Dale Spender: Women of Ideas (And What Men Have Done to Them). From Aphra Behn to Adrienne Rich (1982)

Dale Spenderiin voi aina luottaa. Hänen kirjansa ovat kriittisiä, hauskoja, älykkäitä ja asiantuntevia, ja ne perustuvat laajaan tutkimukseen. Ne ovat myös puolueellisia, mutta hänen puolueellisuutensa perustuu faktoihin (hän ei mielestäni keksi asioita), hän tuo puolueellisuutensa selvästi esille sekä esittää syyt siihen - toisin kuin monet (mies)kirjoittajat. Lähes kaikki kommentoijat, varsinkin miehet, olivat kirjan kirjoitusaikaan asti etsineet aiemmista naisajattelijoista lähinnä vikoja, tulkinneet heidän ajatuksensa, tekonsa, ulkonäkönsä, aviosäätynsä ja perhetilanteensa mahdollisimman negatiivisesti sekä useimmiten kritisoineet tai vaienneet heidät kuoliaiksi. (Jos jälkimmäiset - ulkonäkö, aviosääty ja perhetilanne - eivät tunnu liittyvän ihmisen ajatusten arviointiin, eivät ne liitykään, mutta tämä ei silti ole estänyt mieskriitikkoja pitämästä näitä hyvinkin tärkeinä asioina naisista puhuttaessa.) Spender tekee kirjassaan päinvastoin. Hän jättää tietoisesti mainitsematta käsittelemiinsä naisiin mahdollisesti liittyvät negatiiviset seikat, koska näitä on käsitelty jo ihan tarpeeksi, ja tulkitsee heidän ajatuksensa ja tekonsa lähinnä positiivisesti.

Spender tuo kirjassaan esiin feministisiä naisajattelijoita, pääasiassa brittejä, 1600-luvun Aphra Behnistä 1900-luvun alun suffragetteihin ja johinkin suffragettien jälkeisiin naisiin 1950-1960-luvulle asti. Näin hän kirjoittaa historiaa uudelleen, koska vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta muuttamaan pyrkineitä naisia on kritisoitu omana aikanaan armotta ja pyritty sen jälkeen painamaan heidät unohduksiin. Tämän takia 1700-luvun hienoa Mary Wollstonecraftia pidetään vieläkin usein ensimmäisenä feministinä (jopa nykyfeministi Caroline Criado-Perez sanoo näin kirjassaan Do it like a woman), mutta tämä ei pidä paikkaansa: feministisiä ajattelijoita oli ennen Wollstonecraftia sekä jatkuvasti hänen jälkeensä.

Vaikka feministisiä ajattelijoita oli ollut jatkuvana ketjuna jo noin 300 vuoden ajan ennen Spenderiä, Spender ja muut ihmiset eivät tienneet useimmista heistä mitään. Varhaisten ajattelijoiden unohduksiin painamisen takia naisten oikeuksien puolustajat joutuivat aina aloittamaan alusta ja tekemään samat analyysit uudelleen, vaikka samanlaisia ajatuksia oli saatettu esittää jo sata tai parisataa vuotta ennen heitä, mikä hidasti naisliikettä ja hyödytti naisajattelijat näkymättömäksi tehnyttä patriarkaattia.

Spender esittää kirjassaan syitä unohdukseen, mutta ennen kaikkea hän nostaa esiin unohdettuja naisfilosofeja, naissosiologeja ja naistaloustieteilijöitä sekä näiden analyysejä naisista ja naisten asemasta. Jotkin heidän ajatuksensa tuntuvat nykyäänkin radikaaleilta. Ajatukset ovat kirjan tärkein osa; tämä ei ole varsinainen elämäkertakirja, koska Spender kertoo naisten elämästä useimmiten vain siinä määrin kuin tällä on merkitystä heidän ajatustensa kehittymiselle. Naisia on kymmeniä ja useimmat olivat minulle tuntemattomia, mutta esimerkiksi mainiot Elizabeth Cady Stantonin ja Susan B. Anthonyn toki tunsin jo ennestään.

Kuten nykyinenkin, myös varhaisempi naisliike ulottui kaikille naisten ja yleensä ihmisten elämän aloille: vaikka 1800-luvun ja 1900-luvun alun naisliike muistetaan vahvimmin pyrkimyksistä saada naisille äänioikeus, siinä oli kyse naisten oikeuksista paljon tätä laajemmin ja kokonaisvaltaisemmin.

Spender esittää kiinnostavan tulkinnan siitä, miksi militantit brittisuffragetit toimivat niin kuin toimivat: he pakottivat toiminnallaan miehet reagoimaan ja paljastamaan oikean karvansa. Suffragetit olivat myös väkivallattoman vastarinnan edelläkävijöitä. He vahingoittivat omaisuutta joskus hyvin rajuillakin tavoilla, mutta eivät koskaan ihmisiä.

Kirjan pääteesit ovat mielestäni nämä: 1) You're damn if you do, you're damn if you don't, so you may as well do. Jos naiset hyväksyivät miesten antaman kuvan itsestään koristeellisina, aivottomina ja avuttomina olentoina, tämä tarkoitti että heidän piti olla hiljaa kaikista tärkeistä asioista. Jos he osoittivat olevansa jotain muuta, toivat esiin omia ajatuksiaan ja omia tulkintojaan yhteiskunnasta ja esittivät vaatimuksia, heitä moitittiin ja heidät yritettiin hiljentää. Molemmat vaihtoehdot olivat huonoja, mutta jälkimmäinen oli kuitenkin paljon edellistä parempi. 2) Jos naiset eivät tee yhteistyötä patriarkaatin kanssa, se ei voi toimia tai jatkua. Patriarkaatin edellytys on se, että naiset eivät pistä hanttiin, että naiset hyväksyvät miesten virheelliset tulkinnat naisista. Kun tämä loppuu, patriarkaattikin loppuu. Vielä kirjan teema Dale Spenderin omin sanoin: The major theme of this book is that males have ordered and controlled knowledge in their own interest and that women's ways of classifying and analysing the world have been repeatedly erased (s. 787).

Kirja antoi minulle laajemman näkökulman anglosaksisten maiden historiaan ja länsimaiseen ajatteluun sekä entistäkin vahvemman tunteen siitä, että naisten historia on pitkä, rikas ja omaehtoinen, myös yhteiskunnallisen ja filosofisen ajattelun osalta.

 

Kirjan kannen kuvat kertovat naisliikkeen historiasta. Erään kirjassa esitellyn naisen, Frances Wrightin, kuva on Elizabeth Cady Stantonin, Susan B. Anthonyn, Matilda Joslyn Gagen ja Ida Husted Harperin kuusiosaisen teoksen History of Woman Suffrage (julkaisuvuodet 1881-1922) ensimmäisen osan alkulehdellä. Tämä naisliikkeen historiikki oli tärkeä suurteos, joka nosti esiin naisten oikeuksien puolesta taistelleita ja taistelevia naisia ja esti näin sen, ettei jälkipolville olisi jäänyt heistä mitään tietoa.

Brittiläiset suffragetit menivät vankilassa yleensä nälkälakkoon, minkä takia lääkärit pakkosyöttivät heitä väkivaltaisesti pitkällä letkulla kerta toisensa jälkeen, mutta tämäkään ei saanut suffragetteja lopettamaan nälkälakkoja (englanninkielinen artikkeli asiasta).

"Kissa ja hiiri" -lain oli tarkoitus tehdä nälkälakot tehottomiksi päästämällä nälkälakon heikentämät naiset vapaiksi siksi aikaa, että he vahvistuisivat tarpeeksi joutuakseen uudelleen vankilaan (julisteeseen liittyvissä tiedoissa Spenderin kirjassa oli mielestäni virhe), mutta tämäkään ei saanut englantilaisia suffragetteja luovuttamaan. WSPU on Women's Social and Political Union.

Dale Spender: Women of Ideas (And What Men Have Done to Them). From Aphra Behn to Adrienne Rich, 1983 (1982). Ark Paperbacks. 738 sivua + liite Life in Prison (otteet Sylvia Pankhurstin ja Antonia Raeburnin kirjoista, joissa kuvataan suffragettien vankilakokemuksia, 18 s.) + kronologinen luettelo kirjan naisista (2 s.) + lähdeluettelo (28 s.) + asiahakemisto (8 s.) + nimihakemisto (7 s.).

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa (Lessons in Chemistry, 2022)

Minulla on tämän kirjan kanssa sellainen ongelma, joka minulla hyvin harvoin on: mitä kirjoittaisin kirjasta, jota niin monet bloggarit ovat jo ylistäneet? Ainakin sen, että kehut ovat ansaittuja, ja kirja on täysin lukemisen arvoinen.

Nuori Elizabeth Zott on lahjakas, älykäs ja taitava kemisti, joka haluaa tutkia abiogeneesiä eli elämän alkuperää, yhtä tieteen suurista arvoituksista. Hänen etenemistään uralla kuitenkin vaikeuttavat ja sen tekevät mahdottomaksi 1950-1960-luvun vaihteen yhdysvaltalaisen yhteiskunnan läpikotaisin seksistiset asenteet sekä useimpien hänen tapaamiensa miesten halveksuva ja alentuva suhtautuminen naisiin. Hän on myös saanut rakastamansa miehen, kemisti Calvinin kanssa aviottoman lapsen (hän ei ole halunnut naimisiin eikä alun perin myöskään äidiksi), mikä ei lisää yhteiskunnan arvostusta.

Hän siis päätyy iltapäivätelevisioon vetämään kotiäideille suunnattua kokkiohjelmaa. Hän tekee sen kuitenkin täysin omalla tavallaan, hymyttömänä, suorapuheisena ja kiertelemättömänä, kokaten konstailematonta ja maanläheistä ruokaa, puhuen ruoanvalmistuksen kemiasta ja ennen kaikkea suhtautuen naiskatsojiinsa kuin älykkäisiin ihmisiin. Ohjelmasta tulee hyvin suosittu.

Kirja ei ole yhtään niin viihteellinen ja kevyt kuin kannesta voisi päätellä. Sen sisältö on painavaa vaan ei raskasta ja kirja on tunteidensa kirjosta - siinä on myös paljon surua - ja Elizabethin elämän epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta usein myös hauska. Pidin kirjassa monesta asiasta, varsinkin siitä, että Elizabeth kieltäytyi toimimasta seksistisen yhteiskunnan sääntöjen mukaan, pienentämästä itseään ja yrittämästä muuttua muiden odotusten mukaiseksi. Elizabethin hahmo on mainio. Pidin myös Elizabethin ja hänen tyttärensä Madeleinen tai Madin isosta rumasta koirasta Puoli-seitsemästä, joka on kirjassa ajatteleva ja toimiva sivuhahmo, Elizabethin ja Calvinin ja myöhemmin Madin suhteesta, ja monien muidenkin kirjan henkilöiden kuvauksesta. Elizabethin elämä on vaikeaa, mutta hän saa vähitellen myös ystäviä ja tukijoita.

Kirja näyttää konkreettisesti, miten seksistinen (ja yhtä lailla rasistinen) yhteiskunta hukkaa yhteiskunnan mahdollisuuksia ja kykyjä jättämällä käyttämättä syrjimiensä ihmisten taidot ja lahjakkuuden. Naisten pitää puhua keskenään kokemuksistaan ja ongelmistaan: aiemmin Elizabethille vihamielinen nainen muuttuu hänen liittolaisekseen, kun he huomaavat, että heillä on ollut samanlainen elämänkokemus.

Kirjan inhottavat miehet ovat todella limaisia ja karmeita ja ympäröivä yhteiskunta hyvin masentava. Kirjassa on varsinkin loppua kohden tietynlaista sadunomaisuutta, eli ei tämä täysin realistinen kirja ole. Mutta kuitenkin viihdyttävä, terävä, lämmin, hykerryttävä ja myös ajatuksia herättävä kirja. Mari Hallivuoren suomennos on oikein hyvä.

Bloggauksia on vaikka kuinka: Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club, Kirjavinkit, Mustelmiina, Amma, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly...

Edit 3.3.25.

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa, 2022 (Lessons in Chemistry, 2022). Tammi. Suomentaja: Mari Hallivuori. Kannen tekijät kirjastotarran alla. 421 sivua.

Alice Duer Miller: Are Women People? A Book of Rhymes for Suffrage Times, 1915

Gutenberg-löytö taas pitkästä aikaa. Kirja on mainio: ironinen kokoelma runoja, joissa Alice Duer Miller vastaa naisten oikeuksien vastustajille (miehille ja joskus naisillekin), kommentoi näiden vastalauseita huvittavasti ja älykkäästi ja osoittaa niiden heikkoudet ja epäloogisuudet. Miller kommentoi runoissaan ajankohtaisia naisiin liittyviä uutisia ja puolustaa naisten oikeuksia joka saralla. Runot on ilmeisesti ennen kirjaa julkaistu New York Tribunen sivuilla. Kirja on piristävä ja hauska - antaa sen itse puhua puolestaan.

Introduction

Father, what is a Legislature?
A representative body elected by the people of the state.
Are women people?
No, my son, criminals, lunatics and women are not people.
Do legislators legislate for nothing?
Oh, no; they are paid a salary.
By whom?
By the people.
Are women people?
Of course, my son, just as much as men are.

 

Our Idea of Nothing at All

(“I am opposed to woman suffrage, but I am not opposed to woman.”—Anti-suffrage speech of Mr. Webb of North Carolina.)

O women, have you heard the news
Of charity and grace?
Look, look, how joy and gratitude
Are beaming in my face!
For Mr. Webb is not opposed
To woman in her place!

O Mr. Webb, how kind you are

To let us live at all,
To let us light the kitchen range
And tidy up the hall;
To tolerate the female sex
In spite of Adam’s fall.

 

O girls, suppose that Mr. Webb
Should alter his decree!
Suppose he were opposed to us—
Opposed to you and me.
What would be left for us to do—
Except to cease to be? 

 

 

The Revolt of Mother

(“Every true woman feels----”—Speech of almost any Congressman.)

I am old-fashioned, and I think it right
That man should know, by Nature’s laws eternal,
The proper way to rule, to earn, to fight,
And exercise those functions called paternal;
But even I a little bit rebel
At finding that he knows my job as well.

At least he’s always ready to expound it,
Especially in legislative hall,
The joys, the cares, the halos that surround it,
“How women feel”—he knows that best of all.
In fact his thesis is that no one can
Know what is womanly except a man.

I am old-fashioned, and I am content
When he explains the world of art and science
And government—to him divinely sent—
I drink it in with ladylike compliance.
But cannot listen—no, I’m only human—
While he instructs me how to be a woman.

 

The Gallant Sex

(A woman engineer has been dismissed by the Board of Education, under their new rule that women shall not attend high pressure boilers, although her work has been satisfactory and she holds a license to attend such boilers from the Police Department.)

Lady, dangers lurk in boilers,
Risks I could not let you face.
Men were meant to be the toilers,
Home, you know, is woman’s place.
Have no home? Well, is that so?
Still, it’s not my fault, you know.

Charming lady, work no more;
Fair you are and sweet as honey;
Work might make your fingers sore,
And, besides, I need the money.
Prithee rest,—or starve or rob—
Only let me have your job!

 

The Maiden’s Vow

(A speaker at the National Education Association advised girls not to study algebra. Many girls, he said, had lost their souls through this study. The idea has been taken up with enthusiasm.)

I will avoid equations,
And shun the naughty surd,
I must beware the perfect square,
Through it young girls have erred:
And when men mention Rule of Three
Pretend I have not heard.

Through Sturm’s delightful theorems
Illicit joys assure,
Though permutations and combinations
My woman’s heart allure,
I’ll never study algebra,
But keep my spirit pure.

Tekstissä on varmaan kirjoitusvirhe ja toisen säkeistön pitäisi alkaa Though Sturm's delightful theorems..., ei Through...

Kirja löytyy Gutenbergistä (nettiversio ja kaikki latausmuodot).

Edit 2.12.24 (lisätty korjausteksti viimeiseen runoon).

Alice Duer Miller: Are Women People? A Book of Rhymes for Suffrage Times, 1915. Kustantaja: ? Sivumäärä: ?

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986

Olen aiemmin lukenut australialaisen Dale Spenderin feministisen teoksen Man Made Language ja pidin siitä. Halusin lukea häneltä lisääkin, ja seuraavaksi kirjaksi valikoitui tämä houkuttelevan kuuloinen teos. Sata naiskirjailijaa ennen Jane Austenia? Ja vielä hyviä? Eikö Jane Austen ollutkaan ensimmäinen englanniksi kirjoittava naiskirjailija, joka on huomion arvoinen?

No ei ollut. Vaikka myöhempi kirjallisuudenhistoria on systemaattisesti jättänyt melkein kaikki nämä kirjailijat huomiotta, monet naiset kirjoittivat aktiivisesti, monipuolisesti ja rohkeasti ennen Austenia huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, joita heidän tielleen asetettiin: tyttöjen koulutus oli järjestään paljon vähäisempää kuin poikien, jos sitä edes oli, 1600-luvulla ja sen jälkeenkin julkisuudessa olevaa naista pidettiin moraalittomana, oli syy mikä tahansa (kuten kirjan julkaiseminen), naiset eivät saaneet välttämättä edes käydä kirjakaupoissa...

Kaikesta tästä huolimatta naiset raivasivat itselleen tien kirjallisuuteen, niin että he olivat lopulta hyvin näkyvä ja huomattava osa 1700-luvun kirjallista maailmaa. Naiskirjailijat olivat niin suosittuja ja pidettyjä, että jotkut mieskirjailijat jopa julkaisivat kirjansa naisen nimellä saadakseen enemmän lukijoita. Jotkut 1700-luvun lopun tunnetuimmat kirjailijat olivat naisia, ja jotkut mieskirjailijat tukivat ja arvostivat heitä. Naisten kirjoittamia uusia teoksia odotettiin, niistä keskusteltiin ja niihin suhtauduttiin vakavasti - sekä naiset että miehet. Austen ei aloittanut tyhjästä, vaan hänellä oli takanaan pitkä perinne, jolle hän rakensi.

Kun Spender opiskeli kirjallisuutta yliopistossa, näistä varhaisista naiskirjailijoista ei puhuttu hänen kurssikirjoissaan mitään (tai hyvässä tapauksessa mainittiin pari kolme nimeä). Kun hän ryhtyi tutkimaan asiaa, hän ei odottanut löytävänsä juurikaan naiskirjailijoita tuolta ajalta, ja hänen paljon sinnikkyyttä vaatineen tutkimuksensa tulokset yllättivät hänet.

Spender aloittaa kirjansa 1600-luvun ensivuosikymmeniltä Lady Mary Wroathista ja Anne Weamysistä ja jatkaa tästä eteenpäin 1700-luvulle. Joukossa on mm. 1600-luvun Aphra Behn, jonka taitavan näytelmän olen itsekin lukenut. Kirjailijoita käsitellessään - ei kaikkia sataa, Spender on valinnut heistä vain osan tarkemman tarkastelun kohteeksi - Spender kuvaa myös aikakauden muuttuvaa kirjallisuusinstituutiota, suhtautumista kirjoittaviin naisiin sekä asenteita tuolloin ja nykyään. Spender kirjoittaa hyvin, ja kirjaa lukee mielikseen yleensä kirjallisuus- ja kulttuurihistoriana: teos ei ole kuiva faktaluettelo, vaan johdonmukainen, eri osa-alueita käsittelevä kirjallisuushistoria, kulttuurinen analyysi ja useinkin jännittävä elämäkertakirja, jossa nostetaan esiin nykyäänkin melkein näkymättömät ajan naiskirjailijat. Spender yhdistää kirjassaan hauskan kirjoitustyylin, avoimen feministisen asenteen ja hyvät perustelut.

Kirjan nimi ei turhaan ole Mothers of the Novel. Kirja käsittelee romaanikirjailijoita (ei siis esimerkiksi runoilijoita), ja naisilla oli Spenderin mukaan englanninkielisen romaanin synnyssä hyvin tärkeä rooli, määrällisesti ja laadullisesti. They drew on the strengths they had been allowed and transformed their private literary indulgence into a public paid performance, and in the process they gained for themselves a voice and helped to create a new literary form. Women did not imitate the men; it was quite the reverse. And as the women writers produced this novel form, they forged for themselves an occupation which was intellectually stimulating, often lucrative, generally rewarding, and increasingly influential. (4-5) Yhtä lailla tai enemmänkin naisten kuin miesten aikaansaannosta on esimerkiksi kirjeromaani, realistinen romaani, goottilainen romaani, omaelämäkerrallinen romaani, poliittinen fiktio sekä idearomaani (novel of ideas).

Kirja saa miettimään, mitä kirjoja sanotaan klassikoiksi ja miksi. Spender löysi ajalta ennen Jane Austenia yli sata naispuolista romaanikirjailijaa ja vain 30 miestä, mutta sanoo, että mieskirjailijoita saattoi olla parikymmentä enemmänkin. Tämän huomioon ottaenkin mieskirjailijoita oli tuolloin paljon vähemmän kuin naisia, mutta englanninkielisen romaanin historiassa tuolta ajanjaksolta nostetaan esiin kuitenkin vain viisi mieskirjailijaa (Daniel Defoe, Henry Fielding, Samuel Richardson, Tobias Smollett ja Lawrence Sterne) ja jätetään nuo yli sata naiskirjailijaa, joista jotkut olivat omana aikanaan hyvin tunnettuja ja suosittuja, huomiotta (s. 5-6). Tätä ei enää voi pitää vahinkona, vaan tahallisena poisjättönä. Tällainen poisjättö on vahingollinen: naiskirjailijoilla on merkitystä tietenkin naisille, jotka saavat heistä kaikupohjaa omille kokemuksilleen, tunteilleen ja ajatuksilleen, mutta myös miehille - yleensä ihmisille.

Asenteen naiskirjailijoihin huomaa myös romanttiselle kirjallisuudelle annetusta leimasta: jos miehet kirjoittavat ihmissuhteista ja tunteista, tätä pidetään emotionaalisesti ja psykologisesti syväluotaavana vakavasti otettavana kirjallisuutena; jos naiset kirjoittavat näistä, tätä pidetään helposti romanttisena höttönä.

Nykyään ei kuitenkaan ole mikään pakko noudattaa ennakkoluulojensa vankeina olleiden aikaisempien mieskriitikkojen luomaa kaanonia, vaan jos menneisyydestä löytää hyvän naiskirjailijan, voi olla hyvät perusteet nostaa tämä oman luvin klassikon asemaan, jos tämän pystyy perustelemaan kirjallisilla ansioilla. Ja tätähän on tietysti tehtykin sen lähes 40 vuoden aikana, joka Spenderin kirjan julkaisemisesta on kulunut. Mutta ei kuitenkaan kovin paljon - keitä 1600-1700-luvun naiskirjailijoita osaisit nimetä? Kuinka monen nimen seuraavista tunnistat? Minä tunsin ennen kirjan lukua vain Aphra Behnin, Mary Wollstonecraftin ja Ann Radcliffen nimet.

Tässä lista kirjailijoista, joita Spender käsittelee kirjassaan tarkemmin, koska heitä on aikalaisarvioissa tai myöhemmin (harvoissa naisten kirjoittamissa kirjallisuushistorioissa) pidetty merkittävinä: Lady Mary Wroath, Anne Weamys, Katherine Philips, Anne Clifford, Lucy Hutchinson, Anne Fanshawe, Margaret Cavendish, Aphra Behn, Delarivière Manley, Eliza Haywood, Sarah Fielding, Charlotte Lennox, Elizabeth Inchbald, Charlotte Smith, Ann Radcliffe, Mary Wollstonecraft, Mary Hays, Fanny Burney, Maria Edgeworth, Sydney Owenson (Lady Morgan), Amelia Opie ja Mary Brunton.

Sivuilla 119-137 on lista Spenderin löytämistä sadastakuudesta Jane Austenia aikaisemmin kirjoittaneesta naiskirjailijasta sekä näiden kirjailijoiden 568 romaanista. Spenderin kirja käsittelee romaanin kehitystä nimenomaan angloamerikkalaisella kielialueella, eikä siinä puhuta muusta Euroopasta mitään.

Gregorius on kirjoittanut aiheeseen liittyvästä Joanna Russin kirjasta How to Suppress Women's Writing.

Edit 12.6.24 (lisätty Ann Radcliffen nimi tuttuihin kirjailijoihin), 30.6.24 (korjattu nimi ym. pieniä muutoksia), 26.7.24 (lisätty linkki Gregoriuksen bloggaukseen).

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986. Pandora Press. 338 sivua + lähdeluettelo (9 sivua) + hakemisto (10 sivua).

Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen. Tutkimusmatkoja tosielämään, 2010

Tämän kirjan kansikuva on hauska mutta aika harhaanjohtava, koska se saa ainakin minut odottamaan kevyttä puhetta esimerkiksi kauneudenhoidosta ja omasta hyvinvoinnista. Kirjassa ei ole kuitenkaan mitään tällaista, vaan se on kahden viisikymppisen antropologinaisen pohdintaa siitä, millaista on elää naisena Suomessa - erityisesti sellaisena naisena, joka oli lähtökohtaisesti vihdoin vapaa ja jolle nuorena sanottiin olevan mahdollista saada kaikki, tärkeimpänä hyvä työ ja ura, jolla voi edetä, vapaata seksiä ja aikanaan ihanteellinen kotitöihin osallistuva rakastava puoliso ja perhe. Mitä tapahtuu, kun tämä kulttuurinen tarina törmää todellisuuteen? Onko kaikki tosiaan mahdollista? Onko feminismi aina vapauttavaa? Voiko feministi leipoa pullaa ja olla kotiäiti? Kannattaako kulttuurista tarinaa aina uskoa ja yrittää elää sen mukaan?

Kirja ei ole ryppyotsaista tilastotietojen vyörytystä vaan hyvin helppolukuista tekstiä, mutta sen faktapohja on vahva. Järvinen ja Pietilä ovat molemmat tutkijoita, ja kirjasta saa paljon tietoa suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen muutoksista naiseuden linssin läpi tarkasteltuna, naisena elämisen näkökannalta. Kirja on myös henkilökohtainen: se ei kerro aiheestaan ulkokohtaisesti, vaan vuoroluvuin kirjoittavat ystävykset kertovat molemmat paljon omasta elämästään, siitä mitä he nuorena toivoivat ja odottivat, miten elämä sitten lopulta meni, mitä he saivat ja mitä he eivät saaneet. Katriina Järvinen esimerkiksi kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan tiukassa helluntailaisyhteisössä ja tästä irtautumisesta. He tuovat kokemuksensa saumattomasti osaksi kirjan tekstiä ja peilaavat näin yleistä henkilökohtaiseen. Kirja ei kuitenkaan tunnu omaan napaan tuijottamiselta, vaan siinä on paljon yleispätevää tietoa, ja minusta tällainen kirjoitustapa toimi oikein hyvin, vaikken ollutkaan samaa mieltä kaikesta.

Kirjoittajat ovat myös haastatelleet kirjaan kahdeksaa erilaista naista: kirjailijoita Umayya Abu-Hannaa, Tiina Pystystä, Pirkko Saisiota ja Tuula-Liina Varista, psykoterapeutti Leena Klockarsia, tyttöjen elämää tutkinutta Sinikka Aapola-Karia, valtiotieteellisen tiedekunnan dekaania Liisa Laaksoa ja Teatterikorkeakoulun rehtoria Paula Tuovista. Kirjassa kerrotaan siis näin myös esimerkiksi siitä, millaisena alkujaan palestiinalaiselle naiselle näyttäytyi suomalainen vahvan naisen ihanne ja millaista naisena on käyttää valtaa, ja nämä haastateltavat tuovat kiinnostavia lisänäkökulmia kirjan tekstiin. Kirja oli mielestäni hyvä ja mielenkiintoinen senkin takia, että kirjoittajat kyseenalaistivat siinä joitakin totena pidettyjä asioita eivätkä ottaneet niitä annettuina, ja varmasti myös siksi että itse olen suunnilleen samanikäinen kuin kirjan kirjoittajat ja heidän kuvaamansa asiat olivat minulle siksi tuttuja. Nykyäänhän feminismi on melko erilaista kuin 80-luvulla, joten nuoremmat eivät ehkä samalla tavalla tunnista näitä asioita. Heillekin kirjassa varmaan kuitenkin riittäisi pohdittavaa, koska se kertoo menneiden vuosikymmenien lisäksi paljon nykypäivästä (kymmenisen vuotta sitten).

Margaret Pennyn muistikirjassa on kriittinen arvio kirjasta. Eero Suorsan akateemisessa kirjoituksessa Suorsa pitää Järvistä käsittääkseni vihamielisenä työväenluokalle, josta tämä on itse lähtöisin (minulle nousi Järvisen osuuksissa esiin helluntailaistausta paljon työväenluokkaisuutta vahvemmin). Myös Ilta-Sanomien jutussa kerrotaan kirjasta jonkin verran.

Edit 12.10.22.

Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen. Tutkimusmatkoja tosielämään, 2010. Kirjapaja. Kansi: Maria Appelberg. 242 sivua.

Dale Spender: Man Made Language, 1991 (1980)

Tähän kirjaan on aina joskus viitattu lukemissani kirjoissa, ja pidän tätä siksi feministisen tutkimuksen ja tarkemmin feministisen kielentutkimuksen klassikkona ja olen jo kauan halunnut lukea tämän. Kuten feministinen tutkimus usein, se ei ole pelkästään toteavaa ("asiat ovat näin"), vaan myös radikaalia ja tähtää asioiden muuttamiseen.

Australialainen Dale Spender julkaisi kirjansa ensimmäisen painoksen vuonna 1980 ja toisen painoksen vuonna 1985, ja asiat olivat muuttuneet jo tuossa lyhyessä ajassa varmasti osittain juuri tällaisten kirjojen ansiosta: Spender ei enää tässä myöhemmässä painoksessa tuntenut tarvetta yrittää pehmentää ajatuksiaan, kuten hän kertoo esipuheessaan. 1970-luvun lopulla maailma oli tässä suhteessa yllättävän erilainen kuin nyt, ja naiset ovat tulleet sen jälkeen paljon näkyvämmiksi ja saaneet paljon enemmän oikeuksia kuin silloin, vaikka se ei mitään pimeää keskiaikaa ollutkaan eikä siitä ole hirvittävän pitkä aika.

Naiset olivat vielä tuohon aikaan hämmästyttävän näkymättömiä: eräs Spenderin haastattelema amerikkalainen nainen esimerkiksi sanoo, että hän oli opiskellut yliopistossa 1800-luvun historiaa kaksi vuotta, eikä naisista ollut puhuttu koko aikana mitään, vaikka suffrageteista kirjoitettiin aikanaan 1800-luvulla enemmän kuin sosialismista. Kun hän kysyi miesprofessoriltaan syytä naisten poisjättämiseen historiasta, tämä sanoi ettei asia ollut tärkeä. Spender käsittelee myös esimerkiksi eräässä luvussa englannin geneeristä he-pronominia eli sitä, että he-pronominin väitettiin kattavan myös naiset. Nykyäänhän on täysin selvää, että tämä ei pidä paikkaansa, mutta tuolloin se ei ollut.

Spender sanoo, että naiset ovat aina puolustaneet oikeuksiaan ja tehneet vastarintaa, mutta tämä vastarinnan historia ja naishistoria on mitätöity ja pyyhitty pois ja poistettu naisilta näin tieto historiallisesta jatkuvuudesta sekä mahdollisuus tukeutua esikuviin ja kehittää teoriaa aikaisemman pohjalta; heidän on pitänyt keksiä asiat ja aloittaa alusta tämän takia aina uudelleen. Ongelma on ollut myös siinä, että heillä on harvoin ollut yhteyttä toisiinsa, mahdollisuutta keskustella keskenään ja verrata kokemuksiaan; sen takia Spender pitää feministisiä tietoisuudenkohottamisryhmiä (consciousness raising groups) hyvin tärkeinä.

Naisten pahoinpitely, sukuelinten silpominen ja lapsiavioliitot yms. ovat sellaisia asioita, jotka ovat itsestään selvästi väärin. Spender ei kuitenkaan puhu kirjassaan tällaisista asioista, vaan paljon hienovaraisemmista, systeemisistä valtarakenteista, joiden avulla naisista on tehty mykkiä (esimerkiksi 1800-luvulla julkisesti puhuvia naisia halveksittiin ja pilkattiin avoimesti), vähätelty heidän ajatuksiaan tai poistettu tieto heidän toimistaan kokonaan. Vaikka on hyväksytty se, että naiset ovat toimineet yksityisen piirissä, julkisen alueelle siirtyminen eli ajatusten esittäminen muustakin kuin kotiin (ruoanlaittoon, sisustukseen, pukeutumiseen, lapsiin) liittyvistä asioista, esimerkiksi kansantaloudesta tai politiikasta, on nähty pahana ja epäsopivana rajojen ylittämisenä. Kirjassa on mielenkiintoinen luku naisten kirjoittamisesta ja naiskirjailijoista, esimerkkinä Elizabeth Gaskell.

Vastoin yleisiä stereotypioita miehet puhuvat tutkimusten mukaan sekaryhmissä enemmän kuin naiset ja keskeyttävät enemmän kuin naiset. Hyvä esimerkki tästä on se, kun suoritin muutama vuosi sitten lisäopintoja ja jotkin luennot olivat 300-400 opiskelijan massaluentoja (ah, ajat ennen koronaa). Opiskelemani ala oli naisvaltainen, ja miesopiskelijoita oli ehkä kymmenesosa opiskelijoista, mutta miesopiskelijat käyttivät massaluennoilla noin puolet puheenvuoroista eli he puhuivat monta kertaa enemmän kuin naiset. Tämä saattaisi tietysti johtua siitäkin, että vähemmistössä olevat opiskelijat tuntevat tarvetta puhua enemmän (pitäisi siis tarkkailla, minkä verran miesvaltaisilla aloilla opiskelevat naiset puhuvat luennoilla), mutten oikein usko. Siis vielä nykyäänkin Suomessa miehet näyttävät puhuvan enemmän kuin naiset, ainakin julkisesti.

Eräs tärkeä, moneen asiaan liittyvä vastakohtapari Spenderin kirjassa on monodimensional / multidimensional eli yksiulotteinen tai moniulotteinen (todellisuus, ajattelutapa tms.), joka oli minusta oikein kiinnostava. Monodimensionaalinen tarkoittaa (miehistä) ajattelutapaa, jossa on olemassa vain yksi totuus, yksi tapa nähdä, tulkita ja tehdä asiat, kun taas multidimensionaalisessa, naisille ominaisessa ajattelutavassa nähdään useampia vaihtoehtoja ja se versoo eri suuntiin, luo yhteyksiä eri asioiden välille ja on ylipäätään kiinnostavampi ja joustavampi kuin jäykkä yksiulotteinen tapa nähdä asiat.

Vaikka asiat ovat onneksi naisten osalta parantuneet paljon kirjan kirjoittamisen jälkeen, kirja oli minusta monella tavalla edelleen ajankohtainen: minusta oli kiinnostavaa miettiä sitä lukiessa yleensä valtarakenteita ja sitä kuka yhteiskunnassa puhuu ja kenen puhetta kuunnellaan, pidetään tärkeänä, levitetään eteenpäin ja muistetaan myös vuosikymmeniä myöhemmin. Kirjan ajatuksia oli helppo soveltaa esimerkiksi afroamerikkalaisiin Yhdysvalloissa. Vaiennanko itse valkoisena eurooppalaisena joitain muita ryhmiä (vaikkakin tarkoittamattani; Spenderin mukaan miehet samoin kuin naisetkin ovat kasvaneet ajattelemaan tietyllä tavalla, ja heidän on vaikea päästä ajatustavoistaan, ja sama pätee varmastikin valkoisiin ja ei-valkoisiin ryhmiin)?

Spender kirjoittaa intohimoisesti, mutta hän tekee ideologiset lähtökohtansa selväksi (toisin kuin silloiset ja aikaisemmat mieskirjoittajat, joille ei tullut edes mieleen kyseenalaistaa omaa objektiivisuuttaan) ja perustelee ajatuksensa hyvin - pienellä painettu lähdeluettelo on kymmenen sivun pituinen. (Pitkä lähdeluettelo ei toki välttämättä tarkoita sitä, että esitetyt ajatukset pitävät paikkansa, koska lähteitä on saatettu tulkita väärin tarkoituksellisesti tai tarkoittamatta, lähteet saattavat kaikki siteerata samoja tutkimuksia tai ne voivat kaikki olla samalla tavalla puolueellisia, mutta pitkä lähdeluettelo viittaa kuitenkin ainakin vaivannäköön.)

Kirja saattaa auttaa huomaamaan epäoikeudenmukaisia rakenteita myös nykyajassa. Se on täynnä mielenkiintoisia ajatuksia (bloggaus on vain pintaraapaisu siitä), se on selkeä ja pyrkii oikeudenmukaisuuteen - ei siihen, että naisista tulisi miehiä miesten paikalle (koska systeemi itsessään on väärä), vaan siihen, että myös naisten tavalle olla maailmassa annettaisiin arvoa ja näin luotaisiin oikeudenmukaisempi, parempi ja tasapuolisempi järjestelmä, jossa ketään ei alisteta eikä vaienneta ja jossa erilaiset todellisuudet otetaan huomioon.

Käytettynä ostamassani kirjassa on Spenderin omistuskirjoitus - just keep talking - joka kirjan lukemisen jälkeen tuntuu todella merkitykselliseltä ja tärkeältä neuvolta. Kuten yleensäkin, bloggauksen ajatukset ovat omia käsityksiäni kirjoittajan ajatuksista eivätkä siis välttämättä oikein. Myöskään "nainen" ja "mies" eivät ole niin selkeitä kategorioita kuin kirjan kirjoittamisen aikaan (ja mielestäni Spenderinkin mukaan "mieheys" on ajattelutapa, ei välttämättä sukupuoli).

Edit 20.2.22.

Dale Spender: Man Made Language, second edition (1991/1985, first edition 1980). Pandora Press. 233 sivua.

Inkeri Kilpinen: Totisesti totisesti, 1982 (näytelmä)

Tämä näytelmä kertoo teokratiasta, jossa uskonnollinen johto valvoo kansalaisten siveellisyyttä ja lainkuuliaisuutta miekkojen ja väkivallan voimalla, ja jossa toista sukupuolta alistetaan ja sorretaan. Heiltä on tässä moniavioisessa yhteiskunnassa kielletty kaikki muu paitsi lastenhoito, kotityöt ja palvelijana olo, ja heidän pitää peittää kasvonsa hupulla ja vartalonsa kaavulla ulos lähtiessään. Toinen sukupuoli hoitaa kaiken julkisen toiminnan, kaupankäynnin ja neuvottelut, saa pukeutua vapaasti ja käydä ratsastamassa, käy eroottisissa huvitaloissa, pitää käsissään uskonnollista, poliittista ja taloudellista valtaa ja päättää perheessä asioista, myös heikomman sukupuolen avioliitosta - naitettavan mielipiteestä välittämättä.

Kannen hienon kuvan henkilöiden ilmeistä ja asennoista voi päätellä, mikä näytelmän idea on: näytelmän sankari, nuori Lubak näyttää siinä turhautuneelta ja vangitulta, ja vanha palvelija Paris rauhoittelee häntä myötätuntoisena ja surullisena ja neuvoo häntä sopeutumaan, koska muutakaan mahdollisuutta ei ole - kapinoinnista rangaistaan kuolemalla. Tässä kirjassa miehet ovat siis yhteiskunnallisesti heikompi, alistettu sukupuoli, ja koko yhteiskunnallisten teorioiden ja tapojen valtava massa on heitä vastaan.

Minulla kesti jonkin aikaa päästä eroon assosiaatiosta Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjaan (tämä näytelmä ilmestyi ennen sitä), ja aluksi näytelmän asetelma tuntui liian helpolta ja mekaaniselta: käännetään vain kaikki päinvastaiseksi. Sitten tunnelma vei mukanaan, henkilöt alkoivat tuntua eläviltä ja aloin välittää heistä. Lubakin äiti tahtoo naittaa 17-vuotiaan Lubakin nuorimmaksi mieheksi rikkaalle 63-vuotiaalle Agfalle, jolla on jo ennestään kolme aviomiestä. Lubak ei tietenkään itse tahdo tätä, mutta ei voi asialle mitään. Avioliitto toteutuu, mutta siitä huolimatta hän rakastuu samanikäiseen Liliaan ja saa vastarakkautta, ja tragedian ainekset ovat valmiit.

Kilpinen on mielestäni taitava kirjoittaja. Näytelmän maailma tuntuu vakuuttavalta sisäisen johdonmukaisuutensa takia: kaikki miehiä alistavat käytännöt ja heidän luontainen sopivuutensa esimerkiksi lastenhoitoon ja sopimattomuutensa kaupankäyntiin on perusteltu järkevän tuntuisin argumentein, ja Lubak törmää joka paikassa selityksiin siitä, miksi on täysin oikein ja yhteiskunnallisesti merkityksellistä, että hän ei saa tehdä mitä haluaa. Puritaksen papittarien johtamaan maahan tulee kuitenkin välillä tietoja Kaukomaista, joissa asiat ovat toisin, ja joissa miehet nauttivat hämmästyttävästä vapaudesta - Kaukomaiden kauppamatkustajatkin ovat miehiä. Ja kyllä, päälaelleen kääntäminen tehoaa ja saa kyseenalaistamaan yhteiskunnalliset käytännöt, jotka eivät ole normaaleja mutta joita on tottunut pitämään normaaleina vain siksi että on kuullut niistä niin usein, onneksi usein vain historiallisissa yhteyksissä ainakin länsimaista puhuttaessa. Kun näytelmässä kaikki pikkuasiatkin osoittavat samaan suuntaan, niiden yhteisvaikutus toimii. 

Näytelmästä tuli mieleeni kreikkalainen tragedia: siinä on samanlaista vääjäämättömyyden ja kohtalonomaisuuden tuntua, kreikkalaista kuoroa muistuttavia jaksoja, ja vuorosanoissa tietynlaista muodollisuutta, rituaalinomaisuutta tai runollisuutta. Suurin vastakkainasettelu näytelmässä ei ainakaan perheen sisällä ole naisten ja miesten välillä (esimerkiksi Lubakin sisko Hede auttaa häntä), vaikka naisilla on tietysti paljon paremmat oltavat, vaan molemmat ovat loppujen lopuksi alisteisia tylylle, ahdasmieliselle yhteiskuntajärjestelmälle. Näytelmässä on mielenkiintoisesti kaksi vaihtoehtoista loppua, toinen onneton ja toinen onnellinen.

HEDE. En tunne miehiä. Ei kukaan ole kurkkinut minua huppunsa alta. Millaista on rakkaus?
LUBAK. Se on lämmittävä loimu, se on joka hetkinen seurani, se on hiljaa sädehtivä ilo, joka nousee kanssani aamulla vuoteesta ja jonka kanssa illalla sykerryn lepäämään, se kuiskailee minulle salaisuuksiaan, se soutaa minun suonissani.
HEDE. Agfan vierelläkin.
LUBAK. Tehtävä, mikä on tehtävä, minun rakkauttani se ei haittaa. Minun iloni on kuin lapsi, se kasvaa rinnallani näkymättömänä mutta todellisena, se on suurin autuus. Mutta se vie myös syvimpään epätoivoon, kun en saa tavata häntä. Tahtoisin edes yhden kerran tavata, yhden kerran vain, yhden kerran koskettaa, yhden kerran vain.
HEDE. Se on hengenvaarallista.
LUBAK. Vie hänelle ainakin terveiseni, sano, että Lubakin sydän on hänen. (84)

Helsingin Sanomien mukaan tästä näytelmästä on esitetty aika jännittävän kuuloisesti Kiinassa vuonna 1992 oopperaversio, joka oli ilmeisesti myös suosittu. Artikkeli on maksumuurin takana, joten en saanut selville, miten tällainen suomalainen näytelmä on päätynyt kiinalaiseksi oopperaksi.

Ketjukolaaja on lukenut kolme muuta Inkeri Kilpisen näytelmää. Kirjan kannen kuvassa on Ilmo Ranne Lubakina ja Valle Yritys Parisina.

Helmet-haaste 2020: 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera.

Edit 27.2.21, 28.2.21, 4.3.21.

Inkeri Kilpinen: Totisesti totisesti, 1982. Kustantaja Kouvolan teatteri (näytelmä lunastettiin Kouvolan kaupungin kulttuurilautakunnan näytelmäkirjoituskilpailussa 1980). 123 sivua.

Marietta Holley: Samantha on the Woman Question, 1913 (klassikkohaaste)

On aina hauskaa löytää uusi kiinnostava kirjailija historian hämäristä. Ajattelin ensin lukea blogini ensimmäiseen, Gregoriuksen isännöimään 12. klassikkohaasteeseen kirjan, josta kaikki ovat todennäköisesti kuulleet mutta vain harva lukenut (ehkä myöhemmin). Sitten klassikokseni valikoitui kuitenkin enemmän blogini yleistä linjaa noudattaen kirjailija, josta kukaan ei ole todennäköisesti kuullutkaan - ainakaan minä en ollut ennen viime syksyä, jolloin hänen kirjansa nimi osui sattumalta silmiini.

Voidaan tietysti keskustella siitä, onko tällainen kirja klassikko, enkä ehdottomasti väitä sitä sellaiseksi. Klassikkoasemalle löytyy kuitenkin perusteita:

- Kirja on vanha.
- Kirja (ainakin Holleyn aikaisemmat kirjat) oli omana aikanaan suosittu ja merkityksellinen, se käsitteli oman aikakautensa tärkeitä kysymyksiä, Holleyn kirjoja käännettiin muille kielille, ja niitä luettiin Yhdysvaltojen lisäksi myös Euroopassa.
- Kirjasta on otettu uusintapainos (tosin outo; omassa kirjassani ei ole julkaisijan nimeä eikä julkaisuvuotta, vaikka se näyttää vain muutaman vuoden ikäiseltä).
- Kirja on hauska ja älykäs.

Marietta Holley (1836-1926) oli amerikkalainen humoristi ja satiirikko, jonka kirjat olivat bestsellereitä 1800-luvun lopulla. Häntä verrattiin usein Mark Twainiin, ja häntä pidetään yhtenä Yhdysvaltojen tärkeimmistä varhaisista naishumoristeista. Holley oli mm. Twainin ja kuuluisan naisasianaisen Susan B. Anthonyn ystävä. (Wikipedian artikkeliin kannattaa suhtautua varauksella, koska se näyttää koostuvan suureksi osaksi suorista lainauksista 1800-luvun tietoteoksista.)

Halusin nostaa Holleyn esiin, koska Holley ansaitsee sen, ja kuinka monta naishumoristia 1800-luvulta tiedätte? Se, että Twain muistetaan nykyään toisin kuin Holley, johtuu varmaan ainakin siitä, että Holley oli 1) nainen, 2) hänen kirjojensa oikeinkirjoitus poikkeaa paljon standardista, minkä takia niiden lukeminen on aluksi aika hankalaa, mutta mikä on olennainen osa niitä, ja 3) hänen kirjojensa aiheet käsittelevät ehkä ajankohtaisempia asioita kuin Twainin kirjat - ainakin niissä kolmessa teoksessa, joita olen lukenut, aiheina ovat naisten oikeudet ja alkoholin myynnin kieltäminen - joten ne eivät välttämättä tunnu yhtä ajattomilta kuin Twainin klassikkoteokset.

Samantha on the Woman Question on ilmeisesti yhdistelmä kahdesta Holleyn aiemmasta kirjasta. Sen sankari ja minäkertoja on Samantha, joka näyttää olevan lähes kaikkien Holleyn kirjojen päähenkilö, ja joka on oleellinen osa Holleyn kirjojen viehätystä. Keski-ikäinen, hyväsydäminen, tervejärkinen, toimelias ja topakka Samantha on maatalon emäntä, jolla on kaksi aikuista lasta, Tirzah Ann ja Thomas Jefferson, ja joka on naimisissa Josiah Allenin kanssa. Holleyn kirjojen kirjoittajaksi merkittiin 1800-luvulla "Josiah Allen's Wife", mikä oli Wikipedian mukaan protesti ajan liian koristeellisia kirjailijanimiä vastaan. Tästä voisi päätellä, että Samantha näkee itsensä vain miehensä jatkeena, mutta mikään ei voi olla kauempana totuudesta. Heidän avioliittonsa on onnellinen ja tasa-arvoinen ja Samantha rakastaa miestään kovasti, mutta hän näkee tämän henkiset rajoitukset selvästi, tämän mielipiteet eivät tee häneen mitenkään kovin suurta vaikutusta, ja hän pitää tiukasti kiinni itsemääräämisoikeudestaan.

Now Tirzah Ann, you are inclined to be sentimental. You took it from your pa. Josiah Allen, if he was encouraged, would act spoony. I remember when we were first engaged he called me a little angel. I just looked at him and says I, I weigh 204 pounds by the stillyards; and he didn’t call me so agin. I guess he tho’t 204 pounds would make a pretty hefty angel. No, Tirzah Ann, sentiment hain’t my style; reason and common sense are my themes. (Betsey Bobbett, a drama; 204 paunaa on noin 93 kiloa.)
...
But truly the word, "Woman's Suffrage," rousts [Josiah] up as quick as a mouse duz a drowsy cat, so, sez he, "I can't let you go, Samantha, into any such dangerous and onwomanly affair."
          "Let?" sez I in a dry voice; "that's a queer word from one old pardner to another." (s. 23)

Samantha on kerrassaan mainio tyyppi. Hänen jalkansa ovat lujasti maassa, ja kirjojen huumori syntyy usein siitä, miten hän reagoi muiden korulauseisiin, sentimentaalisuuteen ja pinnalliseen retoriikkaan, ja siitä, miten suuret yhteiskunnalliset asiat yhdistetään ruohonjuuritason asioihin. Tähän liittyy myös kirjojen kieli: monet sanat on kirjoitettu niin kuin ne lausutaan, ei englannin usein älyttömien oikeinkirjoitussääntöjen mukaan. Tämä lisää kirjojen maanläheisyyttä, ja voisi ajatella, että se tekee kirjojen kertojasta myös jotenkin naurettavan ja sivistymättömän tuntuisen, mutta ei: Samantha edustaa kirjoissa (maaseudun ihmisten?) terveen järjen ääntä ja inhimillisyyttä. Hänen persoonaansa on vaikea kuvata, koska hän on yhtä aikaa huvittava, vaikuttava, omintakeinen ja sympaattinen. Hänen mielipiteensä ovat älykkäitä ja perusteltuja.

Tämän kirjan juoni tai paremminkin kehyskertomus on se, että Samantha lähtee Josiahin kanssa matkalle Washingtoniin osallistuakseen Allenien sukukokoukseen, tavatakseen serkkunsa Dianthan, ollakseen mukana suffragettien isossa ulkoilmatapahtumassa, ja nähdäkseen Capitolin. Hänen kylänsä ihmiset antavat hänelle kaikenlaisia asioita toimitettavaksi pääkaupungissa, ja tärkeimpänä näistä ovat Serepta Pesterin asiat: She wanted the Whiskey Ring destroyed and her rights, and she wanted 'em both inside of two weeks. Sereptalla on hyvä syy haluta lakien muutosta, koska hän on itse menettänyt miehensä viinalle ja pienet lapsensa miehelleen tämän erottua Sereptasta, ja hänen naissukulaisensa ovat kärsineet lain ja miesten kourissa kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta aina täysin lain mukaisesti.

"I would love to obleege Serepta," sez [the Senator], "because she belongs to such a lovely sect. Wimmen are the loveliest, most angelic creatures that ever walked the earth; they are perfect, flawless, like snow and roses."
          Sez I firmly, "They hain't no such thing; they are disagreeable creeters a good deal of the time. They hain't no better than men, but they ort to have their rights all the same." (s. 34)

Samantha matkustaa Washingtoniin ja tapaa presidentin (tuolloin kai William Taft) ja lähes kymmenen senaattoria ja esittää kaikille Sereptan asian. Monet suhtautuvat hänen asiaansa myötätuntoisesti, toiset eivät, mutta kaikki väittävät, etteivät voi tehdä asialle mitään. Samantha näkee myös suffragettien kulkueen ja kuuntelee heidän puheitaan, ja osallistuu salaa kirjan lopussa kotikylässään miesten kerhon suffragetteja vastustavaan kokoukseen. Näiden tapahtumien puitteissa marssitetaan esiin kaikki vanhat tylsät argumentit naisten äänioikeutta (jonka toivottiin olevan USA:ssa todellisuutta vihdoin vuonna 1916) ja yleensä yhteiskunnallista osallistumista vastaan, jotka Samantha tekee omilla huomioillaan ja perusteluillaan naurettaviksi ja pätemättömiksi. Kirjassa puhutaan myös englantilaisten suffragettien militantista äänioikeustaistelusta, jonka syyt Samantha ymmärtää, mutta pitää amerikkalaisten naisten rauhallisempaa tapaa parempana.

"Serepta sez you call wimmen angels, and you don't give 'em the rights of the lowest beasts that crawl on the earth. And Serepta told me to tell you that she didn't ask the rights of a angel; she would perfectly contented and proud, if you would give her the rights of a dog - the assured political rights of a yeller dog. ...
          A dog, Serepta sez, don't have to be hung if it breaks the laws it is not allowed any hand in making; a dog don't have to pay taxes on its bone to a Govermunt that withholds every right of citizenship from it; a dog hain't called undogly if it is industrious and hunts quietly round for its bone to the best of its ability, and tries to git its share of the crumbs that falls from that table bills are laid on.
          A dog hain't preached to about its duty to keep home sweet and sacred, and then see that home turned into a place of danger and torment under laws that these very preachers have made legal and respectable. A dog don't have to see its property taxed to advance laws it believes ruinous, and that breaks its own heart and the heart of other dear dogs. A dog don't have to listen to soul-sickening speeches from them that deny it freedom and justice, about its bein' a damask rose and a seraph, when it knows it hain't; it knows, if it knows anything, that it is jest a plain dog." (s. 37)

Teoksessa ei koroteta naisia jalustalle, mutta siinä puolustetaan vankkumatta heidän oikeuksiaan. Samanthan mielipiteet edustavat hieman vesittynyttä muotoa 1800-luvun puolivälin luullakseni radikaalimmasta feminismistä, ja hän pitää naisten roolia vaimona ja äitinä hyvin tärkeänä, mutta on joka tapauksessa vakaasti sitä mieltä,että naisten mielipiteitä pitää arvostaa yhtä paljon kuin miestenkin, heillä pitää olla samat oikeudet kuin näilläkin, ja että yhteiskunta olisi paljon parempi ja onnellisempi, jos naiset voisivat äänestää.

Nautin kirjasta senkin takia, että olen viime aikoina lukenut jonkin verran 1800-luvun kirjallisuutta, ja tämä sopi hienosti täydentämään lukemiani kirjoja. Tämä on tietysti tendenssikirjallisuutta, ehkä enemmän kuin muut Holleyn kirjat, mutta hyvin kirjoitettua ja hauskaa sellaista, ja mielestäni nykyäänkin mukavaa luettavaa.

Gutenbergistä löytyy paljon Marietta Holleyn kirjoja. Amazonissa on lukijan kirjoitus Holleyn Samantha-kirjoista (sivun alaosassa).

Lisäys 2.2.2021.

Marietta Holley: Samantha on the Woman Question, 1913. Uusintapainos varmaan 2010-luvulta. 79 sivua.

Hilja Valtonen: Valitusaika on ohi. Kolminäytöksinen huvinäytelmä, 1951

Tutustuin Hilja Valtosen kirjoihin jo nuorena. Hän on minulle ja varmaan monelle muullekin tuttu esimerkiksi Vaimokkeesta (1933) tai muista hersyvistä romaaneistaan, joissa sankarina on topakka, lannistumaton nuori nainen ja joiden kirjoitustyylissä on etenkin vanhemmissa suomalaisissa romaaneissa harvinaista keveyttä ja iloisuutta, mutta jotka ovat siitä huolimatta vakaasti todellisuuteen ankkuroituneita. Tämä 1950-luvulta oleva näytelmä on odotetusti komedia, mutta siinä on yllättävänkin vakavia teemoja.

HERRA PETTERI  Miehelläsi on toinen syy ottaa avioero kuin se, jonka hän mainitsi. Hänellä on ... toinen nainen.
HANNA  (Hetken vaiettuaan. Rauhallisesti.) Väärin, rakas ystäväni ... Ei toinen, vaan kuudes. (58-59)

Älykäs, kaunis, järkevä ja pätevä keski-ikäinen Hanna on kansakoulun johtajaopettaja, joka on asettunut ehdolle eduskuntavaaleihin. Tultuaan kotiin taas yhdeltä reissultaan hänen miehensä, kauppaedustaja Heikki Järvinen, suuttuu tästä kuullessaan ja käskee häntä avioeron uhalla vetämään nimensä pois listalta, mutta tämä ei ole enää mahdollista, koska "valitusaika on ohi". Pariskunnalla on aikuiset lapset, sosiologiaa opiskeleva reipasotteinen tytär Tuikki ja voimistelunopettajaksi valmistunut Jokke, joista varsinkin Tuikilla on näytelmässä tärkeä osa. Herra Petteri on toinen kansanedustajaehdokas, Hannan hyvä ystävä ja paikkakunnan viehättävä viisikymppinen naimaton sarjakosija.

Sivuosissa on hauskoja hahmoja: Rissasen Pappa, patavanhoillinen ja pihi mutta jääränäkin sympaattinen, vahvaa murretta puhuva talollinen, joka koulun johtokunnan taloudenhoitajana on torpannut Hannan perheen toiveen uusista tapeteista jo vuosien ajan, sekä iso ja lihava, äänekäs, helposti tulistuva ja leppyvä, Hannan puolta intohimoisesti pitävä kirjakauppias Martta, jolla on vakaat feministiset periaatteet ja joka toimii Hannan taustatukena vaalitaistossa. Toisen naisen roolia hoitavat eri paikkakunnalla asuvat kahvilanomistaja Kerttu Nieminen ja tämän tytär Taru. Mukana on myös "rikas rouva" Iisa Siniselkä, joka kailottaa estottomasti ja itsetyytyväisesti hyvin sovinistisia näkemyksiä naisen paikasta kodissa ja politiikassa, sekä tämän tytär, hempeä ja tunteellinen Ansu.

Ydinjuoni on siis se, että Heikki pettää vaimoaan ja vikittelee toisessa kaupungissa uutta valloitustaan, tytärtään nuorempaa naista, joka luulee Heikkiä naimattomaksi, sekä se, miten varsinkin ensi kertaa isänsä petollisuuden selville saava Tuikki tähän suhtautuu. Toisessa näytöksessä on mainio pitkä kohtaus, jossa Hanna, Tuikki ja Martta laittavat Kerttu Niemisen kotona Heikin seinää vasten ja kasaavat tämän pään päälle tulisia hiiliä esittäen olevansa hänen serkkujaan ja muita sukulaisiaan.

Juonta tärkeämpi on näytelmän feministinen vire: siinä käsitellään monipuolisesti naisen asemaa kotona ja yhteiskunnassa eri henkilöiden suilla esitettyjen asenteiden kautta, ja tämä tekee näytelmästä perhedraamaa yleispätevämmän ja mielestäni edelleen kiinnostavan, vaikka näytelmä onkin keveydessään aika pintapuolinen. Tietysti tuo pettämisjuonikin liittyy naisen ja miehen rooleihin ja siihen, mitä molempien katsotaan tai ei katsota olevan oikeutettuja tekemään. Hannan kansanedustajaehdokkuus mahdollistaa ajatusten esittämisen naisista politiikassa.

Tässä kiinnostava historiallinen yksityiskohta (en ole lukenut tätä mistään muualta, joten en tiedä, pitikö tämä todella tuolloin paikkansa): näytelmän mukaan kansakouluissa oli tuohon aikaan mieskiintiö. Laki määrää, että jos kaksiopettajaisessa koulussa on ennestään pätevä naisopettaja, on sinne toiseksi otettava mies (42) - vaikka naishakija olisi parempi vaihtoehto ja mieshakija juoppo ja arvosanoiltaan naista huonompi, kuten näytelmässä.

Tuikin ja Joken kinastelu näytelmän alussa oli minusta vähemmän houkutteleva alku tälle näytelmälle ja se käynnistyi muutenkin hieman hitaasti, mutta vauhtiin päästyään se oli oikein hauska. Rissasen Papan repliikkejä lukuun ottamatta näytelmässä puhutaan yleiskieltä.

Hilja Valtonen: Valitusaika on ohi. Kolminäytöksinen huvinäytelmä, 1951. Otava. 160 sivua.

Carol Hymowitz and Michaele Weissman: A History of Women in America, 1978

Tilasin tämän kirjan itselleni käytettynä nimen ja takakansitekstin perusteella, ja vähältä piti, ettei se jäänyt lukematta. Vaikka nautinkin kauniista kirjoista, olen aika immuuni sille, että kirjat näyttävät tylsiltä - pakko, koska tarpeeksi vanhoissa kirjoissa ei edes ole kansikuvaa (ja vanhat kirjat ovat monesti omalla tavallaan hienoja) - mutta tämä ei näyttänyt ainoastaan tylsältä, vaan kansi oli taitoksilla ja kulunut ja kirja tuntui sen takia rähjäiseltä, kannen kuvat olivat pieniä eikä kaikista saanut edes selvää, mitä ne esittävät, kirjan fontti tuntui surkean pieneltä, kirjan sivut olivat ruskehtavat ja kannessa mainostettu "runsas kuvitus" osoittautui pienikokoisiksi mustavalkoisiksi kuviksi kirjan keskellä olevassa kuvaliitteessä. Aioin laittaa tämän hyllyyn lukematta (mitä en yleensä koskaan tee), mutta ei ole kirjaa kansiin (tai fonttikokoon tai sivujen väriin) katsominen. Onneksi päätin lukea ensin muutaman sivun, jolloin huomasin, että tämä onkin aivan mahtava kirja, eikä pieni fonttikaan enää häirinnyt.

Kirja kertoo amerikkalaisten naisten tarinan ensimmäisten uudisasukkaiden saapumisesta 1970-luvun loppuun. Se avaa uusia ja kiinnostavia näkökulmia historiaan ja kertoo lisää sellaisista naisista, joiden nimet olivat minulle tuttuja mutta joiden elämästä en tiennyt paljonkaan (kuten Elizabeth Cady Stantonista ja Susan B. Anthonysta) ja tietysti suureksi osaksi myös sellaisista, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Ajattelin, että kirjaa voisi käyttää myöhemmin taustalukemisena silloin, kun lukee jotain kirjassa kuvattuun aikakauteen sijoittuvaa (amerikkalaista, mutta ehkä muunkinmaalaista) kirjaa.

Kirjassa on hienoa se, että se ei ole pelkästään varakkaiden valkoisten heteroseksuaalisten naisten historiaa, vaan työläisnaiset ja afroamerikkalaiset naiset ovat siinä myös tärkeässä osassa. Monen muun naisen lisäksi esimerkiksi orjia vapauteen auttaneen Harriet Tubmanin uskomattomasta elämästä sekä työläisten oikeuksien puolustajasta Mother Jonesista kerrotaan varsin paljon. Kirjasta saa rautaisannoksen tietoa uudisraivaajien elämästä, orjuudesta, työläisten asemasta, köyhien maahanmuuttajien elämästä ja ammattiyhdistysliikkeestä, 1800-luvun naisliikkeestä, suffrageteista ja 1900-luvun feminismin toisesta aallosta - kaikki naisnäkökulmasta. Lesboista ei puhuta kovin paljon, mutta 1900-luvulle tultaessa heistäkin kirjoitetaan jonkin verran, ja myös juutalaisten naisten tilanne huomioidaan. Kuten kirjoittajat itse sanovat esipuheessa, suurin puutos kirjassa on se, ettei siinä kerrota alkuperäisten amerikkalaisten naisten historiasta, mutta muuten kirjassa huomioidaan elämäntilanteeltaan ja taustaltaan hyvin erilaiset naiset. Musliminaisista kirjassa ei tosin puhuta, eikä Aasiasta tai Etelä-Amerikasta tulleista siirtolaisista.

Kirja oli mielestäni kiinnostava kuin romaani: siinä oli vaikuttavia naisia, jännittäviä tapahtumia, kiinnostavia ihmiskohtaloita, aikalaisten omia kirjoituksia, draamaa, ristiriitoja ja niiden ratkaisuja. Arvostan sitä valtavaa työmäärää, mikä kirjan taustalla varmasti on: Hymowitz ja Weissman eivät ole ainoastaan tutustuneet aikalaislähteisiin, elämäkertoihin ja historiankirjoihin, vaan muokanneet kaiken tämän tiedon kiinnostavaksi, tasapainoiseksi ja kriittiseksi, muttei saarnaavaksi tekstiksi.

Vertasin tätä mielessäni Kaari Utrion naishistoriikkiin Suomen naisen tie, joka oli minusta kattava ja asiantunteva, mutta varsin raskas luettava, ja johon kaipasin myös positiivista näkökulmaa sorron kuvausten lisäksi. Tämä kirja oli tavallaan juonellinen, toisin kuin Utrion teos, mikä teki siitä helppolukuisemman, samoin se, että kirjassa oli paljon eri naisten omien tekstien lainauksia. Vaikka myös sorto tuli kirjassa esiin, siinä keskityttiin tietoisesti myös naisten selviytymiskeinoihin ja vahvuuteen: The historical limitations placed on women have more often than not been the starting point rather than the final statement about women's lives. Women living under all manner of conditions and in all times have created meaning, purpose, beauty and dignity in their lives despite the limitations placed upon them by the larger society. (xii)

Tässä muutama yllättävä tieto kirjasta:

- Puritaanit (uudisasukkaat) eivät olleet aivan niin tuomitsevia seksuaalisuuden suhteen kuin voisi päätellä siitä, että heidän nimestään on muodostunut yleistermi seksuaaliselle ahdasmielisyydelle. Courtship customs among the Puritans were particularly interesting. Bundling was one of the most famous. Young couples who were serious in their courting spent the night in bed bundled in heavy bedclothes - with a "bundling board" between them. Apparently intercourse was not supposed to occur. What did take place, however, was considered a matter among the young woman and man and their consciences. (10)

- 1800-luvun alkupuolella tyttöjen ja poikien vapaus liikkua oli melko samanlaista: tytöt seikkailivat ulkona ja urheilivat siinä missä pojatkin. Vuosisadan loppua kohti taannuttiin, ja tyttöjen ja poikien kasvatustavat eriytyivät toisistaan koko ajan enemmän.

- Naiset saivat Wyomingissa äänioikeuden jo vuonna 1869, ensimmäisinä maailmassa! Tämä oli kirjan mukaan paljolti Esther Morrisin työn tulosta. Wikipedian mukaan Morrisin rooli tässä asiassa ei ole varma, mutta Esther Morris oli joka tapauksessa Yhdysvaltain ensimmäinen naistuomari. Naiset saivat äänioikeuden 1890-luvulla myös muutamassa muussa paikassa lännessä, Coloradossa (1893), Utahissa (vuonna 1896 hyvin ei-feministisistä syistä, äänioikeus johtui siitä että mormonimiehet halusivat edelleen pitää useita vaimoja - historia on kummallista) ja Idahossa (1896).

Koska kirjassa on jonkin verran myös afroamerikkalaisten naisten tekstejä (vaikkei tosin kovin paljon), tämäkin kirja sopii ehkä LauraKatarooman haasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ei-miesten kirjoja. Tulkitsen haasteen niin, että siihen sopivat myös tällaiset osaosumat.

Haa, sadas postaus.

Carol Hymowitz and Michaele Weissman: A History of Women in America. From founding mothers to feminists - how women shaped the life and culture of America, 1978. Bantam Books. Kirjassa kuvaliite. 373 tekstisivua.

Lana F. Rakow and Cheris Kramarae (eds.): The Revolution in Words. Righting Women 1868-1871, 1990 - 1800-luvun naisenergiaa!

Pitäisitkö näitä naisia radikaaleina aktivisteina ja valtaapitävien väsymättöminä haastajina? Elizabeth Cady Stanton ja Susan B. Anthony olivat 1800-luvun amerikkalaisen naisliikkeen voimahahmoja, älykkäitä, sisukkaita, tarmokkaita, hauskoja, logiikallaan vakuuttavia ja peräänantamattomia naisia, jotka kyseenalaistivat miesten vallan ja etuoikeudet kaikilla rintamilla ja vaativat naisille äänioikeuden lisäksi yhtäläisiä oikeuksia miesten kanssa kaikilla muillakin aloilla.

Principle, not policy: justice, not favors. - Men, their rights and nothing more: women, their rights and nothing less. (The Revolutionin motto)

Kun puhutaan yhteiskunnallisista epäkohdista, kertomukset epäoikeudenmukaisuuksista herättävät kiukkua, surua, epäuskoa ja usein myös halua toimia asian parantamiseksi, mutta jos sorretun ryhmän jäsenet esitetään aina uhreina, tällaiset kertomukset aiheuttavat helposti myös lamaannusta: näitä ihmisiä ei enää näe aktiivisina, toimivina ihmisinä. Tarvitaan myös rohkaisevia esikuvia, kertomuksia positiivisesta toiminnasta, siitä, miten he itse ja muut ovat toimineet asioiden muuttamiseksi ja onnistuneet tässä. (Sama juttu ympäristönsuojelussa: ympäristön tuhoutumisesta kertovien tietojen lisäksi tarvitaan tietoja siitä, miten ympäristön huononeminen on onnistuttu pysäyttämään ja asioita on pystytty muuttamaan paremmiksi.)

The Revolution oli radikaali naisten oikeuksia ajava viikoittainen sanomalehti, jonka Stanton ja Anthony perustivat vuonna 1868. Se toimi heidän ajatustensa äänitorvena, mutta julkaisi myös muiden naisasiaihmisten kirjoituksia ja ympäri maata lähetettyjä naislukijoiden kirjeitä. Se antoi julkaisuväylän naisten näkökulmasta kirjoitetuille uutisille naisiin liittyvistä ongelmista ja epäkohdista, mutta myös voitoista, ja se kommentoi miesten lehdissä esiintyviä uutisia. Se ei kuitenkaan rajoittunut vain naisiin liittyviin asioihin tai äänioikeusvaatimuksiin, vaan lehdessä kirjoitettiin kaikesta maan ja taivaan välillä - työläisten oikeuksista, politiikasta, taloudesta, vapaakaupasta, uskonnosta, koulutuksesta ja sosiaalisesta elämästä. Ikävä kyllä lehti ilmestyi vain kolmen vuoden ajan, minkä jälkeen sen piti lopettaa rahavaikeuksien takia (tai se hiipui rahavaikeuksista ym. johtuneiden kahden omistajan ja päätoimittajan vaihdoksen takia), mutta ilmestyessään se oli merkittävä ja anteeksipyytelemätön naisten oikeuksien edistäjä ja oli varmaan henkireikä ja innostaja monille amerikkalaisille naisille.

"The Revolution" started for the express purpose of "meddling" with everything. It is our intention to turn the State, the Church and the Home inside out, and let the people see the utter rottenness of our political, religious and social life. (26-27)

Tähän kirjaan on koottu sitaatteja lehdestä sen ilmestymisajalta aiheen mukaan järjestettyinä. Äänioikeus oli tietysti yksi 1800-luvun naisasianaisten tavoitteista. Stanton ja Anthony vastustivat äänioikeuden myöntämistä mustille miehille, jos naiset eivät samalla saisi myös äänioikeutta, koska he pelkäsivät, että tässä tapauksessa naisten äänioikeuden saaminen viivästyisi paljon, ja huoli oli oikeutettu - naiset saivat Yhdysvalloissa äänioikeuden vasta vuonna 1920. (Mustat miehet saivat äänioikeuden vuonna 1870, mikä ei ihme kyllä automaattisesti tarkoittanut oikeutta äänestää, ainakaan 1900-luvulla. Silloin äänestämiseen vaadittiin äänestäjäksi rekisteröitymistä, mikä oli tehty mustille etelävaltioissa hyvin vaikeaksi vielä 1950-luvullakin, kuten Rosa Parksin elämäkerrasta voi lukea.). Muuten he puolustivat kuitenkin myös mustien oikeuksia: lehdessä julkaistiin myös afroamerikkalaisten naisten kirjoituksia, eräässä kirjoituksessa paennutta orjaa ja kansalaisoikeusaktivistia Frederick Douglassia sanottiin kuutta rasistista valkoista miestä älykkäämmäksi (173), ja lehdessä iloittiin tiedosta afroamerikkalaisen naisen, Sarah P. Remondin, opiskelemisesta lääkäriksi Italiassa (107, jotenkin aina hämmästyy sitä miten paljon myös menneisyydessä matkusteltiin).

To correspondents: Don't preach. Don't even exhort. Don't philosophize. Above all, don't sentimentalize. ... Give us facts and experience, in words, if you please, as hard as cannon-balls. (37)

Kirjan luvuissa käsitellään myös naisten työntekoa (Equal pay for equal work!), työläisnaisten oikeuksia, kaksinaismoralismia, prostituutiota, aborttia, miesten väkivaltaa naisia kohtaan kotona ja kaduilla, naisten vaatteita, muotia ja terveyttä (lääkäri Mary Edwards Walker käytti housuja ja joutui kerran pidätetyksi tämän takia), naisia sortavaa kielenkäyttöä ja sitä, että naisten oletettiin ottavan miehensä nimi naimisiinmenon jälkeen (mitä jotkut naisasianaiset, esimerkiksi Lucy Stone, eivät tehneet). Lehdessä kiellettiin miesten oikeus määritellä naiset ja heidän toimintansa ja määriteltiin ne itse, ja romutettiin täysin miesten väitteet siitä, että lapset jäisivät heitteille, jos naiset saisivat äänioikeuden.

Siinä vastattiin myös niille naisille, joiden mielestä heillä ja kaikilla muillakin naisilla jo oli kaikki oikeudet joita he tarvitsevat ja joiden mielestä äänestäminen olisi epänaisellista. (Nykyään kukaan nainen tuskin vastustaa äänioikeuttaan, vaikka 1800-luvulla myös naisissa oli äänioikeuden vastustajia.) Lehdessä kerrottiin naisten aktivismista ja tuettiin sitä, mikä oli tervetullutta, koska miesten lehdissä naisesitelmöitsijöitä ja muita näkyviä ja epäsovinnaisia naisia usein pilkattiin. Esimerkkeinä aktivismista naiset järjestivät joissakin paikoissa varjoäänestyksiä menemällä vaalipäivinä äänestämään, menivät neulomaan paikkakunnalle perustettuihin baareihin tai peliluoliin, mikä karkotti miesasiakkaat, antoivat ryhmänä vaimoaan hakkaavalle miehelle kunnon löylytyksen, perustivat (ei feministisen) naisten kerhon, Sorosiksen, johon miehet eivät päässeet, tai järjestivät "vaateuudistuspiknikkejä" (dress reform picnics, 154), joihin tuhannet ihmiset osallistuivat.

Tieto 1870-luvun feministisistä teatteriryhmistä, joissa ironisoitiin naisten oikeuksia vastustavia naisia, ei varmaan ehtinyt The Revolutioniin, mutta niistä kerrotaan kirjan alaviitteessä. The actors wore suits, hats and white gloves, or housedresses and aprons, or cheerleading outfits while chanting such slogans as Roses Not Raises; Father Knows Best; Brooms, Not Basketballs; Gold Rings, Not Gold Medals; I'd Rather Be Ironing; Pump Iron: Do His Shirts. (219)

Vallankumouksellisissa oli naisten lisäksi myös muutama mies. Protestanttinen pappi ja orjuuden vastustaja Parker Pillsbury toimi lehden alkuaikoina Stantonin kanssa päätoimittajana. Kirjassa on monia hänen naisten oikeuksia kaunopuheisesti puolustavia kirjoituksiaan. Häntä nimitettiin muissa lehdissä "Miss Pillsburyksi" tai "Mrs. Pillsburyksi".

Se, mitä ei odottaisi 1800-luvun naisasialiikkeeltä, on se, että tekstit ovat monesti hauskoja, ironisia ja satiirisia. Niiden argumentointi on loogista ja vakuuttavaa. Toisaalta kirja saa hyvälle tuulelle ja virkistää, koska sitä lukiessa huomaa, että myös menneisyydessä on ollut fiksuja, tarmokkaita ja rohkeita naisia, ei pelkästään passiivisia uhreja, ja lukijana nauttii siitä sisusta ja älystä, jolla lehden kirjoittajat käsittelevät naiskysymyksiä antamatta tuumaakaan periksi. Toisaalta ihmettelee turhautuneena sitä, että monet kirjan käsittelemistä asioista ovat edelleen ongelmia, 150 vuotta myöhemmin. On harmi, että kirjan tylsä (vaikka lehteä kunnioittava) kansi tai sen hankalasti ymmärrettävä nimi eivät juuri houkuttele tarttumaan kirjaan.

Yhdysvalloissa julkaistiin 1800-luvulla muitakin naisten oikeuksia käsitteleviä lehtiä, mutta The Revolution oli niistä radikaalein. Aiemmin julkaistuista lehdistä kerrotaan samassa Routledgen Women's Source Library -sarjan kirjassa The Radical Women's Press of the 1850s (toimittajat Ann Russo ja Cheris Kramarae), jota en ole lukenut.

Kuvat kirjasta.

Muutama lisäys 29.7.20, pieni muutos 31.7.20.

Lana F. Rakow and Cheris Kramarae (eds.): The Revolution in Words. Righting Women 1868-1871, 1990. Routledge, Women's Source Library. 258 tekstisivua. Lisäksi elämäkertaliite Women of The Revolution, 24 sivua, ja hakemisto.

Ritva Hapuli ja Johanna Matero (toim.): Murha pukee naista. Naisdekkareita ja dekkarinaisia, 1997

Varoitus! Lähes koko kirja sisältää juonipaljastuksia (postauksessa niitä ei ole).

Edellisen kirjan jatkoksi oli hauska tarkastella samaa teemaa tietopuolelta. Murha pukee naista -kirja pohtii suomalaisia ja anglosaksisia naisdekkareita feministisen kirjallisuustieteen ja kulttuurintutkimuksen näkökulmista, ja ääneen on päässyt myös pari naisdekkaristia (Arhippa ja Lehtolainen). Tälle kirjalle oli Suomessa tarvetta vuonna 1997, koska vuonna 1980 ilmestyneessä, vielä 1990-luvun lopulla ainoassa suomalaisen rikoskirjallisuuden historiassa Hornanlinnan perilliset naisdekkaristit mainittiin vain ohimennen, vaikka heitä oli silloin jo monta; naisdekkarit olivatkin marginaalin marginaalissa. Dekkarit ovat kuitenkin tärkeä tutkimuskohde: koska dekkareita luetaan paljon, ei voi olla merkityksetöntä, millaisia käsityksiä ne teemojensa kautta ylläpitävät ja mikä suhde näillä käsityksillä on kulttuurissa vallitseviin ideoihin (s. 149). Ajatus on kiinnostava: samoin kuin lastenkirjallisuudella, jota ei myöskään arvosteta kovin paljon kirjallisuutena eikä sen tutkimusta pidetä ehkä yhtä tärkeänä kuin aikuisten taideproosan tai runouden tutkimusta, vaikka lastenkirjoja saatetaan lukea paljon ja niillä voi olla lukijoilleen hyvin paljon merkitystä, dekkarikirjallisuudella saattaa olla paljon enemmän läpäisykykyä ja näin kulttuurista vaikuttavuutta kuin aikuisten taideproosalla. Lisäksi dekkarikirjallisuus kuvaa aikansa yhteiskuntaa usein yksityiskohtaisemmin kuin taideproosa, koska johtolankojen selvittely on tiiviissä yhteydessä ihmisten jokapäiväiseen elämään (s. 103).

Kolmas, paljon luettu vaikka näistä ehkä kaikkein eniten aliarvioitu kirjallisuuden laji on romanttinen viihde: Lurun luvuissa (2011) mainittujen tilastojen mukaan joka neljäs amerikkalainen lukee romanttista viihdettä, ja Harlequin-kirjoja myytiin vuonna 2007 Suomessa yli puoli miljoonaa kappaletta. Lurun chick lit -postauksen keskustelussa pohdittiin, miksi nimenomaan naisten ns. hömppää halveksitaan, vaikka miesten ns. hömppä (esim. Remes) on ihan hyväksyttyä ja arvostettuakin, ja myös miksi chick lit -kirjallisuutta tutkitaan niin vähän. Ehkä asiat ovat nyt muuttuneet?

Murha pukee naista -kirjassa on hyvin feministinen ote, mikä tuntui ajoittain vähän liialliselta. Toisaalta oli mukava huomata, että maailma on kehittynyt parissakymmenessä vuodessa, ja sellaiset asiat, joiden puolesta piti taittaa peistä 1990-luvulla, eivät ehkä ole enää yhtä ongelmallisia. Ja oli vaihteeksi mielenkiintoista lukea kirjaa, joka on kirjoitettu pelkästään naisten näkökulmasta. Kiinnostavuus ei jäänyt pelkästään siihen, vaan monet kirjan artikkeleista olivat kiehtovia ja luin kirjaa mielelläni.

Johanna Materon ja Ritva Hapulin johdantoluku on vähän tuskastuttava, koska siinä on aika tiheästi feminististä kirjallisuustieteellistä jargonia (binaarinen rakennelma, naiseuden purkaminen, laajentaminen ja uudelleenmäärittely, patriarkaalisen ideologian vastustaminen, emansipatoriset päämäärät, feministinen strategia...), ja koska se tuntuu pitävän kaikkia naisten kirjoittamia dekkareita rohkeana ja kumouksellisena vastarintana patriarkaalista valtaa vastaan. Se tarjoaa kuitenkin yleiskatsauksen naisdekkareiden feministiseen tarkasteluun meillä ja anglosaksisessa maailmassa sekä kirjan sisältöön.

Leena Lehtolaisen historiikki Luhtaorvokki vai päivänkakkara? on sitä vastoin sujuvaa luettavaa, ja siitä saa hyviä kirjavinkkejä: Lehtolainen kertoo koko suomalaisten naisdekkaristien historian 1940-luvun pioneereista 1990-luvulle jättäen itsensä vaatimattomasti mainitsematta. 1940-luvulla suomenruotsalaisia naisdekkarikirjailijoita oli melko paljon, muttei jostain syystä enää myöhemmin. Lehtolainen luonnehtii kirjoituksessa kaikkia teoksia ytimekkäästi ja kiinnostavasti ja paljastaa usein myös murhaajan, joten tätä kannattaa lukea varovasti, jos haluaa itse lukea mainittuja kirjoja.

Pirkko Arhippa kertoo hauskassa Aamu-unisen unelma-ammatissa ryhtymisestään rikoskirjailijaksi sekä kirjojensa synnystä. Artikkelissa on monia kiinnostavia huomioita mm. siitä, mitä naisdekkaristilta odotettiin. Kun 1960-lukulainen oli suuntautunut ulospäin, 1980-lukulainen käpertyi itseensä, keskittyi ruumiinsa vaalimiseen, bodasi, hölkkäsi, kävi kuntosalilla, laski suupalojaan, viis välitti muiden ongelmista ja ahdistuksesta. ...

Vuosien mittaan olen jonkun verran saanut palautetta myös siitä, ettei tekstini ole aina korreloinut kirjoittajan ulkonäön kanssa. Ronskeiksi katsotut aiheet olisivat muka edellyttäneet kirjoittajalta ronskimpaa habitusta tai isompaa nenää. ... Kun nainen alkaa kelvata ulkoministeriksi tai talousmarkkinoiden tai turvallisuuspolitiikan asiantuntijaksi, hänet koettaneen uskottavaksi, vaikka hän, olematta kookas ja komea, kirjoittaa muustakin kuin kodinsisustamisesta tai onnellisuusongelmista. 

Kirjoitus herätti kiinnostuksen Arhipan teoksiin. Lopun teosluettelosta selvisi, että hän on kirjoittanut yhdessä Jussi Syynimaan kanssa myös pari nuorisojännäriä, joita tässä ei mainita ollenkaan.

Myös Leena Lehtolainen kertoo Miten minusta tuli murhaaja -kirjoituksessa kiinnostavasti kirjailijaksi ryhtymisestään sekä Maria Kallion synnystä. Kirjoitus on myös rakkaudentunnustus kirjoille ja kuvaus kirjallisuuden merkityksestä lukijalle. Kirjoittaessani varastan todellisuutta ja ryöstöviljelen sekä omaani että toisten elämää. Kirjailijahan on ihmissyöjä, varsinainen bulimikko, joka ei jätä rauhaan edes ammoin haudattuja luita. … Kirjat ja niiden henkilöt ovat rakkaita ystäviäni, jotka tuovat paljon huvia, tukea ja lohdutusta. Ne tekevät osaltaan elämää elämisen arvoiseksi.

Henna Tenkanen tarkastelee Uusi uljas naisetsivä -artikkelissa mielenkiintoisesti ja monipuolisesti Maria Kallion luonnetta ja suhdetta muihin ihmisiin Leena Lehtolaisen dekkareissa Ensimmäinen murhani ja Luminainen. Edellinen on ensimmäinen Maria Kallio -kirja, toinen neljäs, joten Marian hahmo on kehittynyt ja muuntunut jonkin verran niiden välillä.

Hyvässä Naisvoimaa ja kumouksellisia strategioita -artikkelissa Ulla-Maija Juutila pohtii Pirkko Arhipan 1980-luvun ympäristö- ja tieteisdekkareita Hietaneilikka sekä Konna ja rupikonna, jotka vaikuttivat aika poikkeuksellisilta, jopa oudoilta, ja joissa yhdistetään parodiaa vakaviin asioihin, kuten ympäristöongelmiin. Juutila rinnastaa artikkelissa kiinnostavasti dekkarikirjallisuuden ja karnevalismin.

”Sinustahan on tulossa kauhea feministi!” -artikkelissa Tuulevi Ovaska käsittelee Amanda Crossin Kate Fansler -dekkaria Ainokaisen kuolema (”ainokainen” tarkoittaa tässä Harvardin yliopiston ainoata naisprofessoria eikä rakastettua, joka minulle tulee sanasta mieleen). Kirjan alkuteos Death in a Tenured Position on vuodelta 1981. Tässäkin on hyvää analyysiä, mutta minua ärsytti siinä ”kenen joukoissa seisot” -tyyppisen mustavalkoisen feministisen ajattelun kuvaus (joka lähtee suoraan Crossin kirjan asetelmasta): jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan, naisen kanssa elävä nainen on radikaalifeministien mielestä parempi feministi kuin miehen kanssa elävä nainen, miesten kanssa työskentelevät ja elävät naiset ovat pettureita... Fanaattisuus on rasittavaa ja väärin, olipa ideologia mikä tahansa. Tätä ajattelutapaa voi kuitenkin tavallaan ymmärtää 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun tilannetta vasten: jos patriarkaatti ja sen instituutiot kerran ovat läpikotaisin mätiä ja kaikki miehet edustavat patriarkaattia, ainoa oikea keino on pysyä erossa miehistä ja kaikista miesten kehittämistä järjestelmistä. Mielestäni siinä katoaa kuitenkin feminismin olennainen pointti, jonka mukaan minkään ryhmän jäsentä ei saa tuomita eikä tehdä oletuksia hänen luonteestaan, kyvyistään ja asenteistaan vain sillä perusteella, että hän kuuluu tähän ryhmään, ja kaikkia ihmisiä pitää kohdella samalla tavalla. Toisaalta, jos lähtökohta on epätasa-arvoinen, samalla tavalla kohteleminen johtaa usein epätasa-arvoisuuden jatkumiseen, eli tämä ei ole ihan näin yksinkertaista. Ehkä pitäisi sanoa, että kaikkia ihmisiä pitää kohdella yksilöinä, ei stereotyyppeinä eikä yksisilmäisesti ryhmänsä edustajina.

Ainokaisen kuolemassa ”miessydäminen” nainen, nainen joka työskenteli miesten instituutiossa (Oxfordissa) miesten ehdoilla tuntematta solidaarisuutta naisia kohtaan, kuoli juuri miessydämisyytensä takia. Kirja vertautui mielessäni Murhaavat naiset -novellikokoelman Kate Fansler -novelliin Olipa kerran, jossa asetelma on paljon lempeämpi. Siinä kirjallisuuden professori(?) Henrietta Grant kuulostaa asenteiltaan hyvin samanlaiselta kuin Ainokaisen kuoleman ”väärintekijä” Janet Mandelbaum: ”Sinun on ymmärrettävä, kuinka konservatiivinen minä silloin olin. Jos tunsin jonkinlaista kriittisyyttä akateemista maailmaa kohtaan, johon olin tieni taistellut, en ikinä antanut sen tunkeutua tajuntaan, puhumattakaan, että olisin ilmaissut sen. Halusin vain tulla hyväksytyksi, opettaa ja kirjoittaa.” Novellissa hahmoa ei kuitenkaan rangaista kuolemalla (eivätkä hänen vaatimuksensa kuulosta kohtuuttomilta, vaikka ne ovatkin individualistisia ja vaativat varmastikin silmien sulkemista ongelmilta, ja vaikka naisen elämäntilanne tekikin hänet hyvin yksinäiseksi työssään ja aiheutti ”jatkuvaa jännitystä ja virheen pelkoa”), vaan hän selviää hengissä, on onnellisessa avioliitossa miehen kanssa ja hänellä on hyvä ura ja lapsia.

Ritva Hapuli ja Johanna Matero pohtivat artikkelissa Läheisyyttä, turvaa ja kipua naisten välisiä ystävyyssuhteita naisdekkareissa ja jakavat ne ”kolmijakoiseen tulkinta- ja teoriakehykseen”: lesbouteen, äiti-tytär-suhteisiin sekä niiden tapaisiin hoivaaviin ystävyyssuhteisiin eri-ikäisten naisten välillä, sekä heteroseksuaalisten naisten välisiin ystävyyssuhteisiin (vaikka he viitteessä sanovatkin, että monenlaisia muitakin ystävyyssuhteita voisi tarkastella). Tästä artikkelista en saanut itselleni kovinkaan paljon, ehkä siksi, etten ymmärtänyt sen peruslähtökohtia. Liitän lesbouden seksuaalisuuteen, ja jos se on naisten välistä ystävyyttä, se ei mielestäni ole lesboutta vaan jotain muuta. En ymmärrä, miksi lesbo- ja heteronaisten välisen ystävyyden pitäisi erota toisistaan, ja miksi eri sukupolvia edustavien naisten ystävyyssuhteiden pitäisi (välttämättä) olla hoivaavia, äiti-tytär-tyyppisiä. Näihin oletuksiin on varmasti syynsä, mutta ne eivät selvinneet minulle artikkelista.

Oikku ja tuuliviiri eli konnankoukkuja kahdelle -artikkelissa Päivi Lappalainen miettii Harriet Vanen, lordi Peter Wimseyn ja miespalvelija Bunterin hahmoja Dorothy L. Sayersin rikosromaaneissa ja pohtii seksuaalisuuden rajojen kokeilua niissä. Onko Harriet Vane feministinen hahmo? Onko hän androgyyninen? Onko hän vapaa ja itsenäinen nainen vielä suostuttuaan Wimseyn kosintaan? Ihan mielenkiintoista Sayersin hahmojen pyörittelyä.

En ihan tajunnut Tiina Kairistolan artikkelia Siipeilevä spioneeri lukee naisdekkarin maanantaita, tai lähinnä sen alkuosaa, mutta se oli silti hauska. ”Siipeilijä” ja ”spioneeri” tarkoittavat tietynlaista lukija- ja tutkijalähtökohtaa (Kairistolan mukaan nämä sopivat naisille paremmin kuin lähinnä miehet mieleen tuovat flanööri, kulkuri, turisti ja peluri), eivätkä ne ole ollenkaan niin negatiivisia kuin miltä kuulostavat. Artikkelin loppuosassa Kairisto selvittää, mitä Sara Paretskyn yksityisetsivä V.I. Warshawski tekee maanantaisin kirjassa Tunnel Vision ja analysoi näin Warshawskin persoonaa, teoksen maailmankuvaa ja kirjan yhteiskunnan valtarakennetta. Spioneeria siivoaminen ilahduttaa, sillä häntä on ihmetyttänyt kuka täyttää miesetsivien jääkaapit, pesee heidän vaatteensa ja siivoaa heidän asuntonsa. … Jos siis Philip Marlowe joutui menemään pimeille kujille, V.I. Warshawskin on sen lisäksi selvittävä vielä tiskivuoresta, tyhjästä jääkaapista ja pesemättömistä pyykeistä.

Seuraava Silja Laineen artikkeli jatkaa V.I. Warshawskin parissa, mutta Laine tarkastelee nimenomaan Warshawskin kaupunkia, Chicagoa, ja yksityistä ja julkista siinä. Kiinnostava artikkeli kaupungilla liikkumisesta ja sen riskeistä naisten näkökulmasta, valtarakenteista, vallankäytöstä, kodista ja (puoli)julkisista instituutioista (ammattiyhdistysliike, kirkko, suurteollisuus, puoluepolitiikka, lehdistö ja terveydenhuolto) ja siitä, miten naiset pääsevät näihin sisään vai pääsevätkö ollenkaan. Vaikka koti tavallaan mielletään naisten alueeksi, osoittautuu Paretskyn dekkareissa, että juuri naisille se ei olekaan yksityinen [koska siellä jää piiloon esimerkiksi pahoinpitely ja insesti, ja vaimo ja lapset saattavat kotona olla kokonaan miehen armoilla]. Naiset ovat siis marginaalisessa suhteessa sekä julkisuuteen että yksityisyyteen: kodin yksityisyys alistaa eikä julkisuus ole heille avoinna.

Kerjäätkö turpaasi? -artikkelissa Paula Arvas pohtii dekkarien naispuolisten päähenkilöiden suhdetta aggressioon ja väkivaltaan. Voiko nainen olla aggressiivinen ja väkivaltainen? Arvas jaottelee tarkastelemiensa dekkareiden, joissa naiset käyttäytyvät väkivaltaisesti, päähenkilöt kolmeen ryhmään: kovaksikeitettyjen dekkareiden naistietoisiin toiminnan naisiin, jotka haluavat parantaa naisten asemaa (Sara Paretskyn V.I. Warshawski, Sue Graftonin Kinsey Millhone ja Leena Lehtolaisen Maria Kallio), koston enkeleihin (tuomitsematta jäävät sarjamurhaajanaiset: Helen Zahavin Dirty Weekendin Bella, joka saa tarpeekseen miesten käytöksestä ja alkaa murhata näitä ja Anja Angelin Kuoleman kätilön Tea, joka murhaa itseään loukanneita ihmisiä, sekä miehiä että naisia), ja kolmannessa ryhmässä on ”elämässään sukupuoliroolit ylittäviä naisia, jotka valitsevat yksinäisyyden, hylkäävät kumppanuuden ja normaalin työelämän sekä naistietoisuuden” eivätkä pyri vaikuttamaan yhteiskuntaan (Peter Høegin Lumen tajun Smilla Jaspersen ja Liza Codyn Eva Wylie). Kiinnostava artikkeli aiheesta, josta ei yleensä paljon puhuta (aggressiivisuus ja väkivalta eivät ole helppoja asioita kenellekään, ei kirjailijoille eikä lukijoille). Minua häiritsi kuitenkin jonkin verran se, että Arvas ei juurikaan tuntunut erottavan aggression käyttöä ('hyökkäävä käytös, sanallinen tai sanaton, joka ei kuitenkaan yllä toisen ihmisen fyysiseen vahingoittamiseen') väkivallasta (fyysinen vahingoittaminen), vaikka mielestäni näiden välillä on iso ero. On tärkeää kuvata naisia, jotka käyttäytyvät aggressiivisesti ja väkivaltaisestikin, koska samalla nämä naiset kuvataan väkivallasta selviytyvinä, ihmisinä, jotka saavat ja osaavat puolustaa itseään ja jotka voivat vaatia oikeutta itselleen ja muille ihmisille.

Myös kiinnostavassa Kissanaisten muodonmuutokset -artikkelissa Minna Toikka kertoo kissojen ja dekkarikirjallisuuden välisistä yhteyksistä, joita onkin enemmän kuin luulisi. Lähemmin hän tarkastelee Batmanin paluu -elokuvaa ja sen henkilöhahmoa Kissanaista / Selina Kylea, sekä Margaret Maronin novellia ”The Beast Within”. Molemmissa sorrettu nainen joko saa kissamaisia ominaisuuksia tai muuttuu kokonaan kissaksi, mikä auttaa häntä vapautumaan ja löytämään itsestään puolia, joita ei ole aiemmin huomannut ja/tai ei ole uskaltanut päästää esille. Tältä pohjalta Toikka pohtii naisen koston ja sukupuolten välisen vallankäytön teemoja. Kissanaiseen on liitetty yksinäisyyden, voimakkuuden, itsenäisyyden ja itseriittoisuuden piirteitä. Hän ei alistuneesti odota, että jotain tapahtuisi hänelle, vaan toimii itse ensin. … Suru on runnellut sekä Kissanaista että Lepakkomiestä, ja muodonmuutos on ollut tapa selviytyä hengissä heitä kohdanneista vääryyksistä. Henkisen haavoittuneisuuden ja yksinäisyyden kohtaaminen on helpompaa naamioituneena, mutta lopulta se kuluttaakin pois oman identiteetin. Kissaksi muuntumisen psykologisia ulottuvuuksia on vähän vaikea ottaa vakavasti, mutta kyse on ehkä siitä, minkälaisia voimavaroja voimme löytää sisältämme vaikeuksissa ja minkälaisia rooleja tai naamioita omaksumme.

Kokoelman viimeisessä artikkelissa Kirjattu ruumis Reetta Saine tarkastelee ruumiillisuuden kuvausta Patricia D. Cornwellin dekkarissa Ruumistarha. Koska Cornwellin dekkarien sankari Kay Scarpetta on ammatiltaan patologi, ruumis ja sen antamat viestit eletystä elämästä ja kuolemasta ovat niissä erityisen tärkeässä asemassa (monissa muissa dekkareissa, esimerkiksi Agatha Christien kertomuksissa, murhatun ruumishan on lähinnä vain siisti lähtökohta tapahtumille). Cornwellin dekkareissa (joita en ole itse lukenut) murhaaja on muuten ilmeisesti usein sarjamurhaaja, jonka motiivi on silkka pahuus tai hulluus, joten näiden dekkareiden maailma on ennustamattomampi ja pahaenteisempi kuin perinteisissä dekkareissa. Saine ei tarkastele artikkelissa pelkästään murhatun ihmisen ruumiin viestejä, vaan myös elävää ruumista, esimerkiksi Scarpettan elämää omassa keski-ikäisessä ruumiissaan. Olihan tämä ihan luettava ja ruumis ja sen ominaisuudet vaikuttavat tietysti elämäämme, ajatuksiimme ja tunteisiimme paljon (ruumis on olemisen, nautinnon, tulkinnan ja elämisen edellytys), mutta fenomenologia ja ranskalaiset feministiset kulttuuriteoreetikot eivät ole minun juttuni, joten tämä jäi minulle melko etäiseksi. 1990-luvulla sukupuoli-identiteetin muodostuminen onkin alettu käsittää ruumiin pinnalla tapahtuvana sukupuolittamisen lähtökohtana – ei biologisen ruumiin antamana tuloksena. Näin ruumista voidaan ”esittää” mm. äänellä, eleillä, pukeutumisella ja tuoksuilla.

Eli kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja monipuolinen kirja aiheesta, jota ei varmaan nykyäänkään kovin paljon käsitellä Suomessa.

Helmet-haaste nro 17. Tutkijan kirjoittama kirja (tässä tapauksessa tutkijoiden).

Ritva Hapuli ja Johanna Matero (toim.): Murha pukee naista. Naisdekkareita ja dekkarinaisia, 1997. KSL Kirjat. 349 sivua.