Dion Boucicault: The Colleen Bawn: or, the Brides of Garryowen, 1860 (näytelmä)

Tässä kuvassa on selvästi Eily ja Danny, ja myös kirjan kansikuva esittää varmastikin samaa kohtausta, vaikkei Danny siinä olekaan yhtä selvästi tunnistettava.

Palasin taas pitkästä aikaa 1800-luvun brittiläisten ja irlantilaisten näytelmien pariin (edelliset kirjoitukset täällä). Pitkä tauko johtuu ehkä siitä, että seuraavaksi vuorossa oleva näytelmä lukemassani kirjassa on irlantilainen ja siinä käytetään aika paljon irlantilaista murretta (Irish brogue). Koin tämän aiemmin hankalaksi, mutta nyt se ei haitannut ollenkaan.

Hardress. Does Eily expect me tonight?
Danny. Expict is it? Here is a lether she bade me give yuz; sure the young thing is never aisy when you are away. Look, masther, dear, do you see that light, no bigger than a star beyant on Muckross Head?
Hardress. Yes, it is the signal which my dear Eily leaves burning in our chamber.
Danny. All night long she sits beside that light, wid her face fixed on that lamp in your windy above.
Hardress. Dear, dear Eily, after all here's asleep, I will leap from my window, and we'll cross the lake.

Paljon juonipaljastuksia: Hardress Cregan on nuori kartanonisäntä, joka on leskiäitinsä kanssa vaarassa menettää kartanonsa epämiellyttävälle velkojalle Mr. Corriganille. Tämän estäisi avioliitto kauniin, rikkaan, älykkään ja hauskan Anne Chuten (the Colleen Ruaidh) kanssa, jota Hardress ei kuitenkaan rakasta. Avioliitto Annen kanssa ei ole muutenkaan mahdollinen, koska Hardress on aiemmin mennyt salaa naimisiin köyhän ja kouluttamattoman, mutta kauniin ja suloisen Eily O'Connorin (the Colleen Bawn) kanssa. Asiasta tietämätön Hardressin äiti Kathleen Creagh painostaa häntä voimakkaasti naimisiin Annen kanssa kartanon pelastamiseksi, mutta kun rikas Corrigan yrittää pakottaa Kathleenin naimisiin itsensä kanssa, pakkoavioliitot eivät tunnukaan äidistä enää hyvältä ratkaisulta. Hardressin opiskelutoveri, kartanossa vieraileva Kyrle Daly on rakastunut Anneen ja tämä rakastuu myös häneen. Hardressin vankkumattoman lojaali palvelija Danny (jonka Hardress on vihanpuuskassa tönäissyt lapsena jyrkänteeltä kymmenen vuotta aiemmin ja joka on siksi rampautunut loppuiäkseen) on sitä mieltä, että Hardressin avioituminen Annen kanssa ratkaisisi kaikki ongelmat, ja on tämän takia valmis myös juonittelemaan Hardressin selän takana ja menemään hyvin pitkälle. Reipas, sympaattinen, Eilyä ehdoitta rakastava salametsästäjä Myles-na-Coppaleen taas on valmis kuolemaan Eilyn takia. Henkilöt esittävät välillä juoneen liittyviä lauluja.

Kuulostaako kiinnostavalta tarinalta? Entä uskottavalta? Juonen pöhköydestä huolimatta pidin tästä näytelmästä, kun pääsin siinä vauhtiin. Sitä lukiessa oli koko ajan tunne, että ylipääsemättömiltä tuntuvista ongelmista huolimatta kaikki käy lopussa hyvin, kuten kävikin. Näytelmässä oli lämmin tunnelma, ja puheen sekaan oli irlanninenglannin lisäksi siroteltu tunnelmallisia iirinkielisiä ilmaisuja. Monet henkilöt tuntuivat eläviltä, ja joissain kohdissa he ja heidän ongelmansa tuntuivat jopa todellisilta. Hardress esimerkiksi rakasti Eilya paljon mennessään tämän kanssa naimisiin, mutta nyt hänen rakkautensa on laimentunut, kun hän ajattelee tämän noloa murteellista puhetapaa ja käytöstapojen tuntemisen puutetta (mitä hänen hienot ystävänsä ajattelisivat tämän tavatessaan?), mitä vahvistaa myös se, että hänen äitinsä on totaalinen snobi. Eily taas yrittää surullisesti parhaansa mukaan muuttaa puhetapaansa, käytöstään ja itseään Hardressiä miellyttääkseen.

Tässä näytelmässä, samoin kuin muutamassa muussakin lukemassani 1800-luvun näytelmässä tai romaanissa, huomiotani kiinnitti luonne-ero tarinan naispäähenkilön ja naissivuhenkilön välillä. Eily on kaunis, ihastuttava, suloinen, lempeä - ja täydellinen tallukka. Eily ei näe Hardressissä mitään vikoja, vain itsessään, silloinkin kun Hardress käyttäytyy epäreilusti ja tylysti häntä kohtaan, ja on valmis tekemään tämän puolesta mitä tahansa ja jopa kuolemaan, jotta tämä voisi mennä uusiin naimisiin Annen kanssa ja pitää kartanonsa. Hänen pääasiallinen tehtävänsä näytelmässä on rakastaa, huokailla rakkaudesta ja huolesta ja olla uhrautuvainen. Ja laulaa välillä kauniita lauluja. Sivuhenkilö Anne taas on reipas, ystävällinen, fiksu, aktiivinen, toimelias ja ujostelematon, ratsastaa yksin pitkin seutukuntaa ottaakseen asioista selvää eikä hyväksy huonoa kohtelua.

Hardress. [Corrigan is] Genus squireen - a half sir, and a whole scoundrel.
Anne. I know - a potato on a silver plate: I'll leave you to peel him. Come, Mr. Daly, take me for a moonlight walk, and be funny.
Kyrle. Funny, ma'am, I'm afraid I am -
Anne. You are heavy, you mean; you roll through the world like a hogshead of whiskey; but you only want tapping for pure spirits to flow out spontaneously. Give me your arm.
...
Hardress [advancing, laughing]. That girl is as wild as a coppleen - she won't leave him a hair on the head.

Anne, joka Dannyn takia epäilee rakastamansa Kyrlen olevan Eilyn rakastaja, etsii Eilyn kodin ja menee tapaamaan tätä. Tässä kohtauksessa kiinnittää huomiota naisten välinen solidaarisuus: Anne ei syytä Eilya, vaan Kyrlea (joka ei siis ole koskaan tavannutkaan Eilya; Eily luulee Annen puhuvan Hardressista).

Anne. My name is Anne Chute.
Eily. I am Eily O'Connor.
Anne. You are the Colleen Bawn - the pretty girl.
Eily. And you are the Colleen Ruaidh.
Anne [aside]. She is beautiful.
Eily [aside]. How lovely she is.
Anne. We are rivals.
Eily. I am sorry for it.
Anne. So am I, for I feel that I could have loved you.
Eily. That's always the way of it; everybody wants to love me, but there's something spoils them off.
Anne [showing letter]. Do you know that writing?
Eily. I do, ma'am, well, though I don't know how you came by it.
Anne. I saw your signals last night - I saw his departure, and I have come here to convince myself of his falsehood to me. But now that I have seen you, you have no longer a rival in his love, for I despise him with all my heart, who could bring one so beautiful and simple as you are to ruin and shame!
Eily. He didn't - no - I am his wife! Oh, what have I said!
...
Anne. Eily, forgive me for doubting your goodness, and your purity. I believe you. Let me take your hand. [Crosses to her.] While the heart of Anne Chute beats you have a friend that won't be spoiled off, but you have no longer a rival, mind that. All I ask of you is that you will never mention this visit to Mr. Daly[.]

Näytelmän dialogi on elävää, sen henkilöt ovat sympaattisia eikä yksikään ole täysin paha, tapahtumat seuraavat nopeasti toisiaan, juoni on omalla tavallaan jännittävä ja asiat selviävät vasta viime minuuteilla. Onnelliseen loppuun kuuluu myös se, että Hardress ei enää yritä muuttaa Eilya, vaan on oppinut hyväksymään tämän ja rakastamaan tätä sellaisena kuin tämä on. Juonellisesti näytelmä asettuu järkiavioliittoja vastaan ja puhuu rakkauden puolesta. Se oli hyvää viihdettä ja mukavaa luettavaa, kunhan kieleen tottui. (Näytelmän nimestä: "the Colleen Bawn" ja "the Colleen Ruaidh" ovat ilmeisesti kauniiden neitojen lempinimiä; colleen tarkoittaa eräästä repliikistä päätellen ehkä jonkinlaista hevosta.)

Edit 3.11.22, 4.11.22.

Dion Boucicault: The Colleen Bawn: or, the Brides of Garryowen. A domestic drama, in three acts. 1860, 55 sivua. Kirjassa George Rowell (ed.): Nineteenth Century Plays (Second Edition), 1987 (ensimmäinen painos 1953, toinen painos 1972). Oxford University Press. 567 sivua.

Lana F. Rakow and Cheris Kramarae (eds.): The Revolution in Words. Righting Women 1868-1871, 1990 - 1800-luvun naisenergiaa!

Pitäisitkö näitä naisia radikaaleina aktivisteina ja valtaapitävien väsymättöminä haastajina? Elizabeth Cady Stanton ja Susan B. Anthony olivat 1800-luvun amerikkalaisen naisliikkeen voimahahmoja, älykkäitä, sisukkaita, tarmokkaita, hauskoja, logiikallaan vakuuttavia ja peräänantamattomia naisia, jotka kyseenalaistivat miesten vallan ja etuoikeudet kaikilla rintamilla ja vaativat naisille äänioikeuden lisäksi yhtäläisiä oikeuksia miesten kanssa kaikilla muillakin aloilla.

Principle, not policy: justice, not favors. - Men, their rights and nothing more: women, their rights and nothing less. (The Revolutionin motto)

Kun puhutaan yhteiskunnallisista epäkohdista, kertomukset epäoikeudenmukaisuuksista herättävät kiukkua, surua, epäuskoa ja usein myös halua toimia asian parantamiseksi, mutta jos sorretun ryhmän jäsenet esitetään aina uhreina, tällaiset kertomukset aiheuttavat helposti myös lamaannusta: näitä ihmisiä ei enää näe aktiivisina, toimivina ihmisinä. Tarvitaan myös rohkaisevia esikuvia, kertomuksia positiivisesta toiminnasta, siitä, miten he itse ja muut ovat toimineet asioiden muuttamiseksi ja onnistuneet tässä. (Sama juttu ympäristönsuojelussa: ympäristön tuhoutumisesta kertovien tietojen lisäksi tarvitaan tietoja siitä, miten ympäristön huononeminen on onnistuttu pysäyttämään ja asioita on pystytty muuttamaan paremmiksi.)

The Revolution oli radikaali naisten oikeuksia ajava viikoittainen sanomalehti, jonka Stanton ja Anthony perustivat vuonna 1868. Se toimi heidän ajatustensa äänitorvena, mutta julkaisi myös muiden naisasiaihmisten kirjoituksia ja ympäri maata lähetettyjä naislukijoiden kirjeitä. Se antoi julkaisuväylän naisten näkökulmasta kirjoitetuille uutisille naisiin liittyvistä ongelmista ja epäkohdista, mutta myös voitoista, ja se kommentoi miesten lehdissä esiintyviä uutisia. Se ei kuitenkaan rajoittunut vain naisiin liittyviin asioihin tai äänioikeusvaatimuksiin, vaan lehdessä kirjoitettiin kaikesta maan ja taivaan välillä - työläisten oikeuksista, politiikasta, taloudesta, vapaakaupasta, uskonnosta, koulutuksesta ja sosiaalisesta elämästä. Ikävä kyllä lehti ilmestyi vain kolmen vuoden ajan, minkä jälkeen sen piti lopettaa rahavaikeuksien takia (tai se hiipui rahavaikeuksista ym. johtuneiden kahden omistajan ja päätoimittajan vaihdoksen takia), mutta ilmestyessään se oli merkittävä ja anteeksipyytelemätön naisten oikeuksien edistäjä ja oli varmaan henkireikä ja innostaja monille amerikkalaisille naisille.

"The Revolution" started for the express purpose of "meddling" with everything. It is our intention to turn the State, the Church and the Home inside out, and let the people see the utter rottenness of our political, religious and social life. (26-27)

Tähän kirjaan on koottu sitaatteja lehdestä sen ilmestymisajalta aiheen mukaan järjestettyinä. Äänioikeus oli tietysti yksi 1800-luvun naisasianaisten tavoitteista. Stanton ja Anthony vastustivat äänioikeuden myöntämistä mustille miehille, jos naiset eivät samalla saisi myös äänioikeutta, koska he pelkäsivät, että tässä tapauksessa naisten äänioikeuden saaminen viivästyisi paljon, ja huoli oli oikeutettu - naiset saivat Yhdysvalloissa äänioikeuden vasta vuonna 1920. (Mustat miehet saivat äänioikeuden vuonna 1870, mikä ei ihme kyllä automaattisesti tarkoittanut oikeutta äänestää, ainakaan 1900-luvulla. Silloin äänestämiseen vaadittiin äänestäjäksi rekisteröitymistä, mikä oli tehty mustille etelävaltioissa hyvin vaikeaksi vielä 1950-luvullakin, kuten Rosa Parksin elämäkerrasta voi lukea.). Muuten he puolustivat kuitenkin myös mustien oikeuksia: lehdessä julkaistiin myös afroamerikkalaisten naisten kirjoituksia, eräässä kirjoituksessa paennutta orjaa ja kansalaisoikeusaktivistia Frederick Douglassia sanottiin kuutta rasistista valkoista miestä älykkäämmäksi (173), ja lehdessä iloittiin tiedosta afroamerikkalaisen naisen, Sarah P. Remondin, opiskelemisesta lääkäriksi Italiassa (107, jotenkin aina hämmästyy sitä miten paljon myös menneisyydessä matkusteltiin).

To correspondents: Don't preach. Don't even exhort. Don't philosophize. Above all, don't sentimentalize. ... Give us facts and experience, in words, if you please, as hard as cannon-balls. (37)

Kirjan luvuissa käsitellään myös naisten työntekoa (Equal pay for equal work!), työläisnaisten oikeuksia, kaksinaismoralismia, prostituutiota, aborttia, miesten väkivaltaa naisia kohtaan kotona ja kaduilla, naisten vaatteita, muotia ja terveyttä (lääkäri Mary Edwards Walker käytti housuja ja joutui kerran pidätetyksi tämän takia), naisia sortavaa kielenkäyttöä ja sitä, että naisten oletettiin ottavan miehensä nimi naimisiinmenon jälkeen (mitä jotkut naisasianaiset, esimerkiksi Lucy Stone, eivät tehneet). Lehdessä kiellettiin miesten oikeus määritellä naiset ja heidän toimintansa ja määriteltiin ne itse, ja romutettiin täysin miesten väitteet siitä, että lapset jäisivät heitteille, jos naiset saisivat äänioikeuden.

Siinä vastattiin myös niille naisille, joiden mielestä heillä ja kaikilla muillakin naisilla jo oli kaikki oikeudet joita he tarvitsevat ja joiden mielestä äänestäminen olisi epänaisellista. (Nykyään kukaan nainen tuskin vastustaa äänioikeuttaan, vaikka 1800-luvulla myös naisissa oli äänioikeuden vastustajia.) Lehdessä kerrottiin naisten aktivismista ja tuettiin sitä, mikä oli tervetullutta, koska miesten lehdissä naisesitelmöitsijöitä ja muita näkyviä ja epäsovinnaisia naisia usein pilkattiin. Esimerkkeinä aktivismista naiset järjestivät joissakin paikoissa varjoäänestyksiä menemällä vaalipäivinä äänestämään, menivät neulomaan paikkakunnalle perustettuihin baareihin tai peliluoliin, mikä karkotti miesasiakkaat, antoivat ryhmänä vaimoaan hakkaavalle miehelle kunnon löylytyksen, perustivat (ei feministisen) naisten kerhon, Sorosiksen, johon miehet eivät päässeet, tai järjestivät "vaateuudistuspiknikkejä" (dress reform picnics, 154), joihin tuhannet ihmiset osallistuivat.

Tieto 1870-luvun feministisistä teatteriryhmistä, joissa ironisoitiin naisten oikeuksia vastustavia naisia, ei varmaan ehtinyt The Revolutioniin, mutta niistä kerrotaan kirjan alaviitteessä. The actors wore suits, hats and white gloves, or housedresses and aprons, or cheerleading outfits while chanting such slogans as Roses Not Raises; Father Knows Best; Brooms, Not Basketballs; Gold Rings, Not Gold Medals; I'd Rather Be Ironing; Pump Iron: Do His Shirts. (219)

Vallankumouksellisissa oli naisten lisäksi myös muutama mies. Protestanttinen pappi ja orjuuden vastustaja Parker Pillsbury toimi lehden alkuaikoina Stantonin kanssa päätoimittajana. Kirjassa on monia hänen naisten oikeuksia kaunopuheisesti puolustavia kirjoituksiaan. Häntä nimitettiin muissa lehdissä "Miss Pillsburyksi" tai "Mrs. Pillsburyksi".

Se, mitä ei odottaisi 1800-luvun naisasialiikkeeltä, on se, että tekstit ovat monesti hauskoja, ironisia ja satiirisia. Niiden argumentointi on loogista ja vakuuttavaa. Toisaalta kirja saa hyvälle tuulelle ja virkistää, koska sitä lukiessa huomaa, että myös menneisyydessä on ollut fiksuja, tarmokkaita ja rohkeita naisia, ei pelkästään passiivisia uhreja, ja lukijana nauttii siitä sisusta ja älystä, jolla lehden kirjoittajat käsittelevät naiskysymyksiä antamatta tuumaakaan periksi. Toisaalta ihmettelee turhautuneena sitä, että monet kirjan käsittelemistä asioista ovat edelleen ongelmia, 150 vuotta myöhemmin. On harmi, että kirjan tylsä (vaikka lehteä kunnioittava) kansi tai sen hankalasti ymmärrettävä nimi eivät juuri houkuttele tarttumaan kirjaan.

Yhdysvalloissa julkaistiin 1800-luvulla muitakin naisten oikeuksia käsitteleviä lehtiä, mutta The Revolution oli niistä radikaalein. Aiemmin julkaistuista lehdistä kerrotaan samassa Routledgen Women's Source Library -sarjan kirjassa The Radical Women's Press of the 1850s (toimittajat Ann Russo ja Cheris Kramarae), jota en ole lukenut.

Kuvat kirjasta.

Muutama lisäys 29.7.20, pieni muutos 31.7.20.

Lana F. Rakow and Cheris Kramarae (eds.): The Revolution in Words. Righting Women 1868-1871, 1990. Routledge, Women's Source Library. 258 tekstisivua. Lisäksi elämäkertaliite Women of The Revolution, 24 sivua, ja hakemisto.

Fjodor Dostojevski: Idiootti, 1868 (aiemmin luettu)

Omppu pohtii eräässä kirjoituksessaan sitä ongelmaa, että ei pidä kirjasta, josta "kuuluisi" pitää. Olen miettinyt jo pidemmän aikaa kirjoitusta Dostojevskin Idiootista, ja hänen postauksensa antoi minulle kimmokkeen siihen. Tuntuu, että suhtaudun kirjaan väärällä tavalla, mutta olen sitä mieltä, että jokaisella lukijalla on oikeus lukukokemukseensa, ja lukukokemukseni oli sen verran häiritsevä, että haluan kertoa siitä, vaikka lukemisesta on jo pitkä aika.

Tätini (toinen kuin Okri-täti, tämä täti on lukenut aikoinaan varmaan kaikki Dostojevskit) antoi minulle 5-10 vuotta sitten Idiootin ja käski lukea sen. Tein työtä käskettyä senkin takia, että ajattelin, että olisi hyvä sivistää itseään ja lukea jotain Dostojevskilta. Inhosin kirjaa, mutta luin sen silti läpi.

Näin pitkän ajan jälkeen en muista Rogozinista mitään. Ruhtinas Myskinistä muistan, että hän oli kirjassa koko ajan läsnä ja puhui kaikkien kanssa, mutta hän on muistikuvissani varsin piirteetön hahmo (mieleen on jäänyt hänen pitkä puheensa ortodoksisesta uskosta; en ole koskaan tajunnut erontekoa kristillisten kirkkokuntien välillä). Nastasja herätti minussa kahdenlaisia tunteita. Toisaalta minua suututti se tekopyhyys, jolla muut suhtautuivat häneen ja tuomitsivat hänet, vaikka hän ei muistaakseni ollut nuorena voinut vaikuttaa elämäänsä mitenkään. Toisaalta minua suututti Nastasja itse, koska hän ei tuntunut tekevän mitään elämänsä parantamiseksi silloinkaan, kun hänellä olisi ollut mahdollisuus tähän. (Voisi tietysti näin jälkeenpäin ajatellen olla mielenkiintoista pohtia, miksi Nastasja oli tällainen.)

Kaikkein vahvin muistikuvani kirjasta ja se, mikä sai minut todella inhoamaan sitä, on se, että siinä ei ollut yhtään todellista keskustelua, jossa ihmiset olisivat oikeasti kuunnelleet toisiaan ja reagoineet toistensa sanoihin sen sijaan että olisivat pitäneet monologeja muiden ihmisten seurassa. Kirja tuntui kahlaamiselta loputtoman autiomaan halki keskustelun keitaita etsien, mutta turhaan. On minullakin tietysti kokemusta ohipuhumisesta ja siitä, ettei tunnu ymmärtävän toista (sen takia keskustelut, joissa tuntee olevansa samalla aaltopituudella toisen kanssa, ovat niin ihania), mutta näin paksuun kirjaan olisi luullut mahtuvan edes joitakin kunnon keskusteluja. En ole varma, onko muistikuvani oikea - enkä aio lukea kirjaa uudestaan - mutta tällainen todella vahva jälkivaikutelma minulla oli siitä.

Ehkä se, että kirja sai minut suuttumaan ja herätti minussa näin voimakkaita tunteita, kertoo sen taitavuudesta ja kirjallisesta arvosta. Ehkä tartuin sivuseikkoihin ja luin kirjaa pinnallisesti, jos se syystä tai toisesta herätti minussa vastustusta alusta alkaen (vaikkapa siksi, että koin sen tädin takia kuitenkin pakkolukemiseksi). Olen lukenut blogikirjoituksia Idiootista, ja siinä on nähty syvällistä ihmiskuvausta, pohdintaa hyvän ihmisen läsnäolon vaikutuksista raadollisessa maailmassa, kiinnostavia teemoja, ja kirjaa on pidetty jopa hauskana. Ehkä minun olisi pitänyt lukea tämä lukupiirissä, jolloin olisin muiden kommenttien kautta nähnyt myös kirjan syvällisyyden ja ansiot ja ehkä jopa alkanut pitää siitä.

Idiootista on paljon bloggauksia. Esimerkiksi Kiiltomadosta saa käsityksen keskeisistä henkilöhahmoista.