Г. Кублицкий: Енисей, река сибирская, 1949 (G. Kublitskij: Jenisei, siperialainen joki)

Reilut kymmenen vuotta sitten tutkin Venäjän matkakirjoja ja ihmettelin sitä, että yleensä niissä puhuttiin vain Pietarista ja Moskovasta ympäristöineen ja mahdollisesti myös esim. Vladivostokista. Suurin osa valtavasta maasta oli kuitenkin jäänyt näissä kirjoissa kokonaan unohduksiin, joten kun löysin kirpputorilta tällaisen matkakirjan, jossa kirjoittaja matkustaa vesiteitse toisen maailmansodan jälkeen Jenisei-joen latvoilta sen suulle Pohjoiselle jäämerelle (tarkemmin Karanmerelle) asti, tartuin siihen mielelläni - pidän yleensäkin tällaisista tosielämän seikkailuista, ja tämä kirja houkutteli myös kuvaamallaan seudulla. Siperia oli minulle tuttu lähinnä sanontatavan ankarana opettajana ja pelottavana karkotuspaikkana, vaikka yllättävän mielenkiintoinen Dersu Uzala -filmi olikin pehmentänyt kuvaa jonkin verran, samoin tapaamani Siperiasta kotoisin oleva venäläinen, joka antoi kotikaupungistaan (jonka nimen olen unohtanut) miellyttävän kuvan, siellä järjestettiin muistaakseni esimerkiksi kesäisin kukkafestivaalit.

Kirja täyttikin toiveeni: luin sitä kuukauden parin ajan aina muutaman sivun kerrallaan, ja melkein aina tuntui mukavalta hypätä aivan toiseen aikaan ja maisemiin, välillä vaarallisen rajun ja välillä mahtavuudessaan tyynen Jenisein aalloille. Itsekin Siperiasta, Krasnojarskista, kotoisin oleva Kublitskij kertoo Siperian esihistoriasta, lähihistoriasta, ihmisistä ja luonnosta (tosin aina vain suhteessa ihmisiin). Sain käsityksen siitä, miten suunnaton siperialainen taigametsä on: siellä saattoi hevoskyydillä kulkea parikin viikkoa ilman että maisema ympärillä muuttui millään tavalla, kuten muistaakseni Tšehov teki, ja sain käsityksen myös siitä, miten valtava sekä pituudeltaan että vesimäärältään Jenisei on (joen suulla se on uskomattomasti 60 kilometrin levyinen!), ja miten paljon tietoa, taitoa ja kokemusta jokilaivojen kapteeneilta vaaditaan. Kirjassa on paljon kiinnostavia yksityiskohtia siperialaisesta elämästä, kuten se, että tuvalaisessa shakissa kuninkaan ja kuningattaren sijasta nappulat esittävät koiria, koska vasta vuonna 1944 Neuvostoliittoon liitetyssä Tuvassa pidetään koirista niin paljon.

Kirjan lukuihin liittyi hauskoja karttoja. Jenisein toisen alkuhaaran varrella Mongolian rajan lähellä elää kameleita, toisen alkuhaaran varrella poroja, jotka on muistaakseni tuotu sinne pohjoisesta.

Olen joskus aiemmin yrittänyt lukea paria uudempaa, ehkä 1970-luvulla Neuvostoliitossa kirjoitettua kirjaa (toinen oli taidehistoriasta kertova kirja ja toinen nuorten avaruusseikkailu-romaani), jotka olivat lukukelvottomia sen takia, että niissä muistutettiin heti alkusivuilta lähtien säännöllisin väliajoin kapitalismin mädännäisyydestä. Tässä kirjassa puhuttiin kapitalistisesta eksploitaatiosta kuitenkin vain kerran, suunnilleen kirjan puolessavälissä, ja täysin syystä: myös Siperiasta on löydetty kultaa, ja talonpojat, jotka houkuteltiin 1800-luvulla Siperiassa kullankaivuuseen, olivat kirjan mukaan velkavankeudessa ja orjan asemassa. Leninistä ja Stalinista puhutaan (onneksi vain silloin tällöin) ihannoiden ja sankareina, ja heidän kerrotaan karkotusaikoinaan Siperiassa ystävystyneen tavallisten ihmisten kanssa, jotka pitivät heistä suuresti, ja auttaneen näitä aina mahdollisuuksien mukaan. Leninin karkotus vaikuttaa muuten olleen enemmän kotiarestin tyylistä: hän sai asua omassa talossa, hän sai vaimonsa luokseen karkotusajakseen, hän kävi mm. luistelemassa ja seurusteli paikallisten kanssa ja pystyi myös lukemaan kirjoja ja kirjoittamaan omia tekstejä (tosin varoen tsaarin virkamiehiä).

Mutta kun ottaa huomioon kirjoitusajankohdan, luin tietysti yhdessä tämän kirjan kanssa kirjaa, jota ei ollut kirjoitettu: kirjaa Stalinin vainoista ja pakkosiirroista, ihmisistä, jotka oli julistettu kansanvihollisiksi ilman mitään syytä, suomalaisista, jotka olivat muuttaneet suurin toivein Neuvostoliittoon rakentaakseen uutta yhteiskuntaa ja jotka oli tapettu tai karkotettu Siperiaan, lahjakkaasta ja älykkäästä kasvitieteilijästä Nikolai Vavilovista, joka oli kolmen vuoden vankeuden jälkeen kuollut vankilassa aliravitsemukseen isänmaanpetturuudesta tuomittuna vuonna 1943... Niistä ei tässä kirjassa puhuttu mitään, ja tuntui irvokkaalta lukea siitä, miten julma tsaarin hallitus oli ollut karkottaessaan Stalinin ankeaan, yksinäiseen ja kylmään Turuhanskiin, kun tiesi, että suuri määrä syyttömiä ihmisiä oli samaan aikaan karkotettuna Siperiaan Stalinin vainoharhaisuuden takia.

Kirja kertoo suurta tarinaa onnellisesta, kehittyvästä, kouluttautuvasta ja harmonisesta neuvostokansojen yhteisöstä, jossa kaikki työskentelevät iloisina yhteisen päämäärän hyväksi. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa sosialistista realismia tietokirjaan sovitettuna? Kirjassa puhutaan siitä, miten alkuperäiskansoja ja talonpoikia sorrettiin ennen neuvostoaikaa, mutta kuinka he ovat nyt päässeet osallisiksi sivistyksestä ja hyvinvoinnista. Kublitskij muistaa aina matkansa varrella olevia paikkoja kuvatessaan kertoa paikkakunnan isoista, kauniista ja hyvin rakennetuista uusista kouluista ja sairaaloista, ja matkansa loppuosassa pohjoisessa hän kertoo siitä, miten poropaimentolaisten lapset opiskelevat sisäoppilaitoksessa, ja miten neuvostoaika on avannut tasavertaisia mahdollisuuksia kaikille. Hän sanoo usein, miten eloton joki ennen oli (mikä on aika outoa, kun ottaa huomioon, miten paljon rikasta, koskematonta luontoa ympärillä on), mutta miten se nyt on vilkastunut ja on täynnä ihmiselämää. Myös kolhooseista puhutaan aina välillä, tietysti positiivisesti.

Kirjassa ihaillaan estoitta teknologiaa ja luonnon hyödyntämistä: Kublitskij kuvaa vaikuttuneena valtavaa kullankaivuukonetta, jota käyttää eri vuoroissa aina neljä ihmistä yhdessä vuorossa (Kublitskij'n näkemästä neljästä työntekijästä yksi oli nuori nainen), kertoo Siperian malmirikkauksista ja luonnonvaroista, ja kuvaa, miten vuoresta räjäytetään kerrallaan pois tonneittain maata arvomalmin esiin saamiseksi. Kublitskij'n tapaamat ihmiset ovat tarmokkaita ja hyväntuulisia - "yksinkertaisia (siis hyvällä tavalla, mutkattomia kansanihmisiä), miehekkäitä, iloisia" ja työteliäitä. Kirjasta saa sellaisen käsityksen, että lähes kaikki varsinkin puhuvat siperialaiset olivat miehiä, mutta varmaan siellä on ollut ja oli yhtä paljon naisia kuin miehiäkin. Eräs positiivinen asia kirjassa on se, että Kublitskij'n matkallaan kohtaamat alkuperäiskansojen asukkaat kuvataan tasa-arvoisena ja tärkeänä osana neuvostokansojen perhettä. (Tietysti kannattaa muistaa, että todellisuudessa alkuperäiskansoja ja esimerkiksi inkeriläisiä yritettiin venäläistää ja vainottiin Stalinin aikana varmaan vieläkin enemmän kuin muita ihmisiä, mutta tässä kirjassa heihin suhtauduttiin kuitenkin myönteisesti.)

Kirja on ilmeisesti kirjoitettu nuorille osana "Kotimaamme"-sarjaa. Propagandaahan tämä on, mutta toisin kuin noissa aiemmin osaksi lukemissani neuvostokirjoissa, propaganda ei hyppää silmille, vaan se on hienovaraista ja melkein kaikki kirjassa kuvattu saattoi hyvinkin pitää paikkansa: ihmisten elämä oli varmaan aineellisesti helpompaa, teknologia oli kehittynyt, hyvinvointi oli lisääntynyt, kouluja ja sairaaloita oli rakennettu paljon ja kaikki lapset saivat kaiketi ilmaista opetusta... Ongelmana oli vain se kirja, jota luin yhdessä tämän kanssa ja jota ei ollut kirjoitettu. Olen ennenkin miettinyt, olisiko Neuvostoliitto ollut parempi maa, jos Stalinin asemesta johtajana olisi ollut joku muu. Varmastikin yleensä maan valtarakenne, joka keskitti vallan harvoille eikä sallinut arvostelua ja vaati yhdenmukaisuutta, oli pahasti pielessä, mutta silti.

Tämä kirjoitus saattaa vaikuttaa negatiiviselta, mutta yleensä ottaen pidin kirjasta. Se oli kiinnostavaa, mukavaa ja jännittävääkin (ne Jenisein hurjat kosket!) luettavaa. Postaus on painottunut siihen, miltä kirjan sisältö vaikuttaa nykyajan näkökulmasta, mutta kirjasta sai paljon tietoa siperialaisten elämästä ja historiasta, mikä ei tässä kirjoituksessa tullut kovin selvästi esiin. Kublitskij kertoi myös avoimesti siitä, jos hän ei alkuun pitänyt jostakin paikasta. Kublitskij tuntuu sympaattiselta kirjoittajalta, ja haluaisin ajatella, että hän kirjoitti totuudenmukaisimman kirjan, jonka hän silloisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa pystyi kirjoittamaan, koska Leniniä ja Stalinia kuvaavat kohdat tuntuvat vähän pakollisilta osioilta, ja Kublitskij tuntuu kiinnostuneemmalta alueen historiasta ja tavallisten ihmisten elämästä Jenisein varrella. Tietysti ihmisten itsensä tarinat olisivat saattaneet olla erilaisia, jos he olisivat päässeet itse ääneen, ja kirjan todenmukaisuutta tai paremminkin sen puutetta kuvaa myös se, että kirjassa ei muistaakseni juotu ollenkaan alkoholia. (Anneli on kirjoittanut Paula Havasteen 1950-luvun Neuvosto-Viroa kuvaavista kirjoista, joissa kerrotaan mm. siitä, miten neuvostovalta painosti kirjailijoita kirjoittamaan "oikeanlaista" tekstiä.)

Jenisein alajuoksulla pohjoisessa porot ovat rotevampia kuin meillä: niillä voi jopa ratsastaa.

Kirjassa on kuvituksena tunnelmallisia maalauksia. Johtuu varmaan taas siitä, että kirja on suunnattu nuorille, vaikka se sopii kirjoitustyyliltään oikein hyvin myös aikuisille.

Lisäys 27.6.21: Stalinin puhdistukset Venäjällä huipentuivat vuosina 1937-1938 toimeenpantuihin massiivisiin vangitsemisiin ja teloituksiin. Tuona aikana vangittiin yli puolitoistamiljoonaa ihmistä, joista yli 680 000 teloitettiin. Keskimääräisesti tämä merkitsee noin tuhatta teloitusta joka ainoa päivä. (Jari Koponen: Pirun tusina. 13 kirjoitusta kirjallisuuden katvealueilta, 2016, s. 205)

Lisäys 22.8.21: Vasta neuvostoimperiumin kaatumisen jälkeen yleisö sai Venäjällä lopulta tietää radioaktiiviseen jätteeseen liittyneistä toimista, jotka olivat usein huolimattomia, toisinaan täysin järjenvastaisia ja yleensä vieläpä tahallisia. Vuonna 1994 venäläisviranomaiset paljastivat, että noin puolet kaikesta Neuvostoliiton ydinohjelman alusta lukien tuotetusta radioktiivisesta jätteestä oli laskettu suoraan maaperään lähelle Volga-, Ob- ja Jeniseijokia. Radioaktiivisia aineita on jo kulkeutunut "pitkien matkojen päähän". (Jacques Cousteau ja Susan Schiefelbein: Ihminen, orkidea ja mustekala. Elämäni luonnon tutkijana ja suojelijana, 2007, s. 242)

Lisäys 12.2.21: Kulttuurivihkojen numerossa 3-4/2020 kerrotaan lyhyesti "siperialaiskirjailijoista" (s. 74-75) eli kirjailijoista, jotka ovat syntyneet ja vaikuttaneet Siperiassa tai joiden tuotanto kuvaa aluetta. Artikkelissa mainittuja vanhempia keskeisiä kirjailijoita olivat Valentin Rasputin (Jäähyväiset Matjoralle, 1976, kirja Bratskin voimalaitoksen yhteyteen rakennettavasta valtavasta tekojärvestä), Vasili Shukshin, Viktor Astafjev ja Vasili Belov. Uuden polven kirjailijoista mainitaan Roman Sentshin (Jeltyshevit - erään perheen rappio, ja Pato, jonka tapahtumien taustalla on todellinen Putinin ja Medvedevin hanke, Angara-joen valtava patotyömaa). 

Edit 12.2.21, 14.2.21, 1.3.21, 27.6.21, 22.8.21.

Г. Кублицкий: Енисей, река сибирская ("G. Kublitskij: Jenisei, siperialainen joki"), 1949. Kuuluu ilmeisesti Наша родина ("Kotimaamme") -sarjaan. Kustantaja: Детгиз (lyhennys sanoista "Lastenkirjallisuuden valtiollinen kustantamo"). Kartat: B. Bulgakov. Kuvat: K. Artseulov. 288 sivua.

Станислав Старикович: Зачем барану рога, а воробью розовые очки? 1991 (Miksi pässillä on sarvet ja varpusella ruusunpunaiset silmälasit?)

Löysin tällaisen kirjan kirpputorilta ja ostin sen, koska pidän eläinkirjoista ja kiinnostavan kirjan parissa on hauskaa parantaa kielitaitoa. Kirjoittaja Stanislav Starikovitsh, ilmeisesti biologi, kertoo esipuheessaan, että alkusysäyksen kirjan kirjoittamiseen hän sai siitä, kun hänen pieni tyttärensä kyseli häneltä kaikenlaisia asioita eläimistä. Härnääkö käärme, kun se näyttää kieltään? Miksi valkoisella puudelilla on musta kuono? Vastausten löytäminen yksinkertaisen tuntuisiin kysymyksiin ei aina ollut kovin helppoa, ja puudelikysymykseen ei yllättävästi löytynyt hyvää vastausta ollenkaan.

Useimmat kirjan lukujen otsikoista ovatkin kysymysmuodossa: Kummalla kyljellä kampela makaa? Mikä lintujen rasvassa on erikoista? Miksi eläimet nielevät kiviä? Häiritseekö kaula kirahvia? Starikovitsh ei kuitenkaan vastaa vain otsikossa esitettyyn kysymykseen, vaan luvut ovat noin 3-10 sivun pituisia esseitä ja kirjoittaja käsittelee niissä monipuolisesti ja syvälle menevästi luvun otsikkoon liittyviä kysymyksiä ja eri eläimiä. Yksittäisten eläinlajien lisäksi omat lukunsa saavat mm. eläinten uni, suunnistustaidot, parantavat vaistot, eläinten kyky ennustaa erilaisia tapahtumia ja lauman vaikutukset eläinten fysiologiaan ja käytökseen. Kirjan eläimet ovat suomalaiselle mukavan tuttuja - karhuja, kettuja, jäniksiä, hyttysiä, kampeloita, pääskysiä, varpusia... Vaikka kirjassa on eksoottisempiakin eläimiä, esimerkiksi norsuista puhutaan usein, suurin osa kirjan eläimistä kuuluu pohjolan eläimistöön. Mukana on bakteereja, hyönteisiä, matelijoita, sammakkoeläimiä, kaloja, lintuja ja nisäkkäitä, ja kasveistakin puhutaan jonkin verran.

Kirjassa on valtavasti tietoa - monilla sivuilla siteerattiin paria kolmea tutkimusta - ja suuri osa tiedoista tuntui minulle uudelta, vaikka harrastankin eläinkirjoja (no jaa, en kyllä varmasti muista kaikkea mitä olen aiemmin lukenut, mutta silti). Muutaman kerran mietin, pitääkö annettu tieto paikkansa (Starikovitsh esimerkiksi pitää nisäkkäiden suolistossa eläviä bakteereja haitallisina, vaikka nykyään tiedetään, että ne ovat pääasiassa hyödyllisiä ja tärkeitä terveydelle), mutta yleensä ottaen kirjan tiedot tuntuivat uskottavilta.

Kirjan alussa on hämmästyttävä pikkutieto: Aristoteles väitti kärpäsellä olevan kahdeksan jalkaa, ja tämä virheellinen tieto säilyi Starikovitshin mukaan 1700-luvulle asti. Jos tämä pitää paikkansa (mikä kyllä epäilyttää, koska se tuntuu niin uskomattomalta), se on hyvin kuvaava esimerkki aiempien vuosisatojen dogmaattisuudesta ja auktoriteettien kyseenalaistamattomuudesta, koska kyse on asiasta, jonka jokainen pystyi pienellä vaivannäöllä halutessaan tarkistamaan omilla silmillään.

Outo puute tällaiselle faktakirjalle on se, että kirjassa ei ole lähdeluetteloa, vaikka Starikovitsh mainitseekin aina välillä siteeraamiensa tutkijoiden, lähinnä venäläisten, mutta myös länsimaalaisten, nimiä (mukana on hauskasti myös tervapääskyjä tutkineita suomalaisia ornitologeja, joiden nimiä ei kyllä kerrota). Ehkä lähdeluettelon puute liittyy siihen, että kirjan kustantaja on "Lastenkirjallisuus". Kirjan sisältö ei kyllä ole mitenkään erityisen lastenkirjamainen, ellei sellaisena pidä Olga Kelejnikovan eloisia ja tarkkoja piirroksia (piirrokset kevensivät kivasti myös vieraskielisen lukijan lukuprosessia).

Suurimmaksi osaksi kirjassa annetaan faktatietoa eläimistä, niiden elintavoista ja fysiologiasta, mutta siinä on ilahduttavasti myös luonnonsuojelullinen näkökulma: Starikovitsh puhuu aina välillä ympäristönsuojelusta ja muistuttaa, että ihmiset ovat osa luontoa ja että meidän tulee kohdella eläimiä ja luontoa hyvin, itsemmekin takia. Esimerkiksi näin (tämä kannattaisi muistaa myös EU:n kemikaalilainsäädännössä):

Rauhoittavat sopimukset PDK:n suurimmista sallituista pitoisuuksista ovat petosta. On mahdollista selvittää vaaraton määrä yhdelle aineelle. Mutta entä tuhannelle, sitä paitsi toisiinsa sekoittuneelle aineelle? Entä miljoonalle? Luonto on jättimäinen kemiallinen reaktori, jota kukaan ei ole tutkinut ja jossa aineet reagoivat yhdistelminä, joita ei ole huomioitu. Myrkyllisestä saattaa tulla vaaraton, vaarattomasta myrkyllinen. (203)

Yleensä kirjan tyyli on kuitenkin kuin asiantuntevan biologin leppoisaa tarinointia tiedonhaluiselle ja fiksulle (nuorelle) ihmiselle, ei varoittelua.

Vaikka tämä kirja on jo melko vanha, mielestäni suomalaisten kustantajien kannattaisi katsoa joskus myös itänaapurin suuntaan miettiessään eläinkirjojen julkaisemista. Ainakin minä vakuutuin tämän kirjan tietorikkaudesta, sujuvasta tyylistä ja mielenkiintoisista tiedonjyväsistä, joten myös uudemmat venäläiset eläinkirjat saattaisivat olla hyviä. Starikovitsh siteeraa kirjassa monia venäläisten tutkijoiden tutkimuksia, jotka eivät nykyäänkään ehkä kovin helposti pääse lännessä julkisuuteen, mutta jotka vaikuttavat asiallisesti tehdyiltä, antaisivat uuden näkökulman angloamerikkalaispainotteiseen tiedeuutisointiin ja kertoisivat ehkä lännessä aivan uusia tietoja eläimistä.

Ajattelin kirjoittaa bloggaukseeni myös vastaukset kirjan nimen kysymyksiin, mutta se olisi vienyt liikaa tilaa, koska vastaukset ovat aika monimutkaiset ja yksityiskohtaiset. Argaalilampaan pässin jättimäiset sarvet saattavat kuitenkin olla 30 kilon painoiset ja yli 1,5 metrin levyiset, joten ei ole itsestään selvää, että sarvista on sille enemmän hyötyä kuin haittaa, varsinkin kun laji elää vuorilla ja eläinten pitää tasapainoilla jyrkillä rinteillä.

Askarrellessani Google-kääntäjällä kirjan nimeä kyrillisillä kirjaimilla sain nimelle ensin (korjattuani muutaman kirjaimen käännöskin meni oikein) tällaisen suloisen, 1960-luvun folklaulun mieleen tuovan käännöksen: Onko oinaan sarvet kadonneet, ja vaaleanpunaiset varpuset?

Станислав Старикович: Зачем барану рога, а воробью розовые очки? Рассказы, 1991. ("Stanislav Starikovitsh: Miksi pässillä on sarvet ja varpusella ruusunpunaiset silmälasit? Kertomuksia".) Детская литература. Kuvitus: Olga Kelejnikova. 224 sivua.