tiistai 30. maaliskuuta 2021

Juha Kuisma: Tupenrapinat. Idiomeja ajan uumenista, 2015

Tähän kirjaan on koottu Juha Kuisman Helsingin Sanomien vuosina 2007-2009 Kuukausiliitteeseen kirjoittamia kielikolumneja sekä aivan uusia kirjoituksia, joissa hän kertoo suomen kielen eri idiomien lähtökohdista. Idiomin hän määrittelee "sanontatavaksi tai ilmaisuksi, jota ei voi ymmärtää sen yksittäisten sanojen merkityksen perusteella". Kuisman kirjoitustyyli on sujuvaa ja helppolukuista, ja idiomien esittely aakkosjärjestyksessä tekee kirjasta helppokäyttöisen. Yhteensä sanontoja on kirjassa ehkä parisataa.

Kielistä ja miksei myös kansatieteestä tai historiasta kiinnostuneelle tämä on mielenkiintoista ja hauskaa luettavaa: kirjasta selviää, mistä ovat lähtöisin esimerkiksi sellaiset sanonnat kuin lehmänkaupat, kautta rantain, saada jauhot suuhun, haukkua pataluhaksi ja vakka kantensa valitsee. Mukana oli muutama sellainenkin idiomi, jota en tuntenut, kuten haisee kuin ruonan raato, urheilutermi saada kuparinen rikki, tai olla oraitten päällä, jota kuulin käytettävän pari viikkoa kirjan lukemisen jälkeen.

Kirjaa lukiessa huomasi, miten paljon värikkäitä ilmaisuja suomen kielessä on (eikä tässä kirjassa tietenkään ole läheskään kaikkia suomen idiomeja, vaikka paljon onkin) ja miten sujuvasti minäkin käytän monia niistä tai ainakin ymmärrän niiden merkityksen, vaikken välttämättä tiedä mitään siitä, mitä ne ovat alun perin tarkoittaneet. Alkuperän tunteminen ei tietysti ole tarpeenkaan niiden käyttämiseksi (ja joskus, vaikkakin harvoin, se voi tuntua jopa häiritsevältä), mutta se antaa lisää ulottuvuuksia sanontoihin, ja sanontojen alkuperästä oli mukava lukea. Kuisma sanoo, että idiomit ovat kielen kovia kohtia, jotka kuluvat hitaasti, ja monet idiomit liittyvätkin alunperin talonpoikais- tai jopa metsästäjäkulttuuriin ja sen käytäntöihin. Vaikka alkuperäiset tavat olisivat unohtuneet, ne elävät sanonnoissa.

Kirja herätteli mukavasti ajattelemaan, että näitä hauskoja sanontoja voisi käyttää enemmänkin ja tuoda näin elävyyttä puheeseen tai kirjoituksiin. Se sai myös miettimään, miten vaikeaa vieraan kielen erinomainen osaaminen on: suomalaiset idiomit liittyvät niin tiiviisti suomalaiseen kulttuuriin ja Suomen historiaan, että on suomalaisena tavallaan kasvanut niihin kiinni. Vieraan kielen idiomien hallitseminen ja niiden merkitysvivahteiden ymmärtäminen on vaikeaa, koska ne ovat niin läheinen osa mennyttä tai nykyistä arkielämää ja kansankulttuuria, että niissä ei ole kyse vain kielen oppimisesta vaan kokonaisen kulttuurin ja elämäntavan ymmärtämisestä ja oppimisesta (mitä kielen oppiminen tietysti aina jonkin verran on, mutta sanonnoissa vielä enemmän kuin muuten).

Maahenki-kustantamo on julkaissut viime vuosina monia mielenkiintoisen tuntuisia kirjoja, kiitokset sille tästä kirjasta.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin Kiiltomadossa ja Annelin kirjoissa.

Juha Kuisma: Tupenrapinat. Idiomeja ajan uumenista, 2015. Maahenki. Ulkoasu Marko Mäkinen. 176 sivua.

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Terry Pratchett: Suuri ajomatka. Onttujen ensimmäinen kirja, 2005 (Truckers, 1989)

Luin nuorena aikuisena muutaman Terry Pratchettin Kiekkomaailma-sarjan kirjan. En muista niiden juonista enää paljonkaan, mutta ne kertovat fantasiamaailmasta, joka vertautuu meidän maailmaamme, ja niissä Pratchett kommentoi satiirisesti omaa maailmaamme. Huomasin hiljattain, että Pratchett on kirjoittanut myös nuorten fantasiaa, ja ainakin tämän kirjan ajatussisällössä on paljon samaa kuin Kiekkomaailma-kirjoissa.

Tämä trilogian ensimmäinen osa kertoo ontuista, hyvin pienistä olennoista, jotka elävät paljon vähemmän aikaa kuin ihmiset, mutta niin nopealla tahdilla, että heidän vuotensa vastaa kymmentä ihmisvuotta. Kirjan alussa pieni kymmenkunnan ontun ryhmä, jossa on vain kaksi nuorta jäsentä, metsästäjä Masklin ja nuori nainen Grimma ja muut vanhuksia, heidän joukossaan johtaja Torrit ja Morkkisen mummo, käy häviävää taistelua luonnonvoimia, nälkää ja petoja (hiiriä, rottia ja kettuja) vastaan. Pelastaakseen ryhmänsä Masklin saa ontut kapuamaan kuorma-auton kyytiin, jolloin he päätyvät Kauppaan, jossa he tapaavat tuhansien onttujen hyvinvoivan yhteisön.

Kaupan onttuyhteisö on sukupolvien ajan asunut Kaupassa ja lähes kaikkien sen jäsenten on mahdotonta uskoa, että Ulkopuolellakin voisi olla jotakin. Uskovathan he Kaupan perustaneeseen Velj. Arnoldiin (perust. 1905), jonka Onttujen kirja sanoo määränneen, että Kaupassa on Kaikki Yhden Katon Alla. Kauppa on siellä asuville ontuille maailma ja maailmankaikkeus, ja he ovat mukauttaneet kaiken tietonsa ja uskontonsa sen mukaan, mitä he tietävät Kaupan perustajasta ja mitä he ovat lukeneet Kaupassa olevista kylteistä.

Vaikka Kaupan ontuilla on ruokaa ja suojaa riittämiin, he ovat jakautuneet eri osastoihin (Paperuksiin, Rautalaisiin, von Herckuihin...), jotka taistelevat keskenään aina välillä ja ovat ennen taistelleet paljon pahemminkin. Ovathan ontut monimutkaisia olentoja. Ontuille kuitenkin selviää, että Kauppa aiotaan tuhota lähiaikoina, jolloin tahtomattaan johtajaksi valitun Masklinin on yhdistettävä riitaisat ontut ja kehitettävä ratkaisu siihen, miten kaikki parituhatta onttua pääsevät turvaan. Toivoa herättää se, että ontut pystyvät joustamaan yhteisen uhkan edessä.

Tarinan puitteissa Pratchett kommentoi - muun muassa - uskonnollisuutta ja virallista uskontoa (melkoisen epäkunnioittavasti), maailmankuvien muotoutumista ja niiden todenpitävyyttä, virallista ja epävirallista johtajuutta, vanhoista asenteista kiinni pitämistä, sukupuolia koskevia asenteita ja todellisuutta, tiedon hankkimista ja sen luotettavuutta, taikauskoa, sodankäyntiä, yhteistyötä sekä suhtautumista eri lajeihin (kuten ihmisiin, joita ontut pitävät varsin tyhminä), kirjoja, sanojen voimaa ja sitä, että pystyisimme parempaankin.

Masklin oli aina ollut sitä mieltä, että jos vain ajatteli riittävästi, oli mahdollista saada kaikesta selvää. Vaikkapa tuuli. Se oli aina aiheuttanut hänelle päänvaivaa, kunnes eräänä päivänä hän oli tajunnut, että senhän aiheutti puiden heilunta. (103)

Kirjaa ei ole mielestäni suunnattu pienille lapsille (varsinkin kun alku on aika raju), vaan enemmänkin nuorille, joilla on jo tietoa maailmasta ja jotka osaavat lukea myös rivien välistä. En tiedä, millaisena nuori lukija kokisi tämän tarinan - se on myös puhtaana seikkailuna nopeatempoinen ja kiinnostava - mutta ainakin aikuislukijana luin tämän nimenomaan vertauksena omasta maailmastamme ja tavoistamme, ja sellaisena se oli minusta oivaltava ja sai miettimään, miksi uskomme niihin asioihin, joita pidämme tosina ja mitä perusteita meillä on uskomuksillemme. Kirja oli myös tarinana hyvä ja usein hauska, eli ei yhtään hassumpi lukukokemus.

Ja sillä aikaa kun ne odottivat, Masklin ajatteli, me unohdimme niistä kaiken, me unohdimme kaiken itsestämme ja elimme onkaloissa maan sisällä. (141)

Suomentaja Katja Ruunaniemi on tehnyt oikein hyvää työtä, hän on kääntänyt monet nimet hauskasti ja tavoittanut hyvin myös kirjan eri tyylit. Kannen kuva on itsessään hieno, mutta ontut eivät siinä ole vaatetusta lukuun ottamatta ulkonäöltään sellaisia millaisiksi heidät kirjassa kuvataan, eikä kirjassa ole myöskään kannessa kuvatun kaltaista kohtausta.

Terry Pratchett: Suuri ajomatka. Onttujen ensimmäinen kirja, 2005 (Truckers, 1989). Karisto. Suomentaja: Katja Ruunaniemi. Kannen kuva: David Wyatt. 250 sivua.

perjantai 19. maaliskuuta 2021

Sheila Hocken: Emma ja minä, 1978 (Emma and I, 1977)

Tässä omaelämäkerrallisessa kirjassa kirjoitusaikaan kolmikymppinen englantilainen Sheila Hocken kertoo elämästään sokeana. Hänen sokeutensa oli isältä saatua perinnöllistä harmaakaihia, joka eteni asteittain hänen lapsuudestaan lähtien, niin että hänen varhaisimmatkin näkömuistonsa olivat sumuisia. Kaksikymmentävuotiaana hän oli kokonaan sokea. Nykyään tällainen silmävamma voitaisiin varmaan korjata helposti leikkauksella, mutta isälle oli tehty useita ja Sheilalle yksi tulokseton leikkaus, ja veli oli menettänyt leikkauksen takia näön kokonaan toisesta silmästään, joten perhe ei enää halunnut kokeilla silmäkirurgiaa.

Sheilan lisäksi hänen koko perheellään, isällä, äidillä ja isoveli Grahamilla, oli näkövamma, niin etteivät isä ja äitikään pystyneet näkemään juuri mitään. Sokeudesta ei perheessä kuitenkaan puhuttu, vaan sitä pidettiin vain elämän tosiasiana, ja lapset kasvatettiin mahdollisimman riippumattomiksi ja omatoimisiksi näkövammastaan huolimatta. Sheila kävi tavallista koulua ja olisi halunnut elää samanlaista elämää kuin ystävänsäkin, vaikkei näkövammansa takia useinkaan pystynyt tähän.

Aikuisena Sheila koulutettiin sokeille sopivaan ammattiin puhelunvälittäjäksi ja hän sai töitä. Hän kuitenkin häpesi sokeuttaan eikä tahtonut ihmisten kiinnittävän siihen huomiota, ja lisäksi itsenäinen liikkuminen kaupungilla oli hyvin vaikeaa, minkä takia hän eristäytyi.

Kaikki muuttui paremmaksi, kun hän sai opaskoirayhdistykseltä opaskoiran, Emman: Emma oli mahdollisuus koko ajan suurempaan riippumattomuuteen ja itsenäisyyteen ja teki eläimiä rakastavan Sheilan elämästä muutenkin paljon hauskempaa. Emma oli melkoinen persoonallisuus ja hyvin älykäs - kirjassa on monia esimerkkejä tästä - ja sen avulla Sheila onnistui kävelemään kotikaupunkinsa Nottinghamin ihmisvilinässä pelkäämättä auton alle jäämistä tai törmäämistä ihmisiin tai esineisiin, mikä helpotti töissä käymistä ja asiointia tietysti paljon ja antoi Sheilalle itseluottamusta. Hän opiskeli kirjoittamista ja sokeille suunnatuilla iltakursseilla meikkaamista ja ompelua, kävi kertomassa muilla paikkakunnilla Emman kanssa opaskoiratoiminnasta, muutti omaan asuntoon ensin kämppiksen kanssa ja asui sitten itsenäisesti sekä rakastui.

Kirja on sympaattinen kertomus elämästä sokeana, muiden ihmisten ylihuolehtivista asenteista sokeita kohtaan, sokeiden elämää helpottavista asioista (esimerkiksi jo tuohon aikaan oli ilmaisia kasettikirjoja sokeille, ja Sheila lukikin paljon), pyrkimyksestä riippumattomuuteen vammasta huolimatta, sekä tietenkin opaskoirista yleensä ja erityisesti Emmasta, josta tuli Sheilalle valtavan tärkeä ja joka teki hänen elämästään paljon onnellisempaa. Kirjan kirjoitustapa on aika neutraalia ja toteavaa eikä kovin tunteisiin vetoavaa, ja sen ihmiskuvat jäävät aika pintapuolisiksi, mutta kirja on sujuvaa luettavaa, täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja tapahtumia ja myös hauska, joten sitä voi hyvin suositella aiheesta (sokeudesta tai koirista) kiinnostuneille.

Sheila Hocken: Emma ja minä, 1978 (Emma and I, 1977). Femi, Suuri naistenkerho / Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy. Suomentaja: Anja Haglund. Kansi: Paula Hietaranta-Järveläinen. 236 sivua.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Rauhannobelistit 1908 - Fredrik Bajer: Herr Kapitals omvändelse, 1871 sekä Spanmåls-ön och Kol-ön. En liten skyddstulls-bild, 1873 (1880)

Tämä teos on sarjassamme todella yllättäviä vanhoja kirjoja (kirja laajasti ymmärrettynä; nämä tarinat on julkaistu ensin lehdessä, ja tämä kirjanen on vain 48 sivua pitkä). Tanskalainen kirjailija ja poliitikko Fredrik Bajer (1837-1922) sai Nobelin rauhanpalkinnon yhdessä Klas Pontus Arnoldsonin kanssa vuonna 1908, varmastikin täysin ansaitusti - hänen aloitteensa perusteella perustettiin Maailman rauhantoimisto (IBP tai BIPP) Berniin vuonna 1891 sekä Pohjoismaiden parlamenttienvälinen liitto vuonna 1907. Vasemmistolaisena kansanedustajana hän puolusti naisasiaa ja yleistä maailmanrauhaa.

Kaksi muuta saatavilla ollutta Bajerin kirjaa, Norden som republik: några ord om Nordens enhets- och frihetsmål (1879) sekä Befästningsfrågan, parlamentarismen och den förenade Venstern i Danmark: politiska bref (1876) kuulostivat minusta vähän tylsiltä. Sen sijaan nämä, "Herra Kapitaalin kääntymys" ja "Viljasaari ja Hiilisaari. Pieni suojatullikuvaelma" kuulostivat enemmänkin mahdollisesti hauskalta satiirilta, joten tilasin kirjan kaukolainana. Satiiria nämä eivät kuitenkaan olleet, vaan allegorisia taloustieteellisiä kertomuksia, ja siinä näiden yllättävyys ja viehättävyys juuri olikin: en ole varmaan koskaan lukenut tai edes kuullut kansantaloustieteen käsitteiden havainnollistamisesta kaunokirjallisessa muodossa.

Tästä syystä näitä voinee pitää kansanvalistuksena (tai näkökulmasta riippuen propagandanakin), ihmisten elämään paljon vaikuttavien taloudellisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden esittämisenä ymmärrettävässä muodossa. Tietysti ne yksinkertaistavat aihettaan paljon, mutta niin tekevät myös tutkijoiden taloustieteelliset mallit. Ne olivat selvästi myös Bajerin kommentti aikakauden keskusteluun siitä, millaiset poliittiset ratkaisut olisivat toimivia ja oikeudenmukaisia. Nämä tarinat julkaistiin ensin Dansk Folketidende -lehdessä eli ilmeisesti ihan tavallisille (lukutaitoisille) ihmisille suunnatussa lehdessä. Ne käännettiin myös ruotsiksi alle kymmenessä vuodessa, ja kannessa muistutetaan avuliaasti kirjasen soveltuvan pitäjänkirjastoihin, eli ne ovat ehkä levinneet Ruotsissa melko laajalle.

Minusta nämä tarinat olivat oikein sympaattisia: ne olivat kiinnostavasti kirjoitettuja - vain niiden lopussa oli luennoinnin makua - eivätkä ne olleet mitenkään yksiselitteisesti mustavalkoisia (varsinkin ensimmäisen tarinan loppu on aika yllättävä), vaan Bajerin tavoitteena tuntui olevan oikeudenmukaisuus ja työläisten ja köyhien ihmisten etu, ja ensimmäisen tarinan lopun periaatteet kuulostavat melkoisen nykyaikaisilta. Poliittista suuntautuneisuutta on kyllä tietysti havaittavissa, ja varsinkin jälkimmäisessä tarinassa kysymys vapaakaupasta tuntuu liiankin suoraviivaiselta. Bloggauksesta tuli aika pitkä, mutta koska kovin monet eivät varmaan aio lukea tätä kirjasta itse, tässä yhteenveto (alkuperäinen on kiinnostavampi).

Kuva: Wikipedia

Kolmiosaisessa "Herra Kapitaalin kääntymyksessä" (31 s.) kuvataan erilaisia talousjärjestelmiä. Ensimmäisessä osassa luonnonvaroiltaan rikkaalle, asumattomalle saarelle rantautuu valtavan rikas (rahaa ei ole vielä keksitty, joten hänen rikkautensa koostuu kirveistä, sahoista, pyöristä, ruuveista, tikkaista ja muista työvälineistä) Kapitaali-niminen mies sekä suuri joukko muita miehiä, joilla ei ole mitään omaisuutta. Kapitaali sopii heidän kanssaan siitä, että vastineeksi oikeudesta saada käyttää hänen työvälineitään, joita ilman miehet eivät pystyisi hankkimaan elantoaan, työntekijöiden pitää tuoda hänelle kaikki työnsä hedelmät. Itselleen he saavat takaisin juuri sopivasti ruokaa, juomaa, lämpöä ja suojaa elämiseen.

Aluksi asiat sujuvat hyvin - Kapitaali nauttii joutilaasta elämästään ja työntekijöiden kaikki tarpeet tyydytetään. Sitten Kapitaali alkaa kuitenkin kerätä ympärilleen yhä suurempaa palvelijoiden ja hännystelijöiden joukkoa - heitä aletaan tarinassa kutsua "Kapitalisteiksi" - jotka huolehtivat vain hänen tarpeistaan, ja hänen asumuksensakin kasvaa yksinkertaisesta majasta palatsiksi. Koska yhä vähemmän ihmisiä on tuottavassa työssä, ruokaa ja muita tarpeita on koko ajan vähemmän, ja yhä kovemmin raatamaan joutuvat työntekijät saavat yhä vähemmän ruokaa ja alkavat nähdä nälkää. Silloin Joukko/Kasa/Keko (Hop) -niminen mies innostaa työntekijät kapinaan, jonka he voittavat helposti. Kapitalistit tapetaan ja Kapitaali pääsee veneellä karkuun toiselle saarelle.

"Kuolleet Kapitalistit veteen! Ei enää mitään mikä muistuttaa omistuksesta! Ja sitten työhön yhteenkuuluvuudessa! Se, joka piilottaa jotakin itselleen, on varas, nyt kun olemme kaikki tasa-arvoisia ja kun meillä on kaikki yhteistä."
          "Kauan eläköön kommunismi!" huusivat työläiset Kapitaalin kadotessa kaukaisuuteen.
(11)

Vaikken ole lukenut Marxia tai Engelsiä, on helppo nähdä, että ensimmäinen osa on ytimekäs esitys riistokapitalismista. Kannattaa huomata, että työläiset hurraavat kommunismille vuonna 1871 julkaistun lehden kertomuksessa. Miten kommunistisessa systeemissä sitten käykään?

Aluksi asiat sujuvat taas hyvin. Sitten jotkut alkavat ajatella, että koska työn hedelmät jaetaan joka tapauksessa tasan, on aivan sama, työskenteleekö itse paljon vai vähän. Ahkerammin työskennelleet jäävät kuitenkin nälkäisiksi ja vaativat siksi oikeutta käyttää varaston antimia. Äänestyksen jälkeen näin sovitaankin, mutta varasto tyhjenee pian. Yhä useammat jäävät työpäivän jälkeen nälkäisiksi, ja jotkut syyttävät toisia kuormasta syömisestä ruoan yhteiseen varastoon antamisen sijasta, eli varkaudesta. Nämä taas syyttävät edellisiä laiskuudesta - miksi heidän pitäisi jättää laiskureiden syötäväksi kovalla työllään ansaitsemaansa ruokaa? - ja tappelu on lähellä.

Johtaja Joukko keksii ratkaisun: laitetaan joka kymmenes työläinen valvomaan muiden työtä. Näin käy, mikä tietysti vähentää työläisten määrää. Syntyy muitakin ongelmia: vaikka ihmiset saavat taas mahansa täyteen ja varasto täyttyy, työläiset valittavat, että alituinen vahdittuna olo vie työnilon, ja että työnvalvojat määräävät aivan kaiken - kuinka nopeasti pitää työskennellä, millä paikalla, mitä tehdä ja millä tavalla. Myöskään se ei toimi, että kaikki saavat aivan saman palkkion työstään.

"Nyt saamme ruoka-aikoina kaikki yhtä paljon ja samaa laatua. Mutta emme ole kaikki samalla tavoin rakennettuja. Toinen tarvitsee enemmän, toinen vähemmän. Toinen enemmän lihaa, toinen enemmän leipää. Mikä tekee toiselle hyvää, saa toisen helposti voimaan huonosti, ja päinvastoin. Minulla itselläni ei ole enää oikeutta ottaa sitä mitä haluan, mikä minulle maistuu parhaiten tai mitä tarvitsen eniten!" (16)

Myös se on epäreilua, että uudessa systeemissä kaikille määrätään ylhäältä työskentelypaikat riippumatta siitä, sopivatko ne paremmin metsästykseen, kalastukseen, puunhakkuuseen vai viljelyyn, jolloin toiset pääsevät hyvillä paikoilla helpolla, toiset joutuvat huonoilla paikoilla raatamaan. Ennen jokainen sai valita vapaasti työnsä ja työskentelypaikkansa, mutta enää ei välitetä siitä, mitä työläiset haluavat tai osaavat. Meiltä on ryövätty vapaus vain samanlaisuuden tähden. (16) Työläiset jakautuvat kahteen ryhmään ja seuraa verinen taistelu, jonka Joukon vastustajat voittavat, ja Joukko itse kuolee.

Eloonjääneiden keskuudesta nousee mies nimeltä Kansa (Folk), joka sanoo, että sekä Kapitaalin että Joukon alaisuudessa heiltä on puuttunut vapautta. Jokainen saa siis tulevaisuudessa itse valita, mitä hän haluaa tehdä, missä työskennellä, millä tavalla ja kuinka kauan. Koska kukaan ei voi yksin tyydyttää kaikkia tarpeitaan, vaihdettakoon jatkossa palveluita palveluihin. Mitä enemmän joku tässä systeemissä antaa, sitä enemmän hän siis myös saa, ja saamallaan omaisuudella hän saa tehdä ihan mitä haluaa - kuluttaa, vaihtaa johonkin, tuhlata, piilottaa tulevaisuutta varten tai jättää kuollessaan jollekulle muulle. Omistusoikeus siis palautetaan, mutta Kansa sanoo tämän olevan itse asiassa tarpeetonta, koska omistus on samanlainen luonnonlaki kuin painovoima, eli sen kumoaminen on mahdotonta. (Tätä ei tekstissä kyllä perustella, se vain todetaan.)

Aika radikaalina siirtona Kansa sanoo, että heidän pitää hakea Kapitaali takaisin (ellei hän ole vielä kuollut nälkään uudella saarella), koska myös hänen omistusoikeuttaan pitää kunnioittaa. Koska he ovat käyttäneet korvauksetta hänen omaisuuttaan, heidän pitää maksaa hänelle takautuvasti korvausta tästä. Vanhan sorron he välttävät sillä, että he ovat jo rakentaneet itselleen omia työkaluja, ja sillä, että Kapitaali tarvitsee heidän työtään yhtä paljon kuin he hänen työkalujaan; työkaluthan eivät itsestään tee mitään, vaan niiden käyttämiseen tarvitaan työvoimaa.

Nälkiintynyt ja sairas Kapitaali tuodaan siis takaisin ja hänelle annetaan korvauksena puolet saarelaisten omaisuudesta, mikä tekee hänestä suunnattomasti rikkaamman kuin kukaan muu. "Kapitaali", jatkoi Kansa. "Sinä olet nyt kanssamme tasa-arvoinen vapaudessa. Mutta valtasi on paljon suurempi kuin se, mikä kenelläkään muulla on; sillä omaisuutesi on niin suuri, että vain kaikkien meidän omaisuus yhdessä on yhtä suuri. Voit nyt vapaasti käyttää valtaasi kuten haluat, kunhan et käytä sitä väärin loukataksesi meidän oikeuttamme tai meidän omaisuuttamme; sillä sitä emme aio tästä eteenpäin sietää. Nyt jokainen ymmärtää, että olisit epäoikeudenmukainen, jos väkivallalla tai oveluudella yrittäisit pakottaa jonkun työskentelmään pienimmällä mahdollisella korvauksella, vain sillä mikä tarvitaan hänen päivittäiseen elantoonsa, hänen työkykynsä ylläpitoon. Nyt on myös jokaisen vapaasti valittavissa olla ottamatta sinulta vastaan tällaista tarjousta. Nykyään jokaisella on niin paljon omaisuutta, että hän voi vapaasti valita, työskenteleekö hän sinulle vai omaan laskuunsa." (28)

Mistä pääsemme tarinan nimeen. Kapitaali on yksin karkotussaarellaan ollessaan ymmärtänyt, miten väärin hän oli tehnyt kerätessään rikkauksia ja tavoitellessaan vain nautintoja. Nyt hän ymmärtää, että itse työ on nautintoa, ja hän aikoo käyttää valtaansa ja omaisuuttaan koko yhteiskunnan hyväksi sekä esteiden tasoittamiseen kaikilta, ja silloin kun hän tarvitsee työvoimaa, hän aikoo maksaa kaikille oikeudenmukaisen palkan. Voiton hän aikoo käyttää työvälineiden parantamiseen ja lisäämiseen sekä varojen tallettamiseen esimerkiksi sairauden varalle. Näin hänestä tulee muiden työtoveri, ja mitä paremmin muut työskentelevät, sitä edullisempaa se on sekä heille itselleen että hänelle. Näin useille työntekijöille saattaa ahkeruutensa ja säästäväisyytensä ansiosta tulla mahdolliseksi saada lähes yhtä paljon, jopa saman verran omaisuutta ja siis valtaa kuin Kapitaalilla itsellään, mutta se sopii Kapitaalille hyvin, koska he kaikki pyrkivät kuitenkin samaan eli yhteiskuntansa eteenpäin menoon. "Yksilön etu on kaikkien etu, ja kaikkien etu on yksilön etu. Tämä totuus on syytä oivaltaa ja levittää sitä. Mutta se ilmenee vain siellä, missä vapaus vallitsee työssä ja tasa-arvo vapaudessa. Siksi kaikkein tärkeintä on uskoa vapauden ja tasa-arvoisuuden voimakkaaseen henkeen." (31)

Kertoja sanoo lopuksi, että tämän pienen yhteiskunnan tarinan voidaan nähdä toistuvan maailmanhistoriassa ja eri yhteiskunnissa. Vain Kapitaalin kääntymys on aivan uusi asia.


Kirjan toinen tarina, "Viljasaari ja Hiilisaari. Pieni suojatullikuvaelma" (15 s.), kertoo kahdesta saaresta, jotka olivat luonnonvaroiltaan erilaiset. Viljasaaressa oli erinomainen maaperä, jossa viljan viljely oli helppoa, mutta energiavaroja (puuta, turvetta, hiiltä) siellä oli niin vähän, että saarelaiset eivät pystyneet edes kypsentämään leipää. Hiilisaarella taas oli valtavasti helposti saatavilla olevaa hyvälaatuista hiiltä, mutta maaperä oli niin köyhää, että viljan viljely oli lähes mahdotonta.

Kun saarten välille syntyivät kauppasuhteet, molempien saarten kaikkien kansalaisten elämänlaatu parani: viljasaarelaiset saivat vaihtotaloudessa vastineeksi viljastaan halpaa hiiltä, hiilisaarelaiset taas itselleen halpaa viljaa.

Sitten keksittiin raha, jolla pystyi hankkimaan mitä tahansa, esimerkiksi veneitä tai auroja, mistä tahansa, myös mantereelta. Saarilla alettiin kerätä rahaa myös valtion kassaan, ja saarten hallitukset huolestuivat siitä, että rahaa virtaa toiselle saarelle. Teknologia oli myös kehittynyt niin paljon, että omallakin saarella pystyttiin tuottamaan toisen saaren tuotetta, viljaa tai hiiltä, vaikkakin suurella vaivalla ja kustannuksilla ja laadultaan paljon huonompaa kuin toisella saarella. Eikö olisi siis parempi asettaa suojatulli toisen saaren tuotteille, jolloin ulkomaisen viljan tai hiilen hinta tosin kohoaisi kaksinkertaiseksi, mutta mikä aiheuttaisi oman saaren tuotteiden suosimisen ja työllisyyden kasvun omalla saarella?

Vapaakauppias (Frihandlare) oli tätä vastaan: tästä kärsisivät etenkin köyhät ihmiset, koska sekä vilja että hiili ovat välttämättömyystarvikkeita ja niitä pitää ostaa, oli niiden hinta mikä tahansa. Häntä ei kuitenkaan uskottu, vaan suojatulli asetettiin, mikä teki vähitellen rikkaat yhä rikkaammiksi ja köyhät yhä köyhemmiksi. Lopulta suojatullisysteemin huonot puolet olivat niin ilmiselvät, että entiset suojatullin puolustajatkin alkoivat nimittää itseään vapaakauppiaiksi ja alettiin miettiä muita ratkaisuja, esimerkiksi hiilen suojatullin poistoa Viljasaaressa, jos toinenkin saari poistaa omansa.

Silloin Viljasaaren Vapaakauppias sanoi, että ihan riippumatta hiilisaarelaisten toiminnasta heidän kannattaa poistaa oma suojatullinsa, koska ei ole mitään järkeä suojata itseään hyvältä asialta. Tämä kannattaa kuitenkin tehdä vähitellen, jotta Viljasaaren rikkaat hiilentuottajat pystyvät kehittämään itselleen muita, Viljasaaren luontoon sopivia teollisuudenaloja ja näin työllistämään köyhät työläisensä näillä toisilla aloilla. Harvojen rikkaiden Viljasaaren hiilenmyyjien pitää kuitenkin taipua monien hiilenostajien edessä. "Mutta älkäämme missään tapauksessa tulko huijatuiksi huudolla "molemminpuolisuudesta", joka on vain aristokraattisten suojatulliherrojen iskulause. Olkoon vapaakauppa tavoitteemme molemminpuolisuudesta riippumatta!" (48)

Edit 19.3.21, lisäys 5.4.21.  26.12.21 korjattu virheellinen palkinnonsaamisvuosi 1907 vuodeksi 1908.

Fredrik Bajer: Herr Kapitals omvändelse. Social tendens-berättelse; samt Spanmåls-ön och Kol-ön. En liten skyddstulls-bild (1880). G. J. Leufstedts Förlagsexpedition, Stockholm. Käännetty tanskasta ruotsiksi tekijän luvalla; kääntäjän nimeä ei mainittu. Esimmäinen kertomus ilmestynyt Dansk Folketidenden kolmessa vuoden 1871 numerossa, toinen yhdessä vuoden 1873 numerossa. Yhteensä 48 sivua.

torstai 11. maaliskuuta 2021

Theodore Roosevelt: Ett verksamt lif. Tankar i sociala frågor, 1906 (rauhannobelistit 1906)

Rauhannobelisteihin tutustumiseni on ollut pitkään tauolla. Tämäkin kirja oli kesken muutaman kuukauden, kunnes taas pääsin vauhtiin.

Sen jälkeen kun kirjoitin Theodore Rooseveltistä osaksi negatiivisesti toisen käden lähteiden perusteella, halusin antaa hänelle myös mahdollisuuden puhua omasta puolestaan, koska minulla oli hänestä kuitenkin jostain syystä positiivinen käsitys. Melkein toivon, etten olisi tehnyt niin, koska huh huh, millaista tekstiä tämä oli. Roosevelt vaikuttaa ensimmäisessä luvussa nimenomaan militaristiselta ja imperialistiselta, sellaiselta millaisena osa amerikkalaisista kritisoi häntä viime vuosisadan alussa. Eivätkö rauhan Nobel-palkinnosta päättäneet olleet lukeneet hänen kirjojaan, ennen kuin he antoivat hänelle rauhanpalkinnon Venäjän ja Japanin välisen sodan rauhanneuvotteluista?

Hän väittää Yhdysvaltain sotatoimia Kuubassa, Havaijilla, Puerto Ricossa ja Filippiineillä välttämättömiksi ja vastuullisiksi mm. käyttäen niitä vanhoja, tympeitä, eurosentrisiä ja tekopyhiä valloittajamaiden väitteitä, että "eivät nämä kansat osaisi kuitenkaan hallita itseään, ennen kuin me olemme sivistäneet heidät", ja suorapuheisemmin "jos me emme valtaisi näitä maita, jotkin muut maat kuitenkin tekisivät sen". Hän puolustaa myös Amerikan alkuperäisasukkaiden jyräämistä ja heidän maidensa valtausta: Heidän [intiaanien puolustajien] opetuksensa, käytäntöön sovellettuina, oikeuttaisivat meidät jättämään Arizonan apassit tuuliajolle tai tekisivät meille mahdottomaksi intiaanialueiden sivistämisen. Heidän mukaansa oli rikos, kun esi-isämme ottivat Yhdysvallat valtaansa ja tekivät itsestään täällä herroja. (14)

Mielenkiintoisinta näitä asioita käsittelevässä ensimmäisessä luvussa oli kuitenkin se, miten Roosevelt koko ajan haukkuu siinä rauhanpuolustajia pelkureiksi, arkajaloiksi ja humanitäärisyyden kaapuun piiloutuviksi raukoiksi, jotka haluavat vain helppoa ja mukavaa elämää. Tästä saa sellaisen positiivisen käsityksen, että näitä rauhanpuolustajia oli vuosisadan vaihteen Yhdysvalloissa melko paljon ja että he olivat myös varsin äänekkäitä, ja että kaikki amerikkalaiset eivät tosiaankaan olleet samaa mieltä intiaanien järjestelmällisestä alistamisesta ja heidän maidensa riistosta, vaan maassa oli myös intiaanien puolustajia.

Roosevelt käsittelee kirjassa valloituskysymysten lisäksi kotimaan sosiaalisia kysymyksiä ja myös poikien kasvatusta. Heikkoutta ja arastelua ei pidä suvaita, kaikkien (poikien) pitää urheilla innokkaasti (Roosevelt oli itse lapsena sairaalloinen, mutta tervehtyi aloitettuaan liikuntaharrastuksen, ja aikuisena hän oli todella tarmokas ja urheilullinen), sosialismi on huono asia, ihmisten pitää hallita itsensä, olla rohkeita ja elää puhtaasti ja terveesti. Hän on kuin sellaiset joistakin paljon myöhemmistäkin romaaneista tutut ankarat isät, jotka eivät hyväksy mitään muuta kuin oman käsityksensä elämästä, koska uskovat sen olevan ainoa oikea ja toimiva tapa elää.

Roosevelt puhuu kauniisti kansakoulunopettajien, eli lähinnä naisten, työstä: he ovat omistautuneet vähän arvostetulle ja rasittavalle muiden hyväksi tehtävälle työlleen, ja heidän olemustaan leimaa jalous, kuten myös naislääkäreiden ja -sairaanhoitajien olemusta (27). Rooseveltin mukaan isänmaan tulevaisuuden rakentamiselle mikään muu työ ei ole yhtä tärkeää kuin näiden kansakoulunopettajien työ, varsinkin kun varsinaisen työnsä lisäksi he tekevät myös vapaaehtoistyötä koulun ulkopuolella. Näillä opettajanaisilla on suuri vaikutus lasten luonteen hyvälle kehittymiselle ja lisäksi maahanmuuttajaperheiden lasten auttamiselle ja amerikkalaistamiselle.

Kummallisen miehisen logiikan mukaan Roosevelt ei missään kuitenkaan sano, että näiden ihanteellisten opettajanaisten, jotka vaikuttavat maan tulevaisuuteen paljon, pitäisi saada äänioikeus (ja samalla tietysti kaikkien muidenkin naisten); hän ei tässä sosiaalisia kysymyksiä käsittelevässä kirjassa edes mainitse naisten äänioikeuspyrkimyksiä. Hän ei myöskään sano, että naisopettajien varmaan edelleen paljon miehiä huonompaa palkkaa (1800-luvulla se saattoi muistaakseni olla vain puolet miesopettajien palkasta) pitäisi nostaa. Toisaalta hän kuitenkin mainitsee kirjassa myös naiset kohtalaisen usein, eli hänellä ei ole sellaista vuosikymmeniä myöhemmissäkin kirjoissa ärsyttävää kirjoitustapaa, jossa maailmasta puhutaan niin kuin siinä olisi vain miehiä.

Roosevelt ei siis enimmäkseen tehnyt kirjassa hyvää vaikutusta. Mutta. Huolimatta siitä, että oli itse rikkaasta perheestä, hän oli viettänyt paljon aikaa karjapaimenten ja monien muiden työläisten kanssa ja tuntui pitävän näistä aidosti ja arvostavan näitä. Hän tuntuu melko ennakkoluulottomalta eri kansanryhmien suhteen - hän kertoo esimerkiksi kirjassa nuoresta, reippaasta ja rohkeasta newyorkilaisesta juutalaismiehestä, jonka palkkasi poliisivoimiin ja josta tuli erinomainen poliisi - vaikka hänen suhtautumisensa afroamerikkalaisiin olikin kaksijakoista (Wikipedia). Vaikka ihmisten piti oppia auttamaan itseään, hänen mielestään varakkuus vaati myös vastuuta: rikkailla piti olla sosiaalista omaatuntoa ja halua käyttää rikkauksiaan muiden hyväksi; samoin koulutettujen piti käyttää taitojaan ja oppejaan auttaakseen muita. [Kyky auttaa itseään] voi kuitenkin, kuten mikä tahansa hyve, muuttua virheeksi, jos se viedään huippuunsa kylmäksi ylimielisyydeksi, kyvyttömyydeksi ymmärtää sitä että jopa vahvinkin voi joskus olla avun tarpeessa. Sen takia, jos ei muun takia, pitää vahvan iloisin mielin tarttua jokaiseen tilaisuuteen auttaa heikkoa. (24)

Yhdessä kirjan luvussa hän käsittelee työväen oloja, ja ilmeisesti ollessaan New Yorkin kuvernöörinä vuosisadan vaihteessa hän oli ajanut kaikille osavaltion (siis julkisen sektorin) työntekijöille läpi kahdeksan tunnin työpäivän ja suurimman kyseisestä työstä yleensä annettavan palkan, mikä tuntuu tuohon aikaan hyvin edistykselliseltä. ...huono työ on aina kallista. Parasta politiikkaa on siis maksaa kunnolla hyvästä, rehellisestä työstä, ja missä se on mahdollista, pysyttäytyä kahdeksan tunnin työpäivässä. (62) Roosevelt rakasti myös luontoa (ja taas ristiriitaisesti myös metsästystä), ja hänen aloitteestaan suojeltiin valtavia maa-alueita (tieto aiemmista kirjoista). Hän piti lukemisesta, hän luki kuulemma kirjan päivässä, ja julkaisi ilmeisesti itse 40 kirjaa. (Tutustuttuani kymmenkuntaan aikakauden kirjaan on alkanut kyllä vaikuttaa siltä, että 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa monet kirjat olivat paljon ohuempia kuin nykykirjat, tässäkin oli vain 86 sivua.) Eräässä kommentissa häntä sanottiin hyväksi isäksi.

Eli Rooseveltissa oli huonojen asioiden lisäksi myös monia asioita, joista voi pitää, mutta rauhannobelistiksi hän oli kuitenkin aivan väärä valinta. Ajankuvan kannalta tämä kirja oli ihan mielenkiintoista ja sujuvasti kirjoitettua luettavaa. Rooseveltin elämäkerran kommenteista saa käsityksen siitä, miten hänen elämäkertansa nykylukijat suhtautuvat Rooseveltiin.

Omistuskirjoitus: Till min son Jarl på hans 20de födelsedag. Felix H______


Kirjan luvut: Ett verksamt lif, Medborgerlig hjälpsamhet, Karaktär och framgång, Den amerikanske pojken, Löften och ordhållighet, Arbetarfrågan, Reformer genom socialt arbete, Studenten och samhället.

Lisäys 11.3.21.

Theodore Roosevelt: Ett verksamt lif. Tankar i sociala frågor, 1906 (ei alkuteoksen nimeä ja julkaisuvuotta). Hugo Gebers förlag. Käännös ruotsiksi: Cecilia Milow. 86 sivua.

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Aulis Ojajärvi (toim.): Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja 2, 1969

Pidän enemmän pinnalta katsoen kevyestä kuin syvällisestä kaunokirjallisuudesta ja yleensä lähinnä välttelen nobelisteja ja vastaavia, koska olen huomannut, etten juuri nauti heidän kirjoistaan (vaikka toki arvostan ihmisiä, jotka lukevat tällaisia kirjoja, ja olen itsekin pitänyt joskus paljon jostakin vakavammasta kirjasta). Pyrin kuitenkin aina välillä sivistämään itseäni, koska on aina mukavaa päästä eroon ennakkoluuloistaan, mikäli mahdollista, ja novellien lukeminen on hyvä keino tutustua tuntemattomiin tai hankalampiin kirjailijoihin.

Tässä kokoelmassa tarkoituksena on ollut tuoda koulussa käsiteltäväksi joukko modernisteja, joiden ansiot monessa tapauksessa ovat suuremmat jonkin muun kirjallisuuden lajin kuin juuri novellin alalla. Valintaperusteena on ollut, että novelli on aiheensa ja sisältönsä puolesta koulukäsittelyyn sopiva ja lisäksi mahdollisesti ajankohtainen. Minusta sen enempää aiheet kuin sisältökään eivät olleet nimenomaan nuorille suunnattuja, vaan yleisesti kiinnostavia (tai ei-kiinnostavia). Tyylilajeja oli realismista symbolismiin ja satiiriin. Tunsin nimeltä monet kirjailijoista, mutta varsinkin pohjoismaalaiset kirjailijat olivat minulle outoja.

Kirjan alkupuolella ajattelin, että tarinat ovat tylsiä ja että kirja olisi kannattanut jättää lukematta, mutta loppujen lopuksi pidin kirjasta, monien sellaistenkin kirjailijoiden novelleista, joista en odottanut pitäväni. Tässä taas lyhyet luonnehdinnat ja tähti merkkinä omasta pitämisestäni. 23 novellista yhden kirjoittaja on nainen, Nadine Gordimer. Novellit ovat kirjailijan syntymävuoden mukaisessa järjestyksessä.

Junichiro Tanizaki: Varas. Köyhä minäkertoja kertoo opiskelustaan koulussa, jossa liikkuu varas, ja jossa jotkut koulutoverit epäilevät häntä varkauksista. Kertoja pohtii varastamisen olemusta ja varkaan moraalia. Tämän novellin asenteet olivat niin japanilaisia, etten oikein ymmärtänyt sitä. (11 s., Japani, 1886-1965)

Jean-Paul Sartre: Muuri. Kolme erilaista miestä saa Espanjan sisällissodassa kuolemantuomion, ja novelli kuvaa heidän viimeistä yötään vankilassa ja suhtautumista tietoon teloituksestaan aamunkoitteessa; kaikki ovat yksin omassa kauhussaan. Minäkertoja saa aamulla mahdollisuuden kertoa toverinsa olinpaikan ja säilyä näin hengissä, mutta tekee tästä vitsin. Tämä oli selvästikin eksistentialistinen novelli, mutten ole koskaan ollut mitenkään innostunut Sartresta. (21 s., Ranska, 1905-1980)

Mihail Šolohov: Vierasta verta. Donin varrella asuva Gavrila-vanhus on menettänyt punaisia vastaan taistelleen kasakkapoikansa sodassa, ja pojan menetys kalvaa sekä Gavrilaa että hänen vaimoaan, jolle Gavrila on inhottavan tyly. Sitten vanha pariskunta ottaa hoitoonsa haavoittuneen kommunistijoukkueen päällikön, josta tulee pitkän toipumisen aikana heille kuin oma poika. (20 s., Venäjä, 1905-1984)

Samuel Beckett: Karkotettu. Tajunnanvirtamainen novelli siitä, kun minäkertoja heitetään alas portaita ja mitä sitten tapahtuu. Lukijalle tapahtumien kulku ja niiden tarkoitus jää kuitenkin aika epäselväksi. (13 s., Irlanti, 1906-1989)

* William Saroyan: Intiaani nimeltä Veturi 38. Nuori armenialaispoika Aram toimii Veturi 38 -nimisen intiaanin autokuskina tämän ostettua pikkukaupungin autoliikkeen kalleimman auton. Ihan sympaattinen tarina ystävällisyydestä. (9 s., USA, 1908-1981)

* Sivar Arnér: Soturin saappaat. Ehkä 1600-luvun Ruotsiin sijoittuva kertomus, jossa seurataan vanhan ja huonokuntoisen suutari Joelin työtä kreivin saappaiden parissa. Joelia ympäröivän maailman armottomuus tulee novellissa selvästi esiin. Kun hänelle tuodaan käsky tehdä uudet saappaat kreivin vieraalle, sotaisalle paronille, hän alkaa miettiä, mihin saappaita käytetään, ja mahdollistaako hän ihmisten tappamisen tekemällä soturille hyvät saappaat. Hän ottaa "älä tapa" -käskyn vakavasti eikä voi hiljentää omantuntonsa ääntä, vaikka tietää kieltäytymisen tarkoittavan todella pahoja seurauksia. Hyvä novelli yksilön mahdollisuuksista tai niiden puutteesta noudattaa omaa vakaumustaan. (16 s., Ruotsi, 1909-1997)

* Angus Wilson: Reaalipolitiikkaa. Novelli taidegalleriaan omistajan kuoleman jälkeen palkatusta nuoresta liikealan johtajasta. Novellissa seurataan yhtä kokousta ja sitä, miten johtaja manipuloi vanhoja työntekijöitä taitavasti ja kaivaa maata näiden alta saadakseen nämä syrjäytettyä ja tahtonsa läpi. (9 s., Iso-Britannia, 1913-1991)

* Bernard Malamud: Taikatynnyri. Rabbiksi opiskeleva Leo Finkle palkkaa tuskaisan harkinnan jälkeen Pinye Salzmanin, avioliitonvälittäjän, etsimään itselleen sopivan vaimon. Mikään Salzmanin "taikatynnyristään" kaivama vaimoehdokas ei kuitenkaan miellytä Finkleä, kunnes hän näkee erään naisen kuvan, jota Salzman ei haluaisi hänen näkevän. Salzman puhuu joskus hauskasti kuin Tähtien sodan Yoda: Niin kauniita asiakkaita minulla on että heihin rakastutte sillä hetkellä kun heidät näette. (19 s., USA, 1914-1986)

Lars Ahlin: Surkeuteen kätketty lahja. Saamaton Hans kertoilee vaimolleen Gretalle kaikenlaisia tarinoita loukkaantumisista, ja luulee Gretan uskovan kaiken. Greta uskoo tarinat aluksi ja joutuu aina pettymään, muttei näytä tätä Hansille, jota rakastaa. (9 s., Ruotsi, 1915-1997)

* Arthur Miller: Kuuluisuus. Kahden tuoreen menestysnäytelmän kirjoittaja Meyer Berkowitz huomaa, millaista on olla kuuluisa. (8 s., USA, 1915-2005)

Heinrich Böll: Niin tuli ehtoo ja tuli aamu. Brenig viivyttelee kaupungilla jouluna, koska ei kestä nuoren vaimonsa Annan pitkään kestänyttä mykkäkoulua. (8 s., Saksa, 1917-1985)

* J. D. Salinger: Vähän ennen eskimosotaa. Nuori Ginnie Mannox tapaa rikkaan ystävänsä Selenan kotona tämän veljen ja veljen ystävän. Omintakeisia henkilöitä ja virkistävän erikoista dialogia. (13 s., USA, 1919-2010)

* Friedrich Dürrenmatt: Tunneli. Lihava 24-vuotias mies matkustaa junassa tuttua reittiään. Matkan varrella oleva tavallisesti lyhyt tunneli kuitenkin jatkuu ja jatkuu, eikä kukaan muu pidä sitä outona kuin tämä mies ja junahenkilökunta, joka yrittää vain peitellä asiaa, koska ei ymmärrä sitä. Hyvä symbolinen novelli siitä, miten asiat riistäytyvät käsistä ja miten ihmiset jatkavat elämäänsä muutoksista ja vaaran merkeistä huolimatta. Koko kymmensivuinen novelli on yhtä kappaletta. (10 s., Sveitsi, 1921-1990)

* Italo Calvino: Mies ja vaimo. Työmies Arturo Massolari tulee aamulla kotiin yövuorosta, jolloin hänen vaimonsa Elide herää ja lähtee vuorostaan töihin. Lyhyen yhdessäolon jälkeen illalla on taas Arturon vuoro lähteä töihin. (4 s., Italia, 1923-1985)

Nadine Gordimer: Mikä uusi aikakausi, jos saan luvan kysyä? Värillisen Jake Alexanderin kirjapainoon, jossa hän on viiden ystävänsä kanssa, tulee vierailulle Jaken valkoinen englantilainen ystävä edistyksellisen tyttöystävänsä kanssa. Itsevarma, sosiaalisesti tiedostava nuori valkoinen nainen uskoo tietävänsä kaiken. (16 s., Etelä-Afrikka, 1923-2014)

* James Baldwin: Edellinen vaihe. Nuori musta työtön näyttelijä on väsynyt elämään valkoisessa maailmassa ja tuntee saaneensa tarpeekseen. Hänellä on irlantilainen tyttöystävä Ida ja juutalainen ystävä Jules, jotka tekevät elämästä vähän siedettävämpää, mutta hän ei tunne kuuluvansa mihinkään, ei valkoisten eikä mustien pariin. (17 s., USA, 1924-1987)

* Günter Grass: Vasenkätiset. Minäkertoja kertoo kuulumisestaan vasenkätisten seuraan ja muista samasta vaivasta kärsivistä kohtalotovereistaan, jotka pyrkivät pääsemään eroon ongelmastaan - kaikkihan ovat sanoneet hänelle jo lapsesta asti, että vasenkätisyys on väärin. (7 s., Saksa, 1927-2015)

Juri Kazakov: Hällä väliä. Poijunvartija Jegor on alkoholisoitunut, tavallisen näköinen ja kehuskelee turhia, mutta hänellä on lahja, jollainen on vain harvalla. (13 s., Neuvostoliitto, 1927-1982)

* Martin Walser: Minä etsin naista. Hauska novelli miehestä, joka rakastuu edellään kulkevan naisen niskaan, seuraa niskaa siksi erään yhdistyksen kokoukseen mutta kadottaa tämän ja liittyy yhdistykseen löytääkseen naisen, jolle niska kuuluu. Mies käy yhdistyksen kokouksissa vuosikausia etsien naista; novellissa ei kertaakaan sanota, mistä yhdistyksen kokouksissa puhutaan, eikä se välttämättä selviä miehellekään. (6 s., Saksa, s. 1927)

Villy Sørensen: Romeo ja Signe. Sokea, mutta itkiessään näkevä Signe rakastuu lasimestarin Romeoon, menettää hänet, saa opaskoiran, menettää sen ja menee naimisiin toisen miehen kanssa. Sadun muotoon kirjoitettu ja vähän satua muistuttava novelli. (9 s., Tanska, 1929-2001)

Jevgeni Jevtušenko: Kananjumala. Novellin kananjumala on pieni meren kivi, jossa on reikä, ja jonka uskottiin tuottavan munaonnea ja siksi onnea muutenkin. Novellin minäkertoja kertoo sinnikkäästä mutta turhasta kananjumalan etsiskelystään Krimillä ja samalla onnettomassa avioliitossa olevasta moskovalaisesta naisesta, jota hän rakastaa. Hän on ystävystynyt Krimillä nuoren, pikkuvanhan tytön kanssa, jonka ansiosta asiat saattavat kääntyä paremmiksi. (16 s., Neuvostoliitto, 1932-2017)

Bo Widerberg: Tarina, jolla on onnellinen loppu. Tarina kerrotaan osittain avoliitossa elävän pariskunnan naisen, osittain miehen näkökulmasta. Mies on hyvin monella tavalla taiteellisesti lahjakas, mutta liian monella tavalla; hänellä on suuret luulot omista kyvyistään, mutta hän ei saa mitään aikaan. Raskaana oleva nainen toivoo hänen hakevan työtä; nainen on suhteen aikuinen. Tällä tarinalla on oikeasti onnellinen loppu. (13 s., Ruotsi, 1930-1997)

* Arvo Valton: Vihreäreppuinen mies. Rautatieaseman odotushalliin ilmestyy eräänä päivänä vihreäreppuinen mies, joka kaivaa repustaan kirjan ja alkaa lukea kovalla äänellä kirjaa. Aseman siivoojat ja virkamiehet eivät tiedä mitä tehdä, kun kirja ei ole edes ideologisesti sopimaton. Mies jatkaa lukemistaan päivästä toiseen, mikä käynnistää kuumeisen toiminnan laajemmissa piireissä virkamiesten ja tutkijoiden keskuudessa, jotka alkavat selvittää toimikunnissa oikeita metodisia perusteita lukemiselle ja toiminnan tieteellistä organisointia. Kun he ovat saaneet selvitettyä asian kaikki monitahoiset ulottuvuudet ja päättäneet lähettää paikalle koulutetun, kilpailevan lukijan, mies onkin ehtinyt jo lopettaa lukemisen. Hauska, satiirinen novelli. (12 s., Viro, s. 1935)

Lisäys 19.3.21.

Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja 2, 1969. Valikoinut Aulis Ojajärvi. WSOY. Eri kääntäjiä. 293 sivua.

tiistai 2. maaliskuuta 2021

Maiju Gebhard: Iloa illanviettoihin, 1940 (kolme näytelmää)

Maiju Gebhard (1896-1986) tunnetaan parhaiten varmaan meidän kaikkien (ainakin Suomessa asuvien) elämää sulostuttavan astiankuivauskaapin keksijänä. Ammatiltaan hän oli kotitalousopettaja, johti myöhemmin Työtehoseuran tutkimus-, koulutus- ja valistustoimintaa ja oli mukana kirjoittamassa useita taloudenpitoon ja kotitöihin liittyviä tietokirjoja, esimerkiksi Pienviljelijäemännän kotitalousoppaan ja Pienviljelijäemännän keittokirjan.

Vähemmän tunnettu puoli hänessä on, että hän on kirjoittanut myös näytelmiä. Tämä selvisi minulle viime vuonna, ja uteliaisuuteni heräsi. Tässä kolmen lyhyehkön teoksen kokoelmassa on näytelmät Ennen kuulutusten ottoa (31 s), Emännän radio (13 s) ja Pienviljelijänaisten voimisteluesitys (10 s) - liikutaan siis samassa aihepiirissä kuin tietokirjoissakin. Gebhardin näytelmät eivät ole kirjallisuuden merkkiteoksia, mutta niiden tavoite onkin aivan toinen, ja kulttuurihistoriallisesti ja Suomen historian kannalta ne ovat mielenkiintoisia. Ja lisäksi ne ovat hauskaa luettavaa.

Ensimmäisessä Ennen kuulutusten ottoa -näytelmässä kaksi leppoisaa vanhahkoa isäntää, Mäki ja Keto, odottavat maalaispaikkakunnan kansanhuoltolautakunnan vastaanottohuoneessa kihlapareja, joiden täytyy saada lautakunnasta lupalippu kuulutuksen ottoa eli naimisiin menemistä varten. Lupalipun saa vain jos sekä sulhanen että morsian vastaavat oikein omaan taloudenpitoa koskevaan kysymykseensä. Jos ensimmäiseen valtion eli kansanhuoltoministeriön lähettämään kysymykseen vastaaminen ei onnistu, saa kokeilla toista, ja jos siihenkään ei osaa vastata, saa kirjalistan ja opiskeltuaan voi tulla yrittämään uudelleen. Testi on määrätty sen takia, että on saatu huonoja kokemuksia siitä, miten huithapelit, taitamattomat puolisot ovat saattaneet talot vasaran alle tai muuten turmioon.

Kansanhuoltolautakunnista olen kuullut ennenkin, mutten tällaisista testeistä. Ei kai sellaisia voinut todella olla olemassa? Näytelmän kysymykset eivät ole mitenkään helppoja, vai osaisitteko vastata tällaiseen morsiamelle annettuun kysymykseen: Minkälaista kivennäissekoitusta silloin on paras käyttää karjalle, kun ei saada rehufosfaatteja? Näytelmän koppava kaupunkilaismorsian ei osannut, ja hän lähti niskojaan nakellen takaisin kaupunkiin toisen sulhasensa luo. Toiselle pariskunnalle, koko ikänsä maalla asuneille morsiamelle ja sulhaselle kysymykset taas olivat aivan helppoja, ja vanhempi käsityöläispariskunta, räätäli ja hieroja, onnistui myös saamaan luvan, vaikka morsian erehtyikin ensimmäisessä kysymyksessä.

Nyt minäkin sitten tiedän, että emakon maito on rasvaisempaa kuin lehmän (ja miten pikkupossua tulisi siis hoitaa), ja myös sen, että vaikka ennen sanottiin, että lasta ei sovi viedä ulos, ennen kuin sillä on hampaita, eli esimerkiksi syyslapset vasta kevään lopulla, niin nykytiedon mukaan lapset on vietävä raittiiseen ilmaan jo vallan pienenä korissaan nukkumaan. Ja myös sen, miten ne rehufosfaatit tulisi korvata. Näytelmän idea on siis se, että hauskassa muodossa jaetaan maaseudun ihmisille uutta tietoa hyvistä käytännöistä ja oiotaan vanhoja väärinkäsityksiä. Hauskan ja elävän tästä näytelmästä tekee pariskuntien keskustelu keskenään sekä kansanhuoltolautakunnan sympaattisten tenttaajien kanssa, ja ihmisten erilaiset luonteet: Gebhard on onnistunut saamaan varsinkin naisista persoonallisia, kun taas sulhaset ovat ennemminkin vähäpuheisia, leppeitä jullikoita, vaikka hekin kyllä erottuvat luonteiltaan toisistaan.

Toisessa näytelmässä Emännän radio emäntä tuskailee kotonaan, että kaikkein vaikeinta tässä emännän ammatissa on keksiä, mitä milloinkin laittaisi ruoaksi, vaikka aina sanotaankin, että ruoan tulisi olla vaihtelevaa. Hän alkaa siksi kuunnella Ylen uutta radiosarjaa, jossa lähetetään emännille ehdotus päivän ruokalistaksi. Muidenkin Euroopan maiden radioasemat ovat innostuneet asiasta niin, että ovat päättäneet lähettää samanlaisen ohjelman, joten näytelmässä kuullaan ruokaohje Unkarista, Italiasta, Tanskasta ja Islannista (suomeksi!) sekä Suomesta kanaruokaohje (koska kaikki emännät eivät osaa valmistaa kanasta ruokaa). Tämäkin näytelmä onnistuu olemaan viihdyttävä emännän puhellessa itsekseen ja kommentoidessa ruokaohjeita ja ohjelmia. Päämäärämme on tällöin: ruoka terveelliseksi, ruoka taloudelliseksi, ruoka oman kodin tuotteista, ruoka vaihtelevaa ja maukkaasti valmistettua. Emännät, onko hellassanne tulta?

Kolmannessa näytelmässä 6-10 arkiseen työpukuun ja esiliinoihin pukeutunutta pienviljelijänaista esittää yleisölle voimisteluesityksen. Repliikkeinä ovat naisten laulamat sanoiltaan muunnellut kansanlaulut ja voimistelun johtajan antamat liikekomennot. Ensin hyssytetään lasta, sitten lauletaan tuutulaulua, kehrätään, keitetään velliä ja puuroa, haetaan halkoja, sahataan ja pilkotaan ne kirveellä (koska miehet eivät ole taaskaan pienentäneet halkoja!), kannetaan halot kotiin ylös jyrkkää mäkeä, pestään pyykkiä, laitetaan pyykit kuivumaan, lypsetään, haetaan vettä kaivosta, kaadetaan vesi ämpäriin ja kannetaan se kotiin. Eräs voimistelija ei kanna vettä, ja johtajan kysyessä syytä tähän hän vastaa, että heillä on vesijohto, mitä johtaja pitää hyvänä asiana. Lopuksi voimistelijat juovat tyytyväisinä kahvia. Viimeinen liike, jossa naiset ovat käsikynkässä ja tukevat toisiaan, on paras ja välttämätön jokaiselle eteenpäinpyrkivälle pienviljelijänaiselle: Liittykää pienviljelijäyhdistykseen! Hyötyliikunnan määrä oli ennen ihan toista kuin nykyään.

Olen lukenut Afrikassa (ja muuallakin?) nykyään esitettävästä katuteatterista, jossa ihmisille välitetään tietoa hygieniasta ja muista tärkeistä asioista draaman muodossa, mutta se ei selvästikään ole mikään uusi keksintö: samanlaista "opetusteatteria" tehtiin Suomessa jo 1940-luvulla! Sota-aika näkyy näytelmissä vain ohimennen, esimerkiksi siinä, että pientilalliset eivät mahdollisesti saisi ostetuksi väkilantoja tai rehufosfaatteja tai että rasvaa on vain vähän saatavilla. Nämä näytelmät ovat hieno osoitus siitä, miten suomalaiset jatkoivat elämäänsä sodasta huolimatta niin hyvin kuin pystyivät.

Tällaisessa opetusteatterissa on varmaan tärkeää, ettei se ole kuivaa luennointia, vaan että se on niin mukavaa ja kiinnostavaa, että ihmiset haluavat katsoa sitä; näiden näytelmien hyväntuulisuudenkin takana on luultavasti sama tavoite. Näytelmät eivät olekaan mitenkään ryppyotsaisia, vaan mielestäni Gebhard on onnistunut saamaan ne viihdyttäviksi. Näytelmistä välittyy myös sellainen kuva, että Gebhard tunsi aiheensa ja pienviljelijänaisen elämän läpikotaisin ja tunsi sympatiaa pienviljelijänaisia kohtaan. Itse hän oli tosin erilaisista lähtökohdista, talousneuvoksen ja kansanedustajan sekä professorin tytär; olisi mielenkiintoista tietää enemmän hänen elämästään.

Lopuksi vielä Marja-morsiamen vastaus siihen, miten taloudellinen pienviljelijäemäntä jatkaa viljaa, jos pientilalla on vähänpuoleisesti leipäviljaa (tällaisten repliikkien täytyy olla näytelmissä maailmanlaajuisestikin hyvin harvinaisia!). Olen itsekin tehnyt joskus perunaleipää, ja se on hyvää ja mehevää.

Jos viljaa on vähän, voi erinomaisesti jatkaa viljaa perunalla. Se tekee leivän vain hyväksi ja ravitsevaksi. Ei pikkutilalla ole mitään hätää, kunhan vain perunoita on runsaasti. Perunoita voi käyttää taikinaan, miten kulloinkin haluaa, vaikkapa kolmannen osan, tai puolet, tai enemmänkin jauhojen määrästä. Ne keitetään, survotaan rikki ja pannaan haaleana taikinaan, silloin nousee taikina paremmin. Perunan avulla tulevat leivät tuoreita ja mureita, niin että tavallaan voi sanoa, että perunalla säästää sekä jauhoja että rasvaa.

Ja Wikipediasta vielä muutama sitaatti Maiju Gebhardilta:

  • ”Älä ole niin toivottoman vanhanaikainen!”
  • ”On parempi, jos on vähän pölyä huonekaluilla, kunhan ei ole pölyä sielussa!”
  • ”Hanki työtuoli, poista jalkahuoli!”
  • ”Opi hutiloimaan — joskus kun niin on tarvis! Tärkeintä kodissa ovat sen ihmiset.”

Maiju Gebhard: Iloa illanviettoihin. Sisältää näytelmät Ennen kuulutusten ottoa, Emännän radio ja Pienviljelijänaisten voimisteluesitys. W. S. O. Y:n näytelmäsarja 160. Yhteensä 58 sivua.