Palvelustytön kirje Wihtori Peltosen kirjasta Kynäilijä (1900)

Kirjoitan tähän Wihtori Peltosen (eli Johannes Linnankosken) kirjoitusoppaassa Kynäilijä esimerkkinä olleen pitkän kirjeen, jossa nuori, elämäänsä oikein tyytyväinen savolainen palvelustyttö Aliina kertoo äidilleen oloistaan suuressa kaupungissa. Kirje on tietysti Peltosen eikä Aliinan käsialaa, mutta kuvaa kuitenkin aikansa tapoja, ihanteita, asenteita, huvituksia, seurustelua ja vähän ongelmiakin sekä opiskelua.

                                            Helsingissä 25 p. jouluk. 1899.

                    Rakas Äiti!

          Niinkuin muistatte, Äiti rakas, lupasin kotoa lähteissäni Teille piakkoin kirjoittaa. Kohta on kuitenkin kulunut jo kaksi kuukautta ja nyt vasta tartun kynään Teitä tervehtääkseni ja ilmoittaakseni voinnistani. Tämä laiminlyönti on ollut minun puoleltani hyvin pahasti tehty, sillä tuntien huolehtivan luonteenne ja sen hellyyden, millä aina olette lastenne askeleita seurannut, arvaan että olette minunkin suhteeni ollut hyvin huolissanne. Eikä ihme: yksinkertainen maalaistyttö Savon sydämestä lähtee outoihin oloihin, maailmankaupungin hyörinään ja pyörinään äidin vaalivan silmän alta.
          Mutta sitä voin heti Teille vakuuttaa, rakas Äiti, ettei ole mitään huolen syytä. Kaikki on mennyt paremmin kuin siellä kotona osasimme aavistaakaan.
          Mitä ensinnäkin palveluspaikkaani tulee, on se aivan harvinaisia. Herra on erittäin hyvä ja ystävällinen mies, puhuttelee aina niin kauniisti, jotta oikein hyvältä tuntuu. Hän on pankin virkamies ja on virkatoimissaan suurimman osan päivästä.
          Rouva taas on semmoinen, että niitä saa etsimällä etsiä. Hän nyt tietää kaikki, mitä talossa on, lakanasta parsineulaan asti. Eikä hän räiski ja roiski, niinkuin nimismiehen rouva siellä kotipitäjässä. Kyllä tässä meidän talossa jokainen tietää tehtävänsä, vaikka onkin piikoja yhtä paljo kuin nimismiehessä ja pappilassa yhteensä.
          Meitä näet on palvelijoita koko liuta: keittäjä, keittäjän apulainen, lapsenhoitaja ja minä, joka olen sisäkkönä. Ja hyvin me sovimme keskenämmekin. Toverini ovat kunnon tyttöjä. Keittäjä tosin on hiukan hienosteleva: laittelee hiuksensa päälaelle, niinkuin rouvilla on tapana, tuhraa hajuvettä vaatteisiinsa ja käy mielellään kaupungilla "promeneerailemassa" tai muuten huvittelemassa, kun vaan aikaa saa. Mutta kelpo tyttö hänkin on pohjaltaan.
          Enkä pidä ihmeenä että hän on huvituksiin mieltynyt. Sillä kyllä täällä on paljo semmoista, joka vetää puoleensa. On se elämä täällä toisenlaista kuin siellä Kaatamon perukoilla.
          Minäkin olen ollut joskus toisten mukana ulkosalla. Olisittepas vaan käynyt täällä museoissa, niin jo löisitte kahta kämmentä yhteen ja sanoisitte: "jopa jotakin!" Esim. yliopiston museossa on valaskalan luuranko, ja se on niin hirmuisen suuri, mitä lie 20 syltä pitkä, jotta olisi vaikka kymmenen Joonasta sen vatsaan mahtunut.
          Entäs sitte teaatterissa! Siellä vasta suu auki jää. Kaikki näytetään niinkuin elämässä tapahtuu. Annappas kun muutamassa kappaleessa - "Kuopion takana" taisi olla sen nimi - piikatyttö "hoasteli ihan sitä meijän puolen puhheen tyylii", jotta multa kesken kaiken pääsi hörä nauru.
          Sunnuntai-iltapäivät ovat sentään kaikkein hauskimmat. Silloin ollaan jäällä luisteluradalla tahi kelkkamäessä. Täällä kun näet lähettyvillä ei ole luonnonmäkeä, niin ovat lautatelineitten avulla laittaneet jäälle kelkkamäen. Sieltä sitten laskea hurautetaan alas niin että suhahtaa. Viisi penniä se heilaus maksaa kerralta.
          Siellä kelkkamäessähän minä tapasin sen Aholan Tanunkin. Se on nyt aliupseeri ja niin pulska ja kohtelias kuin suuret herrat, että kelpaisi varmaan vaikka rovastin nimipäiville. Tanu on hyvin kunnon poika; hänen kanssaan saattaa huoletta seurustella.
          Täällä näet täytyy nuoren tytön pitää silmänsä auki kenen kanssa seurustelee. Hyvin moni tyttö on täällä joutunut hunnikolle. Niinkuin sekin Mäkelän Tiina sieltä Valtimon kulmalta, jonka hyvin tunnette. Eipä surkeampaa, kun minä näin hänet eräänä iltana kadulla - humalassa. Huonoille jäljille on tyttöraukka joutunut. Mutta älkäähän tulko levottomaksi, Äiti kulta! Se asia riippuu ihmisestä itsestään. Täällä on kyllä paljo viettelyksiä, mutta joka tahtoo olla siveä ja kunniallinen tyttö, hänellä ei ole täällä suurempaa vaaraa kuin siellä Kaatamossakaan.
          Tekeepä mieleni sanoa että vielä enemmän täällä on tilaisuutta saada hyviä neuvoja kuin siellä kotipuolella, kun vaan tahtoo ottaa neuvosta vaarin. Täällä pidetään n. s. kansanopistokursseja, semmoisia illanviettoja, joissa oppineet miehet ja naiset puhuvat hyödyllistä ja opettavaista. Ja sitte lauletaan ja keskustellaan tarpeellisista asioista, niinkuin esim. kuinka tulee säästää palkat oman kodin perustamista varten tai vanhan päivän varaksi j. n. e.  Ette usko, Äiti hyvä, kuinka me väliin innostumme ja kuinka onnellinen ihminen saattaa olla hyvien ja viisasten ihmisten seurassa.
          Tämän lisäksi on vielä erittäin n. s. palvelijatarkurssit, joissa opetetaan kirjoittamaan, laskemaan j. n. e. ja joissa minäkin olen saanut käydä.
          Jo tästä näette kuinka hyvää huolta täällä pidetään palvelijoistakin. On oikein ihmeteltävää kuinka oppineet ihmiset pitävät palvelijaa vertaisenaan. Ei kukaan sano vain "piika" ja "piika", vaan nämä professorit ja korkeasti oppineet opettavat että me olemme yhtä hyviä isänmaan lapsia kuin hekin, kun vaan käyttäydymme kunniallisesti ja täytämme rehellisesti tehtävämme. Saatatte arvata miten hyvältä tämä meistä tuntuu ja mitenkä se aivan kuin antaa uutta halua ja uusia voimia.
          Olen nyt kertonut Teille, rakas Äiti, yhtä ja toista elämästäni täällä pääkaupungissa. Niinkuin näette, olen olooni hyvin tyytyväinen. Sanoitte lähteissäni: "pidä, lapseni, Jumala silmäisi edessä!" Ne sanat eivät ole koskaan unohtuneet, vaan olen tullut päivä päivältä yhä selvemmin niiden merkitystä käsittämään sekä huomaamaan että kun niin tekee, silloin seuraa onni ja tyytyväisyys ja levollisen omantunnon rauha. Vasta nyt olen tullut oikein käsittämään antamienne neuvojen suuren arvon elämän monimutkaisella polulla.
          Sanokaa terveisiä kaikille tuttaville. Muistelen usein maata pannessani teitä kaikkia ja erittäinkin Teitä, hellä Äitini. Voikaa hyvin ja antakaa Latolan Ellin kirjoittaa muutamia rivejä voimisistanne ja kotipuolen kuulumisista.

                    Oma tyttärenne

                         Aliina

Kirjeen sanamuodot ovat samat kuin kirjassa, esim. 'parsineula', 'paljo' ja 'sitte' ilman n-kirjainta.

Wihtori [Vihtori] Peltonen: Kynäilijä. Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä. Nuorisoseuroja, kansakoulun jatkokursseja ja itsekseen opiskelevia varten, 1900. Werner Söderström. 54 sivua. Kirje sivuilla 20-23.

Wihtori Peltonen: Kynäilijä. Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä, 1900

Halusin saada Kirjaimia-blogin sadan vuoden lukuhaasteeseen yhden kirjan myös 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, ja kirjoitusoppaita on yleensä hauska lukea. Alkusanojen mukaan aikana semmoisena, kuin nykyinen, jolloin kansan syvät rivit heräävät omintakeiseen kansalliseen ja yhteiskunnalliseen elämään ... miltei joka miehen tulisi olla jonkunvertainen kynäniekka. Peltonen oli sanomalehtimiehenä toimiessaan kuitenkin huomannut, että kirjoitustaito oli monella puutteellinen. Mutta sen ohessa olen havainnut kuinka harras, ellen sanoisi itsepintainen, kansanmiehen ja varsinkin sen nuorison pyrkimys on päästä kynäilytaidon omistajaksi ja kuinka suuria edellytyksiä kansa tässä suhteessa omaa. Peltonen toivoi kansantajuisen pienen oppaansa olevan ensiaskel kirjoittamisen opiskeluun ja olevan nuorten käytössä kursseilla, nuorisoseuroissa sekä itseopiskelun apuna kotona.

Kirja oli erilainen kuin odotin - siinä ei esimerkiksi ollut ollenkaan esimerkiksi oikeinkirjoitukseen liittyviä sääntöjä, vaan enemmänkin suuria, yleisiä teemoja. Ensiksi käsitellään sisällystä ja muotoa sekä niiden kauneutta ja sopusointuisuutta. Kirjoitukset jaetaan kolmeen pääryhmään: kertomuksiin, kuvauksiin ja tutkistelmiin, minkä jälkeen käsitellään ainesten keräämistä näihin sekä ainesten tarkastamista ja pohtimista.

Kolmannen luvun aiheena on kokoonpano: kirjoittajan tulee hallita aineksia eikä ainesten häntä, ja ainekset pitää järjestää hyvin, jotta niistä syntyisi ehyt ja luonteva kokonaisuus. Kirjassa on esimerkkinä maaseudulta kaupunkiin palvelukseen muuttaneen nuoren Aliinan äidilleen kirjoittama pitkä kirje (joka kuvasi hauskasti vuosisadan alun palvelijaelämää ja antoi siitä melkoisen positiivisen kuvan; nuori nainen teititteli kirjeessä äitiään) - ensin "sotkuisena, ilman suunnitelmaa kyhättynä sepustuksena", jossa koko teksti oli yhtenä kappaleena ja hyppelehti aiheesta toiseen, sitten "hyvin järjestettynä, suunnitelman mukaan laadittuna esityksenä", jossa teksti oli järjestetty loogisesti useisiin eri kappaleisiin. Tämän jälkeen kerrotaan tarkemmin jäsennysperiaatteista, johdannon, käsittelyn ja loppulauseen kirjoittamisesta sekä otsakkeen valinnasta.

Huolellinen jäsennys antaa esitykselle rungon, minkä jälkeen pidetään vaan huolta että ajatuksen lehvät liitetään taitavasti tämän rungon ympärille, mitä neljäs luku käsittelee: esityksen pitää olla asiallista ja arvokasta, selvää, lyhyttä ja reipasta. (Peltosen mukaan asiallisuutta haittaa se, että Suomen kansa, erittäinkin rahvas, on melkoisessa määrässä leikillisyyteen ja kokkapuheisuuteen taipuisa, mikä oli aika yllättävä mutta positiivinen näkemys suomalaisten melankolisuutta painottavien käsitysten rinnalla.)

Hyviltä kirjailijoilta kannattaa ottaa oppia, mutta "kirjallista näpistelyä" eli plagiaattia ei pidä harrastaa: Esityksen tulee aina olla itsenäistä ja omavaraista. Emme lainaa kirjailijoilta sanoja ja lauseita, vaan laajennamme näköalaamme sekä koetamme omistaa heidän ajatuksiaan ja taitoansa sanojen ja lauseiden käyttämisessä. (Rikon kyllä itse aika paljon tätä periaatetta vastaan tässä bloggauksessa, mutta erotan kuitenkin selvästi Peltosen ja oman tekstini.)

Luvussa käsitellään hauskasti myös eri esitystapoja eli tyylejä - vakava ja arvokas, leikkisä, ponteva, lämmin ja myötätuntoinen, vieno ja runollinen, lyhyt ja terävä, pureva ja ivallinen sekä kuvaannollinen - ja annetaan niistä lyhyet mutta havainnolliset esimerkit. Sitten annetaan joitakin esimerkkejä vältettävistä sanatyypeistä tai kirjoitustavoista. Tämän jälkeen kerrotaan 12 "somistuskeinosta" eli kielikuvasta, joilla voi lisätä esitystavan viehättäväisyyttä, elävyyttä ja sattuvaisuutta sekä kielen sointuisuutta.

Kuten näkyy, monet kirjan aiheet ja usein myös ohjeet ovat tuttuja myös nykyisistä (asiatekstin) kirjoitusoppaista. Pieneen kirjaan mahtuu paljon asiaa, ja monesti tuntuu että aiheita olisi voitu käsitellä paljon pidempäänkin. Kirjanen on kirjoitettu lämmöllä, elävästi ja helposti ymmärrettävästi. Teksti ei ole missään kohdassa kuivaa, vaan se etenee soljuvasti. Peltonen havainnollistaa tekstiä monin eri tavoin ja vertaa kirjoittamista kansanihmisille tuttuihin asioihin, kuten musiikkiin, rakennusten suunnitteluun tai jäsennysperiaatteista puhuessaan ison maatalon asuin- ja talousrakennusten luokitteluun. Kirjan asenne on kannustava ja rohkaiseva: Jokainen huolella suoritettu yritys, vaikkapa se ei sillä kertaa täydelleen onnistuisikaan, on edistysaskel. Edistyminen taas varmistaa pyrkimystämme ja selventää päämaaliamme, kunnes meistä vähitellen varttuu pystyvä kynäilijä.

Kirjan luettuani huomasin, että Vihtori Peltonen oli Laulu tulipunaisesta kukasta -romaanin kirjoittajan Johannes Linnankosken oikea nimi (täytyy sanoa, että Johannes Linnankoski kuulostaa paljon romanttisemmalta kuin Vihtori Peltonen). Ei siis ihme, että kirjaa oli mukava lukea, koska sen on kirjoittanut niin taitava kirjailija - olen lukenut tuon Linnankosken tunnetuimman romaanin vain lyhennettynä versiona, mutta ainakin siitä pidin.

Älä tee itseäsi syypääksi huolimattomuuteen, vaan kohtele kirjoja hyvin. Näissä ohjeissa ei ollut kehotusta ilmoittaa kirjastonhoitajalle mahdollisista tarttuvista taudeista kotona, kuten monissa myöhemmissä. Lainaussäännöt ovat monessa kohdassa samanlaisia kuin nykyäänkin, mutta onneksi nykyään saa lainata enemmän kuin kaksi kirjaa kerralla. Ja onneksi kirjaa itseään ei ollut kirjoitettu fraktuuralla, vaan tavallisilla nykykirjaimilla.

Edit 21.4.24 (lisätty linkki Aliinan kirjeeseen).

Wihtori [Vihtori] Peltonen: Kynäilijä. Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä. Nuorisoseuroja, kansakoulun jatkokursseja ja itsekseen opiskelevia varten, 1900. Werner Söderström. 54 sivua.