Rachel L. Carson: Meren ihmeet (The Sea Around Us, 1951)

Kannet ovat tylsät,
mutta selkämys kaunis.
Kirjassa ei kyllä sanota
mitään merihevosista.

Biologi Rachel Carsonin nimi oli minulle tuttu ympäristöliikkeen klassikosta ja jopa sen aloittajasta Äänetön kevät, joka sai ihmiset tiedostamaan DDT:n ja muiden hyönteismyrkkyjen vaarat eläimille ja ihmisille, mutta jota ei ole tullut luettua siitä huolimatta että se on omassa hyllyssä äidiltä perittynä. Carson on kuitenkin kirjoittanut monia muitakin kirjoja, kuten tämän maapallon meriä systeeminä käsittelevän hienon teoksen.

Yleensä meristä puhuttaessa ajattelee niiden eläimistöä, mutta tässä kirjassa merten eläimiä ei mainita juuri ollenkaan. Sen sijaan kirjassa kerrotaan mm. merten synnystä, syvämerestä, merten pohjan pinnanmuodostuksesta, ravinteiden kierrosta merissä, merivirroista, meristä lämmönsäätäjinä, merten mineraaleista, saarten synnystä, vuorovedestä, merten aalloista pinnalla ja pinnan alla sekä myrskyistä. Carson on todella hyvä kirjoittaja, ja hän esittää nämä asiat kiehtovasti ja jännittävästi, myös tällaisen lukijan mielestä joka ei ole yleensä kiinnostunut maantieteestä. Parhaiden tietokirjojen tapaan se avasi minulle suureksi osaksi aivan tuntemattoman maailman ymmärrettävällä tavalla. Tuntui myös hyvältä lukea tällaista kirjaa, joka antaa kokonaiskuvan aiheestaan ja josta saa käsityksen siitä, miten asiat liittyvät toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa. Tällaista lähestymistapaa kaipaisi myös nykyisiin (lasten) tietokirjoihin, joissa tieto on minusta usein sirpaleista ja pinnallista.

Näin suurta tietomäärää ei yksi ihminen pysty tietenkään täysin hallitsemaan, ja Carson kertookin saaneensa monelta tutkijalta apua kirjan kirjoittamiseen. Hän myös sanoo suoraan, milloin asiasta ei vielä tiedetä kovin paljon. Vaikka kirja varmasti edustaa aikansa parasta tieteellistä tietoa Yhdysvalloissa, siinä on silti joitakin selvästi vanhentuneita kohtia - Carson esimerkiksi ällistyttävästi kirjoittaa, että mantereet ovat varmasti koko maapallon historian ajan olleet samassa paikassa, ja maapallon likimääräiseksi iäksi hän sanoo "yli kaksi miljardia vuotta" (s. 11), kun nykyään ikänä pidetään noin 4,5 miljardia vuotta. Ainakaan maapallon muinaisuudesta kertoviin lukuihin ei siis kannata luottaa, mutta monet kirjan tiedoista tuntuivat nykyäänkin paikkansapitäviltä (en ole kyllä mikään asiantuntija), koska ne perustuvat tietoihin ja lukuihin, jotka oli silloisilla laitteilla pystytty varmastikin melkoisen luotettavasti mittaamaan. Tulkinnat näistä tiedoista ovat tietysti saattaneet muuttua, ja mitään kirjan tietoa ei tietenkään kannata automaattisesti pitää nykytiedon mukaisena.

Tässä maistiaisia kirjasta. Pitkämatkaiset muuttolinnut saattavat höyhenissään levittää valtamerten saarille kasveja, mahdollisesti jopa joitakin hyönteisiä ja pieniä maakotiloita. Erään linnun höyhenistä irroittamastaan savikokkareesta Darwin kasvatti 82 erilaista kasvia, jotka kuuluivat viiteen eri heimoon (s. 112-113). Aaltoja ei ole vain meren pinnalla, vaan niitä on myös näkymättömissä valtameren pinnan alla. Ne etenevät salaperäisiä teitään kaukana meren salatuissa syvyyksissä mahtavasti vyöryen ja pysähtymättä koskaan. ... Liikkuvat vesimassat ovat käsittämättömän suuria, eräät "aallot" ovat jopa sadan metrin korkuisia (160).

Tässä 70 vuotta vanhassa kirjassa puhutaan yllättäen nykyilmiöstä: Nyt omana aikakautenamme meillä on tilaisuus todeta hämmästyttävä ilmaston muutos. ... Maapallon jäätynyt napakalotti on selvästi ilmastoltaan lämpenemässä. ... Itämeren talvisen jääpeitteen laajuus on viimeisen sadan vuoden aikana selvästi supistunut. ... Eläinmaailmassakin näkee merkkejä Pohjoisen jäämeren lämpenemisestä. Carson antaa monia esimerkkejä tästä ilmaston lämpenemisestä (220-225), muttei kuitenkaan tässä vaiheessa vielä pidä ihmisen toimintaa lämpenemisen syynä.

Kuu etääntyy hiljalleen maapallosta koko ajan kauemmas. Tämä johtuu sen aiheuttamien vuorovesien kitkasta, joka myös jarruttaa maapallon kiertoliikettä akselinsa ympäri - vuorokausi on joskus ollut vain neljän tunnin pituinen. Kun kuu oli kaksi kertaa lähempänä maata kuin nykyään, vuoroveden korkeusero saattoi eräillä rannikoilla olla satoja metrejä (190-191), mikä tietysti teki mahdottomaksi elämän noilla valtavien vesimassojen huuhtomilla alueilla. Vuoroveden korkeus muuten vaihtelee nykyään hyvin paljon eri paikoissa eri puolilla maapalloa, ja ainakaan kirjan kirjoitusaikaan ei tiedetty tarkkaan miksi.

Walesin rannikoilta Etelä-Portugaliin elää pieni vihreä mato, Symsagittifera roscoffensis, joka elää ällistyttävästi symbioosissa erään sisällään olevan viherlevän kanssa ja saa kaiken ravintonsa levän yhteyttämistuotteista niin että sen oma ruoansulatuselimistö on surkastunut. Sen elämää rytmittää vuorovesi: luoteen aikana mato nousee esiin kosteasta hiekasta ja paistattelee päivää auringossa, niin että levät voivat valmistaa ravintoa. Vuoksen noustessa madot kaivautuvat uudestaan hiekkaan, jotteivät ne huuhtoutuisi mereen. Ja vaikkei niillä ole aivoja eikä varsinaista muistia, akvaariossakin ne noudattavat tätä vuorokausirytmiä ja tulevat 24 tunnin aikana kaksi kertaa esiin hiekasta ja kaksi kertaa vetäytyvät sinne uudestaan. (199-200)

Eli vaikka kirjan tiedot ovat osaksi tietysti vanhentuneet, se oli oikein mielenkiintoista luettavaa ja kertoi jännittävästi asioista, joista en tiennyt (paljon) mitään tai joita en ollut aiemmin pitänyt kiinnostavina. Lukunautintoa lisäsi myös hyvä ja sujuva käännös (jossa tosin oli joitakin vanhahtavia piirteitä, kuten termi vuorilaji, jonka asemasta nykyään puhutaan kivilajista). Kirjasta on otettu vuonna 2021 englanninkielinen uusintapainos (one of the most influential books ever written about the natural world), samoin toisista Carsonin "meritrilogian" kirjoista Under the Sea-Wind ja The Edge of the Sea. Kirja saa arvostamaan merien mahtavuutta ja voimaa ja ymmärtämään paremmin niiden merkityksen ihmisille, ja sitä voi minusta hyvin suositella nykylukijallekin. Taisin jo mainita, että Carson kirjoittaa hyvin?

Myös blogissa Manta pallon ympäri kirjoitetaan tästä kirjasta: Miten joku voikin kirjoittaa tieteellistä tekstiä noin kauniisti! Kino Regina kertoo Carsonin kirjan pohjalta tehdystä melko kummallisen kuuloisesta dokumenttielokuvasta (1953). Carsonin klassikko Äänetön kevät taas teki vaikutuksen Lauraan.

Helmet-haastekohtia löytyy vaikka kuinka: 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirjailija: Carson sai Pulitzer-palkinnon vuonna 1952 nimenomaan tästä kirjasta The Sea Around Us. 19. Suomi mainittu (yhdessä tai kahdessa kirjan kohdassa tosiaan mainitaan myös Suomi). 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa. 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä. 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.

Edit 18.2.24.

Rachel L. Carson: Meren ihmeet, 1954, 2. painos (The Sea Around Us, 1951). Tammi. Suomentajat: Hilkka ja Jussi Koskiluoma. 261 sivua.

Jacques Cousteau ja Susan Schiefelbein: Ihminen, orkidea ja mustekala. Elämäni luonnon tutkijana ja suojelijana, 2008

Jacques Cousteau on lapsuuden sankarini: minä, kuten niin monet muutkin, seurasin televisiosta hänen jännittäviä merestä ja sen eläimistä kertovia sukellusohjelmiaan. En kuitenkaan tiennyt tai olen unohtanut, että hän oli merentutkijan lisäksi myös keksijä (erilaisten sukellusvälineiden yms. kehittäjä), kirjailija (tekijätietojen mukaan hän on kirjoittanut yksin tai yhdessä muiden kanssa ällistyttävät 75 kirjaa) sekä aktivisti, joka puolusti väsymättä merta ja myös muuta ympäristöä ihmisten ahneudelta. Tämä ei ehkä ole ihme, koska sukeltajana hän joutui näkemään meriympäristöjen köyhtymisen - hän kertoo kirjassaan, miten eräs vedenalainen paratiisi, joka oli kuhissut kaloja ja muuta elämää muistaakseni 1950-luvulla, oli ihmistoiminnan takia myöhemmin eloton vedenalainen autiomaa.

Cousteaulla oli ikävä kyllä paljon puolustettavaa: meriin syydettävät myrkyt, merten elinympäristöjen tuhoaminen ja sumeilematon ylikalastus ovat esimerkkejä niistä asioista, joita vastaan hän taisteli ja jotka edelleen uhkaavat meriä paljon. Hän kertoo vaikuttavassa kirjassaan mm. näistä ongelmista, ja siitä jäi mieleen esimerkiksi se, että elämän vyöhyke merissä on hyvin kapea. Suurin osa meristä on täysin autioita, ja enemmän elämää on lähinnä vain kapeilla rannikkojen lähellä olevilla kaistaleilla. Näitä elämän vyöhykkeitä pitäisi siis suojella aktiivisesti.

Kirjasta huomasi myös taas kerran, miten järjetöntä liikakalastus on. Vaikka maailman kalansaaliit oli tuolloin saatu kokonaisuutena kasvamaan jatkuvasti (en tiedä nykytilanteesta), tämä oli tapahtunut vain teknologiaa ja pyyntimenetelmiä kehittämällä: kalastuksesta oli tullut teollista, saalista jouduttiin hakemaan koko ajan kauempaa, ja yhä suuremmilla panoksilla ja kustannuksilla saatiin yhä pienempiä saaliita (mikä johti myös siihen, että teolliset kalastajat veivät kotitarvekalastajien kalat). Atlantin turska on varoittava esimerkki ylikalastuksesta, koska aiemmin valtavan runsas kalakanta romahti 1990-luvulla aikaisempien vuosikymmenten 600 000 tonnin vuotuisesta saalismäärästä nollaan ja on toipunut erittäin hitaasti.

Cousteau kirjoittaa kirjassaan merien lisäksi pitkälti myös ydinaseista ja ydinenergiasta, johon hän suhtautuu hyvin kriittisesti, koska ydinjätteille ei 1990-luvulla oltu keksitty mitään lopullista säilytyspaikkaa ja ne vain lähinnä dumpattiin jonnekin pois silmistä, vaikka niitä oli kertynyt jo vuosikymmenien ajan ja niiden määrä lisääntyi edelleen koko ajan, koska ydinjätteistä voidaan tehdä aseita ja koska käytetty ydinvoimala merkitsee teollisuuslaitoksen kokoista ongelmajätemäärää sekä miljoonien (tai miljardien?) dollarien purkamislaskua.

Mielestäni kirjassa nousi esiin aika yllättävänä teemana demokratia: ympäristöä, joka kuuluu meille kaikille ja myös tuleville sukupolville, tuhoavat usein sellaiset yritykset ja ihmiset, jotka eivät ole saaneet tähän mitään yleistä valtuutusta keneltäkään, vaan tekevät sitä vain oman voitonhalunsa tähden ja ohittavat näin demokraattisen prosessin, ihmisten mahdollisuuden ja oikeuden vaikuttaa omaan ympäristöönsä.

Cousteaun mielestä kaikkien isompien uskontojen pyhät kirjoitukset kehottavat suhtautumaan luontoon ja elämään kunnioittavasti ja rakastavasti ja suojelemaan niitä. Kirjan lopussa hän innostuu maalailemaan tieteiskertomuksen kaltaisia kosmisia visioita tulevaisuudesta.

Cousteau ja Schiefelbein saivat kirjan valmiiksi vuonna 1997, ja asia, joka tuntuu nykyisin huutavan siinä poissaolollaan, on ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat ongelmat merille ja muulle ympäristölle (vaikka kasvihuoneilmiöstä ja ilmastonmuutoksesta tiedettiin tuolloin jo hyvin). Vaikka ilmastonmuutos on nykytilanteessa suurin uhka, muut ongelmat eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään. Tämä kirja oli hyvä muistutus siitä, että meidän pitää muistaa sen lisäksi myös muut ympäristöongelmat ja olla sahaamatta omaa oksaamme ja tuhoamatta omaa ja muiden olentojen elämää ja elämän edellytyksiä - kaikkea sitä, minkä kehittyminen on vaatinut vuosimiljardeja. Niin kauan kuin vielä on aikaa, ja maailmahan köyhtyy koko ajan, koska koko ajan kuolee yhä lisää lajeja sukupuuttoon.

Suomentaja Antti Immonen on mielestäni tehnyt hyvää ja tarkkaa työtä (mutta Kirjankuluttaja-blogin kirjoittaja on eri mieltä). Olisin kaivannut kirjaan lisäksi hakemistoa.

Muita kirjoituksia: Kirjankuluttaja (kirjoituksessa hyvä kooste merten surkeasta nykytilasta), Perussuomalainen ja Kattona taivas. Atlantin ja Itämeren turskasta tässä. Kalevan artikkelissa siitä, että britit ovat joutuneet vaihtamaan yhä useammat perinteisesti syömänsä kalalajit toisiksi ylikalastuksen takia.

Kirjan luvut: Susan Schiefelbeinin johdanto; Tutkimisen tarve; Henkilökohtainen riski; Julkinen riski; Korvaamaton vesi, korvaamaton ilma; Pyhät kirjoitukset ja ympäristö; Riisto; Saalista, maksoi mitä maksoi; Tiede ja inhimilliset arvot; Kuuma rauha: ydinaseet ja ydinenergia; Elämän vuosimiljardit; Elämän ihme: Ihminen, orkidea ja mustekala; Jälkisanat: Tapahtumien kulku tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen.

Helmet-haaste 2020: 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja.

Edit 3.10.21.

Jacques Cousteau ja Susan Schiefelbein: Ihminen, orkidea ja mustekala. Elämäni luonnon tutkijana ja suojelijana, 2008 (The Human, the Orchid and the Octopus. Exploring and Conserving our Natural World, 2007). Green Spot, Helsinki. Suomentaja: Antti Immonen. Ulkoasu: Green Spot Media Farm. 307 sivua.