Eeva Tenhunen: Mustat kalat, 1964

Eeva Tenhunen on suomalainen dekkaristiklassikko, jonka kirjoja olen lukenut aiemmin jo kolme. Lukemilleni Tenhusen kirjoille on ollut yhteistä esimerkiksi se, että ne kuvaavat varsin realistisesti tavallisten suomalaisten ihmisten elämää (poliisit ja poliisin työ ovat niissä suhteellisen pienessä osassa), kertojana ja kokijana on nuori tai nuorehko nainen, ja ne sijoittuvat tavalla tai toisella suljettuun, pieneen yhteisöön, jonka jäsenet tuntevat toisensa ja jonka piirissä tapahtuu murha. Ja se, että ne sijoittuvat Itä-Suomeen.

Tämän kirjan yhteisö on sananmukaisesti suljettu ulkomaailmalta, koska kirjan tapahtumat sijoittuvat Olavinlinnaan, jonne pääsee vain veneellä. Siellä ovat kesätöissä historian tai suomen opiskelijat Liisa Rautasalo (minäkertoja), Inkeri, Jatta ja Elina sekä Kari, Kössi ja Kristian (nuoret naiset kansallispukuisina oppaina, miehet soutajina tai apuna kaivauksilla), jotka ovat kaikki jo aiemmin ystävystyneet opiskellessaan. Kaikille on tuttu myös Liisan ei niin salainen ihastus, lempeä ja miellyttävä tohtori Karsten, joka on tullut Olavinlinnaan tekemään arkeologisia kaivauksia. Ryhmän ulkopuolinen on kohtalokas, kaunis Kirsti, joka kokee kaikki nuoremmat miehet haasteina ja haluaa valloittaa heidät riippumatta siitä, ovatko he varattuja vai eivät, ja yleensä onnistuukin tässä. Näin on käynyt myös Karin kohdalla, jonka kanssa Inkeri oli kesän alkuun asti ollut käytännöllisesti katsoen kihloissa.

Liisa oli opiskelemaan tullessaan ollut ujo ja syrjäänvetäytyvä, mutta hän ystävystyi lapsellisen viatonta ulkonäköään tehokkaasti hyödyntävän Inkerin kanssa, joka toi hänen elämäänsä eloa, väriä, hauskuutta ja uusia ystäviä. Siksi hän olikin innoissaan saadessaan yllättäen paikan jalkansa murtaneen oppaan tuuraajana ja tietäessään pääsevänsä Inkerin kämppäkaveriksi tämän matkoilla olevan tädin asuntoon. Hänen saapuessaan Olavinlinnaan vanhat ystävät tuntuivat kuitenkin kireiltä ja ilmapiirissä oli jännitystä. Sitten tapahtui murha ja toinenkin, ja Liisa joutui huomaamaan, että kaikki ihmiset eivät olekaan sellaisia, millaisiksi hän oli heitä luullut.

Kirjassa viehätti nokkela sanailu, hauska, kepeä ja ironinen kerrontatapa, väkivallattomuus sekä ajankuva, ja kokonaisuutena kirja oli mukavaa luettavaa. Teoksessa oli myös kirjallinen ulottuvuus: oppaat lukivat tauoilla salapoliisiromaaneja, ja Liisa tunsi hyvin dekkareita ja kommentoi Olavinlinnan tapahtumia joskus vertaamalla niitä dekkareiden juonenkäänteisiin. Kirja herätti halun tutustua Olavinlinnaan, jossa en ole koskaan käynyt. Kirjan nimi tulee Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta (1555), jossa mainitaan Olavinlinna ja kerrotaan sitä ympäröivässä joessa elävistä kaloista, jotka ovat lajista riippumatta mustia.

Tämä dekkari on jo klassikko. Siitä on otettu monta uusintapainosta, viimeisin vuodelta 2013, ja se on käännetty viroksi, tsekiksi, saksaksi ja slovakiaksi. Kirjoituksia siitä on blogeissa Luetut, lukemattomat, Hurja hassu lukija, Oksan hyllyltä, Ja kaikkea muuta ja Kujerruksia. Goodreadsin kommenteissa on monia positiivisia arvioita, joissa kirjan sanotaan esimerkiksi sopivan mainiosti kesädekkariksi ja verrataan sitä Christien dekkareihin, eikä syyttä. Kirjasta on tehty myös näytelmä. Lisätietoa Eeva Tenhusesta on Dekkariseuran artikkelissa. Hieno kansikuva on Urpo Huhtasen käsialaa.

Eeva Tenhunen: Mustat kalat. Salapoliisiromaani, 1964. WSOY. Kansi: Urpo Huhtanen. 242 sivua.

Eeva Tenhunen: Kuolema sukupuussa, 1985

Tämä on nyt kolmas lukemani Eeva Tenhusen dekkari (Nuku hyvin, Punahilkasta postasin tässä). Niistä on jäänyt sellainen vaikutelma, että vaikka niiden ihmiset ovat kiinnostavia ja moniulotteisia ja juonet ihan hyviä, kerronta on vähän ulkokohtaista ja analyyttistä, etäännytettyä. Tenhusen ihmiset eivät täysillä heittäydy tapahtumien pyörteisiin, vaan pohtivat ja analysoivat paljon.

Tämän dekkarin päähenkilö on Leeni Morelli, joka palaa monen vuoden jälkeen jossakin Lappeenrannan lähistöllä sijaitsevaan pikkukaupunkiin (Tenhusen kirjat tuntuvat yleensä sijoittuvan Itä-Suomeen) vanhaan sukutaloon, Tuulenpesään, kirjoittamaan Emilia-tädin muistelmia suvun lahjana tämän 75-vuotispäiville. Emilia ei ole Leenin oikea täti, vaan hänen pikkuserkkunsa Marnen äiti, eikä hän ole mikään herttainen vanhus, vaan itsekeskeinen, draamaa ja huomiota kaipaava, pahanilkinen, ärsyttävä, manipuloiva ihminen, jota Marne ja Leeni sekä rakastavat että inhoavat. Porvarillisesta Frostien suvusta poikkeava värikäs ja boheemi Emilia on tullut Venäjän vallankumouksen jälkeen nuorena Suomeen hurmaavan ja huikentelevaisen isänsä Sashan kanssa; Sasha on ollut naimisissa yhden Frostin kanssa. (Jostain kumman syystä komea sukutalo testamentattiin Emilialle, vaikka minusta tällainen ei oikein tuntunut sopivan yhteen Frostien luonteen kanssa, mutta se ei juonen kannalta ole tärkeää.) Kirjan nimessä oleva sukupuu on ihan oikea puu, talon pihalla kasvava valtava vanha vaahtera, jonka kuuden ison haaran suvun lapset ovat pieninä ajatelleet tarkoittavan Frostien suvun kantaisän kuutta lasta, kirjan nykyisten aikuisten henkilöiden isovanhempia.

Tuulenpesässä Leeni tapaa pikkuserkkunsa ja lapsuusystävänsä, Marnen, Janin, Tupun (Tuulan, joka on puoliorpo evakko ja suvun kasvatti) ja Oton. Vastoin lapsuuden suunnitelmia Marne on avioitunut Oton kanssa ja Tupu Janin kanssa. Leeni taas on mennyt naimisiin rikkaan ja komean italialaisen Carlon kanssa, mutta on palannut Suomeen ja Tuulenpesään, koska haluaa erota tästä. Kirjan jännite kasvaa Emilian persoonan ja historian lisäksi serkusten luonteista ja rakkaussuhteista, ja siitä, että Carlo on mustasukkainen eikä halua eroa, vaan seuraa Leeniä Suomeen. Kirjassa on aluksi takaumia, mutta sitten kerronta muuttuu kronologiseksi. Kirja ei sijoitu julkaisuajankohtaansa 1980-luvulle, vaan vuoteen 1975 (s. 171). Kuten Nuku hyvin, Punahilkassakin, kerronta on kirpeää ja setvii inhimillisiä heikkouksia, tunnelma on vähän klaustrofobinen, koska ryhmän ulkopuolisia kontakteja ei juuri ole, ja myös tässä juodaan melkoisesti alkoholia.

Leenin suhteessa Marneen ja Tupuun on jonkinlaista kolmiodraaman vivahdetta (vaikka henkilöt heteroja ovatkin): Leeni inhoaa Tupua, ja Marne on hänen mielestään melkein kaikin puolin täydellinen. Hän tuntuu mustasukkaiselta Marnesta, ja siitä, että Tupu tunkisi heidän väliinsä. Vaikka Tupu tuntuukin monella tavalla ärsyttävältä ja hankalalta ihmiseltä, Leenin kuvaus hänestä ei varmaan ole aivan reilu. Kirjan suomalaiset miehet, Jani ja varsinkin Otto, jäävät aviomiehen asemastaan huolimatta vähän naisten elämän sivuhenkilöiksi, ja Carlo on melodraamaan sopiva italialainen pahis – hänelle olisi helppo kuvitella musta viitta päälle. Kirjan tapahtumien syyt ovat Emilian menneisyydessä, koska joku ei halua kaikkia menneitä tapahtumia päivänvaloon (arvasin osan kirjan loppuratkaisusta).

Tämä oli ihan sujuvaa luettavaa ihmissuhteista ja menneisyyden vaikutuksesta ihmisten elämään, mutta henkilöihin oli vähän vaikea löytää kosketuspintaa, ja jostain syystä en keksi tästä nyt mitään erityisempää sanottavaa. Ajankuva tässä ei ollut yhtään niin vahva kuin Nuku hyvin, Punahilkassa – tämä voisi melkein sijoittua vaikka nykyaikaan – lukuun ottamatta sitä, että suhteellisen nuoret ihmiset olivat evakkoja ja Emilia emigrantti. Kielelliseltä kannalta tässä oli mielenkiintoista, että samoin kuin Etelka hurjistuu -kirjassa, italialaisen kanssa puhuttiin saksaa tai italiaa, ei englantia (siis vuosina 1970-1975).

Ihailin kirjan teknisesti taidokasta ja mielikuvituksekasta kantta. Kuvittaja olikin sama Matti Louhi kuin Tenhusen dekkarissa Nuku hyvin, Punahilkka, jonka kannesta myös pidin.
 
Luetut, lukemattomat -blogissa on hyvä arvio kirjasta, ja olen samaa mieltä siitä, että Tenhusen dekkarit ovat mukavia väkivallattomia mysteerejä.

Helmet-haasteeseen tämä sopisi kohtiin 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana (ilman suku-etuliitettä) ja 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu, mutta taidan laittaa tämän hankalaan kohtaan 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirja (Eeva Tenhunen eli vuosina 1937-2017).

Eeva Tenhunen: Kuolema sukupuussa, 1985. WSOY. Kansi: Matti Louhi. 232 sivua.

Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka, 1973

Olen aiemmin lukenut Eeva Tenhusen dekkarin Kuolema savolaiseen tapaan ja pidin sen tunnelmasta ja savolaisen mielenmaiseman ja kyläyhteisön kuvailusta, eikä tämäkään ollut hassumpi. Heti kirjan prologissa selviää, että kirjassa tulee kuolemaan rehtori Tuomas, että kirjan päähenkilö Ulla Autio rakasti häntä, ja että Ulla on mennyt naimisiin toisen opettajan Saulin kanssa. Ulla kärsii painajaisista vielä kahdeksan vuoden jälkeen, minkä takia Sauli kehottaakin häntä kirjoittamaan kokemuksensa muistiin.

Kirjan varsinaiset tapahtumat saavat alkunsa siitä, kun vielä epäpätevä suomen ja historian opettaja Ulla onnistuu 30 hakemusta lähetettyään saamaan opettajan paikan pikkukylästä Itä-Suomessa. Hänellä on takanaan rankka rakkaussuhteen päättyminen, jonka seurauksena hän yritti itsemurhaa ja vietti kolme ja puoli viikkoa mielisairaalassa.

Marraskuuhun asti työ vaikuttaa hyvältä. Vaikka opettajakunta onkin melko riitainen, vararehtori pelottava ja koulussa on selkeä nokkimisjärjestys, Ulla saa neljästä naimattomasta opettajasta (”tytöistä” iästä riippumatta) hyviä ystäviä ja sopeutuu koulun rutiiniin hyvin. Ja aina on tietysti rehtori ja pappi Tuomas, jalo, ihana ja laupias Tuomas, jonka läsnäollessa kaikki ristiriidat tasoittuvat ja jota kaikki rakastavat ja palvovat, varsinkin ”tytöt”, ja Ulla koko ajan enemmän. Tuomas on tosin naimisissa, mutta hänen vaimonsa Maire on epämiellyttävä, kouluttamaton ja arkisen näköinen – Tuomas ei ilmeisesti vain hyvää hyvyyttään ota eroa. Sitten koulussa alkaa kuitenkin tapahtua varkauksia ja ilkivaltaa (nämä jäävät kirjassa merkillisesti irrallisiksi ja selvittämättä), eräs koulun oppilas saa päävamman ja kuolee (tähän suhtaudutaan nykyhetken näkökulmasta yllättävän tyynesti, kukaan ei edes tutki asiaa tai selvitä mihin lapsi iski päänsä) ja joku tarkkailee Ullaa toistuvasti ulkoa pimeästä. Ja sitten Tuomas tapetaan.

Tuntien valmistamiseen meni tietysti jatkuvasti paljon aikaa. Osasin kyllä, suhteellisen sujuvasti, palauttaa vepsän kielen sanoja kantasuomalaiseen asuun, mutta kukaan ei ollut opettanut minulle temppua joka kirkastaisi toisluokkalaiselle objektin ja predikatiivin erot; pystyin näppärästi soveltamaan Freytagin draamankaavan melkein mihintahansa Shakespearen näytelmään, mutta syventävä opetuskeskustelu Hukan ja Revon kaskenviljelystä tuotti edelleen vaikeuksia. (Tenhunen kirjoittaa 'mihintahansa' yhteen, kuten myös 'minkätahansa' yms.)

Kiinnostavin hahmo kirjassa oli Tuomas, jonka ympärillä kaikki pyöri. Hän oli kerännyt kouluunsa tavalla tai toisella haavoittuneita tai epäonnistuneita ihmisiä opettajiksi, koska halusi auttaa heitä. (Koska opettajien joukossa oli myös mm. alkoholisti, tyttöjen ja naisten vikittelijä sekä vainohulluuteen asti epäluuloinen opettaja, jonka takia oppilaat jatkuvasti lakkoilivat, kävi mielessä, eikö Tuomaan olisi pitänyt ajatella myös koulun oppilaita ja näiden opetuksen tasoa, mutta tässä kirjassa keskitytään opettajiin eikä oppilaisiin.) Monessa tapauksessa tämä onnistuikin. Muutamat kirjan opettajista jopa sanoivat, että Tuomas oli pelastanut heidät, ja varmastikin Tuomas oli auttanut todella monia: hän näki heidän vikojensa ja ongelmiensa läpi, hyväksyi heidät ihmisinä ja uskoi heidän kykyynsä selviytyä työstään. Uudet nuoret naisopettajat tunsivat olonsa lämpimäksi Tuomaan ystävällisyyden hehkussa. Mutta mitä Tuomas sai itselleen siitä, että keräsi ympärilleen ihmisiä, jotka olivat kiitollisuudenvelassa hänelle? Mitkä hänen motiivinsa olivat? Millaista hänen kanssaan oli elää? Millainen hän todella oli ja miten hän vaikutti läheisiinsä?

Ennen kaikkea olin oppinut oman paikkani yhteisössä: minä olin ilman muuta yksi Tytöistä.

      Ylin opettajainhuoneen sosiaaliryhmistä oli tietysti Miehet – siviilisäätyyn tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta.

      Vain miesten kanssa Tuomas puhui Todella Tärkeistä asioista – niin kuin politiikasta. Naisten – ei edes Irenen – ei oletettu ymmärtävän niin syvällisiä kysymyksiä; naisten kanssa sopi käsitellä vain helppotajuisempia aiheita: kasvatusongelmia, kirjallisuutta, taidetta. Opettajainkokouksissakin miesten mielipiteillä oli suurempi paino.

Kirja on vahvasti aikansa lapsi asenteiltaan, ympäristöltään ja myös murhamotiiviltaan, ja jos tahtoo tietää, millaista 1970-luvun alun maalaiskylän oppikoulun opettajien elämä oli, tämä lienee hyvä kirja siihen. Aamunavaukset (jotka olivat nimeltäänkin ”rukoukset”) olivat esimerkiksi vielä hyvin uskonnollisia, ja opettajanhuoneessa tupakoitiin, vaikka väiteltiinkin siitä, oliko tupakoivilla oikeus pilata tupakoimattomien lähimmäistensä hengitysilma. Kirjan kuvaus on monesti kirpeää ja pisteliästä, ja Tenhunen tahtoi kirjassa varmaan tuoda esiin ja kritisoida ajan kaksinaismoralismia ja seksismiä. Oletan, että kirja sijoittuu suunnilleen julkaisuajankohtaansa, vuoteen 1973, koska siinä puhuttiin muistaakseni ohimennen peruskoulun tulosta, joka eteni Suomessa 1970-luvulla pohjoisesta etelään. Siksi tuntuikin hurjalta (vaikka näin koronakautena myös ymmärrettävältä), että Ullan piti liittää työhakemuksiinsa tuberkuloositodistus, olisin luullut tuberkuloosin olleen silloin jo voitettu tauti. Nykyajan näkökulmasta hämmentävästi kirjan toisluokkalaiset ovat 12-vuotiaita, koska lapset siirtyivät kansakoulusta oppikouluun kymmenvuotiaina.

Tytöt olivat vuosien varrella kehittäneet varsin pätevän menetelmän liikapaineen lieventämiseksi: Opettajainhuoneen epämiellyttävät välikohtaukset näyteltiin uudelleen iltaisin jonkun boksissa - Seija oli erittäin taitava matkimaan Rannanjärveä - ja ikävät asiat yksinkertaisesti naurettiin pois. Se oli täysin tarkoituksenmukaista terapiaa; vain nauramalla Rannanjärvelle pystyimme pitämään pelkomme edes jotenkin järkevissä rajoissa.

Alussa oli hankala päästä lukemisen vauhtiin, kun kirjassa vilisi opettajien nimiä, joita piti koko ajan tarkastaa alun nimiluettelosta, mutta sitten lukeminen muuttui sujuvaksi, ja yleensä ottaen tämä oli ihan hyvä kirja.

Matti Louhen kansikuva on vaikuttava ja mielikuvituksekas.

Ainakin Kirjan pauloissa ja Lumiomena ovat kirjoittaneet tästä. Kommenteista ilmenee, että monet ovat lukeneet Tenhusen dekkareita ja pitäneet niistä.

Helmet-haasteeseen tämä sopisi kohtaan 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa.

Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka, 1973. WSOY. Kannen kuva: Matti Louhi. 281 sivua.