Grazia Deledda: Elias Portolu (1903)

Luin varhaisen naisnobelistin, italialaisen Grazia Deleddan (1871-1936) romaanin, joka sijoittuu Italiaan Sardinian saarelle Deleddan kotiseudulle. Romaanissa seurataan Portolun perhettä, jonka kolmas aikuinen poika, Elias Portolu, tulee kirjan alussa kotiin kärsittyään vankilatuomionsa. Kirjassa ei muistaakseni kerrota, miksi Elias on ollut vankilassa, sanotaan hänen vain joutuneen huonoon seuraan. Elias ei vaikuta pahantekijältä: hän on hiljainen, herkkä, ajatteleva, tunteikas sekä pitkäaikaisen vankeuden jäljiltä kalpea, väsynyt eikä kovin vahva. Sekä äiti Annedda että isä Berte ovat ikionnellisia saatuaan kolmannen poikansa taas kotiin. Pietro-veli viljelee maata, ja hieman yksinkertainen Mattia-veli paimentaa isän kanssa lampaita, mihin työhön myös Elias kotiuduttuaan ryhtyy.

Pietro on kihloissa kauniin Maria Maddalenan kanssa. Elias tapaa Maddalenan, vaihtaa tämän kanssa muutaman sanan ja he katsovat toisiaan. Vähitellen he eivät voi enää lakata ajattelemasta toisiaan ja heidän välisensä vetovoima kasvaa yhä suuremmaksi, vaikka kaikki tapahtuu lähes ilman sanoja; harvat heidän välisensä keskustelut ovat kauan aikaa sisällöltään merkityksettömiä. Elias taistelee rakkauttaan vastaan kaikin voimin: jos hän kertoisi asiasta Pietrolle, tämä saattaisi tappaa hänet, uskonto sanoo aviorikoksen olevan kuolemansynti, eikä hän halua tuottaa vanhemmilleen pettymystä. Hän saa neuvoja iloluontoiselta mutta myötätuntoiselta pappi Porcheddulta, joka neuvoo häntä unohtamaan Maddalenan ja ryhtyvän papiksi, sekä metsän viisaalta vanhukselta, ukko Martinu Monnelta, joka neuvoo aivan päinvastaista - kertomaan asiasta Pietrolle ennen tämän avioliittoa vaikka kirjeitse, jos ei muuten, ja menemään Maddalenan kanssa naimisiin tämän sijasta.

Eliaksen ja Maddalenan suhde ja sen vivahdukset ja asteittainen kehitys ovat kirjan pääsisältö, samoin Eliaksen jatkuva taistelu rakkautensa kanssa ja sen hänelle aikaansaama jatkuva kärsimys. Elias haluaa koko ajan päinvastaisia asioita: tavata Maddalenan ja olla koskaan enää tapaamatta häntä, olla erossa hänestä ja katsoa häntä koko ajan. Elias on eräänlainen sardinialainen Hamlet - rakastaako vai eikö rakastaa? Kertoako rakkaudestaan vai eikö kertoa? Kirjassa on kreikkalaisen tragedian vääjäämättömyyttä ja kohtalonomaisuutta: Eliasta liikuttavat vahvemmat voimat kuin mitkä hän pystyy tahdollaan voittamaan.

En ole moneen vuoteen tai vuosikymmeneen lukenut tällaista kirjaa, jonka kerronta on näin suoraviivaista ja yksinkertaista. Elias tuntee voimakkaasti ja ajattelee tunteitaan koko ajan, mutta kirjassa ei ole sellaista itsereflektiota, mihin on nykyään tottunut. Elias ei asetu itsensä ulkopuolelle, tarkastele tilannettaan laajemmassa kontekstissa, mieti tunteidensa syitä ja psykologisia teorioita tai analysoi tunteitaan pitkissä keskusteluissa ystäviensä kanssa. Kaikki muutkin kirjan henkilöt vain elävät perinteiseen tapaan, reagoivat ja tuntevat.

Isä Berte on hyväntahtoinen, mutta suulas ja mielestäni rasittava, ja uskonnollinen äiti Annedda taitava parantaja. Kirja on tarinansa ohessa kansatieteellisesti kiinnostava kuvaus elämästä Sardiniassa yli sata vuotta sitten: esimerkiksi kuvaus perheen monen päivän retkestä viettämään Pyhän Fransiskuksen juhlaa vuorella olevaan kirkkoon yhdessä muiden kyläläisten kanssa oli minulle hyvinkin eksoottinen kertomus. Sardinian luonto elää kirjassa paimenelämää viettävän Eliaksen rinnalla ja taustalla, ja luontokuvaukset ovat kauniita.

Hauskinta oli sentään iltaisin isossa majassa valkean ääressä, joka paloi räiskyen, korkealle liekehtien. Ulkona oli viileää, melkein koleaa, kuu vaelsi länttä kohti luoden maisemaan jylhän lumoavan tunnelman. Sardinian himmeät, yksinäiset kuutamoyöt! Sarvipöllön värähtelevän houkutteleva ääni, ajuruohon korpituoksu, mastiksipuun kirpeä lemu, kaukaisten metsien ikävöivä humina sulavat yksitoikkoiseksi ja surumieliseksi sopusoinnuksi, joka tuo sydämeen juhlallisen alakuloisuuden, alkuperäisen puhtaudentilan kaihon. -
    Ryhmittyneinä tulen ympärille isossa majassa asuvat henkilöt kertoilivat mielenkiintoisia juttuja, joivat ja lauloivat. Heidän soinnukkaat äänensä kajahtelivat ulos rauhaisaan kuutamoyöhön metsän tiheikköön asti, missä hevoset nukkuivat. (44)

Kirja ei imaissut mukaansa (luin sen luku kerrallaan aika pitkän ajan kuluessa), mutta se oli vivahteikkaasti ja vahvasti kirjoitettu. Se ei saarnannut oikeaoppisuutta, vaan esitti Eliakselle erilaisia vaihtoehtoja. Oli mielenkiintoista lukea tällainen kirja, jonka kirjoittajalle on riittänyt hyvin yksinkertainen juoni, ja jossa luotetaan kerronnan voimaan lukijan kiinnostuksen pitämiseksi yllä. Jalmari Hahlin suomennos toimii hyvin.

Muualla: Tarukirja ja englanninkielinen kuvaus kirjasta.

Edit 16.1.25, 23.1.25.

Grazia Deledda: Elias Portolu. Romaani, 1928 (alkuteos 1903). Kustannusosakeyhtiö Kirja. Tekijättären luvalla suomentanut Jalmari Hahl. 236 sivua.

Renata Pepicelli: Islamin huntu, 2014 (Il velo nell'Islam - Storia, politica, estetica)

Tämä italialaisen tutkijan kirja käsittelee nimensä mukaisesti huntua islamissa. En olisi uskonut, että aiheesta voitaisiin kirjoittaa kokonainen kirja, mutta Pepicelli valottaa asiaa niin monelta kannalta (italiankielisen alaotsikkonsa mukaan niin hunnun historiaa, politiikkaa kuin estetiikkaakin), että niistä riittää hyvin sisältöä kirjaan.

Tätä kirjaa oli mukava lukea, koska Pepicelli tuntee aiheensa erinomaisesti, hän käsittelee sitä hyvin tasapuolisesti ja ottaa huomioon argumentit hunnun puolesta ja sitä vastaan. Joskus tämä turhauttikin, koska juuri kun ajatteli, että näin asia varmaan on, kirjassa esitettiin vastakkainen näkökanta. Pepicelli ei myöskään tarkastele aihettaan vain ulkopuolelta: vaikka hän itse ei (kai) olekaan muslimi, hän tuntee musliminaisia ja on haastatellut heitä paljon.

Ehkä tärkein asia kirjassa on minusta muistutus mielipiteiden kirjosta islamissa. Ei ole olemassa vain yhtä huntua tai yhtä tyypillistä musliminaista eikä myöskään yhtä islamia, vaan huntutyypit ja niiden käyttötavat vaihtelevat paljon, samoin syyt, miksi musliminaiset käyttävät tai ovat käyttämättä huntua. Asiasta pitäisi kysyä naisilta itseltään eikä automaattisesti olettaa, että kyse on alistavasta miesten tai uskonnon sanelemasta käytännöstä (tai että kyse ei ole tästä). Kaikki musliminaiset eivät myöskään käytä huntua, vaikka länsimediassa musliminaiset esitetään yleensä nimenomaan hunnutettuina. Hunnun kannattajien ohella on todella olemassa niitäkin, jotka eivät hyväksy hunnun käyttöä missään muodossa, koska he kiistävät Koraanin määränneen sen käytön tai koska heidän mielestään 600-luvulla kirjoitettu teos ei voi säädellä 2000-luvun muslimien elämää. (32-33) Itse tapaamani musliminaiset tosiaan käyttävät erilaisia huntuja eri tavoilla - eräs nainen esimerkiksi peitti tukkansa eräänlaisilla kauniilla turbaaneilla - tai eivät käytä ollenkaan huntua.

Muslimit ovat siis eri mieltä siitä, määrääkö Koraani naiset käyttämään huntua. Eri muslimimaissa (tunnetuimpana tietysti Turkki) on ollut myös liikkeitä hunnun käytön lopettamiseksi, etenkin 1900-luvun alkupuolella; viime vuosikymmeninä hunnun käyttö on taas lisääntynyt. Kirjassa on kiinnostava luku siitä, miten huntua on länsimaiden historiassa käytetty muslimikulttuurien eksotisointiin ja näin kolonialismin puolustamiseen ja siirtomaavalloitusten oikeuttamiseen, ja se sai ajattelemaan, miksi hunnulla on niin voimakas symboliarvo. Miksei sitä voi pitää pelkästään vaatteena?

Kirjassa kerrotaan myös islamilaisesta feminismistä (laaja, hyvin järjestäytynyt liike), josta ainakaan minä en ole juuri kuullut, vaikka se järjestää esimerkiksi myös kansainvälisiä kongresseja (141). Liike vaatii naisille oikeuksia vedoten siihen uskonnolliseen lähtökohtaan, etteivät Koraani, sunna eivätkä hadithit vaadi naisten alistamista vaan päinvastoin takaavat heidän vapautensa ja oikeutensa sekä perheessä että yhteiskunnassa (139). Länsimaisesta näkökulmasta yllättävästi osa islamilaisista feministeistä puolustaa hunnun käyttöä, syynä se, että se vapauttaa naisen länsimaisen kauneusvaatimuksen orjuudesta - nainen saa olla oma itsensä ilman että hänen täytyy noudattaa muodin vaatimuksia tai hoikkuusihanteita. Toiset islamilaiset feministit taas eivät käytä huivia.

Koska kirja on italialaisen kirjoittajan teos ja vastaus länsimaissa velloneelle huntukeskustelulle ja esimerkiksi kysymykselle hunnun ja muiden uskonnollisten symbolien kieltämisestä Ranskan kouluissa, sen näkökulma on suurelta osin länsimainen ja eurooppalainen. Hunnun käyttöä perinteisissä muslimimaissa käsitellään ehkä eniten historiallisissa yhteyksissä. (Esimerkiksi Iranissa ja Saudi-Arabiassahan kansalaisten hunnun käytöstä määrätään lailla, joten näissä maissa ei voi puhua vapaasta valinnasta.)

Kirja on monipuolinen, tasapuolinen ja kiihkoton esittely aiheesta, ja Pepicelli siteeraa siinä monia muslimikirjoittajia ja -tutkijoita, pääasiassa naisia. Kirja kannattaa lukea, jos on kiinnostunut ei vain hunnusta, vaan yleensä islamista. Oli myös hienoa lukea vaihteeksi italialaisen tutkijan eteläeurooppalaisesta näkökulmasta kirjoittama teos, eikä aina vain englantilaisia tai amerikkalaisia kirjoja, kiitokset siis Vastapainolle kirjan julkaisemisesta. Lena Talvion käännös on hyvä.

Muutkin ovat pitäneet kirjaa hyödyllisenä ja monipuolisena: Maailman Kuvalehti, Tietysti.fi, Kirjastolehti, Lukupino, Kirjavinkit, Uskonnontutkijan arvio. Teetain kirjoituksessa on myös kriittisiä näkökohtia. Seuran artikkelissa on paljon huivin ja hunnun käytöstä mm. Suomessa.

Kirjan luvut: Johdanto: Kysymys hunnusta, 1 Huntu ja Koraani, 2 Siirtomaiden hunnut - Pohjois-Afrikka ja Lähi-itä 1700-luvulta 1900-luvulle, 3 Hunnutettu vallankumous, 4 Jälkikoloniaaliset hunnut: Eurooppa 2000-luvulla, 5 Kehon estetiikka pyhyyden ja muodin välissä.

Edit 5.4.22.

Renata Pepicelli: Islamin huntu, 2014 (Il velo nell'Islam - Storia, politica, estetica, 2012). Vastapaino. Kääntäjä: Lena Talvio. Kansi: Saana Nyqvist (en löytänyt tietoa kirjasta, mutta sain nimen eräästä arviosta). 228 tekstisivua.