keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa, 2012

Tämän kirjan lähtökohta ja kirjoitustapakin on melko kyyninen: se, että ihmiset ovat aina huijanneet toisiaan ja valehdelleet toisilleen monilla eri tavoilla ja monista eri syistä. Turunen marssittaa väitteensä tueksi suuren osan esimerkkejä lähihistoriasta ja kaukaisemmasta menneisyydestä ryhmiteltyinä eri valehtelemistapoja käsitteleviin lukuihin, ja ei voi kieltääkään, etteikö valehtelu olisi yleinen, vaikkakin paheksuttu osa inhimillistä kanssakäymistä. Kirjassa ei käsitellä pelkästään sanallisia valheita, vaan myös erilaisia, joskus hyvin monimutkaisiakin huijauksia. Turunen esittää lyhyesti myös kiinnostavan teorian siitä, että valehtelu on tärkeä osa lapsen psyykkistä kehitystä ja että se auttaa pientä lasta eriytymään vanhemmistaan ja itsenäistymään (s. 17).

Kirja on alun perin ilmestynyt vuonna 2005, ja vuoden 2012 painos on sen uudistettu laitos. Turunen sanoo esipuheessaan, että tällä aikavälillä valheita oli päästelty odotettua enemmän. Jos uudistettu laitos olisi julkaistu viime vuosina, hän olisi saanut kirjaansa tietysti valtavasti lisämateriaalia rapakon takaa.

[Lehtikeisari William Randolph] Hearst kokeili samaa temppua meksikolaisiin. Vuonna 1913 julkaistiin valokuva, jossa meksikolaiset lapset olivat vyötäisiään myöten vedessä kädet ylhäällä. Kuvatekstissä kerrottiin, että kuvan ottamisen jälkeen viranomaiset ampuivat lapset mereen. Myöhemmin paljastui, että kyseessä oli turistin ottama kuva kylpevistä lapsista Brittiläisessä Hondurasissa. (66)

Kirja oli kiinnostavaa luettavaa ja sai muistamaan esimerkiksi valvonnan merkityksen ja sen, että kaikkea ei kannata uskoa. Turunen kirjoittaa viihdyttävästi, sujuvasti ja hyvin helppolukuisesti, mutta toisaalta tämä tyyli tekee kirjasta aika pinnallisen, ja hän tuntuu vetävän melko paljon mutkia suoraksi. Hän esimerkiksi sanoo, että luonnossa yleensä vahvin ja väkivaltaisin voittaa (31), mikä ei pidä paikkaansa - tilanteesta ja lajista riippuen myös esimerkiksi älykkäin, arin tai taiteellisin voittaa. Kirjan loppuluku tasapainottaa muun teoksen kyynistä asennetta, koska siinä muistutetaan siitä, että valehtelu ei tee onnelliseksi ja että luottamus ihmisten välillä on tärkeää.

Tietokirjaan olisi kaivannut ehkä tarkempiakin lähdeviitteitä kuin vain yhdeksän sivun pituisen kirjaluettelon kirjan lopussa, ja kirjassa vilisi sen verran nimiä, että myös hakemisto olisi ollut hyvä olemassa.

Luru antaa kirjan sisällöstä enemmän esimerkkejä.

Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa, 2012 (uudistettu laitos vuonna 2005 julkaistusta kirjasta). Atena, atschi!-pokkari. Kansi: Ville Lähteenmäki, kuva: Corbis. 191 sivua.

sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Buchi Emecheta: Nnu Egon tarina, 1989 (The Joys of Motherhood, 1979)

Tämä kirja kertoo erään nigerialaisen naisen, Nnu Egon, elämäntarinan alkaen hänen vanhempiensa epäsovinnaisesta suhteesta ja päättyen Nnu Egon kuolemaan. Kirja alkaa vuodesta 1934, kun Nnu Ego on ehkä 20-vuotias. Hän oli syntynyt maaseudulla arvostetun ibopäällikön tyttäreksi ja ollut tunnettu kauneudestaan, mutta hänen rakastamansa ensimmäinen aviomies oli hylännyt hänet, koska hän ei ollut tullut raskaaksi. Sen jälkeen hänen isänsä naitti hänet brittien hallitseman Nigerian suurkaupunki Lagosissa asuvalle miehelle, valkoisen perheen pyykkärinä toimivalle Nnaifelle. Nnu Ego pitää 10-15 vuotta vanhempaa miestään rumana ja halveksii tämän työtä, mutta tulee kuitenkin raskaaksi - eikä vain kerran, vaan kerran toisensa jälkeen, niin että lopulta hänellä on seitsemän elossa olevaa lasta eli hän on nigerialaisen mittapuun mukaan todella rikas, varsinkin kun kolme lapsista on poikia.

Siitä asti, kun Nnu Ego saa ensimmäisen lapsensa, hänen elämänsä on jatkuvaa taistelua ja työntekoa lasten ja itsensä säilyttämiseksi hengissä ja ravittuina sekä poikien ja vähän myös tyttöjenkin koulumaksujen hankkimiseksi. Hän tottuu Nnaifeen ja alkaa pitää tästä enemmän, vaikka todellista läheisyyttä ja toveruutta heidän välillään ei olekaan ja vaikka olut maistuu miehelle liian hyvin, mutta Nnaife on paljon poissa kotoa ensin töiden takia, sitten sen takia, että britit käytännössä pakottavat hänet monien muiden nigerialaisten kanssa sotimaan brittien sodassa, jonka syytä afrikkalaiset eivät ymmärrä ja josta he eivät välitä. Kun Nnaife tulee kotiin, hän ottaa näennäisestä kristinuskostaan huolimatta ensin yhden uuden vaimon, sitten toisen (ibojen perinnäistapojen mukaan mies peri kuolleen veljensä vaimot).

Miehensä poissaolojen aikana Nnu Ego joutuu huolehtimaan koko ajan suuremmasta perheestään yksin, ja alkuvaiheessa hän ja hänen lapsensa olisivat kuolleet nälkään ilman naapurin apua. Kirjasta näki, millaista elämä ilman sosiaaliturvaa on. Suurkaupunki on naapureista ja ystävistä huolimatta Nnu Egolle paljon vaikeampi ja yksinäisempi asuinpaikka kuin maaseutu, jossa maata voi viljellä, tavat ovat tuttuja ja ennakoitavia ja suurperheen apuun voi aina luottaa.

Vaikka kirjan suomenkielinen nimi onkin kuvaava, sen alkuperäisnimi "Äitiyden ilot" kertoo kirjan pääteemasta paremmin ja on ironisuudessaan säväyttävä. Nnu Egon koko elämää määrittelee äitiys: ensin se, että hän ei pysty saamaan lasta, sitten se, että hän on onnistunut synnyttämään lapsia ja varsinkin poikia, mitä pidetään naisen arvon tärkeimpänä mittana. Hän ei ole koskaan vastuussa vain itselleen ja riittävä omana itsenään, vaan hän on aina vain tytär, vaimo tai äiti, ja hänen arvonsa määritellään tämän perusteella ja sen perusteella, pystyykö hän käyttäytymään odotetulla ja tapojen sanelemalla tavalla, sillä tavalla kuin tyttären, vaimon tai äidin kuuluu. Varsinkin kirjan loppupuolella Nnu Ego alkaa kapinoida mielessään näitä sääntöjä vastaan ja miettiä niiden oikeudenmukaisuutta ja järkevyyttä.

Nnu Ego rakastaa lapsiaan ja tekee näiden puolesta mitä vain, varsinkin poikien, mutta väsyy kuitenkin alituisiin raskauksiin, köyhyyteen ja yhä suuremmasta lapsijoukosta huolehtimiseen. Tapojen muutos näkyy kirjassa ihmisten maaseudulta kaupunkiin muuton lisäksi siinä, että vaikka poikia koulutetaan yhä pidemmälle (Nnu Ego pitää poikien koulunkäyntiä hyvin tärkeänä ja haluaa myös tyttöjen oppivan perustaidot), aikuistuvat pojat eivät enää automaattisesti huolehdikaan ikääntyvistä vanhemmistaan. Tytötkin saattavat toimia vastoin vanhempiensa tahtoa, vaikka ainakin Nnaife odottaa tytärten vain olevan hiljaa ja näkymättömiä, tekevän kotityöt ja menevän naimisiin milloin ja kenen kanssa käsketään. Myös Nnaifen toinen vaimo toimii perinnäistapoja ja odotuksia vastaan.

Kirja on kirjoitettu täysin afrikkalaisnäkökulmasta: valkoiset (joiden ihonväriä Nnu Ego pitää rumana ja sairaalloisena) vilahtavat kirjassa vain pienessä roolissa esimerkiksi työnantajina. Kirja on realistinen ja hyvin ja sujuvasti kirjoitettu (vaikka minulla menikin sen lukemiseen kauan aikaa, kosken ollut lukutuulella ja kirjan tapahtumat eivät olleet kovin helppoja) ja voimakas puheenvuoro sen puolesta, että naistenkin pitää saada olla ihmisiä, ei vain synnyttäjiä. Jos on kiinnostunut Afrikasta tai naiskirjallisuudesta, se kannattaa lukea. Kustantaja on mainio kehitysmaiden naisten kirjallisuutta kustantanut Kääntöpiiri.

Emechetan nimi oli minulle ennestään tuntematon, mutta hän on selvästikin afrikkalaisen kirjallisuuden klassikoita: Nigerian pääkaupungissa Lagosissa syntynyt, 18-vuotiaasta alkaen Iso-Britanniassa asunut Buchi Emecheta (1944-2017) on kirjoittanut yli 20 kirjaa. Hän synnytti viisi lasta, erosi miehestään tämän poltettua hänen ensimmäisen käsikirjoituksensa, elätti lapsensa kirjastotyöntekijänä ja suoritti Lontoon yliopistossa sosiologian tutkinnon (kansilieve), ja häntä pidetään ensimmäisenä menestyneenä vuoden 1948 jälkeen Iso-Britanniassa asuneena mustana naiskirjailijana (Wikipedia).

Buchi Emecheta: Nnu Egon tarina, 1989 (The Joys of Motherhood, 1979). Kääntöpiiri. Suomentaja: Kristiina Drews. Kansi: Maija Orava. 246 sivua.

torstai 9. syyskuuta 2021

Hilja Valtonen: Sanaton Santeri. Novelleja, 1939

Hilja Valtonen on minulle vanhastaan tuttu hauskoista, kepeistä romaaneistaan ja nyt myös yhdestä näytelmästään. Tästä kirjasta selvisi, että hän on kirjoittanut myös novelleja. Nämä novellit eivät olleet varsinkaan kirjan alkupuolella sellaisia kuin odotin, eli reippaita nuoria kaupunkilaisnaisia sanailemassa nokkelasti, vaan niissä kerrottiin myös vanhemmista ihmisistä, miehistä, maalaisista ja maanviljelijöistä: agraarinen kyläyhteisö näyttäytyy näissä monelta kantilta.

En ollut myöskään kovin lukutuulella tätä aloittaessani, ja pääsin kirjan vauhtiin vasta sen sympaattisessa, navetanhajuisessa niminovellissa, jossa hyvin vähäpuheinen, komea talonisäntä Santeri ja hänen taloudenhoitajansa, aviottoman lapsen äiti Esteri päätyvät hyvin erikoisella tavalla jouluyönä yhteen. Sen jälkeen kirjassa alkoi myös olla enemmän tuttua Valtosen tyyliä, varsinkin neljässä viimeisessä novellissa.

Useimmiten tarinoissa käsitellään naisten ja miesten välisiä suhteita. Eräässä hyvin lyhyessä novellissa Valtonen kertoo, miten eri tavalla neljä eri ihmistä tulkitsee saman tapahtuman omien odotustensa, mielipiteidensä ja käsitystensä perusteella. Eivät muutkaan novellit huonoja olleet, vaan Valtonen luo muutamalla sivulla (151-sivuisessa kirjassa on 12 novellia) taitavasti tilanteen, ongelman ja sen ratkaisun ja mikä tärkeintä, elävän kuvan henkilöistään, eli vaikkei tämä kirja suosikikseni noussutkaan, se oli ihan mukavaa luettavaa.

Edit 9.9.21, 22.9.21.

Hilja Valtonen: Sanaton Santeri. Novelleja, 1939 (toinen painos). Otava. Kannen tekijää ei kerrottu. 151 sivua.

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

H. G. Wells, Julian Huxley ja G. Ph. Wells: Elämän ihmeet. Edellinen nidos, 1950 (1929-1930)

Löysin antikvariaatista kaksi biologiaa popularisoivaa (kääntäjä nimittää kirjaparia esipuheessaan nimellä "Jokamiehen biologia") isokokoista kirjaa, ja ne herättivät kiinnostukseni useammastakin syystä. Ensinnäkin nimi H. G. Wells kuulosti tutulta, ja kyllä, hän on nimenomaan tieteisromaaneistaan Maailmojen sota, Aikakone ja Tohtori Moreaun saari tuttu kirjailija. Minulle oli yllätys, että hän oli tuohon aikaan vielä elossa ja aktiivinen, mutta alkuteos The Science of Life (jonka nimeä ei ole taaskaan mainittu suomennoksessa, mutta joka löytyi netistä pienen etsinnän jälkeen) on julkaistu jo vuosina 1929-30. Professori Julian Huxley taas oli Darwinin aikalaisen ja puolestapuhujan T. H. Huxleyn pojanpoika (sekä WWF:n yksi perustaja, Unescon ensimmäinen johtaja ja Aldous Huxleyn veli), ja meribiologi George Philip Wells oli H. G. Wellsin poika.

Toiseksi kirja on todella runsaasti kuvitettu - harvaa poikkeusta lukuun ottamatta jokaisella aukeamalla on ainakin yksi, yleensä useampi kuva - ja kuvat ovat kiinnostavia, hyvin valittuja ja sellaisia, joita olisi hankala löytää nykyteoksista. Kuvat eivät ole niin alkeellisia kuin voisi olettaa, esimerkiksi jo tuolloin pystyttiin ottamaan valokuvia kromosomeista. Kirjan suomeksi toimittanut Aarno Jalas sanoo tosin esipuheessaan, että kuvitus on pääasiassa peräisin kirjan norjalaisesta painoksesta, eli suomenkielisessä kirjassa on mukana myös uudempia kuvia.

Kolmanneksi tekstikään ei tunnu mitenkään kovin vanhahtavalta tai vanhentuneelta. Okei, suomennoksessa on toki vanhahtavia sanoja tai pikemminkin sanankäyttötapoja, muttei häiritsevästi - Aarno Jalas on tehnyt hyvää työtä! - mutta mikä tärkeintä, kirjan sisältö tuntuu edelleen mielestäni suureksi osaksi järkevältä, vaikka kirjan julkaisemisen jälkeen onkin tietysti saatu valtavasti uutta tietoa. Kääntäjä on laittanut mukaan joitakin korjauksia ja lisäyksiä, mutta ilmeisesti melko vähän. Kirja on muun laajan tietosisältönsä lisäksi darwinismin ja evoluutioteorian puolustuspuhe, ja siinä esitellään paljon evoluutioteoriaa tukevia faktoja, joita oli jo melkein sata vuotta sitten runsaasti eri aloilta.

Kirjan iän toki huomaa. Esimerkiksi geenien rakenteesta ei tuolloin tietenkään tiedetty vielä mitään - mutta niiden olemassaolo pääteltiin kuitenkin tosiasioiden perusteella - ja myös jotkin darwinismin vaihtoehdoksi esitetyt kehitysteoriat (jotka kirjassa esitellään, vaikkei niitä juuri kannatetakaan) tuntuvat nykyään aika oudoilta.

Kirja on viihdyttävästi ja hauskasti kirjoitettu ja hyvä esimerkki onnistuneesta tieteen popularisoinnista, ja vaikka ostin sen lähinnä kuvien takia enkä aikonut lukea sitä kokonaan, niin se vain tuli luettua (vaikka jotkin osat olivat kyllä kiinnostavampia kuin toiset). Kirjan tiedot ovat mielestäni edelleenkin monessa kohdassa paikkansapitäviä (esimerkiksi Mendelin lait eivät ole muuttuneet miksikään), vaikken tietysti käyttäisi niitä tarkistamatta niitä uudemmista lähteistä. Kirja on klassikko alallaan: It has been called "the first modern textbook of biology" and "the best popular introduction to the biological sciences". Wells's most recent biographer notes that The Science of Life "is not quite as dated as one might suppose" (Wikipedia).

Minusta on mielenkiintoista lukea vanhoja tieteellisiä tekstejä myös sen takia, että uutta tekstiä lukiessaan voi ottaa tiedot annettuina ja paikkansapitävinä (tietysti edellyttäen että lähde on luotettava), mutta vanhaa tekstiä lukiessaan pitää miettiä tarkemmin, mitä asiasta oikeasti tietää, ja täytyy punnita tietojaan samalla kun pohtii pitääkö kirjan teksti paikkansa. Vanhemmista kirjoista voi myös löytää tietoa nykyisin unohdetuista, mutta edelleen pätevistä tutkimuksista.

Tässä muutama esimerkki kirjan kuvista (kannattaa lukea kuvatekstit).








Luin tämän kirjan jälkeen samanlaisista hyönteisparvista afrikkalaisilla järvillä
Jacques Cousteaun nykykirjasta.



Kirjan sisältöä (Wikipediassa on englanninkielisen version sisällysluettelo): Nisäkkään elimistön toiminta, elimet, hormonit ja hermot. Lisääntyminen. Eläinkunnan rakenne ja pääjaksot. Kasvit. Evoluutioteorian todisteita: geologia ja fossiilit, alkiokehitys, eliöiden muuntelu ja levinneisyys, ihmisen kehitys. Kehitysoppi: kehitysteoriat, yksilöiden syntymä, perinnöllisyys, Mendelin lait, yksilön kehitys, sukupuolen määräytyminen, mutaatiot, lajien muuntelu, valinta kehitystekijänä.

Edit 22.9.21.

H. G. Wells, Julian Huxley ja G. Ph. Wells: Elämän ihmeet. Edellinen nidos, 1950. Kolmas painos (ensimmäinen suomenkielinen painos 1938-1939). Alkuteos: The Science of Life, 1929-1930 (alkuteoksen nimeä ja julkaisuvuotta ei mainittu suomennoksessa). WSOY. Suomeksi toimittanut Aarno Jalas. Kannen tekijää ei mainittu. 467 sivua.