Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista. Alaskan intiaanien legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä (Two Old Women, 1993)

Alkuperäiskansaan kuuluva Velma Wallis kuuli tämän tarinan kahdesta Alaskan Gwich'in-heimon vanhasta naisesta äidiltään; kertomus oli kulkenut heimossa sukupolvelta toiselle. Kirjan tarina on sama kuin Wallisin äidin kertoma, vaikka Wallis onkin käyttänyt sen kertomisessa myös omaa mielikuvitustaan.

Kertomus alkaa siitä, kun Alaskan arktisella alueella asuva nälän heikentämä heimo jättää ankarana pakkastalvena metsän keskelle kuolemaan kaksi vanhustaan, 75-vuotiaan perheettömän Sa'n ja 80-vuotiaan Ch'idzigyaakin, koska pitää näitä avuttomina ja hyödyttöminä. Ch'idzigyaakilla on tytär ja tyttärenpoika, jotka eivät kuitenkaan uskalla nousta puolustamaan naisia heimoa vastaan, mutta onnistuvat kuitenkin jättämään naisille hirvennahkaa ja kirveen. Heimonsa pettämät vanhat naiset aikovat ensin jäädä lumeen kuolemaan, mutta päättävät sitten olla antamatta periksi. "He unohtavat, että mekin olemme ansainneet oikeuden elää! Joten jos meidän pitää kuolla, ystäväni, kamppaillaan kuolemaa vastaan, sen sijaan että vain istuisimme tässä."

Naiset muistavat joen, josta heimo on joskus kauan sitten saanut paljon lohta. He lähtevät tuskallisen pitkälle vaellukselle joelle ja taivaltavat lumessa monta päivää. He tukevat ja rohkaisevat toisiaan, kun heihin iskee epätoivo - yksin kumpikaan ei olisi selvinnyt matkasta - ja tutustuvat toisiinsa paremmin kuin koskaan heimonsa parissa viettäminä vuosina. He kertovat toisilleen elämäntarinansa. Sa' on ollut poikkeuksellinen tyttö ja nainen, oppinut nuoruudessaan metsästämään ja elänyt yhdessä rakastamansa miehen kanssa, ja nyt hänen taitojaan tarvitaan paljon.

Tämä pieni ja helppolukuinen kirja on ihana, kannattaa lukea. Alaotsikkonsa mukaisesti se kertoo rohkeudesta ja selviytymisestä sekä lisäksi omien voimavarojen löytämisestä sen sijaan että valittaisi, sinnikkyydestä, ystävyydestä, viisaudesta ja lopulta anteeksiannosta. Kirjoissa on myös harvinaista, että niiden päähenkilöitä ja sankareita ovat iäkkäät naiset. Velma Wallis kirjoittaa: Minä opin tästä tarinasta sen, ettei ihmisen kyvyillä ole rajaa - ainakaan ikä ei ole sellainen - joka estäisi meitä pystymästä siihen mihin on pakko. Tämän laajan ja monimutkaisen maailman kaikissa ihmisissä elää hämmästyttävä suuruuden mahdollisuus. Mutta vain harvoin kohtalo tuo esiin nämä salatut lahjat. (11)

Muualla: Sheferijm, Iltatähden syttyessä, Kirja vieköön, Mummo matkalla, Ullan luetut kirjat.

Edit 27.5.25 (poistettu kirjan lopusta kertova kappale).

Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista. Alaskan intiaanien legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä (Two Old Women, 1993). Like. Suomennos: Tuomas Kilpi. Kannen tekijää ei kerrottu. 113 sivua (lopussa 3 sivua Alaskan Athabaskan-kansan Gwich'in-heimosta).

Ritva Toivola: Tuomas Karhumieli, 2009

14-15-vuotias orpo Tuomas menee kievariin tallitöihin pikkurengiksi. Asiat sujuvat aluksi hyvin, hän ystävystyy kievarin isäntäparin samanikäisen tyttären Annin kanssa ja pitää työskentelystä hevosten kanssa, mutta sitten tallirengiksi tulee Tuomakseen vihamielisesti suhtautuva väkivahva Juko. Asiat kärjistyvät, Tuomas laittaa ylleen lämmikkeeksi noidan vanhan karhunnahkaturkin ja muuttuu karhuksi.

Kirja sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle (juodaan kahvia, junat ovat ihan uusia asioita) pienelle paikkakunnalle pohjoisessa, ja siinä on keskeisenä juonielementtinä mukana myyttinen ja vaikuttava eläin, karhu. Kirja on kuin kansanperinteen ja kansantarinoiden kokoelma: kirjassa on haltioita, noitia, sinipiikoja, metsärosvoja, metsänpeittoon menemistä, kirkonkellon nostamista järvestä, aaveita, parantaja, muodonmuutoksia... Tämä teki kirjasta mielenkiintoisen ja erikoisen. On hauskaa, että fantasiakirjojen juonissa käytetään myös suomalaista mytologiaa tai Kalevalaa (muita tällaisia tuntemiani kirjoja on Reeta Aarnion Maan kätkemät -lastenkirjasarja ja vähän vanhemmille suunnattu Timo Parvelan Sammon vartijat -sarja). Nämä folkloristiset tiedot eivät ole kuitenkaan irrallisia tiedonjyväsiä, vaan Toivola punoo ne tiiviiksi osaksi juonta, joka vie hyvin mukanaan, kievarin 1800-luvun elämä tuntuu elävältä ja useimmat henkilöt ovat sympaattisia.

Tuomas ja Anni ovat mukavia ja reippaita nuoria. Tytön elämän rajoitukset tuona aikana näkyvät Annissa hyvin: häntä eivät kiinnosta käsityöt, vaan hän hoitaisi mieluummin hevosia, mutta hänen vanhempansa ajattelevat päinvastoin. Kaikkein eniten Annia houkuttavat kaukomaat ja kaukaiset seudut, ja pääkaupungissakin olisi ihmeitä kuten suuria kivitaloja ja sirkus, mutta vaikka Annin veli onkin Helsingissä, tytölle nämä tuntuvat saavuttamattomilta haaveilta, koska vanhemmat odottavat tytön valmistavan itselleen kapioita ja suunnittelevan häitä. Tuomas taas viihtyy hyvin kotiseudullaan ja hänelle riittävät matkoiksi hevoskyyditykset toisiin kievareihin. Kirjan loppu antaa kuitenkin ymmärtää, että asiat saattavat muuttua, ja sarja jatkuukin kahdessa muussa kirjassa (Anni Unennäkijä ja Lumottu lehmus).

Hieno kansi on Jussi Kaakisen tekemä. Helmet-haasteessa tässä on paljon valinnanvaraa: 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 30. Kirjassa pelastetaan ihminen (Mykkäpiika pelastaa Annin) 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla, 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos, 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana (tähän käy varmaan myös eläin) ja 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa. 

Muita kirjoituksia: Notkopeikko, Alas taikavirtaa, Risingshadow. Notkopeikko miettii kirjoituksessaan, miksi monissa kirjoissa tehdään vahvoista naishahmoista miehisistä asioista pitäviä ja naisellisia juttuja inhoavia. Hyvä kysymys!

Ritva Toivola: Tuomas Karhumieli, 2009. Tammi. Kansi: Jussi Kaakinen. 260 sivua.

Gustav Schwab: Tarujen Hellas. Vanhoja klassillisia satuja, 1957

Pelottavia hirviöitä! Kauniita neitoja! Rohkeita sankareita! Jumalia ja puolijumalia! Pidin pienenä kreikkalaisista myyteistä ja ajattelin palauttaa vanhoja muistoja mieleen tarttumalla tähän kirjaan omasta hyllystä (jossa on jonkin verran myös äidin ja muidenkin kirjoja). Luulin, että olin lukenut tämän aiemmin, muttei se tuntunutkaan tutulta. Joka tapauksessa kirja oli nautittavaa luettavaa, koska tarinat olivat jännittäviä ja täynnä seikkailua (lähes 400 sivua meni kevyesti) ja senkin takia, että monet nimet ja tarinat olivat niin tuttuja: Oidipus, Prometheus, Jason, Medeia, kultainen talja, hesperidien kultaiset omenat, Ariadnen lanka, Tantaloksen tuskat, Sisyphoksen työ, Augeiaan talli, Nemesis, Skylla ja Kharybdis, Herakles... Tämä teki hyvää yleissivistykselle, ja mukana oli joitakin minulle outojakin tarinoita.

Lukiessa herätti huomiota se, miten aktiivisesti jumalat olivat mukana kaikessa mitä ihmiset tekivät, ja myös se, ettei oraakkelin ilmoittamaa, jumalten määräämää kohtaloaan voinut välttää, teki sen estämiseksi mitä tahansa. Kohtalonuskostaan huolimatta kreikkalaiset saivat paljon aikaan ja antoivat myös alkusysäyksen demokratialle, eli se ei estänyt aktiivista toimintaa. Ehkä oli jossain mielessä helpompaakin, kun ei tarvinnut ajatella olevansa vastuussa kaikesta? Ja kyllähän nykyäänkin on olemassa sananlasku ”Ihminen päättää, Jumala säätää”.

Kirja on esipuheesta päätellen suunnattu paljolti nuorille, mutta tarinoiden moraali ei kyllä aina vakuuttanut: Zeus jahtasi aina uudelleen kuolevaisia kaunottaria, minkä jälkeen mustasukkainen Hera alkoi vainota näitä naisia eikä Zeusta; Oidipus surmasi tienristeyksessä vanhuksen ja sen jälkeisessä tappelussa tämän kolme palvelijaa, koska vanhus oli lyönyt häntä, eikä pitänyt asiaa kovin kummoisena, koska ajatteli tappaneensa jonkin alhaissyntyisen miehen (mutta koska vanhus olikin kuningas ja Oidipuksen isä, tämä osoittautuu myöhemmin tuhoisaksi teoksi); Herakles (joka ilmeisesti oli melkoinen yrmy, ei yhtään sellainen hurmuri kuin taannoisessa tv-sarjassa) tappoi urotekojensa jälkeen monta häntä loukannutta miestä ja myös näiden pojat, jotka eivät olleet tehneet hänelle mitään; ihmiset lähtivät sotiin, joissa kuoli suuria määriä ihmisiä, aivan mitättömistä syistä; sotien jälkeen valloitettujen kaupunkien ihmiset myytiin orjiksi; naiset vain annettiin puolisoksi jollekulle miehelle kysymättä heidän mielipidettään... Sisäinen sosiaalitätini pysyi kuitenkin lukiessa vaiti ja pystyin hyväksymään nämä omana maailmanaan ja nauttimaan niiden lumouksesta, koska lumoa näissä on. Tarinoissa oli oma voimakas oikeuskäsityksensä, ja urheat, syvästi tuntevat naiset ja miehet herättivät ihailua. Tarinoiden myyttisyydestä huolimatta jalot ja vähemmän jalot ihmiset ja puolijumalat olivat myös hyvin inhimillisiä ja elävän tuntuisia ja moniin oli helppo samastua.

Luin tätä nyt myös naisnäkökulmasta, ja kirjassa olikin paljon uljaita naissankareita: Oidipuksen voimakasluonteiset tyttäret Ismene ja varsinkin Antigone, sotaisat, naisyhteisössä elävät amatsonit ja heidän kuningattarensa Hippolyte, taitava metsästäjä Atalante, noitamainen Medeia, miehensä puolesta uhrautumaan valmis Alkestis, ennustaja Teiresiaan tytär, tietäjä Manto, joka opetti Homerokselle runoja, Herakleen tytär Makaria, joka halusi uhrautua veljiensä puolesta...

Viinin ja hedelmällisyyden jumala, hyväluonteinen Bakkhos (roomalaisten Dionysos) ei ole koskaan kuulunut suosikkijumaliini, mutta lukiessa tuli mieleen, olisiko hän ollut kreikkalaisten vastareaktio ajan ylettömälle sotaisuuden ja miehisen uhon ihannoinnille ja naisellisten arvojen puolestapuhuja. Theban kuningas Pentheus vastustaa häntä paljolti juuri tämän takia, kun Intiasta vaeltanut Bakkhos lähestyy palvojiensa kanssa Thebaa: ”Tahdotteko kärsiä, että aseeton poikanen valloittaisi Theban, hemmoiteltu vetelys palsamista märkine hiuksineen, joita koristaa seppele viininlehvistä, sellainen miekkonen, joka on pukeutunut purppuraan ja kultaan eikä teräkseen, ja joka ei osaa hypitellä ratsua eikä mielellään ryhdy aseelliseen leikkiin?” Bakkhos ei itse käyttänyt väkivaltaa, tahtoi sivistää ihmisiä ja opetti heille viinin valmistuksen, ja hänen seuralaisiaan ja palvojiaan olivat usein naiset, jotka saattoivat bakkanaaleissaan kyllä repiä kappaleiksi paikalle osuneet miehet (ainakin tarujen mukaan, ei ehkä oikeasti).

Kirjassa on myös jännä kohta, jossa Herakles menee naimisiin kauniin Omphalen kanssa, jolloin hän itämaisessa ylellisessä elämässä veltostuu ja ”vaipuu naismaiseen hekumaan”. Tällöin Omphale ottaa ylleen Herakleen leijonantaljan ja Herakles itse pukeutuu naisten vaatteisiin ja koruihin ja alkaa naisten kanssa kehrätä villaa yrittäen kovasti miellyttää vaimoaan. Määrävuosien päästä hän sitten herää velttoudestaan, jännittää silmänräpäykseksi tahdonvoimansa ja on taas täynnä sankarillisia suunnitelmia.

Aikuislukijan silmään osuivat myös mahdolliset viittaukset homouteen (muistaakseni tietynlaiset homosuhteet olivat Kreikassa aika tavallisia), vaikkei sitä suoraan sanotakaan. Joku vähemmän sankarillinen kuningas on esimerkiksi ryöstänyt nuoren miehen isänsä palatsista kuten jotkut toiset nuoria neitoja, ja Herakleen suhde kauniiseen nuoreen ystäväänsä Hylakseen tuntuu myös emotionaalisesti hyvin läheiseltä.

Puhuttaessa seikkailujensa jälkeen Ateenan kuninkaaksi tulleesta Theseuksesta kirjassa näkyvät myös demokratian ensi askeleet: Köyhät ja alhaiset eivät tarvinneet paljoakaan kehoitusta: tulisihan heille vain etua siitä, että he saisivat elää yhdessä varakkaampien kanssa; mahtaville ja rikkaille hän lupasi rajoittaa kuninkaanvaltaa, joka oli tähän asti ollut Ateenassa rajoittamaton, ja panna toimeen täysin vapaan hallitusmuodon. ”Minä itse”, puhui hän, ”tahdon olla vain teidän johtajanne sodassa ja lakien suojelija; kaikessa muussa sallitaan kaikille kansalaisilleni yhtäläinen oikeus”. Vähän tätä latistaa se, että orjilla ja naisilla ei varmastikaan ollut kansalaisen oikeuksia (kuten ei myöskään pari tuhatta vuotta myöhemmin Amerikan itsenäisyysjulistuksen aikaan).

 

Kirjan ovat hienosti suomentaneet (kaiketi saksasta) Arnold Laurell ja Werner Anttila, ja siinä on myös jonkin verran viivapiirroksia ja neljä väriliitettä tekstiä elävöittämässä (useita kuvittajia: A. J. Carstens, P. v. Cornelius, E. Dulac, J. Flaxman, b. Genelli, F. Preller ym. - tuo "ym." on siis kirjassa).

Helmet-haasteeseen tästä saa numeron 13. Kirjassa eksytään (Jason ja hänen argonauttinsa), ja tähän sopisi myös 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos (maahan kylvetyt lohikäärmeen hampaat muuttuvat sotureiksi, merimiehet muuttuvat kaloiksi). Kirjassa olevista tarinoista on myös tehty näytelmiä (esimerkiksi Sofokleen Kuningas Oidipus ja Oidipus Kolonoksessa), mutta tämä ei ole se kirja, josta niitä on tehty, joten ehkä tällä ei saa kuitattua hankalaa nro 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera.

Lisäys 27.4.20.

Gustav Schwab: Tarujen Hellas. Vanhoja klassillisia satuja, 1957 (ei alkuteoksen nimeä eikä painovuotta). Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Suomentajat Arnold Laurell ja Werner Anttila. Kuvittajat A. J. Carstens, P. v. Cornelius, E. Dulac, J. Flaxman, B. Genelli, F. Preller ym. 390 sivua.