Claes Andersson: Mania (näytelmä), 2004

Pidän humaanista, ystävällisestä Claes Anderssonista ihmisenä paljon (tai siitä, millaisen kuvan olen hänestä saanut). Pidin myös eräästä lukemastani hänen runostaan ja muistaakseni myös hänen tietoteoksestaan Hulluudestamme ja hulluudestanne, mutta tämän näytelmän tapahtumat eivät juuri kiinnostaneet minua.

Näytelmän henkilöt ovat keski-ikäinen pariskunta, peliriippuvainen Oskar ja taiteilija Susanna, heidän psykologityttärensä, biseksuaali Silja, sekä Oskaria ja Susannaa parikymmentä vuotta nuorempi pariskunta Kim ja Mirja. Mukana on myös sokea psykiatri Tohtori Jung, joka vaihtelevasti kommentoi tapahtumia tai puhuu suoraan henkilöiden kanssa, aina kuitenkin varsin arvoituksellisesti. Susanna ja Kim aloittavat suhteen, samoin Oskar ja Mirja. Susanna ja Oskar tuntuvat elävän yhdessä lähinnä tottumuksen voimasta ja heidän välillään tuntuu usein olevan enemmän kiukkua tai välinpitämättömyyttä, loukkaantumista ja loukkaamista kuin rakkautta, mutta he tuntevat toisensa läpikotaisin ja kaikesta huolimatta ovat pariskunta. Siljalla on oma vihansa ja omat haavansa, joita hän selvittää varsinkin Oskarin kanssa.

Henkilöt olivat minusta itsekeskeisiä ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita vain omien tarpeidensa tyydytyksestä ja näkivät muut ihmiset vain välineinä tähän. Jokainen tuntui elävän oman kuplansa sisällä, vaikka he tavoittelivat joskus rajustikin kontaktia toisiin, eikä tällainen yksilökeskeinen oman navan ympärillä pyöriminen nyt kiinnostanut minua. Johtui ehkä siitä, että luin samaan aikaan paria kirjaa, joiden päähenkilöiden toiminnan yhteiskunnalliset ulottuvuudet olivat mittavat ja joiden päähenkilöt auttoivat paljon muita.

Rakenteeltaan näytelmä on aika kokeileva ja moderni - sen rakenne on katkelmallinen eikä siinä liikaa selitellä asioita - ja sen kieli Juha Siltasen kääntämänä on elävää ja sujuvaa. Näytelmä voisi näyttämöllä toimia minulle paremmin kuin luettuna, koska lihaa ja verta olevien ihmisten tunteisiin ja pyrkimyksiin saattaisi ehkä suhtautua myötämielisemmin kuin paperilla oleviin. Taitava näyttelijä voi esittämistavallaan ja roolin tulkinnallaan myös muuttaa ja syventää käsitystä roolihenkilöstä paljon.

Claes Andersson: Mania. Näytelmä, 2004. Kirja kerrallaan. Suomennos: Juha Siltanen. 90 sivua.

121 dikter om kärlek, 2011

Isäni puhui ruotsia suomen lisäksi, joten se on minulle sen takia tärkeä kieli. Hän luki myös runoja ruotsiksi, ehkäpä juuri joitakin tämän kirjan runoja. Tämä rakkausrunokokoelma tarttui kymmenisen vuotta sitten mukaan Akateemisesta kirjakaupasta, koska kirja oli kaunis ja runot näyttivät ymmärrettäviltä ja helposti lähestyttäviltä, mitä ne monesti olivatkin, eivät kuitenkaan aina. Korkean veisun tai Laulujen laulun katkelmaa lukuunottamatta kaikki kirjan runot ovat nimistä päätellen ruotsiksi kirjoittavien eli ruotsalaisten tai suomenruotsalaisten (Tove Jansson, Märta Tikkanen, Claes Andersson, Edith Södergran, Henry Parland, Runeberg...) runoilijoiden käsialaa; suomenruotsalaisia lukuun ottamatta melkein kaikki nimet olivat minulle tuntemattomia. Runoilijoita on useita (laskujeni mukaan 88) kansanlaulujen nimettömistä tekijöistä ja vanhoista runoilijoista moderneihin kirjoittajiin, mutta kirjan ongelmana on silti tietynlainen yksipuolisuus: rakkaus tarkoittaa lähes kaikissa runoissa romanttista rakkautta (no, kansikuvakin viittaa kyllä selvästi tähän suuntaan), vaikka rakkautta on monenlaista muutakin. Poikkeuksena oli Sandro Key-Åbergin kiinnostava Kära gud säger människan, jonka mukaan ei kannata surkutella omaa yksinäisyyttään vaan lähestyä muita, ja Erik Lindormin Lyckans minut, jossa puhuttiin isänrakkaudesta. Mietitytti myös se, että muutamaa nimeä (Ann Smith, Daniel Boyacioglu, Ulla Pironi, tuttu Mikael Niemi, joka on siis ruotsalainen) lukuun ottamatta nimet kuulostivat varsin ruotsalaisilta, eli maahanmuuttajataustaisia runoilijoita tässä ei ollut kovin paljon, mutten tiedä, kuinka paljon heitä yleensä on Ruotsissa.

Runojen lukeminen kielellä, jota ei osaa tosi hyvin, on toisaalta huono ja toisaalta hyvä asia. Toisin kuin proosassa, runoissa jokaisella sanalla on merkitystä, ja olisi hyvä ymmärtää sanat kokonaisuudessaan, sivumerkityksineen ja assosiaatioineen. Hankalahko kieli voi olla välittömän kokemuksen tiellä, vaikka sanat periaatteessa ymmärtäisikin; äidinkielen sanoilla vain on vahvempi tunnemerkitys kuin vieraan kielen sanoilla. Toisaalta se, että kielen ymmärtäminen ei ole itsestään selvää, saa pysähtymään runoihin ja pohtimaan niiden sanoja ja merkitystä, mikä runoissa on varmaan aina hyvä asia – helpolla kielellä luettaessa saattaisi useammin vain lukaista runot nopeasti läpi. En siltikään saanut näistä niin paljon irti kuin ehkä suomeksi olisin saanut, mutta en kyllä suomeksikaan ymmärrä kaikkia runoja, edes pintatasolla. En ollut ehkä oikeassa mielentilassakaan rakkausrunoille. Minulle käy myös runoja lukiessa helposti niin, että jossain vaiheessa niihin puutuu, kun niitä on tarpeeksi monta, ja tässä oli runoja melkein yhtä monta kuin sivujakin, 145. Jotkin runot tuntuivat kuitenkin kauniilta ja intensiivisiltä ja välittivät vahvan tunteen.

Tässä rakastettavan ja humaanin Claes Anderssonin muistoksi kaunis runo, jossa tuuli sekoittaa niin tukkaa kuin sanojakin:

Etude för sommarvind

Hon går med vinden i sitt hår

Jag älskar hennes sätt att gå

Jag älskar hennes sätt att gå

med vinden i sitt hår

Jag älskar sättet

vinden går i hennes hår

och vindens sätt

att gå i hennes hår

Jag älskar när hon går

Jag älskar hennes sätt att gå med vinden i sitt hår

Jag älskar vindens sätt med hennes hår

Jag älskar vindens sätt att gå i hennes hår

Jag älskar henne

då hon går med vindens sätt att gå i hennes hår

Jag älskar henne och jag älskar vinden

när hon går med vinden i sitt hår

och vindens sätt att älska hennes hår

Jag älskar henne när hon går med vinden i sitt hår

Ja Karin Boyelta:

Hur kan jag säga...

Hur kan jag säga om din röst är vacker.

Jag vet ju bara, att den genomtränger mig

och kommer mig att darra som ett löv

och trasar sönder mig och spränger mig.

Vad vet jag om din hud och dina lemmar.

Det bara skakar mig att de är dina,

så att för mig finns ingen sömn och vila,

tills de är mina.

Käännöskokeilu, rytmi ei ole sama mutta ajatuksen pitäisi olla:

Miten voin sanoa onko äänesi kaunis.

Tiedän vain, että se tunkee lävitseni

ja saa minut vapisemaan kuin lehti

ja repii minut palasiksi ja räjäyttää minut.

Mitä minä tiedän ihostasi ja raajoistasi.

Minua vavahduttaa vain se että ne ovat sinun,

niin etten saa unta enkä lepoa,

kunnes ne ovat minun.

Karin Boyen romaanista Kallokaiini postaus Hyönteisdokumentissa.

121 dikter om kärlek, 2011. Brombergs. 145 sivua.