Pentti Lehto: Salaperäiset kirjaimet, 1952

Tämä on nuorille suunnattu seikkailukirja, jossa "Aamupostin" reipas, jännäreiden lukemisesta innostunut asiapoika Pauli pääsee salaperäisten asioiden jäljille. Lehden uusi toimittaja Suvanto hiiviskelee päätoimittajan huoneen oven takana ja vaikuttaa muutenkin epäilyttävältä, hänen luonaan käyvän naisen käsilaukussa on väärät nimikirjaimet, ja päätoimittajan huoneessa oleva laivataulu tuntuu kiinnostavan ihmisiä. Pauli tutkii asioita rohkeasti yksin uhkailuista huolimatta, joutuu siepatuksi ja päätyy Tukholmaan roistojen jäljille yhden poliisimiehen kanssa.

Kirja on eloisasti kirjoitettu ja helppolukuinen, mutta siinä oli tärkeintä juoni ja se, että jännittävät tapahtumat seurasivat nopeasti toisiaan. Kirjan henkilöt jäivät melko ohuiksi, ja juonenkulkua avitti aina välillä sattuma, joten minulle kirja jäi aika pinnalliseksi lukukokemukseksi. Kirjan nimessä mainitut "salaperäiset kirjaimet" olivat juonessa aika lailla pikkuseikka, joten sille olisi voitu keksiä parempikin nimi. Kohderyhmälleen tämä saattoi kuitenkin 50-luvulla olla kiva kirja.

Helmet-haaste 23. Suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja.

Pentti Lehto: Salaperäiset kirjaimet, 1952. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Kannen tekijää ei kerrottu [samat nimikirjaimet kuin Pentti Lehdolla, hän itse?]. 110 sivua.

Kaksi nuortendekkaria

Löysin kirpparilta kaksi 1980-luvulla kirjoitettua nuortendekkaria. Toisesta pidin, toisesta en.

Olov Svedelidin kirja Korttelijengi ja petkuttaja kertoo Tingalundassa, eräällä Tukholman ankealla ja huonokuntoisella esikaupunkialueella, asuvasta viidestä nuoresta - Tordista, Nettanista, Ismetistä, Klattasista ja Gilbertistä - jotka ratkovat arvoituksia. Nuoret näyttävät kannen kuvassa ehkä 15-vuotiailta ja heidän toimintansakin sopisi tämänikäisille, mutta sarjan ensimmäisessä osassa (jonka luin tämän jälkeen) heidän sanotaan olevan 12-vuotiaita. Ehkä he ovat vanhenneet sarjan myötä, tämä on jo kahdeksas osa.

Kirja oli mukava sen takia, että vaikka siinä oli ongelmia, se ei ollut ongelmalähtöinen - yleensä jos kuvataan köyhemmillä alueilla asuvia nuoria, pienituloisuuden oletetaan leimaavan heidän elämäänsä erilaisten vaikeuksien muodossa. Kirjan nuoret ovat kuitenkin yleensä ottaen tyytyväisiä elämäänsä ja perheeseensä, ja heidän kaveriporukkansa (ruotsiksi suomen "Korttelijengiä" paljon värikkäämpi "Betoniruusut"), jossa aitous on ulkoisia seikkoja paljon tärkeämpää, on heille hyvin tärkeä. Kaikki ovat Korttelijengissä tasa-arvoisia.

Kirjan nuoret ovat erilaisia: mukana on esimerkiksi pullea Klattas, jonka häpeämätön herkuista nautiskelu ja ylpeys omasta lihavasta kehosta tuntui nykyään oikein virkistävältä - kirjoista on yleensä vaikea löytää lihavaa henkilöä, jolle paino ei ole ongelma ja joka ei yritä laihtua - ja aiemmin lukihäiriönsä takia koulukiusattu ja tyhmänä pidetty Gilbert, jonka isä oli ensimmäisessä kirjassa alkoholisti mutta raitistui sarjan edetessä. Kirjassa on myös turkkilainen Ismet, ja pelkäsin hänen hahmonsa kirjassa olevan hoonoa rootsia vääntävä stereotyyppinen maahanmuuttaja (koska takakannen nuorten yhteiskuvassa hän esittelee itsensä sanomalla "Minä olla Ismet"), mutta älykäs Ismet suunnitteleekin lääkärin uraa ja vain jotkin idiomit ja harvinaisemmat sanat tuottavat hänelle enää ruotsin kielessä vaikeuksia.

Nuoret joutuvat kohtaamaan kirjassa ennakkoluuloja ja epämiellyttäviä ihmisiä ja joutuvat aina välillä hyvinkin vaarallisiin tilanteisiin, mutta selviävät niistä neuvokkuutensa, rohkeutensa, toistensa ja (ainakin sarjan ensimmäisessä osassa) myös puhtaan onnen avulla. Joskus kirjan tapahtumat ovat jopa hauskoja. Eli: realistinen, vauhdikas, ajoittain hauskakin ja erilaiset ihmiset hyväksyvä kirja, jonka henkilöt tuntuvat todellisilta.

Kirjan käännös on vähän outo, koska ruotsinkieliset sanonnat on siinä käännetty suoraan: Sieluni muuttuu vihreäksi ajatellessani, kuinka kelvoton rosvo mässäilee hulvattomasti teidän kovalla työllä ansaitsemillanne rahoilla (29); Ennemmin tosin tulee viikkoon seitsemän torstaita (38); Rauhoitu? Voiko ihminen rauhoittua, kun sosiaalialalla työskentelee mokomia keittojuureksia (75)... Yleensä ajatellaan, että sanonnoille pitäisi kääntäessä löytää omakielinen vastine, mutta nämä ruotsista käännetyt sanonnat tuntuivat lukiessa useimmiten piristäviltä, eivät häiritseviltä. Tai voihan olla, että nämä ovat kirjan henkilöiden omia puheenparsia eivätkä ruotsalaisia sanontoja. Tekstiä elävöittämässä kirjassa on mukana kuvia.

Toinen löytämäni kirja, Dale Carlsonin Arvoitukselliset ansat, taas ei vakuuttanut. Tapahtumapaikka, Kansas Yhdysvalloissa, oli siinä mukavan erilainen kuin yleensä (Kansasissa on kirjan mukaan metsiä ja kukkuloita eikä vain tasaista peltomaisemaa, kuten olen jostain syystä kuvitellut), kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja nuori sankaritar Jenny Dean oli aktiivinen, rohkea ja osaava. Sen tapahtumissa ei kuitenkaan ollut oikein mitään järkeä, ne tuntuivat tekemällä tehdyiltä, eivätkä henkilöt vaikuttaneet todellisilta. Melko ennalta-arvattava juoni hyppeli irrallisesta tapahtumasta toiseen ja perustui pseudotieteen (geenimanipulaation ja kloonaamisen - kirjan versiona nämä olivat pseudotiedettä) lisäksi yliluonnollisiin kykyihin, esimerkiksi muiden ihmisten ajatusten ja tekojen hallintaan sekä painovoiman voittamiseen ajatuksen voimalla.

Edit 9.4.22.

Olov Svedelid: Korttelijengi ja petkuttaja, 1994 (Betong-Rosorna och bedragaren, 1988, sarjan kahdeksas osa). Karisto. Suomentaja: Helinä Heikkonen. Päällys ja kuvitus: Eino Tepponen. 249 sivua.

Dale Carlson: Arvoitukselliset ansat, 1984 (The Mystery of the Hidden Trap, 1983). Jenny Dean -sarja 2. Otava. Suomentaja: Juhani Lindholm. Ei kannen tekijän nimeä. 128 sivua.

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonneen elokuvan arvoitus (The Clue on the Silver Screen, 1995)

Monilla on varmaan hyviä muistoja Neiti Etsivistä, mutta itse en jostain syystä lukenut niitä nuorena. Olen muistaakseni lukenut tätä ennen vain yhden, myös aikuisena, eikä se tehnyt tämän tapaan kovin suurta vaikutusta. Neiti Etsiviä (englanniksi Nancy Drew -sarja) on julkaistu reilusti yli sata (tämä on numero 123) vuodesta 1930 alkaen, ja Carolyn Keene on pseudonyymi kaikille niille kirjailijoille – laskujeni mukaan 12 – jotka ovat sarjaa kirjoittaneet.

Kirjan hyviä puolia: aktiivinen, rohkea, fiksu ja mukava päähenkilö Paula Drew (etunimi on muutettu suomalaisissa kirjoissa Nancysta Paulaksi), hyvät ystävät George ja Bess (molemmat tyttöjä), kiinnostava ympäristö (Martha's Vineyard -saari USA:n itärannikolla; kirja käy matkaoppaasta, koska tytöt käyvät saarella joka paikassa) ja kiinnostava aihe (elokuvafestivaalit ja mykkäfilmit; opin kirjasta jotain uutta mykkäfilmeistä, esimerkiksi sen että niihin voidaan jälkeenpäin lisätä ääni). Kirja oli sujuvaa ja helppoa luettavaa, ja käännöskin oli ihan kelvollinen.

Huonoja puolia sen sijaan oli se, että Paula, George ja Bess – luulin kirjojen sankareita teineiksi, mutta he ovatkin ilmeisesti jo aikuisia – eivät erotu luonteiltaan juuri ollenkaan toisistaan (muuten kuin siten, että Paula on aloitteellisin ja Bess on herkkusuu). Myös juoni oli töksähtelevä ja todella epälooginen. Juonesta: Paula ystävineen on tullut Martha's Vineyardiin elokuvafestivaaleille, joiden arvovieraaksi on kutsuttu mykän filmin legenda, jo noin 80-vuotias diivamainen, mutta inhimillinen ja teräväpäinen Velma Ford. Tämä oli esiintynyt 1920-luvun lopulla tapaturmaisesti kuolleen ohjaajasuuruuden Joseph Blockin elokuvissa, jonka teoksia festivaaleilla olisi tarkoitus näyttää, mutta jotka varastetaan ennen kuin tämä onnistuu (kirja sijoittuu 1980-luvulle eli julkaisuvuottaan aiemmaksi; filmit olivat siis filmirullia, eivät digitaalisia). Paula ystävineen alkaa selvittää asiaa.

Sitten niistä epäloogisuuksista. Monet kirjan juonenkäänteistä ja Paulan tutkimusten etenemissyistä perustuvat sattumalta tai salakuunnellessa kuultuihin keskustelun pätkiin, mitä ei voi pitää kovin vaikuttavana salapoliisityönä. Kirjassa on vähän väliä Paulan vahingoittamisyrityksiä (vain yhtä voi sanoa murhayritykseksi), joista on vaikea sanoa, mitä tarkoitusta nämä palvelevat niin rikollisen kuin lukijankaan kannalta. Ne alkavat jo ennen kuin juuri kukaan edes tietää Paulan tutkivan asiaa eikä rikollinen ole vielä missään vaarassa, vaan asettaa itsensä vaaraan tehdessään niitä. Niissä ei tunnu myöskään olevan mitään järkeä, koska ne ovat tuota yhtä muiden välissä olevaa murhayritystä lukuun ottamatta enemmänkin kiusantekoa (esim. lokkien usuttaminen nokkimaan Paulan kasvoja). Tuntuu siltä, että kirjoittaja on vain tahtonut ympätä mukaan tasaisin väliajoin enemmän tai vähemmän vaarallisia juttuja ja luoda näin väkisin jännitystä, mutta ei ole onnistunut tässä, koska tapahtumat eivät ole motivoituja.

Lisäksi Paula ja hänen ystävänsä haluavat varmuuden vuoksi selvittää yli 80-vuotiaan Velma Fordin alibin siltä varalta, että tämä olisi filmikeloja varastaessaan rynnännyt talon katolle iso filmikotelo kainalossaan, juossut Paulaa karkuun katon yli ja paloportaita pitkin maahan ja sitten maahan päästessään rymäyttänyt perässään maahan jäteastioita tielle. Myöhemmin he ovat kuitenkin sitä mieltä, että Velma Ford voidaan lokkihyökkäyksen yhteydessä jättää pois laskuista, koska hän ei pystyisi kiipeilemään katoilla. Paula on myös menossa kaksi kertaa tapaamaan yksin ihmistä, jonka epäilee olevan mahdollisesti syypää murhayritykseensä, vain sen takia että tämä käskee viestissään hänen tulla yksin. Poliisi ei mielestään voi tehdä mitään Velman hotellihuoneeseen tehdylle murrolle, koska näyttöä mistään rikoksesta ei ole (murtojälkiä ei löytynyt), vaikka Paula näki huoneessa sisääntunkeutujan. Ja kirjassa jätettiin oikean roiston epäileminen ilman mitään hyvää syytä loppuun asti, mikä sai minut epäilemään juuri häntä.

Voi olla, että muut Neiti Etsivät ovat parempia, koska sarjan sisällä on varmaan melko paljon vaihtelua. Oli tämänkin kirjan juonessa kuitenkin myös hyviä puolia: loppu oli nokkela, vaikka luulisin, että kulunut aika olisi tehnyt tehtävänsä tehokkaammin (herkät filmit tuskin olisivat säilyneet maassa 60 vuotta, varsinkin kun niiden kotelotkin olivat jo ruostuneet) (maalaa teksti näkyviin hiirellä). Kirja on myös hyvin visuaalinen, näin lukiessani koko ajan mielessäni jonkin Matlockin tai Murder, She Wrote -sarjan tapaisen televisiosarjan. Ja siihen nähden, että kustantajasyndikaatti antoi Wikipedian mukaan sarjan kirjoittajille vain hyvin pienen kertapalkkion kirjasta, kirja on varmaan ihan kohtalainen. Jos olisin lukenut näitä nuorena, epäloogisuudet eivät olisi ehkä häirinneet.

Anu Havian käännöksessä oli ainakin yksi huolimattomuusvirhe: sen mukaan saaren museossa oli intialaisia ruukkuja, joita oli käytetty ankeriaiden pyydystämiseen. Ihmettelin, miksi varhaiset amerikkalaiset olivat käyttäneet intialaisia ruukkuja, kun tajusin, että kyse oli intiaanien tekemistä ruukuista; alueella oli asunut intiaaneja. Kääntäjän työ on hankalaa: melkein koko kirja saattaa olla ihan kelvollisesti käännetty ja termit oikeita, ja sitten lukija tarttuu yhteen sanaan, mutta tällainen kyllä häiritsee. George on myös niin prototyyppinen pojan nimi, että olisi kiva, että kääntäjä olisi tuonut heti alussa selvästi esille, että kyseessä on tyttö, koska suomen kielessä sukupuoli ei ilmene persoonapronominista – Georgen sukupuoli selvisi minulle vasta 20-30 sivun jälkeen, vaikka siihen olikin joitakin viittauksia jo aiemmin.

Pentti Kareisen kansi on viehättävä, vaikkakin hieman sekava.

Kirjoja & kikatuksia -blogissa pidettiin tästä, ja kyllä tämä minunkin mielestäni oli kevyttä ja mukavaa luettavaa, vaikka valitinkin juonesta.

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonneen elokuvan arvoitus, 2008 (The Clue on the Silver Screen, 1995). Tammi, tamtam-sarja. Suomentaja Anu Havia. Kansi: Pentti Kareinen. 120 sivua.

Benoît Basco: Murtotulva (Mikin mysteerit 1), 1997

Tämä kirpparilöytö on aika erikoinen tapaus: Mikki-tarina, joka on kerrottu 92-sivuisena proosana, ei sarjakuvana. Tämä ei ole mitään auts! pum! kääk! -kirjoitusta, vaan sujuvaa tekstiä. En muista koskaan aiemmin nähneeni Disneyn sankareita suorasanaisessa tekstissä, mutta ehkä ne ovat vain menneet ohi.

Tämä oli itse asiassa yllättävän kiva kirja. Mikki menee tuuraamaan jalkansa telonutta Hessua putkiliikkeeseen huolimatta siitä, että hänellä ei ole mitään tietoa putkitöistä (kuten ei Hessullakaan). Tämä ei pomo Mutkalaa häiritse, vaan hän on asiaan vain tyytyväinen, ja parivaljakon rikkaisiin taloihin suuntautuvien työkeikkojen putkityötkin osoittautuvat melko kummallisiksi. Juuri näihin ökytaloihin tehdään murtoja, mutta kaikilla asianosaisilla on pitävät alibit, enkä keksinyt ratkaisua ennen loppua, vaikka roistot sinänsä olivat selvillä. Myös Minni on mukana aktiivisessa sivuroolissa. Kirjan henkilöhahmot ovat hauskoja ja sympaattisia ja rosvot varsin miellyttäviä – Mutkala siteeraa mahdollisesti virheettömästi "Viljami Säkinperän" yhtä näytelmää ja omaa muutenkin taiteellisia intressejä.

Kirjan lukemisen tekee helpoksi iso fontti ja kuvat muutaman sivun välein. Juonenkuljetus on sujuvaa ja loogista. Kirjan on saksankielisestä alkuteoksesta ”ranskankielisen version pohjalta suomeksi kertonut Viia Viitanen” – ehkä ajateltiin, että tällaisella ei niin korkeakirjallisella teoksella ei ole niin väliä, vaikkei käännetäkään suoraan alkuteoksesta? En huomannut käännöksessä (kerronnassa?) moitittavaa, vaikka välissä olikin yksi ylimääräinen kieli, ja Mutkala puhuu letkeää, juurevan kuuloista puhekieltä. Kuvat ovat Ulrich Schroederin käsialaa.

Tässä Mikin mysteerit -sarjassa on ilmestynyt ainakin kolme muutakin kirjaa. Blogeissakin on joskus puhuttu siitä, miten saataisiin (myös) pojat lukemaan, ja luulisi, että tällaiseen kirjaan tarttumiseen olisi aika matala kynnys, koska henkilöhahmot ovat varmasti kaikille tuttuja ja lukija voi olettaa, että tarinakin on kiinnostava.

Benoît Basco: Murtotulva (Mikin mysteerit 1), 2000 (Der erste Fall, 1997). Helsinki Media. Ranskankielisen version pohjalta suomeksi kertonut Viia Viitanen. Kuvat Ulrich Schroeder. 92 sivua.