammuttuihin alaleukoihin ja ulos pursuaviin sisälmyksiin.

Kirja on vahvan sodanvastaisuutensa lisäksi kiinnostava myös Marthan persoonan takia. Hän on monella tavalla "naisellinen" (esimerkiksi kulkiessaan taistelukentillä urhean sairaanhoitajan rouva Simonin kanssa hänestä ei järkytyksensä takia ole mitään hyötyä ja suuret järkytykset saavat hänet usein sairastumaan). Hän on myös ennakkoluuloton, tiedonhaluinen, tunteva ja rakastava ihminen, jolla on rohkeutta, itsenäisyyttä ja aloitekykyä nousta vastustamaan yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttyä käsitystä lukemalla kirjoja, hankkimalla tietoa ja ajattelemalla omilla aivoillaan tunteisiinsa ja kokemuksiinsa perustuen. Hän on oikein virkistävä naiskuva 1800-luvun kirjallisuudessa (sen verran kuin olen sitä lukenut, eli en valtavan paljon): hän ei todellakaan ole kiinnostunut miehistä, vaatteista, koruista, tansseista, sisällöttömästä seurustelusta ja juhlinnasta (vertaa Gustave Flaubertin rouva Bovaryyn) eikä hän ole tyhjäpäinen vaan opiskelee uutta ja haluaa perustaa ajattelunsa faktoille ja hankkia laajasti tietoa eri asioista, ja hän haluaa miehensä kanssa toimia parantaakseen asioita.

Minun ympäristössäni oli useamman kuin yhden kerran tehty viittauksia siihen suuntaan, että minun pitäisi mennä naimisiin, mutta kaikissa niissä nuorissa herroissa, jotka ympäröivät minua ja sisariani, ei ollut yhtäkään, joka olisi tehnyt mitään syvällisempää vaikutusta minuun. Tunsin, että niiden ja minun välillä oli aita, jonka opiskeluni ja miete-elämäni niinä neljänä yksinäisenä [leskeys]vuotena oli muodostanut. Kaikilla noilla loistavilla nuorilla herroilla, joiden suurin harrastus oli urheilu, peli, tanssi, kurtiisi ja kunnianhimo, ei ollut vähintäkään käsitystä niistä asioista, joihin minun ajatukseni olivat kiintyneet ja joista minun henkeni oli saanut niin runsasta ravintoa. Tunsin, että jos sydämeni vielä kerran tuntisi rakkautta, tulisi rakkauteni esineen täydellisesti vastata minun vaatimuksiani. (46)

Mitenköhän paljon käsitystä 1800-luvun naisista on vääristänyt se, että useat tunnetuimmat 1800-luvun kirjat ovat miesten kirjoittamia? Miksei 1800-luvun kirjallisuudessa yleensä kuvata sellaisia aikanaan hyvin näkyviä naishahmoja kuten suffragetteja, orjuutta vastustaneita abolitionisteja tai vaikkapa Florence Nightingalen kaltaisia (tässä kirjassa sellainen oli rouva Simon) rohkeita, sisukkaita ja peräänantamattomia naisia, jotka auttoivat haavoittuneita kurjissa oloissa, vaan enimmäkseen vain naisia, joiden elämä määrittyy pelkästään suhteessa miehiin? Tai miksei kuvata lehtien päätoimittajia, journalisteja, liikenaisia, valokuvaajia, työläisiä, lääkäreitä, kirjailijoita, protestanttisia pappeja, latojia (kaikkia näitä oli 1800-luvulla) tai yleensä jossakin ammatissa toimivia naisia? Tämä pätee kyllä varmaan myös Brontën sisarusten kirjoihin, vaikka niissä onkin vahvoja naishahmoja. Kotiopettajattaren romaanissakaan Jane Eyren ammatti ei ollut kirjassa pääasia, vaan hänen suhteensa Rochesteriin, enkä toki toivo tätä hienoa klassikkoa toisenlaiseksi, mutta 1800-luvun kirjojen naisten toiminnan kuva on kovin kapea myös lukemissani naisten kirjoittamissa kirjoissa.

Näin nykynäkökulmasta 1800-luvun loppupuolen Itävalta-Unkarissa olisi varmasti löytynyt kritisoitavaa myös aatelisten asemasta yhteiskunnassa suhteessa muuhun kansaan ja siitä, että oli ylipäätään olemassa valtio nimeltä Itävalta-Unkari, johon kuului myös osia Tsekistä ja Puolasta. Näistä ei kirjassa puhuta mitään (voi olla, että von Suttner ei edes kyseenalaistanut näitä), mutta ei nipoteta. Samassa kirjassa ei voi puhua kaikista epäkohdista. Sodanvastaisena kirjana tämä on hyvä ja vaikuttava, ja on varmasti vaikuttanut paljon siihen, että on tajuttu, että sota on aina hirvittävää, tuhoisaa ja julmaa, ja että pitää aina pyrkiä rauhaan. (Se, että nyt tuntuu itsestään selvältä sanoa näin, kertoo, miten paljon on edetty kirjan kuvaamasta aikaisemmasta asenteesta sotaan.) Von Suttner on rauhanpalkintonsa ansainnut.

Kirjassa ei loppujen lopuksi tapahdu kovinkaan paljon, enkä voi sanoa, että se olisi imaissut minut ehdoitta mukaansa, mutta se oli kuitenkin helposti luettava, kiinnostava ja ajatuksia herättävä, ja henkilöt olivat sympaattisia. Kirjoitustyyli oli omalla tavallaan viehättävää, eikä kirja suurimmalta osaltaan ollut mitenkään rankkaa luettavaa. Jos on kiinnostunut 1800-luvun kirjallisuudesta ja elämästä, kirja kannattaa lukea juuri sen omintakeisen naiskuvan takia. Samoin teos kuuluu pasifismista ja sen historiasta kiinnostuneiden lukulistalle. Alli Nissisen käännös ilmeisesti vuodelta 1912 (tai ruotsista käännetty lyhennetty laitos vuodelta 1895?) sisältää useita vanhahtavia piirteitä, mikä ei kuitenkaan juuri haittaa lukemista, kun siihen tottuu.

Välistä pois jääneet rauhannobelistit:

1901 (yhdessä Henri Dunantin kanssa)
Frédéric Passy, Ranska, Parlamenttienvälisen liiton perustaja (Parlamenttienvälinen liitto eli IPU perustettu 1888, toimii edelleen; Suomen ryhmä perustettu 1920. Eduskunnan tiedote: Suomen IPU-ryhmä täyttää sata vuotta. Englanninkielinen raportti IPU:n toiminnasta 130-vuotisen toiminnan kunniaksi.)

1902 (kaksi palkittua)
Élie Ducommun, Sveitsi, asemastaan Kansainvälisen Rauhantoimiston ensimmäisenä kunniapääsihteerinä (Kansainvälinen Rauhantoimisto toimii edelleen, perustettu 1891, sai Nobelin rauhanpalkinnon 1910)
Charles Albert Gobat, Sveitsi, Parlamenttienvälisen liiton ensimmäinen pääsihteeri

1903
William Randal Cremer, Iso-Britannia, Parlamenttienvälisen liiton perustaja

1904
Kansainvälisen oikeuden instituutti, Belgia, tavoitteestaan valtioiden välisenä sovitteluelimenä (perustettu 1873, toimii edelleen, ei käsittele erityisiä konflikteja, mutta esittää muutoksia kansainväliseen lainsäädäntöön ja antaa ohjeellisia päätöksiä)


Vaikka näiden alkuvaiheen palkittujen nimet ovat nykyään tuntemattomia, heidän perustamansa järjestöt toimivat yhä. Ainakin minulle yllätyksenä kaikkiaan neljä Yhdysvaltain presidenttiä on saanut Nobelin rauhanpalkinnon (vuosina 1906, 1919, 2002 ja 2009), mihin liittyy seuraava rauhannobelisti.


Pieniä lisäyksiä 20.7.20. ja 22.7.20.

Bertha von Suttner: Aseet pois!, 1982 (Die Waffen nieder!, 1889). Esipuhe Irmeli Niemi. Kannen piirros Seppo Polameri. 253 sivua.