Theodore Roosevelt: Ett verksamt lif. Tankar i sociala frågor, 1906 (rauhannobelistit 1906)

Rauhannobelisteihin tutustumiseni on ollut pitkään tauolla. Tämäkin kirja oli kesken muutaman kuukauden, kunnes taas pääsin vauhtiin.

Sen jälkeen kun kirjoitin Theodore Rooseveltistä osaksi negatiivisesti toisen käden lähteiden perusteella, halusin antaa hänelle myös mahdollisuuden puhua omasta puolestaan, koska minulla oli hänestä kuitenkin jostain syystä positiivinen käsitys. Melkein toivon, etten olisi tehnyt niin, koska huh huh, millaista tekstiä tämä oli. Roosevelt vaikuttaa ensimmäisessä luvussa nimenomaan militaristiselta ja imperialistiselta, sellaiselta millaisena osa amerikkalaisista kritisoi häntä viime vuosisadan alussa. Eivätkö rauhan Nobel-palkinnosta päättäneet olleet lukeneet hänen kirjojaan, ennen kuin he antoivat hänelle rauhanpalkinnon Venäjän ja Japanin välisen sodan rauhanneuvotteluista?

Hän väittää Yhdysvaltain sotatoimia Kuubassa, Havaijilla, Puerto Ricossa ja Filippiineillä välttämättömiksi ja vastuullisiksi mm. käyttäen niitä vanhoja, tympeitä, eurosentrisiä ja tekopyhiä valloittajamaiden väitteitä, että "eivät nämä kansat osaisi kuitenkaan hallita itseään, ennen kuin me olemme sivistäneet heidät", ja suorapuheisemmin "jos me emme valtaisi näitä maita, jotkin muut maat kuitenkin tekisivät sen". Hän puolustaa myös Amerikan alkuperäisasukkaiden jyräämistä ja heidän maidensa valtausta: Heidän [intiaanien puolustajien] opetuksensa, käytäntöön sovellettuina, oikeuttaisivat meidät jättämään Arizonan apassit tuuliajolle tai tekisivät meille mahdottomaksi intiaanialueiden sivistämisen. Heidän mukaansa oli rikos, kun esi-isämme ottivat Yhdysvallat valtaansa ja tekivät itsestään täällä herroja. (14)

Mielenkiintoisinta näitä asioita käsittelevässä ensimmäisessä luvussa oli kuitenkin se, miten Roosevelt koko ajan haukkuu siinä rauhanpuolustajia pelkureiksi, arkajaloiksi ja humanitäärisyyden kaapuun piiloutuviksi raukoiksi, jotka haluavat vain helppoa ja mukavaa elämää. Tästä saa sellaisen positiivisen käsityksen, että näitä rauhanpuolustajia oli vuosisadan vaihteen Yhdysvalloissa melko paljon ja että he olivat myös varsin äänekkäitä, ja että kaikki amerikkalaiset eivät tosiaankaan olleet samaa mieltä intiaanien järjestelmällisestä alistamisesta ja heidän maidensa riistosta, vaan maassa oli myös intiaanien puolustajia.

Roosevelt käsittelee kirjassa valloituskysymysten lisäksi kotimaan sosiaalisia kysymyksiä ja myös poikien kasvatusta. Heikkoutta ja arastelua ei pidä suvaita, kaikkien (poikien) pitää urheilla innokkaasti (Roosevelt oli itse lapsena sairaalloinen, mutta tervehtyi aloitettuaan liikuntaharrastuksen, ja aikuisena hän oli todella tarmokas ja urheilullinen), sosialismi on huono asia, ihmisten pitää hallita itsensä, olla rohkeita ja elää puhtaasti ja terveesti. Hän on kuin sellaiset joistakin paljon myöhemmistäkin romaaneista tutut ankarat isät, jotka eivät hyväksy mitään muuta kuin oman käsityksensä elämästä, koska uskovat sen olevan ainoa oikea ja toimiva tapa elää.

Roosevelt puhuu kauniisti kansakoulunopettajien, eli lähinnä naisten, työstä: he ovat omistautuneet vähän arvostetulle ja rasittavalle muiden hyväksi tehtävälle työlleen, ja heidän olemustaan leimaa jalous, kuten myös naislääkäreiden ja -sairaanhoitajien olemusta (27). Rooseveltin mukaan isänmaan tulevaisuuden rakentamiselle mikään muu työ ei ole yhtä tärkeää kuin näiden kansakoulunopettajien työ, varsinkin kun varsinaisen työnsä lisäksi he tekevät myös vapaaehtoistyötä koulun ulkopuolella. Näillä opettajanaisilla on suuri vaikutus lasten luonteen hyvälle kehittymiselle ja lisäksi maahanmuuttajaperheiden lasten auttamiselle ja amerikkalaistamiselle.

Kummallisen miehisen logiikan mukaan Roosevelt ei missään kuitenkaan sano, että näiden ihanteellisten opettajanaisten, jotka vaikuttavat maan tulevaisuuteen paljon, pitäisi saada äänioikeus (ja samalla tietysti kaikkien muidenkin naisten); hän ei tässä sosiaalisia kysymyksiä käsittelevässä kirjassa edes mainitse naisten äänioikeuspyrkimyksiä. Hän ei myöskään sano, että naisopettajien varmaan edelleen paljon miehiä huonompaa palkkaa (1800-luvulla se saattoi muistaakseni olla vain puolet miesopettajien palkasta) pitäisi nostaa. Toisaalta hän kuitenkin mainitsee kirjassa myös naiset kohtalaisen usein, eli hänellä ei ole sellaista vuosikymmeniä myöhemmissäkin kirjoissa ärsyttävää kirjoitustapaa, jossa maailmasta puhutaan niin kuin siinä olisi vain miehiä.

Roosevelt ei siis enimmäkseen tehnyt kirjassa hyvää vaikutusta. Mutta. Huolimatta siitä, että oli itse rikkaasta perheestä, hän oli viettänyt paljon aikaa karjapaimenten ja monien muiden työläisten kanssa ja tuntui pitävän näistä aidosti ja arvostavan näitä. Hän tuntuu melko ennakkoluulottomalta eri kansanryhmien suhteen - hän kertoo esimerkiksi kirjassa nuoresta, reippaasta ja rohkeasta newyorkilaisesta juutalaismiehestä, jonka palkkasi poliisivoimiin ja josta tuli erinomainen poliisi - vaikka hänen suhtautumisensa afroamerikkalaisiin olikin kaksijakoista (Wikipedia). Vaikka ihmisten piti oppia auttamaan itseään, hänen mielestään varakkuus vaati myös vastuuta: rikkailla piti olla sosiaalista omaatuntoa ja halua käyttää rikkauksiaan muiden hyväksi; samoin koulutettujen piti käyttää taitojaan ja oppejaan auttaakseen muita. [Kyky auttaa itseään] voi kuitenkin, kuten mikä tahansa hyve, muuttua virheeksi, jos se viedään huippuunsa kylmäksi ylimielisyydeksi, kyvyttömyydeksi ymmärtää sitä että jopa vahvinkin voi joskus olla avun tarpeessa. Sen takia, jos ei muun takia, pitää vahvan iloisin mielin tarttua jokaiseen tilaisuuteen auttaa heikkoa. (24)

Yhdessä kirjan luvussa hän käsittelee työväen oloja, ja ilmeisesti ollessaan New Yorkin kuvernöörinä vuosisadan vaihteessa hän oli ajanut kaikille osavaltion (siis julkisen sektorin) työntekijöille läpi kahdeksan tunnin työpäivän ja suurimman kyseisestä työstä yleensä annettavan palkan, mikä tuntuu tuohon aikaan hyvin edistykselliseltä. ...huono työ on aina kallista. Parasta politiikkaa on siis maksaa kunnolla hyvästä, rehellisestä työstä, ja missä se on mahdollista, pysyttäytyä kahdeksan tunnin työpäivässä. (62) Roosevelt rakasti myös luontoa (ja taas ristiriitaisesti myös metsästystä), ja hänen aloitteestaan suojeltiin valtavia maa-alueita (tieto aiemmista kirjoista). Hän piti lukemisesta, hän luki kuulemma kirjan päivässä, ja julkaisi ilmeisesti itse 40 kirjaa. (Tutustuttuani kymmenkuntaan aikakauden kirjaan on alkanut kyllä vaikuttaa siltä, että 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa monet kirjat olivat paljon ohuempia kuin nykykirjat, tässäkin oli vain 86 sivua.) Eräässä kommentissa häntä sanottiin hyväksi isäksi.

Eli Rooseveltissa oli huonojen asioiden lisäksi myös monia asioita, joista voi pitää, mutta rauhannobelistiksi hän oli kuitenkin aivan väärä valinta. Ajankuvan kannalta tämä kirja oli ihan mielenkiintoista ja sujuvasti kirjoitettua luettavaa. Rooseveltin elämäkerran kommenteista saa käsityksen siitä, miten hänen elämäkertansa nykylukijat suhtautuvat Rooseveltiin.

Omistuskirjoitus: Till min son Jarl på hans 20de födelsedag. Felix H______

Kirjan luvut: Ett verksamt lif, Medborgerlig hjälpsamhet, Karaktär och framgång, Den amerikanske pojken, Löften och ordhållighet, Arbetarfrågan, Reformer genom socialt arbete, Studenten och samhället.

Lisäys 11.3.21.

Theodore Roosevelt: Ett verksamt lif. Tankar i sociala frågor, 1906 (ei alkuteoksen nimeä ja julkaisuvuotta). Hugo Gebers förlag. Käännös ruotsiksi: Cecilia Milow. 86 sivua.

Theodore Roosevelt (rauhannobelistit 1906)

Kuva: Wikipedia

Theodore Rooseveltista (1858-1919, USA:n presidenttinä 1901-1909) ei ensimmäisenä tule mieleen työ rauhan hyväksi, mutta hän on silti saanut Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1906. Toisaalta hänestä ei tullut mieleeni paljon muutakaan; en tiennyt hänestä ennestään juuri muuta kuin että hän on ollut joskus Yhdysvaltain presidentti, hän luki usein kirjan päivässä ja teddykarhu on nimetty hänen mukaansa, joten rauhannobelistisarjani oli hyvä syy tutustua häneen paremmin (senkin takia, että olen aina sekoittanut keskenään hänet ja myöhemmän presidentin Franklin Delano Rooseveltin).

Nobelinsa Roosevelt sai "työstä Venäjän–Japanin sodan lopettaneen Portsmouthin rauhansopimuksen aikaansaamiseksi". En jaksanut perehtyä Venäjän ja Japanin välisen sodan syihin tai kulkuun, mutta mielestäni palkinnossa on kiinnostavaa se, että USA:lla oli ilmeisesti 1900-luvun alussa hyvät suhteet sekä Venäjään että Japaniin, koska se pystyi toimimaan rauhanneuvottelijana näiden maiden välillä. Tuohon aikaan ei myöskään uskottu aasialaisen valtion pystyvän voittamaan eurooppalaista valtiota, joten tämän sodan lopputulos ehkä vähensi jonkin verran länsimaalaisten eurosentrisyyttä ja ylimielisyyttä.

Kirjastossa olisi ollut Rooseveltin kirjoittama kirja Amerikan salomailla (1906), jonka ajattelin lukea, mutta kirja oli sijoitettu luokkaan "metsästys" ja selaillessani sitä kirjan pääsisältöä näyttivät olevan erilaiset tavat tappaa villieläimiä, joten jätin sen väliin. Roosevelt oli innokas metsästäjä, mutta hän oli myös luonnonsuojelija, joten jos hän eläisi nyt, ehkä hän käyttäisi kameraa aseen sijasta. Myöskään hänen vaimonsa eivät ole kirjoittaneet elämäkertoja (joiden lukeminen olisi mielestäni ollut hyvä tapa tutustua Rooseveltiin), joten lähes ainoaksi nyt saatavilla olevaksi lähdeteokseksi jäi James M. McPhersonin toimittama ihan hyväntuntuinen kirja The American Presidents, joka kertoi Rooseveltista kahdeksan sivun verran. (Kirjassa olisi ollut myös hänen virkaanastujaispuheensa, jota en lukenut.) Rauhanpalkinto kuitattiin kirjassa yhdellä virkkeellä, joten siitä ei selvinnyt mitään uutta. Sain Rooseveltista jonkin verran tietoja myös parista muuta kirjasta, joista tiedot postauksen lopussa ja omat postaukset myöhemmin.

Joitakin rauhanpalkintoja on kritisoitu siitä, ettei niiden saajan valinta ole ollut kovin onnistunut, ja mielestäni Rooseveltin rauhanpalkinto kuuluu tähän joukkoon. Rikkaasta newyorkilaisperheestä lähtöisin oleva kapitalisti Roosevelt (republikaani), erittäin energinen ulkoilmaihminen, oli ollut ennen presidentiksi tuloaan mm. karjatilallinen, kirjailija, luonnontutkija, lainsäätäjä, New York Cityn poliisipäällikkö, armeijan eversti, sotasankari ja New Yorkin kuvernööri. Hän ei todellakaan mitenkään yksiselitteisesti pyrkinyt edistämään rauhaa ja koko ihmiskunnan hyvinvointia. Hän käytti presidenttinä kaikkea asemansa suomaa valtaa, nimesi USA:n "kansainväliseksi poliisiksi" läntisellä pallonpuoliskolla ja muuallakin, lisäsi Yhdysvaltain osallistumista kansainväliseen politiikkaan (mihin kyllä kuului myös tuo rauhansopimuksen neuvottelu) ja lähetti 16 amerikkalaista taistelulaivaa kahden vuoden pituiselle kierrokselle ympäri maailmaa, mikä "hyväntahdonkiertueen" nimityksestä huolimatta toimi selvänä osoituksena ja muistutuksena Yhdysvaltain sotilaallisesta voimasta. Nuorempana hän oli innolla mukana sotimassa Kuubassa.

Kun Roosevelt halusi rakennuttaa Panaman kanavan, Kolumbian hallitus ei vuonna 1903 tahtonut myöntää USA:lle sadan vuoden vuokrasopimusta alueelle, jolloin Roosevelt junaili vallankumouksen siihen asti Kolumbiaan kuuluneessa Panamassa tukemalla vallankumouksellisia ja suojaamalla sotalaivalla itsenäiseksi julistautunutta Panamaa. Vaikka Panaman itsenäistyminen Kolumbiasta oli panamalaisille varmasti hyvä asia, Rooseveltin motiivit eivät olleet mitenkään pyyteettömät ja hän sekaantui rajusti toisen valtion asioihin.

Rooseveltissa ja hänen toiminnassaan oli kuitenkin myös hyviä puolia. Kuukausi presidentiksi tulonsa jälkeen hän kutsui Booker T. Washingtonin, tunnetun mustan luennoitsijan, pedagogin ja aktivistin, Valkoiseen taloon syömään kanssaan (mikä sai etelävaltioiden valkoiset rasistit hyökkäämään mustien kimppuun). Washington toimi Rooseveltin neuvonantajana rotukysymyksissä (Wikipedia). Roosevelt suitsi suuryritysten ja trustien valtaa oikeudenkäynneillä ja sääntelyllä, ja hän kehotti kongressia parantamaan työläisten oikeuksia esimerkiksi lapsityölaeilla. Toisaalta hän hajotti joskus laillisia lakkoja sotilaiden avulla, eikä hän myöskään rajoittanut johdonmukaisesti kaikkien suuryritysten toimintaa. Hyviä puolia oli myös se, että hän paransi ruoan laaduntarkkailua Upton Sinclairin kirjan The Jungle (1906, suomennettu tuoreeltaan nimellä Chikago - nykyajan romaani; kirjassa kerrottiin Chicagon lihanpakkaustehtaiden karmeista olosuhteista) aiheuttaman skandaalin jälkeen.

Roosevelt oli toiminut Dakotassa karjatilallisena kahden vuoden ajan ja rakasti villien alueiden tutkimista koko elämänsä ajan, minkä takia hän oli erityisen kiinnostunut luonnonsuojelusta (conservation). Hän nimitti hallitukseensa luonnonsuojelijoita ja käytti paljon aikaansa valistaakseen amerikkalaisia luonnonsuojelun tärkeydestä. Hän suojasi rakentamiselta (withdrew from development) yli 200 miljoonaa eekkeriä (eli noin 800 000 neliökilometriä!) metsäalueita ja järjesti vuonna 1908 ensimmäisen Valkoisen talon luonnonsuojelukongressin. Hänen ponnistustensa ansiosta luonnonsuojelusta tuli vähitellen politiikan valtavirtaa.

R. J. Koreton kirjan jälkikirjoituksessa kerrotaan Venäjän ja Japanin väliseen sotaan liittyvä yksityiskohta: Jacob Schiff oli rikas saksanjuutalainen maahanmuuttaja USA:ssa, tunnettu hahmo Wall Streetillä ja filantrooppi, ja koska Venäjällä vainottiin tuolloin juutalaisia, hän rahoitti Japania sodassa Venäjää vastaan. Roosevelt suhtautui positiivisesti juutalaisiin: hän tuki sionismia eli juutalaisvaltion perustamista ja puhui Venäjän juutalaisvainoja vastaan. Hän nimitti myös ensimmäisenä presidenttinä hallitukseensa juutalaisen ministerin, Oscar Strausin.

Rooseveltin elämässä oli monia vahvoja naisia (Koreto). Rooseveltin isosisko, Anna Roosevelt Cowles eli Bamie Roosevelt oli älykäs ja voimakastahtoinen nainen, jonka kanssa Roosevelt neuvotteli presidenttikautensa aikana monista päätöksistä, Eleanor Roosevelt, F.D. Rooseveltin vaimo ja monipuolinen yhteiskunnallinen toimija, oli hänen veljentyttärensä, ja hänen tyttärensä Alice oli myös hyvin voimakas persoona. Koreto arvelee, että ehkä heidän takiaan Roosevelt kannatti naisten äänioikeutta jo vuonna 1912. (Miten niin jo, amerikkalaiset naiset olivat kampanjoineet äänioikeuden puolesta tuolloin kauemmin kuin Roosevelt oli elänyt ja Roosevelt oli tuntenut perheensä naiset jo vuosikymmenien ajan.)

Amerikkalaisten naisten historiasta kertovassa kirjassa kerrotaan, että Roosevelt oli progressiivisen puolueen presidenttiehdokkaana vuonna 1912. Puolueen johtohahmo oli yhteiskunnallinen aktivisti Jane Addams (vuoden 1931 rauhanpalkinnon saaja), jota monet moittivat siitä, että hän tuki sellaista "militaristia, imperialistia ja anti-suffragistia" kuin Roosevelt. Ilmeisesti Jane Addams, joka oli fiksu ja aikaansaava ihminen, uskoi Rooseveltin haluun ja kykyyn tehdä yhteiskuntaa paremmaksi, mutta tämä tieto lisää entisestään epäilystäni siitä, menikö vuoden 1906 rauhanpalkinto oikeaan osoitteeseen.

Rooseveltin ensimmäinen vaimo oli Alice Lee, jonka hän oli tavannut Harvardissa. Rooseveltin rakastama Alice kuoli vuonna 1884 munuaistautiin vain 22-vuotiaana kaksi päivää tyttärensä syntymän jälkeen. Vuonna 1886 Roosevelt meni naimisiin lapsuudenystävänsä ja aikaisemman ihastuksensa Edith Kermit Carowin kanssa, jonka kanssa hän sai viisi lasta. Rooseveltin ja Alice Leen tytär Alice herätti huomiota epäsovinnaisten elämäntapojensa ja käyttäytymisensä takia ja oli siis yksi noista Rooseveltin elämän vahvoista naisista, mistä sain syyn parin seuraavan kirjan lukemiseen.

James M. McPherson (general editor) and David Rubel (editor): "To the Best of My Ability": The American Presidents, 2004 (2000). Dorling Kindersley (DK Publishing). 487 sivua.
R.J. Koreto: The Body in the Ballroom, 2018
Carol Hymowitz and Michaele Weissman: A History of Women in America, 1978