torstai 23. joulukuuta 2021

The Wiz, 1978 (Ozin velho -musikaali)

Ajattelin laajentaa blogiani vaihteeksi elokuvien puolelle. Tämä elokuva oli minulle ennestään täysin tuntematon, mutta se oli mukana eräässä Youtuben tarttuvia musikaalilauluja esittelevässä videossa, ja kiinnostuin siitä (kuka sanoo, että epämääräisten videoiden katselu ei ole sivistävää?).

Musikaalin idea on mainio: se on uudelleenfilmatisointi Ozin velhon tarinasta, ja siinä on pelkästään afroamerikkalaisia näyttelijöitä sekä pääosissa että sivuosissa. Isompien roolien esittäjät ovat ehkä kaikki tunnettuja viihdealan ihmisiä, laulajia tai näyttelijöitä - minäkin tunnistin tietysti heti Diana Rossin ja Michael Jacksonin (Variksenpelätin) nimet, mutta nettitietojen perusteella myös esimerkiksi Nipsey Russell (Peltinen), Ted Ross (Leijona), Richard Pryor (Ozin velho) ja Lena Horne (Pohjoisen hyvä noita Glinda) olivat varmasti tuttuja monille.

Kaikki näyttelijät heittäytyvät elokuvassa innolla ja täysin rinnoin rooleihinsa ja olivat minusta oikein hyviä. Varsinkin Variksenpelättimen, Peltisen ja Leijonan esittäjät pääsivät roolinsa myötä näyttämään taitojaan, ja heidän liikkeensä ja ilmeensä olivat mainioita. Elokuvan tekoaikaan vasta 20-vuotias Michael Jackson oli jo tuolloin todella hyvä tanssija - joskus tuntui siltä, että hänen jalkansa on tehty kumista - ja hän vakuutti myös näyttelijänä. Diana Ross Dorothyna on herkkä ja ilmeikäs.

Tarina on itselleni niin tuttu (en ole muistaakseni nähnyt kokonaan tunnetumpaa vuoden 1939 elokuvaa, mutta Ozin velho -kirja oli lapsena lempikirjojani), etten ole puhunut tapahtumista mitään, mutta ehkä kaikki eivät tunne tätä tarinaa. Tornado kuljettaa alussa tarinan sankarin Dorothyn ja hänen Toto-koiransa kotoaan salaperäiseen Ozin maahan, jossa on noitia ja muita kummallisia ja pelottavia asioita. Dorothy kuulee, että Smaragdikaupungissa asuva mahtava Ozin velho voi auttaa häntä pääsemään takaisin kotiin, joten hän lähtee vaeltamaan sinne keltatiilitietä pitkin. Matkallaan hän tapaa Variksenpelättimen, jolta puuttuvat aivot, Peltisen, jolta puuttuu sydän, ja Leijonan, jolta puuttuu rohkeus, ja nämä lähtevät Dorothyn mukaan pyytääkseen näitä kipeästi kaipaamiaan asioita Ozin velholta. Matkallaan viisikko (Totolla on tarinassa tärkeä osa) kohtaa erilaisia vaaroja ja joutuu lopulta nousemaan Lännen pahaa noitaa ja tämän lentäviä apinoita vastaan.

The Wiz -elokuvan tarina noudattaa pääpiirteissään kirjan tarinaa, mutta siinä on joitakin eroavaisuuksia. Esimerkiksi Dorothy on siinä aikuinen lastentarhan opettaja, joka asuu Em-tätinsä ja Henry-setänsä luona New Yorkissa. Em ja Henry ovat lempeitä ja ymmärtäväisiä, mutta Dorothy pelkää valtavasti maailmaa, uusia asioita ja kotoa lähtemistä. Elokuvan Ozin maa muistuttaa paljon New Yorkia, ja tarinan yksityiskohdat on muutettu hauskasti ja oivaltavasti tekoaikaan sopiviksi: esimerkiksi alun mussukat (maiskiset) ovat graffitien maalaajia, jotka Idän paha noita (puistovahti) on noitunut itse graffiteiksi, ja Lännen paha noita Pahaliina pyörittää hikipajaa. Myös musikaalin laulut ovat 70-luvun (disko)musiikkia.

Leffaan on helppo halutessaan lukea yhteiskunnallisia kommentteja. Esimerkiksi Variksenpelätintä alussa kiusaavat neljä ilkeää varista eivät halua auttaa häntä alas telineeltään, vaikka Variksenpelätin pyytää sitä. He sanovat, että lukeminen ja opiskelu on turhaa ja myös kiellettyä, Variksenpelätin on tyhmä eikä hän pystyisi edes kävelemään itse. Toisaalta taas Pahaliinan kukistumisen jälkeinen tanssi on riemukas kuvaus vapautumisesta.

Elokuvalla oli varmaan aikanaan suuri merkitys ihan vain sen takia, että tässä elokuvassa kaikki näyttelijät ovat afroamerikkalaisia - yleensähän afroamerikkalaisia oli tähän asti ollut leffoissa vain sivuosissa (lukuun ottamatta 70-luvun kiisteltyjä blaxploitaatio-elokuvia) - ja afroamerikkalaisena tuntui varmasti hyvältä nähdä samannäköisiä ihmisiä valkokankaan sankareina, sekä hyviksinä että pahiksina. Musikaali on lisäksi hyvä - sen leikkaus tuntuu joskus vähän pikaisesti tehdyltä ja hyppivältä ja äänten editoinnissa olisi parantamisen varaa (laulut eivät tuntuneet pääsevän ihan oikeuksiinsa), mutta näyttelijäsuoritukset ovat hienoja ja tarina vetää, ja sitä oli hauska verrata tuntemaani kertomukseen Ozin velhosta.

Elokuvan katsominen sopi hyvin joulun aikaan, koska tarina alkaa loppuvuoden lämminhenkisestä sukujuhlasta, jossa syödään hyvää ruokaa (elokuvassa kyse taitaa kyllä olla kiitospäivästä) ja alun New York on lumen peittämä. Ennen kaikkea tarina on myös hengeltään jouluinen: se kertoo ystävyyden merkityksestä, välittämisestä, rohkeudesta, toisten auttamisesta, erilaisuuden hyväksymisestä ja hyvien puolien näkemisestä muissa sekä luottamisesta itseen ja muihin, ja se loppuu onnellisesti.

Tarinassa on sen verran jännittäviä kohtia (esimerkiksi Variksenpelätin ja varikset sekä varsinkin lopun kohtaus Lännen pahan noidan luona), että ihan pienille lapsille tätä ei mielestäni voi suositella (ehkä tämä sopisi 7-10-vuotiaille, ainakin vanhempien kanssa katsottuna, ja sitä vanhemmille). Elokuvan ikärajat eroavat huvittavasti eri Pohjoismaissa: Suomessa 3(!) vuotta, Norjassa 7, Ruotsissa 11 ja Tanskassa 15(!) vuotta. Elokuva on innostanut myös kääntäjän (jonka nimeä en onnistunut löytämään)  irrottelemaan, Ozin velhoa esimerkiksi kutsutaan nimellä Vel.

Oikein hyvää joulua kaikille!


Edit 23.12.21, 24.12.21, 7.1.22.

torstai 16. joulukuuta 2021

Seicho Matsumoto: Junaongelma, 1973 (Ten to sen, 1957)

Kirpparilta sattui löytymään japanilainen dekkari, ja koska muistin lukeneeni siitä myös Hyönteisdokumentista, ostin sen itselleni. Kirjan alussa autiolta rannalta kaukana kotikaupungistaan Tokiosta löytyvät nuori nainen ja mies kuolleina, ja tapaus vaikuttaa selvältä kahden ihmisen rakkausitsemurhalta. Etsivä Jutaro Torigaita ihmetyttää kuitenkin vain yhdelle ihmiselle kirjoitettu junan ravintolavaunun kuitti - rakastavaisten luulisi toki syöneen yhdessä - ja hänen teoriaansa lähtee kehittelemään eteenpäin tokiolainen petosryhmän apulaiskomisario Kiichi Mihara. Tapaukseen liittyy nimittäin myös erään ministeriön yhä suuremmaksi paisunut lahjusskandaali, jota Miharan osasto tutkii.

Tapaus vaatii sekä Torigailta että varsinkin Miharalta paljon työtä ja sinnikkyyttä, koska koko ajan kun Mihara uskoo löytäneensä pitäviä todisteita epäilemäänsä henkilöä vastaan, nousee seinä vastaan. Tämä dekkari muistuttaakin shakkipeliä taitavan vastustajan kanssa, ja Matsumoto tuntuu heittävän haasteen myös lukijalleen: keksitkö, miten umpikujasta päästään eteenpäin? Samalla dekkari kuvaa turhauttavaa ja pitkäjänteistä poliisin työtä, jossa jokainen pikkuasia on tärkeä (Miharan onneksi hänen päällikkönsä on hyvin ymmärtäväinen).

Dekkarissa oli joitakin hyvin japanilaisia piirteitä, etenkin se, että siinä pidetään aivan normaalina sitä, että alempi virkamies tekisi itsemurhan suojellakseen ylempiään paljastumiselta. Henkilöistä kerrotaan joitakin elävöittäviä ja joskus sympaattisia yksityiskohtia, mutta ihmiset eivät tässä kirjassa olleet kovinkaan tärkeitä, vaan tämä oli puhdas arvoitusdekkari, eikä mielestäni siksi niin kiinnostava sujuvasta kirjoitustyylistään huolimatta. Minua häiritsi myös se, että Torigaita, jota sanotaan kirjan alussa vähän yli nelikymppiseksi, nimitetään kirjan lopussa toistuvasti vanhukseksi tai vanhaksi mieheksi (vaikka aikaa kirjan alusta on kulunut vain noin vuosi), kun taas vähän päälle kolmikymppistä Miharaa sanotaan usein nuoreksi mieheksi. Lieneekö käännösongelma (suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä)?

Hyönteisdokumentin lisäksi kirjasta on kirjoitettu blogissa Sapo-sarja.

Korjaus 17.12.21.

Seicho Matsumoto: Junaongelma, 1973 (Ten to sen, 1957). WSOY, Sapo 159. Englanninkielisestä käännöksestä Points and Lines suomentanut Kristiina Kivivuori. Kansi: Heikki Ahtiala. 153 sivua.

sunnuntai 12. joulukuuta 2021

Matti Järvinen (toim.): Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia, 2018 (1908-1913)

1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa seikkaillut Sexton Blake on Suomessa hyvin tuntematon, vaikka hänestä kertovia, ainakin 200 kirjoittajan voimin kirjoitettuja tarinoita on aikoinaan julkaistu hämmästyttävästi yli 4000 kappaletta. Siksi onkin hyvä, että Nysalor-kustannuksen Matti Järvinen on tähän kirjaan koonnut yhdeksän hänestä kertovaa tarinaa ja tekee näin tätä englanninkielisessä maailmassa hyvinkin tunnettua salapoliisia tunnetuksi myös Suomessa.

Blake on tunnetumpaa kollegaansa Sherlock Holmesia paljon värittömämpi hahmo, ehkä sen takia, että hän olisi parempi esikuva poikalukijoille, joille tarinat oli suunnattu. Hän ei tosiaan henkilönä nouse mitenkään esiin - paitsi että hän on kaikkien tuntema ja arvostama salapoliisi, joka pystyy ratkaisemaan jutun kuin jutun terävillä aivoillaan - ja hänen ulkonäköäänkin kuvaillaan ehkä vain yhdessä kirjan tarinassa. Näissä tarinoissa pääosassa onkin ratkaistava arvoitus (joskus murha, joskus esimerkiksi varkaus tai katoaminen), ja minusta ne olivat mukavaa ja rentouttavaa luettavaa: tarinat ovat nokkelia ja useimmiten hyvin kirjoitettuja, ja ne vievät lukijansa tunnelmallisesti yli sadan vuoden takaiseen Englantiin.

Järvinen on kääntänyt kolme uutta tarinaa ja parannellut kuuden aiemmin suomennetun tarinan käännöksiä, mutta toimitustyöhön olisi kaivannut lisää huolellisuutta - mukaan oli jäänyt muutama häiritsevä kielivirhe. Henna Sakkaran huolella tehdystä kannesta löytyy tarkemmin katsomalla mukavasti erilaisia yksityiskohtia.

Myös Kirsi on kirjoittanut tästä kirjasta.

Matti Järvinen (toim.): Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia, 2018 (tarinat julkaistu alkujaan vuosina 1908-1913). Eri kirjoittajia. Nysalor. Suomentaja: Matti Järvinen ja muita. Kansi: Henna Sakkara / OH! Graphics. 93 sivua.


torstai 9. joulukuuta 2021

Naomi Shihab Nye: 19 Varieties of Gazelle. Poems of the Middle East, 2005

Luin eräästä kirjasta Naomi Shihab Nyen runon ja innostuin hankkimaan pari hänen kirjaansa. Nye on Palestiinasta Yhdysvaltoihin pakolaisena tulleen lempeän arabialaisisän ja amerikkalaisäidin tytär. All my life I thought about the Middle East, wrote about it, wondered about it, lived in it, visited it, worried about it, loved it. We are blessed and doomed at the same time. I was born in the United States, but my father stared back toward the Middle East whenever he stood outside. (xii)

The Palestinians Have Given Up Parties (ote)

Ripping up roots. This is not a headline
in your country or mine.
No one hears the tiny sobbing
of the velvet in the drawer.


Tässä runokokoelmassa on runoja 1990-luvulta ja 2000-luvun alusta, ja Nye julkaisi sen vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen. Hän kirjoittaa kahdeksan vuotta aiemmin 106-vuotiaana kuolleesta rakkaasta palestiinalaisesta isoäidistään: But since September 11, 2001, she has swarmed into my consciousness, poking my sleep, saying: "It's your job. Speak for me too. Say how much I hate it. Say this is not who we are." (xviii) 

Kirjan runot kertovatkin tavallisista ihmisistä Lähi-idässä ja hetkistä heidän elämässään. Ihmisistä, jotka elävät mahdollisimman normaalia elämää ympärillään olevasta väkivallasta huolimatta, joilla on unelmia ja haaveita ja jotka rakastavat perhettään ja sitä mitä tekevät. Palestiinalaisesta tytöstä Ibtisamista, joka halusi lääkäriksi ja kuoli 13-vuotiaana. Länsirannan maanviljelijästä Abu Mahmoudista, joka työntää kätensä maahan ja nimittää tomaattia rakkaakseen, ya habibi. Tuntuu kuin Nye sivelisi sanoillaan avointa haavaa, joka alkaa vähitellen umpeutua ja parantua sanojen ansiosta, sen ansiosta että ne joista uutiset eivät ole kiinnostuneita tulevat huomatuiksi, että elämän pienet tärkeät yksityiskohdat tulevat nähdyiksi. Kuin hän rakentaisi todellisuuden uudelleen sanoillaan ja muistuttaisi siitä, että sovinto ja elämä ovat tärkeitä, ei viha.

For the 500th Dead Palestinian, Ibtisam Bozieh (ote)

How do we carry the endless surprise
of all our deaths? Becoming doctors
for one another, Arab, Jew,
instead of guarding tumors of pain
as if they hold us upright?


Nyen asenne ei ole syyttelevä eikä vihamielinen, vaan enemmänkin surullinen ja kyselevä. Oli hienoa löytää tällainen kirja, joka puhuu naisen suulla arabialaisen kulttuurin hyvistä puolista - vieraanvaraisuudesta, huumorista, tunteiden syvyydestä, ajatuksista ja unelmista, rakkaudesta - ja siitä millaista on elää Lähi-idässä arabialaisena. Sain kuitenkin ehkä enemmän irti alun 7-sivuisesta esipuheesta kuin itse runoista, joissa oli paljon koskettavia ja puhuttelevia kohtia, mutta joita en useinkaan ymmärtänyt kokonaisuutena. Olen enemmän proosan kuin runojen lukija. Kirja kannatti silti lukea ja varmaan palaan siihen myöhemmin.

Korjaus 16.12.21.

Naomi Shihab Nye: 19 Varieties of Gazelle. Poems of the Middle East, 2005. HarperTempest. Kannen kuva: Michael Nye. Kannen maalaus (osa maalauksesta "Primitive Lines on the Color Red"): Magdi Wadie Mushriqui. 142 sivua.


tiistai 7. joulukuuta 2021

Juhani Pietarinen: Spinoza - ilon filosofia. Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä (1998)

Luin joskus nuorena hollantilaisesta 1600-luvun juutalaisesta filosofista Baruch Spinozasta (1632-1677) ja kiinnostuin hänestä jo silloin. Tutustuin hänen ajatuksiinsa lähemmin kuitenkin vasta pari vuotta sitten, kun löysin kirjaston poistomyynnistä Juhani Pietarisen kirjoittaman hänen ajatuksiaan ymmärrettävämmäksi tekevän kirjan. (Pietarinen sanoo, että alkuperäislähteet ovat vaikeatajuisia, mikä pitää varmasti paikkansa.)

Spinoza oli rationalisti ja kannatti tieteellistä ajattelutapaa sekä täydellistä ajattelun- ja uskonnonvapautta. 1600-luvulla nämä olivat kumouksellisia ajattelutapoja, ja juutalainen seurakunta kielsi jäseniltään kaiken kanssakäymisen 24-vuotiaan Baruchin kanssa. Tämä muutti maaseudulle, hioi työkseen linssejä ja kehitti filosofiaansa. Kirkonkirouksesta huolimatta hänellä oli ystäviä, jotka olivat hänen kanssaan tekemisissä kirjeitse tai uskaltautuivat jopa käymään hänen luonaan.

Kirjan lukeminen tuntui hyvältä. Spinozan elämä ei ollut kovin helppoa, mutta hänen filosofiansa on siitä huolimatta ilon filosofiaa (ilosofiaa?). Hänen filosofiansa lähtökohta on conatus eli 'pyrkimys': Spinoza rakentaa suurisuuntaisen visionsa ihmisestä, luonnosta ja maailmankaikkeudesta conatus-periaatteen varaan (18). Conatus tarkoittaa suunnilleen jokaiselle elävälle olennolle ominaista elinvoimaa, pyrkimystä kehittyä ja kasvaa, innokkuutta ja aktiivisuutta.

Spinozan mielestä siis jokainen yksilö on luonnostaan aktiivinen ja elämänhaluinen. Jokainen haluaa kehittää itseään, toteuttaa fyysisiä ja henkisiä mahdollisuuksiaan ja siten lisätä elinvoimaansa. Usein tuo pyrkimys ei kuitenkaan onnistu sen vuoksi, että onnettomat olosuhteet pääsevät tukahduttamaan luontaisen aktiivisuuden. (18)

Ilon Spinoza määrittelee ihmisen siirtymiseksi pienemmästä suurempaan täydellisyyteen eli Spinozan opin mukaan sisäisten voimien kasvua, omaehtoista itsensä kehittymistä, vitaalisuuden lisääntymistä. Elinvoima, kehittyminen ja ilo kuuluvat erottamattomasti yhteen (19). "Siirtyminen", muutos, on tärkeää: jatkuva kehittyminen tuo iloa, ei samana pysyvä taito (19). Tämä saa ajattelemaan Mihaly Csikszentmihalyn käsitettä "flow".

Spinozan tunneteoria, josta Pietarinen puhuu laajasti, on omintakeinen ja mielenkiintoinen ja tuo monessa kohdassa mieleen nykyaikaisen psykologian ja myös mindfulnessin (ihan kaikesta en ollut samaa mieltä). Koska ihminen tavoittelee luonnostaan iloa eli kehittymistä ja myötätunto on positiivinen tunne, spinozalainen aktiivinen ihminen suhtautuu kanssaihmisiinsä ystävällisesti, auttavaisesti ja hyväntahtoisesti, eli "itsensä kehittäminen" ei tarkoita itseensä käpertymistä ja itsekkyyttä, vaan päinvastoin. Itseluottamus, elämänhalu ja monipuolinen aktiivisuus ilahduttavat kaikkia ja kannustavat myönteiseen yhteiselämään. (70)

Spinozan filosofiassa puhutaan tietämisen kolmesta lajista. Ensimmäistä voisi sanoa arkitiedoksi, jonka saamme jokapäiväisistä aistihavainnoista ja niihin liittämistämme subjektiivisista ja kulttuurisista merkityksistä. Tällaisella epätäydellisellä tiedolla on oma tärkeä merkityksensä, mutta sen tuottamat ideat voivat olla myös hämäriä ja sekavia. Toisen lajin tietäminen taas on sisäistä: [mieli] kiinnittää huomiota samalla kertaa moniin asioihin ja ymmärtää niiden yhtäläisyyksiä, eroja ja vastakkaisuuksia (47), eli rakentaa niistä mielekkään kokonaisuuden ja näkee niiden väliset yhteydet. Kolmannen lajin tieto taas on lyhyesti ilmaistuna intuition käyttöä, ja sitä en juurikaan ymmärtänyt.

Spinozan filosofia on tietyssä mielessä determinismistä, ja determinismi - ajatus siitä, että asiat olisivat ennalta määrättyjä - on minusta aina ollut tyhmä ajatus. Spinozalla determinismi tarkoittaa kuitenkin sitä, että kun ymmärtää asian syyn (ja tämän syyn jne.), ymmärtää samalla sen, miksi tämä asia tapahtui. Tämä vähentää tarvetta tai halua tuntea vihaa, koska ymmärrämme näin muiden ihmisten motiivit ja syyt heidän käytökselleen, ja lisää aktiivisuutta, koska se saa meidät ymmärtämään, miten pystymme vaikuttamaan asioihin ja muuttamaan niitä, ja ymmärtämään myös sen, mihin emme pysty vaikuttamaan. (Tämä, kuten tietysti muukin bloggauksen teksti, on oma käsitykseni Pietarisen tekstistä, eli se ei välttämättä ole oikea ja täsmällinen käsitys Spinozan filosofiasta.) Pietarinen puhuu kirjassa myös esimerkiksi tahdosta, vapaudesta sekä valtion ja yksilön suhteesta.

Kirjan alkupuoli on mielestäni oikein mielenkiintoinen ja antoisa. Kirjan loppupuoli taas on enemmänkin sellaista teoreettista ja loogista käsitteiden pyörittelyä (ulotteinen ja ajatteleva luonto, ruumiin ja mielen ykseys, Jumalan käsite ja olemus, maailmankaikkeuden olemus), mikä minua ei ole koskaan juuri kiinnostanut filosofiassa, vaikka siinäkin oli omat mielenkiintoiset kohtansa. Spinozan filosofiaan kuuluu tärkeänä osana Jumala, mutta siihen on syynsä, miksi Spinozaa pidettiin kerettiläisenä: hänen käsityksensä Jumalasta eroaa monissa suhteissa juutalaisuuden tai kristinuskon käsityksestä.

Spinozan filosofian sisällys toi mieleen Dalai-laman, joka omasta ja maansa vaikeasta tilanteesta huolimatta tuntuu säteilevän ympärilleen iloa (hänen Desmond Tutun kanssa tekemänsä kirjankin nimi on Ilon kirja), ja kirjan lukeminen tuntui lohdulliselta. Pietarinen on mielestäni onnistunut oikein hyvin selittämään Spinozan filosofiaa ja tekemään sen mahdollisimman hyvin ymmärrettäväksi - kirjaa voi osittain sanoa jopa helppolukuiseksi - ja kirjassa on myös paljon otteita Spinozan teoksista. Pietarinen myös taustoittaa Spinozan filosofiaa ja vetää hänen ajatuksistaan ajoittain yhteyksiä muihin filosofeihin, mutta suurimmaksi osaksi hän keskittyy siihen, mitä Spinoza itse ajatteli ja kirjoitti.

Juhani Pietarinen: Spinoza - ilon filosofia. Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä, 2001 (1998, neljäs tarkistettu painos; ensimmäinen painos 1993). Yliopistopaino. 130 sivua.

lauantai 4. joulukuuta 2021

Anna Branting: Min långa resa. Boken om Hjalmar och mig, 1945 (rauhannobelistit 1921)

Luin kymmenisen vuotta sitten Martin Luther Kingin vaimon Coretta Scott Kingin elämäkerran, josta sain oikein hyvän kuvan Martin Luther Kingin toiminnasta kansalaisoikeusliikkeessä. Kun oli aika tutustua vuoden 1921 rauhannobelistiin Hjalmar Brantingiin, valitsin siksi hänen vaimonsa Anna Brantingin (1855-1950) muistelmat mieluummin kuin Hjalmarin itsensä kirjoittaman Sosialismi: historiallinen esitys tai ruotsinkieliset useat sosialismiin, työväenliikkeeseen tai politiikkaan liittyvät kirjat. Annan kirja oli kuitenkin enemmänkin irrallisten muistikuvien kokoelma, kuten hän itse sanoo esipuheessaan, ja siinä puhuttiin Hjalmarista varsin vähän, samoin Annan lapsista (osa edellisestä avioliitosta) - enemmän hän kertoo lapsuudenperheestään ja veljistään. Myös yhteiskunnallisista asioista puhutaan kirjassa hyvin vähän.

Anna oli kirjaa kirjoittaessaan (tai sanellessaan, ilmeisesti kirjan toimitti ja kirjoitti puhtaaksi Thyra Öhrvall) jo lähes 90-vuotias, mitä ei muistikuvien terävyydestä tai kirjoitustyylistä huomaa. Kirja oli mukavaa, herttaista ja hauskaakin luettavaa - varsinkin alkuosa, jossa Anna kertoi lapsuudestaan 1800-luvulla, oli mielenkiintoinen - mutta jokin siinä kuitenkin häiritsi. Tuntui, ettei se mennyt tarpeeksi syvälle aiheeseensa ja niiden henkilöiden elämään, joista se kertoi, vaan kosketti heidän elämäänsä ja tunteitaan vain pintatasolla. Syy on ehkä siinä, mitä Anna kirjoittaa esipuheessa: en hygglig människa vill inte såra i onödan ("miellyttävä ihminen ei halua turhan päiten loukata").

Vaikka hänen elämässään oli paljon dramatiikkaa, vain vähän siitä näkyy kirjan sivuilla. Hän erosi ensimmäisestä miehestään 1800-luvun lopulla ja sivuuttaa tämän onnettoman avioliittonsa näin: Vad som ligger emellan bröllopet och den resan hör till den del av mitt minnesalbum som jag går förbi ("Mitä häiden ja tämän matkan ["karkumatka" Kööpenhaminaan, joka tarvittiin, jotta Anna voi erota miehestään] välillä on, kuuluu siihen osaan muistojeni albumista, jonka ohitan").

Samoin hän puhuu Hjalmarista aina vain ihaillen ja rakastavasti, ja kirjan sivuilta saa sen käsityksen, että tässä ei ollut mitään huonoja puolia. Heidän avioliittonsa oli rakkausavioliitto ja varmaankin yleensä ottaen onnellinen, mutta Hjalmar ei kuitenkaan ollut aina uskollinen hänelle (skbl.se), minkä täytyi olla todella vaikeaa Annalle.

Anna Branting oli itse kirjallisuusalalla, toimittaja ja kirjailija (Att skriva var det roligaste jag visste och jag behövde förtjäna pengar, 104). Hän oli tunnettu teatteriarvostelija (nimimerkillä René), ja hän kirjoitti myös kaunokirjallisuutta - esimerkiksi Lenan, joka kertoo onnettomassa avioliitossa elävästä, vapautta kaipaavasta naisesta, novellikokoelman Sju martyrer, jossa hän kritisoi naisen huonoa asemaa perheessä, sekä aviomiehen uskottomuudesta ja avioliittokriisistä kertovan romaanin Staden. Hänen kirjoitustaitonsa huomaa tästä muistelmateoksesta, joka on sujuvaa luettavaa.

Kirjassa Sju martyrer (1894) Branting kirjoitti omien kokemustensa perusteella tuohon aikaan hyvin vaietusta aiheesta, raskaudesta: Annoin lukijoiden kärsiä pienen ensisynnyttäjän kaikki tuskat ensimmäisestä päivästä alkaen, kun hän aavisti lapsensa olemassaolon, siihen asti kun kätilö seisoi vieressä valkoisessa teurastajanesiliinassaan pieni vastasyntynyt neiti sylissään, kun "huoneessa haisi teurastukselta". ... Monet hämmästyivät siitä, että nainen kykeni puhumaan niin avoimesti tällaisista "häpeällisistä" asioista." (105). Tässä kirjassa Branting myös esitti parannuksia yhteiskunnallisiin epäkohtiin, esimerkiksi lastentarhoja ja päiväkoteja työssäkäyvien äitien avuksi sekä "yhteistaloja", joissa omaan asuntoon saattoi saada valmiiksi laitetun ruoan (106).

Suomalaisesta näkökulmasta aika huvittava kohta kirjassa oli se, kun Branting moitti ruotsalaisia liiasta synkkyydestä ja liian runsaasta alkoholin käytöstä verrattuna esimerkiksi tanskalaisiin.

Vielä itse nobelistista. Hjalmar Branting (1860-1925) oli varakkaan porvarissuvun vesa (hän kävi koulua yhdessä tulevan kuninkaan Kustaa V:n kanssa), mutta hän kiinnostui marxismista ja työväenaatteesta jo nuorena. Hän hylkäsi luonnontieteelliset opinnot ja siirtyi toimittamaan sosialistisia lehtiä. Vuonna 1889 hän oli mukana perustamassa sosiaalidemokraattista työväenpuoluetta, ja kun hänestä vuonna 1920 tuli Ruotsin pääministeri, hän oli ensimmäinen demokraattisesti maansa johtoon päässyt vasemmistolainen poliitikko maailmassa (tätä ennen hän oli ollut jo esimerkiksi valtiovarainministerinä). Hän kannatti koko elämänsä ajan rauhanomaista yhteiskunnallista muutosta ja vasemmiston pääsyä valtaan demokraattisin keinoin. Nobelin rauhanpalkinnon hän sai työstään Kansainliitossa ja kansainvälisestä rauhantyöstään; hän halusi levittää rauhanomaisia näkemyksiään myös muiden maiden vasemmistopuolueisiin. (Wikipedia)

Anna Brantingin kirjan mukaan (s. 140-145) Nobelin palkinto annettiin osaksi siitä, että Hjalmar Branting vuosina 1895 ja 1905 kannatti väkivallatonta ratkaisua, kun Norja halusi erota Ruotsista "unionikriiseissä". Branting tuomittiin kolmen kuukauden vankeuteen vaarallisista puheista 1895, mutta tuomio muutettiin sakoiksi. Hän taisteli mm. yleisen äänioikeuden (varmaankin myös naisille!) ja rajoitetun työajan puolesta.

Lisäys 16.12.21.

Anna Branting: Min långa resa. Boken om Hjalmar och mig, 1945. (Ilmeisesti Thyra Öhrvallin kanssa.) Medéns förlags aktiebolag. 208 sivua.