Arto Mustajoki ja Helena Pirinen: Venäjän kielen vaikeuksia, 1977

Ennen kuin kirjoitan tästä kirpparilöydöstä tarkemmin, vähän kirjan kielestä ja sen harrastamisesta. Putinin Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan, ihmisten tappaminen siellä ja heidän kotiensa tuhoaminen on hirvittävää, julmaa ja täysin epäoikeutettua.

Kielessä ei ole kuitenkaan kyse politiikasta vaan kommunikaatiosta, ajatuksien välittymisestä ja yhteyksien löytämisestä ihmisten välillä. Juuri se on yksi niistä asioista, jotka Putin haluaa tuhota: vapaan kommunikaation ukrainalaisten ja muun maailman välillä, vapaan kommunikaation oman maansa kansalaisten ja muun maailman välillä sekä myös vapaan kommunikaation oman maansa sisällä. Jälkimmäisten kitkemiseksi hän on vuosien varrella tehnyt paljon töitä, mikä vaikuttaa mielipiteen ilmaisuun Venäjällä. Läheskään kaikki venäläiset eivät ole samaa mieltä Putinin kanssa: eräs nuori venäläismies esimerkiksi näytti minulle Putinin hyökkäyksen jälkeen Timesin (tai jonkin vastaavan lehden) kansikuvaa, jossa Putinista oli tehty Hitlerin näköinen, ja eräs nuori venäläisnainen sanoi pari kuukautta hyökkäyksen jälkeen, että hän ei voi syödä eikä nukkua kunnolla ja itkee paljon, kun hän ajattelee Ukrainaa.

Venäjän osaaminen ei tarkoita puhumista vain venäläisten kanssa, vaan se on oikein käyttökelpoinen kieli myös ukrainalaisten kanssa kommunikoimiseen. Olen lisäksi tavannut yhden afgaanin ja kaksi irakilaista, jotka puhuivat sujuvaa venäjää, ja olen puhunut venäjää myös erään inguusialaisen kanssa (joka sanoi, että on hyvä osata vihollisen kieltä - kannattaa muistaa, että Ukraina ei ole ainoa maa, jonne Venäjällä ei ole mitään asiaa, tai ei nykytilanteesta huolimatta pitäisi olla). Ukrainalaiset tuntuvat pystyvän muuten hämmästyttävän hyvin olemaan sekoittamatta kansallisuutta ja ihmistä eivätkä tunnu suhtautuvan negatiivisesti tapaamiinsa venäläisiin. Ja melkein kaikki tapaamani ukrainalaiset ovat reippaita, rohkeita ja tarmokkaita ja tekevät parhaansa uuden elämän aloittamiseksi vieraassa maassa.

Sitten itse kirjaan (tämä bloggauksen loppu ei välttämättä kiinnosta muita kuin venäjän harrastajia; ihan lopussa on kirjan nais- ja mieskuvasta). Tämä on aika pienen piirin kirja - eikä asiaa auta se, ettei se ole ulkoasultaan kovin houkutteleva, vaan näyttää koneella kirjoitetulta - mutta kieliopista pitäville venäjän kielen harrastajille se on varmasti mielenkiintoinen, eikä vastaani ole tullut tällaista uudempaa kirjaa. Kirja on suunnattu niille, joiden venäjän taito on jo melko hyvä eli perussanasto ja peruskielioppi ovat jo hallussa (taso B1), ja siinä käsitellään sellaisia asioita, jotka ovat venäjän kielessä nimenomaan suomalaisille vaikeita. Tällaisia ovat esimerkiksi liikeverbit, joita venäjän kielessä on omansa suunnilleen jokaiselle eri liikkumistyypille, tai erilaiset verbien prefiksit ja miten ne muuttavat verbien merkitystä (oikein mielenkiintoista).

Tai oma murheenkryynini, verbien aspektit. Melkein kaikilla venäjän verbeillä on kaksi eri muotoa (jotka melkein aina muistuttavat toisiaan mutta jotka pitää silti opetella erikseen), imperfektiivinen ja perfektiivinen. Niiden merkitysero on yleensä ottaen se, että edellinen tarkoittaa sitä, että toiminta on kesken, ja jälkimmäinen sitä, että toiminta on saatettu loppuun. Suomessa tämä ero ilmaistaan usein objektin sijamuodolla (luin kirjaa vs. luin kirjan); venäjässä objektin muoto on näissä lauseissa sama, mutta verbi eri. Imperfektiivisten ja perfektiivisten verbien ero liittyy myös menneen ajan ilmaisemiseen - vaikka venäjässä on vain yksi menneen ajan muoto, suomen imperfektin, perfektin ja pluskvamperfektin erot voidaan ilmaista siinä muilla keinoin, joita tässä kirjassa myös valaistaan.

Aspektien käytön selventämiseen käytetään kirjasta noin viidennes, ja lukemista aloittaessani ajattelin, että nyt opin vihdoin käyttämään niitä oikein. Osion luettuani taas ajattelin, että aspektien käytön hienouksissa ei ole mitään järkeä eikä niitä voi oppia kunnolla. No, varmaan ne voisi oppia aika hyvin, jos olisi valmis laittamaan siihen tosi paljon aikaa ja energiaa, mutta minulle riittää tässä vaiheessa kohtuullisen hyvä venäjän kielen taito eli tarpeeksi ymmärrettävä venäjän puhuminen (en osaa sitä mitenkään loistavasti). Mutta vaikken ainakaan tässä vaiheessa pyrikään aspektien käytön hallitsemiseen puhuessa tai kirjoittaessa, venäjän kielen ymmärtämisen ja merkitysvivahteiden kannalta oli kuitenkin mielenkiintoista lukea aspektien vaikutuksesta tekstin merkitykseen, ja siinä oli minulle monia uusia asioita.

Olisin toivonut, että kirjassa olisi käsitelty кто-то- ja кто-нибудь- ym. vastaavien pronominiparien eroja, joka on ollut minulle jostain syystä aina epäselvä, mutta niistä siinä ei puhuttu. Kirjan alkupuoli, jossa käsiteltiin loppua suurempia teemoja, oli minusta kiinnostavampi kuin paljolti yksittäisiä fraaseja käsittelevä loppupuoli. Kirjassa oli kuitenkin paljon kaikkea hyödyllistä ja mielenkiintoista, ja se oli selkeästi ja ymmärrettävästi kirjoitettu.

Kirjassa oli kuitenkin yksi todella raivostuttava seikka, mikä johtuu epäilemättä sen iästä. Siinä oli paljon lause-esimerkkejä, ja koska tekijän sukupuoli ilmenee venäjässä sekä hän-pronominista (она naisesta ja он miehestä) että menneen ajan aikamuodon verbin päätteestä, kirjasta muodostui selvä kuva siitä, mitä naiset ja miehet tekevät. Miehet eivät ainoastaan opiskelleet, suorittaneet tutkintoja, matkustelleet, korjanneet asioita ja tehneet työtä (toisin kuin naiset), vaan myös vain neutraalisti kadulla kävelevät, erilaisia asioita kantavat ja puhuvat tai keskustelevat ihmiset olivat melkein aina miehiä. Naiset taas valvoivat sairaan lapsen vuoteen äärellä tai järjestivät kukkia maljakkoon. Hassua, miten seksistisiä kielten oppikirjatkin voivat olla - onneksi asiat ovat nyt paljolti muuttuneet.

Kirjan pääluvut: Aspektien käytöstä (48 s.), liikeverbeistä (34 s.), suomen passiivisten ilmausten vastineita venäjän kielessä (10 s.), kiellon ilmaisemisesta (14 s.), pronominien он, этот ja тот käytöstä (21 s.), ajan ilmauksista (40 s.), paikan ilmauksista (33 s.) ja syyn ilmauksista (20 s.).

Helmet-haaste 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja, 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon, 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä (en vieläkään tajunnut aspekteja enkä nyt varsinaisesti lukaissut kirjaa kerralla läpi).

Arto Mustajoki ja Helena Pirinen: Venäjän kielen vaikeuksia, 1977. Gaudeamus. Kannen tekijää ei mainittu. 233 tekstisivua.

Mirrorwork. 50 Years of Indian Writing - Johdanto: onko väliä, millä kielellä kirjoittaa?

En taaskaan onnistunut ajoittamaan klassikkopostausta kirjablogien klassikkohaasteen päivälle, mutta sunnuntaiaamupäivä sujui mukavasti muiden bloggauksia lukiessa. Linkit klassikkobloggauksiin löytyvät Ankin kirjablogin koontipostauksesta, kannattaa tutustua kirjoituksiin.

Löysin antikvariaatista intialaista kirjallisuutta viidenkymmenen vuoden ajalta esittelevän kirjan. Ajattelin kirjoittaa Salman Rushdien johdantoluvusta oman bloggauksensa, koska hän käsittelee siinä intialaisilla kielillä kirjoitetun kirjallisuuden suhdetta englanninkieliseen ja aihe on minusta mielenkiintoinen. Joskus tunnutaan ajattelevan, että entisistä siirtomaista puhuttaessa maan omalla kielellä kirjoitetut kirjat ovat aidompia, todenmukaisempia, rehellisempiä ja vähemmän kaupallisia kuin länsimaisilla kielillä kirjoitetut kirjat, ja ajatellaan että omakieliset kirjat on suunnattu oman maan ihmisille toisin kuin länsimaisilla kielillä kirjoitetut kirjat. Ymmärrän tämän ajattelutavan: on hauska lukea jostakin jännittävästä kielestä käännetty kirja (ja okei, melkein mikä tahansa muu alkukieli kuin englanti tai ruotsi tuntuu jännittävältä, mutta varsinkin ei-eurooppalaiset kielet).

Tilanne on kuitenkin tätä monimutkaisempi. Jos ajatellaan vaikka Intian tilannetta, niin siellä on 16 virallista kieltä (maan muista kielistä puhumattakaan), joiden puhujat eivät välttämättä ymmärrä toisiaan ollenkaan. Pohjoisen indoeurooppalaiset kielet ja etelän dravidakielet kuuluvat täysin eri kieliperheisiin, eli niillä on keskenään yhtä paljon yhteistä kuin vaikkapa suomella ja hindillä. Maan kielet eivät ole ainoastaan puhuttuina erilaisia, vaan monia niistä myös kirjoitetaan eri kirjoitusjärjestelmillä - maassa on ehkä kymmenkunta yleisempää kirjoitussysteemiä. Jos siis intialainen kirjailija kirjoittaa omalla kielellään, hän ei kirjoita intialaisille yleensä, vaan vain oman kielialueensa ihmisille.

Lisäksi myös englantia voi pitää nykyään intialaisena kielenä: on sukujuuriltaan täysin intialaisia intialaisia, joiden äidinkieli ei ole jokin vanhastaan intialainen kieli, vaan englanti, koska heidän vanhempansa ovat vaihtaneet kieltä jossakin vaiheessa (Suomessakin jotkin ruotsinkieliset vaihtoivat kielensä suomeksi 1800-1900-luvun vaihteessa) tai koska he ovat kasvaneet kaksikielisessä kodissa ja yhteiskunnassa. Ja Rushdien mukaan nykyään täysin intialaistunut kieli, urdu, oli alunperin myös ulkopuolelta tulleiden muslimivalloittajien kieli. (Tätä en kyllä ymmärrä - urdu on puhuttuna lähes sama kieli kuin hindi, vaikka niiden kirjaimistot ovatkin aivan erilaiset.)

Voi lisäksi ajatella, että jos entisten siirtomaiden kirjailijoiden pitäisi kirjoittaa oman maansa kielillä, näin pitäisi tehdä myös eri maiden sisällä, eli esimerkiksi saamelaisten pitäisi kirjoittaa vain saameksi, baskien baskiksi tai eteläamerikkalaisten intiaanikansojen kirjailijoiden vain omilla kielillään, ei espanjaksi tai portugaliksi. Tällaiset kirjailijat voivat kuitenkin olla täysin kaksikielisiä, ja oman alueen kielellä kirjoittaminen saattaisi rajoittaa lukijakuntaa paljon (tämä ei tarkoita tietenkään kuitenkaan sitä, että heidän pitäisi kirjoittaa valtakielellä). Voi myös olla mahdollista, että omalla kielellä ei vielä nykyäänkään ole kirjakieltä, ainakaan vakiintunutta (luin muutama vuosi sitten pyrkimyksistä kehittää kirjakieli eräälle muistaakseni afrikkalaiselle kielelle). Entä sitten sellaiset kirjailijat, jotka kirjoittavat kirjansa äidinkielellään ja kääntävät ne sitten itse englanniksi, kuten bengalinkielinen Rabindranath Tagore tai suomalainen Emmi Itäranta, joka asuu Englannissa ja kirjoittaa itse asiassa suomeksi ja englanniksi samaan aikaan?

Annetaan nyt Rushdielle puheenvuoro. Luettuaan kirjaa varten suuren määrän englanniksi saatavilla olevia (eli myös englanniksi käännettyjä) intialaisia tekstejä kirjan toimittajat Rushdie ja Elizabeth West päätyivät siihen itselleenkin yllättävään tulokseen, että heidän mielestään englanniksi kirjoittavien intialaisten proosakirjailijoiden tuotanto on käsiteltyjen 50 vuoden aikana ollut selvästi parempaa kuin kansallisilla kielillä kirjoittavien (viii). Tämä on osaltaan johtunut siitä, että käännösten laatu - englannin lisäksi myös muille intialaisille kielille - on ollut heikko, mutta tämä ei ole ollut ainoa syy (luulisin kuitenkin että suuri syy), ja viime aikoina käännöksetkin ovat parantuneet. Kirjaan onkin valittu vain yksi alunperin intialaisella kielellä kirjoitettu teksti.

Intialaiset ovat itse kritisoineet paljon englanniksi kirjoittavia maanmiehiään esimerkiksi länsimaistumisesta ja juurettomuudesta, mutta Rushdien mukaan kritiikin syyt ovat liittyneet enemmän luokkaeroihin, valtaan ja uskomuksiin kuin kirjallisiin ansioihin. Englanniksi kirjoittavia on syytetty yläluokkaisuudesta, mutta hekin ovat usein pyrkineet kuvaamaan intialaista todellisuutta monipuolisesti. On ajateltu, että he ovat omaksuneet englantilaisia näkökantoja ja arvoja, mutta Rushdie kääntää tämän päälaelleen: eivätkö he englanniksi kirjoittaessaan tee ennemmin intialaista näkökulmaa tunnetuksi muualla, keskustele maailman kanssa? (xii-xiii)

Monet englanniksi kirjoittavat tosin asuvat Intian ulkopuolella, mutta Rushdien mielestä tämä ei vieraannuta heitä maastaan, ja hän luettelee vastapainoksi pitkän listan erimaalaisia kuuluisia maahanmuuttajakirjailijoita: Literature has little or nothing to do with a writer's home address. On sanottu, että englanniksi kirjoittavat ovat menettäneet kosketuksen Intian hengellisyyteen ja uskontoihin. Rushdien mielestä monilla antologian kirjoittajilla, olivatpa he sitten hengellisesti tai maallisesti suuntautuneita, on kuitenkin syvä yhteys 'Intian sieluun' ja tarve käsitellä ja ymmärtää intialaisten uskonnollisuutta. (xiii)

Englanniksi kirjoittaminen ei tarkoita oman kielen unohtamista tai halveksimista: In my own case, and I suspect in the case of every writer in this volume as well, knowing and loving the Indian languages in which I was raised has remained of vital importance. As an individual, Hindi-Urdu, the 'Hindustani' of North India, remains an essential aspect of my sense of self; as a writer, I have been partly formed by the presence, in my head, of that other music, the rhythms, patterns and habits of thought and metaphor of my Indian tongues. What I am saying is that there is not, need not be, should not be, an adversarial relationship between English-language literature and the other literatures of India. We drink from the same well. India, that inexhaustible horn of plenty, nourishes us all. (xiv)

Kirjoitan kirjan muusta sisällöstä joskus myöhemmin, varmaan kahdessa osassa. 

Edit 31.7.22, 10.8.22 (selvennetty termejä - korjattu 'kirjoitusjärjestelmä' 'kirjakieleksi' ym.)

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 years of Indian Writing, 1947-1997. 1997. Henry Holt and Company. 544 tekstisivua.

Kersti Juva: Löytöretki suomeen, 2019

Tunnettu kääntäjä Kersti Juva käsittelee tässä kirjassa sitä, miten suomen kielioppi eroaa englannin kieliopista, ja samalla lukija saa käsityksen suomen kielen erityistavoista hahmottaa maailmaa ja ilmaista asioita. Kirja ei siis ole varsinainen suomentamisen opas eikä siinä käsitellä sellaisia kääntämiseen liittyviä kysymyksiä kuin tyylilajit, sointi ja rytmi, idiomaattinen kieli sekä nimien ja murteiden suomentaminen, vaikka Juva loppusanoissaan sanookin ehkä palaavansa tällaisiin kysymyksiin myöhemmin. Toivottavasti!

Kirjassa on kuusi pääteemaa, ja se koostuu Juvan eri käännöksistään poimimista esimerkeistä. Esimerkit ovat sellaisia, joissa suomen kieli ilmaisee asioita eri tavalla kuin englanti, ja joissa kääntäjän pitää siis olla tarkkana, jotta käännös kuulostaisi hyvältä ja sujuvalta suomelta ja jotta merkitys välittyisi selkeästi ilman että lukijan täytyy ponnistella lukiessaan. Välineeni on suomen kieli. Pyrin käyttämään sitä niin, että se kuulostaa tutulta ja oikealta, niin että se soi ja soljuu. Haluan synnyttää saman vaikutelman ja samat tunteet kuin alkuteksti herättää natiivissa. (11) Englantia ei pidä kääntää orjallisesti, vaan suomennokseen voi tarpeen mukaan lisätä sanoja tai poistaa niitä, esimerkiksi turhia pronomineja. Myös esimerkiksi sanajärjestyksellä on paljon merkitystä viestin välittymiselle - suomen kielessä uusi asia on virkkeen lopussa.

Juva kertoo alkusanoissaan, että hän on teoksia kääntäessään tehnyt ratkaisut vaistonvaraisesti ja vasta tätä kirjaa tehdessään perehtynyt kielioppiin, josta hän on sitten näin jälkikäteen löytänyt perustelut käännösratkaisuilleen. Kirjaa lukiessa ymmärsi, miten tärkeitä pienetkin asiat ovat sille, ettei kieli töksähtele tai hidasta ymmärtämistä ja että kieli kuulostaa oikealta ja kauniilta.

Vaikka automaattisella kääntämisellä pystyttäisiinkin ehkä nykyään saamaan aikaan ymmärrettävää ja suhteellisen sujuvaa tekstiä (mikä ei ole mitenkään sanottua, usein konekäännökset ovat selvästi huonoja), se ei kuitenkaan ole todellista, idiomaattista suomea. Sen takia on tärkeää, että kirjat käännetään hyvin ja että kääntäjillä ja yleensä kaikilla suomeksi kirjoittavilla olisi mahdollisimman herkkä kielikorva ja hyvä kielitaju. Google altistaa minut nykyään pyytämättä konekäännöksille (etsiessäni esimerkiksi tietoa jostain ihmisestä Google kääntää automaattisesti suomeksi oikealle sijoitetun Wikipedia-artikkelin alun, enkä ole löytänyt mistään kohtaa, josta tämän saisi pois päältä). Tämä harmittaa minua, koska en halua lukea köyhää ja puutteellista suomea, vaikka se pinnallisesti vaikuttaisikin kelvolliselta.

Joskus englannin puhujat väittävät tyynesti kielensä olevan sanastoltaan rikkain ja monipuolisin kieli maailmassa, ja ja joillakin muidenkin kielten puhujilla saattaa olla tällainen käsitys englannista. Tällainen väite on itse asiassa aika huvittava, koska englanninkieliset tuntuvat yleensä osaavan vähemmän vieraita kieliä kuin yleensä ihmiset, eikä väitteelle ole siis mutu-tuntuman lisäksi välttämättä mitään perusteita. Minkä tahansa kielen sanavaraston koon määrittäminen on myös erittäin hankala tehtävä. Englannissa on toki monia ihania, täsmällisiä sanoja, joille on vaikea löytää vastinetta suomesta (esimerkiksi quest), mutta yhtä lailla suomessa on monia sanoja, joita englannissa ei pystytä yhtä ytimekkäästi ja vivahteikkaasti ilmaisemaan, esimerkiksi viihtyä ja viitsiä (161).

Englannin sanan can kääntäminen on mainio esimerkki suomen ilmaisuvarannoista. Mutta surkeata on, jos suomentaja käyttää sanaa voida joka kerta, kun alkutekstissä on can. Omista käännöksistäni olen löytänyt sanalle can tämän luvun esimerkkeihin muun muassa seuraavat vaihtoehdot: mahdollisesti, varmaan, kai, saa, on lupa, sopii, osaa, taitaa, pärjää, pystyy, kykenee, jaksaa, ehtii, kerkiää, joutaa, mahtuu, pääsee, kelpaa, riittää, saattaa ja malttaa. (163) Vaikka voida onkin usein sopiva käännösratkaisu can-sanalle, kääntäjällä pitää kuitenkin olla myös nämä muut vaihtoehdot käytettävissään ja aktiivisina mielessään.

Eräitä suomen kielelle ominaisia piirteitä ovat jossakin on jotakin -rakenne ja muutenkin suomen kolmiulotteisuus: Meillä on suomen kielessä erityisen moninaiset keinot paikallisuuden ilmaisemiseen. Tilan ryhmittely sisäiseksi ja ulkoiseksi sekä tulemisen, menemisen ja paikoillaanolon erottaminen toisistaan on suomessa kieliopin ytimessä. (366) 

Kirja oli mielenkiintoinen sukellus suomen kielen ilmaisukeinoihin ja ilmaisutapoihin, ja sitä voi suositella kaikille, jotka ovat ammatillisesti tekemisissä suomen kielen kanssa - kääntäjien lisäksi äidinkielenopettajille, suomen kielen opettajille, toimittajille ja kirjailijoille - sekä yleensäkin kaikille kielestä kiinnostuneille. Kirjaa ei mielestäni kannata lukea kerralla läpi, vaan pieninä jaksoina - itse luin kirjaa aina vähän kerrallaan ehkä kuukauden parin ajan (se sopi erinomaisesti välipalalukemiseksi ja sellaisiin hetkiin, kun lukemiselle ei ollut paljon aikaa). Juva kirjoittaa hyvin ja viihdyttävästi ja kirja koostuu suureksi osaksi käännösesimerkeistä, joten suurta sivumäärää ei kannata pelästyä.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kiiltomato, Kirja vieköön, Lukijatar, Lukujonossa, Kirjavinkit, Amusa sekä Vetus et nova. Ihastuttava kansi on Sanna-Reeta Meilahden tekemä. Koostaan huolimatta kirja on mukavan kevyt.

Kirjan kuusi pääteemaa ovat virkkeen rakentaminen; sanajärjestys; aika - oleva, mennyt ja tuleva, seisova ja juokseva; vaihtoehtoisia maailmoja - modaalisuudesta; toimija piilosilla; tietty henkilö ja määrätty paikka - viittaussuhteista ja osoittamisesta.

Kersti Juva: Löytöretki suomeen, 2019. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 413 sivua.

G. J. Ramstedt: Lähettiläänä Nipponissa. Muistelmia vuosilta 1919-1929, 1950

Tutkimusmatkailija ja tiedemies G. J. Ramstedt määrättiin vuonna 1919 pyytämättä ja yllättäen nuoren Suomen valtion lähettilääksi Japaniin, ja tässä omasta hyllystä löytämässäni kirjassa hän kertoo kokemuksistaan Japanissa. Mukaan Japaniin tuli Ramstedtin tytär, juuri lukion suorittanut 17-vuotias Elma (järjestely varmasti harmitti Ramstedtin muita, äidin kanssa Suomeen jääviä kouluikäisiä lapsia). Ramstedt oli poikkeuksellinen minkä tahansa maan Japanin lähettiläs siinä mielessä, että hän oppi nopeasti maan kieltä - hän pystyi keskustelemaan paikallisten kanssa ja pitämään esitelmiä japaniksi.

Vaikka Suomi oli ollut itsenäinen vasta pari vuotta eivätkä monet olleet ulkomailla koskaan vielä kuulleetkaan suomalaisista, suomalaisilla oli kuitenkin jo jonkin verran mainetta maailmalla. Esimerkiksi Thaimaassa liikennöivän aluksen kapteeni Gardener kaipasi suomalaisia merimiehiä laivaansa: "Kaikki ammattitoverini ovat yleensä maksaneet paremman palkan suomalaisille kuin minkään muun kansallisuuden edustajille, sillä te suomalaiset olette niin monitaitoisia ja ennen kaikkea niin rehellisiä ja kaikin puolin luotettavia ihmisiä, että näillä vesillä on ilman teikäläisiä vaikea tulla toimeen." (15) Ramstedt tapasi Japanissa myös amerikkalaisen sotalaivan komentajan, "mr. Andrew Andersonin", joka puhui puhdasta savoa, oli alkuperäisnimeltään Antti Purhonen ja oli vuosien kuluessa päässyt Yhdysvalloissa lähes amiraalin asemaan (90-92).

Kirja oli helppo- ja nopealukuinen, koska Ramstedt ei kerro kovin paljon diplomaatin toiminnastaan, jossa hän tuntuu saavuttaneen hyviä tuloksia, vaan hän kuvaa kirjan alkuosassa enemmänkin tapaamiaan ihmisiä sekä elämäänsä ja kokemuksiaan maassa. Kirjan jälkipuoliskossa Ramstedt kuvaa Japania ja sen yhteiskuntaa yleensä, ja tämän osion tiedoista en ollut varma, koskivatko ne Ramstedtin oloaikaa Japanissa vai vuosikymmeniä myöhempää kirjoitusajankohtaa.

Hän kertoo esimerkiksi japanilaisesta kirjoitusjärjestelmästä (175-179), jonka hän sanoo olevan "maailman vaikeimmin opittavia taitoja". Voin allekirjoittaa tämän, koska olen itsekin nuorempana joskus yrittänyt opetella japania - itse kieli on ainakin alussa helpon tuntuista ja mielenkiintoista (esimerkiksi myös adjektiiveilla on kieltomuodot) ja kahta kotoperäistä japanilaista tavukirjoitussysteemiä voi vielä opetella ymmärtämään, mutta sadat ja tuhannet monimutkaiset kiinalaiset kirjoitusmerkit eri ääntämistapoineen lannistivat minut yhä uudelleen, vaikka ne ovatkin kauniita ja kiinnostavia. Ne eivät kuitenkaan ole lannistaneet japanilaisia: Japanissa säädettiin oppivelvollisuuslaki jo vuonna 1873, ja Ramstedtin tietojen mukaan 99% kansasta oli luku- ja kirjoitustaitoista (179).

Ilmeisesti kirjoitussysteemi on kuitenkin uudistunut jonkin verran aikojen kuluessa. Ramstedt esimerkiksi sanoo, että tuolloin naiset ja miehet kirjoittivat eri tavukirjoitusjärjestelmillä: Katakanalla eli miesten merkeillä kirjoitetaan tavallisesti kaikki vakavammat asiat, liikekirjeet, laskut, kaikki käytännöllisiä asioita koskevat asiat, yms., naisten hirakanalla taas pääasiallisesti runot, novellit ja yleensä naistenkeskeiset kirjeet, minkä lisäksi tietysti tavalliset rakkauskirjeetkin on kirjoitettava tällä aapistolla. (175) Minun oppimani mukaan taas kiinalaisia merkkejä eli kanjeja käytetään nykyään kaikissa teksteissä sanasymboleina, hiraganaa japanilaisiin kieliopillisiin päätteisiin ja katakanaa lainasanoihin (kirjoittajan sukupuolesta tai aiheesta riippumatta).

Koulutukseen liittyy myös kekseliäs japanilainen oppikirjasysteemi, jonka avulla ehkä osaltaan mahdollistettiin yleinen oppivelvollisuus: Koulukirjat hyväksyy ja kustantaa valtio yksinoikeutenaan. Painokset kohoavat täten miljooniin ja tulevat kustannuksiltaan äärettömän halvoiksi. Oppilaita varten on oppikirjoista painettu suppeammat laitokset, opettajia varten laajemmat, ja näitä opettajien lähdekirjoja uudistetaan vähän päästä tutkimuksen edistyessä ja uusien näkökohtien sitä opetuksessa vaatiessa. ... Oppilaiden kirjat pysyvät siis sellaisina hyvin pitkät ajat, kun taaas opettajien lähdekirjoja uusitaan tämän tästä. Tämän menettelyn etu on siinä, että uusintapainosten lukumäärä voidaan supistaa huomattavasti pienemmäksi, joten niiden uusiminenkaan ei niele tavattomia kustannuksia. (181-182)

Kirjassa oli muutakin mielenkiintoista, esimerkiksi kuvaus tehtaissa työskentelevien tyttöjen elinolosuhteista, jotka eivät palkan pienuudesta huolimatta olleet mitenkään kovin huonot, koska tehdas huolehti tytön ruoasta, asunnosta, vaatetuksesta, terveydenhoidosta ja myös viihteestä, esim. elokuvista (s. 155-156). Kirjan kuvaukset japanilaisten luonteenpiirteistä tuntuivat tutuilta myös nykyään. Vaikka Ramstedt tekee kirjan alussa harmillisesti pari melkoisen ennakkoluuloisen tuntuista kommenttia (ei japanilaisista), kirjan kirjoitustyyli oli muuten neutraali ja sujuvasti etenevä. Yleensä ottaen tämä oli ihan mukava, vaikkei ehkä kovin mieleenjäävä luettava. Kirjassa on melko paljon kuvia.

Kirjan luvut: Matkantekoa valtamerillä; Käynti Siamissa, jossa suoritan ensimmäisen diplomaatintehtäväni; Liityn Tokion diplomaattikuntaan; Venäjän suurlähettilään suhtautuminen Suomen asiainhoitajaan; Itsenäisen Suomen suhteet Kiinaan; Ahvenanmaankysymyksen kaikua Japanissa; Helsinkiin perustetaan Japanin lähetystö; Prinssi Fushimi; Tokion diplomaattikunnan huvituksia; Japanilaisia tuttaviani; Yllättävä vierailu; Kuvailen isänmaatani japanilaisille; Suuria juhlia; Huomioitani Japanin erikoislaatuisista oloista; Huomioita Japanin työväen oloista; Japanin silkkiteollisuus; Japanin kalastus; Lapsuus ja kasvatus Japanissa; Maailman kohteliain kansa; Kiinan melskeitä seuraamassa; Jäähyväiskäyntini Nankingissa 1929.

Edit 21.3.22.

G. J. Ramstedt: Lähettiläänä Nipponissa. Muistelmia vuosilta 1919-1929, 1950. WSOY. 208 sivua.

Dale Spender: Man Made Language, 1991 (1980)

Tähän kirjaan on aina joskus viitattu lukemissani kirjoissa, ja pidän tätä siksi feministisen tutkimuksen ja tarkemmin feministisen kielentutkimuksen klassikkona ja olen jo kauan halunnut lukea tämän. Kuten feministinen tutkimus usein, se ei ole pelkästään toteavaa ("asiat ovat näin"), vaan myös radikaalia ja tähtää asioiden muuttamiseen.

Australialainen Dale Spender julkaisi kirjansa ensimmäisen painoksen vuonna 1980 ja toisen painoksen vuonna 1985, ja asiat olivat muuttuneet jo tuossa lyhyessä ajassa varmasti osittain juuri tällaisten kirjojen ansiosta: Spender ei enää tässä myöhemmässä painoksessa tuntenut tarvetta yrittää pehmentää ajatuksiaan, kuten hän kertoo esipuheessaan. 1970-luvun lopulla maailma oli tässä suhteessa yllättävän erilainen kuin nyt, ja naiset ovat tulleet sen jälkeen paljon näkyvämmiksi ja saaneet paljon enemmän oikeuksia kuin silloin, vaikka se ei mitään pimeää keskiaikaa ollutkaan eikä siitä ole hirvittävän pitkä aika.

Naiset olivat vielä tuohon aikaan hämmästyttävän näkymättömiä: eräs Spenderin haastattelema amerikkalainen nainen esimerkiksi sanoo, että hän oli opiskellut yliopistossa 1800-luvun historiaa kaksi vuotta, eikä naisista ollut puhuttu koko aikana mitään, vaikka suffrageteista kirjoitettiin aikanaan 1800-luvulla enemmän kuin sosialismista. Kun hän kysyi miesprofessoriltaan syytä naisten poisjättämiseen historiasta, tämä sanoi ettei asia ollut tärkeä. Spender käsittelee myös esimerkiksi eräässä luvussa englannin geneeristä he-pronominia eli sitä, että he-pronominin väitettiin kattavan myös naiset. Nykyäänhän on täysin selvää, että tämä ei pidä paikkaansa, mutta tuolloin se ei ollut.

Spender sanoo, että naiset ovat aina puolustaneet oikeuksiaan ja tehneet vastarintaa, mutta tämä vastarinnan historia ja naishistoria on mitätöity ja pyyhitty pois ja poistettu naisilta näin tieto historiallisesta jatkuvuudesta sekä mahdollisuus tukeutua esikuviin ja kehittää teoriaa aikaisemman pohjalta; heidän on pitänyt keksiä asiat ja aloittaa alusta tämän takia aina uudelleen. Ongelma on ollut myös siinä, että heillä on harvoin ollut yhteyttä toisiinsa, mahdollisuutta keskustella keskenään ja verrata kokemuksiaan; sen takia Spender pitää feministisiä tietoisuudenkohottamisryhmiä (consciousness raising groups) hyvin tärkeinä.

Naisten pahoinpitely, sukuelinten silpominen ja lapsiavioliitot yms. ovat sellaisia asioita, jotka ovat itsestään selvästi väärin. Spender ei kuitenkaan puhu kirjassaan tällaisista asioista, vaan paljon hienovaraisemmista, systeemisistä valtarakenteista, joiden avulla naisista on tehty mykkiä (esimerkiksi 1800-luvulla julkisesti puhuvia naisia halveksittiin ja pilkattiin avoimesti), vähätelty heidän ajatuksiaan tai poistettu tieto heidän toimistaan kokonaan. Vaikka on hyväksytty se, että naiset ovat toimineet yksityisen piirissä, julkisen alueelle siirtyminen eli ajatusten esittäminen muustakin kuin kotiin (ruoanlaittoon, sisustukseen, pukeutumiseen, lapsiin) liittyvistä asioista, esimerkiksi kansantaloudesta tai politiikasta, on nähty pahana ja epäsopivana rajojen ylittämisenä. Kirjassa on mielenkiintoinen luku naisten kirjoittamisesta ja naiskirjailijoista, esimerkkinä Elizabeth Gaskell.

Vastoin yleisiä stereotypioita miehet puhuvat tutkimusten mukaan sekaryhmissä enemmän kuin naiset ja keskeyttävät enemmän kuin naiset. Hyvä esimerkki tästä on se, kun suoritin muutama vuosi sitten lisäopintoja ja jotkin luennot olivat 300-400 opiskelijan massaluentoja (ah, ajat ennen koronaa). Opiskelemani ala oli naisvaltainen, ja miesopiskelijoita oli ehkä kymmenesosa opiskelijoista, mutta miesopiskelijat käyttivät massaluennoilla noin puolet puheenvuoroista eli he puhuivat monta kertaa enemmän kuin naiset. Tämä saattaisi tietysti johtua siitäkin, että vähemmistössä olevat opiskelijat tuntevat tarvetta puhua enemmän (pitäisi siis tarkkailla, minkä verran miesvaltaisilla aloilla opiskelevat naiset puhuvat luennoilla), mutten oikein usko. Siis vielä nykyäänkin Suomessa miehet näyttävät puhuvan enemmän kuin naiset, ainakin julkisesti.

Eräs tärkeä, moneen asiaan liittyvä vastakohtapari Spenderin kirjassa on monodimensional / multidimensional eli yksiulotteinen tai moniulotteinen (todellisuus, ajattelutapa tms.), joka oli minusta oikein kiinnostava. Monodimensionaalinen tarkoittaa (miehistä) ajattelutapaa, jossa on olemassa vain yksi totuus, yksi tapa nähdä, tulkita ja tehdä asiat, kun taas multidimensionaalisessa, naisille ominaisessa ajattelutavassa nähdään useampia vaihtoehtoja ja se versoo eri suuntiin, luo yhteyksiä eri asioiden välille ja on ylipäätään kiinnostavampi ja joustavampi kuin jäykkä yksiulotteinen tapa nähdä asiat.

Vaikka asiat ovat onneksi naisten osalta parantuneet paljon kirjan kirjoittamisen jälkeen, kirja oli minusta monella tavalla edelleen ajankohtainen: minusta oli kiinnostavaa miettiä sitä lukiessa yleensä valtarakenteita ja sitä kuka yhteiskunnassa puhuu ja kenen puhetta kuunnellaan, pidetään tärkeänä, levitetään eteenpäin ja muistetaan myös vuosikymmeniä myöhemmin. Kirjan ajatuksia oli helppo soveltaa esimerkiksi afroamerikkalaisiin Yhdysvalloissa. Vaiennanko itse valkoisena eurooppalaisena joitain muita ryhmiä (vaikkakin tarkoittamattani; Spenderin mukaan miehet samoin kuin naisetkin ovat kasvaneet ajattelemaan tietyllä tavalla, ja heidän on vaikea päästä ajatustavoistaan, ja sama pätee varmastikin valkoisiin ja ei-valkoisiin ryhmiin)?

Spender kirjoittaa intohimoisesti, mutta hän tekee ideologiset lähtökohtansa selväksi (toisin kuin silloiset ja aikaisemmat mieskirjoittajat, joille ei tullut edes mieleen kyseenalaistaa omaa objektiivisuuttaan) ja perustelee ajatuksensa hyvin - pienellä painettu lähdeluettelo on kymmenen sivun pituinen. (Pitkä lähdeluettelo ei toki välttämättä tarkoita sitä, että esitetyt ajatukset pitävät paikkansa, koska lähteitä on saatettu tulkita väärin tarkoituksellisesti tai tarkoittamatta, lähteet saattavat kaikki siteerata samoja tutkimuksia tai ne voivat kaikki olla samalla tavalla puolueellisia, mutta pitkä lähdeluettelo viittaa kuitenkin ainakin vaivannäköön.)

Kirja saattaa auttaa huomaamaan epäoikeudenmukaisia rakenteita myös nykyajassa. Se on täynnä mielenkiintoisia ajatuksia (bloggaus on vain pintaraapaisu siitä), se on selkeä ja pyrkii oikeudenmukaisuuteen - ei siihen, että naisista tulisi miehiä miesten paikalle (koska systeemi itsessään on väärä), vaan siihen, että myös naisten tavalle olla maailmassa annettaisiin arvoa ja näin luotaisiin oikeudenmukaisempi, parempi ja tasapuolisempi järjestelmä, jossa ketään ei alisteta eikä vaienneta ja jossa erilaiset todellisuudet otetaan huomioon.

Käytettynä ostamassani kirjassa on Spenderin omistuskirjoitus - just keep talking - joka kirjan lukemisen jälkeen tuntuu todella merkitykselliseltä ja tärkeältä neuvolta. Kuten yleensäkin, bloggauksen ajatukset ovat omia käsityksiäni kirjoittajan ajatuksista eivätkä siis välttämättä oikein. Myöskään "nainen" ja "mies" eivät ole niin selkeitä kategorioita kuin kirjan kirjoittamisen aikaan (ja mielestäni Spenderinkin mukaan "mieheys" on ajattelutapa, ei välttämättä sukupuoli).

Edit 20.2.22.

Dale Spender: Man Made Language, second edition (1991/1985, first edition 1980). Pandora Press. 233 sivua.

Juha Kuisma: Tupenrapinat. Idiomeja ajan uumenista, 2015

Tähän kirjaan on koottu Juha Kuisman Helsingin Sanomien vuosina 2007-2009 Kuukausiliitteeseen kirjoittamia kielikolumneja sekä aivan uusia kirjoituksia, joissa hän kertoo suomen kielen eri idiomien lähtökohdista. Idiomin hän määrittelee "sanontatavaksi tai ilmaisuksi, jota ei voi ymmärtää sen yksittäisten sanojen merkityksen perusteella". Kuisman kirjoitustyyli on sujuvaa ja helppolukuista, ja idiomien esittely aakkosjärjestyksessä tekee kirjasta helppokäyttöisen. Yhteensä sanontoja on kirjassa ehkä parisataa.

Kielistä ja miksei myös kansatieteestä tai historiasta kiinnostuneelle tämä on mielenkiintoista ja hauskaa luettavaa: kirjasta selviää, mistä ovat lähtöisin esimerkiksi sellaiset sanonnat kuin lehmänkaupat, kautta rantain, saada jauhot suuhun, haukkua pataluhaksi ja vakka kantensa valitsee. Mukana oli muutama sellainenkin idiomi, jota en tuntenut, kuten haisee kuin ruonan raato, urheilutermi saada kuparinen rikki, tai olla oraitten päällä, jota kuulin käytettävän pari viikkoa kirjan lukemisen jälkeen.

Kirjaa lukiessa huomasi, miten paljon värikkäitä ilmaisuja suomen kielessä on (eikä tässä kirjassa tietenkään ole läheskään kaikkia suomen idiomeja, vaikka paljon onkin) ja miten sujuvasti minäkin käytän monia niistä tai ainakin ymmärrän niiden merkityksen, vaikken välttämättä tiedä mitään siitä, mitä ne ovat alun perin tarkoittaneet. Alkuperän tunteminen ei tietysti ole tarpeenkaan niiden käyttämiseksi (ja joskus, vaikkakin harvoin, se voi tuntua jopa häiritsevältä), mutta se antaa lisää ulottuvuuksia sanontoihin, ja sanontojen alkuperästä oli mukava lukea. Kuisma sanoo, että idiomit ovat kielen kovia kohtia, jotka kuluvat hitaasti, ja monet idiomit liittyvätkin alunperin talonpoikais- tai jopa metsästäjäkulttuuriin ja sen käytäntöihin. Vaikka alkuperäiset tavat olisivat unohtuneet, ne elävät sanonnoissa.

Kirja herätteli mukavasti ajattelemaan, että näitä hauskoja sanontoja voisi käyttää enemmänkin ja tuoda näin elävyyttä puheeseen tai kirjoituksiin. Se sai myös miettimään, miten vaikeaa vieraan kielen erinomainen osaaminen on: suomalaiset idiomit liittyvät niin tiiviisti suomalaiseen kulttuuriin ja Suomen historiaan, että on suomalaisena tavallaan kasvanut niihin kiinni. Vieraan kielen idiomien hallitseminen ja niiden merkitysvivahteiden ymmärtäminen on vaikeaa, koska ne ovat niin läheinen osa mennyttä tai nykyistä arkielämää ja kansankulttuuria, että niissä ei ole kyse vain kielen oppimisesta vaan kokonaisen kulttuurin ja elämäntavan ymmärtämisestä ja oppimisesta (mitä kielen oppiminen tietysti aina jonkin verran on, mutta sanonnoissa vielä enemmän kuin muuten).

Maahenki-kustantamo on julkaissut viime vuosina monia mielenkiintoisen tuntuisia kirjoja, kiitokset sille tästä kirjasta.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin Kiiltomadossa ja Annelin kirjoissa.

Juha Kuisma: Tupenrapinat. Idiomeja ajan uumenista, 2015. Maahenki. Ulkoasu Marko Mäkinen. 176 sivua.

Diccionario del estudiante, 2005 (espanjan sanakirja)

Tässäpä sanakirjavinkki. Käydessäni Espanjassa viitisentoista vuotta sitten käytin tilaisuutta hyväkseni ja ostin joitakin espanjankielisiä kirjoja ja lehtiä sekä tämän hienon sanakirjan. (Ymmärsin jo silloin espanjaa luettuna jonkin verran, mutten silti tajunnut mitään siitä, mitä ihmiset puhuivat, koska he puhuivat niin nopeasti. Aika masentavaa, mutta kuullun ymmärtäminen on aina ollutkin minulle vaikeampaa kuin luetun ymmärtäminen.)

Kun osaa kieltä jo melko hyvin, yksikieliset sanakirjat ovat mielestäni kielenopiskelussa usein toimivia, ainakin jos sanakirja on hyvin tehty. Google-kääntäjä jää kauas taakse verrattuna tähän sanakirjaan, koska tässä on monia sellaisia piirteitä, joita siinä ei ole. Kirjassa annetaan sanojen käyttöalueet (esim. 'vanhahtava', 'arkkitehtuuri'), monimerkityksisten sanojen eri merkitykset selvästi erotettuina, yksi tai kaksi käyttöesimerkkiä (eli sana lauseyhteydessä) ilmeisesti joka merkityksestä sekä prepositiot, joita sanan kanssa käytetään. Siinä kerrotaan myös yhdyssanojen ja idiomien merkitykset. Koska tämä on "opiskelijan sanakirja", selityksissä käytetään melko yleisiä sanoja.

Pieni puute kirjassa on se, että eläin- ja kasvilajien yhteydessä annetaan vain kuvaus, ei lajin tieteellistä nimeä, joka tekisi merkityksen yksiselitteiseksi eikä lisäisi tekstin määrää kovin paljon. Ja hieman ja joskus enemmänkin ärsyttävää on selitysten ketjuttaminen, jolloin verbi saatetaan selittää samaa juurta olevalla substantiivilla tai toisinpäin selittämättä sanaa muuten, jolloin pitää etsiä se toinen sana (joskus jopa kolmas, ennen kuin pääsee varsinaiseen selitykseen).

Kirjassa on varsinaisen sanakirjan lisäksi numerot kirjoitettuina, 35-sivuinen verbintaivutustaulukko ja 25-sivuinen oikeinkirjoitusopas. Näitä en ole kyllä käyttänyt, mutta ne ovat silti hyvät olemassa. Yli 1500-sivuisen kirjan sivut ovat ohuet, mutta silti kestävät, eivätkä ne juurikaan kuulla läpi.

Yleensä ottaen tämä on oikein hyvin tehty sanakirja, ja espanjankielisiä kirjoja tai lehtiä lukiessani käytän yleensä tätä - ellei minua laiskota, jolloin saatan käyttää pientä espanja-suomi-sanakirjaani, josta ei kyllä sitten löydy kaikkia tarvitsemiani sanoja, koska joskus tulee vastaan sellaisia sanoja, joita ei ole edes tässä sanakirjassa. (En kyllä tarkista lukiessani läheskään kaikkia vieraita sanoja, koska se keskeyttää lukemisen ja merkitys selviää usein hyvin myös asiayhteydestä, mutta joitakin kuitenkin.)

Muutos 8.10. ja 11.10.20.

Diccionario del estudiante, 2005. Real Academia Española. 1537 sivua.