Maija Åkerman-Tudeer: Vaalea ihanteeni, 1951 (Det blonda idealet, 1925)

Stiina on Viipurin ruotsinkielisessä yhteiskoulussa opiskeleva, kirjan alussa 17-vuotias, ylioppilaslakkia tavoitteleva, iloinen, omapäinen ja elämässään hyvin viihtyvä neitokainen, joka kertoo päiväkirjassa elämänsä tapahtumista. Isä on asianajaja ja muuttaa myöhemmin perheensä kanssa Helsinkiin oikeusneuvoksen työn takia ja äiti on vain harvoin kotona, koska hän osallistuu niin aktiivisesti kaikenlaisiin toimikuntiin ym.

Stiinan päiväkirjassa vilahtelee jatkuvasti enemmän tai vähemmän Kurre eli Kurt, joka on 10 kuukautta Stiinaa nuorempi ja on ollut hänen ystävänsä ja koulukaverinsa lapsesta asti. Vaikka Stiinalla on myös hyviä tyttökavereita, Kurre on Stiinan paras kaveri: he puhuvat kaikesta, tekevät asioita yhdessä ja nauravat paljon. Kun ylioppilastutkinto on suoritettu Viipurissa, Stiina ja Kurre muuttavat Helsinkiin opiskelemaan yliopistossa (Stiina kieliä, ainakin latinaa, mutta laiskasti, Kurre isänsä tavoin lääketiedettä, ahkerasti) ja huomaavat vihdoin rakastavansa toisiaan (lukija on odottanut tätä kirjan alusta asti, koska Stiina puhuu Kurresta jatkuvasti ja on onneton, jos ei tapaa tätä).

Stiina on ”perinaisellinen” ja vähän tyhjäpäinen, mutta aikoo kyllä hankkia itselleen koulutuksen ja ammatin opettajana, Kurre taas ”miehekkään” omanarvontuntoinen, ahkera, rohkea ja fiksu. Tumma Kurt ei ole Stiinan ”vaalea ihanne”, unelma jota hän ei vielä tunne mutta josta hän haaveilee, mutta kuten sanottu, ei ole yllätys, että Stiina ja Kurt päätyvät kirjan loppupuolella yhteen - lukija on koko ajan odottanut, milloin Stiina tajuaa asian itse.

Kirjan lopussa on yllätys, joka muuttaa sen aivan toisenlaiseksi (maalaa teksti hiirellä näkyviin, jos haluat lukea ison juonipaljastuksen): vain kolmen(?) kuukauden kihlausajan jälkeen Kurt kuolee umpisuolentulehdukseen. Tämä on kirjassa todellinen järkytys, koska se on niin odottamatonta ja tulee myös lukijalle iskuna: Stiina ja Kurt ovat tuntuneet niin onnellisilta ja he sopivat niin hyvin yhteen. Stiina ei pitkään aikaan halua enää elää, ajattelee elämänsä olevan ohi ja pitävän enää sisällään vain tyhjää opetustyötä. Hän alkaa vasta hyvin hitaasti herätä henkiin, ja kirjan loppu on onneksi valoisa. Kirja kuvaa Stiinan murhetta vähäeleisesti, mutta aidosti ja koskettavasti.

Kirja on keveästi, elävästi ja sujuvasti kirjoitettu - myös suomenkielisenä - mutta minusta se oli varsinkin alussa vähän tylsän ja tyhjänpäiväisen tuntuinen, ja minun oli aina välillä vaikea ymmärtää kirjan hauskaksi tarkoitettua dialogia tai tarinointia. Kirjassa puhuttiin muutaman kerran kasveista niiden tieteellisillä nimillä, mikä on aika erikoista nuortenkirjassa (esim. ”Kurre antoi minulle Primula vulgariksen”, ei todellinen esimerkki mutta jotain tuollaista) ja kirjassa oli myös kohtalaisen paljon sitaatteja, mitä Stiina itsekin kommentoi: Olen aina ollut huomaavinani, että on vaarallista ilmaista [äidinkielen aineissa] omia ajatuksiaan (s. 85).

Kirja oli sukupuoliasenteiltaan harmillisen konservatiivinen: siinä ärsyttivät varsin paljon sen lukuisat viittaukset siihen, että naiset ovat tavalla tai toisella tyhmempiä tai huonompia kuin miehet. Esimerkkejä: Yksi kirjallisuushistorian kirjassa mainituista kirjailijoista oli nainen, mutta mitäpä hänestä, koska naisia ei ollut teoksessa mainittu useampia: Dalin sivuutetaan, "Sureva turturikyyhkynen", rouva Nordenflycht samoin, sillä "yks' tyttö poikain pariss' on kuin vanha varis". (46) Nainen on heikko. Päiväkirjani, sen tunnet jo omasta kokemuksestasi! (166) Kirjassa oli kuitenkin hyviäkin puolia: se antoi kuvan lukio-opiskelusta ja vähän yliopisto-opinnoistakin sata vuotta sitten, Stiinan ja Kurren lapsuudesta asti kestänyt ystävyys oli kirjassa mukava piirre, kirja ei ole tekopyhä tai hurskasteleva, ja Viipuri ja perheen kesäpaikka Antrea kirjan alkupuolen ympäristöinä olivat kivoja ja erikoisia. Loppua kohti kirja myös parani.

Polttareita vietettiin sata vuotta sitten aika eri tavalla kuin nykyään:

Eilen me vietimme, toisin sanoen ne luokan tytöt, jotka sattuivat olemaan kaupungissa, Elsan polterabendia meillä. Vihkiäisethän ovat vasta huomenna, mutta kun luutnantin polterabend vietettiin jo eilen, ”ettei hän olisi liian väsynyt häissä”, niinkuin joku on kielinyt Kurrelle, täytyi meidänkin viettää se samaan aikaan. Meidän juhlimisemme oli hyvin siivoa. Ainoa viittaus, joka tehtiin, oli, että siihen ihanaan, punaiseen ruusuun, joka pantiin Elsan lautasen viereen, olimme asettaneet kaksi pientä kapalovauvanukkea. Primavera piti puheen toivottaen nuorelle parille Herran siunausta, ja sitten me lauloimme, ja meillä oli oikein kodikas hetki. Itse asiassa kaikki oli hiukkasen haikeamielistä: menetänhän parhaan ystävättäreni. (s. 123-124)

Pikkujouluissa meno oli villimpää:

Täällä tädin luona vietimme eilen pikkujoulua ja sitten valvoimme koko yön valmistaaksemme joululahjoja, mutta sen laita oli vähän niin ja näin, sillä enimmäkseen me juttelimme ja joimme kahvia – kolme kertaa! Ja sitten minä esitin alushameisillani ja sukkasillani plastillisen tanssin Maggie Gripenbergin malliin muitten hyräillessä Chopinin surumarssia, kunnes he olivat pakahtua. Sohvi suoritti galoppadin, ja sitten me teimme pilaa Posliinimaalauksesta [nuori nainen, joka opetteli posliininmaalausta], jonka eräs teknillisen korkeakoulun ylioppilas oli viikkoa aikaisemmin kutsunut tanssiaisiin, ja ylioppilaan piti tulla hakemaan hänet ja Posliinimaalaus istui kaikessa prameudessaan odottamassa ritaria, joka ei milloinkaan saapunut! Posliinimaalaus ei muistanut hänen nimeään eikä ollut aivan varma, oliko hän maininnut tälle edes osoitettaan. Lohdutimme häntä sillä, että ”miehiä täys, paha kyllä, on maa”. (152-153)

Kirjassa ei mainita suomentajan nimeä (eikä kyllä sitäkään, että alkuteos oli ruotsinkielinen). Ajattelin tämän ensin johtuvan välinpitämättömyydestä, mutta ehkä kääntäjä oli Maija Åkerman-Tudeer itse, koska suomentajat on yleensä merkitty vanhoihinkin kirjoihin (toisin kuin kansikuvien tekijät) ja koska Åkerman-Tudeer kirjoitti Wikipedian mukaan myös suomeksi. Stiinan ylioppilaslakki(?) on kirjan kannessa nykynäkökulmasta jännittävästi musta.

Maija Åkerman-Tudeer: Vaalea ihanteeni, 1951 (toinen painos, ensimmäinen painos 1926, alkuteos Det blonda idealet, 1925 - tiedot netistä). Otava, Tyttöjen kirjasto -sarja. Suomentajan nimeä ei kerrottu (Maija Åkerman-Tudeer?). Kansikuvan tekijää ei kerrottu. 244 sivua.

Lisa Högelin: Rajuilma uhkaa. Kertomus tytöille (1937)

Pohjoisruotsalaisen lukiolaistyttö Birgit Tönnesin elämässä on lähes kaikki hyvin: hänen liikemiesisänsä on rikas ja menestynyt, koti on suuri ja hieno, äiti on viehättävä ja nuorekas, vaikka vain harvoin kotona, vanhemmat ovat mukavia, ja Birgit itse on kaunis, suosittu ja hyväpäinen, vaikka huvittelu kiinnostaakin häntä paljon koulutehtäviä enemmän. Sitten kaikki romahtaa: nuorten talviretken aikana isän liikehuoneisto ja sen tavarat palavat, ja mikä pahinta, isä joutuu syytetyksi vakuutuspetoksesta ja tuomituksi vankilaan. Birgit ja hänen äitinsä ovat ainoita, jotka enää uskovat rakkaan isän syyttömyyteen - veli Torstenkin ajattelee tämän olevan syyllinen.

Birgit päätyy "köyhäksi sukulaiseksi" isän liikekumppanin, ulkonaisesti hurmaavan Carl-sedän ikävän perheen luokse Tukholmaan suorittamaan lukion loppuun. Nyt hänen asenteensa koulunkäyntiin on muuttunut täysin: hän on päättänyt suorittaa ylioppilastutkintonsa loistavasti opiskellakseen lakitiedettä ja tullakseen asianajajaksi. Hänen vain täytyi koettaa "tulla joksikin" - tulevaisuutensa vuoksi, ja hän tahtoi sitä itsekin - isän tähden ja voidakseen ryhtyä taisteluun sitä vääryyttä vastaan, jota maailma oli täynnä (74). Hänellä on myös omat epäilyksensä Carl-setää kohtaan, josta hän ei ole koskaan oikein pitänyt. Hän on päättänyt tehdä kaikkensa puhdistaakseen isänsä maineen, ja tässä häntä auttaa vanha luotettava ystävä Kurt.

Kirja on julkaistu "Seikkailukirjasto"-sarjassa, joten odotin aika kevyttä, dekkarimaista, juonivetoista kirjaa. Tässä kirjassa varsinaista rikoksen selvittelyä on kuitenkin aika vähän, ja vaikka juoni on selkeä, se antaa enemmänkin puitteet Birgitin kehityskertomukselle pinnallisesta ja huvittelunhaluisesta, joskin asioita pohtivasta nuoresta tytöstä elämäänsä ja tulevaisuuteensa vakavasti suhtautuvaksi, päämäärätietoiseksi nuoreksi naiseksi. Isän joutuessa vankilaan Birgit käy läpi todellisen kriisin ja hänen täytyy oppia selviämään, kun maailma ja ihmiset ympärillä näyttävät muuttuneen toisiksi kuin aikaisemmin, ja ennen kaikkea kun hänen oma suhtautumisensa asioihin ja muihin ihmisiin on muuttunut - elämä ei olekaan niin aurinkoista kuin miksi hän on sitä aiemmin luullut. Onneksi Kurt tukee häntä koko ajan.

Kirjan eri muodoissa toistuvana pohjateemana on pinta ja sen alla oleva todellisuus. Siinä puhutaan myös vakavista asioista: Birgit esimerkiksi tapaa talviyönä onnelliseksi luulemansa viisilapsisen perheen äidin ja pienet lapset palelevina ja onnettomina talonsa puutarhassa, kun humalainen notaari-isä on taas kerran pelottanut heidät ulos. Ajalle tyypillisesti perheen äiti sanoo, että "tällainen täytyy kestää yksin, että sen  t a h t o o  pitää omana tietonaan. Ei, ei voi tehdä mitään" (64), ja Birgit ymmärtää hyvin. Onneksi nykyään asiaan suhtaudutaan toisin - perheväkivallasta pitää kertoa ja se pitää tuoda esiin, jotta asiat voivat muuttua paremmiksi.

Kirja ei kuitenkaan kokonaisuutena ole raskas tai synkkä, ja siinä on mukavaa ajankuvaa - esimerkiksi tuo nuorten talviretki. Erilaiset tapahtumat vaihtelevat Birgitin pohdintojen kanssa, ja lopussa päästään enemmän siihen rikoksen selvittelyynkin. Ihan mielenkiintoinen kirja, joka selviää myös Ariel-testistä.

Ruotsalainen Lisa Högelin (1896-1980) oli hyvin tuottelias kirjailija: hän on Wikipedian listan mukaan kirjoittanut vuosina 1935-1960 yli 40 nuortenkirjaa. Aino on kirjoittanut Högelinin kirjoista Kaisa pukeutuu pojaksi ja Tallholman Kirsti. Jälkimmäisestä hän sanoo, että kirjan kerronta lähentelee jopa aikuisille suunnattua psykologista novellia, mikä pätee ajoittain myös Birgitin tarinaan.

Lisa Högelin: Rajuilma uhkaa. Kertomus tytöille, 1939. Kirjassa ei ole alkuteoksen nimeä, mutta se on varmastikin Ett oväder drar förbi: Roman för unga flickor, 1937. Satakunnan kirjateollisuus Oy, Seikkailukirjasto No 11. Suomentaja: Hilkka Hannula. Kannen tekijää ei kerrottu. 143 sivua.

Tarja ja Timo Sinervo (toim.): Tuulien Nousuun. Nuoruuden lauluja, 1996

En ole pitkään aikaan lukenut runoja, ja suhtauduin kirjaan vähän ennakkoluuloisesti. Sadan vuoden takaisia suomalaisia runoilijoita - Uuno Kailas, Eino Leino, Kaarlo Sarkia, Edith Södergran ja Katri Vala - joita en ketään ole lukenut kovin paljon, vaikka Södergranista pidänkin.

Kirjan runoilijat puhuivat minulle kuitenkin vuosikymmenien takaa tuoreina, intohimoisina, rohkeina, uhmakkaina ja aitoina. Vaikka runojen ikä näkyi, ne tuntuivat kuitenkin yllättävän eläviltä, kun niihin suhtautui avoimesti, ja niitä oli helppo ymmärtää. Niissä oli herkkyyttä ja halua ottaa elämä vastaan ja kokea se sellaisena kuin se on, iloineen ja kipuineen kaikkineen. Niissä oli myös ehdottomuutta ja luottamusta omaan itseen ja omiin tunteisiin.

Edith Södergran oli taas omaa luokkaansa. Kaarlo Sarkian runoja en ole muistaakseni lukenut koskaan ennen, mutta pidin hänestäkin. Tässä näyte jokaiselta, vaikka kirja onkin kokonaisuutena vaikuttavampi, kun runot puhuvat keskenään. Eri runoilijoiden runot ovat kirjassa sekaisin, ja toimittajat ovat ryhmitelleet runot kolmeen kokonaisuuteen.

Itsensä etsijä

Koskena kohista,
lampena levätä,
merenä myrskytä,
pilvinä piristä
kohtalo itsensä etsijän on -
syöksyä, haihtua aurinkohon.

Eino Leino 

 

 

Matkaan, veljeni, loiton
määräsi nähden!
Ihmisen ylpein arpa:
tietäen turhaksi voiton
taistella turhan tähden.

Kauneus, untemme sisar,
on opas meillä:
laulaen kuoleva joutsen,
lehdellä kasteen pisar,
myös tomu kultainen teillä.

Uuno Kailas

Älä elämää pelkää

        Älä elämää pelkää,
        älä sen kauneutta kiellä.
        Suo sen tupaasi tulla
        tai jos liettä ei sulla,
        sitä vastaan käy tiellä,
        älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

        Kuin lintu lennä,
        älä viipyen menneen raunioilla
        nykyhetkeä häädä.
        Suo jääneen jäädä,
        suo olleen haudassa olla,
        tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

        Älä koskaan sano:
        "Tämä on iäti minun."
        Elon maljasta juovu,
        taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
        On maailman rikkaus sinun,
        kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

Kaarlo Sarkia

Sataa, sataa

Sataa, sataa ylleni tulvimalla.
- - -
Niin vähästä en särje vielä sydäntäni.
Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni
     niinkuin kylmät viimat.
Olen itse myötäkäyminen. Otsallani
     on kirjoitettuna:
aurinko ei voi itkeä hetkeäkään.
Se joka tahtoo tappaa auringon,
     ojentakoon aseensa,
hän näkee väkevämpänsä.

Edith Södergran

Kesä

On ranta sateentuore,
lehdet pirskottavat tuoksuaan,
läikkyy silkki veden
läpi aurinkoisen sydämen.
Kyllin olet kuunnellut
talven ääniä pimeinä öinä.
Olet kiusatun väsynyt varjo.
Tässä on kesän ateria
kaikkien aistien janoon ja nälkään.
Syö auringon leipää,
juo huolettomuuden purosta,
ajelehdi vesilinnun lailla
ajattomuuden kuullossa,
ahmi, kunnes uuvut
itämisen horteeseen
tuntien vain siemenen ahtaan kaipuun
kasvaa, kukkia, kantaa syksyyn
väkevää hedelmää!

Katri Vala

 

 

Maa jota ei ole

Ikävöin maahan jota ei ole,
sillä kaikkea mikä on,
olen väsynyt himoamaan.
Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin
maasta jota ei ole.
Maasta, jossa kaikki toiveemme
täyttyvät ihmeellisesti,
maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,
maasta, jossa vilvoitamme
raadeltuja otsiamme
kuun kasteessa.

Elämäni oli kuuma harha.
Mutta yhden olen löytänyt ja yhden
olen totisesti voittanut -
tien maahan jota ei ole.

Maassa jota ei ole
kulkee rakastettuni, otsallansa
sädehtivä kruunu.
Ken on rakastettuni? Yö on pimeä
ja tähdet vapisevat vastaukseksi.

Ken on rakastettuni? Mikä on hänen nimensä?
Taivaat kaartuvat korkeammiksi,
ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin
vastausta tietämättä.
Mutta ihmislapsi
ei ole mitään muuta kuin varmuus.
Ja se kohottaa kätensä
kaikkia taivaita korkeammalle.
Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat
ja aina olet rakastava.

Edith Södergran 

 

Tarja ja Timo Sinervo (toim.): Tuulien Nousuun. Nuoruuden lauluja, 1996. Kirjapaja. Edith Södergranin runojen suomennokset Uuno Kailas. Ulkoasu: Petri Kovács. 83 sivua.

Annika Luther: De sista entusiasterna, 2019

Luin kymmenisen vuotta sitten suomenruotsalaisen Annika Lutherin hienon nuortenkirjan Kodittomien kaupunki, joka on jäänyt mieleen haikeana mutta kauniina ja kiinnostavana ilmastonmuutosdystopiana veden valtaamasta, pääasiassa intialaisten ja kiinalaisten asuttamasta Helsingistä.

Annika Luther on biologi, ja nyt lukemani kirja käsittelee influenssan tapaista epidemiaa, joka sairastuttaa ja tappaa ihmisiä. Antibiootit eivät tehoa jälkitauteihin. Päiväkodit, koulut ja yliopistot suljetaan ja eri lääkefirmat etsivät kuumeisesti parannuskeinoa. Kirja on julkaistu vuonna 2019, joten se on hämmästyttävästi kirjoitettu ennen korona-aikaa.

Kirjan (anti)sankari on juro ja sosiaalisesti taitamaton viisikymppinen Marius Lindholm, joka on tehnyt Helsingin yliopistossa Viikissä bakteeritutkimusta jo vuosikymmeniä. Kun menestynyt kollega kuolee vessassa tautikohtaukseen, viime tinkaan jäänyt apurahahakemus jää tekemättä ja Marius joutuu työttömäksi. Hän paikkailee perheensä taloutta bakteereita, viruksia ja tauteja käsittelevillä lehtikolumneilla, mutta rahat eivät tahdo riittää. Sen takia tuntuukin onnenpotkulta, kun ison lääkeyrityksen rekrytoija pestaa hänet suurella rahalla etsimään lääkettä tautiin.

Lopulta Marius päätyy kuitenkin tekemään salaista lääketutkimusta tyhjän Viikin kellarilaboratorioon yhdessä hyvien ystäviensä ja tutkijakollegoidensa Helmin ja Amirin kanssa. Heidän tavoittelemansa ratkaisu liittyy ulosteisiin eli terveeseen bakteeriflooraan ja olisi onnistuessaan helppo ja halpa lääke ilman antibioottien haittavaikutuksia, varsinkin kun bakteeriresistenssi antibiooteille kasvaa koko ajan ja ne menettävät yhä enemmän tehoaan (myös reaalimaailmassa). Samalla hän yrittää tasapainotella rakastamansa perheen - kirjastonhoitaja Agneksen, 18-vuotiaan Argentiinassa vietetyn vaihto-oppilasvuoden jälkeen kotiin palanneen vieraalta ja häntä kohtaan vihamieliseltä tuntuvan Sacke-pojan ja päiväkoti-ikäisen Soffis-tytön - tarpeiden ja tunteiden kanssa. Agnes ja perhe ovat Mariukselle hyvin tärkeitä, mutta hänen on joskus vaikea sovittaa elämäänsä yhteen heidän kanssaan.

Kirjassa puhutaan paljon bakteereista ja taudeista, mikä saattaa lukijasta riippuen tuntua infodumppaukselta tai mielenkiintoiselta, minusta jälkimmäiseltä. Siinä puhutaan myös yliopistoista ja niiden kurjistamisesta, lääkefirmoista ja tutkimuksesta. Kirjan nimen "viimeiset entusiastit" ovat Marius, Helmi ja iranilainen Amir, jotka tekevät tutkimusta rakkaudesta tieteeseen (ja bakteereihin) ja halusta auttaa ihmisiä, eivät rahasta. Heille tutkimus ei ole sielutonta sääntöjen sitomaa tuntityötä, vaan jotain paljon suurempaa ja tärkeämpää.

Pidin kirjan aiheesta, teemoista, kirjoitustyylistä ja henkilöistä ja se oli hyvin kirjoitettu. Minua alkoivat siinä kuitenkin häiritä ja ärsyttää yhä enemmän Mariuksen toistuvat ajatukset siitä, miten vähän hänellä on rahaa ja miten köyhä hän on. Tämä alkaa alun työttömäksi jäämisestä, jatkuu läpi kirjan, ja kirjan lopussa Marius ajattelee taas olevansa "köyhä kuin kirkonrotta", kun talon katon korjaukseenkin on mennyt rahaa. Hänellä on kuitenkin työssäkäyvä vaimo, lääkefirmassa muutaman kuukauden työskennellessään hän tienaa muistaakseni viisi kertaa enemmän kuin tutkijana, ja perheellä on oma Agneksen isoisän rakentama omakotitalo.

Onko perheellä ravinteikasta ruokaa? On. Onko heillä asunto? On, oma kaksikerroksinen omakotitalo Herttoniemessä (ei esimerkiksi vuokrayksiö Kalliossa). Pääsevätkö he tarvittaessa lääkäriin? Todennäköisesti, vaikka tässä voikin olla joitakin ongelmia. Onko heillä vaatteita? On. Onko heillä varaa lämmittää kotiaan ja maksaa välttämättömät laskut? On. Silloin he eivät ole köyhiä kuin kirkonrotat, ja koska heillä on rahaa yli tämänkin (Agneksen ja Sacken palkat ja Mariuksen pieni työttömyysturvaraha), he eivät ole edes köyhiä.

Onko Mariuksella rahaa Sacken autokouluun? Ei, mutta tämä ei ole akuutti tai edes välttämätön meno (Marius on elänyt viisikymppiseksi ilman ajokorttia). Enkä ymmärrä miksi perheellä ei ole rahaa siihen. Okei, kirjastonhoitajan ja apurahatutkijan palkat eivät varmastikaan ole päätähuimaavia mutteivät nälkäpalkkojakaan. Agnes ja Marius ovat molemmat olleet vakituisessa työssä jo 20-30 vuotta, eivätkä pojan autokoulu tai katon korjaus ole varsinaisesti yllättäviä kuluja. Luulisi, että he olisivat säästäneet jotain vuosien varrella. Eikä Marius ole perheen ainoa ansaitsija (kuten kirjan tekstistä voisi päätellä), vaan Agnes käy koko ajan töissä ja Sackekin saa töitä Suomeen tultuaan, eli perheellä on koko ajan palkkatuloja.

Tämä henkilökohtaisista syistä johtuva ärsytys vei jonkin verran huomiotani pois kirjan pääteemoista, mutta pidin silti kirjasta ja pidän Annika Lutherista kirjailijana.

Helmet-haaste 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta.

Edit 10.11.24.

Annika Luther: De sista entusiasterna, 2019. Schildts & Söderströms. Kansi ja taitto: Otto Donner. 282 sivua.

Harald Kratschmer: Kotikomposti (2000)

Kompostointi on minulle itsestään selvää, koska se on mainio tapa kierrättää ravinteita ja saada maanparannusainetta puutarhaan ja koska myös lapsuudenkodissani kompostoitiin. Kokonainen kirja kompostoinnista kuulostaa kuitenkin liialliselta, eikä asia olekaan näin: vain noin kolmannes tästä kirjasta käsittelee kompostin rakentamista, hoitoa, käyttöä ja erilaisia kompostointitapoja.

Kompostoinnin lisäksi kirjassa käsitellään myös kateviljelyä, kasvien ravinteiden tarvetta, viherlannoitusta, maaperää sekä vuoroviljelyä, mikä teki siitä minulle oikein mielenkiintoisen, koska varsinkin viherlannoitus oli minulle aika uusi asia enkä ole itse koskaan kokeillut sitä puutarhassa. Kateviljelystä tiesin ennestäänkin jotain, mutta tästä kirjasta sai paljon lisätietoa asiasta ja lisäksi innostusta - tämä on sellainen puutarhakirja, että se saa sormet syyhyämään ja toivomaan, että voisi työntää ne multaan ja kokeilla kirjan ehdotuksia. Kratschmer tosin olettaa lukijan olevan innokas vihannestarhuri, jollainen itse en ole, mutta kirjan periaatteet toimivat varmasti kaikessa viljelyssä.

Koko kirjassa noudatetaan luomuviljelyn periaatteita. Käytetään esimerkiksi hyväksi luonnon omia tapoja tuottaa typpeä (hernekasvit ja muutkin typensitojat) ja kierrättää myös muita ravinteita, niin ettei teollisia lannoitteita tarvita. Hyvin suurta osaa maapallon viljelysmaista uhkaa eroosio, mikä on todella huolestuttavaa, ja mikä liittyy teollisten lannoitteiden käyttöön ja maan kääntämiseen eli toistuvaan paljastamiseen. Maan ei pitäisi koskaan olla paljaana, koska silloin se joutuu alttiiksi suurille lämpötilan vaihteluille, tuulille ja sateille ja siis eroosiolle. Luomuviljely taas suojaa maaperää ja vesistöjä: se tuottaa humusta, hyvä maaperä sitoo vettä ja ravinteita, joita luomuviljelyssä huuhtoutuu muutenkin vähemmän kuin teollisesti lannoitettaessa, ja typpeä ja muita ravinteita karkaa näin vähemmän rehevöittämään vesistöjä.

Vuoden 1850 jälkeen Britannian hedelmällisestä ruokamultakerroksesta on kadonnut 84 prosenttia, ja maaperän eroosio jatkuu noin 1-3 senttimetrin vuosivauhdilla. Kun otetaan huomioon, että maaperän pintakerrosten muodostuminen voi kestää satoja vuosia, ei tällainen katoaminen ole kestävää. [Iso-Britannian Committee on Climate Changen (CCC) mukauttamiskomitean puheenjohtaja lordi] Krebs on varoittanut, että Itä-Englannin hedelmällisin ruokamultakerros, jossa viljellään 25 prosenttia koko maan perunoista ja 30 prosenttia vihanneksista, voi hävitä yhden sukupolven aikana. ... CCC:n mukaan tehomaatalous on suoraan vastuussa ongelmasta ja toteaa raportissaan, että "syvä kyntö, lyhyt viljelykierto ja paljaat pellot" johtavat tuulten ja rankkasateiden aiheuttamaan maaperän eroosioon. (Philip Lymbery: Dead Zone. Mihin villi luonto katosi? s. 313) Maaperän huonontuminen vähentää siis tuottavuutta samaan aikaan kun maapallon väestö kasvaa, mutta maan laatua pystyy kuitenkin onneksi parantamaan hyvillä viljelykäytännöillä.

Kratschmer luettelee pitkän listan kateviljelyn etuja (s. 43-48). Kate suojaa maata tuulelta (joka mm. kuivattaa ja kuorettaa maata ja vie sitä mennessään), auringon valolta, kuumuudelta ja haihdunnalta sekä sadevedeltä. Sadepisaroiden läpimitta voi olla jopa 7 mm ja ne iskeytyvät maahan kahdeksan metrin sekuntinopeudella (28 km/h), eli ei ole ihme, että ne voivat tiivistää tai liejuttaa maan tai viedä sitä mukanaan. Katteen alla myös maan lämpötila säilyy paljon tasaisempana kuin muuten, mikä taas on hyväksi kasveille ja niiden juurille, ja kate pidentää kasvukautta suojaamalla ensimmäisiltä pakkasilta. Lämmön säilyminen maassa paremmin myös öisin hyödyttää maaperäeliöitä. Kastemadot saavat orgaanisesta katteesta itselleen runsaan ruokapöydän ja palkitsevat viljelijän tästä lannoittamalla ja ilmastamalla maata. Katteen alla kasvit pystyvät hyödyntämään paremmin vettä ja ravinteita kaikkina vuorokaudenaikoina, ja kate tukahduttaa myös rikkakasvien kasvua ja helpottaa kitkemistä (minkä olen huomannut käytännössä, kate on hyvä asia).

Kirjaa voi hyvin suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille: se on runsaasti kuvitettu, selkeästi ja innostavasti kirjoitettu sekä hyvin suomennettu. Kääntäjä Teuvo Suominen on myös mukauttanut ruotsalaisen alkuteoksen Suomen oloihin. Kirjassa on kuitenkin eräs kummallisuus, joka ei johdu itse kirjasta vaan suomalaisesta kustantajasta - kirjan nimi on Kotikomposti ja takakansitekstissäkin puhutaan lähes yksinomaan kompostoinnista. Tämä kuitenkin saattaa karkottaa sellaisia lukijoita, jotka ajattelevat jo osaavansa kompostoida, mutta olisivat kiinnostuneita kateviljelystä, viherlannoituksesta ja vuoroviljelystä ja tarttuisivat kirjaan, jos kirjan nimessä ja kansitekstissä puhuttaisiin myös näistä.

Helmet-haaste 16. Kirjassa on valokuvia.

Harald Kratschmer: Kotikomposti, 2001 (Jord och kompost - Gödsling och jordförbättring på naturens villkor, 2000). Otava. Suomen oloihin soveltaen suomentanut Teuvo Suominen. Piirrokset: May Moran. 120 sivua.

Gunnel Ginsburg: Rikkakasvit. Tunnista ja hävitä, 2010

Tästä kirjasta tuli sellainen olo, että siinä kerrottiin vain murto-osa siitä, mitä olisi voitu kertoa. Kirjoittaja ja taiteilija Gunnel Ginsburg oli kertomansa mukaan suunnitellut kirjan tekemistä 20 vuotta, minä aikana hän luki kaiken aiheesta löytämänsä ja leikkasi talteen artikkeleita rikkaruohoista, niiden hävittämisestä ja hyötykäytöstä, keskusteli puutarhureiden ja viljelijöiden kanssa, keräsi ja prässäsi rikkaruohoja ja kasvatti itse niiden taimia (s. 6).

Koska tila kirjassa on kuitenkin rajallinen, siihen on siivilöitynyt vain pieni osa tästä tiedosta, varsinkin rikkaruohojen hyötykäytöstä. Tästä olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista tietää lisää - ovathan esimerkiksi vuohenputki ja maitohorsma nykyään monien arvostamia villiyrttejä, eli niiden luokittelu on muuttunut tuhottavasta syötäväksi kasviksi. "Rikkaruohoushan" ei ole mikään absoluuttinen määre, vaan rikkaruoho tarkoittaa kasvia, joka kasvaa paikassa jossa puutarhuri tai viljelijä ei halua sen kasvavan, koska se haittaa jollakin tavalla hänen suunnitelmiaan.

Puutarhurina olisin kyllä itsekin tyytyväinen, jos pääsisin eroon kannen kuvassa olevista vuohenputkista (syömällä tämä ei onnistu, koska en ole ainakaan vielä päässyt niiden makuun, vaikka kerran tekemäni vuohenputkipesto olikin hyvää). Kirja ei kuitenkaan tarjoa mitään supertehokkaita vinkkejä rikkaruohojen hävittämiseen, vaan kaikille puutarhureille jo tuttuja ja kohtalaisen työläitä keinoja: kitkemisen, haraamisen ja kukintojen leikkaamisen pois ennen siementämistä.

Ongelma yksivuotisten siemenrikkaruohojen kanssa on se, että ne tuottavat paljon siemeniä, jotka säilyvät maaperän siemenpankissa kauan aikaa. Esimerkiksi peltohatikan siemenkodassa on jopa 10 000 siementä (s. 14). Puhtaaksikin kitketyssä maassa riittää siis siemeniä vuosikausiksi, ja monet rikkaruohojen siemenet aktivoituvat valon vaikutuksesta eli ne alkavat kasvaa, kun maata myllätään tai se käännetään. Yksivuotiset rikkakasvit on kuitenkin yleensä suhteellisen helppo nyppäistä pois, toisin kuin juuririkkakasvit - esimerkiksi tuo vuohenputki, joka jatkaa kasvuaan maahan jääneestä pienestäkin juurenpalasta. Sekä siemen- että juuririkkakasvien poistoon sopii maan kattaminen (s. 122), jota käytetään myös permakulttuuriviljelyssä.

Vaikka kirjassa ei olekaan kaikkea mahdollista tietoa rikkaruohoista, Ginsburg on kuitenkin saanut jokaiselle kasville omistetulle yhdelle tekstisivulle mahtumaan paljon: tietoa tieteellisen ja suomalaisen (alkuteoksessa tietysti ruotsalaisen, kiitokset suomentajalle) nimen antosyistä, kasvin ulkonäöstä, kukkimisajasta, levinneisyydestä ja kasvupaikoista sekä lisääntymistavasta ja hävittämisestä ja joskus myös muita kiinnostavia pikkutietoja esimerkiksi kasvin käytöstä. Kirjan lopussa on vielä pari sivua rikkakasvien hyötykäyttötavoista yleisesti.

Minulle kirjan parasta antia olivat sen upeat piirroskuvat, joissa kuvataan kasvi juurineen (kasvia ei tunne kunnolla, ennen kuin tietää, millainen sen juuristo on, ja juuristo kertoo myös kasvin elämänkierrosta ja kasvustrategioista) sekä kasvin nuori sirkkataimi ja vähän vanhempi pikkutaimi, kukka ja/tai kukinto, siemenkota ja siemen luonnollisessa koossa ja suurennettuna. Näin kirja auttaa tunnistamaan kasvin sen eri kasvuvaiheissa ja antaa siitä tietoa paljon tavallisia kasvikirjoja enemmän.

Rikkaruohojen yhteydessä voisi varoittaa isosinivalvatista eli tarhasinivalvatista (jos lajinmääritykseni on oikea, jokin sinivalvatti se joka tapauksessa on), jonka annoin jäädä aluksi puutarhaan sen sinne jostain - ehkä jonkun vihannesmaalta - saavuttua, koska sen siniset kukat olivat ihan kauniit. Muutaman vuoden kuluttua se oli kuitenkin valloittanut kasvupaikkansa suurelta alalta niin, ettei siinä paikassa kasvanut enää mitään muuta, koska se leviää juuristonsa avulla todella tehokkaasti, ja levinnyt oletettavasti siementen avulla myös muutamaan muuhun paikkaan. Se on yksi niitä harvoja rikkakasveja, joita todella inhoan - vielä paljon vuohenputkea hankalampi - enkä päässyt siitä eroon muuten kuin kaivamalla kaikki sen juuret pois maasta. Vielä nytkin, ehkä kymmenen vuoden päästä, sen taimia nousee vielä keväisin ylös, ja jos niitä ei katkaise tai mieluiten kaiva juurineen ylös, taimia on kohta kymmenkertaisesti. Sitä ei luokitella haitalliseksi vieraslajiksi, mutta mielestäni siihen olisi syytä ainakin maan eteläosissa.

Vain raparperit ja pensaat pärjäsivät sinivalvatille,
kaikki muut kasvit ne tukahduttivat tiheällä kasvustollaan.

Kirjan lähestymistapa aiheeseensa on melko ekologinen, ja kirjan loppuun (s. 108-113) on koottu mahdollisimman luonnonmukaisia ja helposti kotipihoilla toteutettavia, tehokkaiksi havaittuja menetelmiä, tosin aika lyhyesti: kitke ajoissa, estä siementäminen, tukahduta, leikkaa nurmi oikein, osta puhdasta multaa, peitä ja kata maa, rajaa penkit ja istuta maanpeittokasveja; saumahiekka laatansaumoihin, mekaaninen poistaminen, terminen käsittely sekä etikka maltillisesti käytettynä. Näitä käyttäen kemiallisia torjunta-aineita ei tarvita. Kirjassa esitellään lyhyesti myös kitkemisen, kuokkimisen ja haraamisen apuvälineitä sekä puutarhurin varusteita (s. 114-119). Aika eksoottisen ja rajun kuuloisia tapoja hävittää rikkaruohoja ovat termiset keinot eli liekittäminen ja höyryttäminen (s. 120-121), joita ainakaan minä en muista nähneeni tai kuulleeni käytettävän. Niissä ei kuitenkaan käytetä myrkkyjä, joten miksi ei? Liekittämistä ei kuitenkaan kuivina kausina voi maastopalovaaran vuoksi tehdä.

Minusta nykyään turvaudutaan myrkkykemikaaleihin liian helposti ja mahdollisesti täysin turhaan. Työpaikkani piha-alueella esimerkiksi haluttiin toissakesänä tuhota nykyään lainsuojattomat kurttulehtiruusuistutukset kemikaaleilla. Penkissä oli tämän jälkeen ehkä pari kuukautta ainoastaan pieni kyltti, joka kielsi koskemasta kasveihin myrkkyvaaran takia, sekä ruskeita, kuolleita kasveja. Myrkyttäminen piti tehdä ehkä vielä toistamiseen. Penkissä ei nyt viime kesänäkään ollut mitään muuta kuin ruusujen alasleikattuja ruskeita rankoja, joista vieläkin nousi pari sinnikästä, lähes tunnistamattomaksi kihartunutta minikokoista ruusunversoa. Omassa puutarhassani sitävastoin leikkasin edellisen asukkaan istuttamat kurttulehtiruusut toissakesänä pois Fiskarsin parimetrisellä oksaleikkurilla, mihin meni ehkä noin puoli tuntia (rankojen silppuamiseen meni kyllä lisäaikaa, koska oksasilppu on puutarhassa hyväksi enkä siksi halua viedä oksia jäteasemalle). Viime kesänä tein saman jutun, mihin meni vielä vähemmän aikaa. Ruusujen alasleikkaaminen on minusta siis käytännöllisempi, helpompi, halvempi, nopeampi, turvallisempi ja myös esteettisempi vaihtoehto kuin niiden myrkyttäminen, joka saattaa olla (tästä ei tule mieleen täsmällisiä tietoja, mutta aine on myrkkyä) vaaraksi maaperän eliöstölle, linnuille sekä pölyttäjähyönteisille, joita pitäisi nykyään kaikin tavoin suojella.

Helmet-haaste 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi.

Gunnel Ginsburg: Rikkakasvit. Tunnista ja hävitä, 2010 (Ogräs. Känn igen och ta bort, 2009). Minerva. Piirroskuvitus: Gunnel Ginsburg. Kääntäjä: Laura Voipio. 128 sivua.

Astrid Lindgren: Kerstin ja minä (1944)

Astrid Lindgren on kirjoittanut myös ainakin kaksi nuortenromaania. Itse olen lukenut aiemmin yhden, mutten tätä. Kirjan minäkertoja on 16-vuotias Barbro, jonka elämä identtisen kaksoissisaren Kerstinin kanssa muuttuu kokonaan majuri-isän jäätyä eläkkeelle: perhe muuttaa täydessä yhteisymmärryksessä pikkukaupungista isän lapsuuskotiin isolle maatilalle. Uusi koti on aivan oikea maatila, jossa on lehmiä, lampaita, sikoja ja viljelyksiä, joten tyttöjen elämä muuttuu kokonaan - isällä ja äidillä ei nimittäin ole liikoja rahoja käytettäväksi, koska maatilan ylläpito ja sen investoinnit vaativat paljon varoja, ja tytöt joutuvat tinkimään esimerkiksi vaatetoiveistaan.

Myös kaksosten työpanos on maatilalla tärkeä, ja tytöt ahkeroivat pellolla, kuljettavat maitoa meijeriin, lypsävät (jos osaavat - Barbro ei tässä onnistunut, mutta Kerstiniltä lypsy sujui), korjaavat satoa ja säilövät. Ajoittaisesta mukinasta ja pikku kapinoinnista huolimatta koulunkäyntiä vierastavat tytöt useimmiten myös nauttivat uudesta elämästään ja maatilan työväen seurasta täysin sydämin.

Kaksosilla riittää kuitenkin aikaa myös kesästä nauttimiseen ja he tutustuvat paikallisiin mukaviin nuoriin ihmisiin. Muiden tapahtumien ohessa molemmat rakastuvat, mutta Barbrolla on kaksikin ihailijaa, joista toinen on varakas hienon auton omistaja, toinen köyhempi, ja hänen on jossain vaiheessa vaikea päättää mitä haluaa.

Mutta Astrid Lindgrenin nuortenkirja - miten tässä voisi muuten käydäkään kuin hyvin? Kaikki henkilöt olivat sympaattisia, kirja oli ilkikurista, kepeää ja eloisaa luettavaa, ja romanttisista juonenkäänteistä huolimatta kirjalla ja kaksosilla oli jalat tukevasti maassa. Kirja läpäisee Ariel-testin helposti, koska tytöt tekivät maatalon töitä todella paljon ja useimmiten täysin vapaaehtoisesti; he ymmärsivät työpanoksensa tärkeäksi ja myös pitivät tilan töistä. Kirja oli siinä mielessä erikoinen nuortenkirja, että koulunkäyntiä pidetään siinä aika toisarvoisena asiana hyvälle elämälle, tai koulunkäynti ja opiskelu ovat siinä vain yksi mahdollisuus muiden joukossa.

Muuten äidillä oli aina tapana saarnata Kerstinille ja minulle: - Tytölle ei ole tärkeintä, että pojat pitävät hänestä. Tärkeintä on, että hän on sellainen, että hänen oma sukupuolensa hyväksyy hänet.
          Sen tähden olin iloinen siitä, että Ann ja Viveka näyttivät hyväksyvän meidät niin kuin me hyväksyimme heidät. (78)

- Vähän toista kuin minä, sanoi Viveka. ... - Minä en ole kaunis enkä kiltti. Mutta minä olen viisas kuin villakoira. (94)

Helmet-haaste 7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta.

Astrid Lindgren: Kerstin ja minä. Tyttöromaani, 2003 (Kerstin och jag, 1944; neljäs painos, suomennos ilmestynyt ensi kerran vuonna 1949). Suomentaja: Heliä-Kaarina Salminen. Kannen tekijää ei kerrottu. 180 sivua.

Runar Schildt: Suuri haave (Den stora rollen, 1923)

Luin eräästä novellikokoelmasta suomenruotsalaisen Runar Schildtin kevyen novellin, josta pidin, joten otin luettavakseni myös hänen näytelmänsä. Näytelmä sijoittuu kuitenkin sisällissodan syttymisen aikaan, joten vaikka se olikin sujuva ja hyvin kirjoitettu, kevyt se ei ollut, koska sisällissota vaikuttaa siinä kohtalokkaasti lähes kaikkien sen ihmisten elämään ja pakottaa heidät kohtaamaan itsensä ja moraalinsa sekä tekemään vaikeita valintoja.

Näytelmän päähenkilö on viisikymppinen Armas Fager, entinen teatterin statisti, joka on jonkin aikaa sitten saanut potkut teatterista, vaikka se on ollut hänelle henki ja elämä. Hän on suostunut näyttelemään teatterissa vähäpätöisiäkin rooleja ainoastaan näyttelemisen ilosta, vaikka onkin koko ajan unelmoinut pääroolin esittämisestä. Potkujen jälkeen hän on katkeroitunut koko elämälle ja alkanut käyttää alkoholia paljon entistä reippaammin. Juoma- ja muutakin seuraa hänelle antaa entinen teatterinparturi Ferdinand Hagert, joka on vaimonsa ja kahden lapsensa keuhkotautikuoleman jälkeen masentunut niin paljon, ettei ole voinut hoitaa tointaan. Armaksen vaimo Vendla, joka näkee miehensä heikkoudet mutta rakastaa tätä silti pyörittää perheen pientä kauppaa ja huolehtii kaikesta.

Armaksen ja Vendlan tyttäret, parikymppiset kotona asuvat Hjördis ja Elli, ovat myös teatterin statisteja. Luonteeltaan he ovat aivan erilaiset: Ellille tärkeintä on selviäminen elämässä keinolla millä hyvänsä ja hän suhtautuu miessuhteisiin hyvin vapaasti. Hjördis taas on paljon vakavamielisempi ja on rakastunut erääseen nuoreen mieheen, joka sodan sytyttyä menee valkoisten puolelle, ja Hjördis auttaa häntä kätkemällä aseita, mikä on punaisten hallitsemassa Helsingissä todella vaarallista. (Nuorukaisen olemassaolo on näytelmän juonelle olennainen asia, mutta häntä itseään ei siinä nähdä, vain hänen äitinsä.)

Isä Armas taas liittyy punaisiin - ei syvästä vakaumuksesta, vaan toiveesta saada vihdoinkin itselleen se suuri rooli joka hänelle mielestään kuuluu, ja myös halusta kostaa teatterin johdolle. Ystävänsä Ferdinkin hän houkuttelee mukaan tämän vastahakoisuudesta huolimatta. Hän saa kuitenkin huomata, että sodassa ei ole kyse näytelmästä, ja henkilöiden toiminta ja heidän luonteensa johtavat petokseen ja tragediaan.

Näytelmä oli surullinen, mutta hyvä. Sen henkilöt, niin naiset kuin miehetkin, olivat eläviä ja todellisen tuntuisia, dialogi luontevaa ja tapahtumat kiinnostavia, vaikka lopussa ja sitä ennenkin tekikin mieli ravistella Armasta ja sanoa, että ei noin tehdä, ajattele nyt. Hanki selkäranka ja ajattele muitakin kuin itseäsi. Kirjailija on valkoisten puolella (punakaartilaisia kuvataan vain lyhyessä kohtauksessa, mutta siinä kurittomina juomareina), muttei kuitenkaan mitenkään osoittelevasti tai ilmiselvästi - näytelmän varsin vähävaraisia ja elämän kolhimia päähenkilöitä Schildt kuvaa myötätuntoisesti. Myös näytelmän käännös on sujuva.

Näytelmää on esitetty useamman kerran 1990-luvulla. Se on luettu myös Prosperon kirjahyllyssä, ja sen voi ladata Doriasta. Helsingin Sanomissa on juttu Runar Schildtistä, ja hänen mukaansa on nimetty Helsingissä Runar Schildtin puisto sekä Schildtinpolku.

Runar Schildt: Suuri haave. Nelinäytöksinen näytelmä, 1924 (Den stora rollen, 1923). Otava. Suomentaja: Ilmari Ahma. 158 sivua.

Kjell Ekström: Siri från Signilskär, 2017

Jokin aika sitten (olen aika paljon jäljessä bloggauksissa) luin paljon lastenkirjoja, koska kaipasin helppoa ja nopeaa luettavaa, jotain sellaista minkä voin lukea tunnissa sen sijaan että jumitan kuukausikaupalla yhden kirjan parissa. Valitsin kirjat puolittain sattumanvaraisesti, ja kirjaston hyllystä osui käteen tällainen erikoisempi kirja.

En tiedä, onko kyse vain minusta, mutta minusta kannen tyttö näyttää ahdistuneelta, siltä kuin olisi juuri itkenyt tai aikoisi ryhtyä itkemään (ehkä siksi että hänen kotitalonsa on sortunut? vai mikä taustalla oleva kasa on?), joten odotin kirjan olevan surullinen ja kertovan vaikeista asioista. Tämä ei kuitenkaan pidä ollenkaan paikkaansa, vaan kirjan minäkertoja, kymmenvuotias Siri on onnellinen ja aktiivinen tyttö, joka rakastaa kotisaartaan ja jonka elämässä Ahvenanmaan Signilskärin pikkusaaressa 1800-luvun lopulla ei ole muita ongelmia kuin se, että hän ei saa tehdä kaikkea mitä veljet voivat tehdä, vain sen takia että hän on tyttö.

Kirjan teksti on kohtauksia Sirin elämästä. Kirjan alussa hän kertoo siitä, kun hänen kotisaarelleen tuli taiteilijoita, jotka maalasivat kuvia saaresta ja sen ihmisistä. Löyhästi juonellinen ja Sirin elämää lukuunottamatta faktapohjainen tarina perustuukin vanhoihin 1800-luvun maalauksiin: jokaisella aukeamalla on tekstin lisäksi maalaus, jonka Kjell Ekström on liittänyt osaksi Sirin elämää ja joka siis kuvittaa Sirin tarinaa. Eräässä tarinassa Siri esimerkiksi kertoo laivamatkasta Valvojalla Bogskärin majakalle taiteilija J.A.G. Acken kanssa. Kun päästiin majakan luo, merenkäynti oli niin kovaa, ettei paljaalle luodolle voinut rantautua, mutta Acke tahtoi kuitenkin maalata majakan, joten hänet ja maalausteline köytettiin mastoon, ja Acke onnistui maalaamaan taulunsa.

J.A.G. Acke: Bogskärs fyr, 1887

Tarinan yhdistäminen maalauksiin on mielestäni mainio tapa tehdä vanhoja maalauksia tunnetuksi ja eläviksi, ja minusta oli myös hauskaa lukea Ahvenanmaasta, jossa en ole koskaan käynyt (pitäisi kyllä). En ollut myöskään kuullut Önningebyn taiteilijasiirtokunnasta tai upeasta Carl Ludvig Engelin ja Charles Bassin suunnittelemasta Eckerön posti- ja tullitalosta. Kjell Ekström on ahvenanmaalaisen Önningeby-museon (josta monet kirjan maalaukset ovat peräisin) toimihenkilö ja on kirjoittanut mm. useita taiteilijaelämäkertoja. Kirjan taiteilijat ovat v. 1886 perustetun Önningebyn taiteilijasiirtokunnan jäseniä: J.A.G. Acke, Elin Danielson-Gambogi, Hanna Rönnberg, Helmi Sjöstrand ja Victor Westerholm.

Helmet-haaste 12. Kirjan nimi liittyy veteen (luoto on vedessä), 29. Kirjassa on minäkertoja, 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun, tai 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole. 

Edit 16.4.23 (muutama korjaus).

Kjell Ekström: Siri från Signilskär, 2017. Finos förlag. Kannen kuva: Hanna Rönnberg: Fiskarflickan. 48 sivua.

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985)

Talvella varsinkin paukkupakkasten aikaan alkaa helposti mietityttää, miten esimerkiksi hyönteiset ja nisäkkäät selviävät talven yli, mistä hirvet isoina eläiminä löytävät tarpeeksi ruokaa selvitäkseen talvesta, ja miten kaikki muutkin Suomen luonnon eläimet sinnittelevät talvella ja hankkivat ravintoa. Yhtä helposti ei tule ajatelleeksi, että myös kasveille talvi on hankalaa aikaa (ei vain kylmyyden, vaan myös kuivuuden takia) ja niidenkin on pitänyt kehittää erilaisia sopeutumia selvitäkseen siitä.

Tämä ruotsalainen kirja on oikein hyvä ja tiivis tietopaketti näistä asioista. Lyhyehkön talvea fysikaalisena ilmiönä käsittelevän pääluvun jälkeen kirjassa kerrotaan kasvien (n. 30 sivua) ja eläinten (n. 55 sivua) selviytymiskeinoista talvella. Kirjan tekee ulkoasultaan hyvin kauniiksi ja tietysti myös informatiiviseksi Åke Aronsonin runsas kuvitus, ja sen lopussa on parinkymmenen sivun pituinen oikein hyödyllisen tuntuinen määritysopas, jonka avulla voi tunnistaa myös talviasuisten puiden ja pensaiden lajit. Koska alkuteos on ruotsalainen, siinä puhutaan jonkin verran myös Suomea eteläisemmistä ilmiöistä (joita saattaa tosin nykyään olla ilmastonmuutoksen takia myös Suomessa), mutta suomentajat ovat mukauttaneet tekstin Suomen oloihin sopivaksi. 

Kasveja koskeva osuus tuntui perusteelliselta ja kattavalta (ehkä sen takia, että siinä ei juurikaan menty yksittäisiin kasveihin, vaan käsiteltiin kasveja useimmiten ryhminä), mutta eläimet käsiteltiin kirjassa suurimmaksi osaksi lajeittain, minkä takia monet kuvaukset jäivät melko lyhyiksi ja tuntui, että eri eläimistä ja niiden elämästä ja talveen liittyvistä sopeutumista olisi voinut lukea enemmänkin. Kirjassa oli kuitenkin paljon kiehtovia yksityiskohtia niin kasveista kuin eläimistäkin, tässä niistä muutama.

Yksivuotiset kasvit talvehtivat yleensä siemeninä. Monet yksivuotisten pohjoisten kasvien siemenet kaipaavat kylmäkäsittelyä itääkseen, mikä estää niiden itämisen liian aikaisin syksyllä, mutta ns. metsäpalokasvit, joiden siemenet voivat säilyä maassa vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja, itävät vasta metsäpalon jälkeen. Ns. ylitalviset yksivuotiset kasvit itävät syksyllä ja talvehtivat pieninä ruusukkeina maanpinnassa, ja kylänurmikka saattaa jopa kukkia lumen alla (jolloin se hedelmöittää itse itsensä). (34-35)

Kalojen suomuissa on vuosirenkaita, koska suurin osa kaloista ei syö koko talvena. Samana vuonna suomuun voi syntyä kaksikin rengasta, koska kalat lakkaavat kesällä syömästä, jos sää lämpenee liiaksi (100). Mehiläisyhdyskunnassa voi talvellakin olla jopa +30 astetta lämmintä, koska mehiläiset ovat hunajan tai sen korvikkeen sokerin avulla aktiivisia koko talven ajan (82). Koivukehrääjä talvehtii maassa tiiviin kotelokopan ympäröimänä kotelona, joka voi olla maassa jopa yhdeksän vuotta ennen kuoriutumista (83). Vaikka monet hyönteiset kuolevat jo ennen kuin lämpötila laskee nollaan, halkeamissa ja kaarnanraoissa talvehtivat aikuiset Anopheles-sääsket voivat kestää ällistyttävästi jopa -40 C pakkasta (80).

Poro saa syksyllä tärkeän vitamiinilisän sienistä ja saattaa talvella löytää ruohoa jopa 40 cm lumikerroksen alta hajuaistinsa avulla (67). Pieneläimille hyvä talvenviettopaikka on hangen alle lumen ja maanpinnan väliin jäävä ns. subnivaalinen tila, jossa lämpötila pysyy useimmiten nollan yläpuolella, ainakin jos lumikerros on paksu ja kasvillisuus tarpeeksi korkeata. Myyrät, sopulit ja metsähiiret keräävät itselleen erilaisia talvivarastoja (metsähiiri myös korkealle, esimerkiksi linnunpönttöihin), mutta pikkueläimiä syövät päästäiset joutuvat etsimään ruokansa joka päivä lumen alla olevista harvoista aktiivisista hyönteisistä. (76) Pikkunisäkkäiden uhkana on lumikko, jonka ruumis on yhtä kapea kuin niidenkin, joten se mahtuu hyvin niiden käytäviin (72). Lepakot parittelevat syksyllä, mutta siittiösolut pysyvät elävinä naaraan elimistössä kevääseen saakka, jolloin hedelmöitys vasta tapahtuu. Tällainen hidastettu hedelmöittyminen on nisäkkäillä ainutlaatuista (s. 55, joillakin muilla nisäkkäillä saattaa olla hidastettua sikiönkehitystä ) - lepakoilla on siis muitakin erityiskykyjä kuin lentotaito ja kaikuluotaus.

Kirjan runsas kuvitus on kaunista, taidokasta ja havainnollista.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1980-luku. Helmet-haaste 1. Kirjassa on kartta (useita, vaikka hyvin suurpiirteisiä), 3. Kirjan nimessä on kasvi tai 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä (luin tämän talvella, ja nytkin on vielä ihan talvinen sää).

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985). Piirrokset: Åke Aronsson. Gummerus. Suomennos: Ismo Nuuja, Risto Palokangas, Kaisa Saari ja Veli Saari. 128 sivua.

Marie Hermanson: Det finns ett hål i verkligheten, 1986 (Todellisuudessa on aukko)

Löysin kirpparilta ruotsalaisen novellikokoelman, joka on kirjoitettu ennen nykyistä fantasiabuumia mutta joka silti liikkuu varsin kummallisilla alueilla. En tiedä, missä genrerajat tarkkaan ottaen ovat eli onko tämä fantasiaa, uuskummaa vai jotain muuta, mutta se ei ole tärkeää. Gunder Andersson kertoo houkuttelevasti esipuheessaan, että tämän kirjan on sanottu "yhdistävän pohjoismaisen satumaailman anglosaksisen fantasia- ja scifiperinteen teemoihin". Monien kirjan tarinoiden pohjatekstinä onkin jokin satu, mutta samalla ne ovat usein kasvukertomuksia, koska niiden sankarina on monesti nuori, murrosikää lähestyvä tai sen saavuttanut tyttö tai poika, ja ne on fantasia-aineksista huolimatta kerrottu realistisesti. "Maamyyräkuningasta" lukuun ottamatta novellien päähenkilöt elävät ihan tavallisessa ruotsalaisessa arkimaailmassa, ja kaksi novellia yhdeksästä ovat täysin realistisia.

Pitkässä niminovellissa "Todellisuudessa on aukko" (johon kannen kuva liittyy) tyttö tapaa salaperäisen neiti Columbin, joka käskee hänen tulla hoitamaan isoa koiraansa. Vastineeksi neiti Columbi opettaa tytölle taikatemppuja... ja opettaa hänet myös muuttamaan painopistettään sisällään ja lentämään. Mietin lukijana tytön elämäntilannetta: vaikka hänellä on hyvät suhteet vanhempiinsa, hänellä ei tunnu olevan oikein mitään kontaktia siskoonsa ja veljeensä, joita vanhemmat näyttävät jonkin verran suosivan, eikä hänellä ole myöskään ystäviä.

Lentämisestä puhutaan myös "Taikurin tyttäressä", jossa tytön isä on tämän ollessa pieni (sananmukaisesti) lentänyt pois. Hän tapaa tämän uudelleen aikuisena ja päätyy hoitamaan tämän ja nuoremman taikurin, rakastettunsa, taloutta. Hänen elämänsä on proosallista aherrusta ja asioiden hoitoa, kun taas miehet vain leikkivät kauniilla asioilla.

Kokoelman kaikkein sadunomaisin tarina "Maamyyräkuningas" kertoo erään kuningaskunnan arasta ja lempeästä nuoresta kuninkaasta, joka ei tahdo kantaa vastuutaan asettumalla vastustamaan sotaisaa naapuria ja aiheuttamalla näin monien kansalaistensa kuoleman. Hän kaivautuu vähitellen yhä syvemmälle maan alle, hänen käsivartensa vahvistuvat ja silmänsä heikentyvät, ja hän elää vuosikymmeniä maan pienten eläinten parissa kaivellen maahan käytäviä. Lopulta maahan myöhemmin saapuneen uuden kansan prinsessa saa hänet kiinni kesyn ilveksensä avulla, rakastuu häneen ja pakottaa hänet kanssaan naimisiin. Kuningas rakastaa ja kaipaa kuitenkin edelleen pimeyttä, maata ja hiljaisuutta eikä ole onnellinen.

"Museovierailussa" keuhkotautia sairastava tyttö katoaa luonnonhistoriallisen museon dioraamaan. "Pikkuveli Konradissa" Konrad-vauva on vanha sielu, joka on elänyt tuhansia vuosia, mutta aina vauvan kehossa. Novellissa yhdistyy huvittavasti se, että Konrad puhuu ajoittain kuin kypsä ja älykäs aikuinen ja pystyy laajojen kokemustensa perusteella sanelemaan isosisaruksilleen kiehtovia romaaneja, mutta ajoittain taas jokeltaa, imee varpaitaan ja keskittyy muihin vauvamaisiin asioihin. "Najadien aarteessa" 11-vuotias tyttö sukeltaa vedenalaisiin luoliin etsimään kohta 12 vuotta täyttävän pojan aarretta, jonka pahanilkiset najadit, veden henget, ovat varastaneet tältä. Luolissa hän tapaa hyljekuninkaan. Poika ei itse voi käydä hakemassa aarrettaan, koska 12 vuotta täyttäessään ihmiset menettävät kykynsä nähdä najadeja.

Pidin tästä kirjasta ja sen kerrontatyylistä. Fantasiaelementit sujahtivat vaivattomasti osaksi henkilöiden arkielämää, ja novelleissa kuvattiin jotakin käännekohtaa elämässä, mutta pitämättä siitä liikaa melua. Kirjan viehätystä lisäsi se, että joku aikaisempi lukija on lisännyt jokaisen novellin alkuun tulkinta-ajatuksia tarinasta ja näkyy ottaneen nämä novellit hyvin vakavasti ja pohtineen niitä. Marie Hermanson on jatkanut kirjailijan uraansa tämän esikoisteoksensa jälkeenkin, ja hänen kirjoistaan on myös suomennettu kaksi, Laakso (2012) ja Hämäränmaa (2015). Häntä voisi lukea enemmänkin.

Tämä kirja on aivan omiaan Helmet-haasteen kohtaan 5. Kirjassa ollaan maan alla.

Kirjan novellit: Trollkarlens dotter, Den elektriska hästen, Det finns ett hål i verkligheten, Najadernas skatt, Mullvadskungen, Honungsmåne, Lillebror Konrad, Hundra nallar och tusen änglaspel, Museibesöket.

Edit 8.1.23: lisätty Helmet-haaste.

Marie Hermanson: Det finns ett hål i verkligheten, 1986. En bok för alla. Kannen tekijää ei kerrottu. 181 sivua.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, 1982 (Det osynliga barnet, 1962)

Jostain kumman syystä en lukenut lapsena Tove Janssonin Muumi-kirjoja, vaikka luin paljon kaikenlaista muuta. Parikymmentä vuotta sitten luin Muumipapan ja meren, ja vaikka pidin sen tunnelmasta, ajatuksista ja filosofisuudesta, en jatkanut muumien lukemista. Muumipappa ja meri tuntui riittävän, koska se oli niin hieno.

Nyt luin sitten Janssonin novellikokoelman Näkymätön lapsi, ja se oli ihana. Kirjan tarinat ovat pieniä helmiä tunteista, tarpeesta olla yksin, olla oma itsensä ja tehdä omia juttujaan ja toisaalta lähestyä toisia, kertomuksia seikkailun kaipuusta ja nähdyksi ja oikein kohdelluksi tulemisen tarpeesta, toiveesta olla ainutlaatuinen ja merkityksellinen jonkun silmissä, ystävyydestä ja vapaudesta ja vapautumisesta. Tapahtumat ovat useimmiten pieniä, mutta silti tärkeitä, kuten usein elämässä. Pidin kirjassa siitä, että jokaisen annettiin olla sellainen kuin on, vaikka tämä olisi ollut muiden mielestä kummallista.

Hän sukelsi suureen, vihreään laineeseen, hän istuutui matolleen ja purjehti sähisevään, valkoiseen kuohuun. Hän sukelsi jälleen, hän sukelsi ihan pohjaan saakka.
          Maininki toisensa jälkeen vyöryi hänen ylitseen läpinäkyvän vihreänä. Sitten Vilijonkka nousi taas pinnalle aurinkoon ja sylki ja nauroi ja huusi ja tanssi mattoineen tyrskyissä.
          Näin hauskaa hänellä ei ollut elämässään ollut.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, 1982 (Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962). WSOY. Kuvitus: Tove Jansson. 168 sivua.

Nathan Söderblom (rauhannobelistit 1930)

Vuoden 1930 Nobelin rauhanpalkinnon sai ruotsalainen arkkipiispa Nathan Söderblom (1866-1931) "kirkon työstä maailmanrauhan eteen". Tilasin kaukolainana hänen elämäkertansa, Olle Nystedtin kirjan Nathan Söderblom: kort levnadsteckning (1931). Se ei kuitenkaan kiinnostanut minua kovin paljon, koska sen ruotsi oli vanhahtavaa ja vähän hankalaa, se oli sisällöltään hyvin uskonnollispainotteinen ja siinä puhuttiin usein ihmisistä joista en tiennyt mitään, mutta jotka kirjoittaja oletti lukijan tuntevan (kirja oli selvästi suunnattu ihmisille, jotka jo tiesivät Söderblomista melko paljon). Nystedt myös selvästi itse ihaili Söderblomia suuresti ja elämäkerta oli siksi hyvin kritiikitön. Kirjassa kerrottiin siitä, mitä Söderblom teki eri aikoina, muttei paljonkaan hänen toimintansa motiiveista tai hänen ajatuksistaan tai varsinkaan tunteistaan. Luin kirjaa kuitenkin sivulle 89 sekä myöhemmän luvun "För fred och kristlig gemenskap", joten sain Söderblomista ja rauhanpalkinnon myöntämisperusteista jonkinlaisen kuvan.

Söderblom näyttää kirjan kansikuvassa vakavalta ja jopa synkältä, mutta hän oli ilmeisesti kuitenkin ymmärtäväinen, ystävällinen, auttavainen, seurallinen ja myös huumorintajuinen ihminen. Esimerkiksi toimiessaan nuorena Pariisissa ruotsalaisen seurakunnan pappina hän auttoi näpistyksestä naisvankilaan joutunutta ruotsalaista tyttöä pääsemään takaisin kotimaahan (s. 61). Hän vihki kuolinvuoteellaan makaavan tanskalaisen työläisen avioliittoon naisen kanssa, jonka kanssa mies oli elänyt jo kauan ja jonka kanssa tällä oli perhe - avioliittoon vihkiminen oli Ranskassa tuolloin ilmeisesti vaikeaa ja kallista sen vaatiman paperisodan takia (67-68). Söderblomilla oli voimakas velvollisuudentunto: Ranskassa hänen pienen kirkkonsa jumalanpalveluksiin osallistui usein vain vähän ihmisiä, ja eräänä päivänä Söderblom piti Calaisin merimieskirkossa täydellisen messun vain yhdelle paikalle saapuneelle kuulijalle. Tämä muisti messun kuitenkin vielä 30 vuoden päästä (65-66).

Söderblom tahtoi auttaa köyhiä pariisilaisia seurakuntalaisiaan ja kuljetti aina mukana isoa laukkua siltä varalta, että saisi lahjaksi esimerkiksi vanhat kengät tai takin, jotka voisi antaa eteenpäin. Hänen vaimonsa Anna piti eräänlaista naisyhdistystä palvelustytöille, ompelijoille ym. Pariskunta järjesti Pariisin kodissaan maanantaitapaamisia, joissa laulettiin, luettiin ja keskusteltiin, ja joihin osallistui mm. Aino Ackté (69, 70). Kerran Söderblomia pyydettiin aiemmin keittäjänä toimineen kuolevan ruotsalaisen naisen luo sairaalaan. Nainen oli unohtanut(!) ruotsin kielen ja oppinut ranskaa vain työssään selviämisen verran, joten kukaan ei ymmärtänyt häntä. Söderblom auttoi häntä kärsivällisesti, jolloin ruotsin kieli palautui vähitellen hänen mieleensä. Vaikka kirjassa ei tätä sanotakaan, tarina kertoo mielestäni surullisesti joidenkin palvelijoiden yksinäisyydestä vieraalla maalla - naisella ei ilmeisesti ollut ollut ketään ruotsalaisia (tai ranskalaisia) ystäviä, ehkä pitkien työpäivien takia, koska muuten hän ei varmasti olisi pystynyt unohtamaan äidinkieltään (61-62). Söderblom tutustui Ranskassa myös Alfred Nobeliin ja osallistui tämän hautajaisiin (68-69, 77).

Söderblom oli kirjan mukaan erinomainen puhuja, ja hän oli erittäin tunnettu 1900-luvun alussa: Kaarle XII:n jälkeen ei kukaan ruotsalainen mies ole varmasti ollut maailmassa niin tunnettu kuin arkkipiispa Nathan Söderblom, ja reformaation jälkeen ei kukaan yksittäinen mies ole saanut kristikunnan huomiota samalla tavalla kuin hän, sanoo kirkkohistorioitsija Hjalmar Holmquist (183). Jo vuonna 1907 hän unelmoi "Euroopan Yhdysvalloista", joka mahdollistaisi rauhan ja yhteisyyden tunteen eri kansojen välillä (186). Hänet nimitettiin Uppsalan arkkipiispaksi 1914, jolloin hän pyrki keskellä maailmansotaa saamaan kaikkien maiden protestanttisten kirkkojen edustajat allekirjoittamaan julistuksen rauhan puolesta (185). Hän halusi kaikkien kristillisten yhteisöjen toimivan sen puolesta, että rauhanomaisesta sovitteluprosessista tulisi välttämätön eri maiden välisissä konflikteissa ja että kansainvälistä oikeutta kehitettäisiin (187). Hän työskenteli paljon ekumenian hyväksi ja hyvien suhteiden luomiseksi eri kristillisten kirkkojen, etenkin protestanttisten, välille (189-204). Rauhanpalkinnolle tuntuu siis olleen hyvät perusteet.

Söderblom oli myös uskontohistorioitsija ja uskontotieteilijä, ja hän kirjoitti paljon (elämäkerran lopussa mainitaan 15 hänen ilmeisesti yleistajuista kirjaansa). Eino Sormunen painottaa kirjansa Ihminen olemisen äärellä (1962) lyhyessä henkilökuvassa (s. 51-56) Söderblomin tätä puolta: Söderblomin elämäntyö oli välkkyvän monitahoinen, kiireinen, levotonkin, häneltä pulppusi ajatuksia, aloitteita, improvisaatioita hyvin monelle taholle. ... Kirkkoruhtinas, joka osasi juhlavuuden taidon, oli läheltä katsottuna nöyrä, askeettinen, kilvoitteleva ihminen, joka tahtoi valaista ja lohduttaa siksi, että hän itse kulki syvissä vesissä ja oli jatkuvasti tuen tarpeessa. (55) Sormunen sanoo Söderblomia sekä ihailluksi että parjatuksi henkilöksi (51).

Söderblomin merkitys uskonnon tutkimuksessa näkyy siinä, että uskontotieteilijä Veikko Anttonen käsittelee uudemmassa väitöskirjassaan Ihmisen ja maan rajat (1996) muiden tutkijoiden lisäksi myös Söderblomin käsitystä pyhyyden merkityksestä (s. 54-58): Söderblom totesi, että "todellinen uskonto on mahdollinen ilman käsitystä jumaluudesta, mutta ilman pyhän ja profaanin välistä eroa uskonto ei ole uskonto". ... Söderblomille ihmetys, ihmettely (undran) on uskonnon äiti ja kunnioitus sen isä.

Näihin kirjoihin tutustumisesta huolimatta Söderblom jäi minulle henkilönä aika vieraaksi.

Edit 30.7.22, 31.7.22.

Olle Nystedt: Nathan Söderblom. Kort levnadsteckning (sjätte upplagan), 1931. Svenska kyrkans diakonistyrelses bokförlag. 238 sivua.
Eino Sormunen: Ihminen olemisen äärellä, 1962. WSOY. 111 sivua.
Veikko Anttonen: Ihmisen ja maan rajat. 'Pyhä' kulttuurisena kategoriana, 1996. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Kansi: Mika Launis. 218 sivua (159 tekstisivua).

Kaksi nuortendekkaria

Löysin kirpparilta kaksi 1980-luvulla kirjoitettua nuortendekkaria. Toisesta pidin, toisesta en.

Olov Svedelidin kirja Korttelijengi ja petkuttaja kertoo Tingalundassa, eräällä Tukholman ankealla ja huonokuntoisella esikaupunkialueella, asuvasta viidestä nuoresta - Tordista, Nettanista, Ismetistä, Klattasista ja Gilbertistä - jotka ratkovat arvoituksia. Nuoret näyttävät kannen kuvassa ehkä 15-vuotiailta ja heidän toimintansakin sopisi tämänikäisille, mutta sarjan ensimmäisessä osassa (jonka luin tämän jälkeen) heidän sanotaan olevan 12-vuotiaita. Ehkä he ovat vanhenneet sarjan myötä, tämä on jo kahdeksas osa.

Kirja oli mukava sen takia, että vaikka siinä oli ongelmia, se ei ollut ongelmalähtöinen - yleensä jos kuvataan köyhemmillä alueilla asuvia nuoria, pienituloisuuden oletetaan leimaavan heidän elämäänsä erilaisten vaikeuksien muodossa. Kirjan nuoret ovat kuitenkin yleensä ottaen tyytyväisiä elämäänsä ja perheeseensä, ja heidän kaveriporukkansa (ruotsiksi suomen "Korttelijengiä" paljon värikkäämpi "Betoniruusut"), jossa aitous on ulkoisia seikkoja paljon tärkeämpää, on heille hyvin tärkeä. Kaikki ovat Korttelijengissä tasa-arvoisia.

Kirjan nuoret ovat erilaisia: mukana on esimerkiksi pullea Klattas, jonka häpeämätön herkuista nautiskelu ja ylpeys omasta lihavasta kehosta tuntui nykyään oikein virkistävältä - kirjoista on yleensä vaikea löytää lihavaa henkilöä, jolle paino ei ole ongelma ja joka ei yritä laihtua - ja aiemmin lukihäiriönsä takia koulukiusattu ja tyhmänä pidetty Gilbert, jonka isä oli ensimmäisessä kirjassa alkoholisti mutta raitistui sarjan edetessä. Kirjassa on myös turkkilainen Ismet, ja pelkäsin hänen hahmonsa kirjassa olevan hoonoa rootsia vääntävä stereotyyppinen maahanmuuttaja (koska takakannen nuorten yhteiskuvassa hän esittelee itsensä sanomalla "Minä olla Ismet"), mutta älykäs Ismet suunnitteleekin lääkärin uraa ja vain jotkin idiomit ja harvinaisemmat sanat tuottavat hänelle enää ruotsin kielessä vaikeuksia.

Nuoret joutuvat kohtaamaan kirjassa ennakkoluuloja ja epämiellyttäviä ihmisiä ja joutuvat aina välillä hyvinkin vaarallisiin tilanteisiin, mutta selviävät niistä neuvokkuutensa, rohkeutensa, toistensa ja (ainakin sarjan ensimmäisessä osassa) myös puhtaan onnen avulla. Joskus kirjan tapahtumat ovat jopa hauskoja. Eli: realistinen, vauhdikas, ajoittain hauskakin ja erilaiset ihmiset hyväksyvä kirja, jonka henkilöt tuntuvat todellisilta.

Kirjan käännös on vähän outo, koska ruotsinkieliset sanonnat on siinä käännetty suoraan: Sieluni muuttuu vihreäksi ajatellessani, kuinka kelvoton rosvo mässäilee hulvattomasti teidän kovalla työllä ansaitsemillanne rahoilla (29); Ennemmin tosin tulee viikkoon seitsemän torstaita (38); Rauhoitu? Voiko ihminen rauhoittua, kun sosiaalialalla työskentelee mokomia keittojuureksia (75)... Yleensä ajatellaan, että sanonnoille pitäisi kääntäessä löytää omakielinen vastine, mutta nämä ruotsista käännetyt sanonnat tuntuivat lukiessa useimmiten piristäviltä, eivät häiritseviltä. Tai voihan olla, että nämä ovat kirjan henkilöiden omia puheenparsia eivätkä ruotsalaisia sanontoja. Tekstiä elävöittämässä kirjassa on mukana kuvia.

Toinen löytämäni kirja, Dale Carlsonin Arvoitukselliset ansat, taas ei vakuuttanut. Tapahtumapaikka, Kansas Yhdysvalloissa, oli siinä mukavan erilainen kuin yleensä (Kansasissa on kirjan mukaan metsiä ja kukkuloita eikä vain tasaista peltomaisemaa, kuten olen jostain syystä kuvitellut), kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja nuori sankaritar Jenny Dean oli aktiivinen, rohkea ja osaava. Sen tapahtumissa ei kuitenkaan ollut oikein mitään järkeä, ne tuntuivat tekemällä tehdyiltä, eivätkä henkilöt vaikuttaneet todellisilta. Melko ennalta-arvattava juoni hyppeli irrallisesta tapahtumasta toiseen ja perustui pseudotieteen (geenimanipulaation ja kloonaamisen - kirjan versiona nämä olivat pseudotiedettä) lisäksi yliluonnollisiin kykyihin, esimerkiksi muiden ihmisten ajatusten ja tekojen hallintaan sekä painovoiman voittamiseen ajatuksen voimalla.

Edit 9.4.22.

Olov Svedelid: Korttelijengi ja petkuttaja, 1994 (Betong-Rosorna och bedragaren, 1988, sarjan kahdeksas osa). Karisto. Suomentaja: Helinä Heikkonen. Päällys ja kuvitus: Eino Tepponen. 249 sivua.

Dale Carlson: Arvoitukselliset ansat, 1984 (The Mystery of the Hidden Trap, 1983). Jenny Dean -sarja 2. Otava. Suomentaja: Juhani Lindholm. Ei kannen tekijän nimeä. 128 sivua.

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti, 2011 (Potensgivarna, 2004)

Kirja kertoo pienessä ruotsalaisessa kylässä yhdessä asuvista 70-80-vuotiaista vanhapiikasisaruksista Tildasta ja Elidasta. Heidän elämänsä on vakiintunut tutuille urille ja päivät toistuvat aina samanlaisina, kunnes naapuriin muuttanut kesävieras Alvar tuo jännitystä ja iloa elämään. Hänen ansiostaan siskokset löytävät myös erittäin tehokkaan potenssilääkkeen salaisuuden ja alkavat myydä troppia postimyynnillä. Ostajiin lukeutuu myös kaupungissa asuva toimittajaveli Rutger, jolla on ongelmia avioliitossaan.

Tämä oli yllättävän mukava välipalakirja, vaikkei se alkusivuillaan minua innostanutkaan. Enemmän kuin potenssilääkejuoneen siinä keskitytään vanhojen ihmisten elämään, ja naureskelin usein lukiessani, koska siskosten ajattelu- ja elintavat muistuttivat joskus omien vanhempien sukulaisteni tapoja. Siskosten elämät myös muuttuvat kirjan kuluessa: verrattuna alun säntillisyyteen he ovat kirjan lopussa villejä bilettäjiä - eli valvovat joskus tavallista myöhempään, käyttävät ajoittain alkoholia ilman terveyssyytä ja suovat itselleen myös tavaroita tai asioita, joita eivät välttämättä tarvitse. Heidän vähittäistä muutostaan sekä luonteiltaan erityyppisten Tildan ja Elidan kanssakäymistä oli hauska seurata.

Kirjan henkilöt olivat mukavia. Harvemmin romaaneissa kuvataan vanhusten elämää, ja kirja oli hyvä muistutus siitä, että maailmassa asuu muitakin kuin nuorehkoja työn stressaamia kaupunkilaisia. Kirjan huumori ei ole alentuvaa, vaan kirjailija on topakoiden, omantunnontarkkojen ja omanarvontuntoisten, vaikkakin helposti huolestuvien siskosten puolella. Raija Rintamäen käännös oli hyvä, hän on esimerkiksi aiheeseen sopivasti käyttänyt sisarusten puheessa muotoja "Siitä mitään vaivaa ole", "vieras on hyvä ja ottaa" ja tekstissä sellaista värikästä verbiä kuin "ryystää" (s. 56-57).

Muutkin ovat nauttineet kirjan lämminhenkisyydestä, leppeydestä ja hauskuudesta (mutta listan viimeinen bloggari olisi kaivannut kirjaan enemmän absurdiutta ja yllätyksellisyyttä): Kirja vieköön, Mummo matkalla, Kirjoihin kadonnut, Kirjasähkökäyrä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lily, Mari A:n kirjablogi, Aamunkajon lukukokemukset, Kirjainten virrassa.

Blogilinkit lisätty 13.3.22.

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti, 2011 (Potensgivarna, 2004). Bazar. Suomentaja: Raija Rintamäki. 245 sivua.

Claes Andersson: Mania (näytelmä), 2004

Pidän humaanista, ystävällisestä Claes Anderssonista ihmisenä paljon (tai siitä, millaisen kuvan olen hänestä saanut). Pidin myös eräästä lukemastani hänen runostaan ja muistaakseni myös hänen tietoteoksestaan Hulluudestamme ja hulluudestanne, mutta tämän näytelmän tapahtumat eivät juuri kiinnostaneet minua.

Näytelmän henkilöt ovat keski-ikäinen pariskunta, peliriippuvainen Oskar ja taiteilija Susanna, heidän psykologityttärensä, biseksuaali Silja, sekä Oskaria ja Susannaa parikymmentä vuotta nuorempi pariskunta Kim ja Mirja. Mukana on myös sokea psykiatri Tohtori Jung, joka vaihtelevasti kommentoi tapahtumia tai puhuu suoraan henkilöiden kanssa, aina kuitenkin varsin arvoituksellisesti. Susanna ja Kim aloittavat suhteen, samoin Oskar ja Mirja. Susanna ja Oskar tuntuvat elävän yhdessä lähinnä tottumuksen voimasta ja heidän välillään tuntuu usein olevan enemmän kiukkua tai välinpitämättömyyttä, loukkaantumista ja loukkaamista kuin rakkautta, mutta he tuntevat toisensa läpikotaisin ja kaikesta huolimatta ovat pariskunta. Siljalla on oma vihansa ja omat haavansa, joita hän selvittää varsinkin Oskarin kanssa.

Henkilöt olivat minusta itsekeskeisiä ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita vain omien tarpeidensa tyydytyksestä ja näkivät muut ihmiset vain välineinä tähän. Jokainen tuntui elävän oman kuplansa sisällä, vaikka he tavoittelivat joskus rajustikin kontaktia toisiin, eikä tällainen yksilökeskeinen oman navan ympärillä pyöriminen nyt kiinnostanut minua. Johtui ehkä siitä, että luin samaan aikaan paria kirjaa, joiden päähenkilöiden toiminnan yhteiskunnalliset ulottuvuudet olivat mittavat ja joiden päähenkilöt auttoivat paljon muita.

Rakenteeltaan näytelmä on aika kokeileva ja moderni - sen rakenne on katkelmallinen eikä siinä liikaa selitellä asioita - ja sen kieli Juha Siltasen kääntämänä on elävää ja sujuvaa. Näytelmä voisi näyttämöllä toimia minulle paremmin kuin luettuna, koska lihaa ja verta olevien ihmisten tunteisiin ja pyrkimyksiin saattaisi ehkä suhtautua myötämielisemmin kuin paperilla oleviin. Taitava näyttelijä voi esittämistavallaan ja roolin tulkinnallaan myös muuttaa ja syventää käsitystä roolihenkilöstä paljon.

Claes Andersson: Mania. Näytelmä, 2004. Kirja kerrallaan. Suomennos: Juha Siltanen. 90 sivua.

Anna Branting: Min långa resa. Boken om Hjalmar och mig, 1945 (rauhannobelistit 1921)

Luin kymmenisen vuotta sitten Martin Luther Kingin vaimon Coretta Scott Kingin elämäkerran, josta sain oikein hyvän kuvan Martin Luther Kingin toiminnasta kansalaisoikeusliikkeessä. Kun oli aika tutustua vuoden 1921 rauhannobelistiin Hjalmar Brantingiin, valitsin siksi hänen vaimonsa Anna Brantingin (1855-1950) muistelmat mieluummin kuin Hjalmarin itsensä kirjoittaman Sosialismi: historiallinen esitys tai ruotsinkieliset useat sosialismiin, työväenliikkeeseen tai politiikkaan liittyvät kirjat. Annan kirja oli kuitenkin enemmänkin irrallisten muistikuvien kokoelma, kuten hän itse sanoo esipuheessaan, ja siinä puhuttiin Hjalmarista varsin vähän, samoin Annan lapsista (osa edellisestä avioliitosta) - enemmän hän kertoo lapsuudenperheestään ja veljistään. Myös yhteiskunnallisista asioista puhutaan kirjassa hyvin vähän.

Anna oli kirjaa kirjoittaessaan (tai sanellessaan, ilmeisesti kirjan toimitti ja kirjoitti puhtaaksi Thyra Öhrvall) jo lähes 90-vuotias, mitä ei muistikuvien terävyydestä tai kirjoitustyylistä huomaa. Kirja oli mukavaa, herttaista ja hauskaakin luettavaa - varsinkin alkuosa, jossa Anna kertoi lapsuudestaan 1800-luvulla, oli mielenkiintoinen - mutta jokin siinä kuitenkin häiritsi. Tuntui, ettei se mennyt tarpeeksi syvälle aiheeseensa ja niiden henkilöiden elämään, joista se kertoi, vaan kosketti heidän elämäänsä ja tunteitaan vain pintatasolla. Syy on ehkä siinä, mitä Anna kirjoittaa esipuheessa: en hygglig människa vill inte såra i onödan ("miellyttävä ihminen ei halua turhan päiten loukata").

Vaikka hänen elämässään oli paljon dramatiikkaa, vain vähän siitä näkyy kirjan sivuilla. Hän erosi ensimmäisestä miehestään 1800-luvun lopulla ja sivuuttaa tämän onnettoman avioliittonsa näin: Vad som ligger emellan bröllopet och den resan hör till den del av mitt minnesalbum som jag går förbi ("Mitä häiden ja tämän matkan ["karkumatka" Kööpenhaminaan, joka tarvittiin, jotta Anna voi erota miehestään] välillä on, kuuluu siihen osaan muistojeni albumista, jonka ohitan").

Samoin hän puhuu Hjalmarista aina vain ihaillen ja rakastavasti, ja kirjan sivuilta saa sen käsityksen, että tässä ei ollut mitään huonoja puolia. Heidän avioliittonsa oli rakkausavioliitto ja varmaankin yleensä ottaen onnellinen, mutta Hjalmar ei kuitenkaan ollut aina uskollinen hänelle (skbl.se), minkä täytyi olla todella vaikeaa Annalle.

Anna Branting oli itse kirjallisuusalalla, toimittaja ja kirjailija (Att skriva var det roligaste jag visste och jag behövde förtjäna pengar, 104). Hän oli tunnettu teatteriarvostelija (nimimerkillä René), ja hän kirjoitti myös kaunokirjallisuutta - esimerkiksi Lenan, joka kertoo onnettomassa avioliitossa elävästä, vapautta kaipaavasta naisesta, novellikokoelman Sju martyrer, jossa hän kritisoi naisen huonoa asemaa perheessä, sekä aviomiehen uskottomuudesta ja avioliittokriisistä kertovan romaanin Staden. Hänen kirjoitustaitonsa huomaa tästä muistelmateoksesta, joka on sujuvaa luettavaa.

Kirjassa Sju martyrer (1894) Branting kirjoitti omien kokemustensa perusteella tuohon aikaan hyvin vaietusta aiheesta, raskaudesta: Annoin lukijoiden kärsiä pienen ensisynnyttäjän kaikki tuskat ensimmäisestä päivästä alkaen, kun hän aavisti lapsensa olemassaolon, siihen asti kun kätilö seisoi vieressä valkoisessa teurastajanesiliinassaan pieni vastasyntynyt neiti sylissään, kun "huoneessa haisi teurastukselta". ... Monet hämmästyivät siitä, että nainen kykeni puhumaan niin avoimesti tällaisista "häpeällisistä" asioista." (105). Tässä kirjassa Branting myös esitti parannuksia yhteiskunnallisiin epäkohtiin, esimerkiksi lastentarhoja ja päiväkoteja työssäkäyvien äitien avuksi sekä "yhteistaloja", joissa omaan asuntoon saattoi saada valmiiksi laitetun ruoan (106).

Suomalaisesta näkökulmasta aika huvittava kohta kirjassa oli se, kun Branting moitti ruotsalaisia liiasta synkkyydestä ja liian runsaasta alkoholin käytöstä verrattuna esimerkiksi tanskalaisiin.

Vielä itse nobelistista. Hjalmar Branting (1860-1925) oli varakkaan porvarissuvun vesa (hän kävi koulua yhdessä tulevan kuninkaan Kustaa V:n kanssa), mutta hän kiinnostui marxismista ja työväenaatteesta jo nuorena. Hän hylkäsi luonnontieteelliset opinnot ja siirtyi toimittamaan sosialistisia lehtiä. Vuonna 1889 hän oli mukana perustamassa sosiaalidemokraattista työväenpuoluetta, ja kun hänestä vuonna 1920 tuli Ruotsin pääministeri, hän oli ensimmäinen demokraattisesti maansa johtoon päässyt vasemmistolainen poliitikko maailmassa (tätä ennen hän oli ollut jo esimerkiksi valtiovarainministerinä). Hän kannatti koko elämänsä ajan rauhanomaista yhteiskunnallista muutosta ja vasemmiston pääsyä valtaan demokraattisin keinoin. Nobelin rauhanpalkinnon hän sai työstään Kansainliitossa ja kansainvälisestä rauhantyöstään; hän halusi levittää rauhanomaisia näkemyksiään myös muiden maiden vasemmistopuolueisiin. (Wikipedia)

Anna Brantingin kirjan mukaan (s. 140-145) Nobelin palkinto annettiin osaksi siitä, että Hjalmar Branting vuosina 1895 ja 1905 kannatti väkivallatonta ratkaisua, kun Norja halusi erota Ruotsista "unionikriiseissä". Branting tuomittiin kolmen kuukauden vankeuteen vaarallisista puheista 1895, mutta tuomio muutettiin sakoiksi. Hän taisteli mm. yleisen äänioikeuden (varmaankin myös naisille!) ja rajoitetun työajan puolesta.

Lisäys 16.12.21.

Anna Branting: Min långa resa. Boken om Hjalmar och mig, 1945. (Ilmeisesti Thyra Öhrvallin kanssa.) Medéns förlags aktiebolag. 208 sivua.

Marianne Thorby: Irma Brannertin arvoitus, 1963 (Irma Brannerts dilemma)

Lainasin tämän kirjan, koska halusin blogiini uuden Heikki Ahtialan kansikuvan. Muutenkin kirja tuntui kiinnostavalta, ja minulla on myös jatkuva pieni vanhempien naisdekkaristien lukuprojekti (en siis aio lukea kaikkia kirjoja, joissa on Ahtialan kansi).

Suomenruotsalainen Marianne Thorby aloittaa kirjansa vahvasti Irma Brannertin sanoilla: Tietysti minä tapoin mieheni. Irma on vangittuna, joten kirjan varsinaisena toimijana on hieman hulivilimäinen vastavalmistunut lakimies Peter Halse, joka ottaa Irman puolustuksen vastahakoisesti harteilleen, kun hänen setänsä, kunnioitettu varatuomari Ernst Halse kuolee tapaturmaisesti.

Ernst Halse on uskonut Irman syyttömyyteen, mutta Peter pitää tätä varmasti syyllisenä - vaikka minkäänlaista motiivia Irmalla ei näytä hurmaavan, kaikkien rakastaman miehensä tappamiseen olleenkaan - ja näkee puolustuksen mahdollisuudet vain lieventävien asianhaarojen etsimisenä. Peterin ja Irman välit eivät alun alkaenkaan ole kovin hyvät sen takia, että vaikka he ovat lapsuudessaan ja nuoruudessaan viettäneet paljon aikaa yhdessä, Irma on silloin ollut aina kolmantena pyöränä, koska Peter on pitänyt enemmän suloisesta vaaleakutrisesta Leenistä kuin dramaattisesta merimiehen tyttärestä Irmasta - kuten pitää edelleenkin.

Kirja on idylliseen pikkukaupunkiin miellyttävien ihmisten pariin sijoittuvaa sujuvaa luettavaa. Siinä vaihdellaan näkökulmia mielenkiintoisesti: Peterin toimintaa kolmannessa persoonassa kuvaavan tekstin katkaisevat aina välillä Irman minämuodossa kerrotut ajatukset, ja hyvin julkisesti tapahtunut murha kerrotaan useamman henkilön kuvaamana. Irmalla ei tunnu olevan kaikki purjeet ylhäällä, koska hän ei yritä puolustaa itseään mitenkään. Irman itsepäinen vaikeneminen on melko ärsyttävää eikä ehkä kovin realistista, mutta juonen kannalta perusteltua. Kirjassa seurataan myös Irman ja Peterin suhteen kehittymistä - harvemmin lakimies ja syytetty inhoavat toisiaan - ja sekä Peter että Irma muuttuvat kirjan aikana. Kirjaa voisi kuvata sanoilla leppoisa, ajateltu, hyvin kirjoitettu ihmissuhdedekkari.

Helmet-haaste 2020: Kirjassa on kirjeenvaihtoa. Ainakin kirjeet ovat kirjassa tärkeässä osassa, vaikkei niihin vastausta saadakaan.

Marianne Thorby: Irma Brannertin arvoitus, 1963. WSOY (lunastettu WSOY:n suuressa salapoliisiromaanikilpailussa). Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta "Irma Brannerts dilemma" kääntänyt Panu Pekkanen. Kansi: Heikki Ahtiala (ei mainittu). 200 sivua.