Alexis Pauline Gumbs: Undrowned. Black Feminist Lessons from Marine Mammals, 2020 - henkilökohtaista puhetta valaille

Löysin Kiasman museokaupasta hyvin poikkeuksellisen kirjan. Kirja koostuu Alexis Pauline Gumbsin henkilökohtaisesta puheesta erilaisille merinisäkkäille, joskus jo sukupuuttoon kuolleille, niiden elämäntapojen ja henkiinjäämisstrategioiden pohtimisesta sekä näiden soveltamisesta ihmiselämään. Gumbs puhuu sinä-muodossa merinisäkkäille - valaille, hylkeille, saukoille - kuin läheisilleen ja vertaisilleen, ajatteleville, tunteville ja monitahoisesti kokeville olennoille, toisin kuin länsimainen tiede, joka pitää eläimiä usein tiedon ja omistamisen kohteena (monet eläimet ovat esimerkiksi saaneet tieteellisen nimensä niiden "löytäjän" mukaan) eikä subjekteina. Gumbs kokee tämän merinisäkkäiden omimisen ja hyväksikäytön henkilökohtaisesti, koska hänen tekstinsä taustalla on afrikkalaisten pakkosiirto Amerikan mantereelle ja heidän orjuuttamisensa. Kirjassa käsitellään muitakin vaikeita teemoja ja tunteita; nykyajassa Gumbs haluaa esimerkiksi löytää vaihtoehdon tuhoisalle kapitalismille.

Kirja on jatkuvaa etsimistä ja ihmettelyä, pyrkimystä puskea läpi niistä rajoista jotka ympäröivät meitä, pyrkimystä selvitä maailmassa ja tehdä siitä parempi paikka. Sen voisi sijoittaa esseen, itseapukirjan, tietokirjan ja kaunokirjallisen teoksen välimaille. Tai voi hyvin myös sanoa että se on ihan oma genrensä. Kirjan yhdeksäätoista lukua voi lukea meditaatioina, kuten monet ovat tehneet, ja löytäneet niille myös monia erilaisia käyttötapoja (s. 13). Lukujen nimet: listen, breathe, remember, practice, collaborate, be vulnerable, be present, be fierce, learn from conflict, honor your boundaries, respect your hair, end capitalism, refuse, surrender, go deep, stay black, slow down, rest, take care of your blessings. Kirjan lopussa on sen jokaiseen lukuun liittyviä aktiviteetteja, sekä soolo- että laumaversiona.

Kirja on niitä harvinaisia kirjoja, jotka avaavat lukijalleen uuden, laajemman maailman, josta ei välttämättä ymmärrä kaikkea, mutta joka silti tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä ja ottaa sisäänsä. Tunnistan monet tunteeni, ajatukseni ja tarpeeni useista kirjan teksteistä.

What can I do to honor you, now that it is too late?
    I would honor you with the roughness of my skin, the thickness of my boundaries, the warmth of my own fat. I would honor you with my quiet and my breathing, my listening further and further out and in. I would honor you with the slowness of my movement, contemplative and graceful. I would try to be like you even though they say it's out of fashion. I will remember you. Not by the name (written in the possessive) of the one they say "discovered" you after generations of Indigenous relationship.
    I will say once upon a time there was a huge and quiet swimmer, a plant-based rough-skinned listener, a fat and graceful mammal. And then I will be quiet, so I can hear you breathing. And then I will be breathing and you'll remind me, do not rush. And the time in me will hush. And then we will be listening for real. (17)

But what if something else is possible, and my sweat is at stake. What if the repression of my freckled faults and fears is exactly what will stop me from honoring the ocean of my love, which is older than slavery and lived millennia without shame. What if my swimming unseen sacrifices the wisdom that would waken within you if you saw? What if I've trained you to ignore the truth about me at your peril and mine? What then? ...
    I do know that sometimes people have seen a part of themselves in me too messy to bear. Do I cherish my wildness more than I fear their rejection? Sometimes if I feel all my emotions in public I can't make myself speak. But sometimes I speak anyway. And my first marine mammal lesson was that if I breathe I can still speak even while crying. I can breathe through salt water. I can live through this mess.
    Mammal recognize mammal. More recognize more. I love you and your spots and the spot we are in for all that it is teaching us. I love you and your skin, as the meaning of skin meets its most strenuous test. I love everything you hid and everything you gave and everything you showed and everything you made while you waited for me to notice. And the ocean is wide through my every pore. Salt recognize salt. More recognize more. (63-64) 

Yes. I want a dorsal fin. I think I can make one if I practice.
    What are your dorsal practices? What evolutionary repetitions have you cultivated to move through oceans? What are the ones you need to cultivate for the waves moving you now? (45)

Alexis Pauline Gumbs: Undrowned. Black Feminist Lessons from Marine Mammals, 2020. Foreword by adrienne maree brown. AK Press, Emergent Strategy Series. Cover design: Herb Thornby. 174 sivua.

Kaksi selkokielistä novellikokoelmaa

Olen päättänyt alkaa tutustua selkokielisiin kirjoihin aiempaa enemmän. Tuntuu että ne avaavat aivan uuden lukumaailman, kun olen nyt tutustunut niiden valikoimaan kirjastossa, ja vaikka aiemmassa bloggauksessa kirjoitinkin, että nautin monimutkaisesta kielestä, selkokielistenkin kirjojen lukeminen on ollut mukavaa. Selkokielisen kirjan lukee usein helposti yhdellä istumalla, ja olen huomannut että vaikka lukukokemus olisikin ollut miellyttävä - niinkuin se yleensä on - ja tarinat hyviä, näin nopeasti luetuista kirjoista on yleensä vähemmän sanottavaa kuin sellaisista kirjoista, joita on lukenut useiden tuntien, päivien tai viikkojen ajan. Yhdistän siksi selkokielisiä kirjoja samoihin bloggauksiin. Tässä kaksi novellikokoelmaa, Ilo elää ja Sade on kaikille sama.

Ilo elää -kokoelmassa on 13 novellia, kaikki eri kirjoittajilta. Novellit käsittelevät erilaisia teemoja, niiden päähenkilöt ovat erilaisia, heillä on erilaiset toiveet ja he kohtaavat erilaisia ongelmia, mutta kuten kirjan nimestä voi päätellä, kokoavana teemana kirjassa on ilon kokemus. Se syntyy usein kohtaamisesta ja läheisyyden tunteesta toisen ihmisen kanssa. Kirja oli mukavan vaihtelevaa ja myös kiinnostavaa luettavaa, mutta koska tapahtumat olivat monesti yksittäisiä kohtauksia päähenkilöiden elämästä (ymmärrettävää lyhyissä selkokielinovelleissa), niistä ei jäänyt kovin paljon mieleen. (Asiaan vaikuttaa myös se, että luin kirjan jo kolme kuukautta sitten, olen bloggauksissani paljon jäljessä.) Lukupiirikirjana tällainen kirja voisi olla hyvä, koska silloin voisi pohtia yhdessä henkilöiden motiiveja, ajatuksia ja tunteita.

Nadja Sumasen kirjan (selkomukautus Riikka Tuohimetsä) Sade on kaikille sama 11 novellia käsittelevät nykynuorten elämää ja joskus todella kurjiakin ongelmia. Ilonan läheiset eivät hyväksy hänen nettirakkauttaan. Anastasian koulussa on kiusaaja, jota kaikki pelkäävät ja jolle opettajatkaan eivät voi mitään, ja yksi koulun oppilaista on jo tehnyt itsemurhan kiusaamisen vuoksi. Kahvilan kaunis Janna saa koko ajan ikävämmiksi muuttuvia viestejä miesasiakkaalta. Milja karkaa kotoaan, koska hänen isänsä hakkaa häntä. Emilian äiti on kuollut syöpään ja Emiliaa houkuttelee jäinen koski. Runoja kirjoittava Saara tapaa ihailemansa runoilijamiehen, joka lähestulkoon vie runot hänen sisältään. Aysha tanssii sateessa ja tuntee itsensä vapaaksi.

Kirjan nuorten elämät tai niiden yksittäiset tapahtumat eivät ole helppoja, mutta novelleissa on vaikeuksista huolimatta kuitenkin toivoa ja valoa. Novellit ovat edellisen kirjan tarinoita jonkin verran pidempiä, ja Sumanen ja Tuohimetsä onnistuvat luomaan jokaisen novellin päähenkilöstä muotokuvan, josta ilmenevät tämän tunteet ja jossa näkyy nykyisyyden lisäksi usein myös päähenkilön menneisyyttä ja väläys tulevaisuudesta. En ole lukenut Nadja Sumasen alkuperäisteosta, mutta selkomukautus on hyvä ja selkoversio toimii hyvin sellaisenaan. On hauskaa, että myös selkokirjan ulkoasuun on panostettu: Jussi Jääskeläisen kansi on kaunis, värikäs ja houkutteleva (vaikkei kyllä vastaakaan novellien minussa herättämiä mielikuvia). Myös Ilo elää -kirjan kansi on kaunis.

Laitan teostietojen jälkeen oman arvioni kirjan tai sen yksittäisten tekstien vaikeustasosta. Selkokielelle on omat tarkat kriteerinsä, joten teosten kieliopillinen vaikeusaste ei juurikaan vaihtele. Kirjoissa käytettyjen sanojen vaikeustasossa on kuitenkin jonkin verran eroja ja joissain teksteissä aihepiirit saattavat olla epätavallisia, mikä vaikuttaa myös sanastoon. Myös tekstien pituus vaikuttaa: pitkän tekstin lukeminen vaatii enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä kuin lyhyen tekstin lukeminen. Arvio on tehty ihan näppituntumalla ja saattaa myöhemmin muuttua, joten siihen ei kannata suhtautua liian vakavasti.

Edit 16.7.25. 

Ilo elää. Selkonovelleja (2023). Oppimateriaalikeskus Opike. Kuvitus (ja kannen kuva?): Shutterstock. Taitto: Birgit Tulla. 81 sivua. Vaikeusaste: 2-3.
Kirjoittajat: Titta Kemppainen, Teija Laine, Anne Muhonen, Päivi Lukkarila, Hanna Eskelinen, Tea Kaila, Joa Arjoranta, Kari Tapaninen, Elisa Haverinen, Tarja Tapaninen, Salla Hiltunen, Jaana Viljakainen ja Sami Oskari Lahtinen.

Nadja Sumanen: Sade on kaikille sama (2021), Riikka Tuohimetsän selkomukautus 2023. Avain. Kansi: Jussi Jääskeläinen. 121 sivua. Vaikeusaste: 3.

Ella Airaksinen ja Ari Sainio: Sukella selkokirjaan. Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä, 2024

Kirjastossa sattui silmään selkokielisen fiktion kirjoittamisesta kertova kirja. Ihan ensin pitää sanoa, että kirjoittajat käyttävät termiä "selkokirja" viittaamaan nimenomaan selkokielisiin romaaneihin, novelleihin, runoihin ja näytelmiin, ei tietokirjoihin (käytäntö tulee selvästi ilmi esimerkiksi sivuilla 51, 112 ja 236). He eivät perustele asiaa eivätkä selitä sitä mitenkään, vaikka minusta tämä ei ole mitenkään itsestään selvää. Minusta "selkokirja" tarkoittaa kaikkia selkokielisiä kirjoja - romaaneja, novellikokoelmia, runokirjoja ja myös tietokirjoja - joten asiasta olisi kannattanut ainakin mainita alussa. "Selkokirja" on toki näppärämpi termi kuin "selkokielinen kaunokirjallinen teos", mutta esimerkiksi "selkofiktio" (tai "selkokauno" tai "selkokaunokirja") olisi ollut kuvaavampi termi.

Muuten kirja on asiantunteva ja monipuolinen ja - kuten voi odottaakin - helppolukuinen ja selkeästi kirjoitettu. Kirja ei ole kirjoitusopas siinä mielessä, että siinä annettaisiin ohjeita vaikkapa juonenkehittelyyn tai kiinnostavien henkilöiden luomiseen, vaan se käsittelee sitä, mitä pitää ottaa huomioon kirjoitettaessa selkokielistä kaunokirjallisuutta joko suoraan selkokielelle tai muunnettaessa yleiskielistä fiktiota selkokieliseksi. Monet kirjan neuvoista olivat minulle tuttuja selkokielen kirjoitusohjeista yleensä (esim. kirjasta Selkoviestintä asiakastyössä), mutta niiden lisäksi kirjassa käsitellään hauskasti nimenomaan kaunokirjallisuuteen kuuluvia seikkoja.

Miten vaikkapa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Shakespearen näytelmä tai Kalevala muunnetaan selkokielelle? Kuinka paljon selkofiktiossa pitää tai saa selittää (opettavaisuuteen ei fiktiossa pidä mennä) ja minkä verran tekstiin voi jättää aukkoja? Entä fantasian, kauhun tai scifin kirjoittaminen - näissähän on jo määritelmän mukaan arkikokemukselle vieraita asioita? Miten juonesta voi tehdä helposti ymmärrettävän? Myös selkokielisissä kirjoissa voi leikitellä kielellä ja käyttää huumoria ja selkokielellä voi kirjoittaa runojakin.

Kirjassa on paljon käsiteltävään teemaan liittyviä esimerkkejä selkofiktiosta sekä siitä, miten yleiskielistä kaunokirjallista tekstiä on muutettu selkokielelle. Nämä esimerkit elävöittivät ja havainnollistivat kirjaa mainiosti. Muun tekstin lomassa olevat lyhyet Näkökulma-artikkelit tuovat kirjaan myös muiden selkofiktion kanssa tekemisissä olevien ihmisten käsityksiä ja kirjassa on lisäksi sitaatteja selkofiktion lukijoilta. Lukujen lopussa on hyödylliset tiivistelmät.

Selkofiktion kirjo on monipuolistunut paljon viime vuosina niin että nykyään varmasti löytyy jo jokaiselle jotakin. Selkokirjat mahdollistavat kirjoista nauttimisen myös niille, joille se ei eri syistä johtuen muuten onnistuisi, mikä on hienoa - selkokieltä tarvitaan. Selkokielisten kirjojen lukeminen voi esimerkiksi suomen kielen opiskelijoilla toimia myös siltana yleiskielisiin teksteihin (kirjoittajat vertaavat selkokirjoja uimarenkaaseen uimaan oppijoilla). Vai voiko? Tämä asia mietitytti minua kirjaa lukiessa paljon.

Selkokielen säännöt ovat selvät. Sanaston pitää olla helppoa ja sanojen tavallisia, lyhyitä ja konkreettisia eikä samaan sanaan pidä kasata monia eri taivutuspäätteitä, tunnuksia ja liitteitä (korv-i-ssa-mme-kin) (s. 84). Virkkeiden ja lauseiden pitää olla lyhyitä, passiivia (kirjoitetaan) ja nollapersoonaa (runoja voi kirjoittaa) saa käyttää vain vähän, lauseenvastikkeita (mennessään, tulevan, sanottuani, ajattelematta) ei pidä käyttää, konditionaalin (sanoisin) käyttöä pitää mahdollisuuksien mukaan välttää ja vaikeita partisiippeja (soittava, kirjoittama, lähtenyt, kuultu) ei pidä käyttää. Harvinaisia sijamuotoja kuten instruktiivia (puhtain käsin), abessiivia (äänettä) ja komitatiivia (punaisine pyörineen) ei saa käyttää. (s. 63)

Ongelma on kuitenkin siinä, että yleiskielessä käytetään paljon epätavallisia ja abstrakteja sanoja, hankalampia kielioppirakenteita ja pitkiä virkkeitä, ja esimerkiksi passiivi on suomen kielessä hyvin yleinen muoto. Jos lukijan on tarkoitus oppia lukemaan yleiskieltä (kaikilla selkokielen lukijoillahan ei näin ole, mutta esimerkiksi suomen opiskelijoilla tai nuorilla yleensä ottaen kyllä) ja selkokielessä johdonmukaisesti vältetään tällaisia sanoja ja rakenteita, miten lukijan kielitaito voi kehittyä niiden avulla pidemmälle?

Vaikkapa englannin, saksan, venäjän tai ranskan opiskelijoille on tarjolla helppolukuisia kirjoja, jotka on jaettu muistaakseni neljään ryhmään helpommista vaikeampiin. Helpoimmissa käytetään vaikkapa 500 yleisintä sanaa, vaikeimmissa jo 2000 tai 3000 sanaa, ja kielioppi- ja lauserakenteiden vaikeus lisääntyy samassa tahdissa. Kun olen itse opiskellut kieliä, tämä helppolukuisten kirjojen asteittainen vaikeutuminen on ollut minusta oikein hyödyllistä, ja toivoisin, että myös selkokirjojen vaikeustaso vaihtelisi ja tämä taso merkittäisiin kirjoihin. Jotain tällaista on jo kolmitasoisena kokeiltu (s. 12), mutta helppo taso on erittäin helppo ja vaikeimman tason käytöstä on ilmeisesti luovuttu, koska se on niin lähellä selkeää kieltä. Kirjassa väläytetään (s. 282) myös mahdollisuutta tulevaisuudessa vaihdella digitaalisten kirjojen vaikeustasoa lukijan toiveiden mukaan, mutta tässäkin pitäisi eri tasoja olla tarjolla.

Asiaa kommentoidaan kirjassa lyhyesti. Suomessa tasojen kehitystyö ei ole vielä niin pitkällä, että tasoja voisi helposti soveltaa kaunokirjallisuuteen tai merkitä kirjoihin, vaikka sitä on toivottu toisinaan ja vaikka Ruotsissa tällaisia tasoja on käytössä, vaikkeivät ne olekaan keskenään verrannollisia (s. 19). Asiasta sanotaan myös näin: Toisinaan kirjoittajat ja esimerkiksi opettajat pohtivat, eikö selkokirjoissa voisi käyttää rikasta ja monipuolista sanastoa, jotta esimerkiksi heikosti lukevat nuoret tai suomen kielen opiskelijat saisivat tilaisuuden oppia uutta. Kirjan tekijöiden mielestä tärkeämpää on kuitenkin se, että lukijat pääsevät lukemaan nyt, ei vasta myöhemmin (s. 83).

Heti lukemaan pääseminen onnistuisi kuitenkin myös sillä tavalla, että selkokielisille kirjoille määriteltäisiin vaikeustasot, jolloin lukija voisi valita haluamansa tasoisen kirjan. Ja selkokielisten kirjojen vaikeustasot vaihtelevat kuitenkin joka tapauksessa jonkin verran, joten lukijan olisi hyvä saada tietää kirjan taso. Olisiko tässä selkokielen seuraava kehittämiskohde? Näin selkokirjat todella toimisivat siltana yleiskieleen.

(Voi myös kyseenalaistaa sen selkokielen päämäärän, että lukijan pitäisi pystyä ymmärtämään kaikki. Vieraita kieliä opiskelleet tietävät, että kaikkea ei tarvitse ymmärtää saadakseen selvää tekstistä ja pystyäkseen myös nauttimaan siitä. Minulla tulee esimerkiksi vielä englannissakin joskus vastaan vieraita sanoja, vaikka se on vahvin vieras kieleni, saati sitten muissa kielissä - ja joskus jopa suomessa! - mutta läheskään kaikkia tekstin sanoja ei tarvitse ymmärtää. Ymmärtämisen määrän tarve vaihtelee lukemisen tarkoituksen mukaan. Sama pätee kielioppirakenteisiin - tekstiä voi ymmärtää, vaikkei tunnistaisikaan kaikkia sen kielioppirakenteita. Ja kun tällaisia vieraampia sanoja tai rakenteita kohtaa tekstissä, niitä alkaa usein vähitellen ymmärtää.)

Kirjoittajat ovat selvästi hyvin innostuneita selkokirjoista ja luottavat niiden voimaan, ja kirjaa oli mukava lukea. Myös kirjan taitto on selkeä ja silmälle miellyttävä ja kansikuva herättää kiinnostusta ja houkuttelee lukemaan.

Muualla: Tuijata, Ketju-lehti (pitkä artikkeli) ja Kehitysvammaliitto (kirjoittajien oma teksti).

Ella Airaksinen ja Ari Sainio: Sukella selkokirjaan. Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä, 2024. Opike. Ulkoasu, taitto ja kansi: Sole Lätti. 300 sivua.

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa (Lessons in Chemistry, 2022)

Minulla on tämän kirjan kanssa sellainen ongelma, joka minulla hyvin harvoin on: mitä kirjoittaisin kirjasta, jota niin monet bloggarit ovat jo ylistäneet? Ainakin sen, että kehut ovat ansaittuja, ja kirja on täysin lukemisen arvoinen.

Nuori Elizabeth Zott on lahjakas, älykäs ja taitava kemisti, joka haluaa tutkia abiogeneesiä eli elämän alkuperää, yhtä tieteen suurista arvoituksista. Hänen etenemistään uralla kuitenkin vaikeuttavat ja sen tekevät mahdottomaksi 1950-1960-luvun vaihteen yhdysvaltalaisen yhteiskunnan läpikotaisin seksistiset asenteet sekä useimpien hänen tapaamiensa miesten halveksuva ja alentuva suhtautuminen naisiin. Hän on myös saanut rakastamansa miehen, kemisti Calvinin kanssa aviottoman lapsen (hän ei ole halunnut naimisiin eikä alun perin myöskään äidiksi), mikä ei lisää yhteiskunnan arvostusta.

Hän siis päätyy iltapäivätelevisioon vetämään kotiäideille suunnattua kokkiohjelmaa. Hän tekee sen kuitenkin täysin omalla tavallaan, hymyttömänä, suorapuheisena ja kiertelemättömänä, kokaten konstailematonta ja maanläheistä ruokaa, puhuen ruoanvalmistuksen kemiasta ja ennen kaikkea suhtautuen naiskatsojiinsa kuin älykkäisiin ihmisiin. Ohjelmasta tulee hyvin suosittu.

Kirja ei ole yhtään niin viihteellinen ja kevyt kuin kannesta voisi päätellä. Sen sisältö on painavaa vaan ei raskasta ja kirja on tunteidensa kirjosta - siinä on myös paljon surua - ja Elizabethin elämän epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta usein myös hauska. Pidin kirjassa monesta asiasta, varsinkin siitä, että Elizabeth kieltäytyi toimimasta seksistisen yhteiskunnan sääntöjen mukaan, pienentämästä itseään ja yrittämästä muuttua muiden odotusten mukaiseksi. Elizabethin hahmo on mainio. Pidin myös Elizabethin ja hänen tyttärensä Madeleinen tai Madin isosta rumasta koirasta Puoli-seitsemästä, joka on kirjassa ajatteleva ja toimiva sivuhahmo, Elizabethin ja Calvinin ja myöhemmin Madin suhteesta, ja monien muidenkin kirjan henkilöiden kuvauksesta. Elizabethin elämä on vaikeaa, mutta hän saa vähitellen myös ystäviä ja tukijoita.

Kirja näyttää konkreettisesti, miten seksistinen (ja yhtä lailla rasistinen) yhteiskunta hukkaa yhteiskunnan mahdollisuuksia ja kykyjä jättämällä käyttämättä syrjimiensä ihmisten taidot ja lahjakkuuden. Naisten pitää puhua keskenään kokemuksistaan ja ongelmistaan: aiemmin Elizabethille vihamielinen nainen muuttuu hänen liittolaisekseen, kun he huomaavat, että heillä on ollut samanlainen elämänkokemus.

Kirjan inhottavat miehet ovat todella limaisia ja karmeita ja ympäröivä yhteiskunta hyvin masentava. Kirjassa on varsinkin loppua kohden tietynlaista sadunomaisuutta, eli ei tämä täysin realistinen kirja ole. Mutta kuitenkin viihdyttävä, terävä, lämmin, hykerryttävä ja myös ajatuksia herättävä kirja. Mari Hallivuoren suomennos on oikein hyvä.

Bloggauksia on vaikka kuinka: Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club, Kirjavinkit, Mustelmiina, Amma, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly...

Edit 3.3.25.

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa, 2022 (Lessons in Chemistry, 2022). Tammi. Suomentaja: Mari Hallivuori. Kannen tekijät kirjastotarran alla. 421 sivua.

Melissa Mayntz & Katy Christianson: Muuttolintujen matkassa, 2020 (Migration: Exploring the Remarkable Journeys of Birds)

Tämä on oikein viehättävä pienikokoinen kirja linnuista ja niiden muuttomatkoista ympäri maailmaa. Siinä on yleisiä periaatteita ja tietoja lintujen muutoista sekä tietoiskuja yksittäisistä lintulajeista ja niiden hämmästyttävistä saavutuksista matkoillaan.

Meille suomalaisille ovat tuttuja lintujen kevät- ja syysmuutot - näin syksyllä ulkoillessa on nähnyt ja kuullut muuttavia lintuparvia. Linnut saattavat kuitenkin muuttaa myös muista syistä kuin vuodenaikojen vaihtelun takia tai muuten kuin pohjoisen ja etelän välillä. Vuorilla elävät linnut saattavat esimerkiksi muuttaa talvella alemmille rinteille, tai linnut saattavat siirtyä sulkasadon ajaksi turvallisempiin ja syrjäisempiin paikkoihin. Kirjassa kerrotaan myös mm. silmukkamuutosta, yliloikkamuutosta, nomadisesta muutosta ja vaellusmuutosta, sekä siitä, miten linnut valmistautuvat muuttoon, muuttavatko ne parvessa vai eivät, ja mitkä ovat tyypillisiä muuttoreittejä.

Kirjassa puhutaan tietysti myös siitä, miten linnut suunnistavat ja löytävät perille määränpäähänsä. Tähän ne käyttävät tilanteen mukaan monenlaisia keinoja ja aisteja: meille ihmisille hyvin eksoottista magneettiaistia, sisäisiä maantieteellisiä karttoja (linnuilla on ihmisiä paljon parempi näkö ja kuulo), tähtikarttoja sekä vanhemmilta linnuilta opittuja reittejä.

Muuttomatka on linnuille rasittava ja usein vaarallinen. Kirjassa käsitellään niitä esteitä, joita linnut saattavat kohdata muuttomatkallaan ja joiden takia linnut eivät välttämättä selviä rankasta matkastaan, koska eivät esimerkiksi löydä tarpeeksi ruokaa tai lepäämispaikkoja: elinympäristöjen häviäminen, uupumus lepopaikkojen puutteen vuoksi, nälkäkuolema, törmäykset niille tuntemattomiin esineisiin (ikkunat, voimajohdot...), petoeläimet (kissat, rotat...), saastuminen, roskaaminen, luonnonmullistukset, metsästys, ylikalastus, salametsästys ja ihmisten välinpitämättömyys ja tietämättömyys. Ei siis olekaan ihme, että kaikki linnut eivät tee kaukomatkoja, vaan ovat enemmän tai vähemmän paikkalintuja, vaikka tähänkin liittyvät omat riskinsä.

Lintujen muuttoon liittyy joitakin myyttejä - vaikkapa Aristoteleen käsitys siitä, että linnut muuttuvat toisiksi lajeiksi eri vuodenaikoina, esimerkiksi leppälintu punarinnaksi, tai se, että pienemmät linnut liftaisivat isompien selässä (eivät liftaa), tai nykyuskomus siitä, että muuttolintujen ruokinta haittaisi niitä. Ei haittaa, vaan terveellisen ja ravitsevan ruoan tarjoaminen vahvistaa niitä.

Kirjassa pohditaan myös muuton tulevaisuutta ilmastonmuutoksen aikakaudella sekä sitä, miten muuttavia lintuja voi auttaa: tarjoamalla raikasta vettä ja ravitsevaa ruokaa, pitämällä ruokintalaitteet ja kylpyaltaat puhtaina, sammuttamalla valot, minimoimalla tai poistamalla tuholaismyrkyt, pitämällä kissat sisällä, pitämällä ympäristön siistinä, tekemällä ikkunat linnuille näkyviksi, tekemällä puutarhan lintuystävälliseksi ja kertomalla linnuista muille ihmisille.

Tässä joitakin hurjia lintujen saavutuksia:
- Emut saattavat vuoden aikana kävellä jopa 500 km matkan etsiessään hyviä ruokailu- ja juomapaikkoja.
- Lemmikkeinä tutut australialaiset villit undulaatit eivät hyvinä sateisina vuosina muuta paljoakaan, mutta voivat huonompina vuosina matkata jopa 400 kilometriä päivässä.
- Tiibetinhanhi nousee yli kymmenen kilometrin korkeuteen, jossa ilma on todella kylmää ja ohutta, muuttaessaan Himalajan poikki.
- Pohjoisamerikkalainen punakuiripopulaatio muuttaa Alaskasta Uuteen-Seelantiin syksyisin kahdeksan päivän ajan ilman välilaskuja eli noin 11 000 kilometriä yhteen menoon, pysähtymättä. Keväällä takaisin muuttaessaan ne muuttavat eri reittiä ja tekevät myös pysähdyksiä.
- Suomessakin harvinaisena tavattu, kömpelön näköinen ja pullea heinäkurppa muuttaa Pohjoismaista ja Siperiasta Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan 48 tunnissa ja voi saavuttaa lentäessään jopa 97 kilometrin tuntinopeuden.

Minulle hyvin tärkeä osa kirjaa oli sen hieno, värikäs, kaunis ja oivaltava kuvitus. Aukeamankin yli ulottuvissa kuvissa esitettiin usein havainnollisesti ja hauskasti linnun muutto elinympäristöstä toiseen vaikkapa pohjoisesta etelään. Jostain kumman syystä kuvittaja Katy Christiansonin nimeä ei kuitenkaan mainita kannessa eikä nimiösivulla, vaikka kuvat ovat todella näkyvä ja houkutteleva osa kirjaa, vaan hänen nimensä on piilotettu teostietosivulle mm. kirjan kustannustoimittajan ja tuotantopäällikön nimien sekaan sekä kirjailijan kiitoksiin teoksen lopussa. Osmo Ryytyn käännös on hyvä ja sujuva, vaikka muutaman kerran mietinkin sananvalintaa.

Helmet-haaste 14. Kirjassa harrastetaan (lintujen tarkkailua).

Melissa Mayntz: Muuttolintujen matkassa, 2020 (Migration: Exploring the Remarkable Journeys of Birds, 2020). Karisto. Kuvitus: Katy Christianson. Suomennos: Osmo Ryytty. 143 sivua.

Tuija Takala: Selkoviestintä asiakastyössä, 2024

Bloggarikollega Tuija Takala on kirjoittanut erinomaisen kirjan selkoviestinnästä. Sen pääasiallinen kohderyhmä ovat sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon opiskelijat, jotka haluavat suorittaa viisiosaisen valinnaisen tutkinnon osan Selkoviestintä asiakastyössä. Kirjan esimerkit ja lisätiedot liittyvätkin useimmiten hoitoalan työhön, ja kirjan rakenne noudattaa tutkinnon osien jaottelua.

Kirja sopii kuitenkin monille muillekin - kaikille, jotka työskentelevät esimerkiksi maahanmuuttajien, muistisairaiden, kehitysvammaisten tai autistien parissa (näiden ryhmien sisällä kielitaito voi tietysti vaihdella paljonkin) ja jotka haluavat varmistaa sen, että nämä ymmärtävät heitä ja että kommunikaatio sujuu mahdollisimman hyvin.

Ensimmäisessä osassa annetaan ohjeita esimerkiksi selkokieliseen puheeseen ja vuorovaikutukseen, selkokielen kirjoittamiseen, selkokuviin ja selkovideoihin. Siinä annetaan myös neuvoja tiedon luotettavuuden arvioinnista. Toinen osa käsittelee kielitietoista viestintää ja kolmannessa osassa kerrotaan selkeäkielisten materiaalien teosta - selkeä yleiskieli ei ole sama asia kuin selkokieli. Neljännessä osassa kerrotaan saavutettavuudesta viestinnässä sekä viestinnän apuvälineistä ja viidennessä osassa asiakastyössä noudatettavista periaatteista, laeista ja ohjeista.

Kirjassa on jonkin verran toistoa: koska osat on kirjassa järjestetty tutkinnon osien mukaan, lyhyt kielitietoisuusosa käsittelee paljolti samoja asioita kuin ensimmäinenkin osa. Kielitietoisuudesta puhuttaessa olisi voinut käsitellä myös eri kielten käyttämistä kommunikaatiotilanteessa. Kirjan neljäs ja viides osa liittyvät läheisimmin hoitoalaan, mutta kirjan alkupuolen periaatteet sopivat kaikille selkokielestä tai selkeästä viestinnästä kiinnostuneille: ohjeet ovat hyödyllisiä ja monipuolisia.

Olin vuosi pari sitten selkokirjoittamisen kurssilla, jolloin ehkä ensimmäistä kertaa ymmärsin havainnollisesti kapulakielisen ja selkokielisen informatiivisen tekstin eron. Pystyin ymmärtämään edellistä, mutta sain selkokielisestä tekstistä paljon helpommin ja vaivattomammin tarvitsemani tiedon. Erään sloganin mukaan selkokieli rakastaa lukijaansa - selkokielen kirjoittaja asettuu lukijansa asemaan, miettii mikä tieto tälle on tärkeää, pohtii mm. sanastoa ja lauserakenteita ja esittää asian selkeästi ja helposti ymmärrettävästi.

Muistelen joskus lukeneeni selkokielestä, että siinä ei käytettäisi sivulauseita (en muista mitä asiasta sanottiin tuolla selkokirjoittamisen kurssilla, ja voi olla että muistan väärin), ja ihmettelin sitä, koska konjunktiot ovat tärkeitä: ne tekevät tekstistä loogisen ja koherentin osoittaessaan yhteydet tekstin eri osien välillä. Tässä kirjassa kuitenkin neuvotaan käyttämään "pikkusanoja, jotka kertovat asioiden suhteista" eli mm. konjunktioita, koska niillä saa tekstiin sujuvuutta (s. 17). Selkotekstisessä virkkeessä ei pitäisi kuitenkaan olla enempää kuin yksi sivulause.

Takalan kirja on kokonaisuudessaan loistava esimerkki jos ei selkoviestinnästä niin ainakin selkeästä viestinnästä. Kirjaa ja sen kieliasua on selvästi ajateltu paljon, ja asiat on esitetty siinä hyvin helposti ymmärrettävästi. Pääkohdat ja olennaiset asiat löytää helposti. Kirja on myös visuaalisesti miellyttävä, lukemaan houkutteleva, värikäs, vaihteleva muttei levoton. Osien loppuun Takala on lisännyt harjoituksia ja ohjeita näytön suorittamiseen eli kirjassa on silläkin tavalla otettu kohderyhmä hyvin huomioon. Kirjassa on useita linkkejä asiaan liittyviin Youtube-videoihin ja nettilähteisiin.

Oma suhtautumiseni selkokirjoihin on kahtalainen. Jos etsin kirjasta vain tietoa, selkotekstin lukeminen on miellyttävää eikä helpotettu kieli häiritse millään tavalla vaan auttaa. Yleensä ottaen nautin lukiessani kuitenkin erikoisista ja harvinaisista sanoista, välillä pitkistä ja monimutkaisista virkkeistä, suomen kielen erikoisemmista kielioppirakenteista (potentiaali, lauseenvastikkeet...), metaforista, kielikuvista, sanaleikeistä ja idiomeista, siitä että kaikkea ei kerrota vaan tekstiin jätetään aukkoja, siitä että joudun pohtimaan ja tekemään (sopivasti) töitä lukiessani kaunokirjallista tai tietotekstiä. Nämä asiat ovat kuitenkin sellaisia, joita selkotekstissä määritelmän mukaan ei ole eikä saakaan olla. Ehkä tämän takia selkokirjoja tulee luettua aika vähän.

Vieraan kielen oppijan roolissa pidän kuitenkin siitä, että toinen puhuu kieltä tarpeeksi hitaasti ja ääntää sitä selvästi, ja kieliä opiskellessani olen lainannut kirjastosta helppolukuisia kirjoja opiskelukielellä. Olen tarvinnut nimenomaan sanastoltaan ja lauserakenteeltaan helpotettuja kirjoja matkallani uuteen kieleen, joten suomenkielisille selkokirjoille on varmasti tarvetta, samoin selkokieliselle viestinnälle yleensä. Selkokielisestä viestinnästä ei ole iloa ja hyötyä vain suomen kielen opiskelijoille, vaan monille muillekin, joille kielen prosessointi saattaa olla eri syistä vaikeaa. Kiitokset siis Tuija Takalalle hyvästä ja tarpeellisesta kirjasta ja Anu Mikkoselle kirjan hyvästä toteutuksesta!

Tässä Tuija Takalan oma esittely kirjasta sekä joitakin kirjasta löytyneitä linkkejä: Näin teet hyvän selkovideon, Kognitiivisen saavutettavuuden ohjeet verkkopalvelun tekemiseen ja selkokielisen puheen ohjeet. Leealaura Leskelän kirja Selkokieli. Saavutettavan kielen opas (2018), jota en ole lukenut, antaa myös ohjeita selkokieliseen viestintään, ja Ella Airaksisen Kielikellon artikkelissa Kohti kohteliasta selkokieltä pohditaan sitä, miten selkokielisessä opastekstissä voi ilmaista kohteliaisuutta.

Helmet-haaste 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024. 

Edit 11.11.24 (lisätty Kielikello-linkki), 2.12.24 (lisätty linkki blogiin).

Tuija Takala: Selkoviestintä asiakastyössä, 2024. Edita. Kansi, taitto ja ulkoasu: Anu Mikkonen. 127 sivua.

Jukka Rantala ym.: Näinkö historiaa opitaan? 2020

Kirjastossa osui silmiin historianopetusta käsittelevä kirja, joka tuntui selailtuna mielenkiintoiselta ja oli sitä myös luettuna. Kirjoittajat ovat historianopettajia ja/tai kasvatustieteen tutkijoita, joten he tietävät mistä puhuvat. He ovat myös jalkautuneet historiantunneille alakouluihin ja lukioihin havainnoimaan historianopetusta käytännössä.

Vaikutelma historianopetuksen käytännöistä oli pettymys. Kirjoittajat suhtautuvat historianopettajiin ja heidän työnsä vaikeuksiin ja vaatimuksiin ymmärtävästi, mutta kirjan yleisasenne on silti kriittinen ja siinä toivotaan vahvasti muutosta nykykäytäntöihin. Historianopetuksessa keskitytään Suomessa (ja esimerkiksi Yhdysvalloissa) lähes pääasiassa asiasisältöjen läpikäymiseen. Oppilaita ei kannusteta itsenäiseen lähteiden analysointiin ja niiden kriittiseen arviointiin eikä heiltä vaadita tätä, vaan sisällöt opetetaan lähinnä oppikirjojen mukaan. Suomalaiset oppikirjat ovat toki laadukkaita, mutta lähteet ovat niissä useimmiten mukana vain kuvittamassa sisältöjä, jos ollenkaan (110).

Historianopetuksessa sisällöt ovat tietysti myös tärkeitä, mutta nykyään sisältöopetus kahmaisee leijonanosan historianopetukseen käytetystä ajasta. Tämä ei ole välttämätöntä, koska opettajilla olisi opetussuunnitelman mukaan mahdollisuus käyttää halutessaan aikaa myös "historian tekstitaitojen" opettamiseen. Tätä usein käytettyä termiä ei määritellä kirjassa, mutta se tarkoittaa ilmeisesti sitä, että oppilas saa kyvyn arvioida kriittisesti historiallisia lähteitä, asettaa ne oikeaan kontekstiinsa, ymmärtää niiden suhde muihin aikakauden lähteisiin ja osata arvioida lähteiden todenperäisyyttä kirjoittajan (taiteilijan, puhujan) henkilöllisyyden, aseman ja motiivien perusteella ja ehkä huomioida myös lähteiden vastaanottajan vaikutus. Oppilaan pitäisi siis tiedostaa, että historiallinen tieto on aina tulkinnan tulosta, että samasta asiasta on usein erilaisia aikalaistulkintoja ja -käsityksiä (ja tietysti myös myöhempiä), että toiset lähteet ovat luotettavampia kuin toiset, ja osata arvioida eri lähteiden luotettavuutta.

Miksi taitopainotteisen opetuksen lisääminen olisi tärkeää? Siksi, että vaikka ihmiset saattavat elämässään selvitä hyvin ilman yksityiskohtaisia tietoja vaikkapa Ruotsin kuninkaista tai ensimmäisen maailmansodan kulusta, [o]n kuitenkin huomattavasti hankalampaa perustella, miten tulevaisuudessa pärjäisi ilman kykyä ajatella kriittisesti. Lähteiden antaman tiedon vertailu, niiden luotettavuuden arvioiminen ja taustalla olevien tarkoitusperien pohtiminen ovat taitoja, joita tarvitaan esimerkiksi erilaisten medioiden tuottaman informaation analysoinnissa (129). Olen aivan samaa mieltä: historia oli minusta koulussa tylsää eikä minulla ole järin yksityiskohtaista kuvaa historiallisista tapahtumista (yleiskuva historian kulusta toki on, ja tarvitsen sitä usein), mutta on erittäin tärkeää pystyä arvioimaan eri suunnista tarjotun tiedon oikeellisuutta ja todenpitävyyttä, koski tämä tieto sitten historiaa tai nykyisyyttä.

Historian tekstitaitojen opettaminen myös antaa toivoa ja kannustaa aktiiviseen kansalaisuuteen, koska se auttaa huomaamaan, että nykytilanne on seurausta aiemmin tehdyistä valinnoista. Jos historia ei vain tapahdu vaan ihmiset tekevät sen, myös tulevaisuuteen on mahdollista vaikuttaa (193). Tekstitaidot eivät kuitenkaan kehity itsestään muun opiskelun ohessa, vaan [k]riittinen ajattelu vaatii järjestelmällistä ja pitkäjänteistä harjoittelua aivan kuten mikä tahansa muukin taito (127).

Historian tekstitaitoja ja lähteiden kriittistä arviointia voidaan kirjoittajien mielestä opettaa myös nuorille oppilaille (esim. s. 120, 127) (ja jo sata vuotta sitten kirjoitetussa kirjassa ajateltiin lasten pystyvän mm. ajattelemaan kriittisesti).

Menetelmäopetus saattaa jopa tehostaa sisältöjen oppimista: lähdetyön lisääminen hyödyttäisi eniten heikkoja opiskelijoita. [Yhdysvaltalaisen tutkijan Abby] Reismanin mukaan tekstitaitoja tukeva historianopetus auttaisi vahvistamaan luku- ja kirjoitustaitoa mutta myös omaksumaan enemmän sisältöjä (120). Pelkkä sisältöjen läpikäynti tunneilla ei välttämättä riitä niiden oppimiseen, vaan syväoppimiseen tarvitaan informaation prosessointia. [T]ekstien kanssa toimineet omaksuivat [Abby Reismanin] tutkimusjakson aikana myös enemmän historian sisältöjä kuin vertailuryhmä, jonka saama opetus perustui opettajien luentoihin ja oppikirjoihin (172). Tässä yhteydessä voi myös muistuttaa, että se että tehtävä - usein samanlainen kuin perinteinen paperitehtävä - tehdään tietokoneella, ei itsessään tehosta oppimista.

Kirja on kirjoitettu kiinnostavasti ja helposti lähestyttävästi, ja se oli nopealukuinen. Kirjassa on viisi laajahkoa tehtäväesimerkkiä erityyppisiä lähteitä sisältävistä tekstitehtävistä (joihin kannen kuvat liittyvät), mutta nämä olivat minusta turhan rajoittuneita. Kaikki tehtävissä esiintyvät ihmiset ovat valkoisia miehiä (tai poikia), mikä vahvistaa käsitystä siitä, että historiaa tekevät valkoiset miehet tai että vain se, mitä valkoiset miehet tekevät, on tärkeää ja ”historiallista”. Tämä on ristiriitaista, koska kirjan tekstistä itsestään ei synny ollenkaan tällaista kuvaa ja kirjoittajien joukossa on myös ihmisiä, joiden nimi ei ole tyypillisen suomalainen.

Analysointitehtäviä olisi hyvin voinut tehdä myös vaikkapa feminismistä 1800-luvulla tai 1900-luvulla, tai 1950-1970-lukujen kansalaisoikeusliikkeestä USA:ssa. Tai esimerkiksi siitä, miten miehet perustelivat 1800-luvulla sitä, että naiset eivät saa opiskella tai äänestää (hedelmättömyys, kohtu surkastuu, aivot räjähtävät? okei, ehkä viimeistä ei väitetty, mutta se olisi hyvin sopinut muiden väitteiden joukkoon) ja naisten vasta-argumenteista tähän, tai siitä, miten 1800-luvulla perusteltiin ”tieteellisesti” sitä väitettä, että valkoiset ihmiset olisivat parempia kuin muunnäköiset ihmiset. Tai siitä, että englantilaiset nimittävät erästä 1800-luvun puolivälin aseellista yhteenottoa sepoykapinaksi, mutta intialaiset itse vapaustaisteluksi (tai joksikin vastaavaksi). Tästä kritiikistäni huolimatta kirja on hyvä, mutta minusta myös tuollaiset analyysitehtävät kuulostaisivat mielenkiintoisilta. Ja tarpeellisilta.

Edit 9.10.24 (korjattu epäselvä kohta ym.), 19.10.24 (lisätty sepoykapinakohta).

Jukka Rantala, Mikko Puustinen, Amna Khawaja, Marko van den Berg & Najat Ouakrim-Soivio: Näinkö historiaa opitaan? 2020. Gaudeamus. Kansi: Jussi Jääskeläinen. 204 tekstisivua + viitteet (7 sivua) + lähteet (15 sivua) + henkilö- ja asiasanahakemistot (5 sivua).

Elina Nikulainen: Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta, 2024

Olen bloggauksissani paljon jäljessä ja luin tämän kirjan jo kesäkuussa, joten se ei ole enää tuoreena mielessä. Kirjoitan tähän kuitenkin pääkohtia kirjasta, koska kirja ansaitsee tulla esitellyksi, ja se on kaiken lisäksi vaikeitakin asioita käsitellessään hyvin ja viihdyttävästi kirjoitettu. Se myös herätti ajatuksia ja antoi pohdittavaa.

Elina Nikulainen on tehnyt väkivallan vastaista työtä pian 20 vuotta. Monissa erilaisissa maissa, hyvin erilaisista lähtökohdista tulevien ihmisten kanssa ja erilaisissa olosuhteissa (7). Hänellä on siis oikein hyvät lähtökohdat kirjoittaa sukupuoliseen kanssakäymiseen liittyvästä suostumuksesta, jonka hän ymmärtää paljon laajemmin kuin vain lain puitteissa pysymisenä ja suoranaisen väkivallan puuttumisena: kyse on ymmärryksen lisäämisestä ja turvallisuudesta. Hyvistä suhteista ilman minkäänlaista pelkoa tai painostusta (9-10).

Nikulainen tiivistää suostumuksen akronyymiin TATTI (englanniksi FRIES, s. 23-25): suostumuksen tulee olla Takaisin vedettävää, vapaaehtoisesti Annettua, Tietoon perustuvaa, Tiettyä ja Innostunutta (23-25). Mielensä saa siis muuttaa koska vain eikä suostumukseen saa kuulua minkäänlaista painostusta, vaan sen pitää lähteä kaikenpuolisesta vapaaehtoisuudesta. Ihmisen pitää tietää mihin hän suostuu ja mitä seurauksia suostumuksella on. Suostumus koskee tiettyä, kumppanin kanssa sovittua asiaa ja vain yhtä kertaa. Innostus on suostumuksessa hyvin tärkeää: se ei siis ole periksi antavaa tai epäröivänä myöntyvää, vaan omasta innostuksesta ja halusta lähtevää.

Nikulainen kuljettaa TATTI-akronyymiä eli noita viittä tärkeää asiaa läpi kirjan ja käsittelee teemaa monelta eri kannalta. Hän peilaa suostumukseen liittyviä kysymyksiä jatkuvasti popkulttuuriin, sarjoihin ja elokuviin, mikä tekee kirjasta sisällön painavuudesta huolimatta helppolukuisen, viihdyttävän ja hauskankin. (Leffoja ja sarjoja ei tarvitse välttämättä tuntea; itse olen nähnyt vain harvat, mutta se ei haitannut lukemista.)

Kirjan lähestymistapa on lempeä ja ymmärtäväinen, ja se sai miettimään esimerkiksi sukupuolirooleja ja sitä miten kanssaihmisiin (ei välttämättä vain mahdollisiin seksikumppaneihin, vaan muihinkin) suhtautuu, mitä heiltä odottaa ja miksi. Kirja on suunnattu ehkä pääasiassa teineille ja nuorille aikuisille, joille rajojen asettaminen voi olla vaikeampaa kuin vanhemmille, mutta keski-ikäinenkin löysi siitä kiinnostavia ajatuksia ja hyviä huomioita.

Pohjimmiltaan tämä on kirja vapaudesta. Miten vastata mahdollisimman vapaasti kysymykseen "haluatko"; miten kysyä "haluatko" ja jättää tilaa toisille mahdollisimman vapaasti vastata siihen. Kaiken ytimessä on vapaa valinta siitä kenen kanssa, milloin (jos koskaan) ja millaista seksiä harrastaa. (11) ... Kirjan lukemalla sinusta voi tulla parempi ja turvallisempi rakastaja, mutta myös parempi ystävä ja paremmin itseäsi kohteleva ihminen. Aika mahtavat palkinnot, vai mitä? (8)

Kirjavinkeissä on hyvä esittely kirjasta.

Helmet-haaste 26. Kirjan nimessä on sana kirja, 39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö (kirjan käsitys seksuaalisuudesta on laaja, joten ainakin biseksuaalisuus varmaan mainitaan jossain kohdassa), 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024, tai 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä (se oli esittelyhyllyssä).

Elina Nikulainen: Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta, 2024. Kustantamo S & S. Kansi: Tom Backström. 269 sivua.

Riikka Saarenpää (toim.): Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista, 2020

Kirjan ensimmäisen luvun nimi on "Ilmastonmuutoksen vapaamatkustajat ja panttivangit". Nimi saa selityksensä siinä esitetyistä tilastotiedoista, jonka mukaan maailmassa vallitsee valtava globaali eriarvoisuus myös ilmastonmuutoksessa: maat, jotka ovat tuottaneet vähiten kasvihuonekaasuja, ovat haavoittuvimpia muiden maiden aiheuttaman ilmastonmuutoksen vaikutuksille ja pystyvät vähiten varautumaan siihen. Niille se on usein akuutti kriisi. Niihin maihin taas, jotka tuottavat eniten kasvihuonekaasuja, ilmastonmuutos vaikuttaa vähemmän - ja kun ottaa huomioon, miten länsimaissakin on kärsitty hirmuhelteistä, kuivuusjaksoista, tavallista kovemmista myrskyistä sekä tulvista, voi kuvitella miten suuria ongelmat ovat ilmastonmuutokselle alttiimmissa maissa. Kasvihuonekaasuja paljon tuottavissa maissa saatetaan siis kuitenkin ajatella, että päästöjen vähentäminen ei ole niin kiireellistä (12-14).

Suomen Lähetysseuran julkaisema kirja vie tapauskuvausten avulla lukijansa näille haavoittuville alueille afrikkalaisiin kyliin sekä mm. Himalayan rinteille Nepaliin. Se antaa synkkää tietoa ilmastonmuutoksen vaikutuksista alueilla, mutta se antaa myös rohkaisevia esimerkkejä siitä, mitä asiassa voi tehdä. Kaiken tämän keskiössä on yhteisöjen resilienssi: ihmisten vahvuus ja kestävyys, se, kuinka he sopeutuvat elämään ilmastonmuutoksen ja sen tuomien katastrofien ja kriisien kanssa (28). Tietysti jos elinmahdollisuudet alueella - niin ihmisille, eläimille kuin kasveillekin - tulevat mahdottomiksi ilmastonmuutoksen takia, sopeutuminen ei enää auta, vaan ihmisten pitää muuttaa pois, ja eläimet ja kasvit joko vaeltavat pois alueelta tai kuolevat.

Ennaltaehkäisevä työ kannattaa: YK:n mukaan jokainen luonnonkatastrofeihin valmistautumiseen käytetty euro säästää yhteisölle kuusi euroa jälleenrakennuksesta (26). Tällaiseen työhön käytetään kuitenkin vain hyvin pieni määrä rahoista.

Keinot eivät välttämättä ole monimutkaisia tai kalliita: rakensimme [Kambodžassa] ryhmissä savesta puuta säästävän lieden, ämpäristä ja muoviletkusta vettä säästävän tippakastelujärjestelmän sekä bambusta ja muovipressusta ruoankuivausteltan. Kaikki nämä kolme esimerkkiä on mahdollista toteuttaa muutaman euron hinnalla ja paikallisista materiaaleista (29). Juomavettä voi puhdistaa SODIS-menetelmällä (Solar water disinfection): Yhden kylän kuorolla [Tansanian Kishapussa] on laulu, jossa opetetaan, miten pulloihin laitetaan vettä, viedään pullot auringonpaisteeseen [talojen katoille], milloin vesi on valmista ja miten lasten vatsataudit siten helpottavat (36).

Ruokaturvaa voi parantaa monipuolistamalla viljeltyjä kasvilajeja ja käyttämällä alueella perinteisiä, kestäviä lajikkeita - esimerkiksi Afrikassa voidaan siirtyä maissista takaisin hirssin viljelyyn (34-35). Lähetysseuran hankkeissa mm. opetetaan ihmisille uusia kädentaitoja sekä yrittäjyystaitoja (36), kunnostetaan vesijärjestelmiä (35-36) ja istutetaan puita vaikkapa vesipullojen avulla toimivan tihkukastelujärjestelmän avulla (39): tansanialainen Petro Kibungu on istuttanut omalle maalleen jo 2800 puuta (39), ja Nepalissa yli 500 vapaaehtoista istutti puita (74).

Kirja kertoo ongelmista, mutta myös niiden ratkaisuista ja siitä, että ongelmille voi tehdä jotain, ja sitä voi hyvin suositella kehitysyhteistyökysymyksistä kiinnostuneille. Se tutustutti minut termiin ilmasto-oikeudenmukaisuus ja muistutti, että ilmasto on myös ihmisoikeuskysymys (4). "Ei ole reilua, että ne maat, joiden omat päästöt ovat alhaiset ja joiden voimavarat ovat pienet, ovat myös ne, joissa ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät ensimmäisenä ja jotka joutuvat näin kohtaamaan ilmastonmuutoksen seuraukset etulinjassa", [Outi Honkatukia ympäristöministeriöstä] lisää (65).

Kirja päivitti tietoni Suomen Lähetysseurasta. Järjestön nimestä saa sellaisen käsityksen, että se kulkee muualla maailmassa jakamassa Raamattuja ihmisille, mutta ainakaan tässä kirjassa ei puhuta uskonnosta mitään. Kirjasta sai sellaisen käsityksen, että Lähetysseura tekee tärkeää ja tuloksellista kehitysyhteistyötä tiiviissä yhteistyössä paikallisten toimijoiden ja järjestöjen kanssa. Nettisivujen mukaan järjestö auttaa 4 735 000 ihmistä vuosittain.

Kasvihuonekaasupäästöjen suurimmat tuottajat ja niistä eniten kärsivät maat.

Meillä eurooppalaisilla ei ole varaa tuntea itseämme hyveellisiksi, vaikka Euroopan päästöt ovatkin vähentyneet. Hyvin suuri osa eurooppalaisten käyttämistä tavaroista tuotetaan Kiinassa (tai muualla Aasiassa), jonne eurooppalaiset siis ovat myös ulkoistaneet niiden valmistamisen aiheuttamat päästöt. Kulutuksen vähentäminen on tärkeää.

Helmet-haaste 31. Kirjassa on vammainen henkilö. Kirjan kahdeksannen luvun nimi on Vammaisinkluusio ilmastonmuutokseen sopeutumisessa: tapaustutkimus Nepalista. Tämä luku (toisin kuin kirjan muut luvut, jotka olivat painavasta sisällöstään huolimatta helppolukuisia) oli kirjoitettu akateemisen tutkimuksen tapaan, joten se oli minusta aika hankalaa luettavaa.

Riikka Saarenpää (toim.): Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista, 2020. Kirjoittajat: Katri Leino-Nzau, Olli-Pekka Siira, Miia Barrow, Mikko Pyhtilä, Minna Havunen, Ruusa Gawaza, Sanna Raita-aho, Niko Humalisto ja Roosa Rantala. Suomen Lähetysseura. Kannen valokuva: Hannes Honkanen. Ulkoasu ja taitto: Tanja Varonen Graphics. 99 sivua.

Jim Ottaviani & Maris Wicks: Astronauts. Women on the Final Frontier (sarjakuva, 2020)

Kirjaimia-blogissa luetut houkuttelevat sarjakuvat innostivat minutkin tarttumaan kirjastossa naisastronauteista kertovaan sarjakuvaromaaniin. Teoksen kertoja (vaan ei tekijä) on biologiksi kouluttautunut Mary Cleave, josta tuli myös astronautti. Hän kuvailee astronautiksi halunneiden naisten kivistä tietä USA:ssa - vaikka naiset selvisivät kaikista astronauteille vaadituista lääketieteellisistä ja fyysisistä testeistä (joita oli todella monta), vaikka painavampien miesten korvaaminen kevyemmillä naisilla olisi säästänyt satojatuhansia dollareita (yhden kilon lähettäminen avaruuteen maksoi 10 000 dollaria, s. 53) ja vaikka naisilla muutenkin oli oikein hyvät perustelut vaatimuksilleen ja vaikuttavat tutkinnot, useimmat Nasan silmäätekevät ja myös muut, esimerkiksi lehtimiehet, olivat jääräpäisiä konservatiiveja eivätkä pystyneet kuvittelemaan naisia avaruuteen. Osasyynä tai tekosyynä tähän oli se, että astronauttien odotettiin olevan hävittäjälentäjiä.

Ensimmäinen nainen avaruudessa ei siis ollut amerikkalainen, vaan neuvostoliittolainen Valentina Tereshkova. Hänen äitinsä ei pitänyt edes siitä, että hän harrasti laskuvarjohyppyjä, joten hän ei ennen avaruusmatkaansa kertonut äidilleen olevansa lähdössä avaruuteen ja tämä sai tietää sen muistaakseni televisiosta.

Astronauteiksi haluavat naiset löysivät USA:ssa kuitenkin myös puolustajia sekä Nasasta että sen ulkopuolelta (esim. Wernher von Braun suhtautui positiivisesti naisiin astronautteina) ja saivat sinnikkyydellään lopulta tahtonsa läpi. Tämänkään jälkeen asiat eivät kuitenkaan sujuneet täysin ongelmitta (mikäpä sujuisi?), mutta miesastronauttien kanssa naisilla ei ole kirjan mukaan ollut vaikeuksia.

Kirja on mukavasti kerrottu historiikki eräästä naisille pitkään suljettuna olleesta ammatista. Joskus se kyllä tuntui vähän tylsältä - halusin nuorena astronautiksi, mutten enää, koska mietin avaruudessa olevia roskia ja avaruuslentojen ilmakehään päästämää todennäköisesti aivan järkyttävää hiilidioksidimäärää, ja minusta meidän kannattaisi käyttää rahat asioiden hoitamiseen kuntoon maapallolla ennen kuin mietitään muita planeettoja tai tehdään huvimatkoja avaruuteen, vaikka tietysti on upeaa että olemme päässeet käymään Kuussa - mutta kirja on hyvin kirjoitettu ja piirretty ja antaa oman varmastikin perinpohjaisesti tutkitun osansa naishistoriaan. (Ja joo, tiedän että edellinen virke on todella pitkä ja sekava.)

Helmet-haaste 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu (suurin osa kirjasta tapahtuu maapallolla, mutten voi vastustaa tätä kohtaa, koska on vaikea keksiä rajatumpaa tapahtumapaikkaa kuin avaruusalus) tai 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja (mikä on tietysti sarjakuville tyypillistä, mutta teki lukemisen rytmittämisestä hankalaa).

Edit 4.6.24 (lisätty linkki Mary Cleaveen).

Jim Ottaviani (teksti) & Maris Wicks (piirrokset): Astronauts. Women on the Final Frontier, 2020. First Second. 170 sivua.

100 asiaa maapallon pelastamisesta, 2021

What you do makes a difference, and you have to decide what kind of difference you want to make. - Jane Goodall

Yllä oleva sitaatti on yksi lemppareistani (samoin kuin Jane Goodall itsekin), koska se muistuttaa, että teoillamme on merkitystä. Sillä mitä syömme, miten kuljemme paikasta toiseen, millaisia vaatteita käytämme, miten rakennamme talomme, millaista energiaa käytämme. Sillä miten suhtaudumme maapalloon ja ihmisten lisäksi niihin kasveihin ja eläimiin jotka jakavat sen kanssamme.

Tähän lastenosastolle sijoitettuun tietokirjaan on koottu 100 eri asiaa, joita ihmiset voivat yksin tai yhdessä tehdä parantaakseen maapallon tilaa ja parantaakseen samalla omaa ja tulevien sukupolvien elämänlaatua. Se on siis hyvä vastalääke passivoitumista, apatiaa ja toivottomuutta vastaan, ja antaa samalla tietoa ympäristökysymyksistä monipuolisesti ja helposti omaksuttavassa muodossa. Kirja on runsaasti ja värikkäästi kuvitettu, ja 1-2 sivun pituiset yksittäiset tietoiskut ovat ytimekkäitä.

Ytimekkyys tarkoittaa tietenkin myös sitä, että paljon jää sanomatta ja että asiat ovat käytännössä usein kirjassa esitettyä monimutkaisempia ja vaikeampia. Kirja antaa kuitenkin hyvän lähtökohdan ottaa siinä käsitellyistä asioista tarkemmin selvää - yleensä tällaisia asioita saa etsiä monesta eri lähteestä - ja se tarjoaa ratkaisuja monelta eri tieteenalalta ja elämänalueelta.

Kirja sopii minusta hyvin aikuisellekin. Siinä oli paljon minulle uusia asioita, monia hyviltä kuulostavia ideoita sekä innostava lähestymistapa usein vaikeilta ja masentavilta tuntuviin ympäristöongelmiin. Monille ympäristöä vahingoittaville asioille on olemassa ympäristöystävällinen vaihtoehto. Maailmaa voi muuttaa vähän tai paljon kerrallaan, ja kaikki positiiviset teot (tai tekemättä jättämiset, esimerkiksi se, kun ei syö lihaa, lennä tai osta pikamuotia) tekevät maailmaa aina vähän paremmaksi. Itse pyrin muuttamaan tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni ympäristöystävällisempään suuntaan - mikä usein tarkoittaa myös ihmisystävällisempää, eläinystävällisempää ja taloudellisesti järkevämpää suuntaa - ja vaikken siinä aina onnistukaan, kannattaa kuitenkin yrittää.

Tässä muutama kiinnostava kirjan tieto:

- Kenkien valmistamiseen eläimen nahasta käytetään saastuttavia kemikaaleja. Tälle on kuitenkin useita vaihtoehtoja: nahkaa voidaan valmistaa omenankuorista tai ananaksen lehdistä (molemmat elintarviketeollisuuden jätteitä), korkkitammen kuoresta tai laboratoriossa kasvatetusta "kollageeninahasta". Tai myrkyllisten kemikaalien sijaan voidaan käyttää vaikkapa raparperia. (s. 12)

- Valaan kakka viilentää maapalloa. Hämmästyttävää, mutta totta: valaat käyvät pyydystämässä ravintonsa meren syvyyksissä, mutta ulostavat runsasravinteisen kakkansa meren pinnalle, missä se lisää kasviplanktonin määrää. Maailman valtamerien kasviplanktonit varastoivat hiiltä yhtä paljon kuin 1,7 triljoonaa puuta, eli neljän Amazonin sademetsän verran. Valaiden tekemän työn kokonaisarvo onkin lähes triljoona euroa. (s. 40-41) (Tässä kohdassa on iloisesti niputettu kaikki maailman erilaiset ja eri ravintoa syövät valaat yhden lajinimikkeen alle, mutta se ei kuitenkaan vähennä tämän tiedon, prosessin, tai valaiden arvoa.)

- Maailmassa myydään joka minuutti miljoona muovipulloa - ja 90 % niistä heitetään pois (s. 99). Kirjan mukaan ratkaisu tähän olisi uusi PET-muovia syövä bakteerilaji Ideonella sakaiensis, jonka aineenvaihdunnan tuloksena saataisiin raaka-ainetta uusiin muovipulloihin. Minusta tämän rinnalla yhtä hyvä ellei parempikin idea olisi järjestää joka maahan samanlainen pullojenkierrätysjärjestelmä kuin Suomessa sekä pullojen käytön vähentäminen (juomavettä saa myös hanasta, ainakin osassa maailmaa, ja ihmiset näyttävätkin nykyään usein käyttävän ilahduttavasti kestopulloja). Kirjan mukaan muovipullojen kierrättämisestä syntyy tosin paljon hiilidioksidia, mutten tiedä tarkoitetaanko tässä pullojen vai muovin uusiokäyttöä.
          Muovipulloja voi uusiokäyttää myös toisella tavalla: esimerkiksi Afrikassa niitä voidaan käyttää veden puhdistamiseen ultraviolettisäteilyn avulla tai vettä säästävään kasvintaimien tihkukasteluun, jolloin ne meren tai muun luonnon saastuttamisen ja eläinten vahingoittamisen sijaan parantavat ihmisten elämää. (Lähde ainakin tihkukastelutietoon: Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista.)

- Kirjan viimeisenä kohtana on kuulentoprosessista lainattu innostava näkemys siitä, mitä tarvittaisiin ilmastokriisin (ja muidenkin ympäristöongelmien) ratkaisemiseen: valtiot kilpailisivat keskenään hiilidioksidipäästöjen vähentämisestä lähelle nollaa ja investoisivat fiksuihin ja toimiviin ratkaisuihin huikeita summia, maiden johtajat innostaisivat ihmisiä olemaan ylpeitä ilmastonsuojelusta ja miljardit ihmiset muuttaisivat omaa toimintaansa hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Eli kyse on asenteista, siitä että uskotaan hyvien asioiden olevan mahdollisia ja pyritään tosissaan näiden saavuttamiseen.

Suomentaja Marketta Pyysalolla on varmaan mennyt aikaa termien tarkistamiseen, mutta sujuva käännös ei töksähdellyt missään kohdassa. Kirja on painettu Dubaissa, mikä tuntuu ympäristöteemaan nähden kummalliselta valinnalta. 100 asiaa -kirjasarjassa on julkaistu myös lukemani avaruudesta kertova hyvä kirja, ja muitakin kirjoja, jotka ovat varmaan yhtä hyvin tehtyjä.

100 asiaa maapallon pelastamisesta, 2021 (100 Things to Know About Saving the Planet). Lasten Keskus. Suomentaja: Marketta Pyysalo. 128 sivua. (Kirjan viimeisellä sivulla luetellaan 26 kirjan tekemiseen osallistunutta ihmistä, eikä ketään nosteta erityisesti esiin, joten en kirjoita tähän kirjan tekijöitä.)

Gareth Moore & Helena M. Gellersen: Päättele, hoksaa, ratkaise. Aivotreeniä pääkoppasi parhaaksi. Yli 80 monipuolista tehtävää, 2023

Kirjan nimi kertoo siitä lähes kaiken. Kirjassa on ajattelutehtäviä, jotka pystyy halutessaan hyvin tekemään välipaloina muun tekemisen lomassa, koska niiden ratkaiseminen on useimmiten melko nopeaa (vaikkei välttämättä helppoa), mutta niiden lisäksi siinä on myös ajattelun, muistamisen, ongelmanratkaisun ja luovuuden teoriaa sekä neuvoja tällaisten tehtävien ratkaisuun. Kirjan lyhyehköjen tieto-osuuksien sisältö oli minulle suurimmaksi osaksi tuttua, koska olen lukenut näistä asioista muualtakin, mutta tieto-osuus toimi kuitenkin hyvin mukavana kertauksena.

Kirja on jaettu neljään eri lukuun - lämmittelyyn, liikkeelle lähtöön, sykkeennostoon ja palautumiseen - mutta ne eivät intensiteetiltään vaihdelleet minusta yhtään niin paljon kuin lukujen nimistä voisi päätellä, vaan kaikissa luvuissa oli sekä helpompia että vaikeampia tehtäviä. Kaikissa luvuissa oli myös erityyppisiä tehtäviä: esim. päättely-, muisti- ja luovuustehtäviä sekä avaruudellisen hahmottamisen tehtäviä. Mukana oli myös muutama anagrammi, joita itse inhoan (jostain syystä olen aina ollut niissä huono, vaikka yleensä pidän sanatehtävistä, minkä takia en ole myöskään juurikaan tehnyt niitä enkä ole siis kehittynyt niissä), mutta niitä oli aika vähän ja yritin tehdä nekin - kirjassa sanotaan, että on hyväksi aivoille tehdä asioita myös oman mukavuusalueen ulkopuolelta, mistä olen täysin samaa mieltä. Kirjan tehtävät ovat niin monipuolisia, että jokaiselle löytyy varmasti paljon tehtäviä, joista pitää.

Pidin kirjasta, koska se oli hyvin tehty, sujuvasti käännetty ja minulle oikean tasoinen: tehtävät vaativat miettimistä, olivat hauskaa aivojumppaa eivätkä olleet liian helppoja mutteivat kuitenkaan ylivoimaisia. Myös sanojen muistamistehtävissä pärjäsin hyvin, koska rakennan sanoista epätodennäköisen visuaalisen tarinan, mikä auttaa muistamaan sanat (mikä muuten olisi minulle todennäköisesti vaikeaa). Kirjan lopussa on tehtävien ratkaisut.

Eräässä muistitehtävässä piti muistaa kuusi eri salasanaa sekä niiden käyttöyhteydet (s. 158, vain kaksi salasanoista pelkkiä numeroita) ja tietojen mieleen painamiseen annettiin aikaa yksi minuutti. Minuutin jälkeen sain tehtävästä nolla pistettä eli en muistanut salasanoista käytännöllisesti katsoen mitään. Kun käytin tämän jälkeen salasanojen opetteluun vielä 3 minuuttia 20 sekuntia, muistin yhtä tai kahta pientä virhettä lukuun ottamatta kaikki. Tulos ei ollut minulle yllätys, koska olen aina ollut melko hidas tekemään asioita, mutta se herättää mielenkiintoisia kysymyksiä testeistä, niiden arvioinnista ja siitä mitä testit mittaavat. Onko minulla tämän tehtävän perusteella siis auttamattoman huono vai oikein hyvä muisti? (Muistihan on tietysti myös tällaisia tehtäviä valtavan paljon laajempi asia.) Miten tärkeää asioiden mieleen painaminen nimenomaan nopeasti on? Mittaavatko testitehtävät yleensäkin sitä, mitä niiden on tarkoitus mitata, vai myös jotain muuta asiaa? Onneksi vain harvoissa kirjan tehtävissä oli aikarajoitus (jota ei tietenkään ollut pakko noudattaa).

Helmet-haaste 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus.

Edit 17.4.24 (lisätty Helmet-haastekohta).

Gareth Moore (tehtävät ja ratkaisut) & Helena M. Gellersen (tieto-osuudet): Päättele, hoksaa, ratkaise. Aivotreeniä pääkoppasi parhaaksi. Yli 80 monipuolista tehtävää, 2023 (The Brain Fitness Puzzle Book. A Full Mental Workout with over 80 Puzzles, 2023). Kirjapaja. Suomentanut Jaana Mirjam-Mustavuori. Ulkoasu Gareth Moore. 184 sivua.

Minna Lindgren: Aina on toivoa, 2020

Minna Lindgrenin nimi on tullut vastaan joskus aiemminkin kiinnostavien tuntuisten kirjojen yhteydessä, mutta tämä oli ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Kirja kertoo suomalaisesta peruskoulusta joskus tarkemmin määrittelemättömänä aikana (lähitulevaisuudessa). Sen päähenkilö on 62-vuotias Marja Vehmarvarsi, joka on opettajavanhempien lapsi, opettajatytär Elinan äiti ja pätevä ruotsin ja terveystiedon kutsumusopettaja. Hän suhtautuu työhönsä vakavasti ja tunnollisesti siitä huolimatta, että keikkatyöksi muuntunut opetustyö näyttäytyy kirjan ensimmäisessä osassa lukijalle uudessa muodossaan täysin mahdottomana ja täytenä painajaisena.

Ensimmäinen osa on eräänlaista reductio ad absurdum -satiiria, jossa nykyisin enemmän tai vähemmän pinnalla olevat koulutrendit (ilmiöoppiminen, luokattomuus, itseohjautuvuuden odottaminen ja vaatiminen kehittymättömiltä lapsilta ja nuorilta, digitaalisuuden hehkuttaminen opiskelussa, luokkatilojen puute, koulujen ja ryhmäkokojen suurentaminen, inkluusio, opettajien arviointi, tarinallisuus ja pelillisyys, oppilaiden osaamisen arvioinnin puuttuminen, moniarvoisuus...) on viety sellaiseen äärimmäisyyteen, että mikään ei enää toimi, kukaan ei enää opi mitään eikä kenenkään oikeastaan odotetakaan oppivan mitään. Some jyllää. Peruskoulusta on tehty bisnestä, jossa avainsana on kritiikittä 'edistyksen' kanssa samana pidetty 'muutos' sekä peitellymmin kaikinpuolinen kulujen karsiminen. Marja kulkee kirjan ensimmäisessä osassa nöyryytyksestä ja ahdistavasta tilanteesta toiseen, niin että kirjaa on jopa tuskallista lukea.

Kirjan toisesta osasta alkaen asiat eivät kuitenkaan ole enää niin synkkiä. Marjan lähes satavuotiaat vanhemmat, hilpeät Aina ja Toivo ovat ryhtyneet tubettajiksi, jotka kertovat entisaikojen peruskoulusta, ja heidän videokanavansa on saanut valtavan suosion nuorten keskuudessa. Vehmarvarsien sunnuntaisilla perhelounailla syntyy ajatus suomalaisen peruskoulun pelastamisesta, ja vaikkeivät asiat edelleenkään ole helppoja, Marja löytää itselleen myös itseluottamusta ja vahvuutta sanoa mitä ajattelee antiikkisella karttakepillä sanojaan painottaen.

Toivo-isää lukuun ottamatta kirjan miehet (Marjan mies Hannes, Marjaa työllistävän firman Pedago Oy:n "käyttökokemusjohtaja" Seikko Peräinen, Marjan vävy Toni, koulun "kansainvälisten suhteiden pääkoordinaattori" Joonas Jonkka ja koulun hallituksen puheenjohtaja Jouko Välivirne) ovat esimerkiksi muutokseen, kehitykseen, koulutukseen ja tulosjohtamiseen liittyviä, nykyään suosittuja (ja tutun kuuloisia!) fraaseja ja jargonia suoltavia automaatteja. Ei liene sattumaa, että miehet ovat kirjassa usein johtavissa ja päättävissä asemissa, kun taas heidän "visioitaan" kentällä toteuttavat puurtajat ovat naisia. Varsinkin Marjalle läheisin Hannes tuntuu masentavalta, koska hän aina jyrää Marjan tunteet, kokemukset ja ajatukset alleen puheillaan muutoksen kaikenpuolisesta autuaallisuudesta, ja ihmetyttää miksi Marja elää hänen kanssaan.

Kirjan loppuosan uusi teema (eutanasia) oli minusta irrallinen, kirjan kontekstissa epälooginen (Aina ja Toivo olivat iloisia ja kotonaan asumisesta päätellen vielä melkoisen hyväkuntoisia ihmisiä - miksi peruskoulun pelastamisprojekti piti jättää heidän kuolemansa jälkeen, olisi luullut että he olisivat mielellään olleet siinä mukana?) ja myös ylimääräinen - pelkässä kouluasioiden käsittelyssä olisi ollut kirjalle ihan tarpeeksi sisältöä. (Valkoisissa kohdissa on isoja juonipaljastuksia, maalaa tekstit hiirellä näkyviin jos haluat lukea ne.)

Satiirisena dystopiana kirja oli rajua liioittelua ja tuntui helposti "vanhojen hyvien aikojen" liialliselta ihannoinnilta, mutta toisaalta oli virkistävää lukea tekstiä, jossa kyseenalaistetaan alituinen muutos- ja kehityspuhe ja ajatuksetta toistetut fraasit, joita saatetaan käyttää vain siksi, että ne ovat sillä hetkellä muodissa, ei siksi että puhuja todella tuntisi asian omakseen ja tärkeäksi ja olisi ajatellut sitä syvällisesti (jos olisi, siitä voisi puhua omin sanoin). Kirja oli puolustuspuhe hyvän kouluopetuksen puolesta ja muistutus sen tärkeydestä, ja samalla muistutus siitä että opetukseen pitää antaa tarpeeksi aikaa, rauhaa ja varoja sekä tukea opettajia. Marja, Aina ja Toivo ja vähän Elinakin tuntuivat kirjassa todellisilta ja sympaattisilta ihmisiltä (ja Hanneksessakin ilmeni lopulta joitakin positiivisia piirteitä), myös jotkut nuoret nousivat kirjassa esiin ja tapahtumat seurasivat kirjassa vauhdikkaasti toisiaan, joten kirja toimi myös romaanina.

Muita kirjoituksia: Amman lukuhetki, Kirjojen kuisketta, Kirjat kertovat, Kirjallisia, Kirjavinkit, Kirjallisuustoimittaja, Pappilan elämää... Naisten Pankissa on Minna Lindgrenin haastattelu ja Kirjastokaistassa 15 minuutin pituinen haastattelunauhoite.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2020-luku. Helmet-haaste 39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta (luin tästä ensin jostain blogista), 40. Kirjassa hylätään jotain (toimimattomia käytäntöjä) tai 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa (kun kirjan henkilöt lakkaavat hyväksymästä ulkoapäin sanellut käytännöt ja alkavat miettiä, millaisia olisivat oikeasti hyvät toimintatavat).

Edit 9.3.23 (haastekohtien lisäykset).

Minna Lindgren: Aina on toivoa, 2020. Teos. Ulkoasu: Jenni Saari. 324 sivua.

Lisa Feldman Barrett: Seven and a Half Lessons About the Brain (2020)

Lisa Feldman Barrett on kirjan esittelyn mukaan erittäin tunnettu amerikkalainen psykologi ja neurotutkija, joka on tehnyt vallankumouksellista tutkimusta alallaan. Minulle nimi ei ollut tuttu eivätkä kirjan tiedot olleet niin hätkähdyttäviä kuin äskeisen perusteella voisi odottaa, ja jostain syystä kirja ei tehnyt lukiessa kovin suurta vaikutusta. Jotkin siinä käsitellyt asiat ovat kuitenkin myöhemmin tulleet mieleen ja auttaneet tulkitsemaan ja ymmärtämään tiettyjä asioita, ja minulla on nyt varmastikin todenmukaisempi kuva siitä miten aivot toimivat, eli loppujen lopuksi kirja oli hyvä luettava.

Barrett tahtoo kirjassaan oikaista väärinkäsityksiä aivojen toiminnasta. Koko kirjan läpikäyvänä pohja-ajatuksena on se, että eläinten (ja siis myös ihmisten) aivot eivät ole ajattelua varten, vaan allostaasia eli kehon käytössä olevien resurssien (veden, glukoosin, suolan yms.) järkevää ennakoivaa budjetointia varten, niin että eläin pystyy selviytymään vastaan tulevista asioista mahdollisimman hyvin.

Ihmisaivot eivät myöskään ole niin siististi organisoitu ja tehtäviltään jaoteltu elin kuin usein ajatellaan. Minulle oli ennestään tuttu ainakin englanninkielisissä kirjoissa suosittu käsitys kolmijakoisista aivoista (matelija-, nisäkäs- ja ihmisaivot eli aivokuori), mutta Barrettin mukaan aivoja on vain yksi, ja saman funktion hoitaminen on jakautunut ympäri aivoja. Tämän mahdollistaa se, että aivot ovat verkosto. Aivot eivät ole sen enempää lihamureketta (tasaista massaa, jonka kaikki neuronit ovat yhteydessä kaikkiin muihin) kuin linkkuveitsikään (yksittäiset aivojen osat hoitavat jokainen vain omaa tehtäväänsä), vaan joustava rakenne, jonka eri osilla on päätehtävänsä mutta jotka kommunikoivat toistensa kanssa ja hoitavat osittain myös toistensa tehtäviä, minkä ansiosta aivot ovat niin monimutkaiset ja pystyvät hoitamaan niin monia erilaisia tehtäviä.

Lasten aivot sopeutuvat ympäristöönsä ja muuttuvat sen mukaan, eivät vain metaforisesti vaan myös fysiologisesti: paljon käytettyihin aivojen osiin syntyy uusia yhteyksiä muihin neuroneihin, kun taas vähälle käytölle jääneet neuronit kuihtuvat. Tämä on mielenkiintoista mm. rasismin kannalta: jos lapsi näkee ympärillään vain samannäköisiä ihmisiä, hän alkaa (fysiologisesti) pitää tämännäköisiä ihmisiä normaaleina ja muita kummallisina. Positiivinen asia on kuitenkin se, että jos ja kun hän näkee toisennäköisiä ihmisiä lapsena tai aikuisena, hermosolut alkavat taas kasvattaa uusia yhteyksiä ja hän alkaa pitää tämännäköisiä ihmisiä samanlaisina ja samalla tavalla normaaleina kuin ihmisiä, joihin hän on jo tottunut.

Myös köyhyys vaikuttaa lasten aivoihin: varhainen ja pitkäaikainen köyhyys (huono ravinto, melusta johtuva huono nukkuminen, liiasta kylmyydestä tai kuumuudesta johtuvat lämmönsäätelyn ongelmat ym.) on haitallista kehittyville aivoille (s. 60-61).

Aika jännä tutkimustulos on se, että sosiaalinen stressi lihottaa (tämä tieto näyttäisi kuitenkin pohjautuvan vain kahteen tutkimukseen). Jos stressaantuu kahden tunnin kuluessa syömisestä, kehon aineenvaihdunta muuttuu niin, että ruoasta saa 104 kaloria enemmän kuin muuten. Ja terveelliset, tyydyttämättömät rasvahapot esim. pähkinöistä muuttuvat ällistyttävästi huonoiksi rasvoiksi, jos on yhden päivän aikana stressaantunut sosiaalisesti eli muiden ihmisten toiminnan takia (s. 92-93). Taas esimerkki siitä, että lihomisessa ja lihavuudessa on usein kysymys paljosta muustakin kuin syömisestä.

Sosiaalinen stressi eli ilkeys, epämiellyttävä käytös ja vihapuhe ei siis ole vain ikävää ja inhottavaa, vaan se näkyy myös tällaisen toiminnan kohteeksi joutuneen ihmisen aivojen fysiologiassa ja siinä miten ne saavat kehon toimimaan - muissakin asioissa kuin lihomisessa.

En kirjoita muista luvuista sen enempää, jottei postauksesta tule tosi pitkä, mutta tässä niiden otsikoita: aivosi ennustavat (lähes) kaiken mitä teet; aivot saavat aikaan useamman kuin yhdenlaisen mielen; aivomme pystyvät luomaan todellisuutta.

Törmäsin netissä hiljattain termipariin writer-responsible language ja reader-responsible language, joista en ollut kuullut, vaikka käsitteet ovat ilmeisesti peräisin jo 1980-luvulta (keskustelua asiasta esim. täällä). Edellinen tarkoittaa sitä, että tekstin kirjoittaja on vastuussa viestin perillemenosta, kun taas jälkimmäisessä lukijan odotetaan tekevän työtä ymmärtääkseen tekstin. Englannin sanotaan olevan "kirjoittajavastuullinen" kieli, ja tämä kirja sijoittui selvästi kirjoittajavastuun puoleiseen päähän jatkumoa - Barrett helpotti ymmärtämistä usein vertauksilla, ja hänen tekstinsä oli helppolukuista. Toisaalta tämä oli tietysti hyvä, mutta toisaalta teksti tuntui monesti liiankin simppeliltä. Pidän siitä, että tietokirjoja lukiessaan pitää jonkin verran ponnistella ja miettiä, ja ehkä tämä oli ainakin yksi syy siihen, että kirja ei lukiessa innostanut tosi paljon. Olen kuitenkin omaksunut kirjan tietoja, eli ilmeisesti tällainen(kin) kirjoitustapa toimii minulla.

Edelliseen liittyy kirjan erikoinen kirjoitusratkaisu. Varsinaisessa tekstissä (125 sivua) ei sujuvuuden takia mainita lähdeviitteitä tai mennä asian yksityiskohtiin, vaan tekstiä mielenkiintoisesti syventäviä lisätietoja sekä joitakin kirjallisuusviitteitä annetaan kirjan loppuosan viitteissä, joita on noin 35 pienemmällä fontilla kirjoitettua sivua. Vielä jonkin verran lisää informaatiota sekä yksityiskohtaiset lähdeviitteet löytyvät netistä sivulta 7half.info. Kirjassa ei ole varsinaista lähdeluetteloa ollenkaan, ja vaikka netissä oleva lähdeluettelo toki toimii tällä hetkellä, sen olemassaolosta sadan, viidenkymmenen tai edes kymmenen vuoden päästä ei ole takuita.

Erityismaininta kirjalle ihanasta fraktaalikannesta. Tällainen monimutkainen, kaunis fraktaali sopii hyvin aivoja käsittelevään kirjaan.

Helmet-haaste 15. Kirjan nimessä on ja-sana (tai 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs, ehkä myös 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon. Ainakin jonkin verran, aivojen toiminta kiinnostaa.).

Lisa Feldman Barrett: Seven and a Half Lessons About the Brain, 2021 (2020). Picador. 125 tekstisivua, kiitokset, 36 viitesivua ja hakemisto.

Ludger Weß: Winzig, zäh und zahlreich. Ein Bakterienatlas, 2020 (Pikkuruiset, sitkeät ja monilukuiset. Bakteeriatlas)

Tämä bakteereista kertova kirja on kerrassaan ihastuttava. En ole tähän mennessä paljonkaan ajatellut bakteereita juuri muuten kuin tautien yhteydessä, vaikka tiesinkin että niitä elää suolistossamme ehkä pari kolme kiloa ja että ne ovat siis terveydellemme tärkeitä myös positiivisessa mielessä. Ja 15 viime vuoden aikana on saatu selville, että suolistossa ovat "toiset aivomme" (johon vaikuttavat kaikki suoliston mikrobit, siis bakteerien lisäksi myös sienet ja virukset), joilla on merkitystä sekä psyykkiselle että fyysiselle hyvinvoinnille.

Olen pitänyt bakteereja hyvin alkeellisina ja yksinkertaisina eliöinä. Tietysti ne ovatkin tavallaan yksinkertaisia - yhdellä solulla ei vain voi tehdä kaikkea mitä monisoluiset eliöt voivat tehdä, varsinkaan kun bakteereilla ei ole tumaa - mutta alkeellisiksi niitä ei voi sanoa, sillä bakteerien selviytymiskyvyt ja kyvyt käyttää hyödykseen ympäristön vähäisiä, joskus melkein olemattomia tai muille eliöille myrkyllisiä resursseja ovat ällistyttäviä. Se selviää tästä kirjasta, jossa saksalainen mikrobiologi Ludger Weß esittelee 50 sivun bakteereja ja arkeoneja yleensä käsittelevän johdantoluvun jälkeen 50 eri tavalla merkittävää ja kiinnostavaa bakteeria (tai arkeonia - kirjassa puhuttiin molemmista, mutta toistoa välttääkseni sanon jatkossa vain 'bakteerit').

Olen aiemmin tuhahdellut epäuskoisesti panspermiahypoteesille (eli oletukselle siitä, että elämä olisi saapunut maapallolle jostakin avaruudesta), tai sille, että Marsista saattaisi löytyä elämää mikrobien muodossa, tai sille, että toiselle taivaankappaleelle lähetettävät avaruusraketit pitää steriloida huolellisesti, jottei sinne tulisi vietyä Maasta bakteereita. Miten mikään eliö voisi kestää avaruuden voimakasta säteilyä, kylmyyttä ja hapen puutetta? Tästä kirjasta sain kuitenkin sellaisen käsityksen, että bakteerit selviävät mistä tahansa. (Ja järeälläkään steriloinnilla ei pystytä eliminoimaan kaikkia bakteereja.) Mikä tahansa bakteeri ei selviä kaikesta, mutta yksittäiset bakteerilajit pysyvät hengissä ja pystyvät lisääntymään todella hämmästyttävissä oloissa.

Hyvissä oloissa aika bakteerisukupolvien välillä (eli sen välillä, että bakteeri lisääntyy jakautumalla) on 20 minuuttia, mutta jotkin bakteerit pystyvät säilymään lepoitiöinä - jotka kestävät kemikaaleja, säteilyä, kuumuutta, kylmyyttä, kuivumista ja ravinnon puutetta - jakautumatta kymmeniä tuhansia ja ehkä jopa miljoonia vuosia. On käsittämätöntä, miten geenit pystyvät säilymään vaurioitumatta näin kauan. Mistä päästään seuraavaan asiaan: hyvin epävieraanvaraisissa ympäristöissä (erittäin happamissa, emäksisissä, säteilevissä yms.) elävillä bakteereilla on erittäin tehokkaita geeninkorjausmekanismeja. Ja bakteerit voivat myös vaihtaa geenejä keskenään (mikä pahentaa antibioottiresistenssiongelmaa ja saa osaltaan aikaan supertautibakteereita).

Vaikka bakteerien aiheuttamat taudit saattavat olla hyvin epämiellyttäviä, onneksi vain pieni osa bakteereista on taudinaiheuttajia. Yleensä ottaen bakteerit ovat hyviksiä, eivät pahiksia, emmekä tulisi toimeen ilman niitä. Esimerkiksi tiettyjen kasvien, varsinkin hernekasvien juurissa elävät typensitojabakteerit pystyvät muuttamaan ilman typen kasveille sopivaan muotoon, millä on tärkeä merkitys maan ravinteikkuudelle koko maapallolla, ja bakteerit (ja muut mikrobit) ovat muutenkin tärkeitä maaperän elävyydelle.

Bakteerit ovat myös hajottajia: ilman bakteereita hukkuisimme kuolleisiin eläimiin ja kasvijätteisiin, joiden sisältämät aineet bakteerit kierrättävät uudestaan käyttöön. Bakteerien merkitys hajottajina näkyy siinä, että olemme hukkumassa muoviin - ja tukehduttamassa meret ja niiden eläimet siihen, Tyynenmeren muovijätealue on kolmen Ranskan kokoinen - koska muovi on niin uusi asia, että ei ole olemassa bakteereja (tai muita mikrobeja) jotka hajottavat sitä. Tai ei ollut. Weß kertoo kirjassaan japanilaisten muutama vuosi sitten löytämästä bakteerilajista (Ideonella sakaiensis), joka pystyy hajottamaan erästä muovityyppiä; sen evoluutio on siis ollut hyvin nopeaa. Tietyt bakteerit selviävät myös raskasmetalleista, öljystä ja joistakin muista nykyteknologian keskitetysti tuottamista superjätteistä (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että näitä voitaisiin huoletta levittää ympäristöön, mutta antaa mahdollisuuksia niiden käsittelyyn).

Bakteerit ovat monella tavalla tärkeitä myös ruoantuotannossa. Esimerkiksi jokaisen emmentaljuustogramman myötä tulee syötyä noin miljardi elävää propionibakteeria, jotka antavat juustolle sen maun ja reiät. Maitohappobakteerit ovat monille tuttuja, ja alkoholin muuttuminen etikaksi johtuu myös bakteereista. Nämä etikkahappobakteerit auttavat lisäksi yllättäen monia tuttuja trooppisia ravintokasveja (ananas, banaani, mango, kahvi, tee ja sokeriruoko, s. 200) typenhankinnassa.

On olemassa bakteeri, joka hengittää rautaa (Geobacter sulfurreducens), bakteereita jotka hyökkäävät toisten bakteerien kimppuun (s. 142) sekä bakteeri, jolla on magneettiaisti (Magnetospirillum magnetotacticum).

Otetaan bakteerien sietokyvystä yhdeksi esimerkiksi bakteeri Deinococcus radiodurans, "säteilyä kestävä kauhukuula", lempinimeltään Conan Bakteeri (s. 148-151). Tämä bakteeri kestää 5000 grayn (Gy) kerta-annoksen säteilyä, kun ihminen selviää enintään 5 graysta ja suolistobakteeri Escherichia coli 800 graysta. Koska Maassa ei luonnostaan esiinny näin suuria säteilymääriä, on esitetty villi oletus, että tämä bakteeri olisi peräisin Marsista, mutta nykyään ajatellaan, että säteilyn sieto on syntynyt kuivuuden siedon seurauksena. Tätä bakteeria on yllättävän proosallisissa paikoissa, esimerkiksi ihmisen suolistossa, maaperässä, tekstiileissä ja huonepölyssä.

Vaikka bakteereja ei näe, niitä on maapallolla paljon, yli miljardi kertaa enemmän kuin tähtiä maailmankaikkeudessa (s. 43). Nämä mikroskooppiset eliöt ovat ällistyttävästi vaikuttaneet myös ilmastoon maapallon historian aikana. Ja vasta vuonna 2002 löydetty Pelagibacter ubique, "kaikkialla läsnäoleva meribakteeri" (s. 62-65) on pienin itsenäisesti elävä bakteeri, mutta pikkuruisenakin sillä on valtava ekologinen merkitys: näiden bakteerien yhteispaino on suurempi kuin kaikkien meressä elävien kalojen yhteispaino.

Kirja oli mielenkiintoinen mm. siksi, että bakteerit kuvataan siinä eliöinä, jotka ovat kanssakäymisessä muiden eliöiden ja elottoman ympäristön kanssa. Weß puhuukin uudesta tieteenalasta, bakteeriekologiasta: ei selvitetä vain bakteerien geenirakennetta ja tutkita niitä pelkästään laboratoriossa, vaan pyritään saamaan selville, mikä merkitys niillä on siinä ympäristössä, jossa ne esiintyvät.

Melkein jokaiselta kirjan sivulta löytyy jännittävä ja kiinnostava tieto. Kirja avasi silmäni maailmalle, joka on tähän asti ollut minulle lähes kokonaan tuntematon, mutta josta nyt tajusin, miten monipuolinen, kiehtova sekä ekologisesti ja ihmisille tärkeä se on. Weß kirjoittaa mielenkiintoisesti - hän on kirjoittanut myös romaaneja - ja vaikka esimerkiksi Wikipediasta saattaa löytyä tietoa näistä bakteereista, tämän kirjan kertomukset niistä ovat paljon värikkäämpiä ja eloisampia. Weßin innostus, asiantuntemus ja lapsuudesta alkanut kiinnostus aiheeseen näkyy kirjan sivuilla. Kirja on myös ulkoasultaan kaunis, koska jokaisesta bakteerilajista on tyylikäs "muotokuva". Kirja antoi minulle laajemman käsityksen elämästä, ekologiasta ja evoluutiosta, ja olisi hienoa, jos se käännettäisiin suomeksi (ainakin italiaksi se on jo käännetty).

Kirjaa ei ole yleisissä kirjastoissa (enkä löytänyt sitä suomalaisista nettikaupoistakaan, olisin mielelläni ostanut sen itselleni), mutta sen voi lainata Helsingin Goethe-instituutin kirjastosta. Lainaaminen on ilmaista, asiointi onnistuu saksaksi tai suomeksi ja kirjastokortin saavat myös toispaikkakuntalaiset.

22.11.24: Kirjasta on ilmestynyt myös englanninkielinen käännös, The Curious World of Bacteria (2023, Greystone Books Limited).

Edit 11.12.22: lisätty bakteeriekologiakappale ja tehty pari pientä muutosta, 23.12.22: muutettu nimen käännös monikkoon + pari pientä muutosta, 22.11.24 (tieto englanninkielisestä käännöksestä).

Ludger Weß: Winzig, zäh und zahlreich. Ein Bakterienatlas, 2020. Naturkunden (No 62). Kuvitus: Falk Nordmann. 280 sivua.