Liisa Nevalainen: Viimeinen rooli. Jännitysromaani, 1986

Kirjan alussa mainitaan seitsemän Liisa Nevalaisen aikaisempaa kirjaa (kaikki varmaan dekkareita), joten on kummallista etten muista koskaan aiemmin lukeneeni häntä tai edes kuulleeni hänestä. Se ei kuitenkaan estänyt minua pitämästä tästä kirjasta, joka sijoittuu Porin kauniiseen vanhaan teatteriin näytelmäharjoituksiin.

Harjoiteltava näytelmä on ahdistava avioliittodraama, August Strindbergin Kuolemantanssi. Sen tähdeksi on kutsuttu Helsingin suuri tähti, kaikkien ihailema Kaarlo Aroma, vaikka rooli olisi itse asiassa kuulunut Porin teatterin omalle näyttelijälle, taiteilijavuosijuhlaansa viettävälle Antero Hakalalle. Näytelmän harjoituksia tulee seuraamaan nuori, kirjailijaksi aikova punkkarityttö Annaliisa Rainto, jonka alkoholisoitunut näyttelijäisä on tehnyt itsemurhan vähän aiemmin. Poriin saapuu Helsingistä myös toimittaja Krisse Karpalo haastattelemaan Aromaa ja tukemaan vanhaa ystäväänsä Leenaa, joka on päättänyt erota Aromasta siksi, että heidän kiiltokuvamainen avioliittonsa on ollut todellisuudessa painajaista. Teatterissa on monia muitakin värikkäitä henkilöitä.

Vaikka kirja on helppolukuinen ja viihdyttävä, siinä käsitellään myös vakavia asioita - juomista ja alkoholismia, itsemurhaa, henkistä ja fyysistä perheväkivaltaa, seksuaalista ahdistelua ja homoseksuaalisuutta (hyväksyen, vaikka kirjan homo onkin temperamenttisuudessaan melkoisen karrikoitu). Nevalainen on taitava kuvaamaan ihmisiä näiden käyttäytymisen ja puheen avulla, ja esimerkiksi Annaliisa on hieno henkilöhahmo: sisukas, huumorintajuinen, provosoiva, kykenevä pitämään puolensa mutta silti herkkä. Heti Kaarlo Aroman ensiesiintymisestä kirjassa taas huomaa, että näyttelijäntaidoistaan huolimatta hän on melkoinen kusipää, ja vaikutelma vain vahvistuu kirjan kuluessa. Ei siis olekaan yllätys, että kirjassa tapahtuu lopulta murha. Juttua selvittämään tulee Helsingistä Krisse Karpalon mies, komisario Antti Karpalo - Krisse ja Antti ovat ilmeisesti Nevalaisen kirjojen vakiohahmot. Useimmat kirjan henkilöt ovat virheineenkin sympaattisia, mikä on dekkarissa aina etu.

Liisa Nevalainen oli itse näyttelijä (ja Hannes Häyrisen vaimo), ja sen huomaa tästä kirjasta, kun hän kuvaa taitavien näyttelijöiden työtä tai Strindbergin näytelmää ja sen katsojiin aikaansaamaa vaikutusta. Hän selvästi tunsi aiheensa, tiesi paljon teatterin tekemisestä, arvosti näyttelijän työtä ja rakasti teatteria taiteena. Kirja oli kiva ja eloisa ja siinä tuntui myös lähihistorian havinaa - joistakin asioista ei enää kirjoitettaisi näin, ja monet asiat ovat muuttuneet parempaan suuntaan. Nevalaista voisi lukea enemmänkin.

Liisa Nevalainen: Viimeinen rooli. Jännitysromaani, 1986. Johanna - menestyskirjojen kerho. Kansi: Kaarina Nuotio. 257 sivua.

Clayton Hamilton: The Theory of the Theatre, and Other Principles of Dramatic Criticism, 1910

Tässä vanhassa kirjassa teatterikriitikko Clayton Meeker Hamilton käsittelee teatteriesityksen eri puolia. Kirja jakautuu kahteen osaan, joissa ensimmäisessä Hamilton selvittelee sitä, mikä tekee teatteriesityksestä erilaisen kuin kaikki muut taidemuodot, ja minkä takia teatteriesitys pitää nimenomaan nähdä, ei vain lukea näytelmänä.

Pidän itse näytelmien lukemisesta, olen nauttinut monista näytelmistä nimenomaan luettuina ja käyn harvoin teatterissa. Hamiltonin argumentit on kuitenkin helppo ymmärtää. Toisin kuin paperilla, teatteriesityksessä ovat vaikuttavina tekijöinä mukana mm. yleisö, fyysinen tila (esimerkiksi Shakespearen aikainen paljas näyttämö oli aivan erilainen kuin 1800-luvun voimakkaaseen todellisuuden illuusioon pyrkivä ja kykeneväkin näyttämö), näyttelijät (lisäksi monet näytelmäkirjailijat ovat Hamiltonin mukaan kirjoittaneet näytelmänsä juuri tietyille näyttelijöille) ja se, että yleisön huomio pitää pystyä kohdistamaan tärkeisiin seikkoihin. Hyvä esitys pystyy tekemään vaatimattomasta tekstistä hyvän ja huono esitys tekemään hyvästäkin teoksesta huonon. Olen itsekin huomannut, että samasta tekstistä tehdyt eri esitykset saattavat olla tulkinnoiltaan, painotuksiltaan ja vaikutukseltaan aivan erilaisia.

Hamilton jakaa draaman neljään eri päätyyppiin: tragediaan ja melodraamaan sekä komediaan ja farssiin. Lisäksi hän käsittelee "modernia sosiaalista draamaa", jonka merkittävin edustaja on norjalainen Henrik Ibsen.

Kirjan ensimmäinen osa on tiivis kokonaisuus, kun taas toinen osa koostuu teatteriin liittyvistä erillisistä esseistä. Lähes kaikki kirjan tekstit onkin aiemmin julkaistu eri lehdissä, vaikka Hamilton onkin enemmän tai vähän kirjoittanut niitä uudelleen kootessaan niistä kirjan. Tässä muutamia toisen osan lukujen teemoja: Pitääkö näytelmäkirjailijan pyrkiä teostensa pysyvyyteen vai vain viihdyttävyyteen? Mikä tekee näytelmästä tuoreen ja uudenlaisen? Millaiset näytelmät ovat miellyttäviä, mitkä epämiellyttäviä? Onko onnellinen loppu näytelmässä toivottava vai ei ja miten tämä liittyy näytelmän sisäiseen uskottavuuteen?

Kirjassa on paljon muitakin aiheita, ja minusta sen ajatukset tuntuivat nykyäänkin mielenkiintoisilta, koska vaikka Hamilton mainitseekin esimerkkeinä monia eri näyttelijöitä, näytelmiä ja näytelmäkirjailijoita - hän tuntee alansa selvästi hyvin, ja loppuosan hakemisto on pitkä - kirjan tekstit eivät ole tiettyjen yksittäisten näytelmien kritiikkiä, vaan ehkä yhtä lukuun ottamatta kirjan kaikki luvut käsittelevät teatterin tekemisen sekä näytelmien kirjoittamisen ja vastaanottamisen yleisiä periaatteita. Kirja oli myös mukavaa luettavaa, koska Hamilton kirjoittaa selkeästi, kiinnostavasti ja helposti lähestyttävästi.

Clayton Hamilton: The Theory of the Theatre, and Other Principles of Dramatic Criticism, 1910. Henry Holt and Company. 127 sivua + 10 sivun hakemisto.
Luettavissa Gutenbergissä.

K. S. Stanislavski: Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa, 1966 (Mоя жизнь в искусстве, 1926)

Kaikki vähänkin enemmän teatterihistoriaan ja näyttämötaiteeseen tutustuneet tuntevat varmasti Konstantin Stanislavskin (1863-1938) nimen, ja muutkin, koska minusta myös esimerkiksi teatteriopiskelijoista kertovissa tv-sarjoissa ym. populaarikulttuurissa saatetaan puhua "Stanislavskin metodista". Hän perusti myös Moskovan Taiteellisen Teatterin. Olin itse törmännyt hänen nimeensä niin monta kertaa, että se alkoi tuntua jo legendaariselta, ja tämä eräänlainen elämäkerta kiinnosti.

Kirjan alkuperäinen nimi tarkoittaa "Elämäni taiteessa", ja kirja on nimenomaan sitä: Stanislavski kuvaa siinä kosketuksiaan teatteriin, näyttelemiseen, lavastukseen, ohjaamiseen ym. teatteritaiteeseen liittyviin asioihin lapsuudesta kirjoitushetkeen saakka, eli erilaisia esityksiä joihin hän oli tavalla tai toisella osallistunut - ei täysin kronologisesti, vaan saavuttamansa kehityksen mukaan. Stanislavski toimi esityksestä ja ajankohdasta riippuen esimerkiksi näyttelijänä, ohjaajana tai teatterinjohtajana, mutta hän näki teatteriesityksen kokonaistaideteoksena, jonka jokaisen osan pitäisi olla täydellinen ja toimia esityksen viestin välittymiseksi. Hän halusi myös, että sekä näyttelijät että katsojat kunnioittavat ja arvostavat teatteria ja sen tekemistä.

Vaikka Stanislavskin rikkaassa lapsuudenkodissa harrastettiin näyttelemistä, tämä ei kuitenkaan selitä hänen täydellistä antautumistaan teatterille ja näyttelemiselle ja ehdottomuuttaan roolin esittämisen täydellistämisessä koko elämänsä ajan. Yhä uudelleen hän kertoo kirjassa pettyneensä itseensä, näyttelemiseensä ja tuloksiinsa huolimatta siitä, että ajattelee aina välillä löytäneensä hyvän näyttelemisen salaisuuden. Hän ei missään vaiheessa päästä itseään helpolla eikä myöskään anna muiden ylistyksen vakuuttaa itseään, vaan pyrkii aina parempaan, minkä tuloksena Stanislavskin metodi sitten vihdoin kehittyi. Tästä metodista kirjassa ei kuitenkaan kerrota, vain yrityksistä ja erehdyksistä, jonka tuloksena Stanislavski sitten onnistui kehittämään metodinsa.

Kirjassa ei kerrota juuri ollenkaan Stanislavskin henkilökohtaisesta elämästä - esimerkiksi naimisiinmeno toisen näyttelijän kanssa kerrotaan melkein huomaamatta muistaakseni vain yhdessä lyhyessä lauseessa. Hän kertoo elämästään vain niiltä osilta, missä se liittyy teatteriin, esimerkiksi kanssakäymisestä Anton Tsehovin ja muiden näytelmäkirjailijoiden ja teatterin eri ammattilaisten kanssa. Venäjän vallankumous vaikutti teatteriin niin, että kaikki köyhätkin ihmiset pääsivät katsomaan näytelmiä, aluksi muistaakseni täysin ilmaiseksi. Joskus Stanislavski kertoo ohjausratkaisuistaan eri näytelmissä tai analysoi jotakin näytelmää, ja näitä kohtia olisi saanut olla enemmänkin.

Tätä muistelmateosta kutsutaan takakannen mukaan länsimaissa "teatteritaiteen raamatuksi". Näyttelijät löytäisivät siitä varmasti paljon kiinnostavaa, koska he ovat itse joutuneet ratkomaan työssään samanlaisia ongelmia, mutta näin tavallisena pulliaisena kaikki teatterijutut eivät aina jaksaneet kiinnostaa, varsinkin kun tunnistin vain harvoja kirjassa mainittuja nimiä. Toisaalta Stanislavskin kirjoitustapa oli niin sujuva ja kirja niin rehellinen, että kirjan lukeminen loppuun ei kuitenkaan tuottanut vaikeuksia. Eino Westerlundin käännös oli mielestäni oikein hyvä, paitsi että siinä käytettiin jatkuvasti sanoja "koristelu" ja "teatterikoristeet", kun tarkoitettiin ehkä lavasteita (vaikka kirjassa puhuttiin kyllä myös "lavastuksesta").

Lainaan tässä pitkän kappaleen Stanislavskin nuoruusvuosilta, koska sen kuvaama elämä on nykynäkökulmasta niin erikoista.

Kaikkien yksimielisestä pyynnöstä isä päätti, että saisimme samalle paikalle uuden rakennuksen ja siihen suuren salin, jossa tarpeen tullen voisimme esittää kotinäytäntöjä. Luulen isän päätökseen vaikuttaneen hänen ainaisen huolenpitonsa siitä, että lapset pysyisivät lähempänä kotia, ja tästä syystä hän oli valmis noudattamaan pyyntöämme ja mukautumaan nuorten elämään ja tarpeisiin. Sanon vielä, että vanhempieni tällaisen menettelyn takia koko talomme usein kuvasti siinä sattuneita tapahtumia. Niinpä isäni, joka oli tunnettu hyväntekijä, rakennutti sairaalan talonpojille. Vanhin sisareni rakastui erääseen tämän sairaalan lääkäriin, ja koko talo rupesi innokkaasti harrastamaan lääketiedettä. Sinne tulvi potilaita joka taholta. Kaupungista saapui lääkäreitä, serkkuni tovereita. Heidän joukossaan oli draamataiteen harrastajia. Me järjestimme kotinäytännön. Kaikki muuttuivat amatöörinäyttelijöiksi. Pian toinen sisaristani mieltyi naapuriimme, nuoreen saksalaiseen liikemieheen. Koko talo alkoi puhua saksaa ja täyttyi ulkomaalaisista. Harrastettiin ratsastusta, kilpa-ajoja ja kaikenlaista muuta urheilua. Me nuoret miehet koetimme pukeutua eurooppalaisesti, ja kuka vain kykeni, kasvatti itselleen poskiparran ja kampasi tukkansa muodin mukaisesti. Mutta äkkiä muuan veljistäni rakastui tavalliseen venäläiseen kauppiaantyttäreen, jonka isä kulki kauhtanassa ja pitkissä venäläisissä saappaissa - ja silloin koko talon elämä yksinkertaistui. Pöydällä oli aina samovaari, kaikki joivat teetä, kävivät kirkossa, järjestivät juhlallisia jumalanpalveluksia, kutsuivat niihin parhaan kirkkokuoron, ja laulajat messusivat. Näihin aikoihin taas kolmas sisareni rakastui polkupyöräilijään, ja me kaikki vedimme villasukat ja polvihousut jalkaamme ja ostimme polkupyörän; ajoimme ensin kolmipyöräisillä ja sitten kaksipyöräisillä. Ja vihdoin neljäs sisareni rakastui oopperalaulajaan - ja koko talo rupesi laulamaan. Useat kuuluisat venäläiset laulajat - Sobinov, Sekar-Rozanski, Olenin - vierailivat tuon tuostakin luonamme, varsinkin maatilallamme. He lauloivat sisällä ja he lauloivat metsässä; päivisin romansseja, öisin serenadeja. Lauloivat veneessä ja lauloivat uimahuoneessa. Joka päivä kello viisi, ennen päivällistä, laulajat kokoontuivat sinne. He järjestyivät riviin uimahuoneen katolle ja muodostivat kvartetin. Ennen loppusäveltä kaikki syöksyivät päistikkaa katolta jokeen, sukelsivat ja taas nousivat pinnalle ja lopettivat laulunsa korkeimpaan säveleen. Se, joka ensimmäisenä ehti lopettaa laulun, oli voittaja. (s. 45-47)

Sadan vuoden lukuhaaste: 1920-luku. Helmet-haaste 29. Kirjassa on minäkertoja, 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole, 40. Kirjassa hylätään jotain (toimimattomia näyttelemistapoja kerta toisensa jälkeen), tai 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

K. S. Stanislavski: Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa, 1966, toinen painos (Mоя жизнь в искусстве, 1926). WSOY Taskutieto. Suomennos: Eino Westerlund. 451 sivua.

Karen Malpede (ed.): Women in Theatre. Compassion & Hope, 1985 (1983)

Lukeminen on ollut viime viikkoina helppoa, kirjoittamiseen keskittyminen ei, minkä takia bloggauksessa on ollut pitkä tauko ja bloggausta odottavia kirjoja on kertynyt melko paljon (vaikka lukemiseni on kyllä ollut paljon myös kertyneen lehtisuman purkamista). Toivottavasti tämä kirjoitus antaa lähtösysäyksen lisäbloggauksille, tai sitten pitää hypätä joidenkin kirjojen yli.

Tähän 80-luvulla julkaistuun amerikkalaispainotteiseen kirjaan on koottu teatterissa eri tavalla toimineiden naisten proosakirjoituksia - esimerkiksi otteita muistelmista, teatterikritiikkejä tai omaan työhön liittyvää pohdintaa. Kirjassa on mukana neljä näyttelijää, kaksi teatterikriitikkoa, kolme tanssijaa (tanssinkin siis ajatellaan tässä kirjassa kuuluvan teatteriin), neljä näytelmäkirjailijaa, kolme näytelmien tuottajaa tai ohjaajaa ja seitsemän nuorempaa nimenomaan feministisesti suuntautunutta teatterintekijää tai esiintyjää. Vaikka kirjan luvut onkin ryhmitelty alan mukaan, monet kirjan naisista työskentelivät teatterissa useassa eri roolissa (esimerkiksi näyttelijöinä, näytelmäkirjailijoina ja ohjaajina). Kirjan toimittaja Karen Malpede, joka on itsekin mm. näytelmäkirjailija, on kirjoittanut kirjaan pitkän johdannon (joka oli mielestäni vähän liian mystinen) sekä kirjan naisten esittelyt.

Kirjan idea on mielestäni oikein hyvä: antaa teatterissa toimineiden tai toimivien naisten puhua omalla äänellään ja omilla teksteillään ja samalla kertoa heidän vaikutuksestaan teatterin tekemiseen. Monet kirjan naiset olivat uranuurtajia, eivätkä vain naisina vaan yleensä koko teatterihistoriassa - he olivat ennakkoluulottomia, tarmokkaita, rohkeita ja uudistushenkisiä. Kirjoitan lyhyen esittelyn kaikista kirjassa olevista naisista, koska monet eivät ole ainakaan Suomessa kovin tunnettuja.

Kirjan luvut ovat melko lyhyitä, ja vaikka osa kirjoituksista herätti halun lukea lisää, näiden naisten kirjoja näyttää olevan hyvin vaikea löytää Suomesta. (Gutenbergistä joitakin tosin saattaisi löytyä, mutta haluan mieluummin lukea paperikirjoja.) Toiset tekstit eivät minusta tuntuneet kovin kiinnostavilta, mutta teatteria itse tekevien mielestä ne saattaisivat olla hyvinkin antoisia. Viimeisessä osiossa Feminist Plays & Performance olevat nuoremmat teatteritoimijat ovat vähemmän tunnettuja kuin heitä edeltävät naiset.

Kirjoitan tässä lyhyesti kirjan naisista ja luvuista (tähdellä merkityt kirjoitukset tuntuivat minusta erityisen mielenkiintoisilta).

Näyttelijät

* Fanny Kemble (1809-1893) oli englantilaisen teatterisukunsa perinteitä jonkin verran vastentahtoisesti jatkanut näyttelijä (28 hänen sukunsa jäsentä kolmen sukupolven aikana oli ansainnut elantonsa teatterissa), joka asui kauan Yhdysvalloissa ja oli jonkin aikaa naimisissa georgialaisen plantaasinomistajan ja orjanomistajan kanssa, kunnes erosi tästä, koska vihasi orjuutta. Hän kirjoitti kokemuksistaan orjaplantaasilla kirjan, joka on Malpeden sanoin a vivid exposure of the ways bondage warps both master and slave, and a clear analysis of the particularly tragic plight of the slave woman and of her powerless and dominated white mistress. Kemble kirjoitti myös runoja, näytelmiä, teatterikritiikkiä ja teoriaa.

* Englantilainen Ellen Terry (1847-1928), myös teatterisuvun vesa, tuli tunnetuksi etenkin Shakespearen tulkinnoistaan. Hän myös kirjoitti analyysejä Shakespearen näytelmistä ja niiden (nais?)roolihenkilöistä kirjassa Four Lectures on Shakespeare.

* Englannissa syntynyt, amerikkalaistunut Eva Le Gallienne (1899-1991) perusti 27-vuotiaana New Yorkiin oman teatteriryhmänsä, ja hän näytteli esimerkiksi Susan Glaspellin ja Tsehovin näytelmissä sekä itse kääntämissään Ibsenin teoksissa. Hänen teatteriryhmänsä The Civic Rep tuotti kuusivuotisen olemassaolonsa aikana 34 näytelmää, joista Le Gallienne ohjasi lähes kaikki, ja koska hän halusi teatterin kuuluvan ja olevan mahdollista kaikille, esitysten liput olivat hyvin edullisia.

Amerikkalainen Angna Enters (1907-1989) oli tanssija ja miimikko, joka sai esityksiinsä vaikutteita mm. kubismista, James Joycelta, Gertrude Steinilta ja Stravinskylta.

Kriitikot

* Alkujaan Liettuassa syntynyt, Yhdysvaltoihin nuorena muuttanut anarkisti, feministi ja sodanvastustaja Emma Goldman (1869-1940) kirjoitti empaattisia kritiikkejä näytelmistä ja piti teatteria perusluonteeltaan poliittisena. Goldmanin nimi on tullut vastaan muuallakin, ja haluaisin tutustua häneen joskus paremmin.

* Rosamond Gilderin (1891-1986) pitkä teksti käsittelee Hrotsvitha Gandersheimiläistä, 900-luvulla elänyttä nunnaa ja Euroopan ensimmäistä näytelmäkirjailijaa (!). Tarkennus: siis Euroopan ensimmäistä näytelmäkirjailijaa antiikin jälkeen, ks. kommentti.

Tanssijat

Amerikkalainen mutta Euroopassa enemmän arvostusta saanut Isadora Duncan (1877-1927), paljain jaloin tanssinut ja luonnolliseen, kehon vapauttavaan liikkeeseen pyrkinyt tanssija oli minulle jo ennestään tuttu nimi (toisin kuin useimmat muut kirjan naiset), tanssin legenda.

Olin kuullut myös amerikkalaisesta nykytanssin uranuurtajasta ja koreografista Martha Grahamista (1894-1991). (Tanssijoiden parempi tuntemukseni ei johdu siitä, että harrastaisin tanssia tai olisin hyvä siinä, vaikka olisi kyllä hienoa, jos olisin.)

* Afroamerikkalainen tanssija, koreografi ja antropologi Katherine Dunham (1909-2006) sen sijaan oli minulle tuntematon nimi, mutta ote hänen kirjastaan Journey to Accompong, jossa hän kertoo matkastaan Jamaikalle etsimään afrikkalaisen tanssin muotoja orjien jälkeläisten keskuudesta, oli oikein mielenkiintoisesti kirjoitettu. Yhdysvalloissa hän vaikuttaa olevan hyvin tunnettu, ja hän kehitti myös oman tanssityylinsä, Dunham-tekniikan.

Näytelmäkirjailijat

* Irlantilainen Augusta Gregory (1852-1932) oli mukana perustamassa Irlannin kansallisteatteria Abbey Theatrea ja toimi sen johtajana. Hän kirjoitti lähes viisikymmentä näytelmää, vaikka aloitti (Malpeden mukaan) vasta 50-vuotiaana. Gregory kirjoitti Abbey Theatreen komedioita William Butler Yeatsin synkempien runonäytelmien kevennykseksi, mutta (toisin kuin suomenkielinen Wikipedia sanoo) hän kirjoitti myös tragedioita ja tragikomedioita. Hän myös käänsi irlantilaisia legendoja.

* Amerikkalainen Susan Glaspell (1882-1948) oli romaani-, novelli- ja näytelmäkirjailija sekä teatteriryhmän The Provincetown Playersin toinen perustaja. Ne kolme näytelmää, jotka olen häneltä lukenut, on kirjoitettu naisnäkökulmasta ja ovat mielestäni oikein hyviä.

Avantgarde-kirjailija Gertrude Stein (1874-1946) on kirjoittanut myös näytelmiä. Hänen teostensa avantgardistisuus näkyi myös kirjan tekstissä, joka oli minusta todella hankalaa luettavaa.

* Afroamerikkalainen Lorraine Hansberry (1930-1965) kirjoitti lyhyeksi jääneen elämänsä aikana mm. tunnetun ja suositun afroamerikkalaisesta perheestä kertovan näytelmän The Raisin in the Sun, jonka olen blogiaikana lukenut. Hänen kirjassa lainatut tekstinsä ovat älykkäitä, kirpeitä ja kriittisiä.

Teatterituottajat ja ohjaajat

Hallie Flanagan (1890-1969) teki suunnattoman suuren työn johtaessaan neljän vuoden ajan (1935-1939) Yhdysvaltain hallituksen rahoittamaa jättiprojektia Federal Theatrea, joka oli käynnistetty laman helpottamiseksi ja teatteri-ihmisten työllistämiseksi. Hän kirjoitti itse projektista näin: In four years [the 7,900 persons who had worked in the project] produced over twelve hundred plays, including an extensive classical cycle, an extensive religious cycle, Americana, modern plays, "Living Newspapers" and dance drama, vaudeville, musical comedy, marionette plays, pageants and circuses. Projekti toimi jo kymmenen kuukautta aloittamisensa jälkeen 28 osavaltiossa ja sen näytelmillä oli viikoittain yhteensä puoli miljoonaa katsojaa.

Judith Malina (1926-2015) perusti miehensä Julian Beckin kanssa The Living Theatren, joka teki poliittista, radikaalia ja osallistavaa teatteria. Kirjan otteissa kuvataan mm. katuteatteriesitystä Italiassa.

Afroamerikkalainen Barbara Ann Teer (1937-2008) perusti The National Black Theatren, jonka johtaja hän myös oli. Hän tahtoi auttaa ihmisiä löytämään sisällään olevan voiman yhteisön avulla. Kirjassa on hänen haastattelunsa.

Feministiset näytelmät ja esitykset

Clare Coss (1935-), Roberta Sklar (1940-) ja Sondra Segal (1941-) perustivat feministisen teatteriryhmän The Women's Experimental Theatre, jonka näytelmät - esimerkiksi Electra Speaks, joka perustuu antiikin Kreikan tarinaan - käsittelivät naisten elämää ja ajatuksia.

Eleanor Johnson (1947-) ja Judah Kataloni perustivat vuonna 1975 Emmatroupe-ryhmän, joka liitti feministisen etiikan avantgarde-estetiikkaan ja tutki esityksissään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Kirjan toimittaja Karen Malpede (1945-) itse perusti Theater Three Collaborativen New Yorkissa ja opettaa nykyään teatteria ja ympäristöoikeutta collegessa.

* Kanadalainen Dolores Brandon (1945-) on näyttelijä, ohjaaja ja runoilija, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän isän varjossa ja löysi teatterin tekemisestä itsensä, äänensä ja identiteettinsä. (Tiedot Brandonin kirjan arviosta, ei kirjasta.) Hänelle teatterin yhdessä tekemisen uutta luova prosessi oli hyvin tärkeää.

Afroamerikkalainen soittaja, laulaja, tanssija, säveltäjä ja näyttelijä Edwina Lee Tyler mm. perusti naisten afrikkalaisen lyömäsoitinten ryhmän, A Piece of the Worldin. Kirjan haastattelu saa hänen esityksensä kuulostamaan maagisilta.

Lisäys: Myös amerikkalainen näyttelijä ja tanssija Loïe Fuller, nykytanssin ja valaistustekniikan uranuurtaja, oli varhaisia teatterivaikuttajia. Hänestä kerrottiin 1920-luvun Maailma-lehdessä.

Edit 17.7.22, 18.7.22, 24.7.22, 6.8.22 (tieto Loïe Fullerista).

Women in Theatre: Compassion & Hope. Edited with an introduction and notes by Karen Malpede, 1985 (1983). Limelight Editions. Kansi: Dennis J. Grastorf. 265 tekstisivua.

Elli Tompuri: Tieni jatkuu, 1942

Tämä kirja on jatkoa noin puolitoista vuotta sitten lukemalleni näyttelijä Elli Tompurin (1880-1962) elämäkerran ensimmäiselle osalle. Tämä vuodesta 1923 alkava kirja sijoittuu suurimmaksi osaksi Yhdysvaltoihin: Tompuri oli turhautunut siihen, että hän ei saanut kotimaasta vakituisia töitä ja muutenkin vastaanotto hänen esityksilleen oli joissain tapauksissa nihkeä, vaikka hän tunsi olevansa "täydessä taiteellisessa luomisvoimassa", joten hän päätti kokeilla onneaan Amerikassa esiintymällä suomalaissiirtolaisille.

Niinpä hän matkusti pienen seurueen kanssa laivalla Yhdysvaltoihin (sopimatta esityksistä etukäteen!), vuokrasi suomalaisten siirtolaisten rakentamia tai omistamia esiintymistiloja ensin New Yorkista ja sitten muualta USA:sta ja esitti osia näytelmistä tai lausui runoja. Maassa näyttelijäseurue matkusti ostamallaan autolla, ja heillä oli oma kuski. Esiintymistilojen vuokraamista hankaloitti se, että Yhdysvaltain suomalaissiirtolaiset olivat näin vähän aikaa vuoden 1918 sodan jälkeen jakaantuneet erilaisiin leireihin ja olivat tarkkoja siitä, kenelle vuokraavat seuratalojaan tai muita tilojaan. Tompuri kuitenkin selätti usein nämä(kin) vaikeudet.

Yleisöä Tompurilla kuitenkin oli: amerikansuomalaisia oli melkein joka puolella Yhdysvaltoja - esimerkiksi Kaliforniassa ja Los Angelesissakin oli suuri suomalaisyhteisö, vain Teksasissa ei ollut ollenkaan suomalaisia - ja nämä pitivät kulttuuriharrastuksia tärkeinä. Tompurilla oli Yhdysvalloissa myös amerikkalaisia ystäviä.

Tompurista kirjoitettiin amerikkalaisissa lehdissä ilmeisesti paljon, ja hän sai yleensä hyviä arvioita esityksistään. Hän esiintyi jonkin verran myös amerikkalaiselle yleisölle, vaikkei osannut englantia vielä tässä vaiheessa kovin hyvin - jotkin runot hän lausui rohkeasti suomeksi. Hän pääsi myös tunnetun amerikkalaisen "impressaarion" eli esiintyjien välittäjän esiintyjälistalle, ja mennessään uudestaan Amerikkaan (hän oli väliaikana opiskellut englantia ahkerasti) hän esitti amerikkalaisille esimerkiksi Nummisuutarien Eskoa, Eino Leinoa ja Marjatta-runon Kalevalasta (ilmeisesti Tompuri teki paljon Kalevalan englanninnosta tunnetuksi USA:ssa), jotka saivat usein oikein hyvän vastaanoton. Arvioijat olivat vaikuttuneita Tompurin ilmaisukyvystä, taidosta, tunteen voimasta ja repertuaarista. (Tompuri siteeraa kirjassa kyllä myös negatiivisia arvioita, ei vain positiivisia.) Ongelmiakin Tompurin Amerikan-matkoilla oli, eikä hän rikastunut niiden ansiosta, vaikka yleisöä usein olikin paljon. Etäisyydet USA:ssa olivat tietysti suuria, ja kirjan loppupuolella Tompuri mainitsee ennätysmäisen pitkän, yli 50 tunnin bussimatkan.

Ensimmäisellä matkallaan Amerikassa Tompuri viipyi 14 kuukautta, vaikka hänellä oli kotona tuolloin ehkä 11- ja 13-vuotiaat pojat Kaarlo ja Lauri ja hän kaipasi heitä. Hän ei kerro, kuka poikia hoiti (hän oli eronnut lasten isästä, jonka mainittiin lisäksi olevan Intiassa) - ehkä taloudenhoitaja Hilma?

Suhtautuminen Tompuriin Suomessa oli kummallisen penseää, mikä ilmeni jo elämäkerran edellisestä osasta - hänen menestyksestään Yhdysvalloissa ei oltu kiinnostuneita, hänen esityksensä Suomessa saatettiin jättää lehdissä huomiotta tai arvioida kohtuuttoman negatiivisesti, eikä häntä haluttu palkata Kansallisteatteriin. Suomalaisetkin pitivät häntä kuitenkin hyvin lahjakkaana ja taitavana näyttelijänä. Tompuri ei kovin paljon valita tästä asiasta, mutta se tulee kirjassa kuitenkin selkeästi esille, ja häntä varmaan turhautti ja välillä lannistikin paljon suomalaisten asenne.

Tompuri käytti lausuntaesityksissään kehoaan hyvin ilmeikkäästi, ja ammattinsa takia hän harrasti liikuntaa hämmästyttävän paljon: jossain kohdassa hän muistaakseni sanoo tekevänsä liikuntaharjoituksia 2-3 tuntia päivässä (vaikkei välttämättä jatkuvasti kuukaudesta toiseen).

Tompuri kirjoittaa hyvin, ja kirja oli ihan kiinnostava, mutta aiheensa johdosta melko episodimainen (menin tänne, tein tätä, tapasin nämä ihmiset) eikä sen takia yhtä mielenkiintoinen kuin edellinen osa. Sitä oli kuitenkin mukava lukea ajankuvan takia, ja oli yllättävää saada tietää siitä, miten paljon Yhdysvalloissa oli suomalaissiirtolaisia 1920-luvulla ja miten näkyvä osa paikkakuntien elämää nämä saattoivat olla (Tompuri kirjoittaa muistaakseni eräästä amerikkalaisesta kuvanveistäjästä, jonka talon oven päällä luki englanniksi "Pääsy kielletty" tai vastaavaa, ja sen alla suomeksi "Tervetuloa"). 1930-luvulla amerikansuomalaiset olivat jo alkaneet sulautua kantaväestöön.

Kirjan loppupuolella Tompuri analysoi kiinnostavasti kahta näytelmää (August Strindbergin Voimakkaampaa ja Maurice Maeterlinckin Monna Vannaa), kannustaa Kalevalan opettamiseen kouluissa (hänen mukaansa Kalevalan opettaminen onnistuisi mainiosti alle kymmenvuotiaille tai noin lukioikäisille, mutta ei sovi näiden ikien välillä) ja puhuu suuresti arvostamansa Eino Leinon runoista.

Tompurilla oli hyvin vahva taiteilijaidentiteetti ja vakaa käsitys siitä, mikä on hyvää kulttuuria ja mikä ei. Minua vähän häiritsi se, että kirjan sivuilta huokui voimakkaana Taiteen merkitys isolla T:llä. Tompuri ei varmaan hyväksyisi monia niitä kirjoja, joita itse luen.

Puhun nyt "upper tennistä", monimiljoonien omistajien luokasta. Sillä muissa piireissä ei työn ja ajan jako ole niinkään rajoitettu kuin meillä. Päinvastoin amerikkalainen mies voi naista auttaakseen ottaa osaa moniin askarteluihin, joissa suomalaisen mielestä hänen arvonsa alenisi. Astiainpesussa ja perunankuorimisessa olen nähnyt siellä monen kuuluisankin miehen askartelevan, jopa suomalaisenkin. Vaikka en ole varma, ottaisiko viimeksi mainittu tuota tapaa mukaansa, jos taas palaisi kotimaahan. Niinpä onkin keskinkertaisesti ansaitsevissa piireissä miehen ja naisen välinen suhde hyvin toverillinen. (287)

Kirjassa on paljon kuvia, ja se on mukaansatempaavasti kirjoitettu.

Nummisuutarien Esko ja Kalevalan Marjatta.

 

Edit 27.11.21.

Elli Tompuri: Tieni jatkuu, 1942. WSOY. 363 sivua.

Hanna-Leena Helavuori & Kaisa Korhonen: Kiihottavasti totta, 2008

Löysin tämän kirjan kirjaston poistomyynnistä viime vuonna (luin sen vasta nyt) ja ostin sen itselleni, koska se sopi näytelmähaasteen teemaan. Kaisa Korhonen oli minulle tuttu vain epämääräisesti nimenä, johon liitin jonkinlaisen hurjuuden mielikuvan. Innokkaat teatteriharrastajat tuntevat hänet varmasti paremmin, onhan hän ohjannut näytelmiä jo yli 40 vuotta ja toiminut Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksen ja Teatterikorkeakoulun ohjaajantyön professorina sekä ollut muutenkin aktiivinen kulttuurivaikuttaja. Hanna-Leena Helavuori, joka on haastatellut kirjaan Korhosta ja näyttelijöitä ja kirjoittanut arviot Korhosen 2000-luvun ohjaustöistä, on mm. Teatterimuseon johtaja ja yliopisto-opettaja.

Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia tämän kirjan suhteen (kansikin vaikutti aika valjulta), mutta ajattelin, että ainakin kokeilen sen lukemista, ja - kuten niin usein - kokeileminen kannatti. Ensimmäisillä noin 90 sivulla Korhonen kertoo mm. ohjausperiaatteistaan, suhteestaan näyttelijöihin ja muihin teatteriesityksen tekemisessä mukana oleviin ihmisiin, joiden ammattitaitoa ja luovuutta hän arvostaa suuresti, tilan ja esineiden merkityksestä esityksessä, valtakysymyksistä, harjoitusprosessista ja paljosta muusta. Minulle oli yllätys, että hänen elämässään ja työssään on ollut paljon mukana tietynlainen lapsuudesta peräisin ollut epävarmuus ja jopa alemmuudentunto, mutta siitä huolimatta (ehkä jopa sen takia?) hän on tehnyt rohkeasti täysin omanlaisiaan projekteja. Hänen elämänsä ja työnsä on kulkenut sykleinä, joiden aikana hän on käsitellyt ohjaustöissään itselleen eri aikoina tärkeitä teemoja, jotka ovat liittyneet myös tiettynä aikana yleisesti tärkeisiin asioihin.

Kysehän on simulaatiosta, leikitään että -prosessista. Jokainen ohjaaja määrittelee itselleen aiheen jota uskoo voivansa käsitellä tämän tekstin kautta. Ohjaajien käytössä on ammattinäyttelijöitä. Leikistä tulee useimmiten täyttä, kiihottavaa totta. Se että samasta materiaalista syntyy niin erilaisia, omalla tavallaan relevantteja esitysaihioita, on kerta toisensa jälkeen yhtä häkellyttävää. Kirjailija antaa kertomuksen, ohjaaja aiheen. Hyvä teksti taipuu minkälaiseksi muodoksi tahansa, jos ohjaaja antaa sen läpäistä itsensä. Jos hän on kokonaispersoonana läsnä, jäljestä tulee ehdottoman alkuperäistä. (61)

Oli yllättävää, että kirja herätti minussa niin paljon vastakaikua, koska olen enemmänkin lukija kuin teatteriesitysten katsoja (vaikka pidänkin teatterissa käymisestä, käyn aika harvoin katsomassa näytelmiä) ja tässä kirjassa oli nimenomaan kyse esitystaiteesta, siitä miten teksti ja esitys muuntuu eri asioiden vaikutuksesta. Ehkä tässä kiinnosti se, että Korhosen teksti oli niin avointa, henkilökohtaista, rehellistä, aiheestaan innostunutta, uutta etsivää ja kiihottavasti totta. Siinä näkyy vuosikymmenien kokemus ja ajattelu, ja minusta se oli oikein mielenkiintoinen kuvaus teatterintekemisen prosessista ja yleisemmin toiminnasta ihmisten kanssa. Löysin siitä usein myös yhtymäkohtia omaan ajatteluuni ja joskus myös työhöni.

Korhosen osuuden jälkeen kirjassa pääsevät ääneen myös monet Korhosen kanssa työskennelleet näyttelijät, dramaturgi Seppo Parkkinen ja pukusuunnittelija Sari Salmela. Kirjassa on noin sadan sivun pituinen kuvaliite yhdeksästä Korhosen 2000-luvulla ohjaamasta näytelmästä, joiden esityskuvista välittyy näytelmien tunnelman intensiivisyys ja näyttelijöiden heittäytyminen, Helavuoren analyysit näistä näytelmistä (noin 50 sivua) ja Helavuoren muotokuva Kaisa Korhosesta ohjaajana. Kirja on oikein hyvin tehty (Helavuori on tehnyt suuren työn!) ja myös muut osuudet olivat ihan kiinnostavia, mutta Korhosen kuvaus työstään jäi minulle tämän kirjan parhaaksi anniksi. Kirjaa voi hyvin suositella kaikille teatterintekemisestä ja tietysti varsinkin ohjauksesta kiinnostuneille. Liitteessä on Kaisa Korhosen regiografia (opin uuden sanan) eli hänen ohjauksensa yli 40 vuoden ajalta kaikkine tekijätietoineen.

Hanna-Leena Helavuori & Kaisa Korhonen: Kiihottavasti totta, 2008. Like. 295 sivua (mukaan lukien kuvat) liitteitä lukuun ottamatta.

Maiju Gebhard: Iloa illanviettoihin, 1940 (kolme näytelmää)

Maiju Gebhard (1896-1986) tunnetaan parhaiten varmaan meidän kaikkien (ainakin Suomessa asuvien) elämää sulostuttavan astiankuivauskaapin keksijänä. Ammatiltaan hän oli kotitalousopettaja, johti myöhemmin Työtehoseuran tutkimus-, koulutus- ja valistustoimintaa ja oli mukana kirjoittamassa useita taloudenpitoon ja kotitöihin liittyviä tietokirjoja, esimerkiksi Pienviljelijäemännän kotitalousoppaan ja Pienviljelijäemännän keittokirjan.

Vähemmän tunnettu puoli hänessä on, että hän on kirjoittanut myös näytelmiä. Tämä selvisi minulle viime vuonna, ja uteliaisuuteni heräsi. Tässä kolmen lyhyehkön teoksen kokoelmassa on näytelmät Ennen kuulutusten ottoa (31 s), Emännän radio (13 s) ja Pienviljelijänaisten voimisteluesitys (10 s) - liikutaan siis samassa aihepiirissä kuin tietokirjoissakin. Gebhardin näytelmät eivät ole kirjallisuuden merkkiteoksia, mutta niiden tavoite onkin aivan toinen, ja kulttuurihistoriallisesti ja Suomen historian kannalta ne ovat mielenkiintoisia. Ja lisäksi ne ovat hauskaa luettavaa.

Ensimmäisessä Ennen kuulutusten ottoa -näytelmässä kaksi leppoisaa vanhahkoa isäntää, Mäki ja Keto, odottavat maalaispaikkakunnan kansanhuoltolautakunnan vastaanottohuoneessa kihlapareja, joiden täytyy saada lautakunnasta lupalippu kuulutuksen ottoa eli naimisiin menemistä varten. Lupalipun saa vain jos sekä sulhanen että morsian vastaavat oikein omaan taloudenpitoa koskevaan kysymykseensä. Jos ensimmäiseen valtion eli kansanhuoltoministeriön lähettämään kysymykseen vastaaminen ei onnistu, saa kokeilla toista, ja jos siihenkään ei osaa vastata, saa kirjalistan ja opiskeltuaan voi tulla yrittämään uudelleen. Testi on määrätty sen takia, että on saatu huonoja kokemuksia siitä, miten huithapelit, taitamattomat puolisot ovat saattaneet talot vasaran alle tai muuten turmioon.

Kansanhuoltolautakunnista olen kuullut ennenkin, mutten tällaisista testeistä. Ei kai sellaisia voinut todella olla olemassa? Näytelmän kysymykset eivät ole mitenkään helppoja, vai osaisitteko vastata tällaiseen morsiamelle annettuun kysymykseen: Minkälaista kivennäissekoitusta silloin on paras käyttää karjalle, kun ei saada rehufosfaatteja? Näytelmän koppava kaupunkilaismorsian ei osannut, ja hän lähti niskojaan nakellen takaisin kaupunkiin toisen sulhasensa luo. Toiselle pariskunnalle, koko ikänsä maalla asuneille morsiamelle ja sulhaselle kysymykset taas olivat aivan helppoja, ja vanhempi käsityöläispariskunta, räätäli ja hieroja, onnistui myös saamaan luvan, vaikka morsian erehtyikin ensimmäisessä kysymyksessä.

Nyt minäkin sitten tiedän, että emakon maito on rasvaisempaa kuin lehmän (ja miten pikkupossua tulisi siis hoitaa), ja myös sen, että vaikka ennen sanottiin, että lasta ei sovi viedä ulos, ennen kuin sillä on hampaita, eli esimerkiksi syyslapset vasta kevään lopulla, niin nykytiedon mukaan lapset on vietävä raittiiseen ilmaan jo vallan pienenä korissaan nukkumaan. Ja myös sen, miten ne rehufosfaatit tulisi korvata. Näytelmän idea on siis se, että hauskassa muodossa jaetaan maaseudun ihmisille uutta tietoa hyvistä käytännöistä ja oiotaan vanhoja väärinkäsityksiä. Hauskan ja elävän tästä näytelmästä tekee pariskuntien keskustelu keskenään sekä kansanhuoltolautakunnan sympaattisten tenttaajien kanssa, ja ihmisten erilaiset luonteet: Gebhard on onnistunut saamaan varsinkin naisista persoonallisia, kun taas sulhaset ovat ennemminkin vähäpuheisia, leppeitä jullikoita, vaikka hekin kyllä erottuvat luonteiltaan toisistaan.

Toisessa näytelmässä Emännän radio emäntä tuskailee kotonaan, että kaikkein vaikeinta tässä emännän ammatissa on keksiä, mitä milloinkin laittaisi ruoaksi, vaikka aina sanotaankin, että ruoan tulisi olla vaihtelevaa. Hän alkaa siksi kuunnella Ylen uutta radiosarjaa, jossa lähetetään emännille ehdotus päivän ruokalistaksi. Muidenkin Euroopan maiden radioasemat ovat innostuneet asiasta niin, että ovat päättäneet lähettää samanlaisen ohjelman, joten näytelmässä kuullaan ruokaohje Unkarista, Italiasta, Tanskasta ja Islannista (suomeksi!) sekä Suomesta kanaruokaohje (koska kaikki emännät eivät osaa valmistaa kanasta ruokaa). Tämäkin näytelmä onnistuu olemaan viihdyttävä emännän puhellessa itsekseen ja kommentoidessa ruokaohjeita ja ohjelmia. Päämäärämme on tällöin: ruoka terveelliseksi, ruoka taloudelliseksi, ruoka oman kodin tuotteista, ruoka vaihtelevaa ja maukkaasti valmistettua. Emännät, onko hellassanne tulta?

Kolmannessa näytelmässä 6-10 arkiseen työpukuun ja esiliinoihin pukeutunutta pienviljelijänaista esittää yleisölle voimisteluesityksen. Repliikkeinä ovat naisten laulamat sanoiltaan muunnellut kansanlaulut ja voimistelun johtajan antamat liikekomennot. Ensin hyssytetään lasta, sitten lauletaan tuutulaulua, kehrätään, keitetään velliä ja puuroa, haetaan halkoja, sahataan ja pilkotaan ne kirveellä (koska miehet eivät ole taaskaan pienentäneet halkoja!), kannetaan halot kotiin ylös jyrkkää mäkeä, pestään pyykkiä, laitetaan pyykit kuivumaan, lypsetään, haetaan vettä kaivosta, kaadetaan vesi ämpäriin ja kannetaan se kotiin. Eräs voimistelija ei kanna vettä, ja johtajan kysyessä syytä tähän hän vastaa, että heillä on vesijohto, mitä johtaja pitää hyvänä asiana. Lopuksi voimistelijat juovat tyytyväisinä kahvia. Viimeinen liike, jossa naiset ovat käsikynkässä ja tukevat toisiaan, on paras ja välttämätön jokaiselle eteenpäinpyrkivälle pienviljelijänaiselle: Liittykää pienviljelijäyhdistykseen! Hyötyliikunnan määrä oli ennen ihan toista kuin nykyään.

Olen lukenut Afrikassa (ja muuallakin?) nykyään esitettävästä katuteatterista, jossa ihmisille välitetään tietoa hygieniasta ja muista tärkeistä asioista draaman muodossa, mutta se ei selvästikään ole mikään uusi keksintö: samanlaista "opetusteatteria" tehtiin Suomessa jo 1940-luvulla! Sota-aika näkyy näytelmissä vain ohimennen, esimerkiksi siinä, että pientilalliset eivät mahdollisesti saisi ostetuksi väkilantoja tai rehufosfaatteja tai että rasvaa on vain vähän saatavilla. Nämä näytelmät ovat hieno osoitus siitä, miten suomalaiset jatkoivat elämäänsä sodasta huolimatta niin hyvin kuin pystyivät.

Tällaisessa opetusteatterissa on varmaan tärkeää, ettei se ole kuivaa luennointia, vaan että se on niin mukavaa ja kiinnostavaa, että ihmiset haluavat katsoa sitä; näiden näytelmien hyväntuulisuudenkin takana on luultavasti sama tavoite. Näytelmät eivät olekaan mitenkään ryppyotsaisia, vaan mielestäni Gebhard on onnistunut saamaan ne viihdyttäviksi. Näytelmistä välittyy myös sellainen kuva, että Gebhard tunsi aiheensa ja pienviljelijänaisen elämän läpikotaisin ja tunsi sympatiaa pienviljelijänaisia kohtaan. Itse hän oli tosin erilaisista lähtökohdista, talousneuvoksen ja kansanedustajan sekä professorin tytär; olisi mielenkiintoista tietää enemmän hänen elämästään.

Lopuksi vielä Marja-morsiamen vastaus siihen, miten taloudellinen pienviljelijäemäntä jatkaa viljaa, jos pientilalla on vähänpuoleisesti leipäviljaa (tällaisten repliikkien täytyy olla näytelmissä maailmanlaajuisestikin hyvin harvinaisia!). Olen itsekin tehnyt joskus perunaleipää, ja se on hyvää ja mehevää.

Jos viljaa on vähän, voi erinomaisesti jatkaa viljaa perunalla. Se tekee leivän vain hyväksi ja ravitsevaksi. Ei pikkutilalla ole mitään hätää, kunhan vain perunoita on runsaasti. Perunoita voi käyttää taikinaan, miten kulloinkin haluaa, vaikkapa kolmannen osan, tai puolet, tai enemmänkin jauhojen määrästä. Ne keitetään, survotaan rikki ja pannaan haaleana taikinaan, silloin nousee taikina paremmin. Perunan avulla tulevat leivät tuoreita ja mureita, niin että tavallaan voi sanoa, että perunalla säästää sekä jauhoja että rasvaa.

Ja Wikipediasta vielä muutama sitaatti Maiju Gebhardilta:

• ”Älä ole niin toivottoman vanhanaikainen!”
• ”On parempi, jos on vähän pölyä huonekaluilla, kunhan ei ole pölyä sielussa!”
• ”Hanki työtuoli, poista jalkahuoli!”
• ”Opi hutiloimaan — joskus kun niin on tarvis! Tärkeintä kodissa ovat sen ihmiset.”

Maiju Gebhard: Iloa illanviettoihin. Sisältää näytelmät Ennen kuulutusten ottoa, Emännän radio ja Pienviljelijänaisten voimisteluesitys. W. S. O. Y:n näytelmäsarja 160. Yhteensä 58 sivua.

Lana F. Rakow and Cheris Kramarae (eds.): The Revolution in Words. Righting Women 1868-1871, 1990 - 1800-luvun naisenergiaa!

Pitäisitkö näitä naisia radikaaleina aktivisteina ja valtaapitävien väsymättöminä haastajina? Elizabeth Cady Stanton ja Susan B. Anthony olivat 1800-luvun amerikkalaisen naisliikkeen voimahahmoja, älykkäitä, sisukkaita, tarmokkaita, hauskoja, logiikallaan vakuuttavia ja peräänantamattomia naisia, jotka kyseenalaistivat miesten vallan ja etuoikeudet kaikilla rintamilla ja vaativat naisille äänioikeuden lisäksi yhtäläisiä oikeuksia miesten kanssa kaikilla muillakin aloilla.

Principle, not policy: justice, not favors. - Men, their rights and nothing more: women, their rights and nothing less. (The Revolutionin motto)

Kun puhutaan yhteiskunnallisista epäkohdista, kertomukset epäoikeudenmukaisuuksista herättävät kiukkua, surua, epäuskoa ja usein myös halua toimia asian parantamiseksi, mutta jos sorretun ryhmän jäsenet esitetään aina uhreina, tällaiset kertomukset aiheuttavat helposti myös lamaannusta: näitä ihmisiä ei enää näe aktiivisina, toimivina ihmisinä. Tarvitaan myös rohkaisevia esikuvia, kertomuksia positiivisesta toiminnasta, siitä, miten he itse ja muut ovat toimineet asioiden muuttamiseksi ja onnistuneet tässä. (Sama juttu ympäristönsuojelussa: ympäristön tuhoutumisesta kertovien tietojen lisäksi tarvitaan tietoja siitä, miten ympäristön huononeminen on onnistuttu pysäyttämään ja asioita on pystytty muuttamaan paremmiksi.)

The Revolution oli radikaali naisten oikeuksia ajava viikoittainen sanomalehti, jonka Stanton ja Anthony perustivat vuonna 1868. Se toimi heidän ajatustensa äänitorvena, mutta julkaisi myös muiden naisasiaihmisten kirjoituksia ja ympäri maata lähetettyjä naislukijoiden kirjeitä. Se antoi julkaisuväylän naisten näkökulmasta kirjoitetuille uutisille naisiin liittyvistä ongelmista ja epäkohdista, mutta myös voitoista, ja se kommentoi miesten lehdissä esiintyviä uutisia. Se ei kuitenkaan rajoittunut vain naisiin liittyviin asioihin tai äänioikeusvaatimuksiin, vaan lehdessä kirjoitettiin kaikesta maan ja taivaan välillä - työläisten oikeuksista, politiikasta, taloudesta, vapaakaupasta, uskonnosta, koulutuksesta ja sosiaalisesta elämästä. Ikävä kyllä lehti ilmestyi vain kolmen vuoden ajan, minkä jälkeen sen piti lopettaa rahavaikeuksien takia (tai se hiipui rahavaikeuksista ym. johtuneiden kahden omistajan ja päätoimittajan vaihdoksen takia), mutta ilmestyessään se oli merkittävä ja anteeksipyytelemätön naisten oikeuksien edistäjä ja oli varmaan henkireikä ja innostaja monille amerikkalaisille naisille.

"The Revolution" started for the express purpose of "meddling" with everything. It is our intention to turn the State, the Church and the Home inside out, and let the people see the utter rottenness of our political, religious and social life. (26-27)

Tähän kirjaan on koottu sitaatteja lehdestä sen ilmestymisajalta aiheen mukaan järjestettyinä. Äänioikeus oli tietysti yksi 1800-luvun naisasianaisten tavoitteista. Stanton ja Anthony vastustivat äänioikeuden myöntämistä mustille miehille, jos naiset eivät samalla saisi myös äänioikeutta, koska he pelkäsivät, että tässä tapauksessa naisten äänioikeuden saaminen viivästyisi paljon, ja huoli oli oikeutettu - naiset saivat Yhdysvalloissa äänioikeuden vasta vuonna 1920. (Mustat miehet saivat äänioikeuden vuonna 1870, mikä ei ihme kyllä automaattisesti tarkoittanut oikeutta äänestää, ainakaan 1900-luvulla. Silloin äänestämiseen vaadittiin äänestäjäksi rekisteröitymistä, mikä oli tehty mustille etelävaltioissa hyvin vaikeaksi vielä 1950-luvullakin, kuten Rosa Parksin elämäkerrasta voi lukea.). Muuten he puolustivat kuitenkin myös mustien oikeuksia: lehdessä julkaistiin myös afroamerikkalaisten naisten kirjoituksia, eräässä kirjoituksessa paennutta orjaa ja kansalaisoikeusaktivistia Frederick Douglassia sanottiin kuutta rasistista valkoista miestä älykkäämmäksi (173), ja lehdessä iloittiin tiedosta afroamerikkalaisen naisen, Sarah P. Remondin, opiskelemisesta lääkäriksi Italiassa (107, jotenkin aina hämmästyy sitä miten paljon myös menneisyydessä matkusteltiin).

To correspondents: Don't preach. Don't even exhort. Don't philosophize. Above all, don't sentimentalize. ... Give us facts and experience, in words, if you please, as hard as cannon-balls. (37)

Kirjan luvuissa käsitellään myös naisten työntekoa (Equal pay for equal work!), työläisnaisten oikeuksia, kaksinaismoralismia, prostituutiota, aborttia, miesten väkivaltaa naisia kohtaan kotona ja kaduilla, naisten vaatteita, muotia ja terveyttä (lääkäri Mary Edwards Walker käytti housuja ja joutui kerran pidätetyksi tämän takia), naisia sortavaa kielenkäyttöä ja sitä, että naisten oletettiin ottavan miehensä nimi naimisiinmenon jälkeen (mitä jotkut naisasianaiset, esimerkiksi Lucy Stone, eivät tehneet). Lehdessä kiellettiin miesten oikeus määritellä naiset ja heidän toimintansa ja määriteltiin ne itse, ja romutettiin täysin miesten väitteet siitä, että lapset jäisivät heitteille, jos naiset saisivat äänioikeuden.

Siinä vastattiin myös niille naisille, joiden mielestä heillä ja kaikilla muillakin naisilla jo oli kaikki oikeudet joita he tarvitsevat ja joiden mielestä äänestäminen olisi epänaisellista. (Nykyään kukaan nainen tuskin vastustaa äänioikeuttaan, vaikka 1800-luvulla myös naisissa oli äänioikeuden vastustajia.) Lehdessä kerrottiin naisten aktivismista ja tuettiin sitä, mikä oli tervetullutta, koska miesten lehdissä naisesitelmöitsijöitä ja muita näkyviä ja epäsovinnaisia naisia usein pilkattiin. Esimerkkeinä aktivismista naiset järjestivät joissakin paikoissa varjoäänestyksiä menemällä vaalipäivinä äänestämään, menivät neulomaan paikkakunnalle perustettuihin baareihin tai peliluoliin, mikä karkotti miesasiakkaat, antoivat ryhmänä vaimoaan hakkaavalle miehelle kunnon löylytyksen, perustivat (ei feministisen) naisten kerhon, Sorosiksen, johon miehet eivät päässeet, tai järjestivät "vaateuudistuspiknikkejä" (dress reform picnics, 154), joihin tuhannet ihmiset osallistuivat.

Tieto 1870-luvun feministisistä teatteriryhmistä, joissa ironisoitiin naisten oikeuksia vastustavia naisia, ei varmaan ehtinyt The Revolutioniin, mutta niistä kerrotaan kirjan alaviitteessä. The actors wore suits, hats and white gloves, or housedresses and aprons, or cheerleading outfits while chanting such slogans as Roses Not Raises; Father Knows Best; Brooms, Not Basketballs; Gold Rings, Not Gold Medals; I'd Rather Be Ironing; Pump Iron: Do His Shirts. (219)

Vallankumouksellisissa oli naisten lisäksi myös muutama mies. Protestanttinen pappi ja orjuuden vastustaja Parker Pillsbury toimi lehden alkuaikoina Stantonin kanssa päätoimittajana. Kirjassa on monia hänen naisten oikeuksia kaunopuheisesti puolustavia kirjoituksiaan. Häntä nimitettiin muissa lehdissä "Miss Pillsburyksi" tai "Mrs. Pillsburyksi".

Se, mitä ei odottaisi 1800-luvun naisasialiikkeeltä, on se, että tekstit ovat monesti hauskoja, ironisia ja satiirisia. Niiden argumentointi on loogista ja vakuuttavaa. Toisaalta kirja saa hyvälle tuulelle ja virkistää, koska sitä lukiessa huomaa, että myös menneisyydessä on ollut fiksuja, tarmokkaita ja rohkeita naisia, ei pelkästään passiivisia uhreja, ja lukijana nauttii siitä sisusta ja älystä, jolla lehden kirjoittajat käsittelevät naiskysymyksiä antamatta tuumaakaan periksi. Toisaalta ihmettelee turhautuneena sitä, että monet kirjan käsittelemistä asioista ovat edelleen ongelmia, 150 vuotta myöhemmin. On harmi, että kirjan tylsä (vaikka lehteä kunnioittava) kansi tai sen hankalasti ymmärrettävä nimi eivät juuri houkuttele tarttumaan kirjaan.

Yhdysvalloissa julkaistiin 1800-luvulla muitakin naisten oikeuksia käsitteleviä lehtiä, mutta The Revolution oli niistä radikaalein. Aiemmin julkaistuista lehdistä kerrotaan samassa Routledgen Women's Source Library -sarjan kirjassa The Radical Women's Press of the 1850s (toimittajat Ann Russo ja Cheris Kramarae), jota en ole lukenut.

Kuvat kirjasta.

Muutama lisäys 29.7.20, pieni muutos 31.7.20.

Lana F. Rakow and Cheris Kramarae (eds.): The Revolution in Words. Righting Women 1868-1871, 1990. Routledge, Women's Source Library. 258 tekstisivua. Lisäksi elämäkertaliite Women of The Revolution, 24 sivua, ja hakemisto.

Elli Tompuri: Minun tieni..., 1942

Ajattelin osana Shakespearen sisarukset -näytelmähaastetta lukea muitakin teatteriin ja näyttelemiseen liittyviä kirjoja. Kaari Utrion naishistoriikissa Suomen naisen tie puhuttiin 1900-luvun alun näyttelijäkuuluisuudesta Elli Tompurista ja sanottiin hänen muistelmiaan muistaakseni eloisiksi, joten kun löysin kaksi osaa sopivasti kirpparilta, otin ne luettaviksi. Tämä ensimmäinen osa kattaa suunnilleen vuodet 1880-1920.

Tompuri syntyi Haminassa vuonna 1880 maanviljelijän tyttärenä ja käytyään Helsingissä koulua suoritti ylioppilastutkinnon – vuonna 1898! Hän ei tunnu pitävän ylioppilastutkinnon suorittamista mitenkään erikoisena asiana tytölle. Tompuri ei nuorena mitenkään erityisesti suunnitellut näyttelijän ammattia, vaikka osallistuikin lapsena ja nuorena joihinkin pienehköihin näytelmiin esimerkiksi koulussa. Näyttelijä hänestä kuitenkin tuli, huolimatta siitä, että hänen äitinsä piti ajatusta aivan järkyttävänä.

Tompuri kuvaa kirjassa lapsuuttaan ja nuoruuttaan (melko lyhyesti, näistä olisin lukenut mielelläni enemmänkin), työtään tai opiskeluaan Suomen, Ranskan ja Saksan teattereissa, Espanjan matkaansa, ja roolejaan ja kiertueitaan Suomessa. Hän sanoo käyttäneensä ”kiertue”-sanaa Suomessa ensimmäisenä kysyttyään ensin neuvoa tohtori A. V. Koskimieheltä; ennen puhuttiin ”turneesta”. Tompuri ei pelännyt haasteita: vähän päälle kaksikymppisenä hän otti pyydettäessä konkurssikypsän Tampereen teatterin johtaakseen vuodeksi, minkä jälkeen teatteri oli taas elinkelpoinen. 1800-luvun suomalaisuusaate näkyy kirjassa: Tompuri oli suomenkielisestä kodista, mutta kävi Haminassa yhtä aikaa vuoden ajan suomen- ja ruotsinkielistä kansakoulua oppiakseen puhumaan ruotsia, koska hänen piti jatkaa Haminan ruotsalaisessa tyttökoulussa (suomalaista koulua ei siellä ollut). Helsingissä hän opiskeli ruotsinkielisessä yhteiskoulussa, koskei mahtunut suomenkieliseen sopivalle luokkatasolle, mutta oli tässä koulussa avoimesti fennomaani. Kirjassa on paljon Suomen kulttuurihistoriasta tuttuja nimiä, esimerkiksi teatterinjohtaja Kaarlo Bergbomista, Albert Edelfeltistä, Ida Aalbergista sekä Eino Leinosta puhutaan melko paljon.

Tompurin kirja on varmaan eräänlainen ennätys muistelmakirjalle siinä, miten vähän siinä kerrotaan henkilökohtaisista asioista. Sivulla 250 on tällainen virke: Kun poikani syntyi, syntyi minussa samalla myös yhtäkkinen ajatus: nyt näyttelen Hamletin. Tätä ennen ei ole puhuttu mitään seurustelusta, miehestä, avioliitosta eikä raskaudesta eikä millään tavalla viitattu näiden olemassaoloon. Myöhemmin kirjassa mainitaan samalla tavalla melko ohimennen toisen pojan olemassaolo ja sen jälkeen muutamassa kohdassa kerrotaan poikien, Kaarlon ja Laurin, toimista pieninä, ja heistä on myös kuvia. Miehestä ei puhuta koko kirjassa mitään, eikä hän esiinny myöskään kirjan runsaissa kuvissa, vaikka näissä on esimerkiksi Tompurin kotiapulaisia ja sairaanhoitajia (Tompuri sairastui Espanjan matkalla lavantautiin, joka olisi tuohon aikaan saattanut helposti olla kuolemaksi). Netin mukaan Tompuri oli naimisissa pankinjohtaja Lauri af Heurlinin kanssa vuosina 1910-1919; he erosivat. Ehkä Tompuri ajatteli, että ne, jotka tuntevat hänet, tietävät hänen avioliitostaan, ja muiden ei tarvitse siitä tietääkään.

Tompuri esitti tosiaan myös Hamletia, ja näytelmä otettiin ilmeisesti hyvin vastaan. Äidiksi tultuaan hän kävi kiertueella ja oleskeli jonkin aikaa Saksassa ja Englannissa (ei sanota, olivatko pojat mukana), joten hän ei luopunut työstä avioliiton tai äitiyden takia. Hän sanoo joskus 1910-luvusta kertoessaan joutuneensa elättämään viisi henkeä tuloillaan (sanomatta ketkä, mukana oli poikien lisäksi varmaan kotiapulainen Hilma); tuolloin hän teki töitä yksityisopettajana.

Sisällissodan aikana Tompuri oli perheensä kanssa punaisten hallussa olevassa Helsingissä, ja kerran heidän asuntonsa ikkunasta ammuttiin sisään. Kirjaan on lainattu otteita hänen päiväkirjastaan tuolta ajalta, ja siinä hän sanoo kerta toisensa jälkeen, miten tärkeää olisi, ettei ihmisten välillä olisi vihaa, eikä hän ota puolta sodassa. Enkä toivoisi kummankaan saavan täydellistä voittoa, sillä se vain synnyttäisi loppumatonta vihaa ja kostotuumia. Sillä enemmän kuin kaikki nämä murhat, hävitykset ja muut kaameat tapaukset vaikuttaa ruhjovasti ja turmiollisesti se loppumaton vihan tunne, jota syövytetään kaikkialle. … Kauheaa on sota, ketä vastaan tahansa. (294) Sodan jälkeen hän pyrki auttamaan hätää kärsiviä hyväntekeväisyysnäytännöllä taiteilijaystäviensä kanssa. Hän sanoo työväen ihmisten olleen omissa näytännöissään erinomaista yleisöä ja tulleen innokkaasti katsomaan häntä, eli vaikka teatterissa käymistä pidetään ehkä nykyään jonkin verran elitistisenä harrastuksena, vuosisadan alussa se ei sitä ollut.

Tompuria arvostettiin ilmeisesti Suomessa paljon, esimerkiksi hänen yritystään vuokrata valtiolta rakennus suunnittelemaansa teatteria varten vuonna 1918 puolsi Suomen senaatille lähettämässään kirjeessä 16 kulttuuri- ja muun alan vaikuttajaa (mm. Aino Ackté, Eero Järnefelt, Magnus Enckell, Risto Ryti, Axel Gallen-Kallela, Jean Sibelius, Eino Leino ja Eliel Saarinen). Hän ei kuitenkaan koskaan saanut vakituista työtä Suomen teattereista, minkä hän koki epäoikeudenmukaisena, ja lukijastakin se tuntuu oudolta. Hänellä oli kuitenkin vakaa taiteilijaidentiteetti ja vahva tunne omasta arvostaan taiteilijana.

Vielä muutama poiminta kirjasta. Varmaan 1910-luvulla Tompuri sanoo Ibsenin näytelmästä (muistaakseni Nukkekodista, joka on kirjoitettu vuonna 1879), että siitä piti tehdä uusi suomennos, koska edellinen oli jo vanhentunut. Suomen kirjakieli ilmeisesti muuttui tuohon aikaan nopeasti. Shakespearesta hän sanoo Goethen löytäneen hänet uudelleen yli sadan vuoden unohduksen jälkeen. Minna Canthia arvostettiin 1900-luvun alussa ja hänen Anna Liisansa oli ensimmäisiä näytelmiä, joissa Tompuri oli mukana. Hänestä Tompuri sanoo jännästi suunnilleen niin, että ”silloin Canthin päivää vielä vietettiin” – Canth näköjään unohdettiin jossain vaiheessa. 1800-luvun loppupuolella tai 1900-luvun alussa Tompuri matkusti laivalla Haminasta Helsinkiin ja Helsingistä Turkuun; laivalla matkustaminen oli tuohon aikaan ehkä helpompaa kuin maata pitkin kulkeminen.

Joistakin vanhoista suomalaisista elokuvista tekee mielestäni hieman tuskallisia katsoa mm. se, että niiden puhetapa kuulostaa niin epäluonnolliselta. Tompuri puhuu tästä asiasta teatterin suhteen kirjan alkupuolella: hänen mielestään suomalaiseen teatteriin olisi tärkeä saada luonnollisempi puhetapa, niin että kaikkia, suhteellisen merkityksettömiäkin repliikkejä, ei korostettaisi ja sanottaisi teennäisesti. Koulussa lapsena Tompuri huolehti tarpeistosta joulunäytelmässä (Topeliuksen Rinaldo Rinaldini), johon hän vei myös herkkuja: Näytelmässä tarvittavat lantut vein kellaristamme kouluun joka harjoitukseen. Niitä ahmittiin yhtä halukkaasti kuin myöhemmin Kansallisessa Nummisuutarien hääpuuroa. (22)

Kirja oli kiinnostava, eloisa, sympaattinen ja varsin helppolukuinen.

Edit 25.6.20 & 2.7.20: lisätty Albert Edelfelt.

Elli Tompuri: Minun tieni..., 1942 (toinen painos). WSOY. 389 sivua.