Ángeles Encinar (ed.): Cuentos de este siglo. 30 narradoras españolas contemporáneas, 1996 (Tarinoita tältä vuosisadalta. 30 nykyajan espanjalaista naiskertojaa, osa 2)

Tässä kuvaukset tämän espanjalaisiin naiskirjailijoihin keskittyvän kokoelman loppupuoliskon novelleista (alkuosan tarinoista tässä). Kirjassa näkyy Espanjan moni-ilmeisyys: monet kirjan kirjailijoista ovat syntyneet Barcelonassa tai muualla Kataloniassa ja ovat siis usein kirjoittaneet katalaaniksi, eivät espanjaksi, Mallorcalla syntyneen Carme Rieran teokset on samoin käännetty espanjaksi (katalaanista?), ja edellisen bloggauksen Marina Mayoral on galicialainen (Galiciassa puhutaan omaa, portugalia muistuttavaa kieltään galegoa), vaikka hän kirjoittaakin espanjaksi.

Kirja oli oikein nautittava: lähes jokainen novelli oli mielenkiintoinen, vahva ja hallittu kokonaisuus (vaikka mukana olikin muutama, jota en ymmärtänyt ollenkaan kielellisesti tai muuten). Tämä kertoo kirjoittajien taidosta, koska novellit ovat lyhyitä, useimmat alle kymmensivuisia, ja kiinnostavan tarinan kirjoittaminen näin lyhyessä muodossa on varmasti vaikeaa. Kirja osoittaa sen, että vaikka uudemmissakin novellikokoelmissa (kuten toisessa espanjankielisessä antologiassa) naiskirjailijoita saattaa olla hyvin vähän, tämä ei johdu siitä, että naisten kirjoittamia hyviä novelleja olisi vähän. Se osoittaa myös sen, että tällaisia "naiskokoelmia" tarvitaan.

* Lourdes Ortiz: El inmortal (Kuolematon). Variaatio Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvasta (joka myös mainitaan tarinassa). Mies on jo pikkupoikana päättänyt olla vanhenematta ja siis myös kuolematta ja on tullut siihen tulokseen, että nämä asiat johtuvat ainoastaan siitä, että niihin uskoo. Novellissa on kiinnostava sivujuonne siitä, miten miehen kanssa seurustelevat naiset kaipaavat muistoja, tunteita ja nostalgiaa, joita ei ajan ulkopuolella elävällä ole. (1943 -, 8 s.)

* Cristina Fernández Cubas: Ausencia (Ausencia (naisen nimi) / Poissaolo). Nainen huomaa yhtäkkiä kahvilassa istuessaan, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, mikä hänen nimensä tai ammattinsa on, missä hän asuu ja onko hänellä perhettä. Vieressään olleen laukun tavaroiden avulla hän alkaa alun paniikin jälkeen selvittää asiaa, mikä johtaa hänet uuteen oivallukseen elämästä. Sinä-muodossa kerrottu tarina. (1945 -, 15 s.)

Montserrat Roig: Madre, no entiendo a los salmones (Äiti, en ymmärrä lohia). Novellin alussa ja lopussa äiti keskustelee lapsensa kanssa lohien nousemisesta kutemaan syntymäjokiinsa ja niiden kuolemisesta siellä. Niiden välissä kerrotaan Norman käynnistä syksyllä pohjoisessa hautausmaalla vanhan tasavaltalaisen kanssa, ja tämän muistoista sodasta. En juurikaan ymmärtänyt tätä novellia. (1946-1991, 6 s.)

Ana María Moix: El color del deseo (Halun väri). Nuorukainen tarkkailee joka iltapäivä viikunapuun alta kotonaan vierailevan naistaiteilijan työtä, tämän valkeita siroja käsiä sekä olemusta tämän kuvatessa kankaalle liilaa bougainvilleaköynnöstä, ja on mustasukkainen ja vihainen talossa vierailevalle miehelle. Myös sinä-muodossa kerrottu 7-sivuinen novelli, joka on kokonaisuudessaan yhtä kappaletta, ja jossa objekti ja subjekti vaihtavat lopussa paikkaa. (1947-2014, 7 s.)

Soledad Puértolas: El jardín de la señora Mussorgsky (Rouva Mussorgskyn puutarha). Amerikkalaiseen lähiöön vierasmaalaisuudestaan huolimatta hyvin kotoutunut rouva Mussorgsky viihtyy kauniin puutarhansa ympäröimänä hyvin, ja kaikki pitävät ystävällisestä vaikkakin vaiteliaasta rouvasta, mutta kukaan ei tiedä hänestä paljonkaan. Puutarha ja sen kukat ovat rouva Mussorgskyn intohimo, ja ne ovatkin lähiössä nähtävyys. Sitten järjestetään kilpailu alueen kauneimmasta puutarhasta, mikä johtaa kriisiin. (1947 -, 13 s.)

* Carme Riera: La dame à la licorne (Nainen ja yksisarvinen). Nainen perii tapaturmaisesti kuolleelta vanhalta bibliofiili-sedältään Jaimelta kummallisia vanhoja kirjoja. Niihin ja niiden kuviin tutustuessaan hän löytää tarinan yksisarvisesta, ja alkaa tapahtua outoja asioita. Novellissa on sen alusta alkaen jonkin verran pahaenteinen tunnelma sedän erikoisen talon ja naisen siinä asuvan niljakkaan, moralisoivan miesserkun takia. Tarinan ranskankielinen nimi viittaa kuuteen kuuluisaan 1500-luvun ranskalaiseen kuvakudokseen ja niihin liittyvään myyttiin yksisarvisesta, jonka voi pyydystää vain neitsyt. (1948 -, 10 s.)

* Rosa Montero: Parece tan dulce (Hän vaikuttaa niin suloiselta). Mies kertoo ihastuttavasta vaimostaan ja suhteestaan tähän. Alussa molemmat rakastivat toisiaan intohimoisesti, mutta nyt vaimo on miehen pahin vihollinen, vielä pahempi kuin muut ihmiset, joista harvoihin mies luottaa. Paria sitovat kuitenkin monet siteet. Novellin teemaksi nousee ehkä ristiriita sen välillä, miltä asiat näyttävät ja miten ne todella ovat. (1951 -, 7 s.)

Mercedes Soriano: Viernes tráfico (Perjantain liikenne). Mies ei tule sovituille treffeille baariin perjantai-iltana, ja nainen kärsii ajatustensa takia. (1953-2002, 7 s.)

* Pilar Pedraza: Las cosas de palacio (Palatsin asiat). Kunnanhallitus ja sen naispormestari ovat päättäneet järjestää kunnianosoituksen hiljattain kuolleelle nuorelle miesrunoilijalle. Suunnitellun sovinnaisen runon asemesta tilaisuudessa kuullaankin aivan toinen runo. (1951 -, 9 s.)

* Pilar Cibreiro: Días de lluvia (Sadepäiviä). Muistoja pitkään jatkuneista sadepäivistä, naisista ja nuorista tytöistä kertovista vahvoista tarinoista, tutkimusretkistä ullakolla sekä Kuubassa onnettomasti rakastuneesta naapurin miehestä. Pidin novellin kerrontatyylistä, mutta se vaikutti osalta pidemmästä kokonaisuudesta. (1952 -, 3 s.)

Paloma Díaz Mas: La fiesta pasa (Juhlakulkue menee ohi). Nainen seuraa ikkunasta väkijoukkoa ja juhlaa sekä pelkää tai tuntee eroavansa ruumiistaan. Novelli oli monimutkaisesti kirjoitettua tajunnanvirtaa ja minun oli hyvin vaikea ymmärtää sitä; se on omistettu kaikille skitsoideille ihmisille. (1954 -, 3 s.)

* Laura Freixas: El asesino en la muñeca (Tappaja ranteessa). Nainen puhuu "herra johtajalle" sinä-muodossa ja hallitsee keskustelua täysin; hän ei kuuntele toista ollenkaan vaan on keskittynyt kokonaan omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa, ainakin ennen loppua. Hän on "naimisissa tappionsa kanssa" ja ajattelee koko ajan kuoleman väistämättömyyttä, omaa ja muiden ("tappaja ranteessa" on aika). Miksi katsotte minua niin kuin eläisin, niin kuin olisin elossa, niin kuin ihminen katsoo toista ihmistä? ... Jättäkää minut rauhaan, ettekö näe että itken...? Miksi kätenne lähestyy minua? Varokaa! Tartun siihen haaksirikkoisen raivokkuudella, ripustaudun kaulaanne ja hukutan teidät, taskuni ovat täynnä kiviä. ... Miten on mahdollista elää? Miten se on mahdollista? Pidin tästä novellista paljon. (1958 -, 5 s.)

* Mercedes Abad: Una bonita combinación (Erinomainen yhdistelmä). Lontoossa asuvat Louise ja Albert Cromdale ovat ihanneaviopari, jonka onni tuntuu vain kasvavan vuosien kuluessa. Heidän sekä hyvät että huonot puolensa sopivat mainiosti yhteen. Kauhuväritteinen novelli paljastaa, millä keinoin tämä onni on saavutettu. (1961 -, 4 s. Abadilta on suomennettu kirja Veri.)

Beatriz Pottecher: Vete como se va mi cuerpo. Tajunnanvirtamainen, todella vaikea novelli, josta en tajunnut mitään muuta kuin että siinä on poika (nuori? aikuinen?), joka on inhonnut äitiään ehkä syntymästään lähtien ja jolla on oletettavasti ongelmia kehonsa kanssa. (1961 -, 4 s.)

* Belén Gopegui: En desierta playa (Autiolla rannalla). Nuori mies, joka on joutunut keskeyttämään opintonsa ja tekemään päivisin tylsää työtä ja on katkera rahattomuudestaan, käy kahtena päivänä viikossa kirjastossa lukemassa vakoojaromaaneja ja dekkareita, koska nauttii niistä. Joku aluksi tuntematon ihminen on kuitenkin alkanut alleviivata kirjan keskivaiheilla syyllisen nimen, mikä raivostuttaa nuorukaista, ja sinä-muodossa kirjoitettu novelli on eräänlainen pitkä kirje tälle miehelle. Novellin lopussa nuorukainen alkaa harkita muunkinlaisten kirjojen lukemista. (1963 -, 10 s. Gopeguilta on suomennettu kirja Aukko kartalla.)

Kannen kuva on selvästikin yksityiskohta jostakin maalauksesta, ja vaikka pidin kuvaa ensinäkemältä aika tylsänä, naisen suora katse ja hymy ovat muuttuneet koko ajan kiehtovammiksi. En löytänyt kirjasta maalauksen tekijää tai nimeä, mutta ehkä se on jostakin espanjalaisille yhtä tutusta taideteoksesta kuin mitä meille suomalaisille ovat esimerkiksi jotkin Hugo Simbergin, Helene Schjerfbeckin tai Akseli Gallen-Kallelan maalaukset.

Helmet-haaste 28. Kirjailija on Välimeren maasta.

Ángeles Encinar (ed.): Cuentos de este siglo. 30 narradoras españolas contemporáneas, 1996 (Tarinoita tältä vuosisadalta. 30 nykyajan espanjalaista naiskertojaa). Femenino Lumen. En löytänyt kannen maalauksen tekijän nimeä. 320 sivua sekä 29 sivun bibliografia.

Ángeles Encinar (ed.): Cuentos de este siglo. 30 narradoras españolas contemporáneas, 1996 (Tarinoita tältä vuosisadalta. 30 nykyajan espanjalaista naiskertojaa)

Lisää espanjankielisiä naisten kirjoittamia novelleja (muita espanjankielisiä novellikokoelmia tässä). Jaan bloggauksen kahteen osaan, koska kirjailijoita on niin paljon. Spoilerivaroitus: paljastan joidenkin kertomusten juonen suureksi osaksi.

Pidin ainakin tästä alkuosasta paljon: kertomukset ovat eläviä ja kiinnostavia, ja henkilöiden kokemiin tunteisiin on helppo samaistua ja ymmärtää heidän ajatuksiaan (olettaen että ymmärsin tekstin, pari novellia oli minulle tyylinsä takia liian vaikeita). Novellit ovat lyhyitä, mutta ne ovat taitavasti kirjoitettuja ja hallittuja kokonaisuuksia sekä avaavat hyvin ikkunoita toisiin todellisuuksiin ja kokemisen tapoihin. Aiheiltaan ne vaihtelevat paljon - vaikka monen aiheena on naisen ja miehen välinen rakkaus, näkökulma tähän vaihtelee, ja tarinoissa kerrotaan myös esimerkiksi ystävällisyydestä, yksinäisyydestä ja koirista. Näitä kirjailijoita voisi lukea enemmänkin.

* Rosa Chacel: Ofrenda a una virgen loca (Uhrilahja hullulle neitsyelle). Reportteri tarkkailee kadulla mitäänsanomattoman näköistä naista, joka aina välillä uskoo tapaavansa rakastettunsa, jolloin hänestä tulee nuori, kaunis ja säteilevä, kuin kevät, kunnes hän taas palaa entiseen olotilaansa. Tarkkailija haluaa kirjoittaa hänestä artikkeleita, tehdä hänestä filmejä ja maalata hänestä tauluja, mutta todellisuudesta vieraantuneelle naiselle itselleen hän ei voi puhua. Novellin taitava ja kaunis kerronta piti otteessaan, vaikka siinä tapahtui hyvin vähän. (1898-1994, 11 s.)

María Teresa León: El viaje (Matka). Hankala luettava: vaikka olisin ymmärtänyt lauseen kaikki sanat (enkä aina edes ymmärtänyt), en useinkaan ymmärtänyt lauseen merkitystä, koska tarinan kirjoitustyyli oli niin runollista ja assosiatiivista. Novellissa on kuitenkin luultavasti kyse pakolaisuudesta: ahdistavia tunteita kokeva nainen matkustaa meren yli Kotkan selässä, joka haavoittuu matkalla, perillä kysytään passia, ja häntä uhkaavat lähtöpaikassa Kettu ja Susi. (1904-1988, 7 s.)

* Mercè Rodoreda: El río y la barca (Joki ja vene). Koko ikänsä makean veden kosketuksesta nauttinut nainen muuttuu kalaksi soutumatkallaan joella, ja pitää tästä (novellin viimeinen lause antaa ymmärtää, että hän muuttuu muutaman vuoden päästä taas joksikin muuksi, ehkä ihmiseksi). Täysin realistisena alkanut kertomus muuttuu melkein huomaamatta hieman kauhuväritteiseksi fantasiaksi. (1908-1983, 5 s. Rodoredalta on suomennettu teos Timanttiaukio.)

* Carmen Kurtz: Vino de lejos (Hän tuli kaukaa). Guineassa työskennellyt mieslääkäri palaa jouluaattona kolmen vuoden poissaolon jälkeen kotiin Espanjaan ja odottaa paljon joulupäivällistä vanhempiensa ja sisarustensa kanssa. Ensin hän haluaa kuitenkin täyttää lupauksensa ja menee kertomaan eräälle naiselle tämän miehen, hyvin epämiellyttävän juopon, kuolemasta Afrikassa. Illan suunnitelmat muuttuvat, kun naisen pienet lapset luulevat häntä isäkseen. Tarina ystävällisyydestä. (1911-1999, 4 s.)

Mercedes Salisachs: El engaño (Huiputus). Miehensä kuoleman jälkeen vanhempi nainen on tuntenut itsensä hyvin yksinäiseksi - kolme aikuista poikaa puolisoineen käyvät vain harvoin, ja vahvuudestaan ylpeä nainen ei halua vaivata heitä. Sitten poikien vierailuista tulee kuitenkin tavallisia. Nainen nauttii, kunnes saa tietää olevansa kuolemaisillaan. Hän ymmärtää poikiensa tienneen tästä ennen häntä, muttei puhu sairaudestaan heille mitään. (1916-2014, 6 s. Salisachsilta on suomennettu romaani Ylpeät silmät.)

* Elena Soriano: Las "Bachas" (Kuopat(?)). Köyhän kylän tytöt leikkivät (puolijalo?)kivilouhimon lumotussa maailmassa; siellä heillä on värikkäitä kristalleja ja loistavia palatseja. Heidän itseoikeutettu johtajansa on mielikuvituksekas Mariita, joka kieltäytyy hyväksymästä louhimon uppoamista veteen sateiden aikana. (1917-1996, 8 s.)

Carmen Laforet: Rosamunda. Epäonnistuneelta pakomatkaltaan ikävän miehensä luo junassa palaava nainen on keksinyt itselleen toisen nimen ja sen mukana luonut mieleensä itselleen uuden identiteetin sekä hohdokkaan, loisteliaan elämän. (1921-2004, 6 s.)

Carmen Martín Gaite: Retirada (Vetäytyminen). Tajunnanvirtamainen novelli, josta en ymmärtänyt muuta kuin sen, että kaikille ja kaikelle vihainen nainen kulkee kadulla ja että kadulla kävelee paljon myös sotilaita. (1925-2000, 7 s.)

Ana María Matute: Muy contento (Erittäin tyytyväinen). Aina vanhempiensa, tätinsä ja sitten morsiamensa Elisan ohjailtavissa ollut minäkertojamies näkee Elisan kanssa otetussa yhteiskuvassa itselleen täysin vieraan naisen, ja päättää viettää koko loppuelämänsä yksin. Vaikka hän elää ulkopuolelta lukitussa huoneessa, hän on erittäin tyytyväinen. (1925-2014, 7 s. Matutelta on käännetty romaanit Ensimmäiset muistot ja Sotilaat itkevät öisin.)

* Josefina Aldecoa: El juez (Tuomari). Nainen ja mies, äiti ja isä, keskustelevat kylmästi olohuoneessa heidän pienen poikansa leikkiessä ja kuunnellessa. Novellin lopussa poika saa sanoa mielipiteensä siitä, kumman luona haluaisi asua. (1926-2011, 7 s.)

* Concha Alós: La otra Bestia (Toinen Peto). Lila on koko ikänsä kantanut mukanaan syntymän aikana tukehtunutta kaksossisartaan, Petoa, joka on aina moittinut, uhkaillut ja kiusannut häntä. Lila on luopunut kaikesta mennäkseen naimisiin paljon rakastamansa Nicon kanssa, joka on vuosien avioliiton ja lasten saamisen jälkeen kuitenkin vieraantunut hänestä. Ahdistuneen Lilan mennessä tutkimaan ase laukussaan nimetöntä vihjettä Nicon kohtaamisesta toisen naisen kanssa Peto saa hänestä yhä vahvemman otteen. Intensiivinen ja vahva novelli, jossa on vaikea tietää mikä on totta ja mikä ei, mitä tapahtuu ja mitä ei. (1926-2011, 13 s.)

* Esther Tusquets: Recuerdo de Safo (Sapfon muisto). Nainen kertoo mäyräkoiransa tarinan syntymästä, tai oikeastaan hedelmöityksestä, kuolemaan. Yllättävän mielenkiintoinen novelli. (1936-2012, 12 s.)

* Ana María Navales: Té sin azúcar (Sokeritonta teetä). Naisen kirje sairauteen kuolleelle rakastetulleen. Kauniisti kirjoitettu kirje on täynnä kaipausta ja muistoja, rehellisyyttä ja kipua. Nainen on taiteilija ja heillä on miehen kanssa ollut molemmilla paljon rakastajia, niin miehiä kuin luullakseni naisiakin, mutta he ovat silti aina olleet uskollisia toisilleen. Heidän välillään ei ole kuitenkaan ollut seksiä, mistä eräs heidän ystävänsä on sanonut, että rakkaus ilman seksiä on kuin tee ilman sokeria. He ovat tavanneet vuonna 1915, heidän suhteensa on ollut kolmiodraama jonka kolmas osapuoli on ollut Ralph, heidän luonaan on käynyt paljon ystäviä, nainen on tehnyt itsemurhan miehen kuoleman jälkeen, he ovat asuneet Ham Sprayssa ja kaikki novellin ihmiset ovat englantilaisia. Eli tämä alkoi kuulostaa tositarinalta, niin kuin olikin: kyse on Bloomsburyn ryhmään kuuluvasta taidemaalarista Dora Carringtonista, tämän aviomiehestä Ralph Partridgesta sekä kirjailija Lytton Stracheysta (joista kenenkään nimeä ei mainita novellissa Ralphin etunimeä lukuun ottamatta). Lyhyydestään huolimatta novelli piirtää hyvin elävän kuvan päähenkilöidensä suhteesta ja rakkaudesta toisiinsa. (1939-2009, 6 s.)

Elena Santiago: Paca, mujer... (Paca, kuule...). Toinen kirje sairauteen kuolleelle rakastetulle, mutta tässä mies kirjoittaa vaimolleen. Aviopari on tehnyt kaiken yhdessä, vaimo Paca on kysynyt kaikesta mieheltään Tomásilta ja pitänyt tästä huolta, ja heidän suhteensa on ilmeisesti erilaisista rooleista huolimatta ollut tasa-arvoinen. Kirjeen sävy on vihainen - miten Paca on uskaltanut kuolla kysymättä siihen lupaa Tomásilta? - mutta myös epätoivoinen ja joka suuntaan törmäilevä ja kuvaa hyvin miestä, joka ei ole tottunut käyttämään sanoja ja on nyt tilanteessa, josta ei näe ulospääsyä koska ei pysty kuvittelemaan elämää ilman vaimoaan. (1941-2021, 5 s.)

* Marina Mayoral: Querida amiga (Rakas ystävä). Jo iäkäs nainen kirjoittaa pitkän kirjeen televisiossa näkemälleen tuntemattomalle naiselle ja kertoo siinä nyt kuolleesta nuoruudenrakkaudestaan, koska ei voi keventää sydäntään kenellekään muulle. Köyhään vuoristokylään syntynyt tyttö on rakastanut pienestä pitäen vähän rikkaamman talon melkein samanikäistä poikaa ja tämä häntä, mutta pojan vanhemmat eivät tahdo itselleen köyhää miniää. Kaikki nuorten läheiset juonittelevat erottaakseen heidät ja onnistuvatkin siinä - tyttö menee naimisiin toisen kanssa. Hän kuitenkin rakastaa poikaa koko ikänsä. Rakkaustarinan lisäksi novelli on kuvaus ulkonäön ja käyttäytymisen vaikutuksesta ihmisten käsityksiin nuoresta naisesta ja siis tytöille asetetuista rooliodotuksista, ja sen kieli on sujuvaa ja aidon tuntuista. (1942 -, 13 s.)

Kirjassa on novellien lisäksi lähes 30-sivuinen bibliografia espanjan- ja englanninkielisistä artikkeleista ja kirjoista, joissa käsitellään kirjan kirjailijoita ja heidän teoksiaan.

Helmet-haasteessa tämä sopii tietysti kohtaan 18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (vaikka tarkoitus olisi saada siihen espanjaa epätavallisempikin kieli), ja kielen takia myös kohtaan 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan.

Ángeles Encinar (ed.): Cuentos de este siglo. 30 narradoras españolas contemporáneas, 1996 (Tarinoita tältä vuosisadalta. 30 nykyajan espanjalaista naiskertojaa). Femenino Lumen. En löytänyt kannen maalauksen tekijän nimeä. 320 sivua sekä 29 sivun bibliografia.

Cuentos breves para leer en la cama, 2009 (Lyhyitä tarinoita sängyssä luettavaksi)

Jatkoin taas espanjankielisten novellien lukemista (aikaisemmista kokoelmista täällä ja täällä). Tämä oli tapahtumapaikoiltaan, tapahtuma-ajoiltaan ja kirjoitustyyleiltään hyvin vaihteleva kokoelma, mutta kaikki sen tarinat liittyvät rakkauteen tai seksiin, mikä olisi ehkä pitänyt tajuta kirjan nimestä ja hauskasta kansikuvasta. Itse kuitenkin luen sängyssä mitä tahansa, aiheesta riippumatta. Kirjassa oli sulassa sovussa sekä humoristisia että vakavia tarinoita. Mukana oli novelleja, josta pidin, mutta yleensä ottaen monet kirjan tarinat jäivät minulle vähän ulkokohtaisiksi. Vaikka tämä on näin uusi kokoelma, vain kolme kirjan 17 novellista on naisten kirjoittamia. Paljastan tässä novellien juonet melkein kokonaan.

Francisco Ayala: Cuento viejo (Vanha tarina). Kummallisen keskiaikaisen tarinan uudelleenkerronta: äiti harrastaa varsinaisesti tarkoittamattaan ja poikansa tietämättä seksiä tämän kanssa ja synnyttää tälle tyttären, jonka kanssa poika menee myöhemmin naimisiin tietämättä kuka tämä on. Tarina vain kerrotaan neutraalisti ottamatta siihen kantaa. (Espanja, 6 s.)

Mario Benedetti: Vaivén (Keinuminen). Nuoren naisen ja miehen filosofisia, runollisia ja syvällisiä ajatuksia tai sanoja rakastellessa, ja rakastelun hetkien kuvausta. (Uruguay, 8 s.)

Luis Mateo Díez: El sueño (Uni). Kuvaus painajaisesta ja pelottavasta heräämisestä. Koko novellissa on vain neljä lyhyttä lausetta kahdella ja puolella rivillä. (Espanja, 1 s.)

* Carlos Fuentes: Un alma pura (Puhdas sielu). Pitkä kirje Juan Luisille tätä rakastaneelta naiselta, Claudialta. Claudia ja Juan Luis ovat kasvaneet yhdessä Meksikossa kuin sisarukset, mutta Meksikon nurkkakuntaisuutta inhoava mies on muuttanut opiskeluaikana työskentelemään YK:ssa Euroopassa ja kertonut naiselle elämästään, ajatuksistaan ja rakkauksistaan kirjeissä. Nainen on kuunnellut. Hyvin kirjoitettu novelli, jonka asetelma kuitenkin ärsytti. (Meksiko, 22 s.)

* Almudena Grandes: Amor de madre (Äidinrakkaus). Hurja novelli äidistä, joka haluaa tyttärensä Mariannen pysyvän aina iloisena, tottelevaisena pikkutyttönä, silloinkin kun tämä on kasvanut aikuiseksi. Äiti on novellin minäkertoja ja novellin vahvuus syntyy siitä, että lukija näkee asiat lopulta aivan eri tavalla kuin äiti, vaikka tämä kertoo koko ajan asiat vain omasta, hyvin vääristyneestä näkökulmastaan. (Espanja, 9 s.)

Joaquín Leguina: El desahogo (Helpotus). 11-vuotias poika kertoo äitinsä täysihoitolaan vuoden 1947 Espanjassa saapuvasta kauniista Maruchasta. Marucha tulee setänsä (tai "setänsä") kanssa ja jää täysihoitolaan asumaan; setä käy ajoittain vierailuilla tämän luona. Myöhemmin Marucha katoaa rannalla, mikä järkyttää sekä poikaa että hänen äitiään kovasti, mutta vuosien jälkeen hän löytyy uudelleen toisesta maanosasta. Eräänlainen rakkaustarina. (Espanja, 14 s.)

Manuel Longares: Morbo (Sairaalloinen kiinnostus). Mies kertoo (kuvailee, kiistelee, höpöttää) tyttöystävälleen siitä, kun on kadulla kävellessään kuullut (ja huoneen hämäryyden takia vain kuullut yksittäisiä lauseita) pikkuikkunasta jonkin vieraan pariskunnan harrastavan seksiä kellarissa. Tarinassa oli niin paljon puhekielisiä ja seksiin liittyviä sanoja, että ymmärsin siitä vain osan. (Espanja, 9 s.)

* Javier Marías: En el viaje de novios (Häämatkalla). Vaimo tuntee olonsa häämatkalla huonovointiseksi ja nukkuu hotellin sängyssä samalla kun mies katselee parvekkeelta katuelämää. Mies näkee kadulla täysin vieraan naisen, joka selvästi odottaa jotakuta kärsimättömänä. Lopulta nainen huomaa myös hänet ja mies ymmärtää hänen reaktiostaan naisen odottaneen juuri häntä. Novelli loppuu siihen, kun nainen on tulossa koputtamaan hotellihuoneen ovelle. (Espanja, 6 s.)

José María Merino: Lolito. Poika tai nuori mies Lito ostaa syrjäkylässä asuvalle sedälleen kaupungista tämän pyytämiä erotiikkaan liittyviä asioita. Etsiessään Lolitaa hän päätyy sulkemisaikaan kirjakauppaan, jonka kaunis naismyyjä osoittaa selvästi olevansa kiinnostunut hänestä. (Espanja, 2 s.)

* Juan José Millás: Solo de moto (Vain moottoripyörällä). Keski-ikäinen Vicente kuvittelee vaimonsa tietämättä nukkumaan käydessään jännittäviä moottoripyöräretkiä ihanissa maisemissa vaimo ohjaimissa, molemmat nuorina, täynnä vapauden huumaa. Hän alkaa odottaa nukkumaanmenoaikaa yhä innokkaammin, hankkii mustan pyjaman ja moottoripyöräilijän lasit ja alkaa jopa perehtyä mekaniikkaan. Kuvitelluilla retkillään hän alkaa olla kuitenkin yhä huolestuneempi mahdollisista haavereista, alkaa moittia vaimoaan vaarallisesta ajosta, siirtyy tylsiin ajomaisemiin ja on lopulta iloinen, kun vaimo menettää kuvitelmassa ajokorttinsa. Tämän jälkeen Vicente alkaa nukkumaan käydessään kuvitella olevansa lintu. (Espanja, 4 s.)

* Rosa Montero: Mi hombre (Aviomieheni). Yli 20 vuotta kestäneeseen avioliittoonsa tyytymätön nelikymppinen nainen kuvailee tylsää, proosallista ja laiskaa aviomiestään. (Espanja, 4 s.)

* Augusto Monterroso: El dinosaurio. Kun heräsin, dinosaurus oli vieläkin siinä. Tässä tarina kokonaisuudessaan. (Honduras / Guatemala, 1 s.)

Juan Carlos Onetti: Luna llena (Täysikuu). Viisikymppinen kirjallisuuskriitikko Carmencita pohtii yksin yöllä kehonsa rapistumista, nuoruuden katoamista ja parikymppistä miesystäväänsä. Tässä novellissa tuntui, ettei miesten kannattaisi kirjoittaa naisista. (Uruguay, 4 s.)

Carme Riera: Un poco de frío para Wanda (Vähän kylmää Wandalle). Boumond-Foullatin varakreivi ja tämän poika rakastavat kumpikin samaa naista, lumoavaa ja jalosukuista Wandaa (isällä ei ole oikeastaan mitään yhteistä ihastusta vastaan, estääpä poikaa avioitumasta tavallisen rahvaan naisen kanssa). Wanda suostuu seksiin kuitenkin vasta viileällä ilmalla syksyn tultua, ei kesähelteellä, minkä takia poika menee äärimmäisyyksiin viileän ilmaston järjestämiseksi huomaamattomasti ja häiritsemättömästi isän ja pojan kartanoon jo kesän aikana. Loppujen lopuksi käy kuitenkin huonosti ja poika vihaa vanhanakin ilmastointilaitteita. (Espanja, 10 s.)

Manuel Rivas: Carmiña. Mies kertoo baarimikolle seurustelustaan yksinäisessä kylässä kauniin Carmiñan kanssa. Asian etenemistä häiritsee kuitenkin vakavasti Carmiñan koira Tarzán, joka haukkuu ja uhkailee miestä koko ajan. Carmiña ei välitä koiran häirinnästä ja kun mies karkottaa ja lopulta tappaa Tarzánin, Carmiñakin menettää mielenkiintonsa. (Espanja, 5 s.)

* Albert Sánchez Piñol: Sólo dime si aún me quieres (Sano minulle vain rakastatko minua vielä). Kaunis Marta ja komea Alfred menevät naimisiin. Alfred rakastaa vaimoaan ja on tyytyväinen kaikkeen paitsi anopin lahjoittamaan kammottavan rumaan isoon vaatekaappiin. Eräänä päivänä hän tapaa kaupungilla kuubalaisen naisen johon rakastuu selittämättömästi heti ja tuo tämän kotiinsa; vaimon saapuessa hän työntää naisen vaatekaappiin. Tämä kuitenkin katoaa kaapista, samoin muut Alfredin sinne laittamat asiat. Pienet asiat kuitenkin ilmaantuvat takaisin kaappiin melko nopeasti ja näin Alfred odottaa joka päivä puoliksi toiveikkaana, puoliksi kauhuissaan kuubattaren saapumista. Vuosikymmenten jälkeen näin käykin, mutta kaapista ilmaantuu samalla myös lukuisia noloja miehiä. Marta hacía de la vida una casa; la cubana, que la vida fuera verdad. (Espanja, 18 s.)

* Juan Eduardo Zúñiga: 10 de la noche, Cuartel del Conde Duque (Kello kymmenen illalla Conde Duquen kaupunginosassa). Mies ja nainen tapaavat illalla talvella ilmeisesti Espanjan sisällissodan aikaan tyhjässä lämpimässä leipomossa rakastellakseen, vaikka paljastuessaan heidät ammuttaisiin heti. Ehkä kertomus siitä, miten rakkaus uhmaa ympäröivää sotaa. Pitkiä lauseita ja hyvin yksityiskohtaista kerrontaa havainnoista, mistä syntyy runollinen vaikutelma. (Espanja, 9 s.)

Helmet-haaste 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

Edit 22.1.23.

Juantxu Herguera Casado ja Alfredo Blanco Solís (toim.): Cuentos breves para leer en la cama, 2009. Punto de lectura. Kannen suunnittelu: María Pérez-Aguilera. Kannen kuva: Getty Images. 143 sivua.

17 narradoras latinoamericanas, 2001 (1996) (17 latinalaisamerikkalaista naiskertojaa)

Tämä bloggaus ehtii vielä sopivasti naistenviikolle.

Luin muutama kuukausi sitten vanhempien eteläamerikkalaisten novellien kokoelman, mikä innosti minut hankkimaan lisää espanjankielisiä novellikokoelmia. Tähän kirjaan on koottu eteläamerikkalaisten naisten (brasilialaista Clarice Lispectoria lukuun ottamatta kaikki espanjankielisiä) tarinoita vuosilta 1966-1992, eli se on melkoinen helmi vieraisiin kirjailijoihin ja vieraisiin maihin tutustumisen kannalta. Novellien yhteydessä kirjassa on kuva kirjailijasta, lyhyt esittely tästä sekä useimmiten juuri tätä kirjaa varten kirjoitettu alle sivun pituinen teksti, jossa novellin kirjoittaja pohtii kirjailijuuttaan. Nämä kirjoittamista käsittelevät tekstit olivat usein oikein mielenkiintoisia ja hyvä idea tällaisessa novellikokoelmassa.

Kirjassa on kirjallisuudentutkija(?) Ramón Luis Acevedon kirjoittama pitkähkö esipuhe, jossa hän toteaa, että eteläamerikkalaisten naisten kirjallisuus on monipuolista, kiinnostavaa ja hyvää kirjallisuutta, ei vain naisten kirjallisuutena vaan yleensä kirjallisuutena. Kirjan toimittajan nimi on hyvin piilotettu, mutta ilmeisesti toimittaja on Carmen Rivera Izcoa. Kirja on suunnattu nuorille lukijoille ja varmaankin sen takia useimmat novellien päähenkilöt ovat lapsia tai nuoria, mutta novellit eivät ole muuten mitenkään lapsellisia.

Pidin useimmista kirjan tarinoista, mutta mikään ei tuntunut ihan järisyttävältä, mikä saattoi johtua myös siitä, että luin kirjaa espanjaksi - vaikka mikään kirjan novelleista ei tuntunutkaan ylivoimaiselta ymmärtää, kaunokirjallisen tekstin vivahteita on vaikea ymmärtää vieraammalla kielellä hyvin. Kirjassa on myös puutos - siinä ei ehkä ollut yhtään eteläamerikkalaisten alkuperäiskansojen kirjailijan novellia, vaikka tällaisiakin kirjailijoita luulisi neljännesvuosisata sitten olleen.

Tässä kuvaukset novelleista (saattavat paljastaa juonista aika paljon).

Cecilia Absatz: La siesta. Preesensissä kerrotussa tarinassa nuori tyttö menee tukahduttavan kuumana päivänä vierailulle ystävänsä Luisiton luo, mutta Luisiton isoveli Salo herättää hänessä kosketuksellaan uusia tunteita ja hän menee seuraavanakin päivänä tämän luo. Vaikka asiat eivät etene kovin pitkälle, tytön elämään tulee voimakkaita ajatuksia ja tuntemuksia, joita siinä ei ennen ole ollut. (7 s, 1976, Argentiina, 1943-)

* Claribel Alegría: La abuelita y el Puente de Oro (Isoäiti ja Kultainen silta). Manuelin isoäiti päätti tienata rahaa kokkaamalla (hallituksen?) sotilaille tortilloita ja muita ruokia, joita hän myi puoli-ilmaiseksi kottikärryistään ja ylitti joka päivä läheisen sillan kahdesti. Sitten kapinalliset räjäyttivät sillan apunaan yksityiskohtaiset tiedot sillan lähellä olevista juoksuhaudoista ja muista vastaavista, ja isoäiti naamioitui poliisien tullessa etsimään häntä. Sen jälkeen isoäiti alkoi myydä kapinallisille veneestä hedelmiä; näiden alle oli piilotettu kranaatteja ja luoteja. Aiheestaan huolimatta kepeä ja hyväntuulinen novelli. (3 s, 1987, Nicaragua / El Salvador, 1924-2018)

* Isabel Allende: Cartas de amor traicionado (Petetyn rakkauden kirjeitä). Ison tilan perijätär viettää vanhempiensa kuoleman jälkeen lapsuutensa ja nuoruutensa sisäoppilaitoksessa hänen itsekkään setänsä hoitaessa hänen omaisuuttaan. Hän suostuu avioitumaan setänsä pojan kanssa tuntematta tätä, koska on nähnyt tämän kirjeissä humaanin, sivistyneen, lempeän ihmisen. Avioliitossaan hän ei kuitenkaan löydä vastenmielisestä miehestään mitään näistä piirteistä. Luin nuorena Isabel Allenden kirjoja ja muistin tätä novellia lukiessani, miten hyvä tarinankirjoittaja hän on. (14 s, 1989, Chile, 1942- )

* Rosario Ferré: El cuento envenenado (Myrkytetty tarina). Mielenkiintoisesti kirjoitettu novelli, jossa vaihtelevat tavallisella fontilla kirjoitettu imperfektissä oleva kertomus nuoresta Rosaurasta, hänen isästään ja äitipuolestaan sekä kursiivilla kirjoitettu preesens- ja minämuotoinen kertomus. Kertomuksen alussa on lainaus Tuhat ja yksi yötä -teoksen myrkytetystä kirjasta kertovasta tarinasta. Kun novellin lopussa vihdoin tajusin, kuka kursiivilla kirjoitetuissa katkelmissa puhuu ja mitä tarinassa tapahtuu, minun piti lukea se uudelleen. (14 s, 1988, Puerto Rico, 1938-2016)

* Magali García Ramis: Una semana de siete días (Seitsemän päivän viikko). Pikkutyttö on elänyt koko ikänsä yhdessä rakkaan äitinsä kanssa, vaikka tämä on koko ajan matkustanut kaupungista toiseen (Caminábamos el mundo de mil calles y cien ciudades) ja pitänyt öisin kokouksia tovereiden kanssa. Isänsä hän on tuntenut vain kuvasta, mutta eräänä päivänä äiti kertoo isän kuolleen ja he matkustavat tämän kotikaupunkiin. Äiti jättää tytön tämän tuntemattoman isoäidin luokse sillä aikaa kun menee hoitamaan asioita kaupunkiin ja lupaa tulla hakemaan tämän viikon päästä, eikä äiti ole koskaan valehdellut hänelle. Sitten poliisit tulevat kuitenkin etsimään vasemmistolaisia, eikä äiti hae tyttöä ajan kulumisesta huolimatta. (8 s, 1976, Puerto Rico, 1946- )

* Isabel Garma: El pueblo de los seres taciturnos (Vaiteliaiden olentojen kylä). Sotilaat ovat tuhonneet erään kylän ja sen asukkaat ja pelottaneet läheisen kylän asukkaat niin, että tuhottu kylä on pyyhitty alueen kartoista sekä lähikylän asukkaiden muistista ja sanoista. Sitten tähän kylään saapuu kuitenkin sekava vieras, joka puhuu kielletyistä asioista. Vaikuttava novelli pelosta, historian väkivaltaisesta muuttamisesta ja pelon voittamisesta. (13 s, 1987, Guatemala, 1940- )

Liliana Heker: La fiesta ajena (Toisten juhla). Taloudenhoitajan tytär saa kutsun ystävänsä, äitinsä rikkaan työnantajan tyttären syntymäpäiville, vaikkei hänen äitinsä tästä kutsusta pidäkään. Syntymäpäivillä on hauskaa, kunnes sen loppu muuttaa tytön käsityksen kaikesta. (8 s, 1966, Argentiina, 1943- )

Clarice Lispector: El primer beso (Ensimmäinen suudelma). Ensirakkaudestaan nauttivan parin mies kertoo ensimmäisestä suudelmastaan nuorena: bussiretkellä hän oli hirvittävän janoisena mennyt juomaan lähteestä ja huomannut juotuaan, että vesi virtaa naispatsaan huulien välistä. (3 s, 1971, Brasilia, 1920-1977. Lispector oli ukrainanjuutalaista syntyperää.)

Andrea Maturana: Yo a las mujeres me las imaginaba bonitas (Minä kuvittelin naisten olevan kauniita). Pikkutyttö kertoo siitä, kun hänen isosiskonsa Chana tulee kotiin puolikuolleena pelosta, koska vuotaa verta. Äiti nauraa ja kertoo tämän johtuvan siitä, että Chanasta on tullut nainen. Tyttö ajattelee veren johtuvan siitä, että Chanan poikaystävä on lyönyt tätä, ja päättää vältellä poikia ja olla kasvamatta aikuiseksi. Novelli on kirjoitettu hyvin lapsen puhetyylillä lapsen näkökulmasta. (3 s, 1992, Chile, 1969- )

* Viviana Mellet: La otra Mariana (Toinen Mariana). Rikas, hyvinvoiva Ernesto näkee kadulla hemmotellun vaimonsa Marianan köyhän kaksoisolennon ja lähtee seuraamaan tätä. Hänen mielessään ristivalottuvat koko ajan Mariana ja tämä toinen nainen. Mielenkiintoinen novelli kertoo tiiviisti yhteiskunnan valtavista varallisuuseroista ja antaa samalla kuvan eräästä avioliitosta. (6 s, 1991, Peru, 1959- )

Silvia Molina: La casa nueva (Uusi talo). Tytär lakkaa lopullisesti uskomasta isänsä lupauksiin sen jälkeen, kun tämä on vienyt hänet katsomaan perheen ihanaa "uutta taloa", joka olisi tytön unelmien täyttymys. (4 s, 1989, Meksiko, 1946- )

* Carmen Naranjo: Cuando inventé las mariposas (Kun keksin perhoset). Nuorukainen kertoo rakastamastaan tytöstä, riitaisan perheen Clotildesta, joka haluaa keksiä jotain uutta, jotain sellaista kuin perhoset. Pojalle asiat ovat selviä, Clo pohtii paljon kaikkea. Sinämuodossa kirjoitettu kertomus mielikuvituksesta. (6 s, 1984, Costa Rica, 1928-2012)

* Montserrat Ordóñez: Una niña mala (Paha tyttö). Haluan olla paha tyttö. ... Tällainen tyttö minusta tulee. Rohkea tyttö joka pystyy avaamaan ja sulkemaan oven, avaamaan ja sulkemaan suunsa. Sanomaan kyllä ja sanomaan ei kun haluaa ja tietämään milloin haluaa niin sanoa. Märkä tyttö, kosteat jalat kyynellätäkössä, tuliset silmät. (3 s, 1996, Kolumbia, 1941-2001)

* Cristina Peri Rossi: En la playa (Rannalla). Kylpylälomaa viettävä korrekti aviopari tapaa illalla autiolla rannalla tytön, joka puhuu vastoin kaikkia heidän odotuksiaan, pohtii kieltä eikä suostu asettumaan siihen lokeroon, johon he hänet mielessään asettavat. Ihanan yllättävä novelli. (15 s, 1980, Uruguay, 1941- )

Elena Poniatowska: Cine Prado. Pettynyt mies kirjoittaa kirjeen aiemmin ihailemalleen elokuvatähdelle, koska pitää tämän käytöstä valkokankaalla eri syistä moraalittomana. (8 s, 1967, Meksiko, 1932- . Poniatowska syntyi Ranskassa ja on ilmeisesti hyvin tunnettu kirjailija Etelä-Amerikassa.)

Mariella Sala: El lenguado (Kielikampela). Kaksi villiä ystävystä, Margarita ja Johanna, rakastavat kalastusta. Tyttöjen kalastusretkellä toinen heistä saa kampelan, jonka pyytämisestä molemmat ovat aina haaveilleet, mutta haluttu saalis johtaa petokseen. (6 s, 1984, Peru, 1952- )

Milagros Socorro: Sangre en la boca (Verta suussa). Nyrkkeilijä Manolo Alvia on voittanut hopeaa olympialaisissa. Raskaana oleva vaimo tekee kaiken mitä tämä haluaa ja vie humalaisen miehensä aina valittamatta baarista kotiin. Alvia rakastuu kuitenkin nyrkkeilysalilla tapaamaansa hurjaan Mireyaan, joka piiskaa hänet ja itsensä yhä kovempiin suorituksiin, kunnes työntää Alvian lopulta liian pitkälle. (10 s, 1990, Venezuela, 1960- )

Tunnetuimpia kirjan kirjailijoita ovat mahdollisesti Isabel Allende, Clarice Lispector, Elena Poniatowska ja Cristina Peri Rossi. Etelä-Amerikassa on ollut myös aiemmin naiskirjailijoita, vaikkei kovin paljon: kirjassa mainittuja vanhempia kirjailijoita ovat meksikolainen Sor Juana Inés de la Cruz, kuubalainen Gertrudis Gómez de Avellaneda, argentiinalainen Alfonsina Storni, chileläinen Gabriela Mistral sekä chileläinen María Luisa Bombal, venezuelalainen Teresa de la Parra, chileläinen Marta Brunet, brasilialainen Rachel de Queiroz ja costaricalainen Yolanda Oreamuno. Ja lisäksi kommentissa mainittu brasilialainen Hilda Hilst.

Jos joku miettii, missä sana "nainen" on kirjan nimessä, niin se piilee vokaalissa a: narradores tarkoittaa yleensä kertojia, narradoras naiskertojia.

Edit 24.7.22, 25.7.22 (lisätty Hilda Hilstin nimi ja linkit lopun luetteloon).

17 narradoras latinoamericanas, 2001 (1996). Coedición latinoamericana. Antología de cuentos para jóvenes promovida y auspiciada por CERLALC/UNESCO. Dirección y edición: Carmen Rivera Izcoa. Asesor literario: Ramón Luis Acevedo. Diseño de portada y portadillas: José A. Peláez. Clarice Lispectorin novellin käännös: Marcelo Cohen. 222 sivua.

Jaime Peralta & Ulla Peterson (toim.): Diez cuentos de Hispanoamérica, 1966 (Kymmenen tarinaa espanjankielisestä Amerikasta)

Löysin antikvariaatista kymmenen eteläamerikkalaisen novellin kokoelman ja kiinnostuin siitä, koska vaikka tiedän eteläamerikkalaisista kirjailijoista esimerkiksi argentiinalaisen Jorge Luis Borgesin ja kolumbialaisen Gabriel García Márquezin ja olen jopa lukenut chileläisen Isabel Allenden ja meksikolaisen Sabina Bermanin kirjoja, se on minulle kirjallisuuden kannalta (ja aika paljon muutenkin) tuntematon maanosa. Kaikki kirjan novellit ovat eri kirjailijoiden kirjoittamia ja eri espanjaa puhuvista maista, joten se antoi laajan kuvan alueesta - lukuun ottamatta tietysti sitä että kaikki kirjoittajat ovat miehiä ja näkökulma melkein kaikissa oli miehen.

Kirja on Ruotsissa julkaistu opiskeluteksti, ja siinä on paljon sanojen ja käsitteiden selityksiä. Novelleja ei ole lyhennetty eikä muutettu, eikä niitä ole siinä järjestetty kronologisesti, aakkosjärjestykseen eikä edes maantieteellisesti, vaan tekstien vaikeustason mukaan. Viimeisessä tekstissä (ja joissakin muissakin) olikin jo aika paljon vieraita sanoja, mutta kun hallitsee perussanaston, kaikkia sanoja ei tarvitse lukiessa välttämättä ymmärtää, eikä kieli estänyt missään kirjan novelleista tarinaa tempaamasta minua mukaansa - monet näistä olivat kiinnostavampia kuin odotin. Latinalaisen Amerikan maiden levoton historia näkyy usean tarinan taustalla, varsinkin koska kirja on julkaistu 1960-luvulla.

* Hernando Téllez: Espuma y nada más (Vaahtoa eikä mitään muuta). Hyvin tehokas ja intensiivinen novelli siitä, kun kapinallisten puolella olevan parturin luokse tulee partaansa ajattamaan sotilaskomentaja, joka on julmasti tappanut hänen tovereitaan. Ammatistaan ja taidoistaan ylpeä parturi leikkaa tappavan terävällä veitsellä miehen partaa tämän nuokkuessa rauhassa tuolissaan, ja miettii kuinka toimia jännitteen kasvaessa koko ajan. (Kolumbia, 1908-1966, 7 s.)

* Lisandro Otero: El bastón (Keppi). Epävarma teinipoika hankkii tyylikkään kuolleen isoisänsä valokuvan innoittamana itselleenkin kävelykepin, joka tuo hänelle ensin itsevarmuutta, mutta ympäristön paheksuvat reaktiot kasvavat absurdeihin mittoihin. Hidas ja hajanainen alku, mutta loppu oli hyvä. Kylässämme on tiettyjä asioita, joita ei sallita, ja rutiinista poikkeaminen on yksi niistä. (16) (Kuuba, 1932-2008, 11 s.)

* Manuel Rojas: El vaso de leche (Lasi maitoa). Nuori meripoika, joka ei ole syönyt moneen päivään, kulkee satamassa ja etsii työtä ja keinoa ansaita rahaa. Lopulta perusluonteeltaan hyvin rehellinen poika päättää mennä kahvilaan ja syödä ilman rahaa, mutta ystävällinen kahvilan emäntä tarjoaa hänelle lasin maitoa ja keksejä. (Chile, 1896-1973, 11 s.)

Ventura Garcia Calderón: Historias de caníbales (Tarinoita kannibaaleista). Aika sekava tarina ranskalaisesta seikkailijasta Victor Landasta, joka ryöstää Perun viidakoista itselleen vaimon kannibaalien heimosta. Näille kannibaaleille kuolleen ihmisen tiettyjen osien syöminen oli eräänlainen kunnianosoitus ja keino saada hänen taitonsa. Tarinan sankari Landa on suhteessaan intiaaneihin epämiellyttävä ja moraaliton, ja koko tarina on kerrottu ärsyttävän kevyesti. (Peru, 1886-1959, 9 s.)

Jorge Luis Borges: El Sur (Etelä). Juan Dahlmann päättää kuolemanvaarallisen taudin jälkeen muuttaa perintötilalleen Etelä-Argentiinaan. Ennen kuin hän pääsee perille, alkoholi ja kohtalokkaat kunniakäsitykset keskeyttävät hänen matkansa. (Argentiina, 1899-1986, 11 s.)

* Horacio Quiroga: El Hijo (Poika). 13-vuotias poika lähtee metsästämään lintuja kiväärin kanssa. Isä, joka on opettanut häntä pienestä pitäen käsittelemään aseita ja selviämään luonnossa, jää kotiin. Poika ei kuitenkaan tule silloin kun on luvannut, ja huolesta sekaisin oleva isä lähtee etsimään häntä. Surullinen, intensiivinen ja tunnelmallinen novelli, jossa isän ja pojan välinen rakkaus esitetään kauniisti. Quirogaa verrataan kirjailijaesittelyssä Edgar Allan Poehen. (Uruguay, 1878-1937, 7 s.)

* Jorge Ferretis: Un viejo de plata (Hopeavanhus). Vanha hopeaseppä don Flavio jatkaa rakastamaansa työtä myöhään iltaan saakka. Samaan aikaan hänen oppipoikansa menee tapaamaan rakastettuaan, Flavion tytärtä Graciaa, tämän kotiin, eivätkä nuoret pysty vastustamaan yötä ja suudelmia. Kun Flavio tulee kotiin, hän näkee mitä on tapahtunut, ja hänen mielessään kummittelevat kaikki klassisen espanjalaisen kirjallisuuden hahmot, joissa isä tappaa tyttärensä rakastajan ja ehkä tyttärensäkin. Isä kuitenkin kieltäytyy ryhtymästä kulttuuristen odotusten marionetiksi ja valitsee toisin. (Meksiko, 1902-1962, 14 s.)

* Augusto Roa Bastos: La excavación (Kaivaus). 72 vankileirillä olevaa vankia kaivaa sisällissodan jälkeen yksi toisensa jälkeen metrien pituista tunnelia 25 senttiä päivässä päästäkseen pakenemaan. Novellissa seurataan nuorta tunnelia kaivavaa miestä, joka jää sortuman alle, ja tämän ajatuksia ja muistoja. Armoton, rankka ja surullinen, mutta sellaisena myös pasifistinen novelli. (Paraguay, 1917-2005, 10 s.)

Arturo Uslar Pietri: La lluvia (Sade). Vanha pariskunta, Usebia ja Jesuso, odottaa sadetta kuivan maan ympäröimänä. Sitten heidän tilalleen tulee nuori salaperäinen poika, joka tuo heidän elämäänsä valoa, rakkautta ja iloa. Tätä novellia en ymmärtänyt. (Venezuela, 1906-2001, 20 s.)

* Miguel Ángel Asturias: El Bueyón (Härkä). La Caidunan ja el Bueyónin, toisiaan rakastavan pariskunnan, aikuiset pojat ovat lähteneet vuorille pakoon lähestyviä sotilaita. Bueyón eli Naiqué kuolee sotilaiden pommitettua myllyä. Caiduna kertoo vuosia myöhemmin lapsenlapsilleen siitä, kuinka heille ja muille köyhille ensin annettiin oikeus tilaan ja maahan sen sijaan että heidän olisi pitänyt jatkaa orjantyön tekemistä rikkaille, ja kuinka nämä sen jälkeen taas riistettiin heiltä. (Maiden takaisinoton alkuunpanija United Fruit Company ja USA:n antama tuki tälle esiintyvät myös eräässä tunnetussa Pablo Nerudan runossa.) (Guatemala, 1899-1974, 12 s.)

Kuubalaisessa novellissa vanhan valokuvan isoisällä kerrottiin olevan päällään dril cien -puku, ja selityksessä sen sanottiin olevan "erittäin vilpoisa ja kallis kangas, jota kuubalaiset merkkihenkilöt käyttivät vaatteissaan ennen vuotta 1959". Mietin, miten jonkin kankaan käytön voitiin sanoa loppuvan tiettyyn vuoteen, mutta se olikin kokonaisen elämäntavan ja yhteiskuntajärjestelmän symboli; vuonna 1959 oli Kuuban vallankumous.
    Dril cien -kangas on kudottu sillä tavalla, että se hengittää hyvin, muovautuu kantajansa mukaan ja on sekä pehmeää että vahvaa. Näin se sopii hyvin tropiikkiin. Kun tällaisia pukuja haluttiin tehdä uudestaan nykyaikana Yhdysvalloissa, ainoastaan Irlannista löytyi yksi valmistaja, joka osasi tehdä tällaista kangasta, sekä ainoastaan yksi seitsemänkymppinen kuubalainen räätäli, joka osasi valmistaa pukuja alkuperäisellä tavalla. Tällaisia pukuja ei kuitenkaan voitu kuivapestä, vaan ne voitiin puhdistaa vain käsin tietyllä menetelmällä, joka sekin oli jo lähes kokonaan kadonnut (tiedot täältä). Valmistustavan ja käytön mutkikkuus selittää sen, miksi tämä kangas ja tällaiset puvut katosivat Kuubasta rikkaiden mukana.

Jaime Peralta & Ulla Peterson (toim.): Diez cuentos de Hispanoamérica, 1966. Akademiförlaget-Gumperts. Kansi: Kjell Ivan Anderson. 115 sivua.

H. P. Lovecraft: Antología del horror, vol. I, 2015 (1917-1935)

Jo kirjan kannesta voi huomata, että tämä ei ole minulle ihan tyypillistä luettavaa. Sain tämän kauhunovellien kokoelman lainaksi eräältä ystävälliseltä meksikolaiselta ilman että varsinaisesti pyysin tai edes välttämättä halusin sitä. Ajattelin kuitenkin että voisin lukeakin sen, koska sata vuotta sitten kirjoittanut amerikkalainen Howard Phillips Lovecraft (1890-1937) on kauhukirjallisuuden klassikko, joka on luonut kokonaisen oman kauhistuttavien myyttisten olentojen universuminsa, ja hänen nimensä oli minulle tuttu Portti-lehdestä.

Ensin kirjan tarinat tuntuivat minusta lähinnä höpsöiltä: päähenkilöt vaikuttivat hyvin herkkätunteisilta ja tuntuivat enemmän tai vähemmän sekoavan heti nähtyään jotain järkyttävää - nykylukijana olisi odottanut joitain vähän pelottavampia juttuja ja karskimpia sankareita.

Nykylukijana myös se tuntui oudolta, että Lovecraftin hirviöt ovat yksiselitteisesti hirviöitä, joissa ei ole mitään inhimillisyyttä tai sovittavia piirteitä, eikä mahdollisuutta todelliseen, tasa-arvoiseen kommunikaatioon näiden hirviöiden ja ihmisten välillä ole, vaikka jonkinlaista yhteydenpitoa saattaakin olla olemassa ja vaikka hirviöt ovat eittämättä älyllisiä olentoja, joskus kehittyneempiä kuin ihmiset. Hirviöt ovat sananmukaisesti peräisin toisesta maailmasta. Viisain teko, minkä ihmiset voivat tehdä, on pysytellä erossa näistä olennoista, ja tekstin jatkuvat viittaukset niiden kammottavuuteen (silloinkin kun ne eivät häirinneet ihmisiä, elleivät nämä häirinneet niitä) alkoivat kirjassa tuntua vähän yksitoikkoisilta. Nykyisissä fantasiakirjoissa on sitä vastoin tottunut siihen, että myös ihmisistä poikkeavat olennot saattavat usein olla sympaattisia ja auttaa ihmisiä, ja ihmiset saattavat jopa ystävystyä niiden kanssa.

Minua myös turhautti se, että Lovecraft ei tunnu koskaan pääsevän oikein asiaan: kertoja (ja lukija) näkee hirviöt melkein aina kaukaa, hämärästi ja epäselvästi, tai sitten sellainen kertoja, joka on onnettomuudekseen nähnyt hirviöt selvästi tai tutustunut asiaan muuten lähemmin, pitää asiaa niin hirvittävänä, vaarallisena ja järkyttävänä, ettei voi kertoa siitä muille tarkemmin. Jo näissä sadan vuoden takaisissa tarinoissa oli nykyisistäkin kertomuksista tuttu ajatus siitä, että tavalliset ihmiset eivät pysty käsittelemään tällaista kauhistuttavaa tietoa, vaan se pitää pitää salassa, vain harvojen ja valittujen hallussa. Suurin osa varsinkin pidemmistä tarinoista oli vain viittauksia pelottaviin asioihin - outoja jälkiä, kaatuneita puita, tuhottuja rakennuksia, paniikinomaisia puhelinsoittoja, jotka katkeavat kesken, pahaa hajua, kummallista värinää ilmassa, epäselviä äänitteitä, salaperäinen kivi jossa on tuntematonta kirjoitusta, ihmisten epätäydellisiä kertomuksia, intiaanien tarinoita, vihaisia ja haukkuvia koiria... Pelon lähdettä ei koskaan nähdä oikein selvästi. Tässä nämä tarinat toivat mieleeni 1990-luvun tv-sarjan Salaiset kansiot (The X-Files), jossa muistaakseni oli samanlainen hyshys-asenne ja turhauttavasti lähinnä vain viitteitä salaperäisiin ja kauhistuttaviin asioihin. Salaiset kansiot tuntuu olevan paljosta velkaa Lovecraftille.

Luin kuitenkin jo kirjan alkuvaiheessa koosteen Lovecraftin elämän tapahtumista kirjan lopusta, mikä muutti suhtautumistani kirjaan. Kun Lovecraft oli kolmivuotias, hänen isänsä sai hulluuskohtauksen ja joutui viideksi vuodeksi eli kuolemaansa asti sairaalaan. Neljännesvuosisata myöhemmin myös hänen äitinsä joutui mielenterveysongelmien takia loppuiäkseen sairaalaan. (Lovecraft itse kuoli syöpään.) Tämä antoi minulle uuden tulkintakehyksen kirjaan, vaikken tiedä onko se oikeutettu: aloin pitää Lovecraftin pimeästä tuntemattomuudesta tulevia, maan alta nousevia tai ulkoavaruudesta saapuvia hirviöitä vertauskuvana niistä voimista, joita meillä on sisällämme, joita emme pysty hallitsemaan ja jotka haluavat ja saattavat vallata tuntemamme järjellisen, säännönmukaisen, normaalin maailman, jos annamme niille mahdollisuuden siihen. (Myös Freud ja alitajunta, joka oli tuolloin aika uusi asia, kävivät mielessä.) Tämä tulkinta selitti myös sen, miksi Lovecraftin hirviöt olivat niin yksiselitteisen kauhistuttavia olentoja ja myös sen, miksei hirviöitä koskaan nähty oikein kunnolla, miksei niistä saatu todella otetta, eikä niitä myöskään koskaan voitettu kokonaan, vaan ne jatkoivat elämäänsä tavalla tai toisella. Kirjan henkilöt joutuivat tapahtumien pyörteeseen juurikaan valitsematta sitä itse (vaikka heillä saattoikin olla kiinnostusta asiaan ja tutkimustietoa siitä), eivätkä he voineet luovuttaa, koska asia oli niin tärkeä.

Kirjan henkilöillä olivat hirviöiden edes väliaikaisessa voittamisessa apuna kansatieteeseen, myytteihin ja salatieteisiin perehtyneet tiedemiehet, joiden suhtautumistapa oli korostetun järkevä ja rationaalinen, sekä koirat, jotka luonnostaan vihasivat naamioituneitakin hirviöitä ja puolustivat ihmisiä näitä vastaan. Nykylukijana tuntui hassulta, että kirjan pidempien novellien salaperäisiä, kammottavia, valtavia ja asumattomia paikkoja, jotka kätkivät sisäänsä pimeitä salaisuuksia ja voimia, olivat nykyisin hyvinkin viattomilta ja kesytetyiltä tuntuvat Uuden-Englannin, esimerkiksi Vermontin, metsät.

Tavallaan pidin näistä tarinoista mm. siksi että niiden kirjoitustyyli oli sujuva, tunnelmallinen ja mukavan vanhahtava (mielestäni myös omana kirjoitusajankohtanaan) ja päähenkilöiden herkkätunteisuuskin alkoi tuntua sympaattiselta, mutta eiköhän yksi kirja Lovecraftia riitä minulle. Kirjan toimittajat Demián Trueba Lozano ja José Luis Trueba Lara ovat perehtyneet Lovecraftiin ja hänen kehittämäänsä mytologiaan perinpohjaisesti, ja he ovat lisänneet novelleihin paljon termejä ja henkilöitä selventäviä alaviitteitä (novelleissa puhutaan joskus myös todella eläneistä ihmisistä tai heidän kirjoistaan) sekä kirjan loppuun Lovecraftin elämän tärkeimmät tapahtumat. Lovecraft vaikuttaa muuten olleen melkoinen lapsinero, ja hän tutustui lapsena ja nuorena mm. kemiaan ja muihin luonnontieteisiin.

Lovecraftin Kootut teokset on julkaistu 2000-luvulla Jalavan kustantamana. Muita kirjoituksia Lovecraftista: Matkalla tuntemattomaan, Kiiltomato, Obskuuri, Oi kurjulaiset kultamunat, Niin monta lukematonta, Kirjavinkit. Ylen artikkelissa on taustaa ja tulkintaa Lovecraftista ja hänen teoksistaan.

Findancessa on ytimekäs esittely Lovecraftista: "Amerikkalaista H. P. Lovecraftia (1890–1937) pidetään ansaitusti kauhun mestarina, modernin kauhukirjallisuuden isänä. Hänen kertomuksissaan keskeistä on silmitön pelko vierasta ja tuntematonta kohtaan, hulluus ja järjettömyys. Lovecraftin perintö ja hänen luomansa Cthulhu-mytologia elävät edelleen vahvasti populaarikulttuurissa."

Kirjan tarinat: La tumba (The Tomb, 1917, 16 s.), Dagón (Dagon, 1917, 10 s.), La ceremonia (The Festival, 1923, 16 s.), En la cripta (In the Vault, 1925, 13 s.), El horror de Dunwich (The Dunwich Horror, 1928, 69 s.), El que susurra en la oscuridad (The Whisperer in Darkness, 1930, 106 s.), El que acecha en la oscuridad (The Haunter of the Dark, 1935, 38 s.). Lopussa Una cronología mínima (15 s.).

Edit 22.1.22, 20.2.22.

H. P. Lovecraft: Antología del horror, vol. I (2015, tercera reimpresión). Tarinat vuosilta 1917-1935. Compilación, notas y cronología: Demián Trueba Lozano y José Luis Trueba Lara. Quarto de hora, Editorial Porrúa. Ei kääntäjän nimeä (toimittajat?). Ei kannen tekijän nimeä. 288 sivua.

James Bowen: El mundo según Bob, 2014 (Bobin maailma) - ei pelkästään kissanystäville!

Okei, tiedän että olen outo kun luen englantilaisia kirjoja espanjaksi, mutta löysin tämän kirjan kirpparilta, ja aina kannattaa hyödyntää tilaisuus lukea kirja jollakin vaikeammalla kielellä. Olen lukenut aiemman Bobista ja sen omistajasta James Bowenista kertovan kirjan Katukatti Bob: kissa joka muutti elämäni (2014) heti tuoreeltaan, joten olin aika varma, että pitäisin tästä kirjasta, koska Katukatti Bob oli jäänyt mieleen todella positiivisena lukukokemuksena, ja näin kävikin. Tämäkin kirja on käännetty suomeksi nimellä Bobin maailma: viisaan kissan ja katusoittajan myöhemmät seikkailut (2016). Bobista kerrotaan myös parissa muussa kirjassa, ja siitä on näköjään tehty myös elokuva Katukatti Bob (2017).

Sitten asiaan. Kirjan minäkertojana on James Bowen, joka on syntynyt Englannissa, mutta muuttanut pienenä äitinsä kanssa Australiaan vanhempien erottua. Hän oli tullut nuorena takaisin Englantiin luodakseen uraa muusikkona, mutta oli päätynyt asumaan kadulle, alkanut käyttää huumeita ja ollut heroiinikoukussa ja kodittomana Lontoon kaduilla kymmenen vuotta. Luulisi, että kirja olisi synkkä, mutta sitä se ei ole.

Ensimmäisessä Bob-kirjassa kerrotaan siitä, kun vieroituksessa oleva Bowen tapaa asuntonsa porraskäytävässä loukkaantuneen kissan ja ottaa sen hoitaakseen, vaikka hänestä tuntuukin, että hän pystyy vain juuri ja juuri huolehtimaan itsestään. Tällä teolla on kuitenkin suuri positiivinen vaikutus hänen elämäänsä, ja Bobista tulee hänelle valtavan tärkeä. Kuulin joskus eräästä televisiohaastattelusta kauan köyhyydessä eläneen ja myöhemmin elämänsä järjestykseen saaneen naisen mielestäni todella hyvän määritelmän köyhyydestä - "kenelläkään ei ole sinulle mitään annettavaa eikä sinulla ole mitään annettavaa kenellekään" - ja Bob muuttaa tämän Bowenin elämässä. James saa Bobilta luottamusta, toveruutta, rakkautta, hellyyttä ja hauskuutta, ja Bob tarvitsee Jamesin huolenpitoa joka päivä. Bowen onkin todella vastuullinen ja tunnollinen kissanomistaja.

Tässä myöhemmässä kirjassa kerrotaan lisää Bobin ja Jamesin elämästä. Vaikka Bob esiintyykin joka luvussa, kirja ei ole varsinaisesti kissakirja, vaan enemmänkin kuvaus Bowenin elämästä Bobin kanssa, millaisena se on mielestäni oikein kiinnostava. Bowen työskentelee The Big Issue -lehden myyjänä Lontoon kaduilla - todellakin työskentelee, mitä sivullinen ei ehkä ymmärrä. Myyjät joutuvat ostamaan lehdet omilla rahoillaan ja arvioimaan niiden menekin. Bowenilla on pitkä työmatka, ja hän myy lehtiä päivittäin tuntikausia kadulla sateessa, lumituiskussa ja helteessä, myös huonokuntoisena, koska rahaa on aina vain sen verran että hän tulee Bobin kanssa toimeen, eikä vapaapäiviin juuri ole varaa. Helsingin Iso Nro -lehden myyjiin suhtautuu ihan toisin tämän kirjan luettuaan, ja oma elämäni on paljon helpompaa kuin Bowenin elämä. Bowenilla on melkein aina Bob mukanaan (koska se itse haluaa tulla mukaan, Bowen ei pakota sitä mihinkään), mikä saa ihmiset suhtautumaan häneen positiivisemmin ja kiinnostuneemmin ja tekee työstä varmasti hauskempaa. Välillä hän tekee pieniä temppuja Bobin kanssa.

Ehkä arvokkainta kirjassa on se, että se saa ymmärtämään, että myös huumeidenkäyttäjät, sellaiset ihmiset joita ei yleensä näe eikä edes tahdo nähdä, ovat tärkeitä ja monipuolisia ihmisiä kuten kaikki muutkin, eikä huumekoukkuun jääminen tarkoita välttämättä lopullista kurjuutta. Vaikka olisi käyttänyt heroiinia kymmenen vuotta, on mahdollista lopettaa ja elää parempaa elämää. Yhteiskunnan silmissä Bowen ei ole arvokas - entinen asunnoton narkkari, jolla ei ole koulutusta eikä vakituista työpaikkaa - mutta silti hän jaksaa tehdä töitä, yrittää päästä kokonaan kuiville myös heroiinin korvikkeista ja selvitä elämästä huolimatta jatkuvasta epävarmuudesta ja turvattomuudesta. Bob varmasti auttaa tässä paljon: kissat ja koirat eivät välitä ihmisen menneisyydestä, ulkonäöstä tai varakkuudesta, vaan pitävät ihmisestä puhtaasti hänen itsensä vuoksi. Bowen sanookin kirjassa, että Bob valitsi hänet.

James Bowen tuntuu oikein sympaattiselta ja mukavalta ihmiseltä, ja hänelle toivoo hyvää. Hän on rehellinen ja avoin, ei kaunistele menneisyyttään tai huumeiden käytön todellisuutta, ei puolustele itseään tai syyttele muita, hän on kiltin ja ystävällisen tuntuinen ja hän pitää lukemisesta (pelien pelaamisen lisäksi). Kirja on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu ja omasta mielestäni tosi liikuttava ja tunteisiin vetoava olematta imelä tai lälly. Kissanystävät varmasti tarttuvat tähän, mutta muidenkin kannattaa kokeilla tätä (tai tuota ensimmäistä kirjaa). Kirja kertoo rohkeudesta elää ja selvitä vaikeista kokemuksista sekä molemminpuolisesta ystävyydestä, luottamuksesta ja huolenpidosta, eikä näiden asioiden arvoa vähennä se, että ne ovat lajienvälisiä eivätkä ihmistenvälisiä. Kirja ja Bob ovatkin saaneet ystäviä ympäri maailmaa.

Monien vuosien ajan minulla oli ollut elämässäni vain vähän näitä kolmea arvokasta asiaa - uskoa, toivoa ja rakkautta. Mutta sitten kohtalon käänne antoi minulle kaikki kolme yhdellä kertaa. Kaikki ne ruumillistuivat vallattomassa, leikkisässä, viisaassa ja joskus ärtyisässä mutta aina uskollisessa kissassa, joka oli auttanut minua muuttamaan elämäni.
          Bob oli auttanut minua saamaan takaisin uskon itseeni ja maailmaan, joka minua ympäröi. Se oli näyttänyt minulle toivon, kun olin itse kykenemätön näkemään sitä. Mutta ennen kaikkea se oli antanut minulle ehdotonta rakkautta, jonka jokainen meistä ansaitsee. (260, käännös minun)

Kuva: takakansi

Bowen puhuu kirjassa Blue Cross -nimisestä eläintensuojelujärjestöstä, jonka autoklinikat kulkevat ympäri Lontoota ja muuallakin Iso-Britanniassa. Vähävaraiset voivat viedä eläimensä hoidettaviksi näille klinikoille, ilmeisesti ilmaiseksi, ja saada myös tietoa eläinten oikeasta hoidosta. Tämä kuulostaa mainiolta ajatukselta, koska Bowenilla ei olisi varmasti muuten ollut rahaa eläinlääkärimaksuihin, ja ilman Bobia hän ei olisi ehkä selvinnyt elämänsä vaikeuksista - hän sanoo kirjassa, että Bob on pelastanut hänet. Kirjassa puhutaan parista muustakin asunnottomasta, jolla on lemmikkieläin ja olen joskus nähnyt kuvia englantilaisista tai amerikkalaisista kodittomista koirineen, ja voi uskoa, että kodittomalle lemmikin ystävyys on kullanarvoista ja sille on myös tärkeää saada hoitoa tarvittaessa.

Melkein jokaiseen lukuun liittyy piirroskuva. Muita kirjoituksia kirjasta ainakin täällä: Kirjavinkit, Kirjakaapin avain, Tuntematon lukija, Anna minun lukea enemmän, Elämä on ihanaa.

Lisäys 3.10, 5.10. ja 25.10.20.

James Bowen: El mundo según Bob. Las nuevas aventuras del astuto gato callejero y su amigo, 2014 (The World According to Bob, 2013). La esfera de los libros. Käännös espanjaksi: Paz Pruneda. Piirrokset: Dan Williams. 264 sivua.