Kyllikki Häme: Kevättä ilmassa. Tyttöromaani, 1960

Luin pari vuotta sitten Kyllikki Hämeen aikuisten romaanin Päivä, johon ihastuin sen impressionistisen rakenteen, selittelemättömyyden, rakkaussuhteen herkän kuvauksen ja kauniin kielen vuoksi. Minulla oli siksi suuret odotukset myös hänen tyttökirjansa Kevättä ilmassa suhteen, mutta se tuntui aluksi pieneltä pettymykseltä, aivan tavalliselta tyttökirjalta, jonka kielessä, aiheessa tai kuvaustyylissä ei ollut mitään erikoista. Lastenkirjalta (ainakaan näin varhaiselta) ei kuitenkaan voi odottaa samanlaista kokeellisuutta kuin aikuisten kirjalta, ja kun pääsin kirjassa pidemmälle, sen tarina ja päähenkilö Riinan elämä veivät mukanaan ja aloin nauttia kirjasta. Bloggauksessa on juonipaljastuksia.

Riina on 14-vuotias tyttö "maassa, joka silloin eli itsenäisyytensä ensimmäisiä vuosia". Tämä seikka osoittautuu kirjan juonen kannalta vähitellen merkitykselliseksi - sisällissodasta on vain vähän aikaa ja sillä on vaikutuksensa tapahtumiin, vaikkei siitä kirjassa alun jälkeen juuri puhutakaan.

Riinan isä on valkoisten puolella ollut toimittaja, joka puolustaa oikeudenmukaisuutta myös oman etunsa kustannuksella. Monet eivät pidä hänen ajatuksistaan, joiden mukaan "meidän pitäisi jaksaa muistaa, että punaistenkin puolella oli miehiä, jotka taistelivat heille rakkaan aatteen puolesta. Niitä miehiä on kunnioitettava, vaikka ajattelisimme, että he ovat erehtyneet. Emme saa antaa valtaa kostonhimolle. Muistakaa lapset, että tämä maa kuuluu kaikille, sekä voittajille että voitetuille." (19) 

Riina käyttää pojankenkiä, ei halua olla herttainen, tappelee naapuripihan Taiston kanssa, perustaa kahden ystävänsä kanssa seuran, joka kirjoittaa Kolmiapila-lehteä ja löytää teatterin taian. Hän on tunneihminen, kiivas ja suorapuheinen, mutta reilu, oikeudenmukainen ja huumorintajuinen ja haluaa kaikille hyvää. Hän tutustuu Taistoon paremmin - tämä asuu kahdestaan työssäkäyvän äitinsä kanssa vaatimattomassa pienessä asunnossa - sekä paikkakunnalle vasta muuttaneeseen herraskaiseen Göstaan, joka tuntuu aluksi tuskastuttavan ylimieliseltä ja kyllästyneeltä. Molemmista hän löytää sellaisia hyviä puolia, joita ei ensi katsomalta huomannut.

Kirjassa on myös jonkin verran ajankuvaa. Sekä tässä että suunnilleen samaan aikaan sijoittuvassa nuortenkirjassa Vaalea ihanteeni puhuttiin veneiden tervaamisesta keväällä: ... ja rannoilta kantautui kirpaisevan ihana kuumennetun tervan tuoksu, kun veneitä kunnostettiin (82).

Tärkein juonne kirjan vaihtelevien tapahtumien keskellä on Riinan ja Taiston pikkuhiljaa ja aluksi lähes huomaamatta kehittyvä ystävyys. Heistä tulee vähitellen toisilleen tärkeitä ja Taisto auttaa Riinaa tämän siihenastisen elämän vaikeimmassa kriisissä, kun tämä joutuu luopumaan koiranpennustaan Taiasta (painossa tapahtuneen virheen takia kirjasta puuttuvat todella harmillisesti sivut 129-144, joten tämä juonenkäänne jäi minulle epäselväksi). Lopussa heidän välinsä ovat kuitenkin vaarassa rikkoutua kokonaan sen takia, että he ovat lähtöisin erilaisista oloista, mutta Riina voittaa ylpeytensä ja loukkaantumisensa ja ottaa ensimmäisen askeleen asioiden sovittamiseksi.

Taisto vaivautui hänen tuijotuksestaan ja nousi lähteäkseen.
    - Etkä sinäkään lähde, Riina sanoi. - Ensin selvitetään välit.
    - No niin, kuten haluat. Minun on kai pyydettävä anteeksi sopimatonta käytöstäni. Mutta missäpä minä olisin oppinut hienoja tapoja.
    - Ei tässä nyt ole kysymys hienoudesta, Riina sanoi. - Puhutaan asioista. Minäkin haluan pyytää anteeksi.
    - Sinä? Eihän sinussa mitään vikaa ole. Mutta sinä et voi ymmärtää miltä minusta tuntuu. Et kerta kaikkiaan voi käsittää meikäläisen elämää.
    Nyt Riina tulistui.
    - Ja herkeä heti paikalla puhumasta meikäläisistä. En siedä sitä. Ei ole olemassa mitään meikäläisiä ja teikäläisiä, jos kerran ollaan ystäviä.
    - Eikö? Sinä et tiedä mikä kuilu...
    - Minä viis kuiluista! Ei ole olemassa sellaista kuilua, jonka yli ei voi rakentaa siltaa, jos on tahtoa ja voimaa. Nyt on kysymys vain siitä, onko meillä halua.
    - Halua kyllä on, mutta...
    - Ei mitään muttia. Et kai aio väittää, että meiltä puuttuisi kykyä? Hengenlahjoissa ollaan tasaveroiset, vai mitä? No, nyt minä kysyn sinulta Taisto Mäkinen, tahdotko olla tämän Riina Kilpaisen ystävä vaaroissa ja vaikeuksissa, leikeissä ja tositoimissa?
    Taisto ei voinut olla hymyilemättä. Pieni terhakka olento, joka seisoi siinä posket hehkuvina, kovin tosissaan ja päättäväisenä, oli hullunkurinen mutta vastustamaton. Kuinka olisi voinut olla tarttumatta ojennettuun käteen?
    Riina ei muuta vakuutusta kaivannut. Kädenpuristus oli kyllin puhuva.

Kyllikki Häme: Kevättä ilmassa. Tyttöromaani, 1960. Otava, Tyttöjen kirjasto -sarja. Kansi: Clary von Platen. 173 sivua. 

Kaksi selkokielistä novellikokoelmaa

Olen päättänyt alkaa tutustua selkokielisiin kirjoihin aiempaa enemmän. Tuntuu että ne avaavat aivan uuden lukumaailman, kun olen nyt tutustunut niiden valikoimaan kirjastossa, ja vaikka aiemmassa bloggauksessa kirjoitinkin, että nautin monimutkaisesta kielestä, selkokielistenkin kirjojen lukeminen on ollut mukavaa. Selkokielisen kirjan lukee usein helposti yhdellä istumalla, ja olen huomannut että vaikka lukukokemus olisikin ollut miellyttävä - niinkuin se yleensä on - ja tarinat hyviä, näin nopeasti luetuista kirjoista on yleensä vähemmän sanottavaa kuin sellaisista kirjoista, joita on lukenut useiden tuntien, päivien tai viikkojen ajan. Yhdistän siksi selkokielisiä kirjoja samoihin bloggauksiin. Tässä kaksi novellikokoelmaa, Ilo elää ja Sade on kaikille sama.

Ilo elää -kokoelmassa on 13 novellia, kaikki eri kirjoittajilta. Novellit käsittelevät erilaisia teemoja, niiden päähenkilöt ovat erilaisia, heillä on erilaiset toiveet ja he kohtaavat erilaisia ongelmia, mutta kuten kirjan nimestä voi päätellä, kokoavana teemana kirjassa on ilon kokemus. Se syntyy usein kohtaamisesta ja läheisyyden tunteesta toisen ihmisen kanssa. Kirja oli mukavan vaihtelevaa ja myös kiinnostavaa luettavaa, mutta koska tapahtumat olivat monesti yksittäisiä kohtauksia päähenkilöiden elämästä (ymmärrettävää lyhyissä selkokielinovelleissa), niistä ei jäänyt kovin paljon mieleen. (Asiaan vaikuttaa myös se, että luin kirjan jo kolme kuukautta sitten, olen bloggauksissani paljon jäljessä.) Lukupiirikirjana tällainen kirja voisi olla hyvä, koska silloin voisi pohtia yhdessä henkilöiden motiiveja, ajatuksia ja tunteita.

Nadja Sumasen kirjan (selkomukautus Riikka Tuohimetsä) Sade on kaikille sama 11 novellia käsittelevät nykynuorten elämää ja joskus todella kurjiakin ongelmia. Ilonan läheiset eivät hyväksy hänen nettirakkauttaan. Anastasian koulussa on kiusaaja, jota kaikki pelkäävät ja jolle opettajatkaan eivät voi mitään, ja yksi koulun oppilaista on jo tehnyt itsemurhan kiusaamisen vuoksi. Kahvilan kaunis Janna saa koko ajan ikävämmiksi muuttuvia viestejä miesasiakkaalta. Milja karkaa kotoaan, koska hänen isänsä hakkaa häntä. Emilian äiti on kuollut syöpään ja Emiliaa houkuttelee jäinen koski. Runoja kirjoittava Saara tapaa ihailemansa runoilijamiehen, joka lähestulkoon vie runot hänen sisältään. Aysha tanssii sateessa ja tuntee itsensä vapaaksi.

Kirjan nuorten elämät tai niiden yksittäiset tapahtumat eivät ole helppoja, mutta novelleissa on vaikeuksista huolimatta kuitenkin toivoa ja valoa. Novellit ovat edellisen kirjan tarinoita jonkin verran pidempiä, ja Sumanen ja Tuohimetsä onnistuvat luomaan jokaisen novellin päähenkilöstä muotokuvan, josta ilmenevät tämän tunteet ja jossa näkyy nykyisyyden lisäksi usein myös päähenkilön menneisyyttä ja väläys tulevaisuudesta. En ole lukenut Nadja Sumasen alkuperäisteosta, mutta selkomukautus on hyvä ja selkoversio toimii hyvin sellaisenaan. On hauskaa, että myös selkokirjan ulkoasuun on panostettu: Jussi Jääskeläisen kansi on kaunis, värikäs ja houkutteleva (vaikkei kyllä vastaakaan novellien minussa herättämiä mielikuvia). Myös Ilo elää -kirjan kansi on kaunis.

Laitan teostietojen jälkeen oman arvioni kirjan tai sen yksittäisten tekstien vaikeustasosta. Selkokielelle on omat tarkat kriteerinsä, joten teosten kieliopillinen vaikeusaste ei juurikaan vaihtele. Kirjoissa käytettyjen sanojen vaikeustasossa on kuitenkin jonkin verran eroja ja joissain teksteissä aihepiirit saattavat olla epätavallisia, mikä vaikuttaa myös sanastoon. Myös tekstien pituus vaikuttaa: pitkän tekstin lukeminen vaatii enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä kuin lyhyen tekstin lukeminen. Arvio on tehty ihan näppituntumalla ja saattaa myöhemmin muuttua, joten siihen ei kannata suhtautua liian vakavasti.

Edit 16.7.25. 

Ilo elää. Selkonovelleja (2023). Oppimateriaalikeskus Opike. Kuvitus (ja kannen kuva?): Shutterstock. Taitto: Birgit Tulla. 81 sivua. Vaikeusaste: 2-3.
Kirjoittajat: Titta Kemppainen, Teija Laine, Anne Muhonen, Päivi Lukkarila, Hanna Eskelinen, Tea Kaila, Joa Arjoranta, Kari Tapaninen, Elisa Haverinen, Tarja Tapaninen, Salla Hiltunen, Jaana Viljakainen ja Sami Oskari Lahtinen.

Nadja Sumanen: Sade on kaikille sama (2021), Riikka Tuohimetsän selkomukautus 2023. Avain. Kansi: Jussi Jääskeläinen. 121 sivua. Vaikeusaste: 3.

Daniel J. Levitin: Musiikki ja aivot. Ihmisen erään pakkomielteen tiedettä (This is Your Brain on Music - The Science of a Human Obsession, 2006)

Daniel Levitin kertoo kirjassaan, miten musiikki vaikuttaa aivoihimme ja tunteisiimme ja miten aivomme ovat kehittyneet vastaanottamaan ja ymmärtämään musiikkia: rytmiä, melodiaa, sävellajia, äänenväriä, harmoniaa ja sointuja. Ja myös miten musiikki on mahdollisesti saanut aivomme kehittymään. Levitin on erinomainen henkilö kertomaan asiasta, koska hän on itse sekä muusikko että aivotutkija ja osaa kirjoittaa molemmista aiheistaan ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. Hän tuntee ja rakastaa sekä klassista että populaarimusiikkia ja antaa tekstissä useita esimerkkejä monille tutuista kappaleista, mikä havainnollistaa kirjan tietosisältöä mukavasti.

Kirja sopii sekä ihmisten aivotoiminnasta kiinnostuneille että musiikista pitäville. Itse painotun enemmän edelliseen, koska kuuntelen musiikkia aika satunnaisesti, mutta kirjaa lukiessani tiedostin sen, että tunnen kuitenkin satoja kappaleita - kappaleet ovat painuneet mieleeni, vaikken olisikaan aktiivisesti kuunnellut niitä - ja että musiikki on myös minulle hyvin tärkeää. Kirja on tavallaan molempien aiheidensa helposti lähestyttävä ja mielestäni viihdyttävä peruskurssi.

Kirjassa puhutaan kiinnostavasti myös tieteen teosta: Tieteellinen menetelmä edellyttää, että kaikkia mahdollisia muuttujia kontrolloidaan, jotta pystytään tekemään vankat päätelmät tutkittavasta ilmiöstä. Kuitenkin tällainen kontrolli luo usein ärsykkeitä tai ehtoja, joita ei koskaan kohdattaisi todellisuudessa. Ne ovat tilanteita, jotka ovat niin kaukana todellisuudesta, etteivät ne ole edes päteviä. Brittiläinen filosofi Alan Watts on kirjoittanut kirjassaan The Wisdom of Insecurity (Epävarmuuden viisaus) tällä tavalla: Jos haluat tutkia jokea, et ota siitä ämpärillistä vettä ja tuijota sitä rannalla. Joki ei ole sen vesi, ja ottamalla veden joesta menetät joen olennaisen ominaisuuden, joka on sen liike, sen toiminta, sen virtaus. ... liian monet [musiikin] tutkijat tutkivat keinotekoisia sävelmiä ja käyttävät keinotekoisia ääniä - asioita, jotka ovat niin kaukana musiikista, ettei ole enää selvää, mitä niiden avulla opimme. (145)

Tarvitaanko muusikon uraan synnynnäistä lahjakkuutta tai jonkinlaiset "musiikilliset" geenit? Jotkin muut asiat saattavat olla paljon tärkeämpiä. Jotkin näistä taidoista vaikuttavat kaikenlaiseen erinomaiseksi tulemiseen, erityisesti päättäväisyys, itseluottamus ja kärsivällisyys. Tiedämme myös, että menestyneet ihmiset ovat keskimäärin epäonnistuneet useammin kuin ne, jotka eivät ole menestyneet. ... Epäonnistuminen on väistämätöntä ja se tapahtuu joskus sattumalta. Se mitä tekee epäonnistumisen jälkeen, on tärkeää. Menestyneet ihmiset ovat sitkeitä. He eivät lopeta. (206-207)

Kuten näkyy, kirjassa käsitellään myös ihmisen psykologiaa yleensä, esimerkiksi asiantuntijuutta. Siinä puhutaan lisäksi vaikkapa musiikin roolista ihmiskielen evoluutiossa tai usein isoaivojen varjoon jäävien pikkuaivojen merkityksestä mm. liikkumiselle ja sen tahdistamiselle ja näin myös musiikille. Mielenkiintoinen kirja, jolle Timo Paukun taitava suomennos tekee täyttä oikeutta.

Minna Huotilainen kertoo kirjassaan Näin aivot oppivat mm. siitä, miten musiikki auttaa lapsia oppimaan (tätä aihetta Levitin ei kirjassaan käsittele), ja Jonathan Lehrer käsittelee kirjassaan Proust Was a Neuroscientist muiden aiheiden ohella Igor Stravinskya, kuuloa ja musiikin havaitsemista.

Daniel J. Levitin: Musiikki ja aivot. Ihmisen erään pakkomielteen tiedettä, 2010 (This is Your Brain on Music - The Science of a Human Obsession, 2006). Terra Cognita. Suomennos: Timo Paukku. Kannen kuva: Caravaggio: Luutun soittaja. 273 tekstisivua + lukukohtaiset kirjallisuusviitteet (23 s.) + kiitokset (2 s.) + hakemisto (19 s.).

Allan Paulin ja Veikko Korkolainen: Kameramme luonnon kätköillä, 1957

Tämä on yllättävän kiva kirja, jossa yhdistyvät taitavasti kirjoitetut, kaunokirjallisen ja joskus runollisenkin tuntuiset kertomukset valokuvausretkistä niiden aikana otettuihin kuviin. Kirjassa on 263 mustavalkoista kuvaa - suurin osa linnuista - mikä on näin vanhaksi kirjaksi todella paljon. Tekstien ja kuvien yhdistelmä tekee molemmista paljon kiinnostavammat kuin mitä ne olisivat yksinään, koska ne korostavat ja vahvistavat toisiaan. Vaikka kuvat nykykirjoissa ja netissä ovat tietysti loistokkaampia, tämä ei haittaa, koska kirjan tekstin avulla pääsee sisään kuviin, kuulee lintujen äänet, tuntee aamun kylmyyden ja auringon paisteen. Kun lukee tekstin, kuvia katsoessaan ymmärtää miten paljon niiden ottaminen on vaatinut työtä, asiantuntemusta ja kärsivällisyyttä. Kirja ei siis ole vain luontokirja vaan myös luonnonvalokuvauskirja.

Kirja on myös asenteiltaan hieno: kirjoittajat rakastavat luontoa ja haluavat suojella sitä ja suhtautuvat eläimiin ymmärtäväisesti - myös rannalla olevaan kyyhyn, vaikka he ikävä kyllä tappoivatkin sen lopulta (ja miettivät oliko se todella tarpeen). He viettävät rauhanomaista rinnakkaiseloa kesähuvilallaan viihtyvän, ihmisten leipiä syömässä käyvän myyrän kanssa. He suhtautuvat kunnioittavasti kuvauskohteisiinsa ja niiden tarpeeseen elää omaa elämäänsä, eivätkä halua häiritä eläimiä turhaan: Kokemuksensa turvin luonnonkuvaaja pystyy liikkumaan ja toimimaan tavallisesti häiriötä tuottamatta, kuvattavien aavistamatta hänen läsnäoloaan, ja kiintymys, jota hän luontoa kohtaan tuntee, estää häntä nauttimasta kuvasta, jonka katseleminen tuottaa hänelle omantunnontuskia. Pelästynyt kuvattava ei koskaan käyttäydy kuvaajan toivomusten ja odotusten mukaan, ja siksi kokeneempi luonnonkuvaaja mieluummin näkeekin ylimääräistä vaivaa ollakseen vaikuttamatta tapahtumiin. (14)

Kirjassa on kaksi tekijää, mutta sen kaikkien tekstien kirjoittaja ja kuvien ottaja on erittelemätön "me". [Tuon pienen me-sanan] merkitys on kasvanut lukemattomilla retkillä, sen sisältämä toveruus on lujittunut yön hiljaisina hetkinä nuotioilla, ja eniten olemme iloinneet siitä vastoinkäymisten sattuessa ja yhteisvoimin ponnistellessamme. ... Tämän vuoksi menettää myös merkityksensä se, kumpi kameran missäkin tilanteessa on laukaissut, koska toinen on saattanut tehdä suurimman työn laukaisua edeltäneissä valmisteluissa. Eikä ole väliä silläkään, kumman havaitsema on jokin tunnelma tai ajatus, sillä ilman noita me-sanan sisältämiä tosiasioita ne olisivat ehkä jääneet tyystin havaitsematta. (12)

Kirjassa näkyy luonnon salaperäisyys, taika, mahtavuus, ylväys ja hellyttävyys, mutta myös haavoittuvuus. Teos puolustaa eläinten oikeutta elämäänsä ihmisistä riippumatta. Suo oli mielissämme muuttunut hämyisäksi näyttämöksi, luonnon temppeliksi, jota salaperäisen mustat mänty- ja kuusisiluetit piirittivät. Ne ikään kuin vartioivat tuota temppeliä sivullisilta, jotka olisivat voineet häiritä luonnon alkuperäisen kaunista esitystä. Miten luonto pystyykään yhdistämään tarkoituksenmukaisuuteen jotakin niin lumoavaa, niin hienovaraista ja niin aitoa. Harmaa suo, harmaa pilvikatto, tummat metsäkulissit ja lumilattia hävisivät taemmaksi, vain tanssiva kurki pysyi kaikkea hallitsevana hahmona. (125)

Muutamasta kirjan kuvasta näkyi, miten tärkeä ravinnonlähde monille linnuille ovat hyönteiset ja muut pikkuötökät. Kuvien avulla ymmärsi havainnollisesti, että jos hyönteiset tapetaan hyönteismyrkyillä, myös hyönteisistä riippuvaiset linnut katoavat. "Tiaisilla on paljon poikasia, sillä niitä tuhoutuu usein talven pakkasilla", isä jutteli. "Saatpa nähdä, miten ahkerasti ne kantavat niille ruokaa. Ne joutuvat häärimään aamusta iltaan ja hävittävät samalla suuret määrät metsiemme tuhohyönteisiä." (241) (Kuvatekstit ovat kirjasta.)

Ruokalista oli arkinen - se sisälsi vain matoja.

 

Töyhtötiaisen pirteä olemus ja rattoisa ääntely tuovat iloista elämää synkimpiinkin metsiimme.

 

Miten ihmeessä västäräkki kykeni pyydystämään aina vain uusia hyönteisiä ilman että entiset putosivat?

 

Jo 1950-luvun Suomessa nähtiin ihmisen vaikutukset luontoon. Esimerkiksi metsojen, koskemattomien ikimetsien lintujen, elinalue oli pienentynyt ja ne olivat harvinaistuneet (60). Mutta meidän tulisi ehkä myös muistaa, ettei kukaan yksinvaltias ole saanut seuraavien sukupolvien hyväksymistä, ellei hänellä valtansa ohella ole ollut vastuuntuntoista todellisuudentajua. Kaikki ne hallitsijat, jotka itsekkäistä syistä tai välinpitämättömyydestä ovat tuhlanneet vaikeasti synnytettävää mutta niin helposti tuhoutuvaa elämää, ovat joutuneet ankarien arvostelujen kohteeksi.
          Me tuomitsemme aikaisempia sukupolvia, jotka edesvastuuttomasti ovat hävittäneet sukupuuttoon eläinlajeja, mutta me voisimme hyvällä syyllä ulottaa huomiomme itseemmekin, sillä moni laji on parhaillaan tuhoutumassa meidän takiamme. Nuo lajit tuntuvat meistä ehkä vähäpätöisiltä tällä hetkellä, mutta tulevaisuudessa ne voivat saada yhä suuremman merkityksen. Olemme laatineet luonnonsuojelulait, valikoineet siihen jossakin määrin vanhentuneen mittapuun mukaan säilytettävät lajit ja "petoeläimet" ja uskomme kaiken olevan hyvin. Mutta katkera totuus on, että moni rauhoitettu olento ei suinkaan elä suojeluksessamme, vaan meistä huolimatta! Ehkä meidän on myös vaikea huomata ironiaa, joka sisältyy siihen seikkaan, että jokin laji tulee äkkiä arvokkaaksi vain siitä syystä että se on häviämäisillään - aivan kuin huono omatuntomme heräisi aina hieman liian myöhään! (194)

Luonto rauhoitti ja antoi perspektiiviä ennen ja nyt. Kun me saavumme metsäpolkumme päähän, saamme jättää kulkuneuvomme maantien varteen ja ripustaa harteillemme kaiken sen, minkä retkellä tarvitsemme. Sinne jäävät mukavuudet, jotka kehitys on luonut ja joihin nykyajan ihminen on piintynyt – sinne jää oikeastaan koko se maailma, jossa me elämme ja työskentelemme ja joka kaikin tavoin koettaa turvata olemassaolomme. Mutta sinne jää myös maailma, jossa kellon hento sekuntiosoitin jyrähtelee raskain moukariniskuin ja jossa kassakoneiden kilahdukset muuttavat omistajiensa ilmeitä – tuo maailma, joka tulvii suuria otsikoita ja sensaatioita, jossa kiire on yksi käytetyimmistä sanoista ja tutuimmista ilmiöistä ja jossa iloja ja riemuja tarjotaan surujen ja huolien hintalappuja piilotellen. (13)

Allan Paulin ja Veikko Korkolainen: Kameramme luonnon kätköillä, 1957. WSOY. 263 kuvaa. 290 sivua [joista tekstiä on ehkä 40-50 sivua, koska useimmat kuvat ovat koko sivun kokoisia].

Maija Åkerman-Tudeer: Vaalea ihanteeni, 1951 (Det blonda idealet, 1925)

Stiina on Viipurin ruotsinkielisessä yhteiskoulussa opiskeleva, kirjan alussa 17-vuotias, ylioppilaslakkia tavoitteleva, iloinen, omapäinen ja elämässään hyvin viihtyvä neitokainen, joka kertoo päiväkirjassa elämänsä tapahtumista. Isä on asianajaja ja muuttaa myöhemmin perheensä kanssa Helsinkiin oikeusneuvoksen työn takia ja äiti on vain harvoin kotona, koska hän osallistuu niin aktiivisesti kaikenlaisiin toimikuntiin ym.

Stiinan päiväkirjassa vilahtelee jatkuvasti enemmän tai vähemmän Kurre eli Kurt, joka on 10 kuukautta Stiinaa nuorempi ja on ollut hänen ystävänsä ja koulukaverinsa lapsesta asti. Vaikka Stiinalla on myös hyviä tyttökavereita, Kurre on Stiinan paras kaveri: he puhuvat kaikesta, tekevät asioita yhdessä ja nauravat paljon. Kun ylioppilastutkinto on suoritettu Viipurissa, Stiina ja Kurre muuttavat Helsinkiin opiskelemaan yliopistossa (Stiina kieliä, ainakin latinaa, mutta laiskasti, Kurre isänsä tavoin lääketiedettä, ahkerasti) ja huomaavat vihdoin rakastavansa toisiaan (lukija on odottanut tätä kirjan alusta asti, koska Stiina puhuu Kurresta jatkuvasti ja on onneton, jos ei tapaa tätä).

Stiina on ”perinaisellinen” ja vähän tyhjäpäinen, mutta aikoo kyllä hankkia itselleen koulutuksen ja ammatin opettajana, Kurre taas ”miehekkään” omanarvontuntoinen, ahkera, rohkea ja fiksu. Tumma Kurt ei ole Stiinan ”vaalea ihanne”, unelma jota hän ei vielä tunne mutta josta hän haaveilee, mutta kuten sanottu, ei ole yllätys, että Stiina ja Kurt päätyvät kirjan loppupuolella yhteen - lukija on koko ajan odottanut, milloin Stiina tajuaa asian itse.

Kirjan lopussa on yllätys, joka muuttaa sen aivan toisenlaiseksi (maalaa teksti hiirellä näkyviin, jos haluat lukea ison juonipaljastuksen): vain kolmen(?) kuukauden kihlausajan jälkeen Kurt kuolee umpisuolentulehdukseen. Tämä on kirjassa todellinen järkytys, koska se on niin odottamatonta ja tulee myös lukijalle iskuna: Stiina ja Kurt ovat tuntuneet niin onnellisilta ja he sopivat niin hyvin yhteen. Stiina ei pitkään aikaan halua enää elää, ajattelee elämänsä olevan ohi ja pitävän enää sisällään vain tyhjää opetustyötä. Hän alkaa vasta hyvin hitaasti herätä henkiin, ja kirjan loppu on onneksi valoisa. Kirja kuvaa Stiinan murhetta vähäeleisesti, mutta aidosti ja koskettavasti.

Kirja on keveästi, elävästi ja sujuvasti kirjoitettu - myös suomenkielisenä - mutta minusta se oli varsinkin alussa vähän tylsän ja tyhjänpäiväisen tuntuinen, ja minun oli aina välillä vaikea ymmärtää kirjan hauskaksi tarkoitettua dialogia tai tarinointia. Kirjassa puhuttiin muutaman kerran kasveista niiden tieteellisillä nimillä, mikä on aika erikoista nuortenkirjassa (esim. ”Kurre antoi minulle Primula vulgariksen”, ei todellinen esimerkki mutta jotain tuollaista) ja kirjassa oli myös kohtalaisen paljon sitaatteja, mitä Stiina itsekin kommentoi: Olen aina ollut huomaavinani, että on vaarallista ilmaista [äidinkielen aineissa] omia ajatuksiaan (s. 85).

Kirja oli sukupuoliasenteiltaan harmillisen konservatiivinen: siinä ärsyttivät varsin paljon sen lukuisat viittaukset siihen, että naiset ovat tavalla tai toisella tyhmempiä tai huonompia kuin miehet. Esimerkkejä: Yksi kirjallisuushistorian kirjassa mainituista kirjailijoista oli nainen, mutta mitäpä hänestä, koska naisia ei ollut teoksessa mainittu useampia: Dalin sivuutetaan, "Sureva turturikyyhkynen", rouva Nordenflycht samoin, sillä "yks' tyttö poikain pariss' on kuin vanha varis". (46) Nainen on heikko. Päiväkirjani, sen tunnet jo omasta kokemuksestasi! (166) Kirjassa oli kuitenkin hyviäkin puolia: se antoi kuvan lukio-opiskelusta ja vähän yliopisto-opinnoistakin sata vuotta sitten, Stiinan ja Kurren lapsuudesta asti kestänyt ystävyys oli kirjassa mukava piirre, kirja ei ole tekopyhä tai hurskasteleva, ja Viipuri ja perheen kesäpaikka Antrea kirjan alkupuolen ympäristöinä olivat kivoja ja erikoisia. Loppua kohti kirja myös parani.

Polttareita vietettiin sata vuotta sitten aika eri tavalla kuin nykyään:

Eilen me vietimme, toisin sanoen ne luokan tytöt, jotka sattuivat olemaan kaupungissa, Elsan polterabendia meillä. Vihkiäisethän ovat vasta huomenna, mutta kun luutnantin polterabend vietettiin jo eilen, ”ettei hän olisi liian väsynyt häissä”, niinkuin joku on kielinyt Kurrelle, täytyi meidänkin viettää se samaan aikaan. Meidän juhlimisemme oli hyvin siivoa. Ainoa viittaus, joka tehtiin, oli, että siihen ihanaan, punaiseen ruusuun, joka pantiin Elsan lautasen viereen, olimme asettaneet kaksi pientä kapalovauvanukkea. Primavera piti puheen toivottaen nuorelle parille Herran siunausta, ja sitten me lauloimme, ja meillä oli oikein kodikas hetki. Itse asiassa kaikki oli hiukkasen haikeamielistä: menetänhän parhaan ystävättäreni. (s. 123-124)

Pikkujouluissa meno oli villimpää:

Täällä tädin luona vietimme eilen pikkujoulua ja sitten valvoimme koko yön valmistaaksemme joululahjoja, mutta sen laita oli vähän niin ja näin, sillä enimmäkseen me juttelimme ja joimme kahvia – kolme kertaa! Ja sitten minä esitin alushameisillani ja sukkasillani plastillisen tanssin Maggie Gripenbergin malliin muitten hyräillessä Chopinin surumarssia, kunnes he olivat pakahtua. Sohvi suoritti galoppadin, ja sitten me teimme pilaa Posliinimaalauksesta [nuori nainen, joka opetteli posliininmaalausta], jonka eräs teknillisen korkeakoulun ylioppilas oli viikkoa aikaisemmin kutsunut tanssiaisiin, ja ylioppilaan piti tulla hakemaan hänet ja Posliinimaalaus istui kaikessa prameudessaan odottamassa ritaria, joka ei milloinkaan saapunut! Posliinimaalaus ei muistanut hänen nimeään eikä ollut aivan varma, oliko hän maininnut tälle edes osoitettaan. Lohdutimme häntä sillä, että ”miehiä täys, paha kyllä, on maa”. (152-153)

Kirjassa ei mainita suomentajan nimeä (eikä kyllä sitäkään, että alkuteos oli ruotsinkielinen). Ajattelin tämän ensin johtuvan välinpitämättömyydestä, mutta ehkä kääntäjä oli Maija Åkerman-Tudeer itse, koska suomentajat on yleensä merkitty vanhoihinkin kirjoihin (toisin kuin kansikuvien tekijät) ja koska Åkerman-Tudeer kirjoitti Wikipedian mukaan myös suomeksi. Stiinan ylioppilaslakki(?) on kirjan kannessa nykynäkökulmasta jännittävästi musta.

Maija Åkerman-Tudeer: Vaalea ihanteeni, 1951 (toinen painos, ensimmäinen painos 1926, alkuteos Det blonda idealet, 1925 - tiedot netistä). Otava, Tyttöjen kirjasto -sarja. Suomentajan nimeä ei kerrottu (Maija Åkerman-Tudeer?). Kansikuvan tekijää ei kerrottu. 244 sivua.

Olli Järvinen ja Kaarina Miettinen: Sammuuko suuri suku? Luonnon puolustamisen biologiaa, 1987

Löysin antikvariaatista oikein mielenkiintoisen sukupuuttoja käsittelevän kirjan, joka on ikävä kyllä nyt aiheeltaan vielä paljon ajankohtaisempi kuin julkaisuajankohtanaan. Kirjassa ei puhuta ilmastonmuutoksesta sukupuuttojen aiheuttajana vielä mitään (vaikka tuolloin kasvihuoneilmiöstä jo tiedettiinkin - ihmiskunta on hukannut vuosikymmeniä asian kanssa jahkaillessaan), mutta muuten sukupuuttoja käsitellään hyvin monelta kannalta ja kirjassa yhdistellään monia biologian aloja. Kannattaa muistaa, että vaikka ilmastonmuutos on nykyään todella iso ongelma, muutkaan sukupuuttoja aiheuttavat tekijät, joita tässä kirjassa käsitellään, eivät ole kadonneet mihinkään ja myös niihin pitää edelleen kiinnittää huomiota.

Kirja on ihanan asiantunteva, kriittinen ja luotettavan tuntuinen. Pääperiaatteenamme on ollut, että ristiriitaisista tiedoista luotamme eniten niihin, jotka ovat tuoreimpia ja mahdollisimman tiukat tieteelliset kriteerit täyttävissä julkaisuissa painettuja (10). Kirjan tiedot eivät tietenkään enää ole tuoreita, mutta tuntuvat suurimmaksi osaksi kuitenkin näin ei-asiantuntijan mielestä edelleen vakuuttavilta ja järkeviltä, vaikka nykybiologilla olisikin asiaan varmasti paljon lisättävää. Tasapainoisena suomalaisena kokonaisesityksenä aiheestaan kirja puolustaa mielestäni edelleen paikkaansa. Se on hyvin ja kiinnostavasti kirjoitettu, siinä punnitaan eri teorioita, siinä on paljon käytännön esimerkkejä ja runsas kuvitus ja se oli myös asiasta kiinnostuneelle maallikolle täysin ymmärrettävää tekstiä.

Kirja pyrkii järkevien ja toimivien luonnonsuojelukeinojen löytämiseen tieteellisen tiedon avulla. Monien vaikkapa metsähakkuista päättävien ihmisten olisi hyvä lukea tämä kirja nykyään, kun esimerkiksi ennen yleiset hömötiaisetkin ovat uhkaavasti vähenemässä metsien pirstoutumisen ja vanhojen metsien hakkaamisen takia (varsinkin luku 7, Elämää luonnonsirpaleiden saaristossa, liittyy tähän). Ylen artikkeli 28.4.25: Hausjärvi sai vanhaa metsää miljoonaperintönä, nyt suunnitellaan avohakkuuta.

Suurin osa kirjasta käsittelee sukupuuttojen syitä nykyaikana, mutta kirjan alussa pohditaan myös aikaisempien sukupuuttoaaltojen sekä jääkauden aikaisten isojen eläinten katoamisen syitä. Sen jälkeen kirjassa käsitellään mm. sukupuuttojen syitä yleensä, pienten populaatioiden (eli eläin- tai kasviryhmien) alttiutta sattumalle, eläinten koon vaikutusta sukupuuton uhkaan, saarien populaatioiden haavoittuvuutta, suojelualueiden mahdollisimman järkevää perustamista, uhanalaisten lajien ja elinympäristöjen arvoa sekä tarhausta viimeisenä "teho-osastokeinona" suojella uhanalaisia eläimiä. Kirjan tieto on hyvin perusteltua.

Kirjan sisällysluetteloon on merkitty lukujen kuvaavat alaotsikot, joten siitä saa teoksen sisällöstä hyvän käsityksen.

Mutta luonnon kasvot ovat tyynet
                                               maailman loppuun asti.
Kevätpäivät tuoksuvat epätarkoilta muistoilta,
käden, kiihtyneen hengityksen.
Metsä on akatemia jonka barbaarit hävittivät.
Tuulessa kuuluu
sukupuuttoon kuolleiden lintujen laulu.

Pentti Saarikoski

 

 

 
Edit 9.5.25 (muutama pieni muutos).

Olli Järvinen ja Kaarina Miettinen: Sammuuko suuri suku? Luonnon puolustamisen biologiaa, 1987. Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy. Kannen kuva sekä taitto: Tapio Vapaasalo. 256 sivua.          Saarikosken runo kirjasta Päivistä parhaimmat. Runo vuoden jokaiselle päivälle.

Minna Canth: Papin perhe (selkomukautus, alkuteos 1891)

Luin Minna Canthin tunnetun näytelmän Papin perhe Saraleena Aarnitaipaleen selkokielisenä proosaversiona. Teos - tai ainakin sen selkomukautus - osoittautui paljon vetävämmäksi ja kiinnostavammaksi kuin mitä odotin. Kirjassa nuori sukupolvi ja sen arvot asettuvat vastakkain edellisen sukupolven arvojen kanssa.

Jälkimmäistä edustaa kirjassa jäykkä, ankara ja tuomitseva pastori Henrik Valtari, joka haluaa perustaa vanhoillisen, tiukan kristillisen sanomalehden ja tahtoo poikansa työskentelemään kanssaan siihen, nuorempaa sukupolvea taas hänen kolme lastaan. Maiju haaveilee näyttelijän urasta ja Hanna haluaa käydä koulunsa loppuun ja valmistua opettajaksi vuoden päästä. Isä haluaa kuitenkin käyttää rahansa ajatustensa levittämiseen uuden lehtensä avulla ja aikoo siksi ottaa Hannan pois koulusta. Poika Jussi puolestaan haluaa työskennellä vapaamielisessä sanomalehdessä Nuoressa Suomessa, ei isänsä lehdessä, koska hän uskoo ihmisiin, haluaa nuorten ajattelevan itsenäisesti ja haluaa kaikille samat oikeudet, myös työläisille ja naisille. Tätä hänen isänsä taas pitää hulluutena ja kristinuskon vastaisena syntinä (s. 69-73). Äiti Elisabet on lastensa puolella ja yrittää toimia välittäjänä näiden ja miehensä välillä.

Teos ei ehkä ole ainakaan loppupuolellaan psykologisesti kovin uskottava, mutta se antoi mielenkiintoisen kuvan 1800-luvun lopun ajattelusta ja tilanteesta Suomessa. Minua on viime aikoina alkanut häiritä se, miten vähän tiedän 1800-luvun suomalaisesta kaunokirjallisuudesta ja kirjailijoista (Canth, Topelius, Kivi, Lönnrot, Johan Ludvig Runeberg ja Fredrika Runeberg, keitä muita?), joten teki hyvää tutustua suomalaiseen klassikkoon.

Aarnitaipaleen selkokieli on oikein sujuvaa ja helppoa luettavaa eikä siitä olisi mitään valittamista, ellei siinä olisi käytetty afrikkalaisista ihmisistä nykyään loukkaavaa sanaa. Alkuteoksessa tämä sana on kirjoitusajankohdan vuoksi ymmärrettävä, mutta sen jättäminen selkokieliseen tekstiin särähti korvaan. Sille ei ole myöskään mitään syytä, koska kirjan sanastoa muutetaan muutenkin paljon selkokielistä versiota kirjoitettaessa, joten tämä lienee selkotekstiin epähuomiossa jäänyt harmillinen virhe. Lisäksi kiitokset ulkoasusta, teoksen kansi on kaunis.

Minna Canth: Papin perhe (alkuteos 1891). Saraleena Aarnitaipaleen selkomukautus 2008. BTJ Kustannus. Kannen tekijää ei kerrottu. 128 sivua.

Frances Hodgson Burnett: Kadonnut prinssi, 1954 (The Lost Prince, 1915)

Lapsena Frances Hodgson Burnettin kirjat Pikku prinsessa ja Salainen puutarha olivat minusta ihania, ja siksi ajattelin lukea myös tämän kirpparilta löytyneen kirjan. (Bloggauksessa on juonipaljastuksia.)

Kadonnut prinssi on varmasti syystä vähemmän tunnettu kuin Burnettin muut kirjat. Sen juonta ei voi sanoa uskottavaksi. Kirjan sankari on 12-vuotias Marko Loristan, joka on koko elämänsä ajan kiertänyt Eurooppaa isänsä ja tämän vanhan soturipalvelijan Lasaruksen kanssa. Eräs esimerkki epäuskottavuudesta on se, että Euroopassa kulkiessaan Marko on oppinut puhumaan saksaa, venäjää, ranskaa ja englantia kuin syntyperäinen huolimatta siitä, että hän ei ole voinut käydä virallisia kouluja eikä ole myöskään saanut perheen salailevan elämäntavan ja yhä uusien muuttojen takia missään maassa pidempiaikaisia ystäviä, vaan on viettänyt aikaa lähinnä isänsä ja Lasaruksen kanssa. Hän on siis oppinut puhumaan eri kieliä erinomaisesti tapaamatta näitä kieliä puhuvia ihmisiä tai saamatta opetusta.

Tapahtumien taustalla kulkee pienen, kauniin ja huonojen hallitsijoiden takia onnettoman Samavian maan kohtalo; maassa riehuu verinen ja tuhoisa valtataistelu. Samavialaiset kertovat tarinaa kulta-ajan satoja vuosia sitten kadonneesta prinssistä, jonka odotetaan tulevan joskus takaisin ja palauttavan Samaviaan rauhan ja onnen. Vaikka Marko ja hänen isänsä ovat erittäin köyhiä, Markon jalot kasvonpiirteet ja kaunis käytös herättävät kaikkien huomiota, ja samoin hänen lempeä, älykäs ja ystävällinen isänsä tuntuu syntyneen hallitsemaan. Keitäköhän nuo kadonneen Samavian prinssin jälkeläiset mahtavat olla? Kun asia vihdoin "paljastui" lopussa, se ei ollut minulle järin suuri yllätys.

Marko ystävystyy Lontoossa kainalosauvoilla kulkevan samanikäisen Rotan, alkoholisti-isän katkeran pojan kanssa, joka on ihan kiinnostava hahmo. Rotta on muodostanut kulmakunnan poikien kanssa sotilastyyppisen kerhon, jossa hän äkseeraa muita poikia. Marko ja Rotta päätyvät kiertämään Eurooppaa kahdestaan ja välittämään salaisia viestejä.

Vaikka kirjan epäuskottavuutta saattaisi katsoa läpi sormien, sen asenteetkin ovat kummallisia, ja kirja on siinä varmaan aikansa lapsi. Siinä ihannoidaan sotilaskuria ja sotilaallisuutta, ja lisäksi kirjassa on myös outo käsitys kunnollisista ja jaloista sukulinjoista - on olemassa "roskasakkia" ja sitten luonnostaan parempia ihmisiä, ja ihmisten välistä hierarkiaa pidetään normaalina. (Tämä siitä huolimatta, että Burnettin on täytynyt juonen takia sijoittaa myös samavialaisten prinssien sukulinjaan yksi mätämuna - mutta vain yksi, muut ovat ihanneihmisiä.)

Kirjan alkupuolella toistellaan juonielementtejä paljon ja sen tempo nopeutuu ja se muuttuu kiinnostavammaksi vasta kun Marko joutuu ensin vaaraan Lontoossa ja kun pojat sitten seikkailevat Euroopassa. Kirjan muuttuessa toiminnallisemmaksi myös henkilöiden luonteet terävöityvät ja tulevat mielenkiintoisemmiksi; Marko esimerkiksi osoittautuu rohkeaksi, viisaaksi ja levolliseksi ja Rotta älykkääksi, kekseliääksi, lojaaliksi ja mielikuvituksekkaaksi. Eli kyllähän tämän luki ja tässä oli hyviäkin kohtia, mutta kokonaisuutena tämä ei ollut kovin hyvä. Myös suomennoksessa oli ongelmia - Rotan ystävien sanotaan esimerkiksi "kirkuvan" innostuksesta, ja tätä verbiä käytetään muutenkin paljon.

Yllättävä piirre näin vanhalle kirjalle oli se, että Markon isä oli matkustanut nuorempana Intiaan tapaamaan vanhaa buddhalaista erakkoa ja Marko käytti buddhalaista filosofiaa apuna päästäkseen vapaaksi vankeudesta. Erikoisesti palasivat Markon mieleen nämä sanat: "Kutsu mieleesi, poikani, vain se mielikuva, jonka toivoisit todeksi muuttuvan. Ajattele yksinomaan sydämesi toivoa, tutkisteltuasi ensin, ettei se vahingoita ketään ihmistä eikä ole halpamainen. Silloin se saa maallisen muodon ja lähestyy sinua. Tämä on Sen laki, joka luo." (126)

Muita kirjoituksia: Kirjaimia ja Jokken kirjanurkka.

Frances Hodgson Burnett: Kadonnut prinssi, 1954 (The Lost Prince, 1915). Kolmas painos. WSOY. Suomennos: Toini Swan. Kannen tekijää ei kerrottu. 266 sivua.

Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista. Alaskan intiaanien legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä (Two Old Women, 1993)

Alkuperäiskansaan kuuluva Velma Wallis kuuli tämän tarinan kahdesta Alaskan Gwich'in-heimon vanhasta naisesta äidiltään; kertomus oli kulkenut heimossa sukupolvelta toiselle. Kirjan tarina on sama kuin Wallisin äidin kertoma, vaikka Wallis onkin käyttänyt sen kertomisessa myös omaa mielikuvitustaan.

Kertomus alkaa siitä, kun Alaskan arktisella alueella asuva nälän heikentämä heimo jättää ankarana pakkastalvena metsän keskelle kuolemaan kaksi vanhustaan, 75-vuotiaan perheettömän Sa'n ja 80-vuotiaan Ch'idzigyaakin, koska pitää näitä avuttomina ja hyödyttöminä. Ch'idzigyaakilla on tytär ja tyttärenpoika, jotka eivät kuitenkaan uskalla nousta puolustamaan naisia heimoa vastaan, mutta onnistuvat kuitenkin jättämään naisille hirvennahkaa ja kirveen. Heimonsa pettämät vanhat naiset aikovat ensin jäädä lumeen kuolemaan, mutta päättävät sitten olla antamatta periksi. "He unohtavat, että mekin olemme ansainneet oikeuden elää! Joten jos meidän pitää kuolla, ystäväni, kamppaillaan kuolemaa vastaan, sen sijaan että vain istuisimme tässä."

Naiset muistavat joen, josta heimo on joskus kauan sitten saanut paljon lohta. He lähtevät tuskallisen pitkälle vaellukselle joelle ja taivaltavat lumessa monta päivää. He tukevat ja rohkaisevat toisiaan, kun heihin iskee epätoivo - yksin kumpikaan ei olisi selvinnyt matkasta - ja tutustuvat toisiinsa paremmin kuin koskaan heimonsa parissa viettäminä vuosina. He kertovat toisilleen elämäntarinansa. Sa' on ollut poikkeuksellinen tyttö ja nainen, oppinut nuoruudessaan metsästämään ja elänyt yhdessä rakastamansa miehen kanssa, ja nyt hänen taitojaan tarvitaan paljon.

Tämä pieni ja helppolukuinen kirja on ihana, kannattaa lukea. Alaotsikkonsa mukaisesti se kertoo rohkeudesta ja selviytymisestä sekä lisäksi omien voimavarojen löytämisestä sen sijaan että valittaisi, sinnikkyydestä, ystävyydestä, viisaudesta ja lopulta anteeksiannosta. Kirjoissa on myös harvinaista, että niiden päähenkilöitä ja sankareita ovat iäkkäät naiset. Velma Wallis kirjoittaa: Minä opin tästä tarinasta sen, ettei ihmisen kyvyillä ole rajaa - ainakaan ikä ei ole sellainen - joka estäisi meitä pystymästä siihen mihin on pakko. Tämän laajan ja monimutkaisen maailman kaikissa ihmisissä elää hämmästyttävä suuruuden mahdollisuus. Mutta vain harvoin kohtalo tuo esiin nämä salatut lahjat. (11)

Muualla: Sheferijm, Iltatähden syttyessä, Kirja vieköön, Mummo matkalla, Ullan luetut kirjat.

Edit 27.5.25 (poistettu kirjan lopusta kertova kappale).

Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista. Alaskan intiaanien legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä (Two Old Women, 1993). Like. Suomennos: Tuomas Kilpi. Kannen tekijää ei kerrottu. 113 sivua (lopussa 3 sivua Alaskan Athabaskan-kansan Gwich'in-heimosta).

Ella Airaksinen ja Ari Sainio: Sukella selkokirjaan. Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä, 2024

Kirjastossa sattui silmään selkokielisen fiktion kirjoittamisesta kertova kirja. Ihan ensin pitää sanoa, että kirjoittajat käyttävät termiä "selkokirja" viittaamaan nimenomaan selkokielisiin romaaneihin, novelleihin, runoihin ja näytelmiin, ei tietokirjoihin (käytäntö tulee selvästi ilmi esimerkiksi sivuilla 51, 112 ja 236). He eivät perustele asiaa eivätkä selitä sitä mitenkään, vaikka minusta tämä ei ole mitenkään itsestään selvää. Minusta "selkokirja" tarkoittaa kaikkia selkokielisiä kirjoja - romaaneja, novellikokoelmia, runokirjoja ja myös tietokirjoja - joten asiasta olisi kannattanut ainakin mainita alussa. "Selkokirja" on toki näppärämpi termi kuin "selkokielinen kaunokirjallinen teos", mutta esimerkiksi "selkofiktio" (tai "selkokauno" tai "selkokaunokirja") olisi ollut kuvaavampi termi.

Muuten kirja on asiantunteva ja monipuolinen ja - kuten voi odottaakin - helppolukuinen ja selkeästi kirjoitettu. Kirja ei ole kirjoitusopas siinä mielessä, että siinä annettaisiin ohjeita vaikkapa juonenkehittelyyn tai kiinnostavien henkilöiden luomiseen, vaan se käsittelee sitä, mitä pitää ottaa huomioon kirjoitettaessa selkokielistä kaunokirjallisuutta joko suoraan selkokielelle tai muunnettaessa yleiskielistä fiktiota selkokieliseksi. Monet kirjan neuvoista olivat minulle tuttuja selkokielen kirjoitusohjeista yleensä (esim. kirjasta Selkoviestintä asiakastyössä), mutta niiden lisäksi kirjassa käsitellään hauskasti nimenomaan kaunokirjallisuuteen kuuluvia seikkoja.

Miten vaikkapa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Shakespearen näytelmä tai Kalevala muunnetaan selkokielelle? Kuinka paljon selkofiktiossa pitää tai saa selittää (opettavaisuuteen ei fiktiossa pidä mennä) ja minkä verran tekstiin voi jättää aukkoja? Entä fantasian, kauhun tai scifin kirjoittaminen - näissähän on jo määritelmän mukaan arkikokemukselle vieraita asioita? Miten juonesta voi tehdä helposti ymmärrettävän? Myös selkokielisissä kirjoissa voi leikitellä kielellä ja käyttää huumoria ja selkokielellä voi kirjoittaa runojakin.

Kirjassa on paljon käsiteltävään teemaan liittyviä esimerkkejä selkofiktiosta sekä siitä, miten yleiskielistä kaunokirjallista tekstiä on muutettu selkokielelle. Nämä esimerkit elävöittivät ja havainnollistivat kirjaa mainiosti. Muun tekstin lomassa olevat lyhyet Näkökulma-artikkelit tuovat kirjaan myös muiden selkofiktion kanssa tekemisissä olevien ihmisten käsityksiä ja kirjassa on lisäksi sitaatteja selkofiktion lukijoilta. Lukujen lopussa on hyödylliset tiivistelmät.

Selkofiktion kirjo on monipuolistunut paljon viime vuosina niin että nykyään varmasti löytyy jo jokaiselle jotakin. Selkokirjat mahdollistavat kirjoista nauttimisen myös niille, joille se ei eri syistä johtuen muuten onnistuisi, mikä on hienoa - selkokieltä tarvitaan. Selkokielisten kirjojen lukeminen voi esimerkiksi suomen kielen opiskelijoilla toimia myös siltana yleiskielisiin teksteihin (kirjoittajat vertaavat selkokirjoja uimarenkaaseen uimaan oppijoilla). Vai voiko? Tämä asia mietitytti minua kirjaa lukiessa paljon.

Selkokielen säännöt ovat selvät. Sanaston pitää olla helppoa ja sanojen tavallisia, lyhyitä ja konkreettisia eikä samaan sanaan pidä kasata monia eri taivutuspäätteitä, tunnuksia ja liitteitä (korv-i-ssa-mme-kin) (s. 84). Virkkeiden ja lauseiden pitää olla lyhyitä, passiivia (kirjoitetaan) ja nollapersoonaa (runoja voi kirjoittaa) saa käyttää vain vähän, lauseenvastikkeita (mennessään, tulevan, sanottuani, ajattelematta) ei pidä käyttää, konditionaalin (sanoisin) käyttöä pitää mahdollisuuksien mukaan välttää ja vaikeita partisiippeja (soittava, kirjoittama, lähtenyt, kuultu) ei pidä käyttää. Harvinaisia sijamuotoja kuten instruktiivia (puhtain käsin), abessiivia (äänettä) ja komitatiivia (punaisine pyörineen) ei saa käyttää. (s. 63)

Ongelma on kuitenkin siinä, että yleiskielessä käytetään paljon epätavallisia ja abstrakteja sanoja, hankalampia kielioppirakenteita ja pitkiä virkkeitä, ja esimerkiksi passiivi on suomen kielessä hyvin yleinen muoto. Jos lukijan on tarkoitus oppia lukemaan yleiskieltä (kaikilla selkokielen lukijoillahan ei näin ole, mutta esimerkiksi suomen opiskelijoilla tai nuorilla yleensä ottaen kyllä) ja selkokielessä johdonmukaisesti vältetään tällaisia sanoja ja rakenteita, miten lukijan kielitaito voi kehittyä niiden avulla pidemmälle?

Vaikkapa englannin, saksan, venäjän tai ranskan opiskelijoille on tarjolla helppolukuisia kirjoja, jotka on jaettu muistaakseni neljään ryhmään helpommista vaikeampiin. Helpoimmissa käytetään vaikkapa 500 yleisintä sanaa, vaikeimmissa jo 2000 tai 3000 sanaa, ja kielioppi- ja lauserakenteiden vaikeus lisääntyy samassa tahdissa. Kun olen itse opiskellut kieliä, tämä helppolukuisten kirjojen asteittainen vaikeutuminen on ollut minusta oikein hyödyllistä, ja toivoisin, että myös selkokirjojen vaikeustaso vaihtelisi ja tämä taso merkittäisiin kirjoihin. Jotain tällaista on jo kolmitasoisena kokeiltu (s. 12), mutta helppo taso on erittäin helppo ja vaikeimman tason käytöstä on ilmeisesti luovuttu, koska se on niin lähellä selkeää kieltä. Kirjassa väläytetään (s. 282) myös mahdollisuutta tulevaisuudessa vaihdella digitaalisten kirjojen vaikeustasoa lukijan toiveiden mukaan, mutta tässäkin pitäisi eri tasoja olla tarjolla.

Asiaa kommentoidaan kirjassa lyhyesti. Suomessa tasojen kehitystyö ei ole vielä niin pitkällä, että tasoja voisi helposti soveltaa kaunokirjallisuuteen tai merkitä kirjoihin, vaikka sitä on toivottu toisinaan ja vaikka Ruotsissa tällaisia tasoja on käytössä, vaikkeivät ne olekaan keskenään verrannollisia (s. 19). Asiasta sanotaan myös näin: Toisinaan kirjoittajat ja esimerkiksi opettajat pohtivat, eikö selkokirjoissa voisi käyttää rikasta ja monipuolista sanastoa, jotta esimerkiksi heikosti lukevat nuoret tai suomen kielen opiskelijat saisivat tilaisuuden oppia uutta. Kirjan tekijöiden mielestä tärkeämpää on kuitenkin se, että lukijat pääsevät lukemaan nyt, ei vasta myöhemmin (s. 83).

Heti lukemaan pääseminen onnistuisi kuitenkin myös sillä tavalla, että selkokielisille kirjoille määriteltäisiin vaikeustasot, jolloin lukija voisi valita haluamansa tasoisen kirjan. Ja selkokielisten kirjojen vaikeustasot vaihtelevat kuitenkin joka tapauksessa jonkin verran, joten lukijan olisi hyvä saada tietää kirjan taso. Olisiko tässä selkokielen seuraava kehittämiskohde? Näin selkokirjat todella toimisivat siltana yleiskieleen.

(Voi myös kyseenalaistaa sen selkokielen päämäärän, että lukijan pitäisi pystyä ymmärtämään kaikki. Vieraita kieliä opiskelleet tietävät, että kaikkea ei tarvitse ymmärtää saadakseen selvää tekstistä ja pystyäkseen myös nauttimaan siitä. Minulla tulee esimerkiksi vielä englannissakin joskus vastaan vieraita sanoja, vaikka se on vahvin vieras kieleni, saati sitten muissa kielissä - ja joskus jopa suomessa! - mutta läheskään kaikkia tekstin sanoja ei tarvitse ymmärtää. Ymmärtämisen määrän tarve vaihtelee lukemisen tarkoituksen mukaan. Sama pätee kielioppirakenteisiin - tekstiä voi ymmärtää, vaikkei tunnistaisikaan kaikkia sen kielioppirakenteita. Ja kun tällaisia vieraampia sanoja tai rakenteita kohtaa tekstissä, niitä alkaa usein vähitellen ymmärtää.)

Kirjoittajat ovat selvästi hyvin innostuneita selkokirjoista ja luottavat niiden voimaan, ja kirjaa oli mukava lukea. Myös kirjan taitto on selkeä ja silmälle miellyttävä ja kansikuva herättää kiinnostusta ja houkuttelee lukemaan.

Muualla: Tuijata, Ketju-lehti (pitkä artikkeli) ja Kehitysvammaliitto (kirjoittajien oma teksti).

Ella Airaksinen ja Ari Sainio: Sukella selkokirjaan. Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä, 2024. Opike. Ulkoasu, taitto ja kansi: Sole Lätti. 300 sivua.

A. M. Merriweather: Äiti Mmapulan perhe (Desert Harvest, 1977)

Tämä on oikein sympaattinen Botswanaan sijoittuva kirja. Se seuraa nimensä mukaisesti äiti Mmapulan perheenjäsenten elämää perheen Kalaharin autiomaan liepeillä sijaitsevassa kodissa ja jonkin verran myös heidän viljelyksillään, jonne he muuttavat sadekauden ajaksi. Kirjoittaja A. M. Merriweather on Skotlannin yhdistyneen vapaakirkon lähetyslääkäri, joka on työskennellyt pitkään Botswanassa ja kirjasta päätellen tuntee maan, sen asukkaat ja tavat oikein hyvin. Hän esiintyy itsekin välillä kirjan henkilönä, kun Mmapulan perhe tarvitsee lääkäriä, mutta yleensä ottaen valkoiset ovat kirjassa hyvin pienessä roolissa. Tämä on kertomus muutosten keskellä elävästä perheestä. Sen jäsenten nimet ovat keksittyjä, mutta perheen löytää lukemattomista kylistä eri puolilta laajaa Botswanan maata (5).

Kirjassa on kahdeksan lukua, ja ensimmäistä ja viimeistä lukua lukuun ottamatta jokainen luku kertoo yhden perheenjäsenen elämästä vuorollaan heidän itsensä näkökulmasta. Isä Thuto on arvostettu heimomies, karjankasvattaja ja tarinoitsija. Äiti Mmapula huolehtii kodista, viljelyksistä ja lapsistaan - silaa pihaa savella ja lannalla, kuokkii, kitkee ja pui sekä ompelee. Hän suree esikoistytärtään Segametsea, joka oli kuollut vaikeaan synnytykseen kaukana viljelyksillä, vaikka tämä olisi halunnut jäädä synnyttämään kotiin lähelle sairaalaa. Nyt Mmapula huolehtii toisesta tyttärestään Dineosta, joka odottaa synnytystä eristysmajassa. Dineolla oli edessään vielä kolme viikkoa lepoa, syömistä ja lihomista, ja kun hän sitten vihdoin ilmestyisi majastaan, hän olisi todellinen motsetsi, lihava, terve nainen, josta ihmiset sanoisivat: "Siinä on onnellinen nainen, hänen miehensä rakastaa häntä ja pitää hänestä huolta!" 

Kolmas tytär, 19-vuotias Serwalo, on sairaanhoitaja ja pitää työstään. Hän työskentelee sairaalassa eri osastoilla ja pääsee myös mukaan rankalle, väsyttävälle ja mahdollisesti vaarallisellekin, mutta jännittävälle päiväkausien automatkalle maaseudulle hoitamaan syrjäkylien ihmisiä. Hän menee vanhempiensa luvalla naimisiin ministeriön työntekijän Peterin kanssa; häiden jälkeen puolisot asuvat töidensä takia eri kaupungeissa ja tapaavat vain viikonloppuisin.

Älykäs ja päättäväinen 18-vuotias tytär Mosetsanagape valmistautuu tärkeään keskikoulututkintoon ja torjuu pojat, jotka kärttävät häntä sänkyyn joka päivä. Hän haluaa päästä yliopistoon ja opiskella valtion stipendillä lääkäriksi Sambiassa, Nigeriassa, Ugandassa tai Keniassa. Mosetsanagape on kokenut monen muun kanssa hengellisen herätyksen kolme vuotta sitten, kun afrikkalainen nuorisoryhmä on tullut kertomaan zuluksi, setswanaksi ja englanniksi yksinkertaisesta, elävästä ja iloisesta uskostaan. Perheen ainoa poika, 8-vuotias Kabo pitää koulunkäynnistä, mutta lähtee myös mielellään isän kanssa selvittämään isän erään härän kuolemaa karja-asemalle. Kirjan viimeisessä luvussa kerrotaan perheenjäsenten elämästä viiden vuoden kuluttua.

Kirja on oikein viehättävä. Se antaa elävän ja yksityiskohtaisen kuvan botswanalaisen perheen elämästä sekä heitä ympäröivästä yhteisöstä ja yhteiskunnasta perinteiden ja nykyajan risteyskohdassa. Vanhemmat ja kouluja käymätön Dineo edustavat perinteitä, nuoremmat kouluja käyneet ja käyvät lapset taas nykyaikaa. Kristillisyys on kirjassa mukana, muttei päällekäyvästi tai saarnaavasti, vaan luonnollisena osana joidenkin perheenjäsenten elämää. Kirjan perheenjäsenet ovat onnellisia ja vaikka miehiä arvostetaan yhteisössä enemmän (mikä näkyy esimerkiksi syömisjärjestyksessä), naisetkin ovat itsenäisiä toimijoita ja tyytyväisiä elämäänsä. Kirjan yleisilme on valoisa, tarmokas ja toiveikas, ja vaikka teos on jo vanha, sitä voi hyvin suositella niille, joita botswanalaisten tai yleensä afrikkalaisten ihmisten (aikaisempi) tavallinen elämä ja tapakulttuuri kiinnostaa.

Edit 31.3.25.

A. M. Merriweather: Äiti Mmapulan perhe, 1979 (Desert Harvest, 1977). Kirjaneliö, Suomen Lähetysseuran julkaisu. Suomennos: Marja Liljeqvist. Kansi: Marja-Leena Parviainen. 120 sivua. Lopussa kirjoitus Suomen Lähetysseuran työ Botswanassa (2 s.).

Ben Fletcher, Karen Pine ja Danny Penman: Laihdu, älä laihduta (The No Diet Diet. Do Something Different, 2005)

Ostin tämän kirjan parikymmentä vuotta sitten. Se on edelleen yksi lempikirjoistani, koska sen lähestymistapa aiheeseensa on niin erikoinen, hauska ja vapauttava: se on laihdutuskirja, jossa ei puhuta oikeastaan mitään kaloreista tai oikeista ruokavalinnoista - kirjoittajat olettavat syystä, että ihmiset jo tietävät nämä asiat - vaan esimerkiksi kuorolaulusta, tunneälystä, oman päänsä pitämisestä tai vaihtoehtoisesti toisten kuuntelusta, siitä että ottaa vastuun itsestään, siitä että kuuntelee lämmityslaitteen käynnistymistä tai linnunlaulua, siitä että kerää roskia, auttaa kaveria tai kohtelee kaikkia tasa-arvoisesti.

Kirjan lähtökohta on se, että terveellinen tai epäterveellinen syöminen on vain yksi tapa muiden joukossa. Kaikki tavat - ei vain syöminen - muodostavat tapaverkon, joka on muotoutunut koko elämän aikana ja on hyvin luja. Ihmisestä tulee tapaverkon takia helposti joustamaton tapakone. Jos pyrkii laihdutuskuurilla muuttamaan vain yhtä tapaa eli pelkästään syömään eri tavalla kuin ennen, tämä vaatii suuria ponnistuksia, koska tapaverkon muut osat pyrkivät palauttamaan tavan entiselleen, ja laihdutuskuurin jälkeen alkaa helposti syödä samoin kuin ennenkin. Laihduttamisesta tulee tapa muiden joukossa, useimmiten hyödytön ja monesti myös vahingollinen, ja lisäksi se aiheuttaa monesti kurjaa oloa.

Siksi ihmisen, joka haluaa laihtua, kannattaa muuttaa tottumuksiaan ja alkaa tehdä asioita - mitä tahansa - eri tavalla kuin ennen, koska tämä heikentää tapaverkkoa, minkä jälkeen syömisenkin muuttaminen on paljon helpompaa. Kannattaa vaikkapa kokeilla uutta harrastusta, esimerkiksi tuota kuorolaulua jos se kiinnostaa, lukea lehteä jota ei ole ennen lukenut, mennä töihin eri reittiä kuin yleensä, pyrkiä olemaan sovinnaisempi tai epäsovinnaisempi, spontaanimpi tai järjestelmällisempi (kunhan on erilainen kuin normaalisti on), tanssia itsekseen kaksi minuuttia, käyttäytyä pelottomasti (pienemmissä tai isommissa asioissa), suhtautua tietoisesti johonkin asiaan, jonka on aiemmin jättänyt huomiotta... Asioiden pitäisi olla sellaisia, jotka tuntuvat jonkin verran hankalilta tai joskus jopa epämiellyttäviltä, mutta jotka ovat kuitenkin suhteellisen helppoja ja pieniä eli mahdollisuuksien rajoissa.

Kirjassa edetään pienistä muutoksista suurempiin, koko luonnetta koskeviin asioihin. Siinä on neljä vaihetta ja 28 askelta, jotka on tarkoitus käydä läpi päivä kerrallaan neljän viikon aikana. Projektissa ei kuitenkaan voi epäonnistua eli sen voi tehdä myös pidemmän ajan kuluessa. Kirjan mukaan tehtävät tehtyään ei tarvitse enää koskaan ryhtyä laihdutuskuurille, vaan paino laskee itsestään niin kauan, kunnes ihanteellinen terve paino on saavutettu (209). 

Kirjoittajat kehuvat kirjan alussa Tee jotakin erilaista -menettelytapaansa maasta taivaaseen ja viittaavat siitä tehtyihin tutkimuksiin ja hyviin tuloksiin, mikä tuntuu aika epäilyttävältä koska kirjassa ei ole minkäänlaista lähdeluetteloa, tutkimusten nimiä ja julkaisutietoja ei mainita eikä kirjassa anneta myöskään kirjoittajien henkilötietoja. Tekstistä päätellen he ovat varmaankin englantilaisia yliopistoihmisiä ja ilmeisesti nuo tutkimuksetkin ovat olemassa, mutta ehkä lähdeluettelo on jätetty pois suomenkielisestä painoksesta. Kirjaa voi kritisoida myös siitä, että kirjoittajat olettavat kaikkien lihavien ihmisten haluavan laihtua, tai siitä, että he pitävät lihavia ihmisiä kaavoihinsa kangistuneina ja urautuneina. Kumpikaan ei ole mitenkään itsestään selvää, mutta tämän voi antaa anteeksi, koska kirja on muuten hieno.

Olen alkanut tehdä kirjan tehtäviä vuosien varrella ehkä kolmeen otteeseen, mutten ole koskaan pystynyt tekemään niitä loppuun asti, koska teemat alkavat lopussa olla jo varsin maailmojasyleileviä, ja minulla on tuohon osittaiseenkin (3/4?) tekemiseen mennyt aina kuukautta melkoisesti pidempi aika. En kuitenkaan tunne epäonnistuneeni tai tehtävien tekemisen menneen hukkaan. Kaksi vuotta kirjan oston ja käytäntöön soveltamisen jälkeen painoin merkintöjeni mukaan 13 kiloa vähemmän kuin ennen, johtui se sitten tästä kirjasta tai jostain muusta.

Tätä paljon tärkeämpää on kuitenkin se, että elämäni oli ja on nyt hauskempaa, vapaampaa ja kiinnostavampaa kuin ennen, mikä saattaa hyvinkin johtua osaksi siitä, että olen kirjan takia mennyt epämukavuusalueelleni monta kertaa ja kokeillut uusia asioita, helpompia ja vaikeampia. En pitänyt itseäni parikymmentä vuotta sitten kovinkaan urautuneena, koska olen aina pitänyt vaihtelusta ja inhonnut rutiineja, mutta tehtäviä tehdessäni huomasin kuitenkin, että minulla oli joitakin, aika moniakin, asioita tai toimintatapoja, joita ehdottomasti välttelin enkä halunnut tehdä. Ja sellaisia asioita, jotka halusin tehdä aina samalla tavalla. (Samoin nyt, mutta paljon vähemmän.)

Olin esimerkiksi nuorena ja vielä pitkälle aikuisuuteenkin monesti ujo ja sisäänpäin kääntynyt. Yhdessä kirjan tehtävässä piti toimia ulospäin suuntautuneesti (jos on itse sisäänpäin kääntynyt), ottaa tilaa ja puhua sellaisissa tilanteissa joissa yleensä olisi hiljaa. Tein niin eräässä kokouksessa, vaikka minua pelotti ja jännitti. Tutut ihmiset katsoivat minua mielestäni aika ihmetellen, minulla oli melkein fyysisesti paha olo, ja minua hävetti tapaamisen aikana ja sen jälkeen. En ollut tajunnut, miten voimakas ja yleensä ottaen kyseenalaistamaton tuo reagointitapa minulle on, ennen kuin toimin toisella tavalla. Sen jälkeen aloin toimia rohkeammin myös muissa tilanteissa, enkä nykyään tunne itseäni enää lähes koskaan ujoksi eikä mielipiteideni ilmaiseminen ole minulle vaikeaa, vaikka olenkin edelleen enemmän introvertti kuin ekstrovertti. Huomasin myös, että kannattaa kokeilla myös sellaisia asioita, joista ei usko pitävänsä: lainasin kirjastosta lehtiä, joiden aihe ei kiinnostanut minua lähtökohtaisesti ollenkaan (esim. Bodaus tai Betoni  :D ), ja huomasin niistäkin löytyvän kiinnostavia asioita, vaikkei niistä vakiolukemistani tullutkaan.

Nykyään pidän ihanasta kehostani, koska se mahdollistaa minulle niin paljon hyviä asioita ja pystyy niin moneen asiaan, painosta riippumatta. Laihtuminen on minulle nykyään kaksipiippuinen juttu - voisin haluta pudottaa painoa ihan vain vasta-argumenttina painoon fiksoituneille lääkäreille ja sen takia, että jotkin terveysjutut saattavat olla parempia laihempina. (Verenpaineeni ei kyllä laskenut yhtään muutama vuosi sitten tapahtuneen 14 kilon laihtumisen jälkeen, vaikka painonpudotuksen aina sanotaan auttavan korkeaan verenpaineeseen. Laihtuminen ei myöskään auttanut väsymykseen, vaikka eräs lääkäri oli väittänyt myös näin.) Saisin siis olla terveyssyistä laihempikin (rasvan luontainen gravitaatiokeskus vartalossani on vatsa, joka on sille tunnetusti se kaikkein haitallisin paikka), mutta minulla ei ole tarvetta laihtua vain laihtumisen tai ulkoapäin asetettujen normien vuoksi, vaan tunnen oloni hyväksi sellaisena kuin olen. Aion kuitenkin tarttua tähän kirjaan myös myöhemmin - tämä on ainoa tapaamani laihdutusopas, jonka ohjeita noudattaa ilokseen, sen takia että elämä olisi hauskempaa. Lopeta laihduttaminen, aloita eläminen (62).

Eija Tervosen käännös on hyvä.

Edit 3.3.25.

Ben Fletcher, Karen Pine ja Danny Penman: Laihdu, älä laihduta, 2006 (The No Diet Diet. Do Something Different, 2005). Otava. Suomennos: Eija Tervonen. Kannen tekijää ei kerrottu. 254 sivua.

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa (Lessons in Chemistry, 2022)

Minulla on tämän kirjan kanssa sellainen ongelma, joka minulla hyvin harvoin on: mitä kirjoittaisin kirjasta, jota niin monet bloggarit ovat jo ylistäneet? Ainakin sen, että kehut ovat ansaittuja, ja kirja on täysin lukemisen arvoinen.

Nuori Elizabeth Zott on lahjakas, älykäs ja taitava kemisti, joka haluaa tutkia abiogeneesiä eli elämän alkuperää, yhtä tieteen suurista arvoituksista. Hänen etenemistään uralla kuitenkin vaikeuttavat ja sen tekevät mahdottomaksi 1950-1960-luvun vaihteen yhdysvaltalaisen yhteiskunnan läpikotaisin seksistiset asenteet sekä useimpien hänen tapaamiensa miesten halveksuva ja alentuva suhtautuminen naisiin. Hän on myös saanut rakastamansa miehen, kemisti Calvinin kanssa aviottoman lapsen (hän ei ole halunnut naimisiin eikä alun perin myöskään äidiksi), mikä ei lisää yhteiskunnan arvostusta.

Hän siis päätyy iltapäivätelevisioon vetämään kotiäideille suunnattua kokkiohjelmaa. Hän tekee sen kuitenkin täysin omalla tavallaan, hymyttömänä, suorapuheisena ja kiertelemättömänä, kokaten konstailematonta ja maanläheistä ruokaa, puhuen ruoanvalmistuksen kemiasta ja ennen kaikkea suhtautuen naiskatsojiinsa kuin älykkäisiin ihmisiin. Ohjelmasta tulee hyvin suosittu.

Kirja ei ole yhtään niin viihteellinen ja kevyt kuin kannesta voisi päätellä. Sen sisältö on painavaa vaan ei raskasta ja kirja on tunteidensa kirjosta - siinä on myös paljon surua - ja Elizabethin elämän epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta usein myös hauska. Pidin kirjassa monesta asiasta, varsinkin siitä, että Elizabeth kieltäytyi toimimasta seksistisen yhteiskunnan sääntöjen mukaan, pienentämästä itseään ja yrittämästä muuttua muiden odotusten mukaiseksi. Elizabethin hahmo on mainio. Pidin myös Elizabethin ja hänen tyttärensä Madeleinen tai Madin isosta rumasta koirasta Puoli-seitsemästä, joka on kirjassa ajatteleva ja toimiva sivuhahmo, Elizabethin ja Calvinin ja myöhemmin Madin suhteesta, ja monien muidenkin kirjan henkilöiden kuvauksesta. Elizabethin elämä on vaikeaa, mutta hän saa vähitellen myös ystäviä ja tukijoita.

Kirja näyttää konkreettisesti, miten seksistinen (ja yhtä lailla rasistinen) yhteiskunta hukkaa yhteiskunnan mahdollisuuksia ja kykyjä jättämällä käyttämättä syrjimiensä ihmisten taidot ja lahjakkuuden. Naisten pitää puhua keskenään kokemuksistaan ja ongelmistaan: aiemmin Elizabethille vihamielinen nainen muuttuu hänen liittolaisekseen, kun he huomaavat, että heillä on ollut samanlainen elämänkokemus.

Kirjan inhottavat miehet ovat todella limaisia ja karmeita ja ympäröivä yhteiskunta hyvin masentava. Kirjassa on varsinkin loppua kohden tietynlaista sadunomaisuutta, eli ei tämä täysin realistinen kirja ole. Mutta kuitenkin viihdyttävä, terävä, lämmin, hykerryttävä ja myös ajatuksia herättävä kirja. Mari Hallivuoren suomennos on oikein hyvä.

Bloggauksia on vaikka kuinka: Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club, Kirjavinkit, Mustelmiina, Amma, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly...

Edit 3.3.25.

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa, 2022 (Lessons in Chemistry, 2022). Tammi. Suomentaja: Mari Hallivuori. Kannen tekijät kirjastotarran alla. 421 sivua.

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema, 1998

Olen lukenut aiemmin Kirsti Ellilän kolme nuortenromaania Emma ja naapurin Romeo, Emma ja sisäinen sankari sekä Iiris. Pidin niistä, koska ne ovat hyvällä tavalla arkisia, realistisia ja juoneltaan kiinnostavia, ja niissä on uskottavat henkilöt. Tämä Ellilän dekkari oli kuitenkin niitä paljon hankalampi luettava, koska se oli rakenteeltaan melko hajanainen, ja minun oli aika vaikea pysyä kärryillä siitä, mitä tapahtuu ja mitä on tapahtunut aiemmin, kenelle ja miksi. Kirjan luvut ovat lyhyitä kohtauksia, joista pitää yrittää rakentaa kokonaisuus, ja lisäksi näkökulma ja aikamuotokin vaihtuu aina välillä. Henkilöt eivät ymmärrä toisiaan eivätkä aina itseäänkään.

Kirjan päähenkilö on Marja, joka on muuttanut masentavaan satakuntalaiseen pikkukaupunkiin Penseeseen miehensä Markuksen kanssa tämän entiseen kotitaloon. Molemmat ovat saaneet kaupungista töitä; Markus työskentelee peruskoulussa kuraattorina(?) ja Marja seurakunnan nuoriso-ohjaajana. Osana ystävyyskampanjaa kaupunkiin on tullut virolaistyttöjä työharjoitteluun, ja joku ahdistelee ja pahoinpitelee heitä. Kirjassa seurataan myös kirkkoherra Olavi Mäkysen elämää ja ahdistuneita ajatuksia.

Marja ja Markus ovat jo ensinäkemällä tienneet, että he ovat toisiaan varten, mutta nyt luottamus heidän välillään rakoilee. Nuoren Tomasin itsemurhayritys koulussa vaikuttaa syvästi Markukseen, joka on yrittänyt auttaa poikaa, mutta Marja ei ymmärrä tätä - Markus ei puhu Marjalle siitä tai juuri muustakaan. Molemmilla on menneisyydessä omat suuret menetyksensä, jotka vaikuttavat yhä heidän elämäänsä, ja Marjan epäilykset Markusta kohtaan lisääntyvät tämän kummallisen käytöksen takia. Myös muiden kirjan henkilöiden elämään vaikuttavat menneet tapahtumat, joskus hyvinkin kaukaiset, kuten kymmenien vuosien takainen salainen uskonlahko ja sen horrossaarnaaja, joista kukaan ei halua puhua. Myös kirkkoherra Mäkysellä on omat salaisuutensa. Kukaan ei tunnu pääsevän eroon Penseen ilmassa leijuvasta savesta ja joen harmaasta vedestä.

Kirjan teemoja ovat uskonnollinen ahdasmielisyys ja kiihkomielisyys ja sen vaikutukset, puhumattomuus, salaisuudet sekä menneisyyden vaikutus ihmisten elämään. Ja se, että on lopulta tärkeää kohdata itsensä ja menneisyytensä avoimesti. En mitenkään varauksettomasti pitänyt tästä, mutta oli tämä silti kiinnostava.

Anun ihmeelliset matkat -blogissa tunnistettiin kirjan horrossaarnaaja Alma Kartanoksi.

Edit 16.2.25 (sanan korjaus).

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema, 1998. Tammi. Ulkoasu: Saku Heinänen. 223 sivua.

Kenan Malik: Monikulttuurisuus (Multiculturalism and its Discontents: Rethinking Diversity After 9/11, 2013)

Luin kirjan jo pari kuukautta sitten, joten saatan muistaa joitakin asioita väärin. Lisäksi tässä kirjoituksessa on vain osa kirjan aiheista. Kirja kannattaa siis lukea itse, jos aihe kiinnostaa - se on lyhyt sekä helppo- ja nopealukuinen ja siinä on paljon mielenkiintoisia ajatuksia.

Intiassa syntynyt brittikirjailija Kenan Malik kertoo vuonna 2013 kehitelleensä kirjan ajatuksia jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Lisäkimmoketta niille antoivat syyskuun 2001 terroriteot Yhdysvalloissa sekä reaktio niihin. Kirja suhtautuu aiheeseensa kriittisesti, mutta yllättävällä tavalla. En suhtaudu multikulturalismiin vihamielisesti siksi, että pelkään maahanmuuttoa, halveksin muslimeja tai tahdon vähentää monimuotoisuutta, vaan päinvastoin siksi, että kannatan maahanmuuttoa, vastustan lisääntyvää muslimivihaa ja toivotan monimuotoisuuden tervetulleeksi (13). Malikin mielestä sekä maahanmuuton vastustajat että - kirjan pääteesinä - sellaiset multikulturalismin kannattajat, esimerkiksi poliitikot, jotka haluavat lokeroida ihmiset erilaisiin etnisiin ja kulttuurisiin lokeroihin ja määritellä yksilön tarpeet ja oikeudet noiden lokeroiden perusteella, ovat väärässä (14).

Ihmisiä ei voi luokitella esimerkiksi "eurooppalaisiksi", "turkkilaisiksi", "muslimeiksi" tai "hinduiksi" ja olettaa sen perusteella heidän olevan tietynlaisia ja haluavan tiettyjä asioita, koska tämä jättää huomiotta suurenkin variaation ryhmien sisällä. Kuka puhuu tietyn ryhmän puolesta? Keillä on oikeus puhua sen puolesta, ja kuka on antanut heille tämän oikeuden? Keitä journalistit haastattelevat ja miksi? Esimerkiksi Tanskan Mohammed-pilakuvakohun aikaan vuonna 2005 tanskalaiset journalistit pyrkivät Malikin mukaan synnyttämään tämän kohun, vaikka ensin kuviin ei juurikaan reagoitu, ja saamaan lausuntoja ääriuskonnollisilta islamin edustajilta. Kun eräs tanskalainen muslimikansanedustaja sanoi, että pilakuvat eivät loukanneet häntä, Politiken-lehden päätoimittaja sanoi vastaukseksi, ettei hän ole todellinen muslimi. (55-56)

Yksi moniarvoisessa yhteiskunnassa elämisen ironioista tuntuu olevan se, että moninaisuuden säilyttäminen vaatii meitä jättämään vähemmän tilaa näkemysten moninaisuudelle. Tällaisen argumentaation ongelma on, että se, mitä usein pidetään loukkauksena jotakin yhteisöä kohtaan, on todellisuudessa väittelyä tuon yhteisön sisällä. (58)

Kulttuurit, uskonnot ja etnisyydet eivät ole monoliittisiä tai homogeenisiä eikä niitä pidä ajatella sellaisina. Minä ja Jussi Halla-aho olemme molemmat valkoisia syntyperäisiä suomalaisia, jotka puhumme äidinkielenämme suomea ja joiden perinnäinen uskonto on kristinusko, mutta mielipiteemme eroavat monessa kohdin, ja pitäisin täysin vääränä sitä, jos Halla-ahon katsottaisiin voivan puhua minun puolestani (ja varmastikin myös päinvastoin). Valitsin tähän esimerkkiin tietoisesti miehen, koska varsinkin uskonnollisissa yhteyksissä, mutta usein myös muutenkin, ryhmien edustajat ja puolestapuhujat ovat miehiä, mikä vähentää automaattisesti näkemysten moninaisuutta.

Yhteiskunta koostuu siis yksilöistä, ei sisäisesti yhdenmukaisista ja muuttumattomista ryhmistä. Kulttuuri, uskonto ja etnisyys vaikuttavat yksilöön, mutta niin vaikuttavat monet muutkin asiat. Edellisten perusteella ei pysty tekemään oletuksia siitä, miten joku ajattelee, tai että hän ajattelisi ikuisesti samalla tavalla.

Kirjan lopussa on tutkija Pasi Saukkosen hyvä kirjoitus Monta multikulturalismia, jossa hän tekee yhteenvedon kirjan ajatuksista, liittää sen suomalaiseen kontekstiin ja myös aiheellisesti kritisoi, taustoittaa ja tarkentaa joitakin Malikin ajatuksia. Silloin, kun yhteiskunnassa puhutaan eri kieliä, tunnustetaan eri uskontoja, ylläpidetään erilaisia tapoja, arvoja ja traditioita sekä erilaisia käsityksiä hyvästä elämästä, se on monikulttuurinen yhteiskunta ja sillä selvä. Malikin tulkinnassa se tarkoittaa myös positiivisia asioita, avautumista maailmalle, vitaalisuutta ja kosmopoliittisuutta. (Saukkonen, 76) Kirjan käännös on sujuva ja selkeä.

Kirjoituksia: ePressi, Turun Sanomat, Ihmisluontoa etsimässä (paljon lainauksia Malikin kirjasta), Jyväskylän ylioppilaslehti.

Kenan Malik: Monikulttuurisuus, 2016 (Multiculturalism and its Discontents: Rethinking Diversity After 9/11,  2013). Jälkisanat: Pasi Saukkonen. Kustantaja: niin & näin. Suomennos: Tapani Kilpeläinen. Kansi: Pasi Romppanen. Kenan Malikin teos (73 sivua) + Pasi Saukkosen jälkisanat (14 sivua) + viitteet (6 sivua).

Kersti Bergroth: Prinssi tornissa. Kolminäytöksinen komedia, 1953

Kersti Bergroth kirjoitti paljon, myös näytelmiä. (Spoilerivaroitus: paljastan juonesta melko paljon.) Näytelmän päähenkilö on Marja, "intohimoinen ja kokematon nuori nainen", joka on teoksen alussa naimisissa liikemies Otson kanssa ja haluaisi pitää tämän kokonaan itsellään, "prinssinä tornissa", jonne kenelläkään muulla ei ole asiaa. Hän ei halua jakaa tätä kenenkään kanssa ja kärsii mustasukkaisuuden tuskista heti jos Otso on hetkenkin poissa hänen luotaan seurustelemassa muiden naisten kanssa tai ei tule heti kotiin töiden jälkeen; Otso on koko hänen elämänsä. Otso ei tätä kestä ja ilmoittaa tylysti ensimmäisen näytöksen lopussa eroavansa hänestä viiden vuoden avioliiton jälkeen, vaikka Marjan mielestä vuodet ovat olleet molemmille täydellisen onnellisia.

Lukija - ja Marjan ystävät näytelmässä - odottavat salamaniskemän Marjan romahtavan kokonaan, olevan "tomua ja tuhkaa" ja elävän hiljaista varjoelämää, mutta toisessa näytöksessä tavataan kukoistava, onnellinen, äänekäs ja täysin riippumaton Marja, joka on alkanut töikseen suunnitella mattoja ja ryijyjä. Hänellä on uusi elämänfilosofia: hän rakastaa kaikkia ja kaikkea, muttei ketään erityisesti.

    Kaarlo. Mitä sinä tarkoitat sillä että sinä olet terve?
    Marja. Että minä liikun kevyesti ja voimakkaasti maailmassa. Että minä olen iskenyt kiinni oven siihen hirvittävään ja epäinhimilliseen, jota sanotaan suureksi rakkaudeksi.
    Kaarlo. Etköhän sinä nyt vähän kerskaile? Kaikessa hiljaisuudessa sinä kaipaat rakkautta.
    Marja. Totta kai. Enkä vain kaipaa. Minä rakastan ihmisiä. Minä rakastan teitä molempia juuri nyt. Minä rakastan sinun vähän sovinnaisia, mutta miehekkäitä ja värikkäitä kasvojasi, Kaarlo. Minä rakastan sinun ylitsevuotavaa sieluasi, jonka minä muistan, Antti. Minä rakastan todellisesti ja vilpittömästi kaikkia ihmisiä. Mutta minä halveksin niin sanottua suurta rakkautta, avioliittoa, koko tuota aidattua kaksi, kaksi - joista toinen aina on onneton ja tahtoo pois.
...
    Marja. [Rakkaus] on aina itsekästä. Tai voiko rakastaa jotakin ihmistä ja mielellään antaa hänet toiselle? Suuri rakkaus on vanginvartija. Sinä olet minun, minun, minun!
    Kaarlo (vetäytyen arvokkaasti kuoreensa). Sinä vastustat nyt sitä ainoaa oikein kaunista, mitä meillä on. Rakkautta. Tiedätkö sinä, Marja, minä en pidä sinusta, kun sinä puhut tuolla tavalla.
    Marja (hymyilee ystävällisesti). Ole hyvä. Älä pidä minusta.
    Kaarlo. ... Jos sinä tuhoat rakkauden, niin ei mikään ole mitään.
    Marja. Minä tuhoan vain väärän rakkauden. Minä tuhoan vain avioliiton, kotilieden, joka on raudankovan itsekkyyden ja pahansuopuuden pesäpaikka. Niin, se oli hyvä sana, pahansuopuus. Sitä juuri tulvii niistä suljetuista linnoituksista. Sen minä tunnen, kun nyt olen ulkopuolella. Minä olin itse sellaisen linnoituksen komentajana. Kaikki kanuunat oli suunnattu ulospäin. Älkää tulko lähelle! Koko ihmiskunnalta on pääsy kielletty! Sitä on avioliitto. Kuta enemmän sellaisia linnoituksia minä tuhoan, sitä parempi. (54-57)

Aika radikaalia tekstiä 1950-luvulle. Antti ja Kaarlo ovat järkyttyneitä ja yllättyneitä, mutta pitävät uutta Marjaa kiehtovana, minkä takia Antin aidosti onnellinen avioliitto Elnan kanssa alkaa rakoilla lasten hoidon ja muun arjen vaatimusten paineissa. Myös Marja rakastuu, muttei halua kuitenkaan satuttaa muita ja on valmis luopumaan rakkaudestaan mahdollistaakseen toisen naisen onnen.

    Johtaja. Sinulla on merkillisiä ystäviä. Aina kun he menevät, niin ne ovat sanoneet jotakin, joka pahoittaa sinua.
    Marja. Niin. Minä en tule toimeen ihmisten kanssa. Minä tahdon tehdä kaikille hyvää, ja minä teen kaikille pahaa. Minä haavoitan heitä, minä pahoinpitelen heitä. (106)

Näytelmä on eräänlainen "teoria rakkaudesta". Miten toista ihmistä voi ja pitää rakastaa? Onko pysyvä onni ja rakkaus mahdollista? Pitääkö rakkauden ja rakkaussuhteen olla koteloitunutta, yhteensulautunutta ja muut poissulkevaa, vai avointa ja vapaata, sellaista, johon mahtuvat myös muut ihmissuhteet?

Näytelmä oli helppolukuinen ja kevyt, missä oli myös sen ongelma: Marjan täydellinen muutos ripustautuvasta, miehestään täysin riippuvaisesta naisesta itsenäiseksi, avioliittoon ja suureen rakkauteen radikaalisti suhtautuvaksi naiseksi kävi liian helposti. Muutenkin asiat tuntuivat näytelmän ihmisille olevan liian ongelmattomia - mikä johtuu myös siitä, että Bergrothin teksti on hyvin sujuvaa - joten näytelmä ei ollut kovin uskottava. Mutta tämä on tietysti komedia ja komedian kuuluukin olla kevyt. Näytelmässä oli paljon pohdintaa rakkaudesta ja ihmissuhteista naisen näkökulmasta, ja vaikka Marja eteni näytelmän kuluessa vielä kolmanteen käsitykseen rakkaudesta, häntä ei "rangaistu" hänen epäsovinnaisista ajatuksistaan, vaan hän toimi koko ajan omilla ehdoillaan. Eli ei hassumpi teos.

Kersti Bergroth: Prinssi tornissa. Kolminäytöksinen komedia, 1953. Otava. 117 sivua.

Lisa Högelin: Rajuilma uhkaa. Kertomus tytöille (1937)

Pohjoisruotsalaisen lukiolaistyttö Birgit Tönnesin elämässä on lähes kaikki hyvin: hänen liikemiesisänsä on rikas ja menestynyt, koti on suuri ja hieno, äiti on viehättävä ja nuorekas, vaikka vain harvoin kotona, vanhemmat ovat mukavia, ja Birgit itse on kaunis, suosittu ja hyväpäinen, vaikka huvittelu kiinnostaakin häntä paljon koulutehtäviä enemmän. Sitten kaikki romahtaa: nuorten talviretken aikana isän liikehuoneisto ja sen tavarat palavat, ja mikä pahinta, isä joutuu syytetyksi vakuutuspetoksesta ja tuomituksi vankilaan. Birgit ja hänen äitinsä ovat ainoita, jotka enää uskovat rakkaan isän syyttömyyteen - veli Torstenkin ajattelee tämän olevan syyllinen.

Birgit päätyy "köyhäksi sukulaiseksi" isän liikekumppanin, ulkonaisesti hurmaavan Carl-sedän ikävän perheen luokse Tukholmaan suorittamaan lukion loppuun. Nyt hänen asenteensa koulunkäyntiin on muuttunut täysin: hän on päättänyt suorittaa ylioppilastutkintonsa loistavasti opiskellakseen lakitiedettä ja tullakseen asianajajaksi. Hänen vain täytyi koettaa "tulla joksikin" - tulevaisuutensa vuoksi, ja hän tahtoi sitä itsekin - isän tähden ja voidakseen ryhtyä taisteluun sitä vääryyttä vastaan, jota maailma oli täynnä (74). Hänellä on myös omat epäilyksensä Carl-setää kohtaan, josta hän ei ole koskaan oikein pitänyt. Hän on päättänyt tehdä kaikkensa puhdistaakseen isänsä maineen, ja tässä häntä auttaa vanha luotettava ystävä Kurt.

Kirja on julkaistu "Seikkailukirjasto"-sarjassa, joten odotin aika kevyttä, dekkarimaista, juonivetoista kirjaa. Tässä kirjassa varsinaista rikoksen selvittelyä on kuitenkin aika vähän, ja vaikka juoni on selkeä, se antaa enemmänkin puitteet Birgitin kehityskertomukselle pinnallisesta ja huvittelunhaluisesta, joskin asioita pohtivasta nuoresta tytöstä elämäänsä ja tulevaisuuteensa vakavasti suhtautuvaksi, päämäärätietoiseksi nuoreksi naiseksi. Isän joutuessa vankilaan Birgit käy läpi todellisen kriisin ja hänen täytyy oppia selviämään, kun maailma ja ihmiset ympärillä näyttävät muuttuneen toisiksi kuin aikaisemmin, ja ennen kaikkea kun hänen oma suhtautumisensa asioihin ja muihin ihmisiin on muuttunut - elämä ei olekaan niin aurinkoista kuin miksi hän on sitä aiemmin luullut. Onneksi Kurt tukee häntä koko ajan.

Kirjan eri muodoissa toistuvana pohjateemana on pinta ja sen alla oleva todellisuus. Siinä puhutaan myös vakavista asioista: Birgit esimerkiksi tapaa talviyönä onnelliseksi luulemansa viisilapsisen perheen äidin ja pienet lapset palelevina ja onnettomina talonsa puutarhassa, kun humalainen notaari-isä on taas kerran pelottanut heidät ulos. Ajalle tyypillisesti perheen äiti sanoo, että "tällainen täytyy kestää yksin, että sen  t a h t o o  pitää omana tietonaan. Ei, ei voi tehdä mitään" (64), ja Birgit ymmärtää hyvin. Onneksi nykyään asiaan suhtaudutaan toisin - perheväkivallasta pitää kertoa ja se pitää tuoda esiin, jotta asiat voivat muuttua paremmiksi.

Kirja ei kuitenkaan kokonaisuutena ole raskas tai synkkä, ja siinä on mukavaa ajankuvaa - esimerkiksi tuo nuorten talviretki. Erilaiset tapahtumat vaihtelevat Birgitin pohdintojen kanssa, ja lopussa päästään enemmän siihen rikoksen selvittelyynkin. Ihan mielenkiintoinen kirja, joka selviää myös Ariel-testistä.

Ruotsalainen Lisa Högelin (1896-1980) oli hyvin tuottelias kirjailija: hän on Wikipedian listan mukaan kirjoittanut vuosina 1935-1960 yli 40 nuortenkirjaa. Aino on kirjoittanut Högelinin kirjoista Kaisa pukeutuu pojaksi ja Tallholman Kirsti. Jälkimmäisestä hän sanoo, että kirjan kerronta lähentelee jopa aikuisille suunnattua psykologista novellia, mikä pätee ajoittain myös Birgitin tarinaan.

Lisa Högelin: Rajuilma uhkaa. Kertomus tytöille, 1939. Kirjassa ei ole alkuteoksen nimeä, mutta se on varmastikin Ett oväder drar förbi: Roman för unga flickor, 1937. Satakunnan kirjateollisuus Oy, Seikkailukirjasto No 11. Suomentaja: Hilkka Hannula. Kannen tekijää ei kerrottu. 143 sivua.