Kyllikki Häme: Kevättä ilmassa. Tyttöromaani, 1960

Luin pari vuotta sitten Kyllikki Hämeen aikuisten romaanin Päivä, johon ihastuin sen impressionistisen rakenteen, selittelemättömyyden, rakkaussuhteen herkän kuvauksen ja kauniin kielen vuoksi. Minulla oli siksi suuret odotukset myös hänen tyttökirjansa Kevättä ilmassa suhteen, mutta se tuntui aluksi pieneltä pettymykseltä, aivan tavalliselta tyttökirjalta, jonka kielessä, aiheessa tai kuvaustyylissä ei ollut mitään erikoista. Lastenkirjalta (ainakaan näin varhaiselta) ei kuitenkaan voi odottaa samanlaista kokeellisuutta kuin aikuisten kirjalta, ja kun pääsin kirjassa pidemmälle, sen tarina ja päähenkilö Riinan elämä veivät mukanaan ja aloin nauttia kirjasta. Bloggauksessa on juonipaljastuksia.

Riina on 14-vuotias tyttö "maassa, joka silloin eli itsenäisyytensä ensimmäisiä vuosia". Tämä seikka osoittautuu kirjan juonen kannalta vähitellen merkitykselliseksi - sisällissodasta on vain vähän aikaa ja sillä on vaikutuksensa tapahtumiin, vaikkei siitä kirjassa alun jälkeen juuri puhutakaan.

Riinan isä on valkoisten puolella ollut toimittaja, joka puolustaa oikeudenmukaisuutta myös oman etunsa kustannuksella. Monet eivät pidä hänen ajatuksistaan, joiden mukaan "meidän pitäisi jaksaa muistaa, että punaistenkin puolella oli miehiä, jotka taistelivat heille rakkaan aatteen puolesta. Niitä miehiä on kunnioitettava, vaikka ajattelisimme, että he ovat erehtyneet. Emme saa antaa valtaa kostonhimolle. Muistakaa lapset, että tämä maa kuuluu kaikille, sekä voittajille että voitetuille." (19) 

Riina käyttää pojankenkiä, ei halua olla herttainen, tappelee naapuripihan Taiston kanssa, perustaa kahden ystävänsä kanssa seuran, joka kirjoittaa Kolmiapila-lehteä ja löytää teatterin taian. Hän on tunneihminen, kiivas ja suorapuheinen, mutta reilu, oikeudenmukainen ja huumorintajuinen ja haluaa kaikille hyvää. Hän tutustuu Taistoon paremmin - tämä asuu kahdestaan työssäkäyvän äitinsä kanssa vaatimattomassa pienessä asunnossa - sekä paikkakunnalle vasta muuttaneeseen herraskaiseen Göstaan, joka tuntuu aluksi tuskastuttavan ylimieliseltä ja kyllästyneeltä. Molemmista hän löytää sellaisia hyviä puolia, joita ei ensi katsomalta huomannut.

Kirjassa on myös jonkin verran ajankuvaa. Sekä tässä että suunnilleen samaan aikaan sijoittuvassa nuortenkirjassa Vaalea ihanteeni puhuttiin veneiden tervaamisesta keväällä: ... ja rannoilta kantautui kirpaisevan ihana kuumennetun tervan tuoksu, kun veneitä kunnostettiin (82).

Tärkein juonne kirjan vaihtelevien tapahtumien keskellä on Riinan ja Taiston pikkuhiljaa ja aluksi lähes huomaamatta kehittyvä ystävyys. Heistä tulee vähitellen toisilleen tärkeitä ja Taisto auttaa Riinaa tämän siihenastisen elämän vaikeimmassa kriisissä, kun tämä joutuu luopumaan koiranpennustaan Taiasta (painossa tapahtuneen virheen takia kirjasta puuttuvat todella harmillisesti sivut 129-144, joten tämä juonenkäänne jäi minulle epäselväksi). Lopussa heidän välinsä ovat kuitenkin vaarassa rikkoutua kokonaan sen takia, että he ovat lähtöisin erilaisista oloista, mutta Riina voittaa ylpeytensä ja loukkaantumisensa ja ottaa ensimmäisen askeleen asioiden sovittamiseksi.

Taisto vaivautui hänen tuijotuksestaan ja nousi lähteäkseen.
    - Etkä sinäkään lähde, Riina sanoi. - Ensin selvitetään välit.
    - No niin, kuten haluat. Minun on kai pyydettävä anteeksi sopimatonta käytöstäni. Mutta missäpä minä olisin oppinut hienoja tapoja.
    - Ei tässä nyt ole kysymys hienoudesta, Riina sanoi. - Puhutaan asioista. Minäkin haluan pyytää anteeksi.
    - Sinä? Eihän sinussa mitään vikaa ole. Mutta sinä et voi ymmärtää miltä minusta tuntuu. Et kerta kaikkiaan voi käsittää meikäläisen elämää.
    Nyt Riina tulistui.
    - Ja herkeä heti paikalla puhumasta meikäläisistä. En siedä sitä. Ei ole olemassa mitään meikäläisiä ja teikäläisiä, jos kerran ollaan ystäviä.
    - Eikö? Sinä et tiedä mikä kuilu...
    - Minä viis kuiluista! Ei ole olemassa sellaista kuilua, jonka yli ei voi rakentaa siltaa, jos on tahtoa ja voimaa. Nyt on kysymys vain siitä, onko meillä halua.
    - Halua kyllä on, mutta...
    - Ei mitään muttia. Et kai aio väittää, että meiltä puuttuisi kykyä? Hengenlahjoissa ollaan tasaveroiset, vai mitä? No, nyt minä kysyn sinulta Taisto Mäkinen, tahdotko olla tämän Riina Kilpaisen ystävä vaaroissa ja vaikeuksissa, leikeissä ja tositoimissa?
    Taisto ei voinut olla hymyilemättä. Pieni terhakka olento, joka seisoi siinä posket hehkuvina, kovin tosissaan ja päättäväisenä, oli hullunkurinen mutta vastustamaton. Kuinka olisi voinut olla tarttumatta ojennettuun käteen?
    Riina ei muuta vakuutusta kaivannut. Kädenpuristus oli kyllin puhuva.

Kyllikki Häme: Kevättä ilmassa. Tyttöromaani, 1960. Otava, Tyttöjen kirjasto -sarja. Kansi: Clary von Platen. 173 sivua. 

Milton Crane (ed.): 50 Great American Short Stories (1965, 2. bloggaus)

Väitin tämän kirjan alkuosan novelleja käsittelevän bloggaukseni kommentissa, että loppuosassa on tunnetumpia kirjailijoita. Asia on itse asiassa päinvastoin - vaikka mukana on kolme lähes kaikille tuttua nimeä, suuri osa kirjailijanimistä oli ainakin minulle vieraita ja monet muutkin vain epämääräisesti tuttuja. Se ei tietenkään estänyt nauttimasta kirjasta.

Hyvät novellit ovat ihania, koska jos niiden miettimiseen laittaa tarpeeksi aikaa, niistä saattaa löytää pinnan alta vaikka mitä ja novelli saattaa ulottua moneen suuntaan, herättää kysymyksiä ja antaa uusia näkökulmia elämään. Yleensä olen kuitenkin laiska enkä jää pohtimaan niitä pidempää aikaa, mutta jos käsiin sattuu tarinoiden tulkintoja, silloin huomaa, miten rikkaita novellit voivat olla.

* Stephen Vincent Benét: By the Waters of Babylon. Metsästäjäkulttuurissa elävä nuori pappi on pappisisänsä kanssa uskaltautunut jo lapsena Kuolleille Paikoille ja koskettamaan näistä paikoista löytyvää vaarallista metallia. Aikuistuessaan hän tuntee, että hänen täytyy lähes varmasta tuhosta huolimatta tehdä se, mitä kukaan ei ole aikojen alusta koskaan tehnyt: ylittää kielletty joki ja vaeltaa ankarasti kielletyille Jumalien Asuinsijoille. Sinne, missä henget ja demonit elävät, missä on Suuren Palon tuhka, missä jumalat aikaisemmin kulkivat. Hieno scifinovelli suuren tuhon jälkeisestä ajasta, uskomuksista, rohkeudesta ja aiemman kulttuurin löytämisestä uudelleen. Tarinaa korostaa novellin seremoniallinen kirjoitustyyli. (12 s.)

* Dorothy Parker: Soldiers of the Republic. Epäsentimentaalinen ja samalla myötätuntoinen ja sodanvastainen kuvaus amerikkalaisten toimittajien(?) kohtaamisesta kahvilassa ilmeisesti Espanjan sisällissodan aikana Francoa vastaan taistelleiden sotilaiden kanssa. (4 s.)

* James Thurber: Mr. Preble Gets Rid of His Wife. Pikakirjoittajaansa rakastunut herra Preble päättää tappaa vaimonsa. Vaimo on kuitenkin täysin tietoinen miehensä aikomuksista ja suhtautuu miehensä toiveisiin kärsimättömästi ja harmistuneesti. Novellin hauskuus syntyy kahden täysin yhteensopimattoman asian, jokapäiväisen toisiinsa kyllästyneiden puolisoiden sanailun ja murhajuonen, yhdistämisestä, sekä siitä että molemmat puolisot tietävät tarkkaan, miten asian pitäisi genren perinteiden mukaan mennä. (4 s.)

John McNulty: Cluney McFarrar's Hardtack. Ensimmäisessä maailmansodassa sotinut bussikuski kertoo tarinan siitä, kun hän halusi taistelun jälkeen mennä nälkäisenä hakemaan kuolleen sotilaan laivakorppupaketin (hardtack). (4 s.)

Robert M. Coates: The Darkness of the Night. Dekkaritarina tapaamisesta kahvilassa; miehestä ja naisesta, joiden onnen esteenä on naisen aviomies. Tarina on kerrottu rakastuneen miehen näkökulmasta - mies pitää naista onnettomana uhrina - mutta lukijana ei voi varsinkaan tapaamisen loppupuolella välttää vaikutelmaa siitä, että nainen manipuloi häntä koko ajan taitavasti kohti rikosta. (9 s.)

William Faulkner: The Old People. Nuoren pojan näkökulmasta kerrottu muotokuva Sam Fathersista, chickasaw-heimon päälliköiden jälkeläisestä, joka on kuitenkin elänyt koko elämänsä mustien orjien ja myöhemmin palkkalaisten joukossa. Henkisesti täysin riippumaton Sam Fathers vihkii pojan metsästyksen saloihin ja kertoo tälle tarinoita vanhasta kansasta, niistä ihmisistä, jotka aiemmin elivät seuduilla. Kertomus itsessään ei kiinnostanut minua, mutta siinä oli kiinnostavaa salaperäisyyttä: tarinan metsä eli, metsästäjän piti kunnioittaa tappamiaan eläimiä, ja elämä saattaa kuoleman jälkeen jatkua eri muodoissa. (17 s.)

Ludwig Bemelmans: Grapes for Monsieur Cape. Omakohtaisen tuntuinen kertomus hienosta ravintolahotellista, minäkertojan töistä ravintolassa sekä ravintolan rikkaista asiakkaista. Tästä en innostunut. (9 s.)

Ernest Hemingway: A Man of the World. Hemingway ei ole suosikkejani, mutta häntä ei voi välttää vanhemmissa novellikokoelmissa. Kertomus hyvin omanarvontuntoisesta ja helposti ärtyvästä köyhästä sokeasta vanhuksesta, jonka sokeus on seurausta nuorena käydystä tappelusta, jonka osapuolet raatelivat toisensa kokonaan. Tappelun syytä ei kerrota. (5 s.)

* E. B. White: The Hour of Letdown. Mies tulee ravintolaan ison, käsivarrellisen koneen kanssa, tilaa sekä itselleen että koneelle viskipaukun ja juottaa laitteelle sen drinkin. Baarimikko suhtautuu koneeseen nyreästi; jotkut asiakkaat ovat avoimempia. (4 s.)

* Oliver La Farge: The Resting Place. Amerikan lounaisten alkuperäiskulttuurien tunnustetulla asiantuntijalla, erittäin hyväonnisella vanhalla tohtori Hillebrandilla, on salaisuus. Antropologian laitoksen johtaja Walter Klibben haluaisi saada pidetyn tutkijan jo eläkkeelle saadakseen laitoksen kokonaan hallintaansa ja laittaa siksi Hillebrandin uudelle kaivausretkelle mukaan oman tutkijansa. Mukavasti kerrottu ja sympaattinen, erikoiseen ympäristöön sijoittuva tarina, joka muuttuu lopussa spefiksi. La Farge oli itsekin antropologi ja alkuperäiskulttuurien tuntija. (12 s.)

* John Collier: The Touch of Nutmeg Makes It. Kertoja ja hänen kaverinsa ystävystyvät uuden kollegan, hermostuneen ja yksinäisen miehen kanssa. Miehen menneisyyden tragedia paljastuu vähitellen. Novellin loppu antaa sille hirtehishumoristisen, hiuksia nostattavan tulkinnan. (8 s.)

John Steinbeck: The Harness. Arvostetun maanviljelijän Peter Randallin sairaalloinen vaimo Emma kuolee vuosien avioliiton jälkeen, ja Peterin elämä ja vaatetus muuttuu. En muista lukeneeni yhtään Steinbeckin tekstiä, jossa naisen ja miehen välillä olisi mutkaton ja tasa-arvoinen ystävyyssuhde (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei Steinbeck olisi saattanut kirjoittaa tällaisesta). (13 s.)

* Kay Boyle: Friend of the Family. Kun äidin ystävä, komea, loistava ja räiskyvä oopperalaulaja tulee harvoille vierailuilleen, isä alkaa hänen rinnallaan vaikuttaa harmaalta ja pieneltä. Lasten näkökulmasta kerrottu rakkaustarina. (8 s.)

Erskine Caldwell: The Rumor. George Williams ehdottaa Sam Billingsiä kaupungin rahavarojen hoitajaksi, ja kaikki pitävät ajatusta loistavana. Williamsin toiminta herättää kuitenkin vahvoja epäilyksiä, ja hänestä alkaa kiertää ikävä huhu. (6 s.)

William Saroyan: There Was a Young Lady of Perth. Poika yrittää keksiä hyvää limerikkirunoa lehden palkintokilpailuun. Novellin kerronta on erikoista, koska minäkertoja puhuu tapahtumista jälkikäteen, epäilee toistuvasti omaa muistiaan ja esittää tapahtumista vaihtoehtoisia versioita. (8 s.)

Joseph Mitchell: The Downfall of Fascism in Black Ankle County. Kertoja muistelee poikavuosiaan, jolloin kaksi Stonewallin varsin tavallisen tuntuista asukasta perusti paikkakunnalle Ku Klux Klanin yksikön (ehkä elokuvan Kansakunnan synty innoittamana). Klaanilaiset terrorisoivat mustia, kiroilijoita, mielisairaita, juutalaisia ja pontikankeittäjiä (varsinkin jos olivat esimerkiksi velkaa näille tai hankkivat pontikkansa muilta tuottajilta), mutta haukkasivat lopulta liian suuren palan. Humoristinen kuvaus, jonka läpi kuitenkin näkyy asian karmeus ja vakavuus. (8 s.)

* William Maxwell: The French Scarecrow. George Martin kertoo psykologilleen Fisherin pariskunnan puutarhassa näkemästään variksenpelättimestä, jolloin siirrytään tarkempaan kuvaukseen variksenpelättimen historiasta ja vaiheista harmonisessa avioliitossa elävän Edmund ja Dorothy Fisherin elämässä ja puutarhassa. Sympaattinen mutta erikoinen teksti, joka tuntuu olevan enemmänkin ketju toisiinsa löyhästi liittyviä tapahtumia kuin yhtenäinen tarina. (13 s.)

Wallace Stegner: The Blue-Winged Teal. Aikuinen poika Henry on vihainen. Hän kaipaa hyväksyntää äitinsä kuoleman jälkeen biljardihallin omistajaksi ryhtyneeltä isältään, mutta samalla inhoaa tätä, tämän elämää ja pikkukaupunkia, jossa elää. Henryn metsästämät linnut (teal on tavi), jotka hän tuo biljardihalliin, luovat kaivatun yhdyssiteen isän ja pojan välille. (17 s.)

James Reid Parker: The Archimandrite's Niece. Säntillinen asianajaja, Mr. Devore, yrittää saada tolkkua tyylikkään ja majesteettisen bulgarialaisen Mme. Liapchevin rönsyilevästä tarinasta setänsä ongelmista Itä-Euroopassa. Tässä tarinassa ei tuntunut olevan mitään pointtia, ellei se sitten ilmennyt tarinan viimeisestä lauseesta. (6 s.)

* James Agee: A Mother's Tale. Lehmäemo kertoo pojalleen ja muille nuorille, tietämättömille ja seikkailunhaluisille vasikoille vanhan, lähes legendaksi muuttuneen tarinan ainoasta sonnista, joka tuli takaisin siltä matkalta, jolle ihmiset vievät lähes kaikki nuoret sonnit. Lähes tunnistamattomaksi runneltu kotiinpalannut kertoi kotiinjääneille tuskaisena pitkästä matkastaan ja kauhistuttavista tapahtumista sen aikana ja antoi heille pelottavia ja kauheita sääntöjä, jotka heidän täytyi uskoa ja joita heidän täytyi alkaa noudattaa. Hätkähdyttävän tarinan voi lukea vertauskuvallisena kertomuksena ihmisten maailmasta, mutta myös suoraan järkyttävänä eläinoikeusteemaisena kirjoituksena siitä, miltä tuntuu matkustaa ahtaassa junanvaunussa päiväkausia ilman ravintoa joutuakseen teurastamoon ja sen kauhuihin: koko tarina on kerrottu lehmien näkökulmasta. Englanninkielinen analyysi novellista ja sen teemoista tässä. (20 s.)

John Cheever: The National Pastime. Minäkertojan tarina siitä, miten hän ei koskaan oppinut pelaamaan baseballia ja millaisia ongelmia tämä aiheutti hänen elämässään. Kertomus limittyy kuvaukseen hankalasta isäsuhteesta, jossa pettynyt isä pitää pojan syntymää syynä rahavaikeuksiinsa. (14 s.)

Irwin Shaw: The Girls in Their Summer Dresses. Michaelin ja Francesin muuten täysin onnellinen avioliitto horjuu, koska Michael ei pysty pitämään katseitaan ja ajatuksiaan kurissa. Pariskunta puhuu asiasta avoimesti ja yrittää löytää siihen ratkaisun. (6 s.)

Richard P. Bissell: The Death of Shorty. Laivan kansimies Shorty putoaa veteen ja kuolee, minkä jälkeen hän käy läpi tajunnanvirtana työhistoriansa laivoilla, ihmissuhteensa ja sen, miten hänen kuolemansa todennäköisesti vaikuttaa muihin. Hänen kertomansa asiat tuntuivat minusta yllättävän vähän merkityksellisiltä. (5 s.)

* Seymour Freedgood: Grandma and the Hindu Monk. Minäkertoja kutsuu opiskelutoverinsa, hindulaisen munkin Brahmacharin, viettämään kesää veljiensä ja muiden ystäviensä kanssa merenrantataloon. Brahmachari solahtaa sujuvasti osaksi nuorten miesten ryhmää, mutta hänen läsnäolonsa järkyttää suuresti kertojan harrasta juutalaista isoäitiä, kun vanhus vihdoin huomaa hänet. Hyvin sympaattinen omaelämäkerrallisen tuntuinen tarina, joka on kevyt muttei pinnallinen. (20 s.)

* Carson McCullers: Madame Zilensky and the King of Finland. Mr. Brook, collegen musiikin laitoksen johtaja, on onnistunut saamaan opettajakuntaansa Madame Zilenskyn, lahjakkaan säveltäjän ja opettajan. Novelli on suomalaisnäkökulmasta hauska: Madame Zilenskyn kolme poikaa ovat kaikki vaaleita, puhuvat muiden kielten lisäksi suomea, perheellä on suomalainen palvelija ja Zilensky sanoo itse olevansa suomalainen. Zilenskyn tarina Suomen kuninkaasta tuottaa kuitenkin Mr. Brookille ongelmia. Novelli on ehkä pohjimmiltaan kertomus pyrkimyksestä selvitä traumasta sekä ystävällisyydestä. (8 s.)

John Updike: The Lucid Eye in Silver Town. Taiteellisesti lahjakas poika matkustaa isänsä kanssa New Yorkiin ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana tapaamaan rikasta setäänsä Quinia (isän toive) ja ostamaan taidekirjan Vermeeristä (pojan itsensä ja äidin toive). Tämäkin on tarina isän ja pojan suhteesta; isä käyttäytyy toisin kuin poika (ja lukija) toivoisi. (10 s.)

50 Great American Short Stories. Edited and with an introduction by Milton Crane. 11th printing, 1971 (1965). Bantam Books. 502 sivua.

Milton Crane (ed.): 50 Great American Short Stories (1965, 1. bloggaus)

Vaihteeksi yhdysvaltalaisia novelleja 1800-luvun loppupuolelta 1900-luvun puoliväliin. 1900-luvun alussa Amerikassa julkaistiin valtavasti novellilehtiä, ja vaikka suurin osa näistä olikin varmasti pulp-kirjallisuutta - mikä ei tarkoita sitä, että niiden novellit olivat helppoa kirjoitettavaa - mukana oli myös vakavammin otettavaa kirjallisuutta julkaisevia lehtiä, joten valinnanvaraa tällaisiin kokoelmiin oli runsaasti.

Ehkä noin puolet kirjan kirjailijoista oli minulle ennestään tuttuja nimiä, noin puolet ei, mikä on hienoa. On aina hauska tutustua uusiin kirjailijoihin, uusiin kirjoitustyyleihin, uusiin näkemyksiin elämästä.

Novellit tietysti vaihtelevat tyyliltään ja aiheiltaan, mutta vain harva tuntui tylsältä tai ikävältä; kokoelman toimittajan, kirjallisuuden professorin Milton Cranen maku osuu suureksi osaksi yksiin omani kanssa. Mukana oli myös monia humoristisia ja nykyään spefiksi luokiteltavia novelleja. Kuusi kirjan kirjailijoista on naisia: Mary E. Wilkins Freeman, Sarah Orne Jewett, Edith Wharton, Dorothy Parker, Kay Boyle ja Carson McCullers. Jaan bloggauksen kahteen osaan, ettei siitä tule liian pitkä.

Washington Irving: The Adventure of the German Student. Ranskan vallankumouksen ajan Pariisiin sijoittuva kummitustarinaksi muuttuva rakkauskertomus. Olen lukenut pari muutakin Irvingin tarinaa, päättömästä ratsumiehestä kertovan The Legend of Sleepy Hollow, sekä erittäin hyvät unenlahjat omaavasta Rip van Winklestä kertovan tarinan, ja ne ovat omalla tavallaan viihdyttäviä. (6 s.) 

Nathaniel Hawthorne: Young Goodman Brown. Kaikki on kauniin ja uskonnollisen pinnan alla rappiota ja turmelusta; metsässä piilevät pahat voimat, joita ihmiset etsivät. Ei millään tavalla hienovarainen symbolinen novelli, jota on nykynäkökulmasta aika vaikea ottaa vakavasti. (12 s.)

Edgar Allan Poe: Ms. Found in a Bottle. Maailman meriä seilaava kertoja päätyy hirvittävän myrskyn seurauksena yksin salaperäiselle laivalle, jota kansoittavat kummitusmaiset merimiehet, ja kirjoittaa kokemuksistaan tarinan, jonka laittaa pulloon. (10 s.)

* Herman Melville: The Fiddler. Kertomus erikoisesta miehestä ja siitä, miten vaikeaa ihmisten arvioiminen oikealla tavalla on. Siitä, että hyväluontoisuus, rauhallisuus ja ystävällisyys ei tarkoita typeryyttä tai keskinkertaisuutta. (6 s.)

Fitz-James O'Brien: What Was It? Täysihoitolan pitäjä muuttaa urheiden asukkaidensa kanssa rakennukseen, joka on saanut mainetta kummitustalona. Asukit pitävät kummitusjuttuja ensin viihdyttävinä, mutta sitten talossa alkaa tapahtua outoja asioita, ja oopiumia säännöllisesti käyttävät kertoja ja hänen lääkäriystävänsä tapaavat pelottavan olion. (12 s.)

Mark Twain: Luck. Kertomus juhlitusta, kaikkien arvostamasta ja sotatantereilla kunnostautuneesta kenraalista, jonka entisen opettajan kertomus kuitenkin paljastaa täydeksi typerykseksi. Kukaan ei ole kuitenkaan huomannut miehen tyhmyyttä, koska kenraalilla on ollut elämässään satumaisen hyvä onni. (4 s.)

* Francis Bret Harte: The Outcasts of Poker Flat. Pokerihai John Oakhurst karkotetaan Poker Flatin pikkukaupungista yhdessä juopon rosvon sekä kahden moraaliltaan kyseenalaisen naisen kanssa. Karkotetut pyrkivät vuorten yli toiseen pikkukaupunkiin ja tapaavat matkallaan nuorenparin, joka on karannut mennäkseen naimisiin. Lumimyrsky pysäyttää matkalaiset. Ulkonaisesti eleetön lännentarina, jonka edetessä henkilöistä paljastuu odottamattomia piirteitä, yllättävää inhimillisyyttä ja jopa jaloutta. (10 s.) 

Ambrose Bierce: The Damned Thing. Eräänlainen hirviötarina, jonka kehyskertomuksena on pienessä majassa tapahtuva kuolinsyyntutkimus. (9 s.)

Henry James: The Two Faces. Erittäin hankalalukuinen rikkaiden ihmisten pariin sijoittuva kertomus, jossa maailmannainen tuhoaa entisen ihailijansa kauniin nuoren vaimon elämän antamalla tälle huonoja pukeutumisneuvoja. Ensivaikutelmaa ei ilmeisesti voi hienostopiireissä muuttaa. (13 s.)

* Mary E. Wilkins Freeman: A New England Nun. Louisa Ellis on asunut pienessä sievässä talossaan vuosia yksin ja nauttii säntillisistä rituaaleistaan ja rutiineistaan, jotka täyttävät hänen päivänsä. Nyt hänen pitäisi kuitenkin 15 vuotta vanhan kihlauksen takia mennä naimisiin vanhan rakastettunsa, kömpelön, isokokoisen ja hyväluontoisen Joe Daggetin kanssa. (12 s.)

* Sarah Orne Jewett: The Courting of Sister Wisby. Itsenäisesti ajatteleva Lizy Wisby päättää kokeilla avoliittoa ennen naimisiinmenoa, ja ympäristön paheksunnasta ja pilkasta huolimatta myös tekee näin. Lizyn ja hänen rakastettunsa tarina vie novellista alle puolet. Novellin alkupuolen kehyskertomuksessa puhutaan kasveista, kukista, kävelemisestä, maisemista, luonnosta ja ihmisistä, ja pidin siitä vielä enemmän kuin varsinaisesta kertomuksesta. (15 s.)

* Edith Wharton: The Dilettante. Thursdale menee tapaamaan vanhaa ystäväänsä, Margaret Vervainia, jonka on koulinut vuosien varrella mieleisekseen, ja kertoo nuoresta Ruth Gaynorista, johon on rakastunut. Mrs. Vervainin ja Ruthin käytös horjuttavat Thursdalen itsetyytyväisyyttä. (9 s.)

O. Henry: Masters of Arts. Suurien rahojen toivossa Keogh suostuttelee taiteeseen vakavasti suhtautuvan taiteilijaystävänsä Carolus Whiten matkustamaan kanssaan Anchuriaan ja maalaamaan muotokuvan tämän eteläisen valtion turhamaisesta ja yksinvaltaisesta presidentistä Losadasta. Ystävykset joutuvat kuitenkin punnitsemaan sitä, voittaako raha kaikki muut arvot. (13 s.)

George Ade: Effie Whittlesy. Vaimo on vihdoin löytänyt erinomaiselta vaikuttavan palvelijattaren, joka kuitenkin paljastuu hänen varakkaan miehensä lapsuudenystäväksi tämän entisestä kotikaupungista. Palvelijatar ja mies vaihtavat kuulumisia ja puhuvat keskenään tuttavallisesti, mitä vaimo ei onnistu sovittamaan yhteen yhteiskunnallisten käsitystensä kanssa. (6 s.)

Finley Peter Dunne: Mr. Dooley on the Popularity of Firemen. Pystyn aika hyvin lukemaan myös murteellisesti tai puhekielisesti kirjoitettua englantia, mutta tämän tarinan kieli oli melkoisen hankalaa. Kertomus ei myöskään tuntunut niin kiinnostavalta, että kielen läpi tunkeutumisen yrittäminen olisi innostanut. "I knowed a man be th' name iv Clancy wanst, Jawn. He was fr'm th' County May-o, but a good man f'r all that; an', whin he'd growed to be a big, sthrappin' fellow, he wint on to th' fire departmint. They'se an Irishman 'r two on th' fire departmint an' in th' army, too, Jawn, though ye'd think be hearin' some talk they was all runnin' prim'ries an' thryin' to be cinthral comitymen. So ye wud. ... (2 s.)

* Stephen Crane: The Bride Comes to Yellow Sky. Tarinan alkupuoli kertoo kömpelöstä, maalaismaisesta, toisilleen ujosti hymyilevästä uudesta avioparista upeassa junan vaununosastossa. Junan henkilökunta suhtautuu rakastuneeseen pariin ystävällisen alentuvasti. Tarina muuttuu aivan toisenlaiseksi, kun saavutaan sheriffiksi paljastuvan miehen kotikaupunkiin, jossa riehuu humalainen pyssymies. (11 s.)

* Charles M. Flandrau: A Dead Issue. 32 vuotta täyttävä Harvardin yliopiston opettaja Marcus Thorn on yrittänyt pitää kiinni nuoruudestaan tapaamalla opiskelijakerhossaan nuoria opiskelijoita sekä yrittämällä miellyttää näitä ja olla näiden kaltainen, mutta joutuu huomaamaan, että asiat muuttuvat. (21 s.)

* Theodore Dreiser: The Lost Phoebe. Vuosikymmeniä vaimonsa kanssa yksinkertaista mutta onnellista elämää viettänyt vähävarainen maanviljelijä Henry Reifsnider jää leskeksi. Yksinäinen vanhus alkaa kuvitella näkevänsä rakkaan kuolleen vaimonsa Phoeben aina välillä. Hän alkaa etsiä tätä kävellen kaikkialta ympäristöstä ja ulottaa hakunsa koko ajan kauemmaksi. Naapurit ovat huolestuneita, mutta suhtautuvat häneen kuitenkin suvaitsevasti ja ymmärtävästi. (15 s.)

* Clarence Day: Father Is Firm with His Ailments. Humoristinen tarina isästä, joka ei kerta kaikkiaan voi ymmärtää, miksi ihmiset tai esimerkiksi hänen vaimonsa olisivat sairaita tai miksi kukaan tarvitsisi koskaan lääkäriä. Kysymys on vain tahdonvoimasta, jota isä ei epäile vaatia läheisiltään. (5 s.)

* Sherwood Anderson: Death in the Woods. Vanha ja köyhä Mrs. Grimes, jota on kohdeltu huonosti koko elämän ajan sekä palvelijana että avioliitossa ja joka on yrittänyt hiljaisena pitää eläimensä, miehensä ja poikansa hengissä ja ruokkia nämä työläästi kokoon haalimillaan ruoilla, kävelee koiriensa kanssa metsän halki taas yhden ruoanhakumatkan jälkeen. Myötätuntoinen tarina. (12 s.)

* Jack London: To Build a Fire. Aluksi itsevarma mies kulkee ison koiransa kanssa metsässä Yukonin reitillä Alaskassa kylmänä, erittäin kylmänä päivänä. Hänen on tarkoitus päästä illalla leiriin kumppaniensa luokse. Henkiinjääminen on lopulta kiinni siitä, saako hän nuotion syttymään. Jack Londonin kerronta on uskomattoman intensiivistä ja jännittävää, vaikkei novellissa tapahdukaan kovin paljon. (15 s.)

William Carlos Williams: The Use of Force. Lääkäri tulee katsomaan pientä kuumeista tyttöä, jolla epäillään olevan mahdollisesti kuolemaan johtava tauti, kurkkumätä. Tyttö vastustaa kurkkunsa tutkimista kuitenkin raivokkaasti, ja tutkimustilanteesta tulee lopulta hyvin väkivaltainen ja ahdistava. (4 s.)

Ring W. Lardner: Old Folks' Christmas. Miehen keksinnöllä hiljattain rikastunut vanhempi pariskunta odottaa innokkaasti jouluksi kotiin tulevia teini-ikäisiä lapsiaan, college-opiskelija Tediä ja sisäoppilaitoksessa collegeopintoihin valmistautuvaa Carolinea. Nämä kuitenkin välittävät lomallaan vain kavereistaan ja jättävät vanhempansa jatkuvasti huomiotta. Pintatasolla novellin teemana on selvästi lasten kiittämättömyys heitä rakastavia ja hemmottelevia sekä heidän seuraansa kaipaavia sympaattisia vanhempiaan kohtaan, mutta mietin oliko Lardnerin tarkoitus myös kuvata lasten tarvetta irrottautua vanhemmistaan ja muodostaa oma identiteettinsä. Tuntuu, että pariskunta haluaisi tehdä lapsistaan omat kopionsa: he ovat nimenneet lapset kaimoikseen (nykyään lapset haluavat itseään kutsuttavan eri nimillä), haluaisivat tehdä asiat samalla tavalla kuin lasten ollessa pieniä ja antavat lapsilleen luksuslahjoja, mutta sellaisia, joista he itse pitävät ja joita he itse käyttävät tai haluaisivat käyttää. (10 s.)

* Conrad Aiken: Silent Snow, Secret Snow. Hieno vertauskuvallinen novelli, jossa alakouluikäinen poika alkaa kuulla äänet päivä päivältä vaimeampina, kuin sankan lumen hiljentäminä, ja alkaa sulkeutua yhä enemmän omaan maailmaansa siitä huolimatta, että pitää vanhemmistaan ja elämästään. Hänellä on nyt kuitenkin oma salaisuutensa, lämmin ja kaunis ja suojeleva, eikä hän halua luopua siitä tai jakaa sitä kenenkään kanssa. En tiedä, mistä tässä oli loppujen lopuksi kyse, mutta tulkinnan avoimuus on osa novellin kiehtovuutta. (17 s.)

50 Great American Short Stories. Edited and with an introduction by Milton Crane. 11th printing, 1971 (1965). Bantam Books. 502 sivua.

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa (Lessons in Chemistry, 2022)

Minulla on tämän kirjan kanssa sellainen ongelma, joka minulla hyvin harvoin on: mitä kirjoittaisin kirjasta, jota niin monet bloggarit ovat jo ylistäneet? Ainakin sen, että kehut ovat ansaittuja, ja kirja on täysin lukemisen arvoinen.

Nuori Elizabeth Zott on lahjakas, älykäs ja taitava kemisti, joka haluaa tutkia abiogeneesiä eli elämän alkuperää, yhtä tieteen suurista arvoituksista. Hänen etenemistään uralla kuitenkin vaikeuttavat ja sen tekevät mahdottomaksi 1950-1960-luvun vaihteen yhdysvaltalaisen yhteiskunnan läpikotaisin seksistiset asenteet sekä useimpien hänen tapaamiensa miesten halveksuva ja alentuva suhtautuminen naisiin. Hän on myös saanut rakastamansa miehen, kemisti Calvinin kanssa aviottoman lapsen (hän ei ole halunnut naimisiin eikä alun perin myöskään äidiksi), mikä ei lisää yhteiskunnan arvostusta.

Hän siis päätyy iltapäivätelevisioon vetämään kotiäideille suunnattua kokkiohjelmaa. Hän tekee sen kuitenkin täysin omalla tavallaan, hymyttömänä, suorapuheisena ja kiertelemättömänä, kokaten konstailematonta ja maanläheistä ruokaa, puhuen ruoanvalmistuksen kemiasta ja ennen kaikkea suhtautuen naiskatsojiinsa kuin älykkäisiin ihmisiin. Ohjelmasta tulee hyvin suosittu.

Kirja ei ole yhtään niin viihteellinen ja kevyt kuin kannesta voisi päätellä. Sen sisältö on painavaa vaan ei raskasta ja kirja on tunteidensa kirjosta - siinä on myös paljon surua - ja Elizabethin elämän epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta usein myös hauska. Pidin kirjassa monesta asiasta, varsinkin siitä, että Elizabeth kieltäytyi toimimasta seksistisen yhteiskunnan sääntöjen mukaan, pienentämästä itseään ja yrittämästä muuttua muiden odotusten mukaiseksi. Elizabethin hahmo on mainio. Pidin myös Elizabethin ja hänen tyttärensä Madeleinen tai Madin isosta rumasta koirasta Puoli-seitsemästä, joka on kirjassa ajatteleva ja toimiva sivuhahmo, Elizabethin ja Calvinin ja myöhemmin Madin suhteesta, ja monien muidenkin kirjan henkilöiden kuvauksesta. Elizabethin elämä on vaikeaa, mutta hän saa vähitellen myös ystäviä ja tukijoita.

Kirja näyttää konkreettisesti, miten seksistinen (ja yhtä lailla rasistinen) yhteiskunta hukkaa yhteiskunnan mahdollisuuksia ja kykyjä jättämällä käyttämättä syrjimiensä ihmisten taidot ja lahjakkuuden. Naisten pitää puhua keskenään kokemuksistaan ja ongelmistaan: aiemmin Elizabethille vihamielinen nainen muuttuu hänen liittolaisekseen, kun he huomaavat, että heillä on ollut samanlainen elämänkokemus.

Kirjan inhottavat miehet ovat todella limaisia ja karmeita ja ympäröivä yhteiskunta hyvin masentava. Kirjassa on varsinkin loppua kohden tietynlaista sadunomaisuutta, eli ei tämä täysin realistinen kirja ole. Mutta kuitenkin viihdyttävä, terävä, lämmin, hykerryttävä ja myös ajatuksia herättävä kirja. Mari Hallivuoren suomennos on oikein hyvä.

Bloggauksia on vaikka kuinka: Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club, Kirjavinkit, Mustelmiina, Amma, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly...

Edit 3.3.25.

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa, 2022 (Lessons in Chemistry, 2022). Tammi. Suomentaja: Mari Hallivuori. Kannen tekijät kirjastotarran alla. 421 sivua.

Isaac Asimov: Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology (1978/1972/1964)

Tähän on siis tultu. Luen tietosanakirjan läpi. (Itse asiassa olen tehnyt näin jo aiemmin, Otavan ison kasvitietosanakirjan ja eläintietosanakirjan ensimmäiset osat - jos en sanasta sanaan, niin kuitenkin kannesta kanteen.) Ajattelin tutustua kirjaan ensin hakuteoksena, mutta pidin sen kirjoitustyylistä niin paljon, että luin sen sitten kokonaan, senkin takia että kirja on tietyssä mielessä juonellinen, vaikka juonenkehittely onkin hyvin hidasta ja asteittaista: kirja kertoo länsimaisen luonnontieteen kehityksen merkittävistä edistysaskelista hamasta muinaisuudesta (kirjan ensimmäinen tieteilijä, egyptiläinen Imhotep, eli 2900-luvulla eKr.) nykyaikaan (1970-luvulle). Koska kirja on yksinomaan Asimovin kirjoittama, hän on myös itse päättänyt, mitkä edistysaskelista ja ketkä tutkijoista ovat tärkeitä (tästä lisää myöhemmin). Kirjan lukeminen on ollut melkoinen ikuisuusprojekti, olen lukenut sitä vähän kerrallaan vuoden parin ajan.

Isaac Asimov (1920-1992) on kirjojen ystäville tuttu ehkä enemmän merkittävänä tieteiskirjailijana (esimerkiksi hänen Säätiö-sarjansa on scifiklassikko), mutta hän oli koulutukseltaan biokemisti ja kirjoitti paljon tiedekirjojakin. Hän oli käsittämättömän tuottelias ja julkaisi yhteensä noin 500 teosta. Jo tämä elämäkerrallinen hakuteos riittäisi elämäntyöksi useimmille ihmisille, koska se on vaatinut - ennen nettiä tai edes tietokoneita! - tutustumisen lähes 1200 tieteentekijään, näiden henkilökohtaiseen elämään ja tieteellisiin saavutuksiin sekä olennaisten tietojen tiivistämisen lyhyiksi artikkeleiksi. Näiden lisäksi Asimov on tietysti tutustunut myös moniin sellaisiin tutkijoihin, joita hän ei ole ottanut mukaan kirjaan.

Miksi sitten luin kirjan kokonaan? Ensinnäkin Asimov kirjoittaa hyvin, kiinnostavasti ja ytimekkäästi ja onnistuu antamaan lyhyessä kirjoituksessa käsityksen henkilön tieteellisestä työstä ja monesti kuvan myös hänestä itsestään. Asimov ei esittele vain tutkimusten tuloksia, vaan kirja antaa ikkunan tieteentekoon käytännössä - hän kertoo, miten tutkijat päätyivät tuloksiinsa. Asimovin kirjoitustyyli on selkeä, asiantunteva ja tervejärkinen ja hänen asenteensa tieteentekijöihin tuntuu yleensä ottaen reilulta. Bloggarina hänen saavutustaan voi vain ihailla.

Toiseksi tieteen historia kiinnostaa minua, ja Asimov osaa selittää vaikeatkin asiat ymmärrettävästi. Kirjassa on valtavasti mielenkiintoisia tiedonjyviä, joita tekisi mieli lainata tähän paljon, mutta kirjoitus on muutenkin pitkä, joten jätän sen tekemättä. Tiedonalat painottuvat kirjassa kyllä kemiaan, tähtitieteeseen ja fysiikkaan, kun taas lääketieteen edustajat ja varsinkin biologit, eläintieteilijät ja kasvitieteilijät ovat selkeästi vähemmistönä, ja minua olisivat kiinnostaneet enemmän jälkimmäiset. Näitäkin on, ja tulipa tutustuttua myös fysiikan ja kemian ja yleensä kaikkien luonnontieteiden kehitykseen. Ja mikään ei tietenkään estäisi lukemasta kirjasta vain tietyn alan tutkijoiden tietoja ja hankkimasta näin käsitystä yksittäisen tieteenalan kehityksestä eri aikoina.

Kolmanneksi kirjasta saa hyvän käsityksen tieteellisestä prosessista, siitä miten tieteellinen tieto kertyy vähittäin, palapelimäisesti, monien yksittäisten tutkijoiden toiminnan ja tutkimusten tuloksina. Yksittäiset tutkimukset paljastavat aina yhden pienemmän tai suuremman osan asiasta, kunnes vähitellen löydetään havaintojen kanssa yhtäpitävä ja looginen selitys asioille, joita ei ole ennen ymmärretty, tai vaikkapa jonkin taudin parannuskeino. Kirjasta huomaa, miten samanlaiset ideat saattavat kehittyä itsenäisesti rinnakkain eri paikoissa ja eri tutkijoilla, kun aika on niille kypsä. Esimerkiksi evoluutioteoriaan viittaavia havaintoja oltiin saatu eri paikoissa jo ennen Darwiniakin (ja hänen aikanaan ja hänen jälkeensä).

Näkee, että älykkäät ihmiset voivat joskus olla myös täysin väärässä ja uskoa kummallisiin asioihin: esimerkiksi noin Newtoniin asti monet tiedemiehet harrastivat alkemiaa (kieltämättömän nerokas Newtonkin pyrki valmistamaan kultaa, s. 140). 1800-1900-luvun vaihteessa taas monia tutkijoitakin kiinnosti spiritismi. Tieteentekijät auttoivat toisiaan usein ja tekivät yhteistyötä, mutta saattoivat myös olla napit vastakkain ja kilpailla keskenään, ja jotkut tieteilijät vastustivat lujasti uusia (oikeita) ideoita.

Tieteellisen tiedon kertymisnopeudesta eri aikoina saa havainnollisen kuvan tarkkailemalla, kuinka monta sivua tietyllä vuosisadalla syntyneet tutkijat vievät: esimerkiksi 1700-luvulla syntyneet 144 sivua, 1800-luvulla syntyneet jo 370 sivua. Kirjan fontti on muuten melkoisen pientä, joten sivulle mahtuu paljon asiaa.

Neljänneksi kirja antaa käsityksen historiasta yleensä: siitä, mitä eri aikoina tiedettiin (1800-luvulla tiede oli monessa asiassa jo yllättävän pitkällä) ja esimerkiksi mitkä maat olivat tieteessä vahvoilla ja mitkä eivät. Antiikin ajan jälkeen lähes kaikki maineikkaat tutkijat olivat kauan aikaa ranskalaisia, saksalaisia ja englantilaisia. 1900-luvun alussa Yhdysvalloista saatettiin matkustaa Saksaan opiskelemaan luonnontieteitä, jos haluttiin saada niissä kunnollinen koulutus. 1930-1940-luvuilla taas toistuu yhä uudestaan se, että lahjakkaat saksalaiset (ja joskus muutkin eurooppalaiset) tutkijat muuttivat Yhdysvaltoihin pakoon Hitleriä ja natseja - Eurooppa menetti tuolloin todella paljon tieteentekijöitä. Kirjan loppupuolella alkaa olla mukana myös muutama neuvostoliittolainen (joista osa oli syntynyt esimerkiksi nykyisen Ukrainan tai Viron alueella) tai venäläinen tutkija sekä yksittäisiä japanilaisia, kiinalaisia ja intialaisia tutkijoita. Suomalaisista on mukana Johan Gadolin sekä nobelistit Artturi Ilmari Virtanen ja Ragnar Granit. Suomalaista koillisväylän löytäjää Adolf Nordenskiöldiä ei sen sijaan mainita eikä edes norjalaista kuuluisaa tutkimusmatkailijaa ja rauhannobelistia Fridtjof Nansenia (bloggaus), vaikka kirjassa muita löytöretkeilijöitä onkin. Skotlantilaiset muuten mainitaan kirjassa omana kansallisuutenaan.

Kirja toimii tietysti hakuteoksena ja siitä voi tarkistaa, mitä joku tutkija on saanut aikaan (eli mitä hänen aikaansaannoksiaan Asimov on pitänyt tärkeimpinä). Kirja voisi myös olla hyödyllinen esimerkiksi historiallisten romaanien tai tietoteosten kirjoittajille, jos nämä haluavat saada käsityksen siitä, mitä tiettynä aikana tiedettiin ja mitkä asiat tuona aikana olivat luonnontieteessä pinnalla ja uusinta uutta. Kirja etenee suunnilleen kronologisesti, koska se on järjestetty tutkijoiden syntymävuosien mukaan. Tutkijat ovat kuitenkin saattaneet tehdä löytönsä 20-80-vuoden iässä, joten tapahtumien aikajärjestys ei ole aivan suoraviivainen.

Kirjan alkuosaa lukiessa noin Galileo Galileihin eli suunnilleen 1600-luvun vaihteeseen asti oli herättävää ja aika huvittavaa miettiä, että minun pitäisi periaatteessa varmaan pystyä nykyvälineillä ja lukiomatematiikalla tekemään melkein kaikki se, mitä siihenastiset tutkijat olivat tehneet. Vaikkapa rakentamaan kaukoputken ja etsimään sen avulla Jupiterin suurimmat kuut. Tai laskemaan maapallon ympärysmitan lähes oikein kahden tarpeeksi kaukana toisistaan olevan syvän kaivon, auringonvalon, kesäpäivänseisauksen, trigonometrian ja järkeilyni avulla, kuten Eratosthenes teki Kreikassa jo vuonna 240 eKr. Toinen kreikkalainen, Aristarkhos, esitti samoihin aikoihin että planeetat kiertävät aurinkoa ja että tähdet ovat äärettömän kaukana Maasta. Jo antiikin Kreikassa siis jo tiedettiin eli pääteltiin se, että maapallo on pallonmuotoinen ja että aurinko on aurinkokunnan keskus. Tämä tieto kuitenkin unohdettiin tai kiellettiin sadoiksi vuosiksi.

Asimov oli älykäs, valtavan tietorikas sekä taitava kirjoittaja ja tieteen popularisoija (olen lukenut vuosia sitten myös hänen erään avaruutta käsittelevän kirjansa, joka oli myös hyvä). Hänkään ei kuitenkaan ollut immuuni aikansa ennakkoluuloille ja virhekäsityksille. Esimerkiksi Marie Curiesta kirjoittaessaan hän antoi tälle täysin sen kunnian, joka tälle kuuluu, mutta muuten kirjassa on todella paljon puutteita naistutkijoiden osalta ja Asimov tuntuu jättävän naiset huomiotta aina kun voi; naisen on pitänyt olla lähestulkoon nobelisti päästäkseen mukaan kirjaan omalla nimellään. Kirjan 1195 "suuren tutkijan" joukossa on omina hakusanoinaan kokonaista yhdeksän naista: antiikin Kreikan Hypatia (jonka panosta tieteelle Asimov ei paljon arvostanut) ja sitten vuosituhansia myöhemmin Marie Curie, tähtitieteilijä Henrietta Swan Leavitt, fyysikko Lise Meitner, kemisti Ida Tacke-Noddack, biokemisti Gerty Radnitz Cori, fyysikko ja kemisti Irène Joliot-Curie, fyysikko Maria Goeppert-Mayer ja biokemisti Dorothy Crowfoot Hodgkin.

Kirjassa vilahtelee aina välillä tiedemiesten vaimoja, siskoja, äitejä ja tyttäriä, mutta nimettöminä - tähtitieteilijä Caroline Herschel ja matemaatikko Ada Lovelace mainitaan miesten yhteydessä harvinaisesti omilla nimillään. Esimerkiksi Voltairesta sanotaan (s. 156), että hän käännätti yhdellä rakastajattarellaan ranskaksi Newtonin teoksen Principia Mathematica, minkä jälkeen hän kirjoitti siitä itse kommentaarin. Tämän rakastajattaren nimeä ei mainita (Émilie du Châtelet, ks. kommentti), vaikka vain harvat olisivat varmaan pystyneet tuollaiseen käännöstyöhön. Naisten nimien poisjättäminen saattoi tietysti johtua siitäkin, että Asimovin piti tilasyistä tiivistää kirjoituksiaan paljon ja hänen oli myös helpompi kirjoittaa vain vaikkapa 'vaimosta' kuin tarkistaa tämän nimi jostain lähdeteoksesta (itsekin teen näin bloggatessani, nimien etsiminen vie aikaa).

Asimovilla oli tietysti myös oikeus omassa kirjassaan valita, mitä tieteen edistysaskeleita pitää tärkeinä ja mitä ei. Naisten lähes täydellinen poisjättäminen pistää kuitenkin silmään. Tässä joitakin naisia, joita kirjassa ei ole siitä huolimatta, että he tekivät merkittäviä löytöjä ja havaintoja:

- Eunice Newton Foote havaitsi jo 1800-luvulla vesihöyryn ja hiilidioksidin lämmittävän vaikutuksen ja esitti oletuksen näiden yhteydestä ilmakehän lämpötilaan. Asimov ei kyllä mainitse myöskään japanilaista (mies)tutkijaa Syukuro Manabea, joka mallinsi tietokoneella hiilidioksidin yhteyden kohoaviin lämpötiloihin vuonna 1967 - hän ei tuolloin varmaan vielä pitänyt asiaa tärkeänä.
- Perinnöllisyystieteilijä Nettie Stevens löysi sukupuolikromosomit ja selvitti näiden merkityksen 1900-luvun alussa.
- Ihan käsittämätöntä on, että Asimov on jättänyt kokonaan pois Rosalind Franklinin, kun hän käsittelee DNA-molekyylin rakenteen selvittäjiä Francis Crickiä ja James D. Watsonia, vaikka hän mainitsee näiden yhteydessä muiden miesten nimiä. Nykyään ajatellaan Crickin ja Watsonin löydön pohjautuvan Rosalind Franklinin röntgendiffraktiokuviin, minkä Crick myös myönsi myöhemmin. Ehkä kuitenkin vasta tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen? Ehkä Asimov ei tuolloin tiennyt Franklinin panoksesta DNA:n rakenteen selvityksessä?
- Biologi Mary F. Lyon havaitsi 1960-luvulla naisten X-kromosomin inaktivaation eli lyonisaation.
- Nuori tähtitieteilijä Jocelyn Bell Burnell löysi 1960-luvulla pulsarit.

Muitakin naistutkijoita, jotka ovat tehneet merkittäviä löytöjä, olisi vaikka kuinka: tässä Wikipedian englanninkielinen aikajana naistutkijoista. Onneksi on feminismi.

Tässä vielä joitakin syitä siihen, miksi naistutkijoita on ollut tieteessä vähemmän kuin miehiä. Esimerkki on lääketieteen alalta, mutta on varmasti yleistettävissä laajemmallekin:

Do you know

- That in 1869 Miss Jex-Blake and four other women entered for a medical degree at the University of Edinburgh?
- That the president of the College of Physicians refused to give the women the prizes they had won?
- That the undergraduates insulted any professor who allowed women to compete for prizes?
- That the women were stoned in the streets, and finally excluded from the medical school?
- That in 1877 the British Medical Association declared women ineligible for membership?
- That in 1881 the International Medical Congress excluded women from all but its “social and ceremonial meetings”?
- That the Obstetrical Society refused to allow a woman’s name to appear on the title page of a pamphlet which she had written with her husband?

Lähde: Alice Duer Miller: Are Women People? (1915; Wikipedian mukaan Sophia Jex-Blaken kanssa lääketieteen opintonsa aloittaneita naisia oli tosin kuusi eikä neljä.)

Helmet-haaste 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja. Asimovin perhe muutti Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin vuonna 1923, kun Asimov oli kolmivuotias. En tiedä, voiko kolmivuotiaana maahan tullutta sanoa maahanmuuttajaksi, mutta menköön.

Edit 29.11.24, 2.12.24 (pari kolme pientä tarkennusta).

Isaac Asimov: Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology. The lives and achievements of 1195 great scientists from ancient times to the present chronologically arranged (1978, New Revised edition/1972/1964). Kustantaja: David & Charles, Newton Abbot London. Kannen tekijää ei mainittu. 774 sivua + alun aakkosellinen tutkijaluettelo (16 s.) ja lopun asiahakemisto (31 s.).

Julkaisuvuodesta: Kirjan ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1964. Tekijänoikeustiedoissa mainitaan myös vuosi 1972, ja minulla oleva painos on vuodelta 1978. Kirjassa tieteentekijöiden myöhäisin mainittu kuolinvuosi on kuitenkin 1971, joten kirjaa ei varmaan ole muutettu vuoden 1972 jälkeen, vaikka tätä vuoden 1978 painosta sanotaankin uudistetuksi.

Rolf Ulrici: Elefantti posliinikaupassa. Ihan hullu tarina (Der Elefant im Porzellanladen, 1966)

Tämän lasten (ja aikuisten?) kirjan sisältö sopii julkaisuvuosikymmenelleen. Kirjan alussa Puudeli pyytää Ristoa kyytiin ohjaamaansa vihreään autoon, minkä jälkeen he välttyvät juuri ja juuri ajamasta kadulla varomattomasti juoksevan pienen kahvikupin Mokan päälle. He ottavat Mokan kyytiinsä auton takapenkille, jossa tämä nukahtaa syvään uneen, ja tapaavat sitten Elefantin posliinikaupassa. Elefantti rakastuu heti takapenkillä uinuvaan kahvikuppiin ja lyöttäytyy joukon jatkoksi. Kumppanukset tapaavat kirjan edetessä myös ilkeän, juonittelevan Etanan sekä tämän palvelijakseen värväämän, hyväsydämisen pikku Marjan, ison muttei kovin taitavan koiran Juliuksen sekä erilaisia ihmisiä, joutuvat toistuvasti eroon toisistaan ja etsivät toisiaan sekä päätyvät lopulta monien vaiheiden jälkeen kaikki saarelle, jossa asiat vihdoin selviävät.

Kirjan maailmassa on oma sadunomainen logiikkansa - kukaan ihminenkään ei kyseenalaista tai ihmettele puhuvia eläimiä - ja sen tapahtumissa ja juonessa on alun tempoilusta huolimatta punainen lanka, joka muuttuu selvemmäksi kirjan edetessä. Ensin kirja tuntui minusta tyhmältä, mutta muutaman kymmenen sivun päästä aloin tottua kirjan maailmaan ja sen tapahtumat veivät mukanaan. Se alkoi tuntua myös aikuisnäkökulmasta kiinnostavalta, koska varsinkin kirjan pahiksen, kieron Etanan toiminnan kuvaukseen on ujutettu myös sosiaalista kritiikkiä ja kommentointia manipuloinnista, hyväksikäytöstä, propagandasta ja valheellisesta informaatiosta. Kirjan ihmiset ovat useimmiten hyväuskoisia ja nielevät Etanan tarinat helposti. Kirja ei kriittisistä kommenteistaan huolimatta muutu missään vaiheessa synkäksi tai ankeaksi, vaan sen tapahtumat ovat loppujen lopuksi aika hauskoja ja yleisilme positiivinen, koska se on kirjoitettu niin kieli poskessa.

Pidin kirjassa myös siitä, että sen päähenkilöt ovat kaikki persoonallisia: Risto on ystävällinen, mutkaton ja neuvokas, Puudeli fiksu ja jokseenkin äreä, Elefantti höpsö, tunteellinen ja hieman rasittava, mutta kiltti, Julius-koira iso, hyväntahtoinen, neuvoton ja epävarma ja pikku Marja hyväsydäminen ja auttavainen, muttei tyhmä. Etana on kaikin puolin limainen, ja pieni suloinen kahvikuppi Mokka taas nukkuu lähes koko kirjan ajan.

Loppujen lopuksi siis outoudestaan huolimatta ihan hyvä lukukokemus, varsinkin kun suomennoskaan ei töksähdellyt.

Rolf Ulrici: Elefantti posliinikaupassa. Ihan hullu tarina, 1968 (Der Elefant im Porzellanladen, 1966). Gummerus. Suomennos: Eero Patrikka. Kuvitus: Franz Josef Tripp. 169 sivua.

Georg Popp (toim.): Hengen jättiläiset. Taiteilijoita, löytöretkeilijöitä, keksijöitä, tiedemiehiä, 1960

Tämä kirja on eräänlainen elämäkertakirja, muttei mikään tyypillinen sellainen. Siinä esitellään 82 enemmän tai vähemmän tunnettua länsimaista miestä sekä kaksi naisnobelistia (Marie Curie ja Selma Lagerlöf): löytöretkeilijöitä, keksijöitä, luonnontieteilijöitä, lääkäreitä, ajattelijoita ja kasvattajia, kirjailijoita, säveltäjiä, maalareita, kuvanveistäjiä ja arkkitehtejä.

Jokaisen elämästä esitetään lyhyt dramatisoitu kohtaus, eräänlainen pienoisnovelli, joka kertoo tämän henkilön luonteesta ja ajattelusta. Valitut tapahtumat ovat joskus käänteentekeviä tai merkityksellisiä henkilön elämässä ja uralla, mutteivät läheskään aina - esimerkiksi Marie Curie kuvataan opiskeluaikansa alussa pesemässä pulloja Sorbonnen yliopistossa henkensä pitimiksi - mutta kuitenkin tunnesisällöltään merkittäviä. Kertomuksen jälkeen on lyhyt tiivistelmä henkilön elämänvaiheista.

Lähestymistapa on yleensä ottaen toimiva: on usein mielenkiintoisempaa lukea kohtaus elämästä kuin vain elämäkertatietoja, ja tarina antaa käsityksen henkilön luonteesta, häntä ympäröivistä ihmisistä sekä hänen aikakaudestaan ja elämäntavastaan. Tarinat ovat myös ihan hyvin kirjoitettuja. Mutta koska ne ovat melko lyhyitä (keskimäärin viisi sivua / henkilö), kirja alkaa loppupuolella jo tuntua hyppelehtivältä ja pinnalliselta. Henkilöt saattavat tarinoissa ajoittain ryhtyä myös kertaamaan ystävälleen elämänvaiheitaan ihan vain kirjan lukijan takia. Ja on tylsää lukea käytännöllisesti katsoen ainoastaan miehistä, ja vain länsimaisista sellaisista.

Kuinka vähätellä kaksinkertaista nobelistia

Ainoat kirjaan hyväksytyt naiset ovat siis Marie Curie ja Selma Lagerlöf. Ehkä Popp ajatteli, että häntä saatettaisiin syyttää puolueellisuudesta ja seksismistä, jos hän ei ottaisi mukaan sekä fysiikan että kemian Nobel-palkinnon voittanutta naista ja kirjallisuuden nobelistia. Hän onnistuu kuitenkin sananvalinnoillaan hienovaraisesti vähättelemään Marie Curien työtä tämän elämäkertatiedoissa:

Marie Slodowska [sic] syntyi vuonna 1867 Warsovassa. 24-vuotiaana hän pakeni kotimaastaan, sen jälkeen kun Venäjän poliisi uhkasi hänen henkeään. Pariisissa hän hankki niukan toimeentulonsa pesemällä pulloja Sorbonnen yliopistossa, ennen kuin saattoi aloittaa tieteelliset opintonsa. Hänen harvinainen lahjakkuutensa huomattiin pian. Marie oli vielä ylioppilas mennessään naimisiin fysiikan professori Curien kanssa. Hän suoritti loppututkintonsa, jonka jälkeen auttoi miestään tämän tutkimuksissa. 1903 heille myönnettiin yhteisesti Nobelin fysiikan palkinto.
        Se oli tunnustus radiumin ja poloniumin keksimisestä. Nämä aineet saivat kemiassa, fysiikassa ja lääketieteessä aikaan suorastaan vallankumouksen, jonka seurauksia ei kuten tunnettua vielä nykyisinkään voi arvioida. Marien aviomies kuoli vuonna 1906. Marie Curie jatkoi sen jälkeen yksin miehensä työtä suurella menestyksellä. 1911 myönnettiin Madame Curielle - kuten häntä nykyisin kutsutaan, myös kemian Nobelin-palkinto. On ainutkertainen tapaus, että nainen saa kaksi kertaa Nobelin palkinnon ja kummallakin kerralla eri tieteen alueelta.
        Kun Madame Curie vuonna 1934 sulki silmänsä, olivat myös hänen tyttärensä Irene ja tämän aviomies Joliot saaneet Nobelin palkinnon merkittävistä tieteellisistä ansioistaan. Esimerkillinen suoritus hengen historiassa, joka tuskin voi toistua.

Marie Curie siis auttoi miestään ja jatkoi tämän työtä Pierre Curien kuoltua. Hän oli siis lähinnä miehensä jatke, ei omilla ansioillaan merkittävä tutkija. Ja oli "ainutkertainen tapaus, että nainen sai kaksi kertaa Nobelin palkinnon". Tekstin kirjoitusaikaan se oli ainutkertainen tapaus kenelle tahansa, koska kukaan ei ollut vielä tuolloin tullut palkituksi kahta kertaa. Kirjoittajan oli hyvin vaikea myöntää, että nainen oli parempi kuin mies.

Isaac Asimovin kuvaus Marie Curiesta antaa tästä aivan toisenlaisen käsityksen (vaikkei hänen kirjansa muuten olekaan naisten juhlaa): She had, meanwhile, made an interesting discovery in connection with uranium minerals which she was investigating at Becquerel's suggestion. ... At this point Pierre Curie abandoned his own research and joined his wife as a willing and admiring assistant, remaining so for the final seven years of his life. (In doing this he judged rightly, for though he was an excellent scientist, she was an outstanding one, and undoubtedly the greatest woman scientist who ever lived.) (Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology, 1972?/1978, s. 537)

Poppin kirja on hyvä esimerkki siitä, että kannattaa suhtautua varovaisesti aiempina vuosikymmeninä kirjoitettuihin kuvauksiin merkittävistä naisista. Popp ei muuten mainitse myöskään sitä, että Marie Curien tyttären Irène Joliot-Curien aviomiehen nimi ei ollut Joliot, vaan Frédéric Joliot-Curie. Hän otti avioituessaan vaimonsa sukunimen, koska halusi Curien nimen säilyvän (Asimov, s. 674). Muistelen myös lukeneeni, että Nobel-komitea aikoi ensin jättää Marie Curien palkinnotta, koska tämä oli nainen, mutta Pierre Curie kieltäytyi vastaanottamasta palkintoa, jos sitä ei myönnettäisi myös Marie Curielle.

Edit 20.7.24 (jatkettu viimeistä kappaletta ym.).

Hengen jättiläiset. Taiteilijoita, löytöretkeilijöitä, keksijöitä, tiedemiehiä. Toimittanut Georg Popp avustajinaan Ellen Schöler, Ernst J. Görlich, Kurt Heinrich Heizmann, Berthold Lutz, Heinrich Pleticha ja Ronald Ross, 1960 (Die Grossen der Welt, ei alkuperäisteoksen julkaisuvuotta enkä löytänyt sitä netistäkään). WSOY. Suomentaja: Aarno Peromies. Ei kannen tekijän nimeä. 432 sivua. (Kirjassa ei sanota, kuka on kirjoittanut minkäkin tekstin tai mikä noiden Poppin avustajien rooli oli, jos Popp oli kirjoittanut kaikki tekstit.)

Runar Collander: Kasvifysiologian alkeet, 1966

Kirpparilöytö, jonka luin a) siksi, että kasvitiede on mielenkiintoista (tosin 10-20 vuotta sitten en olisi pitänyt tällaista kirjaa kiinnostavana) ja b) siksi, että kirja on hyvin kirjoitettu. Runar Collander osaa selittää asiat niin, että ne on helppo ymmärtää. Kirja on mielestäni ihanteellinen tieto- ja oppikirja sillä tavalla, että siinä ei aliarvioida lukijaa, mutta asiat pyritään silti selittämään mahdollisimman selvästi ja ymmärrettävästi.

Olen kyllä lukenut samoista asioista jo esimerkiksi Antero Pankakosken 1990-luvun Puutarhurin kasviopista ja myöhemmästä kasviopin kirjasta, joten ne eivät olleet ihan vieraita. Collanderin kirjassa on myöhempiin teoksiin verrattuna kiinnostavaa kuitenkin se, että hän kuvaa jonkin verran myös niitä kokeita, joiden avulla on selvitetty kasvifysiologiaa - minusta on mielenkiintoista tietää, miten tiedot kasvien elintoiminnoista on saatu selville. Ja vaikka kirja on jo yli puoli vuosisataa vanha, siinä oli aika paljon samoja asioita kuin myöhemmissä oppikirjoissa. Molekyylitietouteen pohjaava geenitieto on siinä kyllä söpösti vielä aivan lapsenkengissä: Viime aikoina on voittanut jalansijaa käsitys, että DNA olisi geneettisessä mielessä tärkein (231). Epävarmuus DNA:n roolista perinnöllisyydessä on kummallista vuonna 1966 julkaistussa kirjassa, koska Watson ja Crick selvittivät Rosalind Franklinin työhön pohjaten DNA:n rakenteen jo vuonna 1953. Nykylukijaa hämmentää myös se, että professori aivan tyynesti lukee sienet ja bakteerit(!) kasveiksi.

Kirjan viimeisessä luvussa Collander esittää, että kasvien ja eläinten välillä on pohjimmiltaan enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia, mikä tuntuu äkkiseltään aika erikoiselta väitteeltä, mutta Collander perustelee sen oikein hyvin. Tämä toi mieleen italialaisen Stefano Mancuson hienon kirjan Loistavat kasvit (2017), jossa Mancuso italialaisella kiihkeydellä puhuu kasvien ja niiden kykyjen puolesta, ja ihan syystä - kasvit ovat hämmästyttäviä.

Nykyisin roiston maineen saanut hiilidioksidi ei tietenkään automaattisesti ole pahis, vaan elintärkeä osa kasvien aineenvaihduntaa. Ongelma on se, että maailmassa on nykyään aivan liikaa hiilidioksidia ja aivan liian vähän kasveja, minkä vuoksi kasveja ja metsiä pitäisi pyrkiä suojelemaan ja lisäämään mahdollisimman paljon. Yhden sokerikilon muodostamiseen kuluu n. 800 litraa puhdasta hiilidioksidia eli ts. koko se CO2-määrä, joka sisältyy n. 2 700 000 litraan tavallista ilmaa. Näin ollen on ymmärrettävää, että mahdollisimman nopea hiilidioksidin saanti on elinehto, josta assimilaation voimakkuus ja täten myös kasvin koko kehitys ratkaisevasti riippuvat. Yhteyttävälle kasville on siis tärkeätä, että tuulet alituisesti tuovat uutta hiilidioksidipitoista ilmaa sen luo ja että maasta jatkuvasti nousee hiilidioksidia, jota siellä syntyy ennen kaikkea erilaisten pikkueliöiden - bakteerien, sienien ja eläinten - hengityksen tuotteena. (s. 91-92). Mm. tämän takia maaperän elävyys on tärkeää. (Ja numeroihin kannattaa näin vanhassa teoksessa tietysti suhtautua varovasti, mutta kaasujen kemia ja kemiallinen tutkimus oli aika kehittynyttä jo 1800-luvulla, joten luvut lienevät suuruusluokaltaan suunnilleen oikeita.) Olen uudemmasta kirjasta kuitenkin lukenut, että liika hiilidioksidi saattaa jopa haitata kasvin kasvua.

Kirjassa on 86 kuvaa ja piirrosta, jotka piristävät tekstiä mukavasti. Kaikki kirjassa ei ollut ihan hirveän mielenkiintoista, mutta kuitenkin tarpeeksi monet asiat, jotta kiinnostus pysyi yllä.

Runar Collander: Kasvifysiologian alkeet. Kolmas korjattu painos, 1966 (1. painos vuodelta 1947). Otava, Tiedekirjasto. 86 kuvaa ja piirrosta (tekijää ei mainittu, Collander itse?). 265 tekstisivua, suomalais-ruotsalainen kasvifysiologian oppisanasto (4 s.) ja hakemisto (8 s.).

Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja, osa I (1960, toinen bloggaus)

Tässä toinen kirjoitus tämän novellikokoelman novelleista (edellinen täällä).

O. Henry: Elämän napakiikussa. Maalaispariskunta tulee hakemaan eroa rauhantuomarin luota ja saa sen. Ero osoittautuu kuitenkin yllättävän kalliiksi, eikä puoliso ehkä olekaan niin paha kuin miltä aikaisemmin tuntui. (Yhdysvallat, 1862-1910, 6 s.)

Rudyard Kipling: Bimi. Eläinnäkökulmasta todella tympeä tarina siitä, miten länsimaalainen "kämmeköiden ja villipetojen ja kansatieteellisten esineiden" kokoaja Hans suhtautuu eläimiin. Orangutangi Bimi rakasti isäntäänsä Bertrania, joka rakasti tätä, mutta ihmisten tavoille opetettu Bimi oli myös mustasukkainen ja salakavala. Novelli esittää eläimet villeinä ja pahoina, mutta nykynäkökulmasta ihmiset ovat tarinan roistoja. (Englanti, 1865-1936, 6 s.)

W. Somerset Maugham: Glasgow'n mies. Englantilainen matkalainen tapaa Espanjassa skotin, joka kertoo hänelle tarinan aina täysikuun aikaan kuulemistaan kammottavista äänistä, jotka ovat alkaneet eräällä tilalla vuosi sitten. (Englanti, 1874-1965, 11 s.)

* Herman[n] Hesse: Traagillista. Aiemmin hyvin arvostettu vanha kirjailija Johannes toimii nykyään sanomalehden latojana ja käy kerran tai pari vuodessa kertomassa häneen säälivän myötätuntoisesti suhtautuvalle päätoimittajalle siitä, miten kieli on köyhtynyt ja miten kielenturmelus saa muut latojat kohtelemaan välimerkkejä välinpitämättömästi. Myös sanaa 'traagillinen' käytetään nykyään täysin holtittomasti. Sympaattinen, lempeä novelli. (Saksa, 1877-1962, 10 s.)

James Joyce: Valitettava tapaus. (Kirjoitin tästä novellista toisessa bloggauksessa.)

* Sigrid Undset: Puoli tusinaa nenäliinoja. Suuren perheen vanhin lapsi Bildit toivoo hartaasti pääsevänsä tanssikouluun, koska kaikki muutkin hänen luokkatoverinsa pääsevät sinne, mutta isällä ei ole kuulemma rahaa. Asianajajaisä lupaa tuoda hänelle Oslon-matkaltaan korvaukseksi hienoja tuliaisia, mutta rahat kuluvat kaikkiin isän omiin tarpeisiin, ja eiväthän pikkutytöt oikeastaan ymmärrä mitään hienoista tavaroista eivätkä tarvitse niitä, ja Bildit on kiltti ja ymmärtäväinen tyttö, joten isä päätyy lopulta kaikkein halvimpiin nenäliinoihin. (Norja, 1882-1951, 13 s.)

Franz Kafka: Hiilisangolla ratsastaja. Surrealistinen novelli hiilisankoonsa pakkaspäivänä hiiliä etsivästä rahattomasta miehestä. (Böömi/Tšekki, 1883-1924, 3 s.)

Franz Kafka: Maalaislääkäri. Maalaislääkärin täytyisi päästä hyvin sairaan potilaan luokse kymmenen peninkulman päähän sakeassa lumipyryssä. Oudot, unenomaiset tapahtumat alkavat hänen pihaltaan, ja sairaskäynnissä on painajaisen logiikka. (6 s.)

* Karen Blixen: Sormus. Viikon naimisissa ollut onnellinen, rikas Lise tapaa metsässä rosvon ja murhamiehen, mikä muuttaa koko hänen elämänsä. Sanaton tapaaminen on erilainen kuin lukija odottaisi, ja tarinasta tuli minulle mieleen Buddhan elämän ratkaiseva käänne. (Tanska, 1885-1962)

* Katherine Mansfield: Laulutunti. Laulunopettaja miss Meadows on saanut kihlatultaan maailmansa murskanneen kirjeen, mutta joutuu kuitenkin pitämään tunnin koulussa. Elävä kuvaus tunteista ja ajatuksista hetkestä hetkeen. (Uusi-Seelanti, 1888-1923, 6 s.)

Katherine Mansfield: Kuppi teetä. Onnellisesti naimisissa oleva nuori, rikas ja kevyen hyväsydäminen, muttei kovin kaunis Rosemary pyytää kalliin antiikkiesineen ostamista harkitessaan kotiinsa teelle nälkiintyneen nuoren naisen, jota hänen miehensä pitää erittäin kauniina. (9 s.)

* Pär Lagerkvist: Kellarissa. Mies on tavannut kadulla monta kertaa kerjäläisen, jonka jalat ovat surkastuneet, ja menee eräänä iltana vierailulle tämän kotiin kellariin. Miehen valoisa elämänasenne hämmästyttää häntä. Hänessä oli jotakin rauhoittavaa ja hyvää, minä aivan kuin tarvitsin sitä. (Ruotsi, 1891-1974, 7 s.)

William Faulkner: Käsi veden pinnalla. Piirisyyttäjä Stevens menee tutkimaan joesta ongensiimaan tarttuneena löytynyttä Lonnie Grinnupin ruumista. Hökkelissä asunut, oman rauhallisen filosofiansa omannut Lonnie on kymmenen vuoden ajan huolehtinut kuuromykästä Joesta ja ollut tälle sekä veli että isä. Stevensin tutkimukset paljastavat, että Lonnien kuolema ei ollut luonnollinen, ja hän löytää lisää tapahtumaan liittyviä henkilöitä. (USA, 1897-1962, 15 s.)

Ernest Hemingway: Isäukkoni. Amerikkalainen nuori poika kertoo jockey-isästään, joka pojalle epäselvästä syystä ei enää saa töitä Italian radoilta, minkä jälkeen he muuttavat Ranskaan. Ranskassa isä veikkaa raveissa ja ratsastaa lopulta omalla hevosellaan kohtalokkaissa kilpailuissa. (USA, 1898-1961, 14 s.)

Ernest Hemingway: Jonkin loppu. Isosta sahalaitoksesta elänyt Hortons Bay on muuttunut täysin, kun tukkien tulo on loppunut. Kymmenen vuotta myöhemmin sahan entiselle paikalle tulevat Nick ja Marjorie kalastamaan, ja jokin muukin loppuu. Ihmisten tunteet pitää päätellä pelkästään niukasta dialogista ja heidän eleistään. (4 s.)

* Halldor Kiljan Laxness: Silli. Silli tulee 17 vuoden poissaolon jälkeen taas kalastajakylään ja lähes kahden vuosikymmenen köyhyyden ja niukkuuden jälkeen saa kaikki kyläläiset liikkeelle, myös yhdeksänkymmentä vuotta vanhan ja sairaan Niityn Katan, joka itsepäisesti perkaa sillejä tunnista toiseen. Toteavuudessaan ja kuvaavuudessaan vahva novelli toisaalta lähes täysin luonnon antimista riippuvasta yhteisöstä ja toisaalta eräästä naisesta, jonka elämä on ollut vain olemassaoloa, joka on vain ottanut vastaan sen mitä on tullut, mitään kyselemättä ja vaatimatta. (Islanti, 1902-1998, 10 s.)

John Steinbeck: Korkeat vuoret. Jo aiemmasta kirjasta lukemani novelli, jonka päähenkilönä on poika Jody. Kaipaus vuorille ja tuntemattomaan, vanha meksikolainen Gitano ja kaunis vanha miekka. (USA, 1902-1968, 14 s.)

* Graham Greene: Kutsujen loppu. Noin kymmenvuotiaat identtiset kaksospojat menevät lastenkutsuille. Rohkea Peter suhtautuu suojelevasti arkaan veljeensä Francisiin, jolle kutsut ja varsinkin piiloleikki pimeässä on kauhistuttava painajainen. (Englanti, 1904-1991, 9 s.)

* Alberto Moravia: Pienokainen. Surkean köyhä pariskunta päättää luopua seitsemännestä lapsestaan jättämällä tämän kirkkoon. Mies kuvaa sitä, miten pariskunta etsii sopivaa paikkaa, mutta kaikissa paikoissa on joitakin ongelmia. Tässä novellissa köyhiä ihmisiä ei nähdä kohteina, vaan ratkaisua etsivinä ihmisinä. (Italia, 1907-1990, 6 s.)

Albert Camus: Yövieras. Algerian lumisella ylätasangolla vanha ystävällinen santarmi tuo opettaja Darun syrjäiseen kouluun arabivangin ja välittää tälle käskyn viedä serkkunsa tappanut vanki kunnantalolle toiseen kaupunkiin. Santarmi jättää hiljaisen ja rauhallisen vangin, jota Daru kohtelee inhimillisesti, hänen luokseen yöksi, vaikka Daru ei halua luovuttaa tätä poliisille. Karun alueen elämä välittyy novellista hyvin, mutta minun oli vaikea ymmärtää henkilöiden ja varsinkin Darun motiiveja. (Ranska, 1913-1960, 13 s.)

Aulis Ojajärvi (toim.): Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja, osa I, 1987 (1960). WSOY. Eri suomentajia. Kannen suunnittelu: Kirsti Kanniainen, kannen kuva: Ford Madox Brown, Jäähyväiset Englannille. 308 sivua.

Aulis Ojajärvi (toim.): Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja, osa I, 1987 (1960)

Kuvan henkilöiden käsiä kannattaa katsoa tarkemmin. Ne paljastavat, että pariskunnan suhde on läheisempi kuin miltä aluksi vaikuttaa, ja että perhe on myös suurempi kuin miltä ensin näyttää. Puhutteleva teos on Ford Madox Brownin maalaus Jäähyväiset Englannille.

Luin aikaisemmin kirjan Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja 2, ja nyt kirjoitan sitten ensimmäisestä osasta. Tässä kirjassa on yleensä ottaen vanhempia novelleja kuin kakkososassa, eikä se kiinnostanut minua yhtä paljon kuin uudempi kirja, mutta kyllä tämäkin tietysti antoi kiinnostavia näytteitä klassikkokirjailijoiden novelleista. Kuten edellinen teos, tämäkin kirja on tarkoitettu koulujen käyttöön. Monet kirjan tarinoista on käännetty uudelleen kokoelmaa varten, osa jopa ensimmäisen kerran suomeksi. Kolme kirjan 30 kirjoittajasta on naisia. Novelleja on niin monta, että kirjoitan kirjasta kahdessa bloggauksessa.

Giovanni Boccaccio: Metsästyshaukka. Mies, joka on aiemmin tuhlannut jättiomaisuutensa turhaan kauniin mutta hyveellisen Monna Giovannan suosion saamiseksi tarjoaa tälle köyhänä ollessaan ateriaksi ainoan arvokkaan omaisuutensa, rakastamansa metsästyshaukan. Novellin käsittämättömästä logiikasta huolimatta siinä on sopusointuinen loppu. (Italia, 1313-1375, 6 s.)

Prosper Mérimee: Mateo Falcone. Carmenin kirjoittajana tunnetun kirjailijan novelli sijoittuu Korsikan makis-metsikköihin, "paimenten ja lainsuojattomien luvattuun maahan". Novellissa annetaan todella karmea esimerkki ehdottomasta patriarkaatista sanan alkuperäismerkityksessä sekä tappavista kunniakäsityksistä. (Ranska, 1803-1870, 13 s.)

Edgar Allan Poe: Amontilladotynnyri. Mies houkuttelee toisen ansaan viinin ja ystävällisyyden varjolla. Minäkertoja on mieleltään selvästi järkkynyt, mutta ehkä juuri se kiinnostaa tässä (ja joissakin muissa Poen novelleissa). (Yhdysvallat, 1809-1849, 7 s.)

Nikolai Gogol: Vaunut. Minusta yksitoikkoista pikkukaupungin upseerien ja tilanhoitajan jaarittelua hevosista ja vaunuista, heidän juhliaan ja muuta ajanviettoaan. Novellin loppu on kuitenkin hauska. (Venäjä, 1809-1852, 11 s.)

Igan Turgenev: Piirilääkäri. Proosallinen lääkäri hoitaa monien päivien ajan kuolevaa nuorta naista, joka rakastuu lääkäriin ja saa ehkä vastarakkauttakin. Paljon puheen ja kummallisten asenteiden takia asiasta on vaikea olla varma. (Venäjä, 1818-1883, 9 s.)

* Gottfried Keller: Neitsyt ja nunna. Luostarin kaunein nunna Beatrice lähtee eräänä päivänä luostarista, rakastuu komeaan ritariin, menee tämän kanssa naimisiin ja synnyttää tälle kahdeksan poikaa, kunnes lähtee parinkymmenen vuoden päästä takaisin luostariin kertomatta perheelleen mitään. Perhe tapaa uudestaan kymmenen vuoden päästä. Tämä tarina on eräänlainen satu, ja sen sadunomainen kerronta viehättää. (Sveitsi, 1819-1890, 7 s.)

Fedor Dostojevski: Rehellinen varas. Sotamies Astafi kertoo tarinan juoposta Emeljanista, jota hän auttaa puhtaasta ystävällisyydestä, mutta joka pettää hänen luottamuksensa kerta toisensa jälkeen. Hän kuitenkin säälii tätä ja antaa anteeksi yhä uudelleen. Novelli on kaunis tarina heikkoudesta, pyrkimisestä hyvään ja välittämisestä, mutta minusta se oli tyylinsä takia vähän hankalaa luettavaa. (Venäjä, 1821-1881, 15 s.)

* Björnstjerne Björnson: Kotkanpesä. Korkeiden tuntureiden ympäröimän Endrenkylän yllä on kotkanpesä, jonka asukit aiheuttavat vahinkoa ja jonka kaikki haaveilevat tuhoavansa. Eräänä päivänä reipas orpo nuorukainen Leif lähtee yrittämään. (Norja, 1832-1910, 3 s.)

* Mark Twain: Bakerin sininärhitarina. Humoristinen tarina miehestä, joka on oppinut ymmärtämään eläinten puhetta ja kertoo tarinan sininärhestä, joka yrittää täyttää erään mökin katossa olevan reiän tammenterhoilla. (Yhdysvallat, 1835-1910, 5 s.)

* Alphonse Daudet: Herra Seguinin vuohi. Olen lukenut tämän sympaattisen ja haikean novellin muualtakin, mutta aiemmin lukemastani versiosta puuttui tarinan alun 1400-luvun runoilijalle osoitettu kirje, joka tekee tarinasta symbolisen. Kaunis pieni vuohi ei halua viettää elämäänsä sidottuna maatilalla, vaan karkaa vuorille. Vapaus on ihanaa, mutta vaarallista. (Ranska, 1840-1897, 7 s.)

August Strindberg: Jotta päästäisiin naimisiin. Ei kovin rikkaan viulunsoittajan kihlausaika on yhtä painajaista morsiamen suuren perheen takia, mutta asiat eivät parane häidenkään jälkeen. Katkeran lakoninen kuvaus siitä, miten avioliitto muuttuu koko ajan huonommaksi vaimon ymmärtämättömyyden takia. (Ruotsi, 1849-1912, 8 s.)

Guy de Maupassant: Matkalla. Romanttinen tarina yksinäisestä venäläisestä kreivittärestä, joka auttaa junamatkalla tuntematonta haavoittunutta miestä pääsemään Venäjän rajan yli. Mies ei kreivittären toiveesta enää koskaan puhu tälle, mutta pysyttelee tämän lähellä naisen kuolemaan asti. (Ranska, 1850-1893, 6 s.)

Guy de Maupassant: Koru. Kaunis keskiluokkainen vaimo kaipaa juhlia, loistetta ja tanssia ja saakin niitä runsaasti yhtenä iltana. Juhlalla on kuitenkin seuraukset, jotka muuttavat pariskunnan koko elämän ja ulottuvat vuosien päähän. En oikein tiedä, mikä tämän tarinan opetus on - että pitäisi olla kiitollinen siitä, mitä on? Että elämä on sattumanvaraista? Että vaikeistakin asioista kannattaisi kertoa asianosaisille? (9 s.)

* Anton Tšehov: Taiteen tuote. Humoristinen novelli, jossa taidokkaasti tehty mutta hyvin rietas antiikkipronssiveistos kiertää lahjoittajalta toiselle. (Venäjä, 1860-1904, 4 s.)

Anton Tšehov: Näyttelijän lähtö. Häränvoimaisen näyttelijä Štšiptsovin rinnassa revähtää jotain tavanomaisen teatterinjohtajan kanssa käydyn riidan aikana. Seuraavien parin päivän aikana hän istuu huonokuntoisena hotellihuoneessaan ja sanoo kaikille luonaan toinen toisensa jälkeen käyvälle vieraalle haluavansa kaukaiseen kotikaupunkiinsa Vjazmaan. (6 s.)

Helmet-haaste 38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet. Vaikka kädet ovat kuvassa pienet, ne kertovat paljon lisää kannen ihmisistä. Tämä sopii myös hankalaan kohtaan 28. Kirjailija on Välimeren maasta. Giovanni Boccaccio oli italialainen; Prosper Mérimee ja Guy de Maupassant olivat ranskalaisia. Maupassantin sijoitan kyllä ennemmin Pariisiin, mutta Mérimeen novelli sijoittuu Välimeren saarelle.

Edit 14.2.24 (lisätty Helmet-haastekohdat ja korjattu sana).

Aulis Ojajärvi (toim.): Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja, osa I, 1987 (1960). WSOY. Eri suomentajia. Kannen suunnittelu: Kirsti Kanniainen, kannen kuva: Ford Madox Brown, Jäähyväiset Englannille. 308 sivua.

Hilja Valtonen: Salainen ase. Nelinäytöksinen hupailu, 1964

Tämän näytelmän alussa (jonka juonen paljastan suunnilleen kokonaan) järjestellään pikkukaupungissa missikilpailuja ja samalla mannekiininäytöstä, jonne haikailevat monet kaupungin nuoret kaunottaret. Mukaan pääsystä päättää "missien metsästäjä" Sami Apaja, jonka tapaamme ensin iloisen ja kostean illan jälkeen kauniin rokokoonaisen puvussa lääkäri Heikki Mysiinin kodissa. Lääkärin topakka eteistyttö Lippe tulee passittamaan meluavan "pariskunnan" tahoilleen, Heikin huoneeseensa ja "naisen" taksilla kotiin.

Asiat etenevät, ja kilpailun osallistujiksi valitaan Alli, Valli, Tylli ja Kylli (kaunoluistelija, asiatyttö, kampaaja ja koulutyttö) sekä kilpailun rahoittajan, liikenaisen ja johtajan Hanna Hempan tytär Heli Hemppa. Mukana tapahtumissa on myös Lipen ystävä, mutkaton ja Lipen puolia ehdoitta pitävä naistaidemaalari Raikku. Hänelle missien mannekiininäytös olisi loistava mahdollisuus saada tunnustusta suunnittelemilleen persoonallisille vaatteille ja näin helpottaa alituista rahapulaansa.

Missikisoissa kapuloita rattaisiin asettaa itserakas ja koppava Heli Hemppa vaikutusvaltaisine äiteineen. Heli on valmis pilaamaan kaikki Raikun mahdollisuudet - vihaisena siitä, että hän ei muiden Raikun vaatteiden esittelemisestä kieltäytymisensä takia saisi esitellä myöskään Raikun mestariluomusleninkiä, hän haluaa estää leningin näyttämisen kokonaan. Hyväsydäminen, reipas ja lojaali Lippe, joka on auttanut näytöksessä pukijana, tulee kuitenkin hätiin ja pelastaa tilanteen. Lopussa tälle Tuhkimolle avautuu mahdollisuuksia niin elokuvissa kuin muuallakin, myös Heikin vaimona. Näytelmän lopussa jää kuitenkin auki, minkä näistä vaihtoehdoista Lippe tulee valitsemaan.

Teoksen nimi tulee siitä, että pahat kielet joskus sanoivat Lipen olevan Heikin "salainen ase" tai "leipäsusi", eli että hänellä olisi tähän läheisempikin suhde. Valtonen osaa kirjoittaa ja tämäkin näytelmä oli viihdyttävää ja eloisaa tekstiä, mutta sisällöltään hyvin kevyt tilannekomedia. Näytelmän aihekaan ei juuri kiinnostanut minua. Mutta tietysti tässäkin oli kyse naisista, näiden mahdollisuuksista elämässä sekä käyttäytymisestä ja valinnoista yhteiskunnallisten odotusten ja rajoitusten puitteissa, kuten ehkä kaikissa muissakin Valtosen teoksissa.

50. blogissani luettu näytelmä. :-)

Helmet-haaste 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo (Heli Hemppa).

Hilja Valtonen: Salainen ase. Nelinäytöksinen hupailu, 1964. Otava. 135 sivua.

Hilja Valtonen: Pippuria, 1965

Tämä on eräänlainen lasten Kuinka äkäpussi kesytetään. Pälvi on 10-vuotias omapäinen helsinkiläinen tyttö, joka terrorisoi niin vanhempiaan, kerrostalon naapureita, koulutovereitaan kuin ketä tahansa väärään aikaan tielleen sattunutta. Tämä johtuu siitä, että hänen äitinsä on antanut hänelle aina kaikessa myöten ja passannut häntä kaikessa, niin ettei hänen ole tarvinnut tehdä kotona mitään; tiedemiesisä taas on liian kiireinen (tai mukavuudenhaluinen) välittääkseen tyttärensä kasvatuksesta. Asiat ovat edenneet niin pitkälle, että Pälvin perhettä uhkaa tytön takia jo häätö.

- "Pälvi kulta, sinäpä vasta hermostunut olet. Onko koulussa jokin asia mennyt hullusti?"
- "Hermostunut! Hullusti! Sano, miksi olet kasvattanut minut niin huonosti, että kaikki sitä jankuttavat. Oletko niin tyhmä, ettet osaa."
- "Olemme kasvattaneet sinut uusien kasvatusmenetelmien mukaan. Vapaasti. Ilman kieltoja, ilman käskyjä, ilman pakkoja ja rangaistuksia."
- "Olisi sopinut kasvattaa minut samoin kuin muidenkin ihmisten lapset, niin ei nyt jokainen minua sormellaan osoittaisi. Ja anna minulle voileipää ja maitoa, sillä minulla on kiljuva nälkä!" (7)

Asiat muuttuvat, kun vanhemmat lähtevät puolen vuoden Amerikan matkalle isän työtehtävien takia ja lähettävät Pälvin siksi aikaa Erkki-enon viisilapsisen perheen luokse maalle. Eno on ainoa sukulainen, joka suostuu Pälvin ottamaan, sillä muut pelkäävät tätä. Vanhemmat eivät tosin uskalla kertoa matkasta pippuriselle tyttärelleen, vaan valehtelevat vierailun enolassa kestävän sen aikaa, kun äiti etsii häädön takia perheelle uutta asuntoa isän ollessa matkoilla; Pälvi kuulee totuuden vasta perillä.

Aluksi nirppanokkainen, hienosti puettu Pälvi halveksii maalaistallukkasukulaisiaan ja yrittää tanssittaa näitä pillinsä mukaan samoin kuin on tehnyt kotonakin. Hän saa kuitenkin nopeasti huomata, että hänen keinonsa eivät toimi enolassa. Eno, tämän vaimo Laura ja serkut ovat ystävällisiä, mutta lujia ja järkähtämättömiä. Kiukuttelu ja laiskottelu eivät auta. Vaikka selkäsaunaa väläytetään pari kolme kertaa mahdollisuutena, eno ja täti eivät tähän yhtä läpsäystä lukuun ottamatta kuitenkaan turvaudu, vaan hoitavat asian peräänantamattomuudellaan, useimmiten rauhallisina.

On helppo arvata, miten kirjassa käy, mutta sitä oli silti ihan viihdyttävää lukea. Kirjan mukaan lapsi tarvitsee sekä rakkautta että rajoja ja lapsi on itsekin onneton, jos hänelle ei aseteta minkäänlaisia rajoja eikä anneta ollenkaan vastuuta. Pälvi huomaa loppujen lopuksi olevansa paljon onnellisempi enolassa kuin kotona, senkin takia että hänellä on aina seuraa serkuistaan sekä mielekästä tekemistä kotona ja koulussa. Kotona hän on ainoana lapsena joutunut olemaan paljon yksin, eikä vanhemmilta ole juurikaan liiennyt aikaa hänelle - hän ei siis vapaasta kasvatuksestaan huolimatta ole saanut paljon myöskään rakkautta - toisin kuin enolta ja Laura-tädiltä, joilla on maalaistalon kiireistään huolimatta aina aikaa kuunnella lapsia ja puhua näiden kanssa.

Kirjassa kaksi voimakasta tahtoa, enon ja Pälvin, joutuvat vastakkain, ja Pälvi saa huomata enonsa olevan paljossa samanlainen kuin hän itse, mutta oppineen tulemaan toimeen omapäisyytensä kanssa. Pälvi oppii myös lopulta olemaan halveksimatta koulutoveriaan Kerttua tämän köyhyyden (ja punatukkaisuuden!) takia, kun huomaa tämän olevan paitsi lahjakas, älykäs, ahkera ja reilu, myös rohkea. Pidin siitä, että Pälvin tahtoa ei kirjassa murreta väkivallalla eikä muutenkaan, vaan kirjan lopussa Pälvi on edelleen oma itsepäinen ja rohkea itsensä, mutta laajemmin ja vapaammin kuin ennen, koska hänellä on nyt parempia keinoja toimia muiden kanssa.

Ehkä julkaisijasta (Raittiuskasvatusliitto) johtuen tämä on siis selkeän opettavainen kirja (ja asenteellinen, asiat eivät ole näin helppoja), muttei kuitenkaan saarnaavalla tavalla. Ja kun opettavaisuus on näin ilmiselvää, sitä on helpompi halutessaan vastustaa kuin kirjoissa, joissa tytöt vain automaattisesti esitetään kiltteinä ja auttavaisina. Kirja on ollut palkintona kansakoulun raittiuskirjoituskilpailussa, eikä sen aikaisempaa omistajaa voi syyttää kannen paranteluyrityksistä.

Myös Kirjanainen on kirjoittanut tästä kirjasta, ja Ylen sivuilla on Valtosen 80-vuotishaastattelu sekä luettelo hänen kirjoistaan.

Hilja Valtonen: Pippuria. Nuorisokertomus, 1965 (2. painos). Raittiuskasvatusliitto. Kansi: E. Antikainen. 75 sivua.

Hörspiele, 1962 (Kuunnelmia, osa 2 - Hildesheimer, Böll ja Rys)

Kirjoitin aiemmin tämän saksalaisen kirjan kolmesta ensimmäisestä kuunnelmasta; tässä bloggauksessa on kolme jälkimmäistä. Kokonaisuutena tämä kirja oli vaikuttavaa ja kiinnostavaa luettavaa: vaikken pitänytkään yhdestä kuunnelmasta ollenkaan, kaikki kirjan kuunnelmat olivat kuitenkin kokeellisia, erikoisia ja siinä mielessä mielenkiintoisia. Kokeellisuus näkyi ajan ja tilan käytössä, jos ei muuten - kuunnelma antaa mahdollisuuden liikkua näissä vapaasti. Ja muista viidestä kuunnelmasta pidin enemmän tai vähemmän, joistain paljonkin.

Wolfgang Hildesheimer: Herrn Walsers Raben (Herra Walserin korpit, 1960). Kuunnelma toi aluksi mieleen Oscar Wilden näytelmät: sedältään perinnön saanut rikas nuorehko tyhjäntoimittaja Adrian Walser sanailee kepeästi järkkymättömän taloudenhoitajansa rouva Borgwardin kanssa. Adrian asuu yksinäisellä paikalla metsässä. Taloa ympäröivät korpit, joiden raakunta kuuluu taloon säännöllisin väliajoin ja joista Adrian sanoo pitävänsä. Taloon tulee yllättäen vierailulle Adrianille lähes tuntematon Cosima-täti henkivartijansa herra Mönkebergin kanssa ja vaatii Adriania naimaan tyttärensä (mikä takaisi Cosimalle mukavan elannon, vaikkei hän tyttärestään pidäkään). Jos tämä ei suostu, Cosima-täti aikoo ilmiantaa hänet poliisille usean sukulaisen murhasta, koska nämä ovat salaperäisesti kadonneet Adrianin luona vierailtuaan, samoin aikaisemmin perinnön antanut setä.
          Olin jo oppinut odottamaan tämän kirjan kuunnelmilta jotakin reaalimaailmasta poikkeavaa, mutta tässä kuunnelmassa sellaista ei näyttänyt aluksi olevan, vaikkei tilanne kovin tyypillinen ollutkaan. Mutta kuunnelman loppupuolella todellisuus nyrjähti tässäkin sijoiltaan: Adrian oli oppinut kotiopettajaltaan loitsun, jolla ihmiset voi muuttaa korpeiksi (ikävä kyllä hän oli muuttanut opettajansa korpiksi, ennen kuin oli oppinut loitsun, jolla taian voi perua). Taian onnistumisen edellytyksenä oli se, että loitsittava on kiihtyneessä mielentilassa, mutta ihmisten ärsyttäminen raivoon asti on onnistunut ihmisiä taitavasti käsittelevältä, itse aina tyynenä pysyvältä Adrianilta hyvin. Sitten Adrian tapaa kuitenkin kaksi varteenotettavampaa vastustajaa: henkivartijan, joka paljastuu Nikolaus-sedäksi, sekä rouva Borgwardin.
          Sukulaisten kohtalo ei kuunnelmassa juurikaan säälittänyt, koska heistä annetaan siinä kuva rahanahneina, epämiellyttävinä ja moraalittominakin ihmisinä. Adrian taas on moraalittomuudestaan huolimatta tavallaan miellyttävä ja myös avustaa kaikkiaan 60 sukulaistaan. Kuunnelma päättyy siihen, että Adrian tapaa vihdoin ihmisen, jota ei pysty voittamaan, rouva Borgwardin - joka ei kuitenkaan vaadi Adrianilta muuta kuin terveellisempiä elintapoja. Kuunnelma on koko pituudeltaan kepeästi kirjoitettu ja omalla tavallaan hauska ja viihdyttävä, mutten löytänyt siitä mitään syvällisempiä merkityksiä. (37 s., Saksa, 1916-1991)

Heinrich Böll: Klopfzeichen (Koputusmerkkejä, 1960). Tämä kuunnelma oli sitävastoin täynnä merkityksiä, surua ja nykyisyyden lomassa eläviä muistoja. Mies koputtaa kotonaan unessa seinään ja kuulee valveilla koputuksia (jotka muodostavat tärkeän osan kuunnelman äänimaailmaa). Hänet oli tuomittu sodan aikana vuodeksi vankilaan, koska hän oli antanut leipää ja tupakkaa nuorelle nälkäiselle puolalaiselle. Vangit kommunikoivat vankilassa toistensa kanssa koputusmerkein. Mies toimi koputusten välittäjänä toisen puolen sellissä olevan papin ja toisella puolella olevan Juliuksen kanssa, joka tahtoi oppia uskon perusasiat, tunnustaa uskonsa ja saada ehtoollisen, minkä takia hänet viime kädessä (ymmärtääkseni) tuomittiin kuolemaan, koska silloinen vankilanjohtaja oli ankarasti kieltänyt kaiken uskon harjoittamisen. Kuunnelman puhuja ei koskaan nähnyt Juliusta, välitti vain hänen koputuksensa eteenpäin papille ja päinvastoin. Vaikka mies on nyt turvassa kotonaan, hän ei voi unohtaa vankilakokemuksiaan ja vankilassa tapaamiaan ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Ihminen saattaa pudota aikaan niin kuin kuoppaan; silloin kaikki on nykyisyyttä, menneisyyttä ja tulevaisuutta - etkä tiedä, onko menneisyys nykyisyyttä vai nykyisyys tulevaisuutta. Ne ovat yhtä. Istun sellissä ja odotan koputusmerkkejä. (159) (10 s., Saksa, 1917-1985)

Jan Rys: Grenzgänger (Rajanylittäjät, 1960). Vanha mies Vrazil odottaa kahvilassa nuorempaa Liskaa hyvin levottomana, koska tarvitsee tämän apua. Onnistuisiko hän vihdoin siinä, mitä on jo kauan kaivannut? Liska tulee lopulta, on välinpitämätön ja torjuva, mutta antaa sitten periksi ja miesten matka takaisin kotimaahansa, josta he ovat aikaisemmin paenneet, alkaa. He selviävät vaaroista ja päätyvät Vrazilin kotikaupunkiin, tämän kotikadulle ja löytävät tämän kotitalonkin, mutta asiat eivät ole enää niin kuin Vrazil on odottanut niiden olevan, kaikki on muuttunut. Kuunnelman lopussa ollaan taas kahvilassa, mutta toiselle miehelle matka on ollut liikaa. Kuunnelmassa on hyvin intensiivinen tunnelma. (30 s., Itävalta, 1931-1986. Jan Rys oli syntynyt Tsekkoslovakiassa ja paennut sieltä Itävaltaan 17-vuotiaana.)

Kirjan lopussa on vielä Ernst Schnabelin kuunnelmaa yleensä käsittelevät jälkisanat In Rampenlicht der Finsternis (Pimeyden parrasvaloissa, 5 s.), joka oli melkoisen vaikeatajuinen, sekä tiedot kirjoittajista.

Lisäys 8.5.23: Tästä kirjasta oli puolentoista vuoden aikana (1961-1962) otettu kolme painosta ja painettu yhteensä 65 000 kirjaa. Kuunnelmat eivät ainakaan tuolloin ilmeisesti olleet mitenkään marginaalista kirjallisuutta Saksassa (tosin kirjan kirjailijat olivat varmaan melko tunnettuja saksalaisella kielialueella).

Sadan vuoden lukuhaaste: 1960-luku. Helmet-haaste 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna (puolet luin, puolet jäi tälle vuodelle) tai 44. Kirja kuuluu kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä (tämä on ensimmäinen lukemani kuunnelmateos).

Edit 26.3.23 (lisätty haastekohdat).

Hörspiele. Mit einem Nachwort von Ernst Schnabel, 1962 (1961). Fischer Bücherei. Kannen tekijää ei kerrottu. 203 sivua.