Pipaluk Freuchen: Inaluk (1954)

Luin toissavuonna grönlantilaisen Pipaluk Freuchenin kirjoittaman vaikuttavan lasten- tai paremminkin nuorten- ja ehkä jopa aikuisten kirjan Eskimopoika Ivik, minkä takia hakia hankin luettavakseni myös hänen toisen romaaninsa Inaluk, joka kertoo tarinan alussa 17 vuotta täyttävästä grönlantilaistytöstä Inalukista. Kerron kirjan juonen tässä suureksi osaksi. Inaluk matkustaa Grönlantiin sijoittuvien alkuvaiheiden jälkeen Tanskaan sukulaisten luokse opiskelemaan lastenhoitoa ja taloudenhoitoa. Inalukin äiti on grönlantilainen ja isä tanskalainen - kuten myös Pipaluk Freuchenin vanhemmat, vaikka tämä menettikin äitinsä kolmevuotiaana - mutta isä ei ole vuosikymmeniin halunnut käydä kotimaassaan, koska on viihtynyt Grönlannissa niin hyvin.

Tämä kirja oli minulle aika lailla pettymys: Ivik ja Inaluk ovat kuin kahden eri ihmisen kirjoittamia. Ivik on jännitteinen, hurja ja intensiivinen kertomus, eikä siinä tunnu olevan mitään turhaa. Inalukissa taas on paljon keskusteluita ja muuta tekstiä, ja vaikka keskustelut ovat eläväisiä, iloisia ja pirteitä, ne tuntuvat usein aika tyhjänpäiväisiltä. Kirjan tapahtumat vain seuraavat toisiaan vähän luettelomaisesti, eikä kirjassa ole tarpeeksi draamaa: kaikki on Inalukille todella helppoa, koska hän on niin söötti ja iloinen, että jokainen hänen tapaamansa ihminen ihastuu häneen.

Tietysti oli mukavaa lukea grönlantilaisesta tytöstä, joka ei vähäistä tietämättömyyttä ja joitakin tyhmiä kysymyksiä lukuun ottamatta kohtaa mitään ennakkoluuloja Tanskassa, mutta kaunokirjalliseen teokseen kaipaisi kuitenkin yhtenäisempää juonta ja joitakin vaikeuksia, joista sankarittaren pitää selvitä. Ainoa suurempi ongelma Inalukilla on se, että häneen ihastunut ja naima-aikeita elätellyt tanskalainen Ole osoittautuu epäluotettavaksi naistennaurattajaksi, mutta tästäkin Inaluk selviää hyvin pikaisella suremisella, koska hän tajuaa nopeasti, ettei ollut koskaan oikeasti rakastanutkaan Olea, ja että grönlantilainen lapsuudenystävä, Tanskassa lääkäriksi opiskellut Ivik onkin hänelle se oikea. Olisi ollut varmaan mielenkiintoisempaa lukea sellaisesta grönlantilaisesta nuoresta, joka täysin kielitaidottomana matkustaa Tanskaan opiskelemaan - kirjassa mainitaan pari kertaa, että tällaisilla grönlantilaisnuorilla on (ymmärrettävistä syistä) Tanskassa ongelmia.

Inaluk ei myöskään tunnu kovin mielenkiintoiselta, vaan aika pinnalliselta henkilöltä, vaikka hän onkin reipas ja pitää tarvittaessa puolensa. Hän ei myöskään kehity kirjan kuluessa, ja monet muutkin kirjan henkilöt vaikuttavat aika paperinmakuisilta. Kiinnostavimmilta ja aidoimmilta ihmisiltä kirjassa tuntuivat Ivalukin isä, äiti Nuka ja varsinkin hänen Tanskaan avioitunut äidinpuoleinen serkkunsa, topakka Regine. Myös kuvaus siitä, miten neljän nuoren ystävyksen veneretkellä Grönlannissa vene ajautui moottorin oikkuilun takia sumussa virran mukana yhä kauemmas valtamerelle, tuntui todelliselta ja aidosti vaaralliselta. Inalukin opiskelusta Tanskassa kerrottiin vain vähän, ja sekin sujui tietysti hyvin ja ongelmitta. Freuchen osasi kirjoittaa ja hän työskenteli toimittajanakin, joten tuntuu että hän olisi pystynyt tekemään kirjasta paljon kiinnostavammankin, ja olisin varmaan suhtautunut kirjaan myönteisemmin, elleivät odotukset olisi olleet niin korkealla Eskimopoika Ivikin lukemisen jälkeen.

Positiivista kirjassa oli se, että siinä puhutaan usein Grönlannin luonnon kauneudesta, jylhyydestä ja majesteettisuudesta sekä se, että Inaluk arvostaa omaa maataan, kulttuuriaan ja myös kieltään paljon eikä kuvittelekaan haluavansa asua pysyvästi Tanskassa, vaikka ihasteleekin Tanskan mukavuuksia ja hienoja tavaroita. Kirjassa puhutaan myös eksoottisesti esimerkiksi riekon, mursunkäpälien ja valaanlihan(!) syönnistä ja kerrotaan, että Inalukilla on Grönlannissa kasvihuone, jossa hän viljelee mm. retiisejä, mitä jotkut tanskalaiset hämmästelevät kovasti. Myös kirjan kansikuva on viehättävä.

Helmet-haaste 1. Kirjan nimessä on erisnimi ja 32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on alle 10 miljoonaa puhujaa (tanskan puhujia on nykyään 6 miljoonaa).

Pipaluk Freuchen: Inaluk, 1954 (ruotsinkielinen painos 1955). Söderström & C:o Förlagsaktiebolag, Helsingfors (painettu Suomessa). Tanskankielisestä käsikirjoituksesta ruotsiksi kääntänyt Ruth Hasselrot. Kansi: Tage Fredrikson. 200 sivua.

Lisbeth Werner: Puck valloillaan, 1956

Tämä tanskalainen nuortenromaani (jonka juonta paljastan paljon) kertoo ehkä 13-vuotiaasta Bente Wintheristä eli Puckista, joka käy koulua Tammilinnan tytöille ja pojille tarkoitetussa "täysihoitolakoulussa", koska hänen isänsä on pitkällä työmatkalla Chilessä ja hänen äitinsä on kuollut kolme vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa. Reilu, ystävällinen ja reipas Puck viihtyy hyvin koulussa - opettajat ovat osaavia ja huumorintajuisia, ja hänen kaksi huonetoveriaan Skip ja Inger ovat mukavia ja välittömiä. Pilviä taivaalle tuo vain kolmas huonetoveri, Karen, huoneen surunlapsi - eli kuten nykyaikaiset tiedemiehet sanoisivat, probleemalapsi (9), eronneiden vanhempien tytär, joka on ynseä, luoksepääsemätön, nopea loukkaantumaan ja vastaa ystävällisyyden osoituksiin torjunnalla ja epäystävällisyydellä.

Puck tapaa lähistön rikkaalla maatilalla mutkattoman herttaisen Annelisen, joka päättää Puckin olevan hyvä kaveri ratsastuksen opetteluun. Tytöt oppivatkin nopeasti ratsastamaan ja pääsevät sen jälkeen tekemään yksin ratsastusretkiä lähiseudulle, jossa he tapaavat erakkomaisen taiteilijan. Taiteilijaa syytetään myöhemmin rahavarkaudesta, mutta Puck onnistuu ratkaisemaan tapauksen. Hänen välinsä Karenin kanssa tulehtuvat yhä pahemmin, kunnes tapahtumat huipentuvat myrskyyn, jossa molemmat joutuvat hengenvaaraan. Kirjan loppuratkaisu jää kuitenkin täysin avoimeksi - Karen on sairaalassa ja Puck vasta miettii tämän tapaamista - ja sen viimeinen virke on Mutta vähän hän osasi aavistaa, miten "huippujännittävää" kaikesta vielä tulisi! Sarjaan pedataan siis selvästi jatkoa (sarjan aloitusosa oli Puck joutuu pulaan ja tämän kirjan jatko-osa on Puck uskaltaa). Puck-kirjat näyttävätkin olleen suosittuja - niitä on käännetty yli kymmenen, ja suomennoksia on julkaistu vielä 1970-luvulla.

Kirja oli helppoa, nopeaa ja pirteää luettavaa ja siinä oli hyviä dialogeja. Kovin mieleenjäävä se ei näin aikuiselle kuitenkaan ollut, koska asiat luistivat turhankin helposti eteenpäin. Kirja läpäisee Ariel-testin - Puck ratsastaa, urheilee, ratkaisee rikoksen ja käy koulutunneilla - mutta vähän rimaa hipoen, koska nämä asiat eivät ole Puckille kuitenkaan kovin tärkeitä vaan asiat enemmänkin vain tapahtuvat hänelle, ja kirjassa on romantiikan puuttumisesta huolimatta enemmänkin kyse ihmissuhteista (jotka ovat toki kiinnostavia).

Lisbeth Werner on kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyy yllättäen kaksi miestä, Knud Meister ja Carlo Andersen. Tanskassa Puck-kirjoja julkaistiin kaikkiaan 46.

Lisbeth Werner: Puck valloillaan. Nuorisonromaani, 1956 (Puk slår sig løs, 1953). Gummeruksen nuorten kirjasto nro 15 (Puck-sarjan toinen osa). Suomentaja: Inkeri Hämäläinen (ei mainittu kirjassa! Nimi saatu kirjaston sivuilta). Kannen tekijää ei mainittu. 127 sivua.

Rauhannobelistit 1908 - Fredrik Bajer: Herr Kapitals omvändelse, 1871 sekä Spanmåls-ön och Kol-ön. En liten skyddstulls-bild, 1873 (1880)

Tämä teos on sarjassamme todella yllättäviä vanhoja kirjoja (kirja laajasti ymmärrettynä; nämä tarinat on julkaistu ensin lehdessä, ja tämä kirjanen on vain 48 sivua pitkä). Tanskalainen kirjailija ja poliitikko Fredrik Bajer (1837-1922) sai Nobelin rauhanpalkinnon yhdessä Klas Pontus Arnoldsonin kanssa vuonna 1908, varmastikin täysin ansaitusti - hänen aloitteensa perusteella perustettiin Maailman rauhantoimisto (IBP tai BIPP) Berniin vuonna 1891 sekä Pohjoismaiden parlamenttienvälinen liitto vuonna 1907. Vasemmistolaisena kansanedustajana hän puolusti naisasiaa ja yleistä maailmanrauhaa.

Kaksi muuta saatavilla ollutta Bajerin kirjaa, Norden som republik: några ord om Nordens enhets- och frihetsmål (1879) sekä Befästningsfrågan, parlamentarismen och den förenade Venstern i Danmark: politiska bref (1876) kuulostivat minusta vähän tylsiltä. Sen sijaan nämä, "Herra Kapitaalin kääntymys" ja "Viljasaari ja Hiilisaari. Pieni suojatullikuvaelma" kuulostivat enemmänkin mahdollisesti hauskalta satiirilta, joten tilasin kirjan kaukolainana. Satiiria nämä eivät kuitenkaan olleet, vaan allegorisia taloustieteellisiä kertomuksia, ja siinä näiden yllättävyys ja viehättävyys juuri olikin: en ole varmaan koskaan lukenut tai edes kuullut kansantaloustieteen käsitteiden havainnollistamisesta kaunokirjallisessa muodossa.

Tästä syystä näitä voinee pitää kansanvalistuksena (tai näkökulmasta riippuen propagandanakin), ihmisten elämään paljon vaikuttavien taloudellisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden esittämisenä ymmärrettävässä muodossa. Tietysti ne yksinkertaistavat aihettaan paljon, mutta niin tekevät myös tutkijoiden taloustieteelliset mallit. Ne olivat selvästi myös Bajerin kommentti aikakauden keskusteluun siitä, millaiset poliittiset ratkaisut olisivat toimivia ja oikeudenmukaisia. Nämä tarinat julkaistiin ensin Dansk Folketidende -lehdessä eli ilmeisesti ihan tavallisille (lukutaitoisille) ihmisille suunnatussa lehdessä. Ne käännettiin myös ruotsiksi alle kymmenessä vuodessa, ja kannessa muistutetaan avuliaasti kirjasen soveltuvan pitäjänkirjastoihin, eli ne ovat ehkä levinneet Ruotsissa melko laajalle.

Minusta nämä tarinat olivat oikein sympaattisia: ne olivat kiinnostavasti kirjoitettuja - vain niiden lopussa oli luennoinnin makua - eivätkä ne olleet mitenkään yksiselitteisesti mustavalkoisia (varsinkin ensimmäisen tarinan loppu on aika yllättävä), vaan Bajerin tavoitteena tuntui olevan oikeudenmukaisuus ja työläisten ja köyhien ihmisten etu, ja ensimmäisen tarinan lopun periaatteet kuulostavat melkoisen nykyaikaisilta. Poliittista suuntautuneisuutta on kyllä tietysti havaittavissa, ja varsinkin jälkimmäisessä tarinassa kysymys vapaakaupasta tuntuu liiankin suoraviivaiselta. Bloggauksesta tuli aika pitkä, mutta koska kovin monet eivät varmaan aio lukea tätä kirjasta itse, tässä yhteenveto (alkuperäinen on kiinnostavampi).

Kuva: Wikipedia

Kolmiosaisessa "Herra Kapitaalin kääntymyksessä" (31 s.) kuvataan erilaisia talousjärjestelmiä. Ensimmäisessä osassa luonnonvaroiltaan rikkaalle, asumattomalle saarelle rantautuu valtavan rikas (rahaa ei ole vielä keksitty, joten hänen rikkautensa koostuu kirveistä, sahoista, pyöristä, ruuveista, tikkaista ja muista työvälineistä) Kapitaali-niminen mies sekä suuri joukko muita miehiä, joilla ei ole mitään omaisuutta. Kapitaali sopii heidän kanssaan siitä, että vastineeksi oikeudesta saada käyttää hänen työvälineitään, joita ilman miehet eivät pystyisi hankkimaan elantoaan, työntekijöiden pitää tuoda hänelle kaikki työnsä hedelmät. Itselleen he saavat takaisin juuri sopivasti ruokaa, juomaa, lämpöä ja suojaa elämiseen.

Aluksi asiat sujuvat hyvin - Kapitaali nauttii joutilaasta elämästään ja työntekijöiden kaikki tarpeet tyydytetään. Sitten Kapitaali alkaa kuitenkin kerätä ympärilleen yhä suurempaa palvelijoiden ja hännystelijöiden joukkoa - heitä aletaan tarinassa kutsua "Kapitalisteiksi" - jotka huolehtivat vain hänen tarpeistaan, ja hänen asumuksensakin kasvaa yksinkertaisesta majasta palatsiksi. Koska yhä vähemmän ihmisiä on tuottavassa työssä, ruokaa ja muita tarpeita on koko ajan vähemmän, ja yhä kovemmin raatamaan joutuvat työntekijät saavat yhä vähemmän ruokaa ja alkavat nähdä nälkää. Silloin Joukko/Kasa/Keko (Hop) -niminen mies innostaa työntekijät kapinaan, jonka he voittavat helposti. Kapitalistit tapetaan ja Kapitaali pääsee veneellä karkuun toiselle saarelle.

"Kuolleet Kapitalistit veteen! Ei enää mitään mikä muistuttaa omistuksesta! Ja sitten työhön yhteenkuuluvuudessa! Se, joka piilottaa jotakin itselleen, on varas, nyt kun olemme kaikki tasa-arvoisia ja kun meillä on kaikki yhteistä."
          "Kauan eläköön kommunismi!" huusivat työläiset Kapitaalin kadotessa kaukaisuuteen. (11)

Vaikken ole lukenut Marxia tai Engelsiä, on helppo nähdä, että ensimmäinen osa on ytimekäs esitys riistokapitalismista. Kannattaa huomata, että työläiset hurraavat kommunismille vuonna 1871 julkaistun lehden kertomuksessa. Miten kommunistisessa systeemissä sitten käykään?

Aluksi asiat sujuvat taas hyvin. Sitten jotkut alkavat ajatella, että koska työn hedelmät jaetaan joka tapauksessa tasan, on aivan sama, työskenteleekö itse paljon vai vähän. Ahkerammin työskennelleet jäävät kuitenkin nälkäisiksi ja vaativat siksi oikeutta käyttää varaston antimia. Äänestyksen jälkeen näin sovitaankin, mutta varasto tyhjenee pian. Yhä useammat jäävät työpäivän jälkeen nälkäisiksi, ja jotkut syyttävät toisia kuormasta syömisestä ruoan yhteiseen varastoon antamisen sijasta, eli varkaudesta. Nämä taas syyttävät edellisiä laiskuudesta - miksi heidän pitäisi jättää laiskureiden syötäväksi kovalla työllään ansaitsemaansa ruokaa? - ja tappelu on lähellä.

Johtaja Joukko keksii ratkaisun: laitetaan joka kymmenes työläinen valvomaan muiden työtä. Näin käy, mikä tietysti vähentää työläisten määrää. Syntyy muitakin ongelmia: vaikka ihmiset saavat taas mahansa täyteen ja varasto täyttyy, työläiset valittavat, että alituinen vahdittuna olo vie työnilon, ja että työnvalvojat määräävät aivan kaiken - kuinka nopeasti pitää työskennellä, millä paikalla, mitä tehdä ja millä tavalla. Myöskään se ei toimi, että kaikki saavat aivan saman palkkion työstään.

"Nyt saamme ruoka-aikoina kaikki yhtä paljon ja samaa laatua. Mutta emme ole kaikki samalla tavoin rakennettuja. Toinen tarvitsee enemmän, toinen vähemmän. Toinen enemmän lihaa, toinen enemmän leipää. Mikä tekee toiselle hyvää, saa toisen helposti voimaan huonosti, ja päinvastoin. Minulla itselläni ei ole enää oikeutta ottaa sitä mitä haluan, mikä minulle maistuu parhaiten tai mitä tarvitsen eniten!" (16)

Myös se on epäreilua, että uudessa systeemissä kaikille määrätään ylhäältä työskentelypaikat riippumatta siitä, sopivatko ne paremmin metsästykseen, kalastukseen, puunhakkuuseen vai viljelyyn, jolloin toiset pääsevät hyvillä paikoilla helpolla, toiset joutuvat huonoilla paikoilla raatamaan. Ennen jokainen sai valita vapaasti työnsä ja työskentelypaikkansa, mutta enää ei välitetä siitä, mitä työläiset haluavat tai osaavat. Meiltä on ryövätty vapaus vain samanlaisuuden tähden. (16) Työläiset jakautuvat kahteen ryhmään ja seuraa verinen taistelu, jonka Joukon vastustajat voittavat, ja Joukko itse kuolee.

Eloonjääneiden keskuudesta nousee mies nimeltä Kansa (Folk), joka sanoo, että sekä Kapitaalin että Joukon alaisuudessa heiltä on puuttunut vapautta. Jokainen saa siis tulevaisuudessa itse valita, mitä hän haluaa tehdä, missä työskennellä, millä tavalla ja kuinka kauan. Koska kukaan ei voi yksin tyydyttää kaikkia tarpeitaan, vaihdettakoon jatkossa palveluita palveluihin. Mitä enemmän joku tässä systeemissä antaa, sitä enemmän hän siis myös saa, ja saamallaan omaisuudella hän saa tehdä ihan mitä haluaa - kuluttaa, vaihtaa johonkin, tuhlata, piilottaa tulevaisuutta varten tai jättää kuollessaan jollekulle muulle. Omistusoikeus siis palautetaan, mutta Kansa sanoo tämän olevan itse asiassa tarpeetonta, koska omistus on samanlainen luonnonlaki kuin painovoima, eli sen kumoaminen on mahdotonta. (Tätä ei tekstissä kyllä perustella, se vain todetaan.)

Aika radikaalina siirtona Kansa sanoo, että heidän pitää hakea Kapitaali takaisin (ellei hän ole vielä kuollut nälkään uudella saarella), koska myös hänen omistusoikeuttaan pitää kunnioittaa. Koska he ovat käyttäneet korvauksetta hänen omaisuuttaan, heidän pitää maksaa hänelle takautuvasti korvausta tästä. Vanhan sorron he välttävät sillä, että he ovat jo rakentaneet itselleen omia työkaluja, ja sillä, että Kapitaali tarvitsee heidän työtään yhtä paljon kuin he hänen työkalujaan; työkaluthan eivät itsestään tee mitään, vaan niiden käyttämiseen tarvitaan työvoimaa.

Nälkiintynyt ja sairas Kapitaali tuodaan siis takaisin ja hänelle annetaan korvauksena puolet saarelaisten omaisuudesta, mikä tekee hänestä suunnattomasti rikkaamman kuin kukaan muu. "Kapitaali", jatkoi Kansa. "Sinä olet nyt kanssamme tasa-arvoinen vapaudessa. Mutta valtasi on paljon suurempi kuin se, mikä kenelläkään muulla on; sillä omaisuutesi on niin suuri, että vain kaikkien meidän omaisuus yhdessä on yhtä suuri. Voit nyt vapaasti käyttää valtaasi kuten haluat, kunhan et käytä sitä väärin loukataksesi meidän oikeuttamme tai meidän omaisuuttamme; sillä sitä emme aio tästä eteenpäin sietää. Nyt jokainen ymmärtää, että olisit epäoikeudenmukainen, jos väkivallalla tai oveluudella yrittäisit pakottaa jonkun työskentelmään pienimmällä mahdollisella korvauksella, vain sillä mikä tarvitaan hänen päivittäiseen elantoonsa, hänen työkykynsä ylläpitoon. Nyt on myös jokaisen vapaasti valittavissa olla ottamatta sinulta vastaan tällaista tarjousta. Nykyään jokaisella on niin paljon omaisuutta, että hän voi vapaasti valita, työskenteleekö hän sinulle vai omaan laskuunsa." (28)

Mistä pääsemme tarinan nimeen. Kapitaali on yksin karkotussaarellaan ollessaan ymmärtänyt, miten väärin hän oli tehnyt kerätessään rikkauksia ja tavoitellessaan vain nautintoja. Nyt hän ymmärtää, että itse työ on nautintoa, ja hän aikoo käyttää valtaansa ja omaisuuttaan koko yhteiskunnan hyväksi sekä esteiden tasoittamiseen kaikilta, ja silloin kun hän tarvitsee työvoimaa, hän aikoo maksaa kaikille oikeudenmukaisen palkan. Voiton hän aikoo käyttää työvälineiden parantamiseen ja lisäämiseen sekä varojen tallettamiseen esimerkiksi sairauden varalle. Näin hänestä tulee muiden työtoveri, ja mitä paremmin muut työskentelevät, sitä edullisempaa se on sekä heille itselleen että hänelle. Näin useille työntekijöille saattaa ahkeruutensa ja säästäväisyytensä ansiosta tulla mahdolliseksi saada lähes yhtä paljon, jopa saman verran omaisuutta ja siis valtaa kuin Kapitaalilla itsellään, mutta se sopii Kapitaalille hyvin, koska he kaikki pyrkivät kuitenkin samaan eli yhteiskuntansa eteenpäin menoon. "Yksilön etu on kaikkien etu, ja kaikkien etu on yksilön etu. Tämä totuus on syytä oivaltaa ja levittää sitä. Mutta se ilmenee vain siellä, missä vapaus vallitsee työssä ja tasa-arvo vapaudessa. Siksi kaikkein tärkeintä on uskoa vapauden ja tasa-arvoisuuden voimakkaaseen henkeen." (31)

Kertoja sanoo lopuksi, että tämän pienen yhteiskunnan tarinan voidaan nähdä toistuvan maailmanhistoriassa ja eri yhteiskunnissa. Vain Kapitaalin kääntymys on aivan uusi asia.

Kirjan toinen tarina, "Viljasaari ja Hiilisaari. Pieni suojatullikuvaelma" (15 s.), kertoo kahdesta saaresta, jotka olivat luonnonvaroiltaan erilaiset. Viljasaaressa oli erinomainen maaperä, jossa viljan viljely oli helppoa, mutta energiavaroja (puuta, turvetta, hiiltä) siellä oli niin vähän, että saarelaiset eivät pystyneet edes kypsentämään leipää. Hiilisaarella taas oli valtavasti helposti saatavilla olevaa hyvälaatuista hiiltä, mutta maaperä oli niin köyhää, että viljan viljely oli lähes mahdotonta.

Kun saarten välille syntyivät kauppasuhteet, molempien saarten kaikkien kansalaisten elämänlaatu parani: viljasaarelaiset saivat vaihtotaloudessa vastineeksi viljastaan halpaa hiiltä, hiilisaarelaiset taas itselleen halpaa viljaa.

Sitten keksittiin raha, jolla pystyi hankkimaan mitä tahansa, esimerkiksi veneitä tai auroja, mistä tahansa, myös mantereelta. Saarilla alettiin kerätä rahaa myös valtion kassaan, ja saarten hallitukset huolestuivat siitä, että rahaa virtaa toiselle saarelle. Teknologia oli myös kehittynyt niin paljon, että omallakin saarella pystyttiin tuottamaan toisen saaren tuotetta, viljaa tai hiiltä, vaikkakin suurella vaivalla ja kustannuksilla ja laadultaan paljon huonompaa kuin toisella saarella. Eikö olisi siis parempi asettaa suojatulli toisen saaren tuotteille, jolloin ulkomaisen viljan tai hiilen hinta tosin kohoaisi kaksinkertaiseksi, mutta mikä aiheuttaisi oman saaren tuotteiden suosimisen ja työllisyyden kasvun omalla saarella?

Vapaakauppias (Frihandlare) oli tätä vastaan: tästä kärsisivät etenkin köyhät ihmiset, koska sekä vilja että hiili ovat välttämättömyystarvikkeita ja niitä pitää ostaa, oli niiden hinta mikä tahansa. Häntä ei kuitenkaan uskottu, vaan suojatulli asetettiin, mikä teki vähitellen rikkaat yhä rikkaammiksi ja köyhät yhä köyhemmiksi. Lopulta suojatullisysteemin huonot puolet olivat niin ilmiselvät, että entiset suojatullin puolustajatkin alkoivat nimittää itseään vapaakauppiaiksi ja alettiin miettiä muita ratkaisuja, esimerkiksi hiilen suojatullin poistoa Viljasaaressa, jos toinenkin saari poistaa omansa.

Silloin Viljasaaren Vapaakauppias sanoi, että ihan riippumatta hiilisaarelaisten toiminnasta heidän kannattaa poistaa oma suojatullinsa, koska ei ole mitään järkeä suojata itseään hyvältä asialta. Tämä kannattaa kuitenkin tehdä vähitellen, jotta Viljasaaren rikkaat hiilentuottajat pystyvät kehittämään itselleen muita, Viljasaaren luontoon sopivia teollisuudenaloja ja näin työllistämään köyhät työläisensä näillä toisilla aloilla. Harvojen rikkaiden Viljasaaren hiilenmyyjien pitää kuitenkin taipua monien hiilenostajien edessä. "Mutta älkäämme missään tapauksessa tulko huijatuiksi huudolla "molemminpuolisuudesta", joka on vain aristokraattisten suojatulliherrojen iskulause. Olkoon vapaakauppa tavoitteemme molemminpuolisuudesta riippumatta!" (48)

Edit 19.3.21, lisäys 5.4.21.  26.12.21 korjattu virheellinen palkinnonsaamisvuosi 1907 vuodeksi 1908.

Fredrik Bajer: Herr Kapitals omvändelse. Social tendens-berättelse; samt Spanmåls-ön och Kol-ön. En liten skyddstulls-bild (1880). G. J. Leufstedts Förlagsexpedition, Stockholm. Käännetty tanskasta ruotsiksi tekijän luvalla; kääntäjän nimeä ei mainittu. Esimmäinen kertomus ilmestynyt Dansk Folketidenden kolmessa vuoden 1871 numerossa, toinen yhdessä vuoden 1873 numerossa. Yhteensä 48 sivua.