Paul Cinquevalli, viime vuosisadan vaihteen huippujonglööri

Edellisen bloggauksen Edna Ferberin kirjassa sanottiin taitavan kirjanpitäjän pystyvän jonglööraamaan numeroita kuin Cinquevalli. Paul Cinquevalli (1859-1918) syntyi saksalaisten vanhempien lapsena nykyisessä Puolassa Paul Kestnerinä tai Emil Otto Paul Braunina. Paul karkasi 12- tai 14-vuotiaana kotoa liittyäkseen sirkuksen akrobaatteihin, mutta putosi jonkin ajan päästä esityksen aikana narulta ja loukkaantui, minkä jälkeen hän ryhtyi harjoittamaan jonglöörausta. Hän kehittyi siinä aivan käsittämättömän taitavaksi jokapäiväisen tuntikausien harjoittelun takia ja saavutti suuren suosion uudessa kotimaassaan Englannissa ja muualla maailmassa.

Hänen jonglöörauksensa oli paljon muutakin kuin pallojen heittelyä, ja hän kehitti aivan omia temppuja: liikutteli kahta päällekkäin olevaa palloa biljardikeppien välissä (kuva yllä), heitteli isoja tynnyreitä, tai piti hampaissaan(!) tuolia, jonka päällä istui hänen pöydän ääressä lehteä lukeva avustajansa - ja tietenkin samalla vielä jonglöörasi kolmella pallolla. (Netin kuvahaussa on lisää kuvia ja esimerkiksi selvempi kuva yllä olevasta. En saanut tähän kuitenkaan kopioitua muita kuvia, koska ne näkyivät jostain syystä vain tyhjinä ruutuina, ja kuvia venkslatessani luulin jo tuhonneeni puolet bloggauksesta, mutta sain sen onneksi palautettua.)

 

Cinquevalli oli aikansa superjulkkis, joka esiintyi omien sanojensa mukaan lähes kaikissa maailman pääkaupungeissa. Hänen suosionsa hiipui kuitenkin Englannissa ensimmäisen maailmansodan syttyessä, koska hän oli saksalaista syntyperää. Monet asiantuntijat pitävät häntä kuitenkin nykyäänkin maailman parhaimpana jonglöörina. Minusta hän on aivan ällistyttävä, ja olen kääntänyt tähän International Jugglers' Associationin sivuilta (tästä ja tästä) löytämäni Cinquevallin oman kirjoituksen ja haastattelun. Tekstit kertovat valtavasta innostuksesta asiaan ja omistautumisesta jonglööraamiselle. Ja ihan uskomattomasta sinnikkyydestä - Cinquevalli harjoitteli erästä temppua lähes kahdeksan vuotta, ennen kuin esitti sen julkisesti.

Ensin käännös australialaisessa lehdessä julkaistusta haastattelusta.

Paul Cinquevalli kirjoittaa: Olen jonglöörannut suunnilleen siitä asti kun opin kävelemään. Ensimmäinen yritykseni oli hoitajan minulle antamalla appelsiinilla. En syönyt sitä, vaan aloin kokeilla temppujen tekemistä sen kanssa; kolme päivää myöhemmin, kun siitä oli tullut liian pehmeä heiteltäväksi, hankkiuduin siitä eroon tavalliseen tapaan.

Menestyäkseen jonglöörillä täytyy olla loputtomasti kärsivällisyyttä. Jotkin temput vaativat niin pitkällistä ja jatkuvaa harjoitusta, että jos ihmisellä ei ole suunnattomasti kärsivällisyyttä ja rajattomasti sinnikkyyttä, hän ei koskaan pystyisi suorittamaan niitä. Otetaan esimerkiksi temppu, jossa tasapainotellaan korkeaa lasia otsan päälle aseteltujen neljän oljen/juomapillin (straws) päällä. Temppu näyttää aika helpolta, mutta minulla meni vuosia, ennen kuin onnistuin tekemään sen. Lasia tasapainotellessani jonglööraan samaan aikaan viittä hattua. En itse asiassa koskaan näe hattuja – avustajani ojentaa ne minulle ja laitan ne sitten liikkeelle, mutta katseeni on koko ajan kiinnittynyt pilleihin, joiden päällä lasi on. Jos siirtäisin katseeni pois pilleistä sekunnin sadasosaksi, niiden tasapaino järkkyisi.

Mutta miten pystyy heittelemään hattuja, jos ei näe niitä, lukija luonnollisesti kysyy. Voin vain sanoa, että tiedän vaistomaisesti, missä ne ovat. Näen ne sisäisesti ja tiedän täsmälleen missä kukin hattu on, kun ojennan käteni tarttuakseni siihen. Olen asteittain saanut itselleni kolmannen näköaistin (a treble sight), jota ilman en voisi suorittaa puoltakaan tempuistani.

Kun esimerkiksi jonglööraan biljardipalloilla [selässäni] en koskaan näe niitä niiden vieriessä selkääni pitkin, mutta tiedän kuitenkin täsmälleen missä ne ovat, ja näen ne mielessäni aivan yhtä selvästi kuin jos katsoisin niitä. Jos arvioisin niiden sijainnin hiuksenkin verran väärin, sotkisin esityksen.

Vaati lähes kahdeksan vuoden harjoittelun, ennen kuin onnistuin tasapainottamaan kaksi biljardipalloa toistensa päällä ja sitten tasapainottelemaan niitä biljardikepin päällä.

Tämä suoritus kiinnosti minua erityisesti, koska minulle sanottiin, että tieteen lakien mukaan se olisi mahdotonta.

Aloin siis harjoitella säännöllisesti tunnin päivässä. Itsekin epäilin tempun mahdollisuutta, mutta parin vuoden harjoittelun jälkeen aloin toivoa, että onnistuisin tekemään tämän näennäisesti mahdottoman tempun. Eräänä yönä heräsin nähtyäni unta, että olin esittänyt tämän tempun, joka oli silloin kunnianhimoni tärkein kohde.

Nousin ylös, ryntäsin alakertaan, aloin harjoitella biljardikepilläni ja kahdella biljardipallolla, ja ensimmäisellä yritykselläni onnistuin pitämään ne tasapainossa. Noin viisi vuotta myöhemmin esitin tämän tempun julkisesti.

On usein väitetty, että käytän painotettua (loaded) biljardikeppiä jonglööratessani kepillä. Jokainen, joka tietää jotain jonglöörauksesta, huomaa tällaisen väitteen selvästi absurdiksi. Se ei auttaisi minua hiventäkään. Koko vaikeus on siinä, että saa oikean tasapainopisteen (the correct point of balance). Se ei olisi yhtään helpompaa painotetulla kuin tavallisellakaan kepillä. Kunhan on löytänyt oikean tasapainopisteen, jonglöörauksesta tulee varsin helppoa.

Olen esiintynyt lähes jokaisessa maailman pääkaupungissa, ja kaupan päälle kaikenlaisissa syrjäisissä paikoissa, mutta luulen että erikoisin paikka, jossa olen koskaan esiintynyt, oli kadunkulmassa Boulder Cityssä. Koko esitys oli improvisoitu. Olin maailmankiertueella ja satuin olemaan Kalgoorliessa. ”Etkö antaisi Boulder Cityn kaivosmiehille tilaisuutta nähdä sinut?”, joku ehdotti, joten lähdin Boulderiin. Varasin pari huonetta kadunkulmassa olevasta hotellista ja järjestin lavan huoneideni ulkopuolelle. Paikat improvisoitiin nopeasti, hintana puolen punnan kultaraha, ja ansaitsin tuona iltapäivänä 200 £. Esityksen aikana puhalsi puhuri, joten oli monta temppua, joita en pystynyt mitenkään tekemään, mutta minulla on aina suuri määrä temppuja varastossa tällaisia hätätilanteita varten, ja olen iloinen voidessani sanoa, että kaivosmiehet olivat niihin erittäin tyytyväisiä.

Eräs jonglöörin elämän huonoista puolista on se, että hän ei voi käytännöllisesti katsoen koskaan pitää lomaa. Jos luopuisin työstä edes viikoksi enkä harjoittelisi ollenkaan sinä aikana, minun pitäisi opiskella viikkoja saadakseni silmäni ja käteni taas toimimaan. Harjoittelen eri temppuja joka päivä noin kolmen tunnin ajan. Useammin kuin kerran ystävä on tavannut minut soittamasta pianoa ja tasapainottelemasta keppiä ja hattua pääni päällä samaan aikaan. Musiikki on harrastukseni ja huvini, ja nautin erilaisten asioiden tekemisestä samaan aikaan. Se pitää taidot vetreinä. Usein esimerkiksi jutellessani ystävän kanssa jonglööraan samaan aikaan viidellä pallolla. Se huvittaa ystävääni ja on minulle harjoitusta.

Ne temput, jotka ovat vaikeimpia tehdä, eivät muuten millään muotoa ole niitä, joita yleisö eniten arvostaa. Yksi suosituimmista tempuistani on esimerkiksi jonglööraus kanuunankuulalla ja sen sieppaaminen niskaani. Tämä ei ole millään tavalla kovin vaikea temppu, mutta vetoaa yleisöön suuresti, uskoakseni osaksi sen takia, että ihmiset uskovat tempun olevan vaikean. Tietysti jos en onnistuisi sieppaamaan kuulaa oikeaan kohtaan se tappaisi minut; mutta ei ole pienintäkään mahdollisuutta, että tekisin virheen.

Olen saanut lääkäreiltä tätä temppua koskevia monia huvittavia kirjeitä, joissa he sanovat että temppu varmasti vie minut hautaan jonakin päivänä. Ensimmäisen kerran kun yritin temppua, käytin puista palloa, joka painoi vain yhden paunan (450 g). Se osui väärään kohtaan ja iski minut tajuttomaksi, mutta jatkoin harjoittelua, kunnes löysin oikean tavan tehdä temppu. Nyt käytän rautakuulaa, joka painaa 60 paunaa (n. 27 kg). Aloitin muuten akrobaattina, en jonglöörina.

Nuorallakävelyesityksessä Pietarissa humalainen avustaja oli tehnyt virheen nuoraa asentaessaan, minkä takia lipesin ja putosin 24 metriä. Kymmenen kuukautta myöhemmin pääsin sairaalasta sellaisessa kunnossa, että ymmärsin akrobaatin urani olevan ohi, ja siirryin vähän myöhemmin jonglööraukseen, joka oli aina kiehtonut minua niin valtavasti. Tuolloin pystyin suorittamaan noin kolme pientä temppua; nyt repertuaarissani on yli 3000 temppua.

Sitten Cinquevallin neuvoja jonglööriksi haluaville.

Kuinka onnistua jonglöörinä

 

Aina välillä ihmiset ovat tulleet pyytämään minua näyttämään heille, kuinka jonglöörataan. ”Se näyttää niin helpolta”, he sanovat aina. Se ei ole ihan niin helppoa kuin miltä näyttää, kuten voi päätellä siitä, että kesti kahdeksan vuotta, ennen opin pitämään kahta biljardipalloa tasapainossa biljardikepin päällä, ja olen käyttänyt kuukausia, joskus vuosia, opetellessani suorittamaan useita muita temppuja repertuaarissani.

 

Jotkut ihmiset pystyvät toki luonnostaan saamaan käden ja silmän toimimaan yhdessä paljon nopeammin ja tarkemmin kuin toiset. Jokin aika sitten annoin muutaman oppitunnin nuorelle naiselle, joka ei tiennyt kertakaikkiaan mitään jonglöörauksesta, ja kuitenkin hän oppi ensimmäisellä tunnillaan pitämään ilmassa viittä palloa. En ole koskaan nähnyt kenenkään pystyvän tähän ensimmäisellä yrityksellään, ja se hämmästytti minua paljon.

 

Jonglööri ei saa koskaan epäillä hiukkaakaan kykyään suorittaa jotakin temppuaan. Jos hänellä on epäilyksiä asiasta, se merkitsee vain sitä, että hän ei ole opetellut suorittamaan temppua kunnolla. Esimerkiksi heittäessäni 27-kiloisen kanuunankuulan ilmaan ja ottaessani sen sitten kiinni niskaani kuolisin välittömästi, jos en saisi sitä osumaan oikeaan paikkaan. Jos arvioni heittäisi kolmekin millimetriä, olisin kuollut mies; olen kuitenkin aivan yhtä varma siitä, että saan kuulan oikein kiinni, kuin siitä, että pystyn kävelemään alakertaan kaatumatta.

Jonglöörin täytyy aivan ensimmäiseksi oppia käyttämään raajojaan, erityisesti käsiään ja käsivarsiaan, huimaavan nopeasti. Tällaisen liikenopeuden saavuttamiseksi on välttämätöntä suorittaa erilaisia harjoituksia joka päivä ja ennen kaikkea pitää huolta siitä, että tekee harjoitukset joka päivä vähän nopeammin kuin päivää aikaisemmin.

Sitten silmä täytyy opettaa toimimaan hyvin nopeasti. Kun kokeilee sellaista yksinkertaista harjoitusta kuin parin tennispallon jonglöörausta, todennäköisesti huomaa, että vaikka harjoitus on helppo, pallo putoaa aina välillä.

 

Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että silmä ei aina toimi tarpeeksi nopeasti mahdollistaakseen pallon kiinniottamisen. Pallo ei koskaan odota, se putoaa aina täsmälleen samalla nopeudella ja samalla tavalla. Kun silmä on oppinut toimimaan aina samalla nopeudella, pallo ei enää koskaan jää sieppaamatta.

Kahden pallon heittelystä oppija voi asteittain siirtyä jonglööraamiseen viidellä pallolla. Kun hän pystyy heittelemään täysin varmasti viittä palloa, hänen kätensä ja silmänsä toimivat yhdessä erittäin hyvin ja helposti, ja hän voi edetä vaikeampiin temppuihin.

 

Ehkä vaikeinta jonglöörille on oppia näkemään esineet katsomatta niitä. Tämä saattaa vaikuttaa paradoksaaliselta väitteeltä, mutta se on kuitenkin totta. Kun esimerkiksi tasapainottelen lasia otsallani olkipilli(e)n päällä ja jonglööraan samalla viittä hattua, en koskaan katso hattuja; jos tekisin niin sekunnin sadasosankin ajan, lasi ja pillit putoaisivat, mutta tiedän vaistomaisesti hattujen sijainnin ja pystyn ottamaan ne kiinni ja heittelemään niitä aivan yhtä helposti kuin jos todella katsoisin niitä.

 

Mutta vaatii vuosien harjoittelun, että pystyy saavuttamaan tämän, jota voin kutsua ainoastaan eräänlaiseksi toiseksi näkökyvyksi (double sight).

 

Jatkuva harjoittelu on välttämätöntä jopa kaikkein taitavimmallekin jonglöörille. Jos pitäisin kuukauden loman enkä kertaisi tuona aikana joitakin temppujani, minun pitäisi luultavasti harjoitella vuoden ajan ennen kuin voisin taas esiintyä julkisesti. Harjoittelen itse asiassa joka päivä vähintään kolmen tunnin ajan.

 

Modernin jonglöörin pitää tiedostaa ja ymmärtää eräs seikka, se että hänen täytyy huvittaa yleisöään eikä vain kiinnostaa sitä. Viime vuosina olen aina tuonut esityksiini mukaan huumoria tekemällä asiat huvittavasti, mutta niistä tulee sillä tavalla paljon vaikeampia.

 

Edit 6.6.24, 10.6.24 (korjauksia).

Carl von Ossietzky, osa Sigurd Hoelin esipuheesta (rauhannobelistit 1935, käännös)

Käänsin osan (s. 5-10) norjalaisen kirjailijan Sigurd Hoelin pitkästä esipuheesta kirjaan Ossietzky talar (1937, kirjoitus kirjasta edellisessä bloggauksessa), koska siitä saa hyvän käsityksen tämän vuonna 1935 Nobelin rauhanpalkinnon saaneen saksalaisen rauhanpuolustajan toiminnasta ja luonteesta.

Viime vuosina ja kuukausina on levitetty niin paljon epätotuuksia ja valheita Ossietzkysta – osittain tiedon puutteesta, vaikka sanojien pitäisi tietää paremmin, osittain suoraan vastoin parempaa tietoa – että uskon joidenkin yksinkertaisten tosiasioihin perustuvien tietojen tästä rauhanystävästä, keskitysleirivangista ja Nobel-palkinnon saajasta olevan paikallaan.

Tarkastellaan vähän lähemmin taantumuksellisen (reaktionära) lehdistön väitteitä.

Ensimmäinen kuuluu: Ossietzky on juutalainen kommunisti, ja juuri kansainvälinen juutalainen kommunistiklikki on tyrkännyt hänet esiin Nobel-palkinnon saajaehdokkaaksi.

Tämä väite on esitetty vastoin parempaa tietoa, ja se kuuluu agitaation alhaisimpaan lajiin, jonka on laskelmoitu vaikuttavan kaikkein tietämättömimpiin ihmisiin, niihin jotka ovat sitä mieltä, että juutalaiset ja kommunistit ovat kumpikin vaarallisia asioita, ja että juutalaiset kommunistit ovat pahempia kuin peikot (värre en sotaren). Kuten nyt lienee yleisesti tunnettua, Ossietzky ei ole sen enempää juutalainen kuin kommunistikaan. Hän syntyi vuonna 1889 Hampurissa aatelisille katolilaisille vanhemmille (hän sanoutui irti vapaaherra-arvostaan ja jätti katolisuuden), ja hän on monella tavalla puhtaampi ”arjalainen” kuin Hitler. Poliittiselta kannaltaan hän oli ja on puolueeton demokraatti (”puolueeton mies vasemmalla”, sanoo hän itse). Poliittisena kirjoittajana hän vastusti kaikkia diktatuurin muotoja, sillä hänen mielestään diktatuuri johtaa väistämättä taantumukseen. Hän vastusti kaikkea nationalismia, sillä hän uskoi nationalismin perustuvan taantumukselle ja johtavan pidemmälle taantumukseen. Hän vastusti kaikkea ”rauhanomaista” varustelua riippumatta siitä, missä tämä tapahtui, sillä hänen mielestään kaikki varustelu väistämättä johtaa sotaan.

Tästä ei millään tavalla seuraa se, että hän aivan mekaanisesti tuomitsi saman mittapuun mukaan jokaisen diktatuurin, kaikki puolustuslaitokset.

Toinen väite kuuluu: Ossietzky ei ollut millään tavalla merkittävä rauhanystävä.

Tarkastellaan lähemmin tätä vastaväitettä.

Ossietzkyn aktiivinen toiminta rauhanaatteen hyväksi alkoi jo ennen maailmansotaa. Vuonna 1913 hän sai ensimmäisen vankilatuomionsa preussilaisesta militarismista kirjoittamansa artikkelin johdosta. Se käsitteli tunnettua tapausta Zaberissa, jossa muuan luutnantti iski sapelilla eräitä siviilejä, koska nämä eivät hänen mielestään olleet tarpeeksi kohteliaita. Viranomaisten näkemyksen mukaan ei ollut viisasta antaa Ossietzkyn kärsiä rangaistusta ja hänet armahdettiin.

Seuraavien neljän vuoden ajan Ossietzky otti osaa maailmansotaan jalkaväkisotilaana ja lopulta korpraalina. Vuonna 1919 hän alkoi julkaista pasifistista viikkolehteä Hampurissa. Samana vuonna professori Quidde (myöhempi rauhanpalkinnon saaja) nimitti hänet Berliinin saksalaisen rauhanyhdistyksen sihteeriksi. Siellä hän perusti kansainvälisen järjestön ”Ei koskaan enää sotaa”. Samaan aikaan hän työskenteli erilaisissa porvarillisissa vasemmistoradikaalien (?, borgerliga, vänsterradikala) sanomalehdissä ja aikakauslehdissä, mm. ”Das Tagebuchissa”. Hän lähti rauhanjärjestöstä, koska piti sen politiikkaa epäkäytännöllisenä ja virheellisenä, mutta artikkeleissaan hän jatkoi työtä militarismia vastaan rauhan puolesta. Erityisesti hän pyrki parempaan yhteisymmärrykseen Ranskan ja Saksan välillä.

Eräs osa hänen työstään oli saada Saksa Kansainliiton jäseneksi muiden kanssa samanarvoisena jäsenenä. Tälle työlle on nyt helppo naureskella. … Liittyminen Kansainliittoon (N. F.), Saksan ja Ranskan ystävystyminen – kyllä, näille on nykyään helppo nauraa ja ravistella päätään sekä sanoa Ossietzkya naiiviksi utopistiksi. Mutta jos lukee hänen artikkeleitaan tältä ajalta, huomaa ettei hän kuitenkaan ollut kovin naiivi. Hän ei elätellyt utopistisia kuvitelmia Kansainliitosta. Liittyminen siihen oli hänelle ainoastaan pieni osa suuresta työstä. Hän näki niin kammottavan selvästi, mitä olisi seurauksena, jos nämä maat eivät tekisi keskenään sovintoa.

…

Vuonna 1927 Ossietzkysta tuli viikkolehti ”Weltbühnen” päätoimittaja. Ja tästä alkaen saa hänen työnsä varsinaisen merkityksensä.

Mikä oli ”Weltbühne”?

Yksinkertainen totuus on se, että ”Weltbühnesta” tuli Ossietzkyn johdolla Saksan paras ja tärkein poliittis-kulttuurinen aikakauslehti. Se oli pieni ja vähäpätöinen 48-sivuinen halvalle sanomalehtipaperille painettu vihkonen. Mutta sitä tutkittiin kaikissa saksalaisten sanomalehtien toimituksissa, virastoissa ja ministeriöissä, yhdistyksissä ja kahviloissa, opintopiireissä ja keskustelukerhoissa. Lehden painos nousi Ossietzkyn aikana vähitellen kahteenkymmeneen tuhanteen; mutta voidaan hyvin arvioida sillä olleen kymmenkertaisesti lukijoita; ja sen vaikutus, suora tai epäsuora, oli edelleen paljon näitä lukuja suurempi. ”Die Weltbühnestä” tuli näiden vuosien aikana todellinen poliittinen ja kulttuurinen toimija. Se oli valpas kulttuurinen omatunto Saksan poliittisessa elämässä.

Miten tämä onnistui?

Voidaan mainita monia syitä. Esimerkiksi toimittajatoveri Kurt Tucholsky oli yksi syistä – Saksan paras ja älykkäin journalistinen kynä, jättimäisen vitaalinen, yksinäänkin kokonainen ”hengenmahti” – ei, ei yksinään, toimiakseen hän tarvitsi henkisen ympäristön, jossa pystyi viihtymään. ”Weltbühne” antoi hänelle sellaisen. Kun hän menetti sen, hän ei enää kestänyt. Hän teki itsemurhan kaksi vuotta sitten siirtolaisena ulkomailla.

Voitaisiin mainita muitakin lehden kirjoittajia – on huomiota herättävää, kuinka monet Saksan parhaista kirjailijoista olivat edustettuina tämän köyhän julkaisun jokaisessa vuosikerrassa. Eivätkä vain tilapäisillä tunnelmapaloilla vaan lujilla, vaarallisilla asioilla.

Voitaisiin myös mainita lehden luotettavuus. Se oli aina keskellä poliittisia ampumalinjoja ja sen kimppuun hyökättiin sekä oikealta että vasemmalta, mutta niiden viiden vuoden aikana, jolloin luin sitä joka viikko, en muista sen kertaakaan jääneen kiinni vilpistä tai epätotuudesta.

Mutta tärkein syy, se joka oli kaikkien muiden edellytyksenä, oli lehden absoluuttisen riippumaton kanta. Se oli radikaali, mutta se ei kuulunut mihinkään puolueeseen, mihinkään ryhmään, mihinkään klikkiin. Se ei edistänyt mitään henkilökohtaisia asioita, eikä sen näkökantoja voinut ostaa suoraan tai epäsuorasti.

Näiden ominaisuuksien ruumiillistuma oli Ossietzky.

Hän tiesi minkä arvoista sisäinen vapaus oli, mutta myös sen mitä se maksaa. Ja hän tiesi, miltä suunnalta vaarat uhkaavat. Johdonmukaisesti hän kieltäytyi kaikista virallisista kutsuista, kaikista lehdistövastaanotoista ja kaikista poliittisista päivällisistä, pysyttäytyi erossa poliittisen maailman ja taiteilijamaailman seuraelämästä – seuraelämästä, jolla on se pahamaineinen ominaisuus, että se sitoo ja velvoittaa ihmistä melkein hänen huomaamattaan.

Hän seurusteli niin vähän kuin mahdollista. Mutta ei toki voinut välttää sitä, että monet toivoivat konferenssia ”Weltbühnen” vaarallisen päätoimittajan kanssa. Näissä tapauksissa hän noudatti pettämättömästi sitä periaatetta, että ne jotka halusivat häneltä jotain (ville honom något) saivat etsiä hänet käsiinsä, mutta eivät yksityisesti vaan toimituksesta.

Näillä periaatteilla on hyvin vähän tekemistä mainostamisen kanssa. Niitä ei ollut myöskään suunniteltu tekemään Ossietzkya ”suosituksi”. Sellaista hänestä ei sanan yleisessä merkityksessä tullutkaan.

Vielä eräs asia: Niillä toimittajilla, jotka käyttivät ”Weltbühneä” tavalla tai toisella lähteenä, oli harvoin etua tämän lähteen mainitsemisesta.

Lyhyesti sanottuna – Ossietzkyn nimi ei ollut kansan huulilla. Hän ei koskaan saavuttanut nyrkkeilijän tai filmitähden kuuluisuutta. Melkeinpä vain asioista perillä olevat ihmiset tunsivat hänet.

Vain asioista perillä olevat ihmiset? No jaa, saksalaisen puolustusministeriön miehet olivat toki omalla tavallaan perillä asioista. He joka tapauksissa tunsivat hänet.

He seurasivat hänen toimintaansa hyvin tarkasti. Ja heillä oli syytä tehdä se. Koska hän seurasi heidän toimintaansa, ja hänellä oli runsaasti syitä tehdä tämä ottaen huomioon hänen poliittiset näkökantansa.

Edit 15.4.24, 17.4.24.

Ossietzky talar, 1937. En antologi sammanställd av Kurt Singer. Förord av Sigurd Hoel. Axel Holmströms förlag. Käännös ruotsiksi: Arne Holmström. Ei kannen tekijän nimeä. 128 sivua.

Clara Barton, Amerikan Punaisen Ristin perustaja

Tässä toinen kääntämäni lyhyt naiselämäkerta Mary Stoyell Stimpsonin kirjasta The Child's Book of American Biography (ensimmäisessä kerrottiin Dorothea Dixistä). Tekstistä huomaa, että se on lapsille suunnattu, mutta siitä saa kuitenkin hyvin käsityksen Clara Bartonin (1821-1912) elämästä. Barton oli yksi näitä 1800-luvun naisia, jotka saivat hämmästyttävän paljon aikaan. Stimpsonin kirjassa kerrotaan kahdesta muustakin naisesta, Louisa May Alcottista ja Jane Addamsista, mutta koska edellinen on Suomessakin hyvin tunnettu kirjailija ja jälkimmäisestä olen itse kirjoittanut, en käännä heistä kertovia lukuja.

Clara Barton

Clara Barton syntyi Massachusettsin osavaltiossa melkein sata vuotta sitten aurinkoisena ja säteilevän kirkkaana jouluaamuna. Vanhempien lisäksi perheessä oli kaksi aikuista sisarta ja kaksi isoveljeä hellittelemässä uutta vauvaa. Bartonin perheessä oli paljon rakkautta ja paljon rahaa, joten lapsen elämässä oli vain onnea.

Clara oli nokkela pieni olento. Kun hän oli tarpeeksi iso kävelläkseen ja puhuakseen hän seuraili perheenjäseniä ja toisteli heidän sanojaan ja sanontatapojaan kuin papukaija. Hän ei ollut ihan varma siitä, mitä kaikki nämä sanat tarkoittivat, mutta hän piti niiden soinnista. Hänen isänsä, joka oli taistellut ranskalaisia ja intiaaneja vastaan käydyissä sodissa, piti sotilaiden keskuudessa käytetyistä säännöistä ja muodollisuuksista. Hän opetti tytölle armeijan upseerien nimitykset ja arvoasemat. Hän opetti tälle myös Yhdysvaltain presidentin, varapresidentin ja ministerien nimet.

Claran silmät olivat niin suuret ja hänen äänensä niin juhlallinen, kun hän toisti näitä nimiä, että eräänä päivänä hänen äitinsä kysyi häneltä, millaisia hän kuvitteli näiden miesten olevan. ”Voi”, henkäisi Clara, ”isä puhuu aina 'suuresta presidentistä' niin että hän on varmaan melkein jättiläinen. Presidentti on varmaan yhtä iso kuin kokoustalo ja varapresidentti koulun kokoinen.”

Opettajasiskot olivat puuhanneet paljon Claran kanssa, niin että hän luki ja tavasi sanoja melkein samaan aikaan kuin oppi puhumaankin. Toinen siskoista antoi hänelle maantiedon kirjan, ja Clara oli niin innoissaan tästä kirjasta, että hänellä oli tapana herättää siskoparkansa kauan ennen aamunkoittoa ja laittaa tämä pitelemään kynttilää karttojen lähellä, niin että Clara pystyi hakemaan kartasta jokia, vuoria ja kaupunkeja.

Vanhempi veli Stephen Barton oli taituri laskennossa. Hän opetti Claraa laskemaan yhteen, vähentämään, kertomaan ja jakamaan. Clara kirjoitti niin kauniita numeroita ja hänen laskunsa olivat niin usein oikein, että hän piti pikku kirjoitusalustastaan toiseksi paljon David-veljen kanssa ratsastamisen jälkeen.

Opiskelu ei kiinnostanut Davidia paljonkaan, mutta tilan töistä ja hevosista hän piti. Hän opetti Claran ratsastamaan, ja kaksikolla oli tapana laukata hurjaa vauhtia pitkin maaseutua. Clara tunsi olonsa hevosen selässä yhtä turvalliseksi kuin keinutuolissa. Hän ei näyttänyt paljon nukkea suuremmalta, kun naapurit näkivät ensimmäisen kerran hänen syöksyvän ohi urosvarsalla, jolla ei ollut satulaa eikä suitsia, pitäen kiinni eläimen harjasta, pysytellen lähellä Davidin hevosta ja nauraen riemusta. Joskus valkoinen koira Button kiiti heidän jäljessään yrittäen parhaansa mukaan pysytellä heidän vauhdissaan. Button oli Claran koira. Se oli pitänyt huolta hänestä, kun Clara oli vauva, ja oli hyvin huolellisesti nostanut tämän ylös joka kerta kun tämä kaatui opetellessaan kävelemään.

Stephen ja David kävivät monen mailin päässä olevaa koulua. He halusivat Claran mukaansa sinne. Koulu oli yksi vanhanaikaisista, luokattomista kouluista, ja siellä oli kaikenikäisiä oppilaita. Lumikinokset olivat korkeita ja Stephen kantoi Claraa olkapäällään. Clara istui hyvin hiljaa kivitaulunsa kanssa, kunnes aloittava luokka kutsuttiin esiin. Silloin hän astui opettajan eteen muiden pienokaisten kanssa. Tämä vakava mies osoitti kullekin lapselle eri sanojen kirjaimia ja pyysi heitä sitten luettelemaan sellaisten lyhyiden sanojen kuin koira (dog) tai kissa (cat) kirjaimet. Kun Claraa pyydettiin tekemään tämä, hän hymyili opettajalle ja sanoi: ”En minä tällaisia tavaa!”

”Millaisia sinä sitten tavaat?” tämä kysyi.

”Minä tavaan artisokan”, hän vastasi hyvin arvokkaan näköisenä.

”Siinä tapauksessa”, opettaja nauroi, ”luulen että kuulut niiden oppineiden joukkoon jotka tavaavat kolmi- ja nelitavuisia sanoja.” Joten tämän jälkeen Clara tavasi isoveljiensä ryhmässä.

Kahdentoista ikäisenä Clara ujosteli vieraita paljon ja hänen vanhempansa ajattelivat, että hän saattaisi päästä tästä, jos hän muuttaisi kotoa opiskelemaan New Yorkiin. Hän oli älykäs oppilas ja päätti ryhtyä opettajaksi kahden siskonsa tapaan.

Clarasta tuli erinomainen opettaja, mutta hän ei voinut kovin hyvin ja muutti Washingtoniin työskentelemään. Kun hän oli siellä, syttyi sisällissota, ja hän tarjoutui toimimaan sairaanhoitajana. Kukaan ei epäillyt hänen hoitajan taitojaan, koska vain kymmenvuotiaana hän oli pitänyt yksistään huolta rakkaasta David-veljestään, joka sairasti silloin melkein kahden vuoden ajan. Hän todellakin tiesi aivan täsmälleen, mitä sairaat ihmiset tarvitsivat.

Clara työskenteli sairaaloissa, leireillä ja taistelukentillä koko neljän vuoden sodan ajan. Joskus hänen täytyi hypätä hevosen selkään, jonka ratsastaja oli ammuttu, ja kiitää hakemaan siteitä tai kirurgia, ja hän oli iloinen siitä että David oli opettanut hänet niin hyväksi ratsastajaksi.

Clara auttoi jokaista sairasta ja haavoittunutta miestä, jonka kohtasi, vaikka jotkut ajattelivat että hänen pitäisi auttaa vain pohjoisvaltioiden ihmisiä. Mutta hän ei välittänyt siitä, mitä ihmiset sanoivat tai ajattelivat. Hän auttoi kaikkia sotilaita tuntemaan olonsa niin mukavaksi kuin pystyi. Kun hän neljä vuotta myöhemmin oli lepäämässä kauniissa Sveitsissä ja kuuli Punaisesta Rististä, hän ilahtui. Tämä järjestö auttoi jokaista haavoittunutta ihmistä, olipa tämä minkä värinen tahansa tai taistelipa tämä minkä syyn tai maan puolesta tahansa.

Clara Barton työskenteli tässä sveitsiläisessä järjestössä koko Ranskan ja Preussin välisen sodan ajan. Ulkomaalaiset kutsuivat häntä Enkeliksi.

Kun Clara Barton tuli takaisin Amerikkaan, hän yritti kauan aikaa aloittaa tämän sveitsiläisen järjestön haaraosaston toiminnan maassamme, mutta kesti kahdeksan vuotta ennen kuin Punainen Risti todella perustettiin Yhdysvaltoihin. Koska sotien lisäksi myös tulipalot ja tulvat aiheuttivat usein kärsimystä, neiti Barton suostutteli kongressin antamaan tälle järjestölle oikeuden auttaa missä tahansa suuressa katastrofissa.

Neiti Bartonin nimi tunnetaan niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Hän teki Punaisen Ristin työtä 80-vuotiaaksi asti. Melkein jokainen maapallon maa antoi hänelle lahjan tai mitalin. Kun ajattelemme, millaiseksi sankarittareksi Clara Barton osoittautui, tuntuu siltä, että tuona joulukuun aamuna syntynyt pikkutyttö oli joululahja koko maailmalle.

Alkuperäinen teksti on täällä.

Dorothea Dix, 1800-luvun amerikkalainen mielisairaala- ja vankilajärjestelmän uudistaja

Tutustuessani vuoden 1931 rauhannobelistiin Jane Addamsiin tarkistin myös, mitä hänen teoksiaan Gutenbergissä on. Tämä osoittautuikin oikeaksi runsaudensarveksi, koska Addamsin kirjojen lisäksi Gutenbergistä löytyi naiselämäkertoja, jotka taas veivät eteenpäin uusiin ja taas uusiin kirjoihin, muihinkin kuin elämäkertoihin - voisin varmaan viettää vuoden vain lukemalla Gutenbergin kirjoja, mutta kaikkea ei ikävä kyllä ehdi.

Kirjoitan luultavasti myöhemmin yhdestä tällaisesta kokonaisesta elämäkerrasta (8.10.22: tässä), mutta nyt käänsin yhden luvun Mary Stoyell Stimpsonin kirjasta The Child's Book of American Biography (1915). Tässä kirjassa on pääasiassa miesten elämäkertoja, mutta siinä kerrotaan myös neljästä naisesta, joista yksi on Dorothea Dix (1802-1887). Vaikka hän tuntuu olevan melko hyvin tunnettu Yhdysvalloissa, suomeksi hänestä ei löydy netissä tietoa, joten tässä kuvaus eräästä mielenkiintoisesta naisesta. (Stimpsonin kirjoitus antaa hänestä hieman erilaisen kuvan kuin nettilähteet, jotka eivät pikaisesti silmäiltynä näytä kertovan esimerkiksi hänen työstään vankiloissa, mutta oletettavasti Stimpson perusti kirjoituksensa aikaisempiin lähteisiin - ainakin hänen tekstinsä tuntuu vakuuttavalta.)

Dorothea Lynde Dix

Orange Courtissa Bostonissa asuva tohtori Elisha Dix oli aina onnellinen kun hänen lempilapsenlapsensa, pieni Dorothea Dix, tuli käymään hänen ja hänen vaimonsa luona. Tohtorin täytyi joka aamu ajaa ympäri kaupunkia vanhanaikaisissa kieseissä nähdäkseen, miten hänen potilaansa voivat, ja hänestä oli hauskaa kun Dorothea istui hänen vieressään tytön kielen käydessä tohtorin sanoin ”kuin konevasara”. Tyttönen oli virkeä, nopealiikkeinen olento ja sanoi niin hassuja asioita, että tohtori mylvi naurusta, jolloin vaunujen edessä kulkeva harmaankirjava hevonen pysähtyi joskus kokonaan ja katsoi taakseen vaunuissa istuvia ikään kuin sanoakseen: ”Mitä ihmettä tämä kaikki tarkoittaa?”

Mutta kun Dorothean kotiinpaluuaika lähestyi, hän näytti aina melkoisen vakavalta. Eräänä päivänä hän puuskahti: ”Voi isoisä, minä melkein vihaan traktaatteja!”

Tohtori Dix silmäili häntä ystävällisellä tavallaan ja vastasi: ”Enpä voi moittia sinua siitä, lapsukainen!”

Ymmärräthän, Dorothean isä Joseph Dix oli kummallinen mies. Hän olisi hyvin voinut ansaita rahaa, koska tohtori oli ostanut yhden ison maa-alueen toisensa jälkeen ja hänen oli täytynyt palkata asiamiehiä huolehtimaan näistä maatiloista ja metsistä. Oman poikansa hän tietysti lähetti kaikkein miellyttävimpään paikkaan, mutta ainoat asiat joita Joseph Dix, joka oli erittäin synkällä tavalla hyvin uskonnollinen mies, todella halusi tehdä, oli toistella virsiä ja kirjoittaa traktaatteja. Hän käytti melkein kaiken ansaitsemansa rahan näiden ankeiden kirjasten kustantamiseen, niin että perheellä oli pienet ruoka-annokset, halvat vaatteet eikä minkäänlaisia lomia.

Sen lisäksi että heidän täytyi elää niin puutteellisesti, kaikkien perheenjäsenten oli pakko ommella ja liimata yhteen noita traktaatteja. Vuosi vuoden jälkeen rouva Dix, Dorothea ja hänen kaksi veljeään istuivat perheen talossa tehden tätä väsyttävää työtä. Ei ollut merkitystä, olipa herra Dix lähetetty asiamieheksi Maineen, New Hampshireen, Vermontiin tai Massachusettsiin, keräsivätpä naapuruston leikkitoverit marjoja, luistelivat tai kävivät piknikeillä, kuinka paljon linnut lauloivatkaan, purot kimaltelivatkaan, pähkinät ja hedelmät kypsyivätkään – Joseph Dixin vaimo ja lapset eivät päässeet nauttimaan ulkoilmasta, ei, he vain kumartuivat noiden onnettomien traktaattien ylle liimaten ja ommellen kunnes heidän kehoaan särki.

Kun Dorothea oli 12-vuotias, hän päätti ettei enää kestäisi sellaista elämää. Onneksi perhe asui silloin Worcesterissä lähellä Bostonia, eikä sinne matkustaminen maksanut paljon. Tohtori Dix oli jo kuollut, mutta Dorothea karkasi isoäitinsä luokse, joka asui yhä Orange Courtissa (nyt sitä sanotaan Dixin paikaksi), ja vaikka rouva Dix oli hyvin ankara, elämä siellä oli parempaa kuin traktaattien tekijän kanssa.

Orange Courtissa Dorothealle ei annettu aikaa leikkiä. Hänet opetettiin ompelemaan, tekemään ruokaa ja neulomaan, ja joskus häntä rangaistiin jos hän ei ollut tehnyt tarpeeksi hyvää työtä. ”Ressukka”, hän sanoi myöhemmin, ”minulla ei koskaan ollut lapsuutta!” Mutta hän kävi koulua ja oli niin nopea oppimaan, että kahden vuoden päästä hän palasi Worcesteriin ja avasi koulun pienille lapsille. Hän oli vasta neljäntoista vanha ja melko pieni ikäisekseen, mutta hän pukeutui pitkiin leninkeihin ja kokosi tukkansa keoksi päänsä päälle korkean kamman avulla. Ihmiset eivät varmaan koskaan arvanneet, kuinka nuori hän oli. Hän osoittautui joka tapauksessa hyväksi opettajaksi ja lapset rakastivat häntä eivätkä koskaan olleet tottelemattomia hänelle.

Kun hän oli pitänyt tätä koulua vuoden ajan, hän opiskeli Bostonissa lisää 19-vuotiaaksi asti. Sitten hän ei pelkästään opettanut tuon kaupungin eräässä koulussa ja sisäoppilaitoksessa, vaan huolehti myös veljistään ja avasi toisen koulun köyhille lapsille, joiden vanhemmilla ei ollut varaa maksaa näiden koulumaksuja. Hän hoiti myös isoäitinsä taloa. Kaikkien ihmetellessä, kuinka nuori tyttö pystyi tekemään niin paljon, hän hämmästytti heitä vielä enemmän kirjoittamalla kolme tai neljä kirjaa.

Vähitellen hänen terveytensä murtui, ja hän alkoi ajatella ettei pystyisi enää koskaan työskentelemään, mutta pitkän Englannissa vietetyn lepokauden jälkeen hän palasi Amerikkaan ja teki jotakin paljon tärkeämpää kuin opettaminen tai kirjoittaminen – hän matkusti koko maan läpi ja teki vankiloista ja mielisairaaloista mukavampia. Ennen kuin Dorothea Dix kiinnostui asiasta, kukaan ei ollut näyttänyt vaivaavan päätään vankien tai mielisairaiden asioilla. Mikä tahansa paikka, jossa oli lukko ja avain, oli tarpeeksi hyvä sellaisten yösijaksi. Ja mitä merkitystä sillä oli, jos paha tai hullu mies olikin viluissaan tai nälissään? Mutta Dorothea Dixille sillä oli paljon merkitystä, että ihmisolentoja kohdeltiin huonosti, ja hän päätti muuttaa asioita. Hän puhui senaattoreiden, kuvernöörien ja presidenttien kanssa. Hän kävi jokaisessa osavaltiossa niissä paikoissa, joihin vangit, köyhät ja mielisairaat oli suljettu. Hän puhui ystävällisesti näille sisään teljetyille, ja vihaisesti miehille jotka kohtelivat heitä huonosti. Hän piti puheita lainsäätäjille, hän kirjoitti artikkeleita sanomalehdille ja pyysi rahaa miljonääreiltä rakentaakseen terveyttä edistäviä köyhäintaloja ja mielisairaaloita.

Seitsemänkymmentä vuotta sitten matkustaminen lännessä ja etelässä oli hidasta ja vaarallista. Dixin matkanteko viivästyi niin usein, kun postivaunut hajosivat epätasaisilla ja mutaisilla teillä, että lopulta hän alkoi kuljettaa mukanaan vasaraa, jakoavainta, nauloja, ruuveja, tukevaa köyttä sekä vahvoja nahkahihnoja. Jotkin lännen joista täytyi ylittää kahlaamalla ja hän oli monta kertaa vähällä menettää henkensä. Kerran kun hän matkusti Michiganissa postivaunuilla metsän läpi, ryöväri hyppäsi esiin pimennosta ja vaati hänen kukkaroaan. Dorothea Dix ei kirkaissut eikä pyörtynyt. Hän kysyi ryöväriltä, eikö tätä hävettänyt ahdistella naista, joka matkusti ympäri maata auttaakseen vankeja. Hän sanoi tälle, että jos tämä oli todella köyhä, hän antaisi tälle jonkin verran rahaa. Ja tiedätkö mitä? Ryöstäjä oli tunnistanut hänen äänensä jo ennen kuin hän oli lakannut puhumasta. Hän oli kuullut neiti Dixin puhuvan vangeille, kun hänet oli Philadelphiassa tuomittu vankilaan! Hän pyysi Dixia jatkamaan matkaansa rauhassa.

Kahdentoista vuoden ajan neiti Dix kiersi Yhdysvaltoja parantaakseen kuurojen ja mykkien, sokeiden ja mielisairaiden oloja. Sitten hän matkusti Eurooppaan lepäämään. Mutta siellä häntä kohtasivat samat kärsimykset kuin täälläkin. Nopeasti hän oli taas toimessa. Hän yritti saada Roomassa audienssia tavatakseen paavin ja pyytääkseen tätä lopettamaan eräät julmuudet vankiloissa, mutta hänet torjuttiin aina. Kuka tahansa muu olisi luovuttanut, mutta Dorothea Dix toteutti aina pyrkimyksensä. Eräänä päivänä hän kohtasi paavin vaunut kadulla. Hän pysäytti ne, ja koska hän ei osannut italiaa, alkoi puhua tälle nopeasti latinan kielellä. Hän puhui niin hartaasti ja järkevästi, että paavi antoi hänelle kaiken mitä hän pyysi.

Melko vähän aikaa hänen Amerikkaan paluunsa jälkeen puhkesi sisällissota. Hän matkusti suoraan Washingtoniin ja tarjoutui hoitamaan sotilaita ilman palkkaa. Hänet nimitettiin ylitarkastajaksi, joten hän toimi kaikkien hoitajien johtajana. Hän vuokrasi taloja tarvikkeiden varastoimiseen, osti ambulanssin, ja antoi aikansa, voimansa ja varansa maansa hyväksi. Koko sisällissodan neljän vuoden keston ajan Dorothea Dix ei koskaan pitänyt lomaa. Hän oli niin kiinnostunut työstään, että unohti usein syödä ateriansa, ellei niistä muistutettu hänelle.

Kun tämä sota oli päättynyt, sotaministeri Edwin M. Stanton kysyi neiti Dixiltä, kuinka kansakunta voisi osoittaa hänelle kiitollisuutensa hänen tekemästään arvokkaasta työstä. Tämä sanoi toivovansa lippua. Hänelle annettiin kaksi hyvin kaunista lippua, joihin oli painettu erityisiä kunnianosoituksia. Testamentissaan neiti Dix jätti nämä liput Harvardin yliopistolle. Ne riippuvat siellä Memorial Hallin ovien yläpuolella.

Kukaan ei koskaan ollut pahoillaan siitä, että Dorothea karkasi pois noiden väsyttävien traktaattien luota. Varmaankaan kaikista Joseph Dixin koskaan kirjoittamista traktaateista ei ollut yhtä paljon hyötyä kuin hänen tyttärensä yhden päivän työstä haavoittuneiden sotilaiden parissa. Ja mitä tulee hänen uudistuksiinsa, ne jatkuvat ikuisesti. Häntä on kutsuttu Amerikan hyödyllisimmäksi naiseksi. Se on kunniakas nimitys.

Alkuperäinen teksti löytyy Gutenbergistä.

 

Edit 9.9.22 (lisätty kuva), 8.10.22 (lisätty linkki toiseen elämäkertaan).

Mary Stoyell Stimpson: The Child's Book of American Biography, 1924 (1915). Little, Brown, and Company. Kuvitus: Frank T. Merrill.

Ote Jane Addamsin kirjasta

Käänsin rauhannobelisti Jane Addamsin kirjasta Twenty Years at the Hull-House osan kertomuksesta, jossa hän kuvaa tapaamistaan Leo Tolstoin kanssa tämän maatilalla Jasnaja Poljanassa viime vuosisadan vaihteessa. Tässä Tolstoita kuvataan monen ihmisen elämään vaikuttaneena ajattelijana ja käytännön filosofina, ei kirjailijana, ja siitä ilmenee myös ajan ihmisten halu ja pyrkimys luoda oikeudenmukaisempi maailma.

Minusta myös nykyään resonoi mm. Addamsin kommentoima ristiriita sen välillä, mitä tiedämme ja mihin pyrimme ja mitä siitä huolimatta teemme, nykykontekstissa esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden suhteen. Sosiaalisten kysymysten kohdalla ihanne ja todellisuus on monissa maissa saatu paljon lähemmäksi toisiaan reilun sadan vuoden aikana, mutta ilmastonmuutoksen suhteen meidän pitää muuttaa käyttäytymistämme ja yhteiskunnallisia rakenteita erittäin paljon nopeammin.

Vieressä seisova talonpojan asuun pukeutunut Tolstoi kuunteli vakavana [kun tuttavani puhui Hull-Housesta ylistävästi], mutta hän silmäili epäluuloisesti matkapukuni hihoja, jotka tuona aikana olivat ikävä kyllä kooltaan hirviömäisiä, ja tarttuen yhden hihan reunaan veti sitä loputtomasti ulospäin ja sanoi koristelematta, että ”yhden käsivarren kankaassa oli tarpeeksi materiaalia pikkutytön mekkoon” sekä kysyi minulta suoraan, enkö pitänyt ”tällaista pukua” ”esteenä kansan edessä”. Olin niin hämmentynyt, etten pystynyt antamaan kovin hyvää selitystä, vaikka yritinkin sanoa että vaikka omat hihani olivatkin hirviömäiset, niitä ei voinut verrata Chicagon työläistyttöjen hihojen kokoon, ja että mikään ei erottaisi minua tehokkaammin ”kansasta” kuin vartalonmyötäinen puuvillapaita, ja vaikka olisinkin halunnut jäljitellä häntä ja ”pukeutua kuin talonpoika”, minun olisi ollut vaikea valita niiden 36 eri kansallisuuden talonpojan välillä, jotka olimme äskettäin laskeneet alueellamme olevan. Onneksi kreivitär tuli avukseni kertomalla aikaisemmista yrityksistään pukea hypoteettisiä pikkutyttöjä parhaan leninkinsä laahuksesta ja muista tarpeettomista osista leikattuihin kangasmetreihin sanoen, että lopulta hän oli päätynyt ottamaan lujan kannan, jonka hän neuvoi minua omaksumaan heti. Mutta myöhemmin ei kreivitär Tolstoita eikä ketään toistakaan ystävää ollut läsnä auttamassa minua ahdingossani, kun Tolstoi tiedusteli minulta, kuka ”ruokki” minut ja kuinka hankin itselleni ”suojaa”? Vastatessani, että 150 kilometrin päässä Chicagosta oleva maatila tuotti minulle elämän välttämättömyydet, odotin jo seuraavaa musertavaa kysymystä: ”Olette siis poissaoleva maanomistaja? Luuletteko, että autatte kansaa enemmän lisäämällä itsenne kaupungin väentungokseen kuin viljelemällä omaa maatanne?” Tämä uusi epämukavuuden tunne, joka syntyi kykenemättömyydestä viljellä omaa maata, vain lisääntyi, kun Tolstoin toinen tytär ilmaantui puiden alle katettuun kello viiden teepöytään suoraan sadonkorjuupellolta, jossa hän oli työskennellyt talonpoikaisryhmän kanssa aamuviidestä alkaen, ei vain leikkien työntekoa vaan todella korvaten jalkansa loukanneen talonpoikaisnaisen. Hän oli selvästikin aivan uuvuksissa, muttei odottanut eikä saanut myötätuntoa perheenjäseniltään, jotka olivat täysin tottuneita näkemään toisensa noudattavan vakaumuksiaan epämukavuudesta tai väsymyksestä huolimatta. Epämukavuuden marttyyrius oli kuitenkin selvästikin paljon helpompi kestää kuin se satunnaisen vierailijankin huomaama marttyyrius, jolle kreivi Tolstoi päivittäin alisti itsensä, koska hänen tavanomaisen rakennuksen kellarissa sijaitseva työhuoneensa, jossa oli lyhyt hylly kuluneita kirjoja sekä sirppi ja lapio nojaamassa seinää vasten, oli monta kertaa joutunut sellaisen pilkanteon kohteeksi, joka on marttyyriuden kaikkein vaikein muoto.

Sinä kesäiltana, kun istuimme puutarhassa yhdessä Saksasta, Englannista ja Amerikasta tulleiden vierailijoiden kanssa, jotka olivat matkustaneet tähän kaukaiseen venäläiseen kylään oppiakseen tältä mieheltä, en voinut olla kyselemättä jatkuvasti itseltäni, miksi Tolstoita pidettiin sellaisena viisaana ja pyhimyksenä, että vuoden jokaiselle päivälle riitti samanlainen vierailijaryhmä. Minusta vaikutti siltä, että meitä kaikkia veti puoleensa teon saarna, se että Tolstoi oli tehnyt ylivertaisen henkilökohtaisen ponnistuksen, voisi jopa sanoa raivoisan henkilökohtaisen ponnistuksen, asettaakseen itsensä oikeudenmukaiseen suhteeseen kaikkein vaatimattomimpien ihmisten kanssa, niiden ihmisten kanssa jotka viljelivät hänen maataan, kiillottivat hänen kenkänsä ja siivosivat hänen tallinsa. Epäilemättä aikalaistemme raskain taakka on tietoisuus erosta toisaalta sen demokraattisen teoriamme välillä, että työläisillä on oikeus yhteiskunnan älyllisiin resursseihin, ja toisaalta sen tosiseikan välillä, että tuhannet heistä ovat niin työn raskauttamia, ettei heille jää vapaa-aikaa eikä energiaa mielen kehittämiseksi. Kärsimme jatkuvasti siitä rasituksesta ja päättämättömyydestä, joka aiheutuu tähän teoriaan uskomisesta ja toisaalta toimimisesta tavalla, jonka mukaan emme usko siihen, ja tämä mies joka oli vuosia aikaisemmin yrittänyt ”nousta pois talonpoikien selkien päältä”, joka oli yksinkertaistanut elämäänsä ja työskennellyt käsillään, oli muodostunut monen sukupolvensa ihmisen prototyypiksi.

Epäilemättä kaikki Tolstoin puutarhassa tuona iltana istuvat vieraat olivat sallineet itsensä pidättäytyä käsillään työskentelemisestä ajattelemalla, että heidän tekemänsä toisenlainen työ oli yhteiskunnalle arvokkaampaa. …

Puutarhaan katetussa pitkässä päivällispöydässä istuivat tilalle muualta saapuneet vieraat sekä aikuiset tyttäret ja nuoremmat lapset kotiopettajattarensa kanssa. Kreivitär huolehti palvelijoiden tarjoileman tyypillisen eurooppalaisen päivällisen sujumisesta, mutta kreivi ja tytär, joka oli työskennellyt pelloilla koko päivän, söivät vain puuroa ja tummaa leipää ja joivat vain kvassia, samaa ruokaa kuin heinänkorjuussa työskentelevät talonpojat. Olemme tietysti kaikki tottuneet siihen, että ne jotka tekevät raskainta työtä, syövät päivän päätteeksi karkeinta ja yksinkertaisinta ruokaa, mutta emme useinkaan istu samassa pöydässä heidän kanssaan samalla kun itse syömme muiden työn tuloksena syntynyttä hyvin valmistettua ruokaa. Tolstoi söi yksinkertaisen ateriansa mitään huomauttamatta tai kommentoimatta sitä ruokaa, jota hänen perheensä ja vieraansa pitivät parhaimpana syödä, olettaen että he kuten hän itsekin olivat sopineet asian omantuntonsa kanssa. …

Päivällisellä ja sitä myöhemmin käyty keskustelu, vaikka se olikin eloisaa ja vilpitöntä, herätti tuolloin mielessäni hämäriä epäilyksiä. Oliko Tolstoi loogisempi kuin mihin elämä oikeuttaa? Voitiinko elämän epäoikeudenmukaisuudet redusoida yksipuolisen työn opinkappaleeseen ja korjaantuisiko kaikki, jos jokainen ihminen vain tekisi omien tarpeidensa tyydyttämiseen vaadittavan määrän työtä? Eikö ollutkin aina helppoa puhua vakuuttavasti, jos oli naturalistinen näkemys elämästä? Mutta entä historiallinen näkemys, väistämättömät sävyjen erot ja ne muutokset, jotka elämä itse tuo tulkintaansa? Neiti Smith ja minä matkustimme yöjunalla takaisin Moskovaan siinä tunteiden myllerryksessä, joka aina syntyy yhteydestä sellaiseen omaantuntoon, joka tekee taas yhden niistä päättäväisistä yrityksistä tunkeutua sen salaperäisen maailman, jossa huomaamme olevamme, syvimpiin perusteisiin. (s. 267-274 osin)

Jane Addams: Twenty Years at Hull-House, with Autobiographical Notes, 1935 (1910). The Macmillan Company. Piirroskuvitus: Norah Hamilton. 453 tekstisivua ja hakemisto.

Otteita Ferdinand Buissonin teoksesta

Tässä vielä joitakin kääntämiäni otteita rauhannobelisti Ferdinand Buissonin teoksesta Fritänkeri och liberal protestantism (1904). Katkelmat valaisevat mielestäni hyvin hänen ajattelutapaansa (ainakin sitä, miten olen sen ymmärtänyt) eli sitä, että ihmisen pitää suhtautua avoimesti eri ajattelutapoihin ja saada vapaasti ajatella itse ja muodostaa oma mielipiteensä, sekä sitä, että kaikkien uskontojen ytimessä on pyrkimys tehdä hyvää - Buisson oli sosiaalinen uudistaja ja piti tärkeänä yhteiskunnallisten olojen parantamista.

On useita syitä siihen, miksi niiden protestanttien, jotka ovat vapauttaneet itsensä kaikista kirkollisista siteistä, tulee ojentaa kätensä vapaa-ajattelijoille.

Tärkein näistä syistä on puhtaasti looginen, kuten olen yllä pyrkinyt osoittamaan.

Protestantismilla ei ole mitään merkitystä ihmiskunnan historiassa, ellei sitä ymmärretä ”ihmisoikeuksien julistuksena” uskonnon alalla eli sekä dogmin että kultin vastaisena, ja myöskin näistä molemmista elävien papillisuuden vastaisena.

Miten epäjohdonmukaista ja millainen sen omien periaatteiden rajoitus se sitten olisikaan, jos se täysin mielivaltaisesti asettaisi itselleen rajan vasemmalle, kiellon kulkea pidemmälle tähän suuntaan, a priori -kieltäytymisen tutkia, keskustella, epäillä ja, jos syytä on, kieltää jonkin asian paikkansapitävyys? Se merkitsisi paluuta klerikalismiin.

Klerikalismia ei mitata sen vankilan suuremmalla tai pienemmällä koolla, johon se sulkee ihmishengen, vaan sen merkitys on siinä, että se pitää tämän vankina. Olkoonpa ihminen katolinen, protestantti tai juutalainen, tulee hänestä klerikaalinen samassa silmänräpäyksessä kun hän taivuttaa järkensä ja omantuntonsa sellaisen ulkopuolisen viranomaisen alaiseksi, joka työntyy esiin ja jolle ihminen myöntää jumalallisen auktoriteetin. Jos ihminen tämän viranomaisen edessä luopuu oikeudesta itse tutkia ja päättää kysymyksistä, jotka liittyvät messuun tai Raamattuun, pyhän neitsyen taivaaseenastumiseen tai Kristuksen ylösnousemukseen, ihmetekoihin Vanhassa tai Uudessa testamentissa tai Lourdesissa ja la Salettessa, paavin erehtymättömyyteen tai Jumalan olemassaoloon henkilönä, ovat nämä vain aste-eroja eivätkä lajieroja. Jokainen, joka hyväksyy credon joko kahtenakymmenenä tai yhtenä kohtana, luopuu olemassaolosta vapaasti ajattelevana ihmisenä ollakseen uskonnollinen, eli ihminen, joka valmistaa meidät siihen, että hän tiettynä hetkenä lakkaa hyödyntämästä järkeään ja sen sijaan tukeutuu muilta vastaanotettuun totuuteen, jonka sisällystä hänen ei ole lupa tutkia.

Valitkaa siis, protestanttiset ystäväni! Jos Teillä on tämä salainen side, tai jos Te, vaikkei Teillä kehityksenne alussa vielä olekaan sitä, aiotte antaa myöhemmin sitoa itsenne sillä, älkää epäröikö; Te kuulutte kirkolle – roomalaiselle, kalvinistiselle, luterilaiselle tai jollekin muulle – palatkaa sen helmaan, Te olette uskonnollisia eikä teillä ole mitään saatavaa ei-uskonnollisilta ihmisiltä.

Mutta jos ette halua tällä tavalla avoimesti kieltää reformaation perusajatusta, jos ette halua itsellenne credoa tai katekismusta, paavia tai synodia, jos ette usko jonkin ihmisen tai jonkin kirjan erehtymättömyyteen, ette jonkin opin tai jonkin instituution muuttumattomuuteen, osoittakaa silloin myös rohkeutta ja kutsukaa itseänne oikealla nimellänne, sillä Te olette vapaa-ajattelijoita. Saatatte olla uskonnollisia vapaa-ajattelijoita. Vain katolisille korville nämä sanat ovat toistensa vastakohtia. Kuulutte aivan yksinkertaisesti siihen suureen seurakuntaan, jota Sainte-Beuve nimitti terveen järjen suureksi seurakunnaksi. Olkaa loogisia ja myöntäkää tämä! (s. 35-36)

On olemassa vain yksi uskonto, koskaan ei ole ollut olemassa enempää kuin yksi uskonto niiden kaikkien lukemattomien muotojen alla, jotka ovat toinen toisensa jälkeen vastanneet ihmissivilisaation eri ajanjaksoja. Tämä on hyvien uskonto. Tai jos halutaan mennä analyysissa jonkin verran pidemmälle, tämä on se uskonto, joka on ihmishengen pyrkimys täyttää omat tehtävänsä, tietää totuus, rakastaa kaunista, tehdä hyvää, joista viimeisen voidaan sanoa sisältävän molemmat muut. Tämä on ihmissielun ponnistus toteuttaa omaa lakiaan elääkseen normaalia elämäänsä ja saavuttaakseen luonnollisen tavoitteensa – uskonto, joka ei ole muuta kuin ihmisyyden spontaani vaisto ja toimeenpaneva voima, kun se täyttää oman tehtävänsä, uskonto jonka ihminen hakee oman sisimpänsä syvyyksistä ja jonka hän ajattelee tulevan itselleen taivaan korkeudesta, koska se kutsuu luokseen ja käskee suvereenilla auktoriteetilla, koska se tuntuu hänestä olevan maailmankaikkeuden korkein laki.

Ihminen tarvitsee pidemmän tai lyhyemmän ajan vapauttaakseen tämän uskonnon koko puhtaudessaan ja yksinkertaisuudessaan, tullakseen täysin tietoiseksi siitä, että se on hänen oman omatuntonsa ääni ja että koko sen majesteettisuus riippuu juuri siitä, että se on itse luonto, ihmisen oma luonto, kaikki sisimmäinen ja salaperäisin hänen olemuksessaan. (44)

Myöskin [protestanttinen periaate] sai minut myöhemmin Sveitsissä hyökkäämään vallitsevaa puhdasoppisuutta vastaan ja vaatimaan liberaalille kristillisyydelle oikeutta järkeen perustuen rakentaa lopullisesti uskonnon ilman dogmeja ja ihmeitä, kirkon ilman pappeja, moraalisesti toimivien yhdistyksen, joka haki ohjeensa Raamatun evankeliumista mutta myös kaikista muista ihmisrakkauden evankeliumeista ja oli täysin avoinna inhimillisen ajattelun mitä erilaisimmille muodoille. (68)

Elihu Root: Kansainvälisen oikeuden yleisen ymmärtämisen tarve, 1905 (käännös)

Käänsin ensimmäisen luvun (The Need of Popular Understanding of International Law, s. 3-6) rauhannobelisti Elihu Rootin kirjasta Addresses on International Subjects antaakseni näytteen Rootin ajatuksista, mutta hänen kirjoituksensa on kyllä asiallisuudessaan melko kuiva. Tämä ei ollut välttämättä lukemistani teksteistä kiinnostavin, mutta se oli tarpeeksi lyhyt käännettäväksi kokonaan, ja sen aiheet ja tyyli edustavat Rootin kirjoituksia mielestäni hyvin. Teksti on julkaistu American Journal of International Law -lehden ensimmäisessä numerossa, ja se käsittelee American Society of International Law -järjestön perustamisen syitä ja lähtökohtia. Teksti ei ollut kovin helppoa käännettävää mm. Rootin sanaston ja pitkien virkkeiden takia, joita en kuitenkaan alkanut lyhentää, jotta Rootin tyyli välittyisi myös käännöksestä.

Aikamme poliittiselle kehitykselle on ominaista kansalaisten vaikutusvallan kasvu valtion toiminnassa, mikä tekee koko ajan tärkeämmäksi sen, että jokaisessa maassa suurella osalla kansaa olisi täsmällinen käsitys kansainvälisistä oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan.

Hallitukset eivät nykyään käy sotaa, elleivät ne ole vakuuttuneita kansalaistensa yleisestä ja innostuneesta tuesta; ja joskus tapahtuu niin, että voimakas yleinen tunne ajaa hallitukset sotaan vasten tahtoaan. Ei ole harvinaista nähdä kahden hallituksen pyrkivän mitä sovittelevimmalla ja kärsivällisimmällä tavalla sopimaan jokin erimielisyys rauhanomaisesti, kun taas suurella osalla kansasta molemmissa maissa on taipumaton ja hyökkäävä asenne, ja nämä vaativat näkemään omat etunsa äärimmäisinä ja kärjistettyinä sillä tavalla, että jos tämä ohjaisi valtiollista toimintaa, se tekisi rauhanomaisen ratkaisun mahdottomaksi.

Yksi pääasiallisista esteistä kansainvälisten kiistojen rauhanomaisessa ratkaisussa on se tosiseikka, että neuvottelijan tai sovittelijan, joka luopuu mistä tahansa oman maansa äärimmäisistä vaatimuksista ja myöntää toisen osapuolen minkä tahansa argumentin järkevyyden, varsin todennäköisesti tuomitsee kiihkeästi suuri määrä hänen omia maanmiehiään, jotka eivät ole koskaan nähneet vaivaa tutustuakseen jupakan syihin, tai jotka ovat ajatelleet vain oman puolensa argumentteja. Kuusikymmentäneljä vuotta on kulunut siitä, kun Yhdysvaltain ja Kanadan välillä olevan koillisen rajan sijainti sovittiin vuoden 1842 Webster-Ashburtonin sopimuksella; kuitenkin vielä tänäkin päivänä omalla puolellamme rajaa on monia ihmisiä, jotka tuomitsevat herra Websterin siitä, että hän uhrasi meidän oikeutemme, ja monia ihmisiä Kanadan puolella rajaa, jotka syyttävät lordi Ashburtonia omien oikeuksiensa uhraamisesta tuossa sopimuksessa. Molemmat vastaväittäjien ryhmät eivät voi olla oikeassa; vaikuttaa oikeutetulta oletukselta, että kumpikaan niistä ei ole oikeassa; kuitenkin sekä herra Websterin että lordi Ashburtonin täytyi kestää moitetta ja herjausta hintana sopimuksesta, joka on ollut kummankin maan rauhalle ja menestykselle tuhat kertaa arvokkaampi kuin kaiken kiistanalaisena olleen maan arvo.

Siinä merkittävässä toiminnassa, jossa sovitaan kansainväliset selkkaukset ilman sotaa, tapahtuipa tämä sitten neuvottelemalla tai sovittelun avulla, välttämättömät ehdot ovat järkevyys ja hyväntahtoisuus, halukkuus tunnustaa tosiasiat ja punnita väitteitä, jotka ovat niin omaa maata vastaan kuin sen puolesta; ja on erittäin tärkeätä, että jokaisessa maassa ne ihmiset, joita neuvottelijat edustavat ja joiden luokse sovittelijoiden täytyy palata, pystyvät harkitsemaan kiistanalaista asiaa ja arvioimaan edustajiensa toimintaa tällä valistuneella ja järkevällä tavalla.

Eräs keino saada aikaan tämä haluttu tila on lisätä yleistä tietoutta kansainvälisistä oikeuksista ja velvollisuuksista ja edistää kansalaisten tapaa lukea kansainvälisistä asioista ja ajatella niitä. Mitä selvemmin jonkin maan ihmiset ymmärtävät omat kansainväliset oikeutensa, sitä vähemmän todennäköisesti he omaksuvat äärimmäisiä ja kohtuuttomia näkemyksiä oikeuksistaan, ja sitä vähemmän todennäköisesti he ovat valmiita taistelemaan jostakin, johon he eivät todella ole oikeutettuja. Mitä selvemmin ja yleisemmin jonkin maan kansalaiset ymmärtävät oman maansa kansainväliset sitoumukset ja velvollisuudet, sitä vähemmän todennäköisesti he paheksuvat muiden maiden oikeutettuja vaatimuksia siitä, että näitä sitoumuksia ja velvollisuuksia noudatetaan. Mitä perehtyneempiä jonkin maan kansalaiset ovat valtioiden välisten itsehillinnän ja huomaavaisuuden sääntöihin ja tapoihin, joiden pitkä kokemus on osoittanut olevan välttämättömiä maiden välisen rauhan säilyttämiseen, sitä suurempi tulee olemaan taipumus pidättäytyä julkisesti keskustelemasta kiistakysymyksistä muiden maiden kanssa sellaisella tavalla, joka asettaisi esteitä rauhanomaisen ratkaisun tielle loukkaamalla tunteita tai nostattamalla vihaa tai ennakkoluuloja toisessa osapuolessa.

Jokaisessa sivistyneessä yhteisössä on välttämätöntä, että on olemassa tuomioistuimia oikeuskysymysten ratkaisemiseksi sekä viranomaisia lain noudattamiseen pakottamiseksi; kuitenkaan elämässämme vallitsevan rauhan ja järjestyksen todellinen perusta ei ole poliisin pelko; se on tuhansien yhteisön muodostavien ihmisten itsehillintä sekä heidän halukkuutensa noudattaa lakia ja ottaa muiden oikeudet huomioon. Liiketoiminnan todellinen perusta ei ole sheriffi, jolla on oikeuden määräys, vaan niiden liike-elämän sääntöjen ja velvoitteiden vapaaehtoinen noudattaminen, joita yleisesti pidetään välttämättöminä liiketoimissa menestymiselle. Aivan samoin on erittäin tärkeää, että kiistakysymykset valtioiden välillä ratkaistaan sovittelulla eikä sodalla, ja yleisen tunteen kasvu tämän rauhanomaisen ratkaisutavan puolesta on tämän sukupolven kunniaksi luettava eräs sivistyksen suuri edistysaskel; kuitenkin ihmisten välillä vallitsevan rauhan todellinen perusta on niiden ihmisten, jotka hallitsevat moderneja demokratioitamme, oikeudenmukaisessa ja huomaavaisessa mielenlaadussa, heidän muiden maiden oikeuksien kunnioittamisessaan, ja heidän halussaan olla oikeudenmukainen ja hyväntahtoinen kansainvälisten kiistojen syiden käsittelyssä.

Tietenkään ei voida odottaa, että minkään kansan kaikki jäsenet opiskelevat kansainvälistä oikeutta; kuitenkin riittävä määrä voi helposti tutustua siihen riittävästi johtaakseen yhteisöä ja muodostaakseen jokaisessa maamme yhteisössä yleisen mielipiteen kaikissa tärkeissä kansainvälisissä kysymyksissä sitä mukaa kun niitä nousee esiin.

Tästä syystä minusta näyttää siltä, että uuden Kansainvälisen oikeuden amerikkalaisen yhdistyksen vaikutus ja sen Quarterly-lehden julkaisu tulee olemaan Yhdysvaltain kansalle käytännön hyödyksi; ja uskon, että Yhdistystä ja Quarterlyä tukevat harkitsevaiset miehet ja naiset, jotka haluavat auttaa kansainvälisen oikeudenmukaisuuden ja rauhan edistämistä.

Edit 20.7.21 (mm. bloggauksen otsikkoa paranneltu), 1.8.21.

The Need of Popular Understanding of International Law, s. 3-6. Kirjassa Elihu Root: Addresses on International Subjects, collected and edited by Robert Bacon and James Brown Scott, 1916. Harvard University Press. 447 tekstisivua ja 15 sivun hakemisto.

Frédéric Passy: Rauhanutopia. Puhe, 1897 (käännös)

Tänään 21.10. vietetään kansainvälistä rauhanpäivää. "Rauhanpäivä on YK:n yleiskokouksen asettama päivä, joka on omistettu rauhan vahvistamiselle niin kansojen sisällä kuin niiden välilläkin. Kaikkien konfliktien toivotaan taukoavan rauhanpäivän ajaksi" (Rauhanliitto).

Tämä on siis oikein sopiva päivä julkaista ranskalaisen 1800-luvun innokkaan rauhan edistäjän ja ensimmäisen rauhannobelistin Frédéric Passyn puheen käännös. (Edellisessä bloggauksessa on kirjoitus tästä puheesta. Tekijänoikeuksissa ei liene ongelmia, koska kirjoittaja on kuollut jo yli sata vuotta sitten.) Tämä on aika nopeasti tehty raakakäännös ja olen pyrkinyt saamaan käännöksen alkuperäisen tekstin tapaan sujuvaksi ja helppolukuiseksi, mutta jos jonkin kohdan ymmärtäminen kielellisesti tai muuten on ollut epävarmaa, en ole lähtenyt selvittelemään sitä sen enempää, vaan olen vain merkinnyt kohdan kysymysmerkillä. Vanhahtavat sanankäänteet ovat tarkoituksellisia. Jos tämä kiinnostaa jotakuta muutakin kuin minua, vaikkapa vain osittain, olisi kiva kuulla siitä kommenteissa. Joten olkaapa hyvät, Frédéric Passyn puhe vuodelta 1899. (23.10.20: Anteeksi, vuodelta 1897. Alkuperäinen käännös on vuodelta 1899.)

Hyvät herrat!

Monet pitävät ehkä sopimattomana puhua rauhasta, kun sota saattaa hetkellä millä hyvänsä syttyä Euroopan maaperällä. Mutta uskon, että on aina hyödyllistä, niin terveyden kuin sairaudenkin päivinä, ajatella sitä mikä voi ylläpitää tai parantaa terveyttä. Näin on myös rauhan, kansojen terveyden, kanssa.

Mutta joka kerta kun askaroimme rauhankysymyksen parissa, joka kerta kun puhumme riitojen sovittelusta ystävällisin keinoin välitystuomioistuimen kautta sen sijaan että turvattaisiin raakaan voimaan, saamme kuulla huudon ”Utopia, haavekuva!” ja uskotaan, että asia on loppuunkäsitelty, kun meitä syytetään lempeän unelmoijan Abbé de Saint-Pierren opetuslapsiksi.

Emme saa pelätä sanoja, ja vielä vähemmän saamme antaa niiden johtaa arvostelukykyämme harhaan.

Käsittelin hiljattain parissa tilaisuudessa tätä kysymystä ja käytän aivan tarkoituksellisesti puheeni otsikossa tätä pelottavaa sanaa utopia. Olen nimittäin vakuuttunut siitä, että ne ennakkoluulot, pelot ja epäilykset, jotka haittaavat sitä liikettä, jonka edistymistä haluamme kiirehtiä, johtuvat suureksi osaksi tästä väärin tulkitusta sanasta.

Hyvät herrat, mikä sitten on utopia? Luvallanne aion purkaa tämän sanan osiin ja tutkia, mitä utopialla tarkoitetaan.

Utopia on sellainen asia, jota ei ole olemassa, mutta tämä ei tarkoita sitä, että se on asia, jollaista ei voi olla olemassa. On olemassa sellaisia asioita, jotka ovat ja tulevat olemaan mahdottomia, sellaisia asioita, jotka olivat mahdottomia eilen, mutta ovat mahdollisia tänään, sekä sellaisia, jotka ovat mahdottomia tänään, mutta mahdollisia huomenna.

George Stephenson, suuri nero, kaikissa suhteissa erinomainen mies, joka antoi meille rautatien, unelmoi tietojensa ollessa vielä epätäydelliset, että pystyisi keksimään perpetuum mobilen, mutta silloin hän unelmoi asiasta, joka on ja tulee olemaan mahdoton.

Mutta vaikka matemaatikot ja insinöörit pitivät häntä hulluna, työskennellessään matkustuskoneeksi kutsumansa keksinnön kanssa hän ei tavoitellut haavekuvaa, ei, silloin hän osoitti ainutlaatuisen käytännöllistä neroutta.

Hyvät herrat, vaikka emme puhuisi rautatiestä ja lennättimestä, kuinka monia sellaisia asioita on nyt olemassa, joita ei ollut ennen vanhaan, joita aiemmin pidettiin täysin mahdottomina, mutta jotka nyt ovat arkipäiväisiä?

Eikö orjuus ollut kerran instituutio, jota pidettiin välttämättömänä? Eikö suuri nero Aristoteles sanonut, ettei mikään yhteiskunta selviäisi ilman sitä? Orjuus on kuitenkin nykypäivänä lakkautettu, vaikkei kaikissa muodoissaan ja kaikkialla, ainakin sivistyneiden kansojen keskuudessa ja pahimmassa antiikin muodossaan, siinä joka vielä alle puoli vuosisataa sitten vallitsi valtameren toisella puolella.

Viime vuosisadalla pyyhittiin pois viimeiset kidutuksen jäljet Ranskassa.

Vielä Ludvig XVI:n aikana sitä pidettiin välttämättömänä totuuden selville saamiseksi, mutta lopultakin käsitettiin, että se johti ainoastaan erehdyksiin ja epäoikeudenmukaisuuteen.

Kansalaisvapautta, poliittista ja uskonnollista vapautta samoin kuin tasavertaisuutta lain edessä ei ole aina ollut olemassa. Niiden olemassaolo ja soveltaminen on vielä epätäydellistä, mutta ne tunnustetaan ja ne saavat päivä päivältä jalansijaa.

Pidämme vapautta ja tasa-arvoa välttämättöminä. On ollut aika, jolloin ne eivät olleet mahdollisia, jolloin niitä pidettiin haavekuvina.

Mennäkseni toiselle alueelle, aineelliselle, eikö niitä suuria keksintöjä, jotka on toteutettu omalla vuosisadallamme, pidetty mahdottomuuksina?

Esimerkiksi valokaasulla, joka jo alkaa jäädä pois käytöstä, oli vaikeuksia raivata itselleen tietä. Tämä meni niin pitkälle, että vuonna 1823 tehtiin eduskunnassa (i Kammaren) aloite sen käytön kieltämiseksi.

Sähköstä, joka nyt korvaa sen niin asunnoissamme kuin kaduillakin, on tullut ehtymätön voimanlähde, aina valmiina, aina sopeutuen tahtoomme. Viime vuosisadalla ei aavistettukaan sen käyttöä. Lukuun ottamatta Franklinin, ensimmäisen ihmisen, joka osoitti sen olemassaolon salamassa, tekemiä kokeita, sähkö tunnettiin laboratorioissa vain pienistä kokeista ilman käytännön hyötyä.

Kuinka monet muut ihmeet ovat vasta eilen nähneetkään päivänvalon! Valokuvauksen avulla ikuistetaan kuvia ikään kuin keinotekoiselle verkkokalvolle. Fonografi tallentaa nopeasti lausutun sanan sointeineen, äänensävyineen ja vivahteineen, niin että sadan vuoden päästä toisella puolella maapalloa voi kuulla ikuisiksi ajoiksi sammuneen puhujan tai laulajan äänen ikään kuin se olisi elävä ja läsnäoleva. Puhelimen ansiosta keskustelemme pitkien etäisyyksien takaa. Lennätin lähettää lähes silmänräpäyksessä sanamme kaikkiin maailman paikkoihin. Röntgensäteet, joille olisi pari vuotta sitten naurettu, näyttävät meille ihmisruumiin sisukset tiheiden esineiden läpi, samoin kuin oftalmoskooppi näyttää okulistille silmän salaisuudet. Eilisen haavekuvat, mahdottomuudet, utopiat ovat tänä päivänä todellisuutta, huomenna arkipäiväisyyksiä. Edistys ei ole mitään muuta kuin sarja toteutuneita utopioita, ja uskallan lisätä, että tässä maailmassa ei ole mitään muuta niin käytännöllistä kuin työskennellä utopioiden toteuttamiseksi.

Onko se utopia, josta haluan täällä puhua, rauhanutopia, mahdollista toteuttaa? Kyllä, varmastikin. Muttei kuitenkaan yhdessä päivässä eikä kaikkialla, kuten monet uskovat.

Meitä syytetään siitä, että saarnaamme yleistä ikuista rauhaa. Mutta tätä ei varmaan sanota tosissaan (?). En tunne ketään, joka unelmoi siitä, että sota poistetaan kokonaisuudessaan ja ikuisiksi ajoiksi.

Tunnen kuitenkin monia, jotka uskovat, että sodan kauhuja voidaan vähentää, että voidaan, vaikkakaan ei heti alkuunsa lopettaa kaikkia kansojen välisiä riitoja, kuitenkin välttää väärinkäsityksiä, korjata paikkansapitämättömiä tietoja ja jättää tuomioistuimen ratkaistavaksi ne kysymykset, joita ei voida ratkaista molemminpuolisen sopimuksen avulla.

En tunne yhtään vakavasti asennoituvaa ihmistä, joka uskoo, että voidaan luoda maailma uudelleen yhdessä päivässä, mutta tunnen monia, jotka luottavat vahvasti siihen, että maailman sekä voi että se pitää hitaasti rakentaa uudelleen ja kasvattaa niin kansoja kuin yksityisiä ihmisiä.

Vaikka yhteiskunta on epätäydellinen ja hyvin hitaasti omaksuu uuden järkevän hallintotavan (regim), voi kuitenkin sanoa, että se osoittaa koko ajan enemmän olevansa taipuvainen inhoamaan sitä taakkaa, joka on aivan liian kauan painanut sitä.

Suuri maanmiehemme Pasteur, yksi niistä miehistä, jotka ovat toteuttaneet useimmat utopiat, lausui unohtumattomana juhlapäivänään koko Ranskan ja paremmin sanottuna koko maailman kuunnellessa (??) nämä sanat: ”Uskon järkkymättä, että tiede ja rauha tulevat voittamaan tietämättömyyden ja sodan, että kansat tulevat pääsemään yksimielisyyteen, ei enää alasrepimisestä vaan rakentamisesta, ja että tulevaisuus kuuluu niille jotka ovat tehneet eniten lievittääkseen ihmiskunnan kärsimystä.”

Hyvät herrat, jaan suuren Pasteurin mielipiteen. Uskon, että tiede ja rauha vähitellen vähentävät tietämättömyyttä ja vapauttavat meidät sodasta. Uskon, että tämä on ihmiskunnan toive, ainakin sen pyrkimys. Uskon, että tämä on se ihanne, jota kohti se ojentuu, ja että se on jo ottanut joitakin askelia sitä kohti. Juuri tästä toivon vakuuttavani teidät.

Ne, jotka eivät jaa tätä toivetta, sanovat jatkuvasti, että sota on välttämätön paha. Onpa jopa niitä, joiden mielestä se on hyvä asia. En aio osoittaa vääräksi tätä merkillistä näkemystä. En halua haaskata aikaa todistaakseni, että elämämme tarkoitus ei ole tappaa ja että kansan täytyy tavoitella suurempia asioita kuin taistelua naapureidensa kanssa.

Monet ovat oikeutetusti sitä mieltä, että sota kehittää suuria hyveitä. En millään tavalla kiellä tätä. Sota antaa mahdollisuuden suuriin hyveisiin, suuriin urotekoihin, herättää rohkeutta ja kärsivällisyyttä, opettaa itsekieltäymystä ja välinpitämättömyyttä kipuja kohtaan. Taistelukentällä ja marssien aikana ovat ne miehet, jotka pitävät yllä lipun kunniaa ja jotka kuolevat katse kiinnittyneenä kansalliseen symboliin, siihen palaan värillistä kangasta, joka edustaa isänmaata, ihailtavia tottelevaisuutensa, tahdonvoimansa ja uhrautuvaisuutensa takia, ja he ansaitsevat kaiken kiitoksen.

Mutta, hyvät herrat, onko sodan tie sitten ainoa, joka antaa mahdollisuuden kehittää rohkeutta ja sankaritekoja? Uhraako ihminen elämänsä ja asettuu alttiiksi vaaroille ja kärsimykselle ainoastaan verisessä taistossa? Eikö merimies, joka päivittäin taistelee myrskyä vastaan, luotsi, joka epäilemättä oman henkensä vaarantaen tempaisee mereltä takaisin sen uhrin, palosotilas, joka syöksyy läpi liekkien ja kantaa vanhukset, naiset ja lapset turvaan, lääkäri, sairaanhoitaja, joka uhmaa kaikkein tappavimpia kulkutauteja, vaarallisimpia kuumeita ja omistaa elämänsä sairasraukkojen hoitamiseen ja pelastamiseen siinä määrin kuin kykenee, eivätkö kaikki nämä kunnon ihmiset, jotka ryhtyvät taisteluun luonnonvoimia vastaan, ole myös ihailtavia? Eikö heidän elämänsä, joka on usein tosin vaatimaton, ole ketju rohkeita, voimakkaita ja uhrautuvia tekoja? Kyllä varmastikin. Eikö siinä ole yhtä paljon suuruutta, että tällä tavalla palvelee maataan ja kaltaisiaan, kuin siinä, että kuolee taistelukentällä?

Sota herättää kylläkin toisaalta suuria miehisiä hyveitä, mutta eikö sotaa voi toisaalta syyttää suuresta määrästä raakoja, epäinhimillisiä tekoja? Mitalin toinen puoli on hyvin murheellinen!

Jos on sitä mieltä, että sodan pitää säilyä niiden jalojen tekojen perusteella, jotka se loihtii esiin, pitää johdonmukaisuuden takia myös ylläpitää ja aikaansaada ruttoa, koleraa, lavantautia, tulipaloja, maanjäristyksiä, haaksirikkoja, sanalla sanottuna kaikkia niitä onnettomuuksia, jotka koettelevat ihmiskuntaa, sillä ne antavat yhtä suuressa määrin kuin sota mahdollisuuden uhrautumiseen ja kieltäymykseen. Mutta niitä me kyllä kartamme. Teemme kaikkemme rajoittaaksemme kulkutauteja, vähentääksemme haaksirikkoja ja ehkäistäksemme tulipaloja. Vaikka lääkärit, palosotilaat ja luotsit ansaitsevat kaiken kunnioituksemme, emme huvin vuoksi anna heille tilaisuutta ansaita kiitollisuuttamme.

Samoin meidän täytyy myös kaikin keinoin taistella sotaa vastaan sen synnyttämien onnettomuuksien takia ilman että kunnioituksemme sen takia vähenee niitä kohtaan, jotka jalosti omistautuvat aseiden palvelukseen.

Usein sekoitetaan kaksi asiaa, puolustussota, joka suojelee maan rajoja ja kunniaa, ja hyökkäys- ja valloitussota, joka uhkaa toisen maan rajoja ja kunniaa. Puolustautuminen on pyhää, hyökkääminen rikollista. Jälkimmäinen sotii isänmaan etuja vastaan. Isänmaanrakkaus ei ole sitä, että harkitsematta sysää maansa kaikenlaisiin vaaroihin, joista se mahdollisesti nousee esiin heikentyneenä ja runneltuna.

Valtiomiehet ovat kauan uskoneet taruun sodan välttämättömyydestä. Kansat itse, joiden kustannuksella sotaa käydään, tuntuvat aivan liian usein alistuvan kohtaloonsa.

En tiedä, tuntevatko lampaat suurta kiitollisuutta niiden villan leikkaavia paimenia kohtaan tai niitä teurastamoon vieviä teurastajia kohtaan. Mutta tiedän aivan liian hyvin, että ihmiset osoittavat suurinta ihailuaan niitä julmia paimenia kohtaan, jotka ovat armotta vieneet heidät teurastettaviksi taistelukentälle ja pohjia myöten tyhjentäneet heidän kukkaronsa maksaakseen kulut.

Victor Hugo sanoo:

Kansakunta niitä rakastaa, jotka nostattavat taisteluja,
jotta taistelukentällä voivat jalat mädätä.
Näille miehille rakennetaan pyramideja,
kun on väsyneillä selillä kiviä raahattu.

Jo viime vuosisadalla André Chénier moitti onnetonta ihmiskuntaa sen sokeasta ihailusta tyranneja kohtaan sanoessaan näin:

Älkää enää ihailko niitä kaikkia taistelijoita,
niitä sotureita, murhaajia ja rikoksen lapsia,
joita teillä oli tapana kutsua sankareiksenne!
Nyt saatte kääntyä korkeampien ihanteiden puoleen,
jotka eivät kylvä tielleen verta ja kyyneliä.

Hyvät herrat, suuret joukot eivät vielä käänny korkeampien ihanteiden puoleen, kuten runoilija heitä kehottaa; mutta he alkavat tehdä niin. He alkavat havaita uusia ihanteita: työn, rauhan ja sovun ihanteita. Maailma ei ole enää sama kuin ennen. Juuri tiede on saanut aikaan muutoksia, juuri tiedettä vuosisadan kuuluu kiittää monista valtavista edistysaskelista, jotka ovat meidän aikanamme vallanneet alaa (?) ja joita edellisen sukupolven aikana ei edes aavistettu.

Tieteellä on ollut kunnia asettaa käyttöömme nopeampia ja turvallisempia kulkuvälineitä ihmisille sekä kuljetusvälineitä tavaroille ja helpottaa tuotteiden ja ajatusten vaihtoa, minkä myötä maapallo on koko ajan suuremmassa määrin tullut eri kansoille yhteiseksi kodiksi. Kaupalle on ollut hyötyä kaikista näistä apuvälineistä. Mikään kansa ei ole nykyään erillinen omalla alueellaan, tarpeeksi itselleen (?) tai ilman vaikutusvaltaa muihin kansoihin.

Huolimatta kaikista niistä esteistä, jotka ovat ihmiskunnan yhdistymisen tiellä, olosuhteet pakottavat meidät kuitenkin lakkaamattomaan vaihtoon. On olemassa kansoja, jotka ympäröivät itsensä korkeilla muureilla ja jotka kuitenkin vetoavat päivittäin muiden kansojen apuun. Tappava nälänhätä, joka keskiaikana oli yleinen, ei meidän aikoinamme ole mahdollinen. Elintarvikkeiden hinta korkeintaan nousee muutaman äyrin. Miksi? Aivan yksinkertaisesti siksi että kauppa kansojen välillä sujuu helposti, siksi että siemenet, joita yhdessä maassa on runsaasti, huolimatta kaikista yrityksistä vastakkaiseen suuntaan, tarpeen vaatiessa lähetetään täyttämään tyhjät vilja-aitat toisissa maissa heti kun kuuluu nälän aiheuttamia huutoja.

Ei, hyvät herrat, joko emme eläisi ollenkaan, tai sitten eläisimme villi-ihmisen elämää, jos emme lakkaamatta olisi kosketuksissa muun maailman kanssa. Mitä enemmän tarpeemme ja resurssimme(?) kasvavat, sitä enemmän nousee esiin ja kehittyy yhteenkuuluvuuden tunne. Ihmiskunnasta tulee verkko, jonka kaikki silmukat pysyvät yhdessä, lainatakseni isä Gratryn sanoja. Missä tahansa maailmassa vallitseekaan nälänhätä, syttyy sota tai levottomuuksia, on tulva tai maanjäristys, tuntevat pian kaikki maat olevansa osallisia onnettomuudessa.

Kun menneinä vuosisatoina sota syttyi jossakin, siitä ei kärsitty muualla kuin sillä alueella, jossa taisteltiin. Jos ihmiset tuhosivat toisiaan jossakin Ranskan sopukassa, ei tästä tiedetty edes muilla paikkakunnilla. Vain hovissa välitettiin asiasta.

Ludvig XIV saattoi olla sotimassa Flanderissa tai Rein-virran rannoilla ilman että tämä oikeastaan häiritsi Pariisin asukkaiden arkielämää, ja vielä suuremmalla syyllä Lyonin ja Marseillen asukkaat eivät välittäneet sotatapahtumista. Ne, jotka asuivat kaukana sodan tapahtumapaikoilta, jatkoivat rauhassa töitään.

Tällainen ei ole asiantila meidän aikoinamme. Jos jokin suuri valtio tänään tai huomenna ryhtyy taisteluun toisen kanssa, eivät kauppa ja elinkeinot kärsi vahinkoa vain taistelevien valtioiden maa-alueilla vaan pikemminkin koko maapallolla. Amerikan pohjois- ja etelävaltiot joutuivat sotaan, koska ne eivät hyvällä voineet päästä yksimielisyyteen orjakysymyksen ratkaisusta. Vahingonkorvauksia oli neljä miljardia, mutta kymmenkertaisesti tämä summa tuhlattiin, ja monia satoja tuhansia ihmiselämiä haaskattiin. Tämä oli sisällissota, joka koski vain Amerikkaa. Mutta sen vaikutukset tuntuivat kauhistuttavalla tavalla Euroopassa. Tehtaamme pysähtyivät, tehtaanomistajamme joutuivat vararikkoon ja työläisemme olivat toimettomia.

Ne taistelut, joita käytiin Atlantin toisella puolella, toivat onnettomuutta Ranskaan, Englantiin ja Saksaan.

Joitakin vuosia aiemmin oli Krimin sota. Venäjää vastaan liittoutuneet Ranska ja Englanti lähettivät sotajoukkonsa ja laivastonsa Mustallemerelle. Mitä hyötyä tästä oli? Kukapa sen voisi sanoa! Tänä aikana sadot Länsi-Euroopassa olivat huonoja. Ne olivat riittämättömiä neljän vuoden ajan, ja tämän seurauksena leivän hinta nousi, mikä monille perheille merkitsi suuria kieltäymyksiä. Vehnää, jota puuttui Länsi-Euroopassa, oli muualla, Odessan seudulla, ja se oli valmiina lähetettäväksi Englantiin ja Ranskaan. Mutta se oli viholliselle kuuluva tuote. Ranskalaiset ja englantilaiset joukot ottivat ensin sen verran kuin tarvitsivat ravinnokseen ja polttivat loput, kuten pohjoisamerikkalaiset tekivät eteläamerikkalaisten [sic] puuvillan kanssa aina kun löysivät tätä.

Länsi-Eurooppa tarvitsi 20 miljoonaa hehtolitraa vehnää, jota Itä-Euroopalla oli ja jonka se mielellään olisi luovuttanut. Mutta sota asetti tielle esteitä. Itä ei voinut myydä, länsi ei voinut ostaa.

Siinä ei ollut kaikki. Sotajoukot, jotka taistelevat, koostuvat yksittäisistä ihmisistä, joista kaikilla on omat etunsa valvottavinaan. Nuoret miehet, jotka urheina sotilaina taistelevat vihollismaassa, saavat käskyn tuhota linnoitukset, iskeä nurin muistomerkit, kiskoa pois junaraiteet, repiä sillat, täyttää kanaalit, polttaa tehtaat, sanalla sanoen käydä käsiksi maan rikkauksiin ja levittää kaikkialle kauhua. Kun he ovat tämän tehneet, ajattelevat he viattomuudessaan, että he ovat tehneet itsensä ansioituneiksi maassaan (?). Sen sijaan he ovat työskennelleet sen etua vastaan, sillä meidän aikanamme on kansakunnilla yhteiset edut, niillä on osuus muiden kansakuntien rikkaudesta ja köyhyydestä.

Rikkaiden yhtiöiden perustamat rautatiet, satamat, höyrylaivareitit, tehtaat, kaikki saadaan aikaan osakkeiden ja obligaatioiden avulla, joiden omistajia on ympäri maailman. Kaikki nämä osakkeenomistajat kärsivät, jos ne yritykset, joihin he ovat sijoittaneet pääomiaan, ajavat karille tai tekevät tappiota. Mutta nuori sotilas ei toki ajattele tätä, kun hän suorittaa tuhoamistyönsä. Jos hän pystyisi havaitsemaan tekojensa seuraukset, jos jonkin puhelimeen verrattavan keksinnön avulla hän pystyisi näkemään, mitä tapahtuu siinä köyhässä mökissä, johon hän ei ehkä enää koskaan astu, näkisi hän sen mitä on tuhonnut, eli vanhan isänsä ja vanhan äitinsä säästöt. Vanhukset olivat suurien kieltäymysten jälkeen ostaneet osakkeen, jonka he olivat huolellisesti piilottaneet vanhuuttaan varten, ja juuri sen on poika tietämättään repinyt kappaleiksi tai polttanut. Te kunnialliset vanhukset, te olette ponnistelleet kahdenkymmenen vuoden ajan kasvattaaksenne pojan, josta tulisi teidän ainoa rakkautenne, teidän ainoa toivonne. Kolmen-, neljänkymmenen vuoden ajan olette te luopuneet asioista, jotta voimien pettäessä teillä olisi oikeus levätä eikä kuolla nälkään. Sitten tulee politiikka ja luo eripuraisuutta kansakuntien välille, jotka tuskin tietävät, mistä ne kiistelevät, ja teidän poikanne, teidän vanhuutenne tuki, tempaistaan luotanne kuolemaan kaukaisella taistelukentällä, ja ennen kuin hän menehtyy ehkä rajattomiin tuskiin, on hän tietämättään tuonut tuhon vaatimattomaan majaanne.

Sota on aina ollut vastenmielistä ja on aina ansainnut äitien kirouksen. Bella matribus detestata. [Sodat ovat äideille kauhistuttavia. (?)] Mutta meidän päivinämme se ei ole ainoastaan vastenmielistä, vaan tyhmää!

Eräs tunnettu filosofi on jo kauan sitten sanonut, että eurooppalainen sota on sisällissotaa. Paavali, joka oli oman aikakautensa yläpuolella (?), on painokkaasti sanonut, että kansat ovat saman ruumiin jäseniä. ”Kristuksen salaisuutta”, hän sanoi, ”ei menneiden sukupolvien aikana, ihmisten lapsuudessa, annettu ihmisten tietoon, kuten se nyt on paljastettu.” (Efes. 3: 4,5.) Tätä ilmestystä ei ymmärretty silloin eikä myöhemminkään, mutta nyt sitä aletaan ymmärtää, sillä ne tosiseikat, jotka julistavat sitä, ovat kouraantuntuvia eivätkä pysty välttämään huomiotamme.

Teidän täytyy suoda anteeksi, että toistan mitä äsken sanoin; mutta sitä ei kuitenkaan voi toistaa tarpeeksi usein: ei mikään, ei hyvä eikä paha, voi nykyään olla kenellekään meistä merkityksetöntä. Kun kehomme loukkaantuu, kun yksi sen elimistä vaurioituu, olipa se käsivarsi, jalka, rinta, pää tai vatsa, kärsii koko ruumis.

Näin on myös kansakuntien(?) ruumiin kanssa. Jos pohjoisessa tai etelässä, idässä tai lännessä vuotaa veri tai työ loppuu, on tämä tuhoisa asia maailmanlaajuinen onnettomuus.

Koko ihmiskunta köyhtyy, koko ihmiskunnan elämä heikentyy. Vain itsekkyys ilman sydämen tai järjen apua pakottaa meidät toistamaan roomalaisen runoilijan sanat: ”Mikään inhimillinen ei voi olla kenellekään ihmiselle samantekevää.” [Terentius, berberikirjailija]

Olen äskettäin lausunut julki kunnioitukseni sotilaallisia hyveitä kohtaan, ja myönnän, että sodalla on suurenmoiset puolensa. Mutta sillä on myös huonot puolensa. Se synnyttää aivan liian usein raakuutta ja väkivaltaisuutta. Se herättää halveksuntaa ihmiselämää kohtaan, sekä omaa että lähimmäisen elämää. On ihmisiä, jotka pitävät tätä ansiona, jotka eivät tiedä mitään kauniimpaa kuin välinpitämättömyyden vaaraa kohtaan, jota he kutsuvat kuoleman halveksunnaksi. Minä olen eri mieltä.

Kuoleman halveksunta on elämän halveksuntaa, ja sitä ei ole oikeutta halveksua. Elämä on paras lahja, korkein hyvä, joka sisältää kaiken muun hyvän. Elämä on pyhä asia. Kun velvollisuus kutsuu meitä uhraamaan sen, kun emme voi suojella sitä ilman rikosta tai häpeää, kun kodin tai isänmaan puolustus käskee meitä kohtaamaan vaaran, on uhraus suuri; mutta se on arvoton jos se mitä elämällä ostamme on arvotonta. Se joka esittää kuoleman halveksunnan periaatteen, esittää myös elämän halveksunnan periaatteen ja tämän seurauksena halveksuu ihmistä. Silloin sodasta tulee teurastusta ja rosvousta, jonka alaisuudessa kaikki huonot taipumukset rehottavat, ja ihmisistä tulee pelkkiä petoeläimiä.

Mainitsen muutamia esimerkkejä osoittaakseni, etten liioittele.

Paul Bert, joka otti kunniakkaasti osaa useisiin sotaretkiin ja menetti henkensä yhdessä niistä, lausui eräänä päivänä näkemyksensä mainitusta kysymyksestä ja lisäsi: ”Sotaretkillä on toki huono puolensa: ne herättävät mieltymyksen verenvuodatukseen, mieltymyksen, joka usein tuodaan mukana kotiin.”

Niin, hyvät herrat, mieltymys verenvuodatukseen ei tee hyvää henkilökohtaisen ja poliittisen vapauden kehitykselle. Mieltymys raakuuteen, väkivaltaisuuteen ja tappamiseen ei lisää kunnioitusta omistusoikeutta, järjestystä ja oikeudenmukaisuutta kohtaan.

Muutama vuosi sitten mestattiin Bordeauxissa Aurusse-niminen kuolemaantuomittu, vanha sotilas, joka oli kunnostautunut Tonkinin sodassa ja joka oli onnistunut pelastamaan esimiehensä hengen. Tästä kiitollisena upseeri todisti rikollisen eduksi.

Aurusse oli tappanut kolme ukkoa ja kaksi eukkoa ryöstääkseen muutaman frangin. Hän oli tehnyt rikoksensa hirvittävällä julmuudella, ja valamiehistö oli taipumaton.

Kun hän käveli teloituspaikalle, sanoi hän saattajilleen: ”En ymmärrä tätä. Kun olin Tonkinissa, sain käskyn tappaa, ja mitä useamman tapoin, sitä enemmän minua kiitettiin. Ne, jotka tapoin, olivat terveitä ja työkykyisiä ihmisiä. Kun täällä tapan kolme ukkoa, jotka eivät kelvanneet mihinkään, tuomitaan minut roistona mestattavaksi. En ymmärrä mitään.”

Tämä on onneksi yksittäinen tapaus. Rikollisen sanoissa on silti jotain totta. Kun on kerran oppinut epäröimättä hävittämään, polttamaan, rosvoamaan ja tappamaan, ja kun tästä jopa kiitetään, ei ole aina kovin helppoa luopua näistä kauheista tavoista, kun palaa jälleen arkielämään. Sotaa ei voiteta hyvillä tavoilla.

Se, joka seisoo teurastuksen johdossa ja jonka nimittäminen tähän arvoon on ehkä riippunut hänen kyvystään vuodattaa verta, voi ehkä jonakin päivänä, jos hän on kuin Napoleon, rauhallisella omallatunnolla sanoa: ”Minä olen sotilas eikä kaksisataa tuhatta ihmiselämää aiheuta minulle murhetta.”

Palaan siihen, mistä äskettäin puhuin, eli siihen yhteenkuuluvuuden tunteeseen, joka ei halua tietää mistään eripuraisuudesta muun ihmiskunnan kanssa, joka herättää kiinnostuksemme kaikkea tapahtuvaa kohtaan. Tämä tunne, joka yleistyy koko ajan, koskee sekä huonoa että hyvää.

Ystäväni Charles Richet, Pariisin lääketieteellisen tiedekunnan professori, oli muutamia vuosia sitten eräässä kylässä Saksissa [Saksan kaakkoisosassa]. Eräänä päivänä hautakivi kiinnittää hänen huomionsa. Hän selvittää siihen kaiverretun kirjoituksen, ja huomaa, että kirjoitus ikuistaa niiden kahdensadan saksalaisen isänmaanystävän muiston, jotka ovat sankarillisesti lyöneet takaisin ranskalaisten joukkojen hyökkäyksen.

”Te olette varmasti meille vihaisia tuosta hyökkäyksestä”, sanoi hän joillekin työläisille.

”Emme toki, kuinka niin?” sanoi eräs heistä.

”Siksi että vahingoitimme teitä.”

”Olemmehan mekin vahingoittaneet teitä. Mutta jos te olette vahingoittaneet meitä, olette te myös hyödyttäneet meitä. Tiedättekö, mikä tämä pieni mitali on?” kysyi hän ja avasi paidankauluksensa(?).

”En.”

”Se on Jacquard-mitali. Kaikilla meillä on sellainen. Me olemme kutojia, ja saamme kiittää ranskalaista Jacquardia siitä, että meillä on antaa leipää lapsillemme.”

Mies oli oikeassa. Jacquard, [tietynlaisten] kangaspuiden keksijä, hyödytti oman maansa kutojia, mutta myös muiden maiden kutojia. Samalla tavalla Stephenson antoi Englannille sen rautatiet, mutta hän antoi samalla rautatiet koko maailmalle. Tämä pätee kaikkiin uusiin keksintöihin: lennättimeen, puhelimeen, valokuvaukseen ym.

Kaikki on meillä yhteistä, haluamme sitä tai emme, niin hyvä kuin huonokin, rikkaus, köyhyys, inhimillisyys, moraali, tiede, tietämättömyys, kurjuus ja hyvinvointi.

Ihmisillä alkaa olla oikeudenmukaisempi ja korkeampi käsitys velvollisuudesta, rikkaudesta, kansallisesta kunniasta, niin isänmaan kuin ihmiskunnankin vaatimuksista.

Ennen vanhaan ihmisillä oli yleisesti se käsitys, että kansan suuruus mitattiin sillä, missä määrin se teki valloituksia ja laajensi aluettaan. Tarvittuja uhreja ei otettu mukaan laskuihin, vaan nähtiin vain välittömät seuraukset.

Novicow, venäläinen kirjailija, Sosiologisen instituutin varapuheenjohtaja, sanoo, ettei maan hyvinvointi kasva samaa tahtia kuin neliömetrien määrä, kuten niin usein luullaan. Samaan tapaan kuvittelee talonpoika, että hänestä tulee rikkaampi heti kun hän laajentaa maatilaansa. Sen sijaan hän usein saattaa itsensä perikatoon hankkimalla itselleen suuremman alueen kuin mitä hän ehtii viljellä. Usein hän ei voi maksaa sitä eikä pitää sitä itsellään. Sen sijaan, että hankkii enemmän maata itselleen, tulee hänen käyttää säästönsä parantaakseen sitä maata, jonka jo omistaa.

Ne maat, jotka hätiköidysti suurentavat aluettaan, tekevät usein saman virheen; ne menettävät arvossa sen mitä ne voittavat pinta-alassa. Yhä löytyy poliitikkoja, jotka tähtäävät aluevaltauksiin, mutta he menettävät arvonantoaan. Aletaan ymmärtää, että maa ei ole mahtava sen takia, että sillä on paljon asukkaita, vaan sen takia, että sen asukkaat ovat pystyviä, että sen rikkaus ei ole suurissa maa-aloissa, vaan maan hedelmällisyydessä. Maan todellinen voima on sen työssä.

Eräänä päivänä askaroi Bolton, suuren James Wattin apulainen, työpajassaan Sohossa. Englannin hallitsija, joka sattui olemaan lähistöllä, yllättyi kuulemastaan melusta ja näkemästään savusta ja kysyi: ”Mitä te oikein teette tässä talossa?”

”Teidän majesteettinne”, vastasi Bolton, ”me teemme täällä sitä, mitä ruhtinaat eniten rakastavat: mahtia.”

Hän oli oikeassa. Maan todellinen mahti on sen henkisen voiman hedelmissä, siinä, miten se hallitsee luontoa, siinä, miten se käyttää ihmismielen tieteellisiä keksintöjä ja niitä apuvälineitä joita se löytää luonnonrikkauksien käyttöön ja liikenneyhteyksien kasvattamiseen muiden kansojen kanssa kaupan avulla. (??)

Tämä on todellista mahtia, todellista rikkautta. Tämän seurauksena on se, ettemme muita vahingoittamalla palvele omia todellisia etujamme ja ettei isänmaanrakkaus aja meitä vihaamaan muita maita.

Muutamia vuosia sitten kuulin puheen, jonka silloinen opetusministeri Poincarré piti erään lyseon palkintojenjakotilaisuudessa. Opettaja, joka oli äskettäin puhunut, oli – niistä pitämättä – siteerannut Voltairen sanoja: ”Isänmaanrakkaus on vihaa muita maita ja kansoja kohtaan.” Ministeri otti tämän lausuman aiheekseen. ”Ei”, hän sanoi, ”isänmaanrakkaus ei ole millään tavalla vihaa muita maita kohtaan. Isänmaanrakkaus on rakkautta omaan maahamme, mutta valistunutta rakkautta, joka myöntää muille ne oikeudet joita vaadimme itsellemme, joka ymmärtää, että ihmiskunta ei asu pelkästään oman maamme rajojen sisäpuolella ja että meidän täytyy muualta lainata se, mitä hyödyllistä, suurta ja kaunista muilla on. Edut, tunteet ja velvollisuudet ovat samat, täydentää ja tukea toisiamme.”

On luonnollista, että rakastamme ennen kaikkea omaa perhettämme. Mutta rakastamme myös naapureitamme, maanmiehiämme. On hyväksi perheellemme, että rakastamme heitä. Rakastamme sitä kaupunkia jossa asumme, mutta tämä ei estä meitä rakastamasta muita maamme kaupunkeja. Rakastamme isänmaatamme, mutta tämä ei estä meitä kunnioittamasta ja rakastamasta muita maita, jos ne sallivat tämän. Meillä on aina jotakin saatavaa, mutta myös jotakin annettavaa. Näiden lahjojen ja vastalahjojen kautta, jotka hyödyttävät kaikkia maksamatta kenellekään mitään, rakentuu ja kasvaa yhteinen perintö, ihmiskunnan perintö.

Kun englantilainen parlamentinjäsen Roebuck eräänä päivänä esiintyi joitakin hallituksen toimia vastaan, en enää muista mitä, jotka eivät sopineet yhteen hänen oikeutta ja moraalia koskevien näkemystensä kanssa, huudahti hän koko alahuoneen edessä: ”Minä olen englantilainen, ja sellaisena pidän hyvää huolta Englannin suuruudesta. Mutta on jotakin, jonka asetan Englannin suuruuden yläpuolelle, jotakin, jota en erota Englannin todellisesta suuruudesta, ja se on oikeudenmukaisuuden, moraalin, vapauden edistysaskeleet maailmassa.”

Siitä, kun nämä sanat lausuttiin, on yli neljäkymmentä vuotta. Silloin ne olivat rohkeita; sitä ne ovat ehkä vieläkin (?), sillä ne ilmaisevat uusia ajatuksia, joita tuskin useammat kuin jotkut harvat valitut ymmärsivät. Kuitenkin meidän päivinämme ne vaikuttaisivat vähemmän merkillisiltä. Vihdoinkin tunnustamme ja ilmoitamme, että moraalilaki ei ole vain yksittäisiä ihmisiä varten, vaan myös kansoja varten, jotka eivät enää voi jatkaa siinä anarkian tilassa, jossa ne nyt elävät. Samoin kuin sivistyneessä yhteiskunnassa on poliisin ja tuomarin ammatit, jotka on määrätty turvaamaan yksittäistä ihmistä ja tavaroita, samoin pitää kansoille olla korkeampi tuomioistuin, joka estää näitä olemasta tuomareita omassa asiassaan, kun kansojen välillä on erimielisyyttä. Pitää olla keino sovitella sovussa hyväksytyn tuomioistuimen avulla, jonka päätöksiä kaikki sen noudattamiseen suostuneet ovat velvollisia toteuttamaan.

Myös toinen seikka puhuu vanhassa sotapolitiikassa pitäytymistä vastaan. Käsittelemme ensin rahakysymystä. Sota maksaa liian paljon. Jopa rauhan aikana ahmii sodan ihmissusi liian suurella ruokahalulla. Tuhovälineistön suunnattoman kehityksen seurauksena on pakko päivittäin nostaa menojen taakkaa ja köyhdyttää väestöä.

Jo 20 vuotta sitten huomauttivat rauhanystävät Englannissa, että jopa rauhan ja säästäväisyyden vuosina tuskin kolmannesta valtion menoista käytetään sisäisten asioiden kehittämiseen, siihen, jota kutsun ”elämän teoiksi”, loput, vähintään kaksi kolmannesta, on hotkaissut sota, ”kuoleman teot”.

Englannin tila on sama kuin koko maailmassa. Euroopan valtionvelka on 135-140 miljardia frangia. Yksin Ranskalla on erityisten tuskallisten asianhaarojen seurauksena 35 miljardin frangin velka. Joka vuosi tämä velka maksaa 1300 miljoonaa frangia korkoina. Maan sotajoukko ja laivasto vaativat noin miljardin; sen jälkeen on jäljellä enää kolmannes muihin tarkoituksiin.

Oliko Bastiat väärässä sanoessaan: ”Työ tuottaa, politiikka tuhoaa, ja sen takia työ ei saa palkintoaan?”

Työ, hyvät herrat, ymmärtää, vaikkakin vielä vain epäselvästi, että se ei saa sitä mikä sille kuuluu, ja se alkaa vaatia oikeuksiaan. Se erehtyy useissa asiaan liittyvissä seikoissa, mutta silloin se ei erehdy, kun se vaatii sotilaallisten maksujen vähentämistä sekä vihan ja hyökkäyksen politiikan hylkäämistä.

Odotan tässä vastaväitettä. Monet, vieläpä monet niistä, jotka eivät juurikaan rakasta sotaa, sanovat: ”Minne nämä miljoonat aseistetut suuntaisivat, jos heidät aivan yhtäkkiä vapautettaisiin palveluksesta? Mitä he tekisivät? Millä he eläisivät?” Joskus lisätään myös: ”Miten sisäinen järjestys säilytettäisiin?” Se, joka puhuu näin, on sokea. Niin, mitä tulisi näistä nuorista, voimakkaista miehistä, jotka sotajoukko kiskoo pois työstä? He palaisivat aivan yksinkertaisesti takaisin työhön. He omistautuisivat maanviljelykselle, kaupalle ja teollisuudelle; he työskentelisivät itsensä ja läheistensä hyväksi; he edistäisivät omalta osaltaan maan rikkautta.

Hyvät herrat, en pelkää sanoa, että suurin yhteiskunnallinen vaara, suurin este välttämättömille uudistuksille ovat liian suuret sotilaalliset menot. Tärkein yhteiskunnallinen parannus olisi niiden ”kuoleman teoiksi” kutsumieni menojen vähennys, jotka niin suuressa määrin ovat ”elämän tekojen” taakkana.

Siksi, jos haluatte että elämästä tulee vähemmän vaikeaa, nykyisyydestä rauhallisempaa ja tulevaisuudesta valoisampaa, kehottakaa hallituksia ehdottomasti työskentelemään vahvempien kansojen välisten ystävyyden siteiden hyväksi sekä sotilaallisten kulujen vähentämiseksi; jos haluatte nauttia rauhassa siitä, mitä teillä on, ja ilman pelkoa jättää se lapsillenne, jos ette halua jatkuvasti nähdä, että teidän itsenne ja teidän liiketoimienne turvallisuutta uhataan, työskennelkää väsymättä ajaaksenne pois näköpiiristä nämä mustat pilvet, jotka enteilevät myrskyä. Antakaa kansojen elää rauhassa; lähettäkää perheille ennen kaikkea ne lapset, jotka sota ja aseellinen rauha ovat ryöstäneet niiltä, ja sitten ainakin osa siitä verosta, joka niiden täytyy maksaa lähettääkseen pois elämään ja kuolemaan kaukaisilla seuduilla ne pojat, joiden pitäisi elää niiden keskellä ja työskennellä niiden hyväksi.

Mutta pelkästään menojen kasvu ei viittaa siihen, että pitää tehdä mahdottomaksi tämän epävarman ja turmiollisen tilanteen jatkuminen, vaan myös itse aseiden ja valtavien tuhovälineiden kehitys. Ei ainoastaan tykinruoka katso tykkiä pahalla silmällä; tykki pelkää itse itseään ja vapisee omien rikostensa edessä.

Eversti Thomas, vanha soturi, joka tunnetaan ja jota arvostetaan myös sotilaallisia kysymyksiä käsittelevänä kirjailijana ja joka on julkaissut ”Tulevaisuuden aseet. Kuinka pitkälle aiotaan mennä?” -nimisen esitteen, kysyi minulta kerran, eikö olisi mahdollista kansojen välisten sopimusten, kongressin tai tuomioistuimen avulla kieltää nämä uudet säälimättömät, omantunnottomat kuolemanvälineet, jotka ovat tulleet entisaikojen kauniiden ritariaseiden tilalle ja jotka tekevät sotilaista tarpeettomia, insinööreistä ja kemisteistä sitä vastoin tarpeellisia. Tähän sallin itseni vastata kaikella kunnioituksella hänen hyviä tarkoituksiaan kohtaan: ”Herra eversti, te ja minä olemme kunniallisimpia ihmisiä maailmassa, ei teillä eikä minulla ole pienintäkään halua tehdä toisillemme vääryyttä, ja olen vakuuttunut siitä, että jos joudumme riitaan, olemme heti valmiita järjestämään asian ystävien avulla tai vetoamalla oikeuteen. Mutta jos asia olisi toisin, jos unohtaisimme itsemme, jos tarttuisimme toisiamme kauluksesta tai kiskoisimme toisiamme tukasta, luuletteko, että kuuntelisimme, jos joku sanoisi: ”Olkaa varovaisia, voitte vahingoittaa toisianne, tapelkaa mieluusti, jos ette ole yhtä mieltä, mutta pitäkää huoli siitä, että iskut eivät osu?” Me molemmat nauraisimme tälle neuvolle ja tappelisimme kaksinkertaisella voimalla, vaikka katuisimmekin sitä jälkikäteen.”

Ihmisiä voi kieltää taistelemasta, mutta ihmisiä ei voi estää taistellessaan vahingoittamasta toisiaan mahdollisimman paljon. Kun peto pääsee vapaaksi, se puree ja kynsii. Se ei voi toimia toisin(?). Jokainen varoo omaa nahkaansa, kuten sanotaan, ja jokainen varoo enemmän omaa kuin toisten nahkaa.

Tämä koskee niin kansoja kuin yksilöitäkin. Ne voi pakottaa kääntymään oikeuden puoleen riitakysymysten sovitteluksi; mutta kun sota on kerran syttynyt, eivät sopimukset eivätkä tuomioistuimet voi pidättää taistelevia osapuolia käyttämästä kaikkia hyökkäys- ja puolustuskeinojaan. On kyse elämästä tai kuolemasta. Mutta kun näistä keinoista tulee aivan liian hirvittäviä, kun on kyse massamurhasta, silloin ajatellaan kahdesti ja aletaan pitää sotaa sinä mikä se todellisuudessa on: teurastuksena.

Marsalkka Canrobert, viimeinen Ranskan marsalkoista, kirjoitti vuonna 1890 Lontoon rauhankonferenssin toimistoon: ”Teette täysin oikein työskennellessänne sodan estämiseksi. Tunnen sodan ja tiedän, että se on hirvittävää.” Parhaimmat, sanan varsinaisessa merkityksessä rohkeimmat ihmiset jakavat tämän mielipiteen. He tuntevat, että kukaan ei voi tietää, mihin peto pysäytetään (?), kun se on kerran päässyt irti, ja kuinka paljon sivilisaatiota raakuus jättää jäljelle.

Tämä selittää sen kauhun, jota tapahtumat idässä [ruotsalaisen kääntäjän huomautus: ”Tällä viitataan kreikkalais-turkkilaisiin selkkauksiin”] ovat herättäneet suurvaltojen parissa. En halua tässä lausua mielipidettäni näistä sekavista ja monessa suhteessa hämäristä tapahtumista. Haluan pelkästään huomauttaa, että ne ovat johtaneet yleiseen muiden valtojen asiaan sekaantumiseen, jota monet pitävät ensimmäisenä askeleena kansojen väliseen sovitteluun. Missä määrin sovittelijat ovat yhtä mieltä keskenään, ja mistä koostuu ns. eurooppalainen konsertti (Europeiska konserten)? On ainakin yksi asia, jossa yksimielisyyttä ei voi epäillä, nimittäin se, että kaikki hallitukset pelkäävät sotaa enemmän tai vähemmän. Ne pelkäävät, että liekit leviävät kaikkialle, kun tulipalo kerran on syttynyt ahtaalla näyttämöllä. Ne pelkäävät omien aseidensa voimaa ja vapisevat ajatellessaan sitä tulvaa, jonka rauta ja veri aiheuttaisivat Euroopan maaperällä.

Ne pelkäävät lisäksi erästä toista seikkaa: maailman omantunnon hylkäystuomiota ja kansojen vastarintaa, kansojen, jotka eivät niele sitä, että kevytmielisesti käytetään niiden verta ja niiden kultaa. Sota saa yhä useampia vastustajia. Halutaan – sillä se on oikeudenmukaista – että kansojen riippumattomuutta ennen kaikkea kunnioitetaan. Halutaan – sillä tunnustetaan, että se on mahdollista – että kansojen väliset riitaisuudet ratkaistaan rauhanomaisesti välitystuomioiden avulla. Ollaan myös sitä mieltä, että voiman ei kuulu saada viimeistä sanaa näissä elintärkeissä kysymyksissä, että se, mitä aiemmin kutsuttiin miekan oikeudeksi, ei enää kuulu meidän aikaamme, vaan se on eräs aiempien vuosisatojen virhe, että kansat tästä eteenpäin kuuluvat itselleen ja että niiden tulee itse päättää teoistaan ja toimistaan.

Näette, hyvät herrat, millaisen tien nämä ajatukset ovat raivanneet itselleen ja erityisesti millaisen tärkeän merkityksen kysymys välitystuomioista on saavuttanut. Kun 30, 40 vuotta sitten aloimme käsitellä tätä kysymystä, meitä pilkattiin aivan kuin olisi ollut kyse asiasta, jota ei koskaan voitaisi toteuttaa. Tämän jälkeen on tämä kysymys kehittynyt ja samalla usko sen tulevaan menestykseen. Kun nähdään välitystuomioiden tulokset, totutaan luottamaan niihin ja käyttämään niitä. Budapestin kansainvälisessä kongressissa Elie Ducommun, kongressin arvoisa pääsihteeri, ilmoitti vuosikertomuksessaan, että oli annettu 150 välitystuomiota. Ei ole esimerkkejä siitä, että ainoakaan olisi epäonnistunut. Ainoakaan tuomituista ei ole kieltäytynyt mukautumasta tuomioon. Tämä on todellakin kuvaavaa.

Minun ei tarvitse teille, hyvät herrat, yksityiskohtaisesti kuvailla näitä välitystuomioita, jotka te varmastikin tunnette, ainakin tärkeimmät niistä. Kukaan ei ole unohtanut ns. Alabama-tuomiota, jossa Iso-Britannia tuomittiin maksamaan Yhdysvalloille yli 75 miljoonaa vahingonkorvausta. John Bull [Iso-Britannia] oli tietysti sitä mieltä, että se oli liikaa, ja veli Jonatan ajatteli että se ei ollut kerrassaan mitään. Mutta molemmat osapuolet kuitenkin tunnustivat, että oli parempi sovitella tällä tavalla kuin varustaa laivastoja, ja itse asiassa ne pitivät itseään onnekkaina selvitessään niin hyvällä hinnalla.

Ette ole myöskään unohtaneet sitä, mitä tapahtui Karoliineille (?), kun saksalainen sotalaiva hyökkäsi espanjalaiselle alueelle ja kun Espanjassa vuorostaan hyökättiin Saksan edustajien asuntoihin, Saksan lippua vedettiin kurassa ja ministerin ja konsulin kyltit tallattiin jalkojen alle. Kaikki tämä olisi aiemmin riittänyt syyksi sotaan.

Mutta ajat muuttuvat. Mainitaan sana sovittelu. Paavi Leo XIII:ta, merkittävää henkilöä sekä ihmisenä että asemansa takia, jota jopa ne ihailevat ja kunnioittavat, jotka eivät tunnusta hänen ylivaltaansa, pyydetään puuttumaan asiaan. Asia annetaan hänen käsiinsä. Hän antaa tuomionsa, ja asia on sillä ratkaistu.

Aivan äskettäin alkoi uudestaan vakava riita kahden anglosaksisen suurvallan välillä. Tällä kertaa oli kyse vain eläimistä. Syy kiistaan oli hyljejahti nahkojen takia. Hullunkurinen syy, sanoivat ihmiset, jotka aina ovat valmiita nauramaan kaikelle. Kyllä, ehkä, mutta tämä oli arka kysymys, joka uhkasi johtaa diplomaattisten suhteiden katkeamiseen ja mahdolliseen sotaan (?). Alettiin jo mennä tähän suuntaan, mutta äärimmäisyyksien välttämiseksi turvauduttiin sovitteluun. Molemmat osapuolet tulivat Pariisiin käydäkseen neuvotteluja tuomioistuimen edessä, jossa paroni de Courcel oli puheenjohtajana. Tuomioistuin ei antanut ainoastaan tuomiota riitakysymyksissä, vaan se antoi myös neuvoja tulevaisuutta varten niin että uudet kiistat voitaisiin ehkäistä ennalta. Tässä oli itse asiassa vain joitakin herroja frakeissaan, ilman pistomiekkaa kupeellaan ja ilman joukko-osastoa käytössään, jotka sanelevat kahdelle voimakkaimmista suurvalloista, kuinka niiden pitää menetellä, ja näiden kahden valtion hallitukset kumartavat ja kiittävät, kuten soveliasta on.

En aio luetella useampia esimerkkejä. Mutta katson itselläni olevan oikeuden vakuuttaa, että niitä sovittelukysymyksen ratkaisuja, joita neljännesvuosisata sitten pidettiin mahdottomina toteuttaa, pidetään nyt mahdollisina ja kaikki sivistyneet kansat hyväksyvät ne. Hyvän Abbé de Saint Pierren unelma on toteutumaisillaan. Haluamatta väittää, että sota tästä eteenpäin on ainiaaksi hylätty, on sallittua uskoa, että siitä tulee koko ajan harvinaisempaa ja että hallitukset tarttuvat useimmissa tapauksissa vähemmän raakoihin ja luotettavampiin ratkaisuihin.

Näistä edistysaskelista voimme suureksi osaksi – ilmoitan sen täten avoimesti – kiittää rauhanyhdistyksiä, joita pilkattiin ja syytettiin siitä, että ne haluavat hävittää isänmaanrakkauden ja hylätä kansallisen puolustuksen. Näistä vähämerkityksisistä yhdistyksistä on tullut mahti, joka kaikkien muiden mahtien pitää ottaa huomioon. Vuodesta 1889 lähtien ne kokoontuvat joka vuosi jossakin Euroopassa kansainväliseen kongressiin, ja kongressin kokousten välillä useiden hallitusten tunnustama ja rahallisesti tukema Bernin kansainvälinen rauhantoimisto valvoo niiden etuja ja johtaa niiden puhetta (?).

Eikä tässä ole kaikki. Näiden yhdistysten lisäksi on perustettu vielä voimakkaampi, nimittäin Parlamenttienvälinen liitto, joka koostuu kaikkien parlamenttien jäsenistä ja jolla on myöskin vuotuiset kokouksensa. Näitä kokouksia, joita aiemmin pidettiin pienissä virasto- tai hotellihuoneistoissa, pidetään nykyään suurenmoisissa julkisissa tiloissa.

Roomassa tapasimme Capitoliumilla, jonne nousimme sotilaiden rivien välissä ja italialaisen eduskunnan presidentti kunnioitti meitä toimimalla puheenjohtajana kokouksessamme. Bernissä kokoonnuimme Liittohallituksen palatsissa ja herra Numa Droz, nykyään ulkoministeri ja aiemmin kahdesti sveitsiläisen tasavallan presidentti, tervehti meitä puheella eurooppalaisesta merkityksestä (?). Meidät otettiin yhtä hyvin vastaan Antwerpenissä, Haagissa ja Budapestissä.

Brysselissä neljä ministeriä hyväksyi (?) peräkkäin Parlamenttienvälisen konferenssin ohjelman. Tämä konferenssi hyväksyi esityksen kansainvälisestä välitystuomioistuimesta. Puheenjohtaja, valtioneuvos Descamps on ilmoittanut kaikille valtioille tästä esityksestä.

Tällä tavoin kulkee asia eteenpäin, hyvät herrat. Herätämme huomiota. Työtämme seurataan mielenkiinnolla, esityksistämme keskustellaan. Kokouksiimme lähetetään säännöllisesti edustajia, ja näiksi edustajiksi valitaan huomattavimmat ja pystyvimmät miehet. Kokouksia pidetään suurina tapauksina. Budapestissa hallitus ja kaupunginvaltuusto maksoi yli sata tuhatta frangia vastaanotostamme. Osallistuimme kaikkiin juhlallisuuksiin ja saimme aina kunniapaikat.

Meillä voisi olla oikeus olla ylpeä näistä edistysaskelista niin lyhyessä ajassa oltuamme alussa niin heikkoja. Mutta sitä emme ole. Olemme sitä vastoin murheellisia siitä, että edistysaskeleet eivät ole olleet suurempia, ja sanomme kaikille: tästä liikkeestä täytyy tulla vireämpi ja sitä täytyy rohkaista; siitä täytyy tulla yleinen ja vastustamaton, sen täytyy käsittää kansa kokonaisuudessaan.

Mitä tähän vaaditaan?

Siihen vaaditaan, että jokainen niistä, joka jakaa näkemyksemme ja toiveemme, jokainen niistä, jonka olemme saavuttaneet sanan ja kirjoituksen avulla, ponnistelee auttaakseen meitä hankkimaan monia alokkaita rauhanomaiseen sotajoukkoomme ja kykynsä mukaan levittää iloista sanomaa, rauhan evankeliumia. Tämä on jalo tehtävä, jonka hyväksi jokaisen tulee toimia.

Siihen vaaditaan, ettei kukaan väärästä vaatimattomuudesta pidä itseään liian merkityksettömänä uskaltautuakseen luomaan maailman uudelleen. Yleinen mielipide on yhteenveto kaikkien yksilöiden mielipiteestä samalla tavoin kuin pienet vesipisarat muodostavat mittaamattomat valtameret.

”Seison usein rannalla”, sanoi kerran suuri puhuja John Bright, ”ja katselen merenpintaa, jota yksikään tuulenvire ei poimuta. Mutta äkkiä näen aaltojen nousevan, ikään kuin vastustamaton voima sinkoaisi yhden toisensa jälkeen eteenpäin.”

”Meillä, jotka olemme suuri kansa”, jatkoi hän, ”on sydämissämme samanlainen vastustamaton voima: totuuden, oikeudenmukaisuuden ja vapauden rakkaus, ja sen tulee jatkuvasti ajaa meitä eteenpäin ja ylöspäin, aina siihen asti kunnes meistä tulee kunniakas ja onnellinen kokonaisuus, joka on muun ihmiskunnan esikuvana toimimisen arvoinen.”

En tahtoisi julistaa näitä sanoja pelkästään teille kuulijoilleni, en pelkästään ystävilleni ja maanmiehilleni, vaan kaikille miehille ja naisille. Haluaisin sanoa heille kaikille, kuinka vähämerkityksisiä he sitten ovatkaan: ”Uskotte, ettei teillä ole vaikutusvaltaa, eikä teillä olekaan sitä, jos vetäydytte syrjään ja vaikenette. Mutta kun liitytte yhteen toistenne kanssa, annatte äänienne kuulua yhdessä muiden kanssa, teistä tulee vastustamaton voima, huutonne saavuttavat itsepintaisimminkin suljetut korvat ja pakotatte vastustajanne tunnustamaan oikeutetut pyrkimyksenne.”

Ne, jotka ovat yhtä vanhoja kuin minä ja jopa ne, jotka ovat minua nuorempia, eivät ehkä saa nähdä näiden toiveidemme toteutumista. Mutta jonakin päivänä toiveemme täyttyvät. Kiitos monien ihmisten ponnistelun, maailma ei jonakin päivänä ole enää jälkeläisillemme se murheenlaakso, joka se on niin kauan ollut ja vielä valitettavasti on niin monille.

He saavat nähdä, että toive yleisestä oikeudenmukaisuudesta niin kansojen kuin yksilöidenkin välillä ei ollut haavekuva. Kun he siunaavat sitä uutta aikaa, jonka aikana heillä on onni elää, kulkeutuvat heidän ajatuksensa ehkä kiitollisuudella takaisin viimeisiin vuosiin tällä yhdeksännellätoista vuosisadalla, joka alkoi verellä ja kyynelillä ja joka ponnistelee loppuakseen työn ja rauhan ylistyksellä.

Frédéric Passy: Fredsutopien. Tal, 1899. Småskrifter utgifna af Sveriges Kvinnliga Fredsförening 3. Albert Bonniers förlag. Lyhennetty käännös ranskasta ruotsiin: Louise Fraenckel. Kansi: "EB" (ei tietoja). 29 sivua.