Ote Jane Addamsin kirjasta

Käänsin rauhannobelisti Jane Addamsin kirjasta Twenty Years at the Hull-House osan kertomuksesta, jossa hän kuvaa tapaamistaan Leo Tolstoin kanssa tämän maatilalla Jasnaja Poljanassa viime vuosisadan vaihteessa. Tässä Tolstoita kuvataan monen ihmisen elämään vaikuttaneena ajattelijana ja käytännön filosofina, ei kirjailijana, ja siitä ilmenee myös ajan ihmisten halu ja pyrkimys luoda oikeudenmukaisempi maailma.

Minusta myös nykyään resonoi mm. Addamsin kommentoima ristiriita sen välillä, mitä tiedämme ja mihin pyrimme ja mitä siitä huolimatta teemme, nykykontekstissa esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden suhteen. Sosiaalisten kysymysten kohdalla ihanne ja todellisuus on monissa maissa saatu paljon lähemmäksi toisiaan reilun sadan vuoden aikana, mutta ilmastonmuutoksen suhteen meidän pitää muuttaa käyttäytymistämme ja yhteiskunnallisia rakenteita erittäin paljon nopeammin.

Vieressä seisova talonpojan asuun pukeutunut Tolstoi kuunteli vakavana [kun tuttavani puhui Hull-Housesta ylistävästi], mutta hän silmäili epäluuloisesti matkapukuni hihoja, jotka tuona aikana olivat ikävä kyllä kooltaan hirviömäisiä, ja tarttuen yhden hihan reunaan veti sitä loputtomasti ulospäin ja sanoi koristelematta, että ”yhden käsivarren kankaassa oli tarpeeksi materiaalia pikkutytön mekkoon” sekä kysyi minulta suoraan, enkö pitänyt ”tällaista pukua” ”esteenä kansan edessä”. Olin niin hämmentynyt, etten pystynyt antamaan kovin hyvää selitystä, vaikka yritinkin sanoa että vaikka omat hihani olivatkin hirviömäiset, niitä ei voinut verrata Chicagon työläistyttöjen hihojen kokoon, ja että mikään ei erottaisi minua tehokkaammin ”kansasta” kuin vartalonmyötäinen puuvillapaita, ja vaikka olisinkin halunnut jäljitellä häntä ja ”pukeutua kuin talonpoika”, minun olisi ollut vaikea valita niiden 36 eri kansallisuuden talonpojan välillä, jotka olimme äskettäin laskeneet alueellamme olevan. Onneksi kreivitär tuli avukseni kertomalla aikaisemmista yrityksistään pukea hypoteettisiä pikkutyttöjä parhaan leninkinsä laahuksesta ja muista tarpeettomista osista leikattuihin kangasmetreihin sanoen, että lopulta hän oli päätynyt ottamaan lujan kannan, jonka hän neuvoi minua omaksumaan heti. Mutta myöhemmin ei kreivitär Tolstoita eikä ketään toistakaan ystävää ollut läsnä auttamassa minua ahdingossani, kun Tolstoi tiedusteli minulta, kuka ”ruokki” minut ja kuinka hankin itselleni ”suojaa”? Vastatessani, että 150 kilometrin päässä Chicagosta oleva maatila tuotti minulle elämän välttämättömyydet, odotin jo seuraavaa musertavaa kysymystä: ”Olette siis poissaoleva maanomistaja? Luuletteko, että autatte kansaa enemmän lisäämällä itsenne kaupungin väentungokseen kuin viljelemällä omaa maatanne?” Tämä uusi epämukavuuden tunne, joka syntyi kykenemättömyydestä viljellä omaa maata, vain lisääntyi, kun Tolstoin toinen tytär ilmaantui puiden alle katettuun kello viiden teepöytään suoraan sadonkorjuupellolta, jossa hän oli työskennellyt talonpoikaisryhmän kanssa aamuviidestä alkaen, ei vain leikkien työntekoa vaan todella korvaten jalkansa loukanneen talonpoikaisnaisen. Hän oli selvästikin aivan uuvuksissa, muttei odottanut eikä saanut myötätuntoa perheenjäseniltään, jotka olivat täysin tottuneita näkemään toisensa noudattavan vakaumuksiaan epämukavuudesta tai väsymyksestä huolimatta. Epämukavuuden marttyyrius oli kuitenkin selvästikin paljon helpompi kestää kuin se satunnaisen vierailijankin huomaama marttyyrius, jolle kreivi Tolstoi päivittäin alisti itsensä, koska hänen tavanomaisen rakennuksen kellarissa sijaitseva työhuoneensa, jossa oli lyhyt hylly kuluneita kirjoja sekä sirppi ja lapio nojaamassa seinää vasten, oli monta kertaa joutunut sellaisen pilkanteon kohteeksi, joka on marttyyriuden kaikkein vaikein muoto.

Sinä kesäiltana, kun istuimme puutarhassa yhdessä Saksasta, Englannista ja Amerikasta tulleiden vierailijoiden kanssa, jotka olivat matkustaneet tähän kaukaiseen venäläiseen kylään oppiakseen tältä mieheltä, en voinut olla kyselemättä jatkuvasti itseltäni, miksi Tolstoita pidettiin sellaisena viisaana ja pyhimyksenä, että vuoden jokaiselle päivälle riitti samanlainen vierailijaryhmä. Minusta vaikutti siltä, että meitä kaikkia veti puoleensa teon saarna, se että Tolstoi oli tehnyt ylivertaisen henkilökohtaisen ponnistuksen, voisi jopa sanoa raivoisan henkilökohtaisen ponnistuksen, asettaakseen itsensä oikeudenmukaiseen suhteeseen kaikkein vaatimattomimpien ihmisten kanssa, niiden ihmisten kanssa jotka viljelivät hänen maataan, kiillottivat hänen kenkänsä ja siivosivat hänen tallinsa. Epäilemättä aikalaistemme raskain taakka on tietoisuus erosta toisaalta sen demokraattisen teoriamme välillä, että työläisillä on oikeus yhteiskunnan älyllisiin resursseihin, ja toisaalta sen tosiseikan välillä, että tuhannet heistä ovat niin työn raskauttamia, ettei heille jää vapaa-aikaa eikä energiaa mielen kehittämiseksi. Kärsimme jatkuvasti siitä rasituksesta ja päättämättömyydestä, joka aiheutuu tähän teoriaan uskomisesta ja toisaalta toimimisesta tavalla, jonka mukaan emme usko siihen, ja tämä mies joka oli vuosia aikaisemmin yrittänyt ”nousta pois talonpoikien selkien päältä”, joka oli yksinkertaistanut elämäänsä ja työskennellyt käsillään, oli muodostunut monen sukupolvensa ihmisen prototyypiksi.

Epäilemättä kaikki Tolstoin puutarhassa tuona iltana istuvat vieraat olivat sallineet itsensä pidättäytyä käsillään työskentelemisestä ajattelemalla, että heidän tekemänsä toisenlainen työ oli yhteiskunnalle arvokkaampaa. …

Puutarhaan katetussa pitkässä päivällispöydässä istuivat tilalle muualta saapuneet vieraat sekä aikuiset tyttäret ja nuoremmat lapset kotiopettajattarensa kanssa. Kreivitär huolehti palvelijoiden tarjoileman tyypillisen eurooppalaisen päivällisen sujumisesta, mutta kreivi ja tytär, joka oli työskennellyt pelloilla koko päivän, söivät vain puuroa ja tummaa leipää ja joivat vain kvassia, samaa ruokaa kuin heinänkorjuussa työskentelevät talonpojat. Olemme tietysti kaikki tottuneet siihen, että ne jotka tekevät raskainta työtä, syövät päivän päätteeksi karkeinta ja yksinkertaisinta ruokaa, mutta emme useinkaan istu samassa pöydässä heidän kanssaan samalla kun itse syömme muiden työn tuloksena syntynyttä hyvin valmistettua ruokaa. Tolstoi söi yksinkertaisen ateriansa mitään huomauttamatta tai kommentoimatta sitä ruokaa, jota hänen perheensä ja vieraansa pitivät parhaimpana syödä, olettaen että he kuten hän itsekin olivat sopineet asian omantuntonsa kanssa. …

Päivällisellä ja sitä myöhemmin käyty keskustelu, vaikka se olikin eloisaa ja vilpitöntä, herätti tuolloin mielessäni hämäriä epäilyksiä. Oliko Tolstoi loogisempi kuin mihin elämä oikeuttaa? Voitiinko elämän epäoikeudenmukaisuudet redusoida yksipuolisen työn opinkappaleeseen ja korjaantuisiko kaikki, jos jokainen ihminen vain tekisi omien tarpeidensa tyydyttämiseen vaadittavan määrän työtä? Eikö ollutkin aina helppoa puhua vakuuttavasti, jos oli naturalistinen näkemys elämästä? Mutta entä historiallinen näkemys, väistämättömät sävyjen erot ja ne muutokset, jotka elämä itse tuo tulkintaansa? Neiti Smith ja minä matkustimme yöjunalla takaisin Moskovaan siinä tunteiden myllerryksessä, joka aina syntyy yhteydestä sellaiseen omaantuntoon, joka tekee taas yhden niistä päättäväisistä yrityksistä tunkeutua sen salaperäisen maailman, jossa huomaamme olevamme, syvimpiin perusteisiin. (s. 267-274 osin)

Jane Addams: Twenty Years at Hull-House, with Autobiographical Notes, 1935 (1910). The Macmillan Company. Piirroskuvitus: Norah Hamilton. 453 tekstisivua ja hakemisto.

Jane Addams: Twenty Years at Hull-House, with Autobiographical Notes, 1935 (1910) (rauhannobelistit 1931)

Vihdoinkin! Tätä olen odottanut. Vaikka jo kuudes rauhannobelisti Bertha von Suttner oli nainen, seuraavaa naispalkittua saatiin odottaa uskomattomat 26 vuotta. Tämä vuoden 1931 rauhannobelisti oli amerikkalainen Jane Addams (1860-1935), joka palkittiin "Naisten Kansainvälisen Rauhan ja Vapauden Liiton" johtajana. Tämä nykyään "feminististä rauhaa" ajava järjestö perustettiin vuonna 1915 ja toimii edelleenkin (WILPF), enkä ole tutustunut sen toimintaan, mutta lukemani Addamsin kirjan perusteella hänen palkitsemiseensa oli paljon muitakin syitä.

Addamsia ehdittiin ehdottaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi hämmästyttävät 91 kertaa vuodesta 1916 alkaen ennen kuin hänet viimein palkittiin. Koska monet ihmiset, esimerkiksi kansanedustajat ja yliopistojen professorit voivat ehdottaa palkinnonsaajia, pelkkä ehdottaminen ei vielä tarkoita sitä, että henkilö ansaitsisi rauhanpalkinnon (mistä kertoo se, että myös Venäjän nykyistä presidenttiä ja USA:n onneksi entistä presidenttiä on käsittämättömästi ehdotettu palkinnonsaajiksi). Mahatma Gandhia ehdotettiin palkinnonsaajaksi vain 12 kertaa (eikä hän koskaan saanut palkintoa), joten ehdotusten määrä ei myöskään ole suoraan verrannollinen rauhantoiminnan tärkeyteen. Se, että Addamsin toivottiin näin monta kertaa saavan palkinto, kertoo kuitenkin paljon hänen merkityksestään viime vuosisadan alussa. Ei voi olla ajattelematta, että rauhannobeleista päättävillä oli tuohon aikaan vaikeuksia myöntää palkinto naiselle. Tai sen puoleen myös etelä- tai itäeurooppalaiselle, aasialaiselle, afrikkalaiselle tai eteläamerikkalaiselle ihmiselle, tai muulle kuin akateemisesti koulutetulle ihmiselle, mutta ehkä tällaisia henkilöitä ei ollut tuolloin paljon ehdotettukaan, toisin kuin Addamsia.

Addamsin palkitseminen kertoo myös näkökulman muutoksesta rauhanpalkintojen myöntämisessä. Tähän asti rauhanpalkinnot oli (Punaista Ristiä lukuun ottamatta), ainakin ne joihin olen paremmin tutustunut, myönnetty ihmisille ja järjestöille, jotka olivat työskennelleet kansainvälisellä tasolla valtioiden välisen rauhan hyväksi eli sotien vähentämiseksi. Useinhan rauhalla ymmärretään juuri tätä, ja se on todella tärkeää työtä. Rauhan voi kuitenkin nähdä paljon laajemminkin valtioiden sisäisenä demokratiana, solidaarisuutena sekä oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan luomisena, ja vaikka Addams toimi myös kansainvälisesti, hänen toimintansa painopiste oli mielestäni sosiaalisessa oikeudenmukaisuudessa sekä hyvän ja ihmisarvoisen elämän mahdollistamisessa myös köyhille maahanmuuttajille.

Illinoisissa kveekariperheeseen v. 1860 syntynyt Jane Addams ihaili paljon senaattori-isäänsä John H. Addamsia ja omaksui tältä monet ihanteistaan, esimerkiksi halun edistää naisten oikeuksia. Isän periaatteena tytärtensä koulutuksessa oli ensin opiskelu läheisessä Rockfordin naisten sisäoppilaitoksessa (myöhemmin college), jossa opiskelu vaikuttaa olleen kiinnostavaa ja haastavaa, ja sitten vuoden matkustelu Euroopassa (!). Addams nautti opiskelusta Rockfordissa, jossa kaikki opiskelijat pitivät itsestään selvänä sitä, että naisille pitää saada äänioikeus (54). Eräs kirjan tarina toi hämmentävästi mieleen 1960-luvun hipit - Addams ja neljä hänen ystäväänsä olivat päättäneet lomakauden aikana pyrkiä henkilökohtaisesti ymmärtämään oopiumiaddikti Thomas De Quinceyn teosta "Dreams". We solemnly consumed small white powders at intervals during an entire long holiday, but no mental reorientation took place, and the suspense and excitement did not even permit us to grow sleepy. Lopulta eräs nuori opettaja lopetti nämä kokeet ja takavarikoi opiskelijoilta De Quinceyn kirjat (46).

Addamsilla oli nuoresta alkaen voimakas sosiaalinen omatunto, ja aluksi hän aikoi auttaa ihmisiä opiskelemalla lääkäriksi (!). Hän suorittikin lääkärin opintoja vuoden ajan, kunnes keskeytti sairauden takia opintonsa ja matkusti Eurooppaan. Hän ei enää jatkanut opiskelua, vaan matkusteli Euroopassa noin kymmenen vuoden ajan (käyden välillä kotona Yhdysvalloissa). Hän kuitenkin turhautui koko ajan enemmän ja tunsi elämänsä koko ajan tyhjemmäksi ja hyödyttömämmäksi, varsinkin nähdessään Euroopassa köyhiä ihmisiä. Hän oli kuitenkin Lontoossa tutustunut uuteen setlementti-ideaan, Toynbee Halliin, ja löysi vihdoin keinon toteuttaa ihanteitaan käytännössä perustamalla köyhään maahanmuuttajien kaupunginosaan Chicagoon oman setlementtitalon Hull-Housen ystävänsä Ellen Gates Starrin kanssa v. 1889. Ajan myötä Hull-Housen toiminta laajeni 13 rakennukseen alueella, ja se toimi vuoteen 2012 asti. Kirja kertoo neljän kiinnostavan omaelämäkerrallisen luvun jälkeen Hull-Housen vuosista 1889-1910.

Setlementissä asui eri aikoina monia vapaaehtoisia (residents), joista ilmeisesti suurin osa oli hyvin koulutettuja naisia. He järjestivät alueen asukkaille hyvin monipuolista toimintaa: lastentarhan, toimintaa lapsille ja nuorille, erilaisia kerhoja, tansseja ja illanviettoja, aikuiskoulutusta, kirjallisuus- ja historialuentoja, englannin opetusta, keskustelutilaisuuksia eri aiheista, puu-, metalli- ja sähkötyöpajoja pojille, kotitalouskoulutusta tytöille, taidenäyttelyitä, taideopetusta, teatterikerhoja, teatterinäytöksiä, konsertteja, musiikkikoulun, retkiä, kesäopintoja yliopiston kampuksella, kotiteollisuusmuseon, jossa ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajat saivat näyttää taitojaan esimerkiksi värttinän tai kangaspuiden käytössä, liikuntaa ja urheilua... Alueen asukkaat saivat myös käyttää Hull-Housen tiloja omiin kerhoihinsa, väittelytilaisuuksiinsa ja juhliinsa. Hull-Housen kävijämäärä oli suurimmillaan 2 000 ihmistä viikossa (Wikipedia). Hull-House tarjosi alueen asukkaille näin henkireiän, jotakin muutakin kuin sielua ja ruumista kuluttavaa työtä hikipajoissa ja tehtaissa, ja nuorille mielekkään ja hauskankin tavan viettää vapaa-aikaa. Addams ymmärsi hyvin alueen nuorten levottomuutta sekä huvittelun ja kaunistautumisen halua, joka ajoi heidät joskus rikoksiin, varkauksiin tai prostituutioon. Hän oli mukana "Juvenile Protection Associationissa", joka teki paljon lasten ja nuorten auttamiseksi.

Tämän lisäksi Hull-Housen asukkaat osallistuivat voimakkaasti asuinalueensa, Chicagon ja joskus jopa koko maankin yhteiskunnallisten olojen parantamiseen. He tekivät esimerkiksi tutkimuksia lapsityövoiman käytöstä, tuberkuloosista, kokaiinin myymisen vaikutuksista (apteekeissa myytiin vapaasti kokaiinia ennen tätä!) ja muista yhteiskunnallisista ongelmista alueella sekä ehdottivat muutoksia lakeihin ja asetuksiin näiden tutkimusten perusteella. Addams kirjoitti vuonna 1892 setlementtiliikkeen periaatteesta, "kolmesta R:stä": residence, research, and reform. These involved "close cooperation with the neighborhood people, scientific study of the causes of poverty and dependence, communication of these facts to the public, and persistent pressure for [legislative and social] reform." (Wikipedia).

Kerran alueen asukkaat tekivät tutkimuksen roskien keräämisen tehokkuudesta siksi, että lapsikuolleisuus oli alueella niin suurta, ja tämän seurauksena Addams nimitettiin jätehuollon tarkastajaksi (garbage inspector) vuoden ajaksi, mikä merkitsi rankkaa työtä ja väittelyjä laiskojen ja velvollisuuksiaan välttelevien vuokraisäntien ja myös viranomaisten kanssa. Addams kertoo hauskasti rakennetun jalkakäytävän löytämisestä 45 sentin(!) roskakerroksen alta: Perhaps our greatest achievement was the discovery of a pavement eighteen inches under the surface in a narrow street, although after it was found we triumphantly discovered a record of its existence in the city archives. The Italians living on the street were much interested but displayed little astonishment, perhaps because they were accustomed to see buried cities exhumed. Korruptoitunut kaupunginvaltuutettu, jota setlementin asukkaiden kritiikki häiritsi, onnistui myöhemmin muuttamaan tarkastajan viran vain miehille sallituksi. (185-289)

Kirja avarsi käsitystäni naisten toiminta- ja vaikutusmahdollisuuksista viime vuosisadan vaihteessa. Tuo jätehuollon tarkastajan työ on yksi esimerkki siitä, että vaikka naiset saivat Yhdysvalloissa äänioikeuden vasta vuonna 1920, he saattoivat sitä ennenkin olla yhteiskunnallisesti hyvinkin aktiivisia. Addams mainitsee kirjassa kerta toisensa jälkeen tapauksia, jolloin hän itse tai joku toinen Hull-Housen naisasukas teki alueella sosiologista tutkimusta, oli mukana vastuullisessa ja vaikutusvaltaisessa komiteassa tai muussa päättävässä elimessä tai teki jotain muuta vastaavaa. Hän puhuu jatkuvasti myös kotona, hikipajoissa tai tehtaissa rankkaa työtä tekevistä tytöistä ja naisista sekä naisjärjestöjen toiminnasta. Kirjassa puhutaan minusta enemmän naisista kuin miehistä aktiivisina toimijoina ja työntekijöinä. Addams ei kertaakaan erityisesti korosta naisten osallistumista ja työntekoa (tai sitä että oli nuorena aivan muina miehinä tai naisina aikonut opiskella lääkäriksi), vaan mainitsee ne vain luonnollisina asioina. Mielestäni hän tuo näin rivien välissä hyvin esille sen, että naisten osallistumisen yhteiskunnallisiin asioihin pitäisi olla itsestään selvää ja että naiset tekevät työtä siinä missä miehetkin.

Tietenkin Addams myös pyrki saamaan naisille äänioikeuden. Hän kertoo eräästä äänioikeuskampanjasta näin: There was a complete absence of the traditional women's rights clamor, but much impressive testimony from busy and useful women that they had reached the place where they needed the franchise in order to carry on their own affairs. (340) Kirjassa oli myös kummallinen viittaus skandinaavisten naisten kunnalliseen äänioikeuteen jo 1600-luvulta lähtien, en ainakaan itse ole kuullut tällaisesta: We were joined [in the franchise effort] by a church society of hundreds of Lutheran women, because Scandinavian women had exercised the municipal franchise since the seventeenth century and had found American cities strangely conservative. (340)

Minulla oli 1800-luvun hyväntekeväisyydestä ja köyhien auttamisesta sellainen kuva, että laupias kartanonrouva kulkee jakamassa korista ruokaa, vaatteita ja lääkkeitä köyhille ja sairaille (tuo mielikuva on varmaan peräisin jostain romaanista tai tv-sarjasta) tai sitten käsitys masentavista köyhäintaloista. Hull-House ei kuitenkaan ollut hyväntekeväisyyttä, vaan yhteiskunnallista vaikuttamista ja lakien muuttamista, uusien mahdollisuuksien tarjoamista ja elämän tekemistä oikeudenmukaisemmaksi köyhille mutta toimintakykyisille ihmisille, jotta nämä pystyisivät elämään parempaa elämää sekä kehittymään ja edistymään.

Valkoisten rikkaiden ihmisten pyrkimys auttaa köyhiä on ollut viime vuosikymmeninä huonossa huudossa, myös kansainvälisessä kehitysyhteistyössä, koska on ajateltu että valkoiset tulevat vain paikalle sanomaan miten asiat pitäisi tehdä tutustumatta tilanteeseen ja kuuntelematta paikallisia asukkaita. Hull-House sijaitsi kuitenkin köyhällä alueella keskellä yhteisöään, Addams itse asui siinä vuosikymmenien ajan ja ilmeisesti monet muutkin sen asukkaat pitkiä aikoja. Kirjasta ilmenee jatkuvasti pyrkimys saada todenmukaista tietoa alueen asukkaiden tilanteesta havainnoimalla ympäristöä, kysymällä asiasta ihmisiltä itseltään sekä kuuntelemalla heidän mielipiteitään ja tarpeitaan. Hull-Housen ihmiset eivät katsoneet alueen asukkaita ylhäältäpäin, vaan osallistuivat heidän elämäänsä ja suhtautuivat heihin järkevinä ja arvokkaina ihmisinä. Ja ilmeisesti Addams pystyi kommunikoimaan monen ensimmäisen polven siirtolaisen kanssa heidän omalla kielellään.

Hull-House oli hyvin tasa-arvoinen: se oli avoinna kaikille alueen asukkaille lähtömaasta, etnisestä taustasta, uskonnosta tai poliittisista näkemyksistä riippumatta. Sinne olivat tervetulleita sekä radikaalit, konservatiivit että anarkistit. Kaikkien näkemyksiä kuunneltiin ja kaikille annettiin oikeus puhua, minkä takia Hull-House sai usein huonon maineen lehdistön ja yleisön silmissä ja se leimattiin yltiöradikaaliksi varsinkin sellaisten mieliä kuohuttavien tapausten yhteydessä, kun anarkisti murhasi presidentti McKinleyn tai Chicagossa oli suuri lakko. Addams joutui näiden tapausten yhteydessä myös henkilökohtaisten sanallisten hyökkäysten ja uhkausten kohteeksi, vaikkei hän teekään niistä suurta numeroa. Hän oli kuitenkin hämmästyttävän tarmokas, peräänantamaton ja sisukas ja tuntuu Hull-Housen perustamisesta asti tehneen jatkuvasti työtä Chicagon ja maailman parantamiseksi - hän kannatti väkivallattomuutta ja rauhaa.

Addams oli myös mukana perustamassa afroamerikkalaisten oikeuksia edistävää, nykyäänkin toimivaa järjestöä NAACP:tä, joka on tullut usein esiin Rosa Parksin ja muiden Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelijoiden toiminnan yhteydessä. Hänen ansiokseen voi lukea muiden asioiden lisäksi sen, että hän näki köyhien ihmisten ongelmat mahdollisuuksien ja koulutuksen puutteena, ei geneettisenä vikana (jälkimmäinen näkemys tuntuu 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ikävä kyllä olleen melko yleinen).

Tästä tuli pitkä bloggaus (kiva jos olet jaksanut lukea tähän asti!), mutta se on vasta pintaraapaisu kirjan sisällöstä. Tämä oli melko pitkästä aikaa taas sellainen rauhannobelistikirja, jota oli todella nautinto lukea (vaikka rauhannobelistikirjat ovat usein omalla tavallaan kiinnostavia, ne eivät aina ole lukukokemuksina nautittavia). Vaikka kirjassa oli 450 sivua, se ei tuntunut kertaakaan liian pitkältä. Pidän tarinoista, ja tässä kirjassa oli kymmeniä tarinoita. Addamsilla oli myös sujuva, ajoittain humoristinenkin sekä persoonallinen tapa kirjoittaa ilman että hän toi itseään esille tai kehui itseään - hän suhtautui itseensä, pyrkimyksiinsä ja saavutuksiinsa rauhallisesti ja joskus jopa hieman ironisesti. Kirjassa on kuvituksena Norah Hamiltonin hienot piirrokset ja joitakin valokuvia, ja lopussa on hakemisto.

Kirja ravisteli monella tavalla ennakkokäsityksiäni esimerkiksi naisten toiminnasta ja Chicagosta 110-140 vuotta sitten. Kirjassa hämmästytti myös laajalle levinnyt liike sosiaalisten olojen parantamiseksi viime vuosisadan vaihteessa: esimerkiksi vieraileva brittimies oletti kaikkien ihmisten tietävän, kuinka suuri asunnon tilavuuden pitää lain mukaan henkeä kohti olla. Kirjassa oli paljon kiinnostavia ajatuksia ja tapahtumia (Addams kertoo esimerkiksi tapaamisestaan Tolstoin kanssa ja puhuu hämmentävästi "Venäjän suuresta vallankumouksesta", vuonna 1910!), ja sitä voi minusta suositella kaikille naishistoriasta, naisten yhteiskunnallisesta toiminnasta, sosiaalisesta aktivismista, köyhyydestä, sosiaalityöstä (vaikkei Addams itse tästä termistä pitänytkään), 1900-luvun alun sosiaali- ja kulttuurihistoriasta ja tasa-arvosta kiinnostuneille.

Addams oli hyvin sivistynyt ja lukenut ihminen, mikä ilmenee hänen kirjastaan, ja hän onnistui muuttamaan sivistyksensä konkreettiseksi työksi tuhansien köyhien ihmisten auttamiseksi. Varmaan se, että Hull-Housen aktiivisista toimijoista suurin osa oli naisia, edisti käytännössä myös naisten tasa-arvoa. Ja se, että erilaiset ja erityyppiset naiset toimivat Hull-Housessa hienosti yhdessä, osoitti täysin vääräksi sen myytin, että naiset eivät pystyisi tekemään yhteistyötä (jos tuollainen käsitys oli jo silloin olemassa; ehkä tämä on myöhempi kehitelmä). Myös Barack Obama arvostaa Addamsia: tämä on yksi hänen lastenkirjansa Laulan sinusta - kirje tyttärilleni amerikkalaisista sankareista (vaikka kirjan lyhyt, vain muutaman rivin teksti antaakin Addamsin työstä tietenkin vain hyvin vaillinaisen kuvan).

Jane Addamsin sisko Alice Haldeman oli lääkäri (tai vastaava), yhteiskunnallinen aktivisti ja pankkiiri, ja Alice Haldemanin tytär Marcet Haldeman-Julius oli feministi, näyttelijä, näytelmäkirjailija, kirjailija, toimittaja, pankinjohtaja ja kansalaisoikeusaktivisti. Suomessakin on toiminut setlementtiliike vuodesta 1918 alkaen; Setlementtiliiton jäseninä on Suomessa 50 setlementtiä (Wikipedia), joiden kursseilla olen itsekin joskus käynyt.

Tämä kirja löytyy kokonaisuudessaan Gutenbergistä. Aikalaislähteissä on lyhyehköjä Jane Addamsin elämäkertoja täällä ja täällä.

Edit 20.8.22, 21.8.22, 8.9.22 (mm. korjattu Hull-Houseen väliviiva ja lisätty lopun Gutenberg-elämäkertalinkit), 30.9.22 (lisätty Addamsin kirjan Gutenberg-linkki).

Jane Addams: Twenty Years at Hull-House, with Autobiographical Notes, 1935 (1910). The Macmillan Company. Piirroskuvat: Norah Hamilton. 453 tekstisivua ja hakemisto.

Pipaluk Freuchen: Eskimopoika Ivik, 1958 (Ivik, den faderløse, 1944)

Luin Eskimopoika Ivikistä otteen Keskikoulun peruslukemistosta, ja koska katkelma tuntui kiinnostavalta ja koska Grönlannista kertovia ja etenkin eskimojen tai inuiittien kirjoittamia kirjoja on hyvin vaikea löytää, halusin lukea kirjan (oli tarkoitus lukea se kylmänä vuodenaikana, mutta lukeminen onnistui kesälläkin). Kirjan kirjoittaja Pipaluk Freuchen (1918-1999), koko nimeltään Pipaluk Jette Tukuminguaq Kasaluk Palika Freuchen, oli itse puoliksi inuiitti - hänen vanhempansa olivat kuuluisa tanskalainen tutkimusmatkailija Peter Freuchen ja tämän vaimo Navarana Mequpaluk - ja oli asunut Grönlannissa 12-vuotiaaksi asti.

Kirja on malliesimerkki väärästä kohderyhmästä. Tämän painoksen kansikuvan perusteella kirja näyttäisi olevan tarkoitettu suunnilleen viisivuotiaille, ja se on myös julkaistu "Meidän lasten kirjasto" -sarjassa, "pikkuväen omassa kirjasarjassa", johon kuuluu takakannessa lueteltuja "herttaisia satukirjoja". On kummallista, että kirja suunnattiin tällä tavalla pienille lapsille, koska vaikka kirja on hyvä, se ei ole herttainen eikä satukirja eikä minusta sovi ollenkaan pienille lapsille eikä vähän vanhemmillekaan, koska se on hyvin realistinen, surullinen ja metsästystä kuvatessaan välillä raakakin teos. Varoitus: kerron kahdessa seuraavassa kappaleessa kirjan juonen kokonaan, joten niiden yli kannattaa hypätä, jos aiot itse lukea kirjan.

Nuoren Ivikin isä Marjark kuolee jo kirjan kolmannella sivulla mursun syöksyhampaiden lävistämänä, kun hän on opettamassa Ivikiä metsästämään kajakista. Ivikin ikää ei kirjassa sanota, mutta hän on ehkä 10-14-vuotias. Ivikin perhe - isä, äiti Ama, vanhuuttaan heikko isoisä Kriternerk ja kolme pientä sisarusta - olivat muuttaneet kesän ajaksi saarelle, eikä heillä olisi ollut mitään hätää, ellei isä olisi kuollut. Nousuvesi pääsee viemään myös Ivikin kajakin heti isän kuoleman jälkeen, koska Ivik ei ollut muistanut vetää sitä tarpeeksi korkealle. Perheellä ei ole mitään keinoa päästä mantereelle hakemaan apua ja saarelta on hyvin vaikea löytää ruokaa (kirjassa eskimot eivät kalasta, vaikka Ivikillä on kannen kuvassa kaloja kädessään), joten perhe näkee koko ajan enemmän nälkää odottaessaan puolen vuoden ajan meren jäätymistä. Aikuiset ja Ivik yrittävät syödä mahdollisimman vähän, niin että pikkulapset saisivat enemmän. He joutuvat kuitenkin vähitellen tappamaan kaikki vetokoiransa ja syömään nämä ensin keitettyinä ja rasvan loppumisen jälkeen raakoina, vaikka rakastavat näitä, ja koirien jälkeen he pureskelevat pehmeiksi ja syövät näiden nahkavaljaat. Heillä ei ole enää rasvaa valaistukseen tai lämmitykseen, ja heidän nahkavaatteensa ovat kuluneet ohuiksi ja kenkänsä reikäisiksi.

Meren vihdoin jäädyttyä tarpeeksi Ivik lähtee jalkaisin vaaralliselle matkalle mantereelle vain lyhyt keihäs ja pieni veitsi mukanaan. Matkalla jääkarhu hyökkää hänen kimppuunsa, mutta hän onnistuu heittämään keihäänsä sen vatsaan ja pakenemaan itse jäävuorelle karhun ulottumattomiin. Karhuraukka teloo itseään yhä pahemmin ja vuotaa hitaasti kuiviin, mutta nälkiintynyt Ivik on niin heikko, ettei pysty enää nousemaan ja menemään tappamaan jo vaaratonta karhua, vaan vain makaa kylmällä jäällä ohuissa vaatteissaan. Jollei juuri silloin paikalle olisi sattunut tulemaan kahta Ivikin sukulaista, jotka ajavat toista jääkarhua reillä - raa'an tuntuista karhujahtia koirien avulla kuvataan hyvin realistisesti - Ivik olisi kuollut. Ivik pääsee nyt kuitenkin vihdoin syömään: kaikkein ensimmäiseksi hän juo vatsansa täyteen jääkarhun lämmintä verta suoraan tämän ruumiista. Eskimot pitävät Ivikiä nyt suurena sankarina, koska tämä on onnistunut tappamaan jääkarhun yksin ja ilman rekiä ja koiria. Kolmikko menee nopeasti Ivikin perheen luo auttamaan näitä.

Kirja on kirjoitettu eleettömästi ja toteavasti, mutta oikein sujuvasti, ja vaikka juoni itsessään oli kiinnostava ja jännittävä - draaman kaari jatkuu keskeytymättömänä alusta noin sivulle 60 ja luin kirjan kerralla melkein loppuun - mielenkiintoisinta siinä oli minusta kuitenkin inuiittien elämän ja tapakulttuurin kuvaus. Kirjan inuiitit eivät kehu itseään vaan vähättelevät itseään ja taitojaan - toisiaan he kyllä kehuvat - eivät puhu kuolleista ihmisistä näiden kuoleman jälkeen (Ivikin pikkusisaruksille ei koko kirjan aikana kerrota, että heidän isänsä on kuollut, vaan he luulevat tämän vain olevan metsästysmatkalla, mikä tuntui ihan uskomattomalta), eivät tee suoria kysymyksiä, eivät puhu turhia, ilmaisevat asiat kiertoilmauksilla ja ilmaisevat tunteensa hyvin vähäeleisesti. Kirjassa käytetään usein passiivia tai nollapersoonaa (eli hän-muotoa ilman hän-sanaa) tavallisen persoonamuodon asemesta. Kirjan repliikeistä välittyy hyvin inuiittien puhe- ja ajattelutapa. Tästä esimerkkinä kaksi seuraavaa kohtaa, joista ensimmäisessä Ivik kertoo isänsä kuolemasta ja toisessa Ehre lahjoittaa Ivikille toisen koiran, joka on Ehren sanoista huolimatta varmasti erinomainen.

Kun jääpalaset olivat sulaneet, Ehre sanoi seisaalleen nousseelle Ivikille, että hän iloitsi saadessaan syödä lihaa niin kuuluisan miehen saaliista.
    "Ei liene soveliasta, että minun kaltaiseni kurja nahjus hakkaa keittolihaa sinun saalisosuudestasi? Onko sinulla itselläsi isoa veistä vai haluatko lainata meiltä?"
    "Suuri paloitteluveitsi jätettiin kotiin", Ivik sanoi hiljaisesti, "jottei vanhan miehen tarvitsisi olla avuton, jos sattuisi saalista paikalle".
    Ja niin ymmärsivät molemmat miehet, ettei Marjarkia enää ollut. 

He ajoivat vaiti ja pysähtyivät pari kertaa.
    "Oh", Ehre virkkoi heidän pysähtyessään selvittämään hihnoja, "tässä on pieni narttu, joka ei sovi valjakkooni. Kunpa se olisikin sinulla, että minä pääsisin sitä näkemästä. Se on uhmaileva ja laiska sekä täysin arvoton."
    "Eihän toki", vastusti Ivik. Hän oli tullut hyvin iloiseksi, sillä nyt hänellä oli kaksi koiraa. ... "Sainak, Sainak! näyttää siltä kuin voisi iloita vielä kerran eläessään."

Isoisä Kriternerk on kirjassa tärkeä hahmo, mutta äiti Ama on kirjassa vain olemassa, muttei puhu muistaakseni mitään. Lapsiin suhtaudutaan lempeästi: Ivikin toimittua kirjassa kaksi kertaa tyhmästi, ensin kun hän ei ollut vetänyt kanoottia tarpeeksi ylös ja sitten annettuaan innoissaan perheensä luulla löytämäänsä mädäntynyttä hyljettä tuoreeksi, hänen isoisänsä lohduttaa häntä ja puhuu asiasta oikein kauniisti ja ymmärtäväisesti. Kirjaa lukiessa ymmärsi myös havainnollisesti ja konkreettisesti, miten tärkeää luonnon varassa eläville inuiiteille oli tuore liha, rasva ja eläinten nahat - ne merkitsivät ruokaa, lämpöä, valoa, vaatteita ja hyvinvointia, rajaa elämän ja kuoleman välillä.

Kirjaa voi minusta hyvin suositella aikuisillekin lukijoille, jos Grönlanti ja inuiittien elämä kiinnostaa eikä ole kovin herkkätunteinen. Pipaluk Freuchen oli suomennetuistakin Peppi-kirjoista tutun tanskalaisen kuvittajan Ingrid Vang Nymanin serkku; tässä englanninkielisessä artikkelissa kerrotaan Ivikistä ja Nymanin kuvitustyöstä siihen (suomennoksen kuvittaja oli Camilla Zilliacus). Ivikin alkusivut on kirjoitettu preesensissä, muuten kirja on kirjoitettu imperfektissä. Suomentaja Aitanga Oesch on tavoittanut eskimoiden puhetavan hyvin, ja muutenkin suomennos on sujuva.

Pipaluk Freuchenin isä, tanskalainen Grönlannin tutkija Peter Freuchen on myös kirjoittanut kirjoja Grönlannista, joista on suomennettu ainakin viisi (tietoteosten lisäksi romaani Ivalu), ja eräästä niistä on tehty elokuvakin. Freuchen selviytyi kerran pois jääluolasta käyttämällä jäätynyttä ulostettaan teräaseena, kun hänellä ei ollut mukana muita välineitä. Seikkailun jälkeen hän amputoi itse kuolioon menneet varpaansa ilman anestesiaa, ja hänen toinen jalkansa korvattiin puujalalla. Parimetrinen Freuchen inhosi kaikkea syrjintää, ja jos hän kuuli toisen maailmansodan aikana jonkun ilmaisevan juutalaisvastaisia kommentteja, hän meni tämän luokse ja väitti olevansa juutalainen. Hän oli myös aktiivisesti mukana Tanskan vastarintaliikkeessä ja natsit määräsivät hänet vangittavaksi, mutta hän onnistui pakenemaan Ruotsiin. Pipaluk Freuchenin äiti Mequpaluk kuoli espanjantautiin jo vuonna 1921.

Ivikiä voi mielestäni pitää vähän tunnettuna klassikkona, sillä se on käännetty (useimmiten 1940-1950-luvuilla) suomen lisäksi ainakin ruotsiksi, norjaksi, englanniksi, saksaksi, italiaksi, islanniksi, kroatiaksi, ranskaksi, espanjaksi, hollanniksi, tsekiksi, romaniaksi, slovakiksi, hepreaksi ja tällä vuosituhannella ilmeisesti myös japaniksi.

Olen käyttänyt tässä kirjoituksessa usein nimitystä inuiitti, koska olen pitänyt sitä nykyisin suositeltavana ilmauksena eskimoista puhuttaessa. Luin kuitenkin myöhemmin Kielikellosta 2/2000 on eskimokielten tutkijan Eva Janssonin kirjoituksen eskimokielten puhujien nimityksistä Eskimo vai inuitti? Näiden kielten puhujia asuu Grönlannissa, Alaskassa, Kanadassa ja Koillis-Siperiassa eivätkä he ole yhtenäinen ryhmä kielellisesti tai etnisesti. Kirjoitus antaa hyvän käsityksen siitä, miten monimutkainen tilanne on, eikä eskimokansoille ole olemassa yksiselitteistä, kaikkien hyväksymää nimitystä. Janssonin mukaan vain Kanadassa asuville eskimokielten puhujille on tärkeää, että heitä sanotaan inuiteiksi, ei eskimoiksi - grönlantilaisia alkuperäiskansoja taas voisi hyvin nimittää eskimoiksi.

Edit 19.8.22, 10.9.22 (lisätty isoisän nimi ja äitiin liittyvä kohta), 4.2.23 (lisätty viimeinen Kielikello-kappale).

Pipaluk Freuchen: Eskimopoika Ivik, 1958 (1949) (Ivik, den faderløse, 1944). Otava. Suomennos: Aitanga Oesch. Kuvitus: Camilla Zilliacus (myöhemmin Camilla Mickwitz). 81 sivua.

Ernst Lampén: Jäämeren hengessä, 1921

Tämä ehkä kirjojenvaihtohyllystä löydetty kirja on kirjoitettu aikana, jolloin Petsamo kuului Suomeen ja Suomen maa-alue ulottui siis Jäämerelle asti, ja otin sen luettavakseni, koska nuo seudut ovat minulle vieraita ja myös koska eräs vanhempi sukulaiseni oli syntynyt ja elänyt pikkulapsena Petsamossa (hänen muistojensa tai käsityksensä mukaan siellä syötiin vain lohta).

Kyllähän tämä kirja oli ihan sujuvasti kirjoitettu, se oli historiallisesta näkökulmasta suhteellisen mielenkiintoinen ja siinä oli myös joitakin kiinnostavia kuvauksia alueen luonnosta. Kirjan kirjoittaja alkoi kuitenkin tuntua todella ärsyttävältä setämieheltä, kun hän sanoi alkupuolella autonkuljettajastaan suunnilleen niin, että samoin kuin miehen vaimolleen, tämän pitäisi heti näyttää biilille, kuka johtaa, niin ettei tämä aiheuta myöhemmin ongelmia (30-31). Heh heh. Jäämerellekin päästään vasta kirjan puolivälissä, koska matka aloitetaan Rovaniemeltä ja edetään hitaasti Lapin läpi - siellä ei tuohon aikaan ollut paljonkaan teitä eikä myöskään matkailijoita.

Lampén myös käyttää suhteellisen paljon vanhahtavia sanankäänteitä ja erikoisempia sanoja, ja lisäksi hänen kirjoitustyylinsä on aika lyhytvirkkeistä ja töksähtelevää. Kirja on tästä huolimatta ihan helppolukuinen, mutta sen kieli ei ole kovin nautittavaa. Ja vaikka Lampén väittääkin eräässä kohdassa olevansa ennakkoluuloton ja avoin ihminen, hän suhtautuu selvästi myönteisemmin norjalaisiin kuin venäläisiin, eivätkä "lappalaistenkaan" eli saamelaisten kuvaukset ole kovin positiivisia (mutta eivät välttämättä suomalaistenkaan, Lampén ei vain ole järin positiivisesti kirjoittava ihminen).

Sitten niihin kiinnostaviin asioihin. Söimme lapsuudenkodissani aina joskus ruijanpallasta, ja tästä kirjasta selvisi, että se on 200-kiloiseksi(!) kasvava Jäämeren kampela, jonka kannat ovat nykyään romahtaneet (WWF:n mukaan ruijanpallas voi kasvaa jopa 300-kiloiseksi). Kirjassa on myös tällainen kuvaus kalastuksesta Jäämerellä: Ulkomaalaiset kalastelevat nykyään rantavesien ulkopuolella trawler-höyrylaivoista. Nämä harjoittavat kalastusta vetoverkoilla, ja on sellainen kalastus ylen tuottoisata ja - ylen tuhoisaa, sillä vetämällä verkkoja perässään hävittävät ne pohjakasviston, josta niin moni kala yksinomattain elää. (133) Troolarien tuhoisuus ja se, että pohjatroolarit jättävät merenpohjaan jälkeensä hävitetyn autiomaan, oli siis hyvin selvillä jo sata vuotta sitten, mutta tätä kalastusmuotoa on käytetty ja käytetään yhä edelleen (artikkeli Pohjatroolaus on suuri syy Itämeren ahdinkoon).

Petsamon väestö oli tuolloin suurimmaksi osaksi suomenkielistä (jos muistan kirjan tiedot oikein), samoin norjalaisen Finnmarkenin (205). Lampén puhuu kirjassa useammassakin kohdassa koulujen kielipolitiikasta ja on vahvasti sitä mieltä, että lasten olisi hyvin tärkeää saada opetusta äidinkielellään: Meidän ei siis tarvitse seurata ruotsalaisten ja norjalaisten inhoittavaa tapaa tyrkyttää kansakoulujen ja rippikoulujen avulla väestöön vierasta kieltä, vaan suomenkieli on koko [Petsamon] läänissä se kieli, jota kaikki taitavat ja joka on lähin sukulaiskieli kaikkien asukkaitten eri murteille. (156) Hän puhuu kauniisti oikeudesta omaan kieleen (206-211) ja pitää hyvin huonona sitä, että Ruotsissa ja Norjassa suomalaislapset joutuvat käymään koulua vieraalla kielellä. Hän sanoo, että Suomessa on tilanne aivan toinen: Kun toiskielisten siirtolaisten ryhmä on kasvanut kyllin suureksi, perustetaan heille omakielinen [ruotsin- tai venäjänkielinen] kansakoulu. Se lieneekin ainoa oikea, inhimillinen menettely (211). Eräässä kohdassa (161) hän kuitenkin kertoo kolmen saamelaispojan opettamisesta lukemaan, ilmeisesti suomenkielellä, eikä näe tässä mitään väärää. Nykyään tietää myös, että kokonaan vastoin tätä periaatetta saamen kieltä yritettiin suomalaiskouluissa aktiivisesti tukahduttaa (tosin ehkä tämän kirjan kirjoittamista myöhemmin).

Jäämeressä Kalastajasaarennon edustalla olevilla puuttomilla Heinäsaarilla oli ainakin kirjoittamisaikaan valtavasti lintuja, ja Heinäsaarilla on nykyäänkin luonnonsuojelualue: Nämä saaret ovat merilintujen paradiisi, jommoista toista tuskin on. Norjan lintuvuorille on tosin lintuyksilöitä kerääntynyt yhtä paljon, mutta ne ovat sullotut ahtaalle alalle, jonkun jyrkän kallioseinän rosoisille särmille ja hyllyille. Lintuvuorilla ovat lintulajit köyhemmät kuin täällä Heinäsaarilla. Sieltä puuttuu täydelleen kahlaajat. Lintuvuorilla vallitsevat ylivoimaisesti lokit, ruokit ja riskilät, Heinäsaarilla taas on näitten lisäksi lukemattomat parvet iloisia lunneja, inhoittavia räiskiä, kuikkia, haahkatelkkiä, alleja, sorsia y.m., y.m. (183)

Kirjassa on paljon kuvia, mutta minusta useimmat eivät olleet kovin kiinnostavia.

Ernst Lampén: Jäämeren hengessä, 1921. K. J. Gummerus Osakeyhtiö. 239 sivua.

Kuvittaja Gunnar Forsström

Luin aiemmin kesällä yhteisniteenä vuonna 1923 julkaistuja Maailma-lehtiä. Lehteen oli tehnyt kansikuvat ja sen novelleista monia oli kuvittanut Gunnar Forsström (1894-1958), joka on nettiselailun perusteella nykyään parhaiten tunnettu julisteiden tekijänä ja varsinkin lasitaiteilijana: hän on toteuttanut lasi-ikkunat ainakin 22 kirkkoon tai kappeliin Suomessa. Nuorempana hän teki kuitenkin tällaisia kuvitustöitä.

Tällaisista varhaisista kuvittajista on vaikea löytää tietoa ja materiaalia (nopealla silmäilyllä netistä ei löytynyt mitään tietoa Forsströmin lehdenkuvitustöistä), joten laitan tähän bloggaukseen lehden kansikuvat sekä muutamia muita hänen kuviaan. (Nyt kun aloin kirjoittaa tätä bloggausta, huomasin että Forsströmin kuolemasta on kulunut vasta 64 vuotta, ja tekijänoikeus päättyy vasta 70 vuotta suomalaisen tekijän kuoleman jälkeen. Itse kuvien julkaisemisesta on kuitenkin kulunut jo melkein sata vuotta, ja näitä kuvia on vaikea löytää, joten ajattelin kuitenkin julkaista ne blogissani. Sanokaa, jos tekijänoikeuskysymys tuntuu ongelmalliselta.)

Ensin muutama novellinkuvituskuva, joista näkee, että Forsström kykenee luomaan niin kepeitä kuin vakavampia kuvia sekä ilmeikkäitä hahmoja, joiden ilmeet ja asennot kertovat heidän tunteistaan ja heidän välisistään suhteista.

 

Mielestäni Forsström pääsee erityisesti näyttämään taitonsa värillisissä kansikuvissa, joista varsinkin tammikuun, huhtikuun ja kesäkuun kuvat tuovat vähän mieleen lasimaalauksen (ja tammikuun kuva tuo kyllä enemmän mieleen keskiaikaisen linnanneidon kuin 1920-luvun suomalaisen naisen).

Aamupäivä

Aitiossa

Talviurheilua

Kevääntulo

Kevät Esplanaadilla

Juhannusaattona

Forsströmin Helsinki-julisteista löytyy kuvia täältä. Olen kirjoittanut toisesta kuvittajasta, kirjankansitaiteilija Heikki Ahtialasta, täällä.

Lisäys 16.9.23: kaksi kuvaa Helmiriitta Honkasen kirjasta Placatista julisteeksi.

Honkasen mukaan tämä Forsströmin juliste (1922) oli 1920-luvun tunnetuin, mutta nykyään siitä on tallella vain postimerkki. Koteja kodittomille lapsille oli presidentinrouva Ester Ståhlbergin perustama yhdistys.

Tämän taideteollisuusnäyttelyjulisteen (1928) Forsström teki yhdessä Göran Hongellin kanssa.

Edit 16.9.23 (lisätty kuvat Helmiriitta Honkasen kirjasta), 6.2.24 (lisätty heinä-lokakuun 1923 kansikuvat; marras-joulukuun lehtien kansikuvissa oli eri taiteilija).

Maailma. Sivistys-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 9. sidos (tammikuu-kesäkuu 1923). Toimitus: V. Hämeen-Anttila, Werner Anttila. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Eri kuvittajia. 576 sivua.

Maailma. Sivistyksellis-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 10. sidos (heinäkuu-joulukuu 1923). Toimittaja: Aukusti Simelius. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Eri kuvittajia. 576 sivua.

Helmiriitta Honkanen: Placatista julisteeksi. Suomalaisen julistetaiteen historiaa kirjapainotaidon alusta vuoteen 1960. Otava.

Maailma. Sivistys-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 9. sidos, 1923 (lehti)

Lukemiseni on nyt kesällä ollut aika paljon laiduntamista - olen lukenut pätkän sieltä, toisen täältä ja kolmannen kolmannesta tai kymmenennestä kirjasta. Luen yleensäkin montaa kirjaa yhtä aikaa, mutta tänä kesänä tämä taipumus on korostunut, ja olen siksi hakenut käsiini sellaisia kirjoja, joita voi hyvin lukea vähän kerrallaan.

Kesälukemista etsiessäni löysin antikvariaatista minulle ennestään tuntemattoman Maailma-lehden vuoden 1923 vuosikerran sidottuna kahdeksi hienoksi kangaskantiseksi kirjaksi. Antikvariaatin pitäjän mukaan vuosisadan alussa julkaistiin paljon erilaisia lehtiä, joista monet jäivät kuitenkin aika lyhytikäisiksi.

Kuukausittain ilmestyvä lähes satasivuinen Maailma oli Kariston julkaisema, ja sen sisältö koostui ehkä 80-prosenttisesti lyhyistä novelleista. Useimmat olivat suomalaisten kirjoittajien vakavahenkisiä realistisia novelleja, mutta mukana oli myös jännityspainotteisia yhdysvaltalaisia tarinoita sekä humoristisia kertomuksia. Jokaisessa lehdessä oli esimerkiksi Kersti Bergrothin Laila ja Jukka -pakina, jotka eivät sukupuolirooleille nauraessaan tuntuneet mitenkään kovin vanhentuneilta (pitäisikö tästä masentua?). Yllättävän modernilta - luulin, että eroa pidettiin tuohon aikaan hyvin paheksuttavana asiana - tuntui myös ensimmäisessä lehdessä ollut Anni Kasteen novelli Nousu, joka kertoo naisesta, joka on päättänyt erota epäluuloisesta, ivallisesta ja ilkeästä aviomiehestään. Mutta siihen [jatkuvaan taisteluun] eivät voimat riittäisi. Eikä tarvinnutkaan riittää. Jo ihmisyys, oman arvon tunto, vapautuksen ja puhdistumisen valtava kaipuu pani tämän alennustilan epämääräiselle jatkumiselle jyrkän sulun.

Lehdissä oli juuri sopivasti myös muunlaisia tekstejä. "Sivistyskirjoitelmissa" käsiteltiin esimerkiksi 'merihepoja', leskenlehtiä, pääkaupungin musiikkielämää, "pohattojen tyyssijaa"(!) Kuuban Havannaa sekä elokuvien tekemistä Suomessa ja Ranskassa. Eräässä viisisivuisessa luonnontiedettä yleistajuistavassa artikkelissa Olli A. Wuorinen selitti todella hyvin absoluuttisen nollapisteen käsitteen ja kertoi siihen liittyvästä tutkimuksesta (vaikka tiesinkin, että absoluuttinen nollapiste on noin -273 celsiusta, en tiennyt miten tähän lukuun on päädytty); jo näin varhaisessa kirjoituksessa puhuttiin suprajohtavuudesta (ei terminä, mutta ilmiönä). Kussakin lehdessä oli jonkin kirjailijan lyhyt arvio jostakin kanssakirjailijansa teoksesta, ja jokaisen lehden lopussa oli myös hauskoja ja aika vaikeita älypähkinöitä ratkaistavaksi. Lehdessä saatettiin myös opettaa uusi tanssi nuottien, sanojen ja kuvien avulla, antaa muotivinkkejä (itse asiassa useammin miehille kuin naisille!) tai julkaista kuvia taideteoksista, esimerkiksi myöhemmin tekstiilitaiteilijana tunnetuksi tulleen Eva Anttilan tauluista.

Vasemmalla olevat hatut ovat mennyttä muotia, oikealla olevat uutta.

Orvokinvärinen frakki silkkisten väriin sointuvien rintapielten kanssa ym. tyylikästä.

Lehden maaliskuun numerosta alkoi "Maailman" omantunnonkoetin -niminen sarja, jossa tutkailtiin lukijoiden omantunnon tilaa eri aiheisiin liittyvillä kysymyksillä, esimerkiksi tällaisilla: Onko oikeata naisen ehdottaa avioliittoa? Onko totta että ihminen on luonnostaan enemmän yhteiskunta-olento kuin yksilö? Onko väärin esiintyä jonkin ihanteen tai teorian uskojana muille esimerkiksi, jos ei omasta kohdastaan ole sen totuudesta vakuutettu? Onko nainen mentyään naimisiin oikeutettu säilyttämään entiset miesystävänsä? Onko rakkaus enemmän henkistä kuin ruumiillista? Lehden seuraavassa numerossa annettiin vastaukset edellisen numeron testiin, eikä vastauksissa ollut jälkeäkään relativismista, vaan kirjoittaja (jonka nimeä ei mainita!) sanoi antamiensa vastauksien olevan ehdottomasti oikeita, surkutteli monien vastaajien moraalin huonoa tilaa ja käski heidän alkaa elää "puolueettomien eetillisten normien mukaan" tehtyjen vastausten mukaan. Vastaukset olivat muuten usein nykyaikaisempia kuin odottaisi, esimerkiksi kysymykseen naisen kosinnan oikeutuksesta vastattiin Kyllä. Meidän on myönnettävä naiselle samat yhteiskunnalliset oikeudet kuin miehelle, siis myöskin elämänkumppanin valintavapaus. Toiset vastaukset taas olivat vähemmän moderneja.

Amerikkalainen näyttelijätär ja tanssijatar Loïe Fuller oli modernin tanssin ja teatterivalaistustekniikan uranuurtaja ja ilmeisesti lehden lukijoiden hyvin tuntema, koska hänen ei katsottu kaipaavan esittelyä. Hän teki myös tällaista vaikuttavan näköistä varjoteatteria.

Kiinnostustani lehteen ja lukunautintoa lisäsi se, että siinä oli todella runsas kuvitus. Jokaiseen novelliin liittyi yksi tai yleensä useampi piirroskuva (mukana oli esimerkiksi joitakin Signe Hammarsten-Janssonin eli Tove Janssonin äidin kuvia); varhaisempien kuvittajien töistä kiinnostuneille nämä lehdet olisivat varmaan aarreaitta, koska kaikki kuvittajat on niissä nimetty. Useimmin kuvittajana oli Gunnar Forsström, joka oli tehnyt lehteen myös upeat värilliset kansikuvat (kirjoitan hänestä myöhemmässä postauksessa). Tietoteksteissä oli valokuva- tai piirroskuvitus. Koska lehti oli oikein hyvin tehty (lehden toisella toimittajalla oli tuttu sukunimi Hämeen-Anttila) ja se tarjosi kiinnostavan pilkistyksen sadan vuoden takaiseen elämään ja koska kaikki novellit ja muut kirjoitukset vaihtelivat ihan luettavista hyviin, mielenkiintoisiin tai hauskoihin, nämä lehdet olivat yllättävänkin mukavaa luettavaa.

Lisäys 3.12.23: Luin myös vuoden 1923 jälkipuoliskon Maailma-lehdet eli toisen kirpparilta löytämäni yhteisnidoksen, mutta siitä en pitänyt läheskään yhtä paljon kuin edellisestä. Tässä jälkimmäisessä nidoksessa oli sentimentaalisia runoja ja minua vähemmän kiinnostavia aiheita eivätkä tarinat tuntuneet yhtä houkuttelevilta. Yleensä ottaen monissa näiden myöhempien lehtien novelleissa ja joskus myös asiateksteissä oli ärsyttävän opettavainen tai jopa saarnaava asenne ja ajoittain myös selvä uskonnollinen vivahde, toisin kuin edellisessä Maailmassa. Tämä johtui varmasti siitä, että lehden toimittaja oli vaihtunut V. Hämeen-Anttilasta ja Werner Anttilasta Aukusti Simeliukseksi.

Edit 4.8.22, 6.8.22, 3.12.23.

Maailma. Sivistys-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 9. sidos (tammikuu-kesäkuu 1923). Toimitus: V. Hämeen-Anttila, Werner Anttila. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Eri kuvittajia. 576 sivua.

Maailma. Sivistyksellis-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 10. sidos (heinäkuu-joulukuu 1923). Toimittaja: Aukusti Simelius. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Eri kuvittajia. 576 sivua.