Allan Paulin ja Veikko Korkolainen: Kameramme luonnon kätköillä, 1957

Tämä on yllättävän kiva kirja, jossa yhdistyvät taitavasti kirjoitetut, kaunokirjallisen ja joskus runollisenkin tuntuiset kertomukset valokuvausretkistä niiden aikana otettuihin kuviin. Kirjassa on 263 mustavalkoista kuvaa - suurin osa linnuista - mikä on näin vanhaksi kirjaksi todella paljon. Tekstien ja kuvien yhdistelmä tekee molemmista paljon kiinnostavammat kuin mitä ne olisivat yksinään, koska ne korostavat ja vahvistavat toisiaan. Vaikka kuvat nykykirjoissa ja netissä ovat tietysti loistokkaampia, tämä ei haittaa, koska kirjan tekstin avulla pääsee sisään kuviin, kuulee lintujen äänet, tuntee aamun kylmyyden ja auringon paisteen. Kun lukee tekstin, kuvia katsoessaan ymmärtää miten paljon niiden ottaminen on vaatinut työtä, asiantuntemusta ja kärsivällisyyttä. Kirja ei siis ole vain luontokirja vaan myös luonnonvalokuvauskirja.

Kirja on myös asenteiltaan hieno: kirjoittajat rakastavat luontoa ja haluavat suojella sitä ja suhtautuvat eläimiin ymmärtäväisesti - myös rannalla olevaan kyyhyn, vaikka he ikävä kyllä tappoivatkin sen lopulta (ja miettivät oliko se todella tarpeen). He viettävät rauhanomaista rinnakkaiseloa kesähuvilallaan viihtyvän, ihmisten leipiä syömässä käyvän myyrän kanssa. He suhtautuvat kunnioittavasti kuvauskohteisiinsa ja niiden tarpeeseen elää omaa elämäänsä, eivätkä halua häiritä eläimiä turhaan: Kokemuksensa turvin luonnonkuvaaja pystyy liikkumaan ja toimimaan tavallisesti häiriötä tuottamatta, kuvattavien aavistamatta hänen läsnäoloaan, ja kiintymys, jota hän luontoa kohtaan tuntee, estää häntä nauttimasta kuvasta, jonka katseleminen tuottaa hänelle omantunnontuskia. Pelästynyt kuvattava ei koskaan käyttäydy kuvaajan toivomusten ja odotusten mukaan, ja siksi kokeneempi luonnonkuvaaja mieluummin näkeekin ylimääräistä vaivaa ollakseen vaikuttamatta tapahtumiin. (14)

Kirjassa on kaksi tekijää, mutta sen kaikkien tekstien kirjoittaja ja kuvien ottaja on erittelemätön "me". [Tuon pienen me-sanan] merkitys on kasvanut lukemattomilla retkillä, sen sisältämä toveruus on lujittunut yön hiljaisina hetkinä nuotioilla, ja eniten olemme iloinneet siitä vastoinkäymisten sattuessa ja yhteisvoimin ponnistellessamme. ... Tämän vuoksi menettää myös merkityksensä se, kumpi kameran missäkin tilanteessa on laukaissut, koska toinen on saattanut tehdä suurimman työn laukaisua edeltäneissä valmisteluissa. Eikä ole väliä silläkään, kumman havaitsema on jokin tunnelma tai ajatus, sillä ilman noita me-sanan sisältämiä tosiasioita ne olisivat ehkä jääneet tyystin havaitsematta. (12)

Kirjassa näkyy luonnon salaperäisyys, taika, mahtavuus, ylväys ja hellyttävyys, mutta myös haavoittuvuus. Teos puolustaa eläinten oikeutta elämäänsä ihmisistä riippumatta. Suo oli mielissämme muuttunut hämyisäksi näyttämöksi, luonnon temppeliksi, jota salaperäisen mustat mänty- ja kuusisiluetit piirittivät. Ne ikään kuin vartioivat tuota temppeliä sivullisilta, jotka olisivat voineet häiritä luonnon alkuperäisen kaunista esitystä. Miten luonto pystyykään yhdistämään tarkoituksenmukaisuuteen jotakin niin lumoavaa, niin hienovaraista ja niin aitoa. Harmaa suo, harmaa pilvikatto, tummat metsäkulissit ja lumilattia hävisivät taemmaksi, vain tanssiva kurki pysyi kaikkea hallitsevana hahmona. (125)

Muutamasta kirjan kuvasta näkyi, miten tärkeä ravinnonlähde monille linnuille ovat hyönteiset ja muut pikkuötökät. Kuvien avulla ymmärsi havainnollisesti, että jos hyönteiset tapetaan hyönteismyrkyillä, myös hyönteisistä riippuvaiset linnut katoavat. "Tiaisilla on paljon poikasia, sillä niitä tuhoutuu usein talven pakkasilla", isä jutteli. "Saatpa nähdä, miten ahkerasti ne kantavat niille ruokaa. Ne joutuvat häärimään aamusta iltaan ja hävittävät samalla suuret määrät metsiemme tuhohyönteisiä." (241) (Kuvatekstit ovat kirjasta.)

Ruokalista oli arkinen - se sisälsi vain matoja.

 

Töyhtötiaisen pirteä olemus ja rattoisa ääntely tuovat iloista elämää synkimpiinkin metsiimme.

 

Miten ihmeessä västäräkki kykeni pyydystämään aina vain uusia hyönteisiä ilman että entiset putosivat?

 

Jo 1950-luvun Suomessa nähtiin ihmisen vaikutukset luontoon. Esimerkiksi metsojen, koskemattomien ikimetsien lintujen, elinalue oli pienentynyt ja ne olivat harvinaistuneet (60). Mutta meidän tulisi ehkä myös muistaa, ettei kukaan yksinvaltias ole saanut seuraavien sukupolvien hyväksymistä, ellei hänellä valtansa ohella ole ollut vastuuntuntoista todellisuudentajua. Kaikki ne hallitsijat, jotka itsekkäistä syistä tai välinpitämättömyydestä ovat tuhlanneet vaikeasti synnytettävää mutta niin helposti tuhoutuvaa elämää, ovat joutuneet ankarien arvostelujen kohteeksi.
          Me tuomitsemme aikaisempia sukupolvia, jotka edesvastuuttomasti ovat hävittäneet sukupuuttoon eläinlajeja, mutta me voisimme hyvällä syyllä ulottaa huomiomme itseemmekin, sillä moni laji on parhaillaan tuhoutumassa meidän takiamme. Nuo lajit tuntuvat meistä ehkä vähäpätöisiltä tällä hetkellä, mutta tulevaisuudessa ne voivat saada yhä suuremman merkityksen. Olemme laatineet luonnonsuojelulait, valikoineet siihen jossakin määrin vanhentuneen mittapuun mukaan säilytettävät lajit ja "petoeläimet" ja uskomme kaiken olevan hyvin. Mutta katkera totuus on, että moni rauhoitettu olento ei suinkaan elä suojeluksessamme, vaan meistä huolimatta! Ehkä meidän on myös vaikea huomata ironiaa, joka sisältyy siihen seikkaan, että jokin laji tulee äkkiä arvokkaaksi vain siitä syystä että se on häviämäisillään - aivan kuin huono omatuntomme heräisi aina hieman liian myöhään! (194)

Luonto rauhoitti ja antoi perspektiiviä ennen ja nyt. Kun me saavumme metsäpolkumme päähän, saamme jättää kulkuneuvomme maantien varteen ja ripustaa harteillemme kaiken sen, minkä retkellä tarvitsemme. Sinne jäävät mukavuudet, jotka kehitys on luonut ja joihin nykyajan ihminen on piintynyt – sinne jää oikeastaan koko se maailma, jossa me elämme ja työskentelemme ja joka kaikin tavoin koettaa turvata olemassaolomme. Mutta sinne jää myös maailma, jossa kellon hento sekuntiosoitin jyrähtelee raskain moukariniskuin ja jossa kassakoneiden kilahdukset muuttavat omistajiensa ilmeitä – tuo maailma, joka tulvii suuria otsikoita ja sensaatioita, jossa kiire on yksi käytetyimmistä sanoista ja tutuimmista ilmiöistä ja jossa iloja ja riemuja tarjotaan surujen ja huolien hintalappuja piilotellen. (13)

Allan Paulin ja Veikko Korkolainen: Kameramme luonnon kätköillä, 1957. WSOY. 263 kuvaa. 290 sivua [joista tekstiä on ehkä 40-50 sivua, koska useimmat kuvat ovat koko sivun kokoisia].

Zwischen Neckar und Rhein anno dazumal. Nach Aquarellen von Louis Mayer, 1955

Löysin antikvariaatista ihastuttavan pienen kirjan, jossa on maalauksia Neckar-joen laakson ympäristöstä Saksasta 1800-luvun alusta. (Kirjan nimi tarkoittaa ymmärtääkseni jotain sellaista kuin "Neckar- ja Rein-jokien välissä vuonna silloin kerran".) Maalausten tekijä on Louis Mayer (1791-1844), joka luopui 33-vuotiaana liikemiehen urastaan ja omistautui sen jälkeen kokopäiväisesti taiteelle. Hänen veljensä oli runoilija Karl Mayer. Maalaukset ovat upeita: niissä on jylhyyttä ja leppeyttä, vuoroin dramaattisuutta, vuoroin rauhaa, niiden värienkäyttö on hienoa ja niihin on pieneen tilaan saatu mahtumaan paljon. Todellakin pieneen tilaan: maalaukset ovat kirjassa alkuperäiskoossa eli Mayer maalasi yksityiskohtaiset maisemansa 15 cm x 9,5 cm:n kokoisina. Kaikissa on ihmisiä, mutta vain pienenä osana maisemaa.

Maalaukset henkivät sellaista idylliä, että tekisi mieli astua niihin sisään. Elämä parisataa vuotta sitten ei ollut pelkästään köyhää, ankeaa ja epäoikeudenmukaista, kuten nykyään saattaa ajatella, vaan ainakin osa ihmisistä saattoi elää aivan hyvää elämää. Lumoava luonto vaikutti varmasti myös ihmisten hyvinvointiin. Maalaukset eivät ole tietenkään valokuvia, mutta kuvaavat varmasti aika tarkkaan aitoja maisemia, koska ne on tehty alunperin matkakirjaan "Wanderungen durch Schwaben". Ei ole ihme, että romantiikka oli Saksassa aikanaan vahva suuntaus, koska kuvien vuoristoiset seudut linnoineen ovat kuin suoraan satukirjasta. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia nämä maisemat ovat nykyään. Peittävätkö joitakin niistä neli- tai kahdeksankaistaiset moottoritiet? Vaikka olemmekin saaneet nykyajan myötä paljon, olemme myös menettäneet monia tärkeitä asioita.

Laitan tähän kaikki kirjan 16 maalausta, koska ne ovat niin kauniita ja taidokkaita ja koska Louis Mayerista ja hänen teoksistaan ei löytynyt netistä paljonkaan tietoja.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Zwischen Neckar und Rhein anno dazumal. Nach Originalen von Louis Mayer. Eingeleitet von Max Schefold, 1955. Engelhornverlag Adolf Spemann. Noin 36 sivua.

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa (Lessons in Chemistry, 2022)

Minulla on tämän kirjan kanssa sellainen ongelma, joka minulla hyvin harvoin on: mitä kirjoittaisin kirjasta, jota niin monet bloggarit ovat jo ylistäneet? Ainakin sen, että kehut ovat ansaittuja, ja kirja on täysin lukemisen arvoinen.

Nuori Elizabeth Zott on lahjakas, älykäs ja taitava kemisti, joka haluaa tutkia abiogeneesiä eli elämän alkuperää, yhtä tieteen suurista arvoituksista. Hänen etenemistään uralla kuitenkin vaikeuttavat ja sen tekevät mahdottomaksi 1950-1960-luvun vaihteen yhdysvaltalaisen yhteiskunnan läpikotaisin seksistiset asenteet sekä useimpien hänen tapaamiensa miesten halveksuva ja alentuva suhtautuminen naisiin. Hän on myös saanut rakastamansa miehen, kemisti Calvinin kanssa aviottoman lapsen (hän ei ole halunnut naimisiin eikä alun perin myöskään äidiksi), mikä ei lisää yhteiskunnan arvostusta.

Hän siis päätyy iltapäivätelevisioon vetämään kotiäideille suunnattua kokkiohjelmaa. Hän tekee sen kuitenkin täysin omalla tavallaan, hymyttömänä, suorapuheisena ja kiertelemättömänä, kokaten konstailematonta ja maanläheistä ruokaa, puhuen ruoanvalmistuksen kemiasta ja ennen kaikkea suhtautuen naiskatsojiinsa kuin älykkäisiin ihmisiin. Ohjelmasta tulee hyvin suosittu.

Kirja ei ole yhtään niin viihteellinen ja kevyt kuin kannesta voisi päätellä. Sen sisältö on painavaa vaan ei raskasta ja kirja on tunteidensa kirjosta - siinä on myös paljon surua - ja Elizabethin elämän epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta usein myös hauska. Pidin kirjassa monesta asiasta, varsinkin siitä, että Elizabeth kieltäytyi toimimasta seksistisen yhteiskunnan sääntöjen mukaan, pienentämästä itseään ja yrittämästä muuttua muiden odotusten mukaiseksi. Elizabethin hahmo on mainio. Pidin myös Elizabethin ja hänen tyttärensä Madeleinen tai Madin isosta rumasta koirasta Puoli-seitsemästä, joka on kirjassa ajatteleva ja toimiva sivuhahmo, Elizabethin ja Calvinin ja myöhemmin Madin suhteesta, ja monien muidenkin kirjan henkilöiden kuvauksesta. Elizabethin elämä on vaikeaa, mutta hän saa vähitellen myös ystäviä ja tukijoita.

Kirja näyttää konkreettisesti, miten seksistinen (ja yhtä lailla rasistinen) yhteiskunta hukkaa yhteiskunnan mahdollisuuksia ja kykyjä jättämällä käyttämättä syrjimiensä ihmisten taidot ja lahjakkuuden. Naisten pitää puhua keskenään kokemuksistaan ja ongelmistaan: aiemmin Elizabethille vihamielinen nainen muuttuu hänen liittolaisekseen, kun he huomaavat, että heillä on ollut samanlainen elämänkokemus.

Kirjan inhottavat miehet ovat todella limaisia ja karmeita ja ympäröivä yhteiskunta hyvin masentava. Kirjassa on varsinkin loppua kohden tietynlaista sadunomaisuutta, eli ei tämä täysin realistinen kirja ole. Mutta kuitenkin viihdyttävä, terävä, lämmin, hykerryttävä ja myös ajatuksia herättävä kirja. Mari Hallivuoren suomennos on oikein hyvä.

Bloggauksia on vaikka kuinka: Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club, Kirjavinkit, Mustelmiina, Amma, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly...

Edit 3.3.25.

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa, 2022 (Lessons in Chemistry, 2022). Tammi. Suomentaja: Mari Hallivuori. Kannen tekijät kirjastotarran alla. 421 sivua.

Kersti Bergroth: Prinssi tornissa. Kolminäytöksinen komedia, 1953

Kersti Bergroth kirjoitti paljon, myös näytelmiä. (Spoilerivaroitus: paljastan juonesta melko paljon.) Näytelmän päähenkilö on Marja, "intohimoinen ja kokematon nuori nainen", joka on teoksen alussa naimisissa liikemies Otson kanssa ja haluaisi pitää tämän kokonaan itsellään, "prinssinä tornissa", jonne kenelläkään muulla ei ole asiaa. Hän ei halua jakaa tätä kenenkään kanssa ja kärsii mustasukkaisuuden tuskista heti jos Otso on hetkenkin poissa hänen luotaan seurustelemassa muiden naisten kanssa tai ei tule heti kotiin töiden jälkeen; Otso on koko hänen elämänsä. Otso ei tätä kestä ja ilmoittaa tylysti ensimmäisen näytöksen lopussa eroavansa hänestä viiden vuoden avioliiton jälkeen, vaikka Marjan mielestä vuodet ovat olleet molemmille täydellisen onnellisia.

Lukija - ja Marjan ystävät näytelmässä - odottavat salamaniskemän Marjan romahtavan kokonaan, olevan "tomua ja tuhkaa" ja elävän hiljaista varjoelämää, mutta toisessa näytöksessä tavataan kukoistava, onnellinen, äänekäs ja täysin riippumaton Marja, joka on alkanut töikseen suunnitella mattoja ja ryijyjä. Hänellä on uusi elämänfilosofia: hän rakastaa kaikkia ja kaikkea, muttei ketään erityisesti.

    Kaarlo. Mitä sinä tarkoitat sillä että sinä olet terve?
    Marja. Että minä liikun kevyesti ja voimakkaasti maailmassa. Että minä olen iskenyt kiinni oven siihen hirvittävään ja epäinhimilliseen, jota sanotaan suureksi rakkaudeksi.
    Kaarlo. Etköhän sinä nyt vähän kerskaile? Kaikessa hiljaisuudessa sinä kaipaat rakkautta.
    Marja. Totta kai. Enkä vain kaipaa. Minä rakastan ihmisiä. Minä rakastan teitä molempia juuri nyt. Minä rakastan sinun vähän sovinnaisia, mutta miehekkäitä ja värikkäitä kasvojasi, Kaarlo. Minä rakastan sinun ylitsevuotavaa sieluasi, jonka minä muistan, Antti. Minä rakastan todellisesti ja vilpittömästi kaikkia ihmisiä. Mutta minä halveksin niin sanottua suurta rakkautta, avioliittoa, koko tuota aidattua kaksi, kaksi - joista toinen aina on onneton ja tahtoo pois.
...
    Marja. [Rakkaus] on aina itsekästä. Tai voiko rakastaa jotakin ihmistä ja mielellään antaa hänet toiselle? Suuri rakkaus on vanginvartija. Sinä olet minun, minun, minun!
    Kaarlo (vetäytyen arvokkaasti kuoreensa). Sinä vastustat nyt sitä ainoaa oikein kaunista, mitä meillä on. Rakkautta. Tiedätkö sinä, Marja, minä en pidä sinusta, kun sinä puhut tuolla tavalla.
    Marja (hymyilee ystävällisesti). Ole hyvä. Älä pidä minusta.
    Kaarlo. ... Jos sinä tuhoat rakkauden, niin ei mikään ole mitään.
    Marja. Minä tuhoan vain väärän rakkauden. Minä tuhoan vain avioliiton, kotilieden, joka on raudankovan itsekkyyden ja pahansuopuuden pesäpaikka. Niin, se oli hyvä sana, pahansuopuus. Sitä juuri tulvii niistä suljetuista linnoituksista. Sen minä tunnen, kun nyt olen ulkopuolella. Minä olin itse sellaisen linnoituksen komentajana. Kaikki kanuunat oli suunnattu ulospäin. Älkää tulko lähelle! Koko ihmiskunnalta on pääsy kielletty! Sitä on avioliitto. Kuta enemmän sellaisia linnoituksia minä tuhoan, sitä parempi. (54-57)

Aika radikaalia tekstiä 1950-luvulle. Antti ja Kaarlo ovat järkyttyneitä ja yllättyneitä, mutta pitävät uutta Marjaa kiehtovana, minkä takia Antin aidosti onnellinen avioliitto Elnan kanssa alkaa rakoilla lasten hoidon ja muun arjen vaatimusten paineissa. Myös Marja rakastuu, muttei halua kuitenkaan satuttaa muita ja on valmis luopumaan rakkaudestaan mahdollistaakseen toisen naisen onnen.

    Johtaja. Sinulla on merkillisiä ystäviä. Aina kun he menevät, niin ne ovat sanoneet jotakin, joka pahoittaa sinua.
    Marja. Niin. Minä en tule toimeen ihmisten kanssa. Minä tahdon tehdä kaikille hyvää, ja minä teen kaikille pahaa. Minä haavoitan heitä, minä pahoinpitelen heitä. (106)

Näytelmä on eräänlainen "teoria rakkaudesta". Miten toista ihmistä voi ja pitää rakastaa? Onko pysyvä onni ja rakkaus mahdollista? Pitääkö rakkauden ja rakkaussuhteen olla koteloitunutta, yhteensulautunutta ja muut poissulkevaa, vai avointa ja vapaata, sellaista, johon mahtuvat myös muut ihmissuhteet?

Näytelmä oli helppolukuinen ja kevyt, missä oli myös sen ongelma: Marjan täydellinen muutos ripustautuvasta, miehestään täysin riippuvaisesta naisesta itsenäiseksi, avioliittoon ja suureen rakkauteen radikaalisti suhtautuvaksi naiseksi kävi liian helposti. Muutenkin asiat tuntuivat näytelmän ihmisille olevan liian ongelmattomia - mikä johtuu myös siitä, että Bergrothin teksti on hyvin sujuvaa - joten näytelmä ei ollut kovin uskottava. Mutta tämä on tietysti komedia ja komedian kuuluukin olla kevyt. Näytelmässä oli paljon pohdintaa rakkaudesta ja ihmissuhteista naisen näkökulmasta, ja vaikka Marja eteni näytelmän kuluessa vielä kolmanteen käsitykseen rakkaudesta, häntä ei "rangaistu" hänen epäsovinnaisista ajatuksistaan, vaan hän toimi koko ajan omilla ehdoillaan. Eli ei hassumpi teos.

Kersti Bergroth: Prinssi tornissa. Kolminäytöksinen komedia, 1953. Otava. 117 sivua.

John R. Mott (rauhannobelistit 1946)

John R. Mottin (1865-1955) Nobelin rauhanpalkinnon perusteeksi sanotaan lyhyesti se, että hän oli Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen johtaja (ei siis perustaja, kuten ensiksi ajattelin). Finnasta löytyy hänen omia teoksiaan vuodesta 1890 alkaen, monet myös suomeksi käännettyinä, mutta koska nämä kuulostivat hyvin uskonnollisilta enkä myöskään tahtonut ainakaan heti tilata hänestä ja samalla NMKY:stä kertovia englanninkielisiä elämäkertoja, tutustuin häneen kahden suomalaiskirjoittajan teosten kautta, Hilja Haahdin Päiväkirjan lehtiä: Kolme julistajaa -kirjasta sekä Yrjö Karilaan Tunsimme Hänet: Aikamme sananjulistajia ja heidän sanomansa -kirjasta.

En ensin ymmärtänyt, mistä syystä Mottille annettiin rauhanpalkinto, koska hän oli nimenomaan kristinuskon julistaja. Karilaan kirjassa on otteita hänen teoksistaan, ja kaikki ovat mielestäni hartauskirjallisuutta: niissä puhutaan rukouksen tärkeydestä, synnin vihaamisesta, esirukouksesta, Kristuksen toiveiden mukaan elämisestä, pyhittäytymisestä, ylpeyden vaarasta, Pyhän hengen työstä ja Kristuksen kutsun kuulemisesta... Ei mitään varsinaisesti ihmisten auttamisesta, lukuun ottamatta ehkä tätä: ... on meidän oltava tekemisissä yksityisten ihmisten kanssa, syntisten, taistelevien, yksinäisten, unohdettujen miesten kanssa, jotka vaeltavat epäilysten ja epävarmuuden sokkeloissa, ... ja meidän on ponnisteltava saadaksemme heidät yhteyteen Kristuksen ja Hänen ohjelmansa kanssa (Karilas, 150). 

Mott myös piti lähetystyötä kristityn velvollisuutena (hänen vuonna 1897 julkaistun kirjansa nimi on Strategic Points in the World's Conquest: The universities and colleges as related to the progress of Christianity), mikä nykyisenä moniarvoisempana aikanamme ei ole yhtään niin ongelmaton asia kuin 1900-luvun alkupuolella. Uskovaisille Mottin kirjat ovat voineet olla elähdyttäviä ja vahvistavia, mutta Nobelin rauhanpalkinto ei ole uskonnollinen palkinto. Palkinnon vastaanottajien pitäisi lisätä yhteisymmärrystä eri kansojen ja eri ihmisryhmien välillä tai vähentää väkivallan todennäköisyyttä näiden välillä, tai työskennellä sosiaalisten ongelmien lievittämiseksi ja poistamiseksi sekä ihmisten elämän parantamiseksi. Tekikö Mott näin?

Palkinnon myöntäminen Mottille kertoo varmasti ajan eurosentrisyydestä, mutta jos hyväksyy tämän ja sen, että kansojen ja ihmisten yhteyteen pyrittiin nimenomaan kristillisyyden kautta, alkaa löytää myös syitä palkinnon myöntämiseen. Vuonna 1950 NMKY:ssä oli maailmanlaajuisesti noin 10 200 yhdistystä ja jäseniä oli noin 3,5 miljoonaa (Haahti, 135), eli se tavoitti hyvin monenlaisia ihmisiä eri puolilla maailmaa. Mottilla olikin aivan erikoinen kyky johtaa suuria kokouksia, hallita ja pitää koossa ja rauhan hengessä yhdistää eri rotuihin ja kansoihin sekä eri uskontunnustuksiin kuuluvia kristittyjä (Haahti, 155). NMKY:n yhdistyksissä ilmeisesti hyväksyttiin ihmiset sellaisina kuin he olivat etnisyydestä, ihonväristä, kansallisuudesta, tuloista, koulutustasosta tai kristillisestä suuntauksesta riippumatta, eli se toimi ruohonjuuritasolla ihmisten välisen yhteisymmärryksen lisäämiseksi.

NMKY:läiset tekivät ilmeisesti myös konkreettista avustustyötä toisen maailmansodan kauhujen lievittämiseksi. Ehkä juuri sen takia Mott sai palkintonsa näin pian sodan jälkeen? Sota-aika! Olisi aivan erityinen luku tarpeen sen jättiläistyön kuvaamiseksi, johon Mott organisoi maailman N.M.K.Y:n niin rintamilla ja rintamien takana kuin sotavanki- ja pakolaisleireissä. ... Hänelle uskottiin jättiläissummien käyttäminen siihen huutavaan hätään, joka maailmassa vallitsi, ja osittain hän joutui itse niitä kokoamaankin. Hän mobilisoi valtavan työarmeijan, niin palkattuja kuin vapaaehtoisia voimia, suorittamaan sekä sosiaalista että hengellistä avustustoimintaa molemmilla taistelevilla puolilla. N.M.K.Y:tä pidettiin sopivimpana elimenä tähän toimintaan, se kun oli kansain-, yhteiskuntaluokkien- ja tunnustustenvälinen, valtiollisesti puolueeton yhtymä. Mutta miltei yli-inhimillinen oli se kuorma, jota Mott joutui sotavuosina kantamaan harteillansa. (Haahti, 157-158) Mott oli sodan aikaan yli 70-vuotias.

Vuodesta 1891 kuolemaansa saakka Mott matkusti jatkuvasti ympäri maailmaa puhujamatkoillaan tai konferensseissa, huolimatta siitä että hän kärsi matkapahoinvoinnista ja meritaudista. Hän matkusti ilmeisesti neljä kertaa kokonaan maailman ympäri ja oli 70:een ikävuoteensa mennessä ylittänyt Atlantin noin sata kertaa (Haahti, 144, 152). Monilla matkoilla oli mukana myös hänen rakas vaimonsa Leila, jolla oli ajankohtaan nähden harvinaisesti maisterintutkinto (Haahti, 145-153). Mott kävi myös Suomessa puhujamatkoilla viisi kertaa (vuosina 1899, 1909, 1916, 1926 ja 1946; Karilas, s. 126). Hän käsitteli puheissaan usein samoja teemoja, mutta sovitti puheensa kuitenkin aina yleisönsä mukaan.

Puhujamatkojen aikataulu oli hyvin tiivis: puheiden pidon lisäksi Mott tapasi kuulijoitaan tuntikausien ajan kahden kesken ja keskusteli heidän kanssaan heidän ongelmistaan, tarvittaessa tulkin välityksellä. Puhuessaan nuorena hänen kanssaan kahden kesken Haahti tunsi Jumalan läheisyyttä, selkeyttä ja ennenkokematonta onnea, vaikkeivät Mottin sanat itsessään olleetkaan erikoiset (Haahti, 66-68). Myös yleisöpuhujana hän oli ilmeisesti vaikuttava ja innostava, vielä 80-vuotiaanakin.

Kun Mott oli 1800-luvun lopulla Englannissa kokouksessa ollessaan pyörtynyt ja samalla kaatuessaan loukkaantunut, hän huomasi, että hänen täytyy myös levätä. Hän siis otti vastaan ystävänsä lahjan, maapalstan Quebecistä Kanadasta järven rannalta, rakensi sinne itse hirsihuvilan ja vietti siellä joka vuosi kesälomansa nauttien perheensä ja ystäviensä kanssa ulkoilmaelämästä (Haahti, 150-152).

Mottin työn painopisteistä kertoo 6-osainen, noin 3000 sivua käsittävä teos, jonka Mott kokosi arkistoistaan: osissa käsitellään Ylioppilaitten Vapaaehtoisliikettä (eli lähetystyötä), Ylioppilaitten Kristillistä Maailmanliittoa, Amerikan NMKY:tä ja NMKY:n Maailmanliittoa ja Kansainvälistä Lähetysneuvostoa. Viimeinen osa sisältää hänen hengellisiä puheitaan ja esitelmiään, joita ei ole muualla julkaistu (Haahti, 166).

Mottia arvostettiin myös Suomessa. Hänelle luovutettiin vuonna 1946 New Yorkissa presidentin myöntämä Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkki (Haahti, 167), eli ehkä NMKY:läiset olivat auttaneet myös suomalaisia. Mott itse sanoi Suomesta 1920-luvulla näin: "Suomi on ihana maa. Se on vallannut minun sydämeni. Ja se muistuttaa minulle näitä sanoja: "Siltä, joka on paljon saanut, vaaditaan paljon." Mitä Herra on Suomelle antanut? Ihmeellisen historian, aivan hämmästyttävän henkisen perinnön ja nyt vapauden, tavattomia ruumiin kykyjä ja korkean sivistyksen niin ettei ainoakaan maa voi osoittaa sellaista lukutaitoa kuin Suomi. Ja arvelen, että harvoissa maissa suhteellisesti niin moni ylioppilas tulee kansan syvistä riveistä kuin Suomessa... Jumala on antanut Kristuksen selkeän evankeliumin tälle kansalle." (Karilas, 154-155,  lainaus Mottin teoksesta Kaksi esitelmää. Kristuksen lähetyskäskyn velvoitus, 1928(?). )

Haahdin kirjoitus Mottista selittää ehkä sitä, miksi Jean Sibeliuksen uskonnollinen sisar Linda Sibelius lähti lähetyssaarnaajaksi Tunisiaan; matka valitettavasti "epäonnistui surkeasti" (Helsingin Sanomat, artikkeli ikävä kyllä maksumuurin takana). Mott kannusti ylioppilaita ilmoittautumaan vapaaehtoisiksi lähetystyöhön, ja jotkut Haahdin ystävistä tekivätkin tällaisen lupauksen. Haahti mainitsee (s. 116) Selma Rainion, joka lähti Ambomaalle 1900-luvun alussa ensimmäisenä lääkärinä ja Helmi Heikinheimon (s. 121), joka työskenteli Kiinassa vuosina 1911-1916 Keski-Kiinan ainoana eurooppalaisen koulutuksen saaneena naislääkärinä.

Edit 12.1.25.

Hilja Haahti: Päiväkirjan lehtiä. Kolme julistajaa, 1950. Otava. 336 sivua. Kirja on eräänlainen uskonnollinen elämäkerta: Haahti kertoo siitä, miten Mott, Karl Povlsen ja Dirk Hermanis Dolman vaikuttivat hänen elämäänsä, sekä Mottin käynneistä Suomessa. Teksti on eloisaa ja sujuvaa, vaikkakin varsin uskonnollista. Mottia käsittelevässä osuudessa (s. 23-167) on myös esimerkiksi mielenkiintoista kuvausta naisylioppilaan elämästä 1800-luvun lopulla sekä ylioppilaiden kokousmatkasta Norjan tuntureille. Kirjassa on Mottin lyhyt uskonnollispainotteinen elämäkerta.

Yrjö Karilas: Tunsimme Hänet. Aikamme sananjulistajia ja heidän sanomansa, 1955. Kuva ja sana. 336 sivua. Karilaan kirjan Mottin elämäkerrassa (s. 117-133) on aika lailla samat tiedot kuin Haahdinkin kirjassa, mutta kirjassa on myös otteita Mottin teoksista (s. 134-158). Muita kirjassa käsiteltyjä henkilöitä ovat Tojohiko Kagava (= Toyohiko Kagawa, japanilainen kristitty pasifisti), Stanley Jones, Albert Schweitzer, Eivind Berggrav, O. Hallesby ja Frank Mangs.

Evelyn Attwood: Louis Pasteur (1954)

Ranskalaisen 1800-luvun tiedemiehen Louis Pasteurin (1822-1895) nimi on kaikille tuttu, jos ei muuten, niin ainakin termistä pastöroiminen eli maidon (ja muiden ruoka-aineiden) kuumentaminen pieneliöiden tuhoamiseksi. Pasteur teki elämänsä aikana mullistavia bakteriologisia tutkimuksia. Hän selvitti arvoituksellisten ja tappavien tautien syitä ja löysi näihin parannuskeinon sekä esimerkiksi syyn silkkimadon toukkia vaivanneeseen tautiin, millä oli suuri taloudellinen merkitys ranskalaisille silkinvalmistajille.

Evelyn Attwoodin kirjoittama elämäkerta on suunnattu englannin opiskelijoille, joten sen sanasto on jonkin verran tavallista helpompaa, muttei kuitenkaan liikaa. Kirjassa on välillä hieman opettavaisen tuntuisia lausahduksia, mikä johtunee sen todennäköisesti nuoresta kohderyhmästä.

Tämä ohuehko kirja on hyvin perinteinen elämäkerta: se kertoo Pasteurin elämän merkittävät tapahtumat lapsuudesta kuolemaan. Kirja on myös hyvin kritiikitön elämäkerta, koska se antaa Pasteurista kaikin puolin ihailtavan kuvan. Mutta Pasteur vaikuttaa älykkyytensä, tarmokkuutensa ja tunnollisuutensa lisäksi oikeasti olleen myös ystävällinen, myötätuntoinen, antelias ja vaatimaton ihminen, joka pyrki vilpittömästi auttamaan ihmisiä kykynsä mukaan, joten miksipä ei.

Pasteuria pidettiin koulussa aluksi melko hitaana, mutta hän pääsi kuitenkin opiskelemaan, vaikkei maaseudulla elävän nahanparkitsijan perheellä ollutkaan paljon rahaa. Pasteur piti myös tyttöjen opiskelua sekä naisia tärkeinä: eräässä kirjeessään hän pyysi äitiään antamaan siskonsa tehdä rauhassa koulutehtäviään ilman että tätä lähetettäisiin koko ajan asioille (15), hän tarjoutui opiskellessaan maksamaan siskonsa Josephinen koulutuksen antamalla opintojensa lisäksi yksityisopetusta, mistä hänen vanhempansa kuitenkin kieltäytyivät (17), ja hän oli päättänyt antaa tulevan perintönsä sisarilleen (33). Pasteur rakastui vaimoonsa Marie Laurentiin ensitapaamisella, ja avioliitto oli onnellinen (33-34). Vaimo ja tytär auttoivat häntä tarvittaessa hänen työssään.

Kuvaukset Pasteurin tutkimuksista, jotka usein muistuttivat salapoliisin työtä, ja joissa oli tieteellisten faktojen lisäksi kyse usein ihmisten hengestä ja elannosta, olivat kiinnostavia ja jopa jännittäviä. Pasteur todisti, että vastoin vuosituhantista käsitystä elämää ei synny tyhjästä (45-50), ratkaisi happamoituvan viinin arvoituksen (52-54), pelasti Ranskan silkinvalmistajat tuholta keksimällä tavan saada perhostoukat pysymään terveinä (55-65), auttoi oluen valmistajia ja kehitti samalla pastöroinnin (78-80), selvitti lampaan- ja karjankasvattajien elämää suuresti vaikeuttavan pernaruton syyn ja taudin monivaiheisen kulun ja pyrki samalla saamaan epäuskoiset lääkärit vakuuttumaan hygienian tärkeydestä sekä kehitti rokotteen pernaruttoa vastaan (85-110) sekä tutki vesikauhua eli rabiesta ja kehitti rokotteen myös tätä vastaan (123-140). Kaikkien näiden eri ilmiöiden taustalla olivat bakteerit, ja Pasteur selvitti niitä tutkiessaan samalla yleisiä bakteriologiaan liittyviä periaatteita. Vaikka Pasteurilla oli vastustajia ja hänen tutkimustuloksiaan myös epäiltiin, häntä arvostettiin paljon jo hänen elinaikanaan ja hän sai paljon tunnustusta työstään. Tämä ei ole ihmekään, koska hän auttoi todella monia ihmisiä.

Attwood on löytänyt hyvin tasapainon Pasteurin tieteellisen työn ja henkilökohtaisen elämän kuvauksen välillä, ja kirja oli sympaattista, elävää ja Pasteurin selvittäessä tautien syitä myös dekkarimaista luettavaa. Attwood kertoo käyttäneensä kirjansa lähteenä paljon Pasteurin vävyn René Vallery-Radot'n kirjaa Life of Louis Pasteur.

Albert Edelfeltin muotokuva Louis Pasteurista (1885).

Edit 7.7.24, 6.12.24 (lisätty kuva Edelfeltin maalauksesta).

Evelyn Attwood: Louis Pasteur, 1956 (1954). Longmans, Green and Co, sarja Lives of Achievement. Piirroskuvat: J. C. B. Knight. Ei kannen tekijän nimeä. 147 sivua + 7 sivun sanasto.

Andrew Garve: Leandan sankari, 1960 (A Hero for Leanda, 1959)

Osallistun tällä kirjalla kirjabloggaajien dekkariviikkoon, jota tänä vuonna emännöi Kirsin kirjanurkka.

Olen tätä ennen lukenut kaksi englantilaisen Andrew Garven dekkaria ja aion lukea niitä lisääkin, koska Garven kirjojen juonet ovat kiinnostavia ja erikoisia ja pidän hänen kirjoitustyylistään. SPOILERIVAROITUS: en kerro kirjan loppuratkaisua, mutta kerron kuitenkin melko paljon sen juonesta, koska muuten en voisi kirjoittaa siitä paljon mitään.

Leandan sankarissa yksin viihtyvää valtameripurjehtijaa Mike Conwayta kohtaa heti alkusivuilla katastrofi Ghanan rannikolla, kun hän löytää päivää aiemmin kadonneen rakkaan jahtinsa Taran - ja samalla kotinsa ja kaiken, mitä hän omistaa - korjauskelvottomana meren pohjasta. Hänen rahansa ja vaihtoehtonsa ovat hyvin vähissä, mutta hän saa äkillisesti yllättävän tarjouksen, matkan Eurooppaan keskustelemaan hyvin palkatusta tehtävästä. Seikkailijana hän suostuu ja tapaa upporikkaan Victor Metaxasin. Metaxas on kotoisin Englannin valloittamalta Spyrosin saarelta, joka haluaa itsenäistyä. Hän tahtoo Conwayn purjehtivan Intian valtamerellä olevalle pienelle, syrjäiselle Heureusen saarelle vapauttamaan englantilaisten siellä vankina pitävän Spyrosin vapausliikkeen johtajan Alexander Kastellan.

Conway suostuu lopulta uhkarohkeaan yritykseen, ja koska Metaxasin toimittaman purjeveneen käsittelyyn tarvitaan kaksi, hän saa avukseen spyroslaisen nuoren naisen, Leandan, joka kannattaa palavasti Spyroksen itsenäisyyttä ja ihailee Kastellaa ja tämän jaloja periaatteita ehdoitta. Parivaljakko onnistuu vapauttamaan Kastellan, mutta mitä sankaruus todella tarkoittaa ja mitä siihen vaaditaan? Kuka on loppujen lopuksi sankari? Jännitteet veneessä kolmen ihmisen välillä kasvavat koko ajan suuremmiksi.

Tässä kirjassa oli selkeä intertekstuaalisuuden tuntu, koska Metaxas toi mieleeni Aristoteles Onassiksen. Kirjan juoni taas toi vahvasti mieleen Casablanca-elokuvan, koska siinä on samanlainen henkilöasetelma: antisankari, nainen ja vaarassa oleva vapaustaistelija. Kirja ei kuitenkaan ole jäljitelmä, vaan hyvin kirjoitettu seikkailu (ja varsinkin purjehtijat varmasti pitäisivät tästä, koska suurin osa ajasta oltiin purjeveneessä), ja sen loppu on yllättävä. Se antoi myös ajattelemisen aihetta siitä, mitä hyvien asioiden puolesta taistelu oikeuttaa ja mitä se ei oikeuta. Pidin tässäkin kirjassa siitä, että vaikka Garven kirjoissa pääosassa on mies, myös kirjan nainen on todellisen tuntuinen, vakavasti otettava ihminen, ei vain päälleliimattu koriste.

Aapo on pitänyt myös tästä Garven kirjasta, samoin kuin Juhani K (hänen arviossaan lisää spoilereita).

16.6.24: Aloin miettiä, voiko tätä sanoa dekkariksi. Ehkä tämä on ennemmin seikkailukertomus? Dekkariksi määrittelyn puolesta puhuu kuitenkin julkaisu Sapo-sarjassa, kirjailija Andrew Garve sekä myös osittain kirjan juoni.

Helmet-haaste 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli), tai 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu. Kuten sanottu, kirjassa vietetään paljon aikaa purjeveneessä.

Edit 16.6.24.

Andrew Garve: Leandan sankari, 1960 (A Hero for Leanda, 1959). WSOY, Sapo-sarja nro 48. Suomennos: Eero Ahmavaara. Kansi: Heikki Ahtiala (ei mainittu). 217 sivua.

Pentti Lehto: Salaperäiset kirjaimet, 1952

Tämä on nuorille suunnattu seikkailukirja, jossa "Aamupostin" reipas, jännäreiden lukemisesta innostunut asiapoika Pauli pääsee salaperäisten asioiden jäljille. Lehden uusi toimittaja Suvanto hiiviskelee päätoimittajan huoneen oven takana ja vaikuttaa muutenkin epäilyttävältä, hänen luonaan käyvän naisen käsilaukussa on väärät nimikirjaimet, ja päätoimittajan huoneessa oleva laivataulu tuntuu kiinnostavan ihmisiä. Pauli tutkii asioita rohkeasti yksin uhkailuista huolimatta, joutuu siepatuksi ja päätyy Tukholmaan roistojen jäljille yhden poliisimiehen kanssa.

Kirja on eloisasti kirjoitettu ja helppolukuinen, mutta siinä oli tärkeintä juoni ja se, että jännittävät tapahtumat seurasivat nopeasti toisiaan. Kirjan henkilöt jäivät melko ohuiksi, ja juonenkulkua avitti aina välillä sattuma, joten minulle kirja jäi aika pinnalliseksi lukukokemukseksi. Kirjan nimessä mainitut "salaperäiset kirjaimet" olivat juonessa aika lailla pikkuseikka, joten sille olisi voitu keksiä parempikin nimi. Kohderyhmälleen tämä saattoi kuitenkin 50-luvulla olla kiva kirja.

Helmet-haaste 23. Suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja.

Pentti Lehto: Salaperäiset kirjaimet, 1952. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Kannen tekijää ei kerrottu [samat nimikirjaimet kuin Pentti Lehdolla, hän itse?]. 110 sivua.

Pipaluk Freuchen: Inaluk (1954)

Luin toissavuonna grönlantilaisen Pipaluk Freuchenin kirjoittaman vaikuttavan lasten- tai paremminkin nuorten- ja ehkä jopa aikuisten kirjan Eskimopoika Ivik, minkä takia hakia hankin luettavakseni myös hänen toisen romaaninsa Inaluk, joka kertoo tarinan alussa 17 vuotta täyttävästä grönlantilaistytöstä Inalukista. Kerron kirjan juonen tässä suureksi osaksi. Inaluk matkustaa Grönlantiin sijoittuvien alkuvaiheiden jälkeen Tanskaan sukulaisten luokse opiskelemaan lastenhoitoa ja taloudenhoitoa. Inalukin äiti on grönlantilainen ja isä tanskalainen - kuten myös Pipaluk Freuchenin vanhemmat, vaikka tämä menettikin äitinsä kolmevuotiaana - mutta isä ei ole vuosikymmeniin halunnut käydä kotimaassaan, koska on viihtynyt Grönlannissa niin hyvin.

Tämä kirja oli minulle aika lailla pettymys: Ivik ja Inaluk ovat kuin kahden eri ihmisen kirjoittamia. Ivik on jännitteinen, hurja ja intensiivinen kertomus, eikä siinä tunnu olevan mitään turhaa. Inalukissa taas on paljon keskusteluita ja muuta tekstiä, ja vaikka keskustelut ovat eläväisiä, iloisia ja pirteitä, ne tuntuvat usein aika tyhjänpäiväisiltä. Kirjan tapahtumat vain seuraavat toisiaan vähän luettelomaisesti, eikä kirjassa ole tarpeeksi draamaa: kaikki on Inalukille todella helppoa, koska hän on niin söötti ja iloinen, että jokainen hänen tapaamansa ihminen ihastuu häneen.

Tietysti oli mukavaa lukea grönlantilaisesta tytöstä, joka ei vähäistä tietämättömyyttä ja joitakin tyhmiä kysymyksiä lukuun ottamatta kohtaa mitään ennakkoluuloja Tanskassa, mutta kaunokirjalliseen teokseen kaipaisi kuitenkin yhtenäisempää juonta ja joitakin vaikeuksia, joista sankarittaren pitää selvitä. Ainoa suurempi ongelma Inalukilla on se, että häneen ihastunut ja naima-aikeita elätellyt tanskalainen Ole osoittautuu epäluotettavaksi naistennaurattajaksi, mutta tästäkin Inaluk selviää hyvin pikaisella suremisella, koska hän tajuaa nopeasti, ettei ollut koskaan oikeasti rakastanutkaan Olea, ja että grönlantilainen lapsuudenystävä, Tanskassa lääkäriksi opiskellut Ivik onkin hänelle se oikea. Olisi ollut varmaan mielenkiintoisempaa lukea sellaisesta grönlantilaisesta nuoresta, joka täysin kielitaidottomana matkustaa Tanskaan opiskelemaan - kirjassa mainitaan pari kertaa, että tällaisilla grönlantilaisnuorilla on (ymmärrettävistä syistä) Tanskassa ongelmia.

Inaluk ei myöskään tunnu kovin mielenkiintoiselta, vaan aika pinnalliselta henkilöltä, vaikka hän onkin reipas ja pitää tarvittaessa puolensa. Hän ei myöskään kehity kirjan kuluessa, ja monet muutkin kirjan henkilöt vaikuttavat aika paperinmakuisilta. Kiinnostavimmilta ja aidoimmilta ihmisiltä kirjassa tuntuivat Ivalukin isä, äiti Nuka ja varsinkin hänen Tanskaan avioitunut äidinpuoleinen serkkunsa, topakka Regine. Myös kuvaus siitä, miten neljän nuoren ystävyksen veneretkellä Grönlannissa vene ajautui moottorin oikkuilun takia sumussa virran mukana yhä kauemmas valtamerelle, tuntui todelliselta ja aidosti vaaralliselta. Inalukin opiskelusta Tanskassa kerrottiin vain vähän, ja sekin sujui tietysti hyvin ja ongelmitta. Freuchen osasi kirjoittaa ja hän työskenteli toimittajanakin, joten tuntuu että hän olisi pystynyt tekemään kirjasta paljon kiinnostavammankin, ja olisin varmaan suhtautunut kirjaan myönteisemmin, elleivät odotukset olisi olleet niin korkealla Eskimopoika Ivikin lukemisen jälkeen.

Positiivista kirjassa oli se, että siinä puhutaan usein Grönlannin luonnon kauneudesta, jylhyydestä ja majesteettisuudesta sekä se, että Inaluk arvostaa omaa maataan, kulttuuriaan ja myös kieltään paljon eikä kuvittelekaan haluavansa asua pysyvästi Tanskassa, vaikka ihasteleekin Tanskan mukavuuksia ja hienoja tavaroita. Kirjassa puhutaan myös eksoottisesti esimerkiksi riekon, mursunkäpälien ja valaanlihan(!) syönnistä ja kerrotaan, että Inalukilla on Grönlannissa kasvihuone, jossa hän viljelee mm. retiisejä, mitä jotkut tanskalaiset hämmästelevät kovasti. Myös kirjan kansikuva on viehättävä.

Helmet-haaste 1. Kirjan nimessä on erisnimi ja 32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on alle 10 miljoonaa puhujaa (tanskan puhujia on nykyään 6 miljoonaa).

Pipaluk Freuchen: Inaluk, 1954 (ruotsinkielinen painos 1955). Söderström & C:o Förlagsaktiebolag, Helsingfors (painettu Suomessa). Tanskankielisestä käsikirjoituksesta ruotsiksi kääntänyt Ruth Hasselrot. Kansi: Tage Fredrikson. 200 sivua.

Rachel L. Carson: Meren ihmeet (The Sea Around Us, 1951)

Kannet ovat tylsät,
mutta selkämys kaunis.
Kirjassa ei kyllä sanota
mitään merihevosista.

Biologi Rachel Carsonin nimi oli minulle tuttu ympäristöliikkeen klassikosta ja jopa sen aloittajasta Äänetön kevät, joka sai ihmiset tiedostamaan DDT:n ja muiden hyönteismyrkkyjen vaarat eläimille ja ihmisille, mutta jota ei ole tullut luettua siitä huolimatta että se on omassa hyllyssä äidiltä perittynä. Carson on kuitenkin kirjoittanut monia muitakin kirjoja, kuten tämän maapallon meriä systeeminä käsittelevän hienon teoksen.

Yleensä meristä puhuttaessa ajattelee niiden eläimistöä, mutta tässä kirjassa merten eläimiä ei mainita juuri ollenkaan. Sen sijaan kirjassa kerrotaan mm. merten synnystä, syvämerestä, merten pohjan pinnanmuodostuksesta, ravinteiden kierrosta merissä, merivirroista, meristä lämmönsäätäjinä, merten mineraaleista, saarten synnystä, vuorovedestä, merten aalloista pinnalla ja pinnan alla sekä myrskyistä. Carson on todella hyvä kirjoittaja, ja hän esittää nämä asiat kiehtovasti ja jännittävästi, myös tällaisen lukijan mielestä joka ei ole yleensä kiinnostunut maantieteestä. Parhaiden tietokirjojen tapaan se avasi minulle suureksi osaksi aivan tuntemattoman maailman ymmärrettävällä tavalla. Tuntui myös hyvältä lukea tällaista kirjaa, joka antaa kokonaiskuvan aiheestaan ja josta saa käsityksen siitä, miten asiat liittyvät toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa. Tällaista lähestymistapaa kaipaisi myös nykyisiin (lasten) tietokirjoihin, joissa tieto on minusta usein sirpaleista ja pinnallista.

Näin suurta tietomäärää ei yksi ihminen pysty tietenkään täysin hallitsemaan, ja Carson kertookin saaneensa monelta tutkijalta apua kirjan kirjoittamiseen. Hän myös sanoo suoraan, milloin asiasta ei vielä tiedetä kovin paljon. Vaikka kirja varmasti edustaa aikansa parasta tieteellistä tietoa Yhdysvalloissa, siinä on silti joitakin selvästi vanhentuneita kohtia - Carson esimerkiksi ällistyttävästi kirjoittaa, että mantereet ovat varmasti koko maapallon historian ajan olleet samassa paikassa, ja maapallon likimääräiseksi iäksi hän sanoo "yli kaksi miljardia vuotta" (s. 11), kun nykyään ikänä pidetään noin 4,5 miljardia vuotta. Ainakaan maapallon muinaisuudesta kertoviin lukuihin ei siis kannata luottaa, mutta monet kirjan tiedoista tuntuivat nykyäänkin paikkansapitäviltä (en ole kyllä mikään asiantuntija), koska ne perustuvat tietoihin ja lukuihin, jotka oli silloisilla laitteilla pystytty varmastikin melkoisen luotettavasti mittaamaan. Tulkinnat näistä tiedoista ovat tietysti saattaneet muuttua, ja mitään kirjan tietoa ei tietenkään kannata automaattisesti pitää nykytiedon mukaisena.

Tässä maistiaisia kirjasta. Pitkämatkaiset muuttolinnut saattavat höyhenissään levittää valtamerten saarille kasveja, mahdollisesti jopa joitakin hyönteisiä ja pieniä maakotiloita. Erään linnun höyhenistä irroittamastaan savikokkareesta Darwin kasvatti 82 erilaista kasvia, jotka kuuluivat viiteen eri heimoon (s. 112-113). Aaltoja ei ole vain meren pinnalla, vaan niitä on myös näkymättömissä valtameren pinnan alla. Ne etenevät salaperäisiä teitään kaukana meren salatuissa syvyyksissä mahtavasti vyöryen ja pysähtymättä koskaan. ... Liikkuvat vesimassat ovat käsittämättömän suuria, eräät "aallot" ovat jopa sadan metrin korkuisia (160).

Tässä 70 vuotta vanhassa kirjassa puhutaan yllättäen nykyilmiöstä: Nyt omana aikakautenamme meillä on tilaisuus todeta hämmästyttävä ilmaston muutos. ... Maapallon jäätynyt napakalotti on selvästi ilmastoltaan lämpenemässä. ... Itämeren talvisen jääpeitteen laajuus on viimeisen sadan vuoden aikana selvästi supistunut. ... Eläinmaailmassakin näkee merkkejä Pohjoisen jäämeren lämpenemisestä. Carson antaa monia esimerkkejä tästä ilmaston lämpenemisestä (220-225), muttei kuitenkaan tässä vaiheessa vielä pidä ihmisen toimintaa lämpenemisen syynä.

Kuu etääntyy hiljalleen maapallosta koko ajan kauemmas. Tämä johtuu sen aiheuttamien vuorovesien kitkasta, joka myös jarruttaa maapallon kiertoliikettä akselinsa ympäri - vuorokausi on joskus ollut vain neljän tunnin pituinen. Kun kuu oli kaksi kertaa lähempänä maata kuin nykyään, vuoroveden korkeusero saattoi eräillä rannikoilla olla satoja metrejä (190-191), mikä tietysti teki mahdottomaksi elämän noilla valtavien vesimassojen huuhtomilla alueilla. Vuoroveden korkeus muuten vaihtelee nykyään hyvin paljon eri paikoissa eri puolilla maapalloa, ja ainakaan kirjan kirjoitusaikaan ei tiedetty tarkkaan miksi.

Walesin rannikoilta Etelä-Portugaliin elää pieni vihreä mato, Symsagittifera roscoffensis, joka elää ällistyttävästi symbioosissa erään sisällään olevan viherlevän kanssa ja saa kaiken ravintonsa levän yhteyttämistuotteista niin että sen oma ruoansulatuselimistö on surkastunut. Sen elämää rytmittää vuorovesi: luoteen aikana mato nousee esiin kosteasta hiekasta ja paistattelee päivää auringossa, niin että levät voivat valmistaa ravintoa. Vuoksen noustessa madot kaivautuvat uudestaan hiekkaan, jotteivät ne huuhtoutuisi mereen. Ja vaikkei niillä ole aivoja eikä varsinaista muistia, akvaariossakin ne noudattavat tätä vuorokausirytmiä ja tulevat 24 tunnin aikana kaksi kertaa esiin hiekasta ja kaksi kertaa vetäytyvät sinne uudestaan. (199-200)

Eli vaikka kirjan tiedot ovat osaksi tietysti vanhentuneet, se oli oikein mielenkiintoista luettavaa ja kertoi jännittävästi asioista, joista en tiennyt (paljon) mitään tai joita en ollut aiemmin pitänyt kiinnostavina. Lukunautintoa lisäsi myös hyvä ja sujuva käännös (jossa tosin oli joitakin vanhahtavia piirteitä, kuten termi vuorilaji, jonka asemasta nykyään puhutaan kivilajista). Kirjasta on otettu vuonna 2021 englanninkielinen uusintapainos (one of the most influential books ever written about the natural world), samoin toisista Carsonin "meritrilogian" kirjoista Under the Sea-Wind ja The Edge of the Sea. Kirja saa arvostamaan merien mahtavuutta ja voimaa ja ymmärtämään paremmin niiden merkityksen ihmisille, ja sitä voi minusta hyvin suositella nykylukijallekin. Taisin jo mainita, että Carson kirjoittaa hyvin?

Myös blogissa Manta pallon ympäri kirjoitetaan tästä kirjasta: Miten joku voikin kirjoittaa tieteellistä tekstiä noin kauniisti! Kino Regina kertoo Carsonin kirjan pohjalta tehdystä melko kummallisen kuuloisesta dokumenttielokuvasta (1953). Carsonin klassikko Äänetön kevät taas teki vaikutuksen Lauraan.

Helmet-haastekohtia löytyy vaikka kuinka: 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirjailija: Carson sai Pulitzer-palkinnon vuonna 1952 nimenomaan tästä kirjasta The Sea Around Us. 19. Suomi mainittu (yhdessä tai kahdessa kirjan kohdassa tosiaan mainitaan myös Suomi). 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa. 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä. 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.

Edit 18.2.24.

Rachel L. Carson: Meren ihmeet, 1954, 2. painos (The Sea Around Us, 1951). Tammi. Suomentajat: Hilkka ja Jussi Koskiluoma. 261 sivua.

Lisbeth Werner: Puck valloillaan, 1956

Tämä tanskalainen nuortenromaani (jonka juonta paljastan paljon) kertoo ehkä 13-vuotiaasta Bente Wintheristä eli Puckista, joka käy koulua Tammilinnan tytöille ja pojille tarkoitetussa "täysihoitolakoulussa", koska hänen isänsä on pitkällä työmatkalla Chilessä ja hänen äitinsä on kuollut kolme vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa. Reilu, ystävällinen ja reipas Puck viihtyy hyvin koulussa - opettajat ovat osaavia ja huumorintajuisia, ja hänen kaksi huonetoveriaan Skip ja Inger ovat mukavia ja välittömiä. Pilviä taivaalle tuo vain kolmas huonetoveri, Karen, huoneen surunlapsi - eli kuten nykyaikaiset tiedemiehet sanoisivat, probleemalapsi (9), eronneiden vanhempien tytär, joka on ynseä, luoksepääsemätön, nopea loukkaantumaan ja vastaa ystävällisyyden osoituksiin torjunnalla ja epäystävällisyydellä.

Puck tapaa lähistön rikkaalla maatilalla mutkattoman herttaisen Annelisen, joka päättää Puckin olevan hyvä kaveri ratsastuksen opetteluun. Tytöt oppivatkin nopeasti ratsastamaan ja pääsevät sen jälkeen tekemään yksin ratsastusretkiä lähiseudulle, jossa he tapaavat erakkomaisen taiteilijan. Taiteilijaa syytetään myöhemmin rahavarkaudesta, mutta Puck onnistuu ratkaisemaan tapauksen. Hänen välinsä Karenin kanssa tulehtuvat yhä pahemmin, kunnes tapahtumat huipentuvat myrskyyn, jossa molemmat joutuvat hengenvaaraan. Kirjan loppuratkaisu jää kuitenkin täysin avoimeksi - Karen on sairaalassa ja Puck vasta miettii tämän tapaamista - ja sen viimeinen virke on Mutta vähän hän osasi aavistaa, miten "huippujännittävää" kaikesta vielä tulisi! Sarjaan pedataan siis selvästi jatkoa (sarjan aloitusosa oli Puck joutuu pulaan ja tämän kirjan jatko-osa on Puck uskaltaa). Puck-kirjat näyttävätkin olleen suosittuja - niitä on käännetty yli kymmenen, ja suomennoksia on julkaistu vielä 1970-luvulla.

Kirja oli helppoa, nopeaa ja pirteää luettavaa ja siinä oli hyviä dialogeja. Kovin mieleenjäävä se ei näin aikuiselle kuitenkaan ollut, koska asiat luistivat turhankin helposti eteenpäin. Kirja läpäisee Ariel-testin - Puck ratsastaa, urheilee, ratkaisee rikoksen ja käy koulutunneilla - mutta vähän rimaa hipoen, koska nämä asiat eivät ole Puckille kuitenkaan kovin tärkeitä vaan asiat enemmänkin vain tapahtuvat hänelle, ja kirjassa on romantiikan puuttumisesta huolimatta enemmänkin kyse ihmissuhteista (jotka ovat toki kiinnostavia).

Lisbeth Werner on kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyy yllättäen kaksi miestä, Knud Meister ja Carlo Andersen. Tanskassa Puck-kirjoja julkaistiin kaikkiaan 46.

Lisbeth Werner: Puck valloillaan. Nuorisonromaani, 1956 (Puk slår sig løs, 1953). Gummeruksen nuorten kirjasto nro 15 (Puck-sarjan toinen osa). Suomentaja: Inkeri Hämäläinen (ei mainittu kirjassa! Nimi saatu kirjaston sivuilta). Kannen tekijää ei mainittu. 127 sivua.

Erkki Reenpää (toim.): Aikamme parhaita rakkauskertomuksia, 1954

Luin toisenkin rakkauskertomuksiin keskittyvän novellikokoelman (ensimmäinen täällä). Rakkaus esiintyy näissä tarinoissa hyvin monenlaisena, eikä aina miellyttävänä. Kokonaisuutena tämä kokoelma oli tyyleiltään (ironiaa, huumoria, naturalismia, vakavuutta, draamaa, pohdintaa, psykologiaa) ja sisällöltään mukavan vaihteleva ja mielenkiintoinen. Kaikki tarinat olivat omalla tavallaan kiinnostavia, ja joissakin niistä näkyi asenteiden muutos vanhoista nykyaikaisempiin sekä näiden asenteiden ristiriita. Kolmesta kertomuksesta olen kirjoittanut muiden novellikokoelmien kohdalla, joten niihin olen laittanut vain linkin. 29 novellista seitsemän on naisten kirjoittamia.

D. H. Lawrence: Valkea sukka. Aviomies on kahden vuoden avioliiton jälkeenkin edelleen todella rakastunut vaimoonsa, mutta on mustasukkainen. Vaimo pitää kauniista asioista ja ärsyttää miestä tahallaan. Kuvaus kontrollinhalusta; novellin loppu on tosi epätyydyttävä. (Englanti, 1885-1930, 26 s.)

* Marcel Proust: Melankolinen kesäloma. Françoiselle tulee pakkomielle miehestä, jota hän ensin piti rumana ja tyhmänä, ja tämä täyttää kaikki hänen ajatuksensa. Novelli ajatusten ja haaveiden, ei todellisuuden luomasta rakkaudesta ja intohimosta. (Ranska, 1871-1922, 13 s.) 

Sherwood Anderson: Kävely kuutamolla. Aika sekava novelli, josta puolet on hyppelevää filosofointia lääkärin työstä, naisista, sekä syvästä, vain tietynlaisen elämänasenteen tuomasta naurusta. Maalaislääkäri uskoutuu kalakaverilleen siitä, miten aiemmin rakastui puolalaiseen sairaanhoitajaan siitä huolimatta, että rakasti vaimoaan paljon. (Yhdysvallat, 1876-1941, 15 s.)

Agnes von Krusenstjerna: Luokan ensimmäinen. Luokan priimuksella, tavallisen näköisellä Elinillä ei ole ollut paljonkaan tekemistä komean ja itsetietoisen, samassa koulukaupungin täysihoitolassa asuvan Sturen kanssa. Sture pitää toisennäköisistä ja toisenlaisista tytöistä, mutta tarvitessaan apua koulutehtävissä osoittaa Elinille huomiota. Elinille tämä merkitsee paljon, Sturelle ei. (Ruotsi, 1894-1940, 18 s.)

* Elizabeth Bowen: Aaverakastaja. Yllättävä, kauhutarinaksi muuttuva novelli. Pommitettuun Lontooseen maaseudulta perheen taloa tarkastamaan tullut rouva Drover oli 25 vuotta aiemmin luvannut tapaavansa sotimaan lähtevän ja myöhemmin sodassa kuolleen kosijansa neljännesvuosisataa myöhemmin tiettynä päivänä. (Irlanti, 1899-1973, 8 s.)

* Dorothy Parker: Ihana loma. Mimin mies Steve pääsee pitkän odotuksen jälkeen sodasta New Yorkiin vuorokauden lomalle vaimonsa luokse. Edellinen loma on mennyt pilalle sen takia että Mimi on koko ajan tiedostanut ajan lyhyyden. Nyt hän on päättänyt tehdä toisin, mutta pettymyksiä ei ole helppo kestää. Tarina siitä, miten ristiriitaisesti ihmiset saattavat käyttäytyä. (Yhdysvallat, 1893-1967, 16 s.)

* Hermann Hesse: Unikuva. Itseironinen novelli kirjailijan ja runoilijan työstä. Miten kukaan pystyy menneisyyden runoilijoiden jälkeen enää kirjoittamaan todellista runoutta? (Saksa, 1877-1962, 14 s.)

F. E. Sillanpää: Piika. Tuntemattoman ylioppilaan kanssa kaksi vuotta sitten vietetyn yön jälkeen Sanni on saanut pojan. Nyt hän alkaa taas keväällä kaivata rakkautta, mutta tansseissa käynti ja sen jälkeinen ilta ei tee häntä tyytyväiseksi. Tuntuu, että asiat vain tapahtuvat Sillanpään ihmisille, ja hänen episodimainen, impressionistinen kirjoitustapansa ei sovi minulle. Novellissa on aika yllättävä maininta julkisesti yhdessä tanssivista mies- sekä naispareista. (Suomi, 1888-1964, 15 s.)

William Faulkner: Ruusu Emilylle.

Gustav Hellström: Triangeli. Vaikka puolisot rakastavat toisiaan, madame Armand on pettynyt pikkuvirkamiesmiehensä saamattomuuteen, motkottaa hänelle tästä, eikä ajattele heillä olevan edes rahaa hankkia lapsia (pojan koulutus ja tytön myötäjäiset?). Monsieur Armand alkaa kotiin tullessaan usein tavata porraskäytävässä vanhemman kunnialegioonan ritarin. (Ruotsi, 1882-1953, 7 s.)

* André Maurois: Luonteenmuutos. Irene passittaa liian alistuvaisen miesystävänsä Raymondin oman psykologinsa vastaanotolle, jotta tämä saisi vähän selkärankaa. Hoito onnistuu liiankin hyvin. Hauska, psykologialle irvaileva novelli. (Ranska, 1885-1967, 11 s.)

Theodore Dreiser: Ida Hauchawout. Tyrannimaisen ja itaran isän tytär Ida on valittamaton puurtaja ja on hoitanut isäänsä yli 30 vuotta. Saatuaan pienen perinnön tämän kuoltua hän menee naimisiin heikon ja haaveilevan Widdlen kanssa. Tapahtumia ulkopuolelta tarkasteleva kertoja suhtautuu ärsyttävän alentuvasti sekä Idaan että Widdleen. (Yhdysvallat, 1871-1945, 22 s.)

* Mika Waltari: Puhtain nuoruus.

* Franz Werfel: Hotellinportaat. Francine on selvinnyt ilman että mennyt rakkausseikkailu on paljastunut, hänen sulhasensa Philippe kertoo kirjeessään jumaloivansa häntä ja rakkaat vanhemmat ovat tulossa Italiasta hänen luokseen. Francine miettii kaikkia näitä asioita kiivetessään loistohotellin leveitä portaita ylös huoneeseensa. Ihmisen ajattelu ja tunne elämän merkityksellisyydestä on kuitenkin kummallinen asia. (Itävalta-Böömi, 1890-1945, 12 s.)

* Maksim Gorki: Tyttö ja kaksikymmentäkuusi miestä. Kellarissa orjantyötä viidestä aamulla kymmeneen illalla tekevien 26 rinkelileipurin elämän ainoa valopilkku on 16-vuotias yläkerran sisäkkö, kaunis ja herttainen Tanja, jonka iloiset kasvot he näkevät joka päivä. Leipurit rakastavat ja ihailevat tätä, tämä on heille pyhimys ja aurinko. Sitten he lyövät komean naustennaurattajasotilaan kanssa vetoa siitä, pystyykö tämä valloittamaan myös Tanjan. (Venäjä, 1868-1936, 15 s.)

* James Joyce: Ikävä tapaus. Säntillinen James Duffy alkaa tapailla keski-ikäistä rouvaa, Mrs. Sinicoa. Mr. Duffy lainasi naiselle kirjoja, varusti hänet mielipiteillä, jakoi henkisen elämänsä hänen kanssaan. Nainen kuunteli. He nauttivat tapaamisistaan, kunnes nainen kadottaa järkyttävästi itsehillintänsä ja tarttuu intohimoisesti Duffyn käteen, minkä jälkeen Duffy lopettaa tapaamiset. Myöhemmin sattuu ikävä tapaus, joka saa Duffyn lopulta näkemään itsensä ja suhteensa naiseen selvemmin. (Irlanti, 1882-1941, 10 s.)

Maria Jotuni: Herman. Kohtauksia Aliinan ja Hermanin suhteesta. Aliina on nuori ja rakastunut; vähän vanhempi Herman tuntee tyhjyyttä ja yksinäisyyttä. En oikein ymmärtänyt tätä. (Suomi, 1880-1941, 10 s.)

H. E. Bates: Kimono.

* François Mauriac: Thérèse lääkärin vastaanotolla. Elisée Schwartz, itsevarma psykiatri, kohtelee vaimoaan Catherinea kylmästi ja halveksivasti. Hänen vastaanotolleen on myöhään illalla tulossa epätasapainoinen, murhanhimoinen nainen. Miehensä turvallisuudesta huolestunut Catherine kuuntelee heidän keskusteluaan, ja keskustelu saa hänet tekemään päätöksen. (Ranska, 1885-1970, 18 s.)

Ernest Hemingway: Kukkulat näyttivät valkoisilta norsuilta. Nuori nainen ja mies juovat olutta espanjalaisen juna-aseman baarissa. Melkein koko novelli on dialogia, ja pariskunnan erimielisyyden syy ja heidän erilainen suhtautumisensa siihen paljastuu rivien välistä. (Yhdysvallat, 1899-1962, 5 s.)

* Eyvind Johnson: Iloisia päiviä. Neljä nuorta aikuista - Helena, Tomas, Dora ja kertoja - viettää joutilaita ja levottoman iloisia kesäpäiviä meren luodolla ja keskustelee elämästä ja filosofiasta. Jo kertomuksen alkuriveillä selviää, että kesän aikana tapahtuu jokin tragedia. (Ruotsi, 1900-1976, 11 s.)

Marcel Aymé: Césarin naimapuuhat. Ironinen novelli hyveellisestä ja viattomasta hiili- ja viinikauppiaasta, vanhapoika Césarista, josta tulee alueen ilotyttöjen niin innokkaiden viettely-yritysten kohde, että hän joutuu laajentamaan toimintaansa baariin, hotelliin ja lopulta ilotaloon. Tähän tapahtumaketjuun liittyy myös hänen oma rakkaustarinansa. Kukaan ei enää kirjoittaisi prostituoiduista näin, toisaalta moralisoivasti ja toisaalta mitätöiden heidän ongelmansa. (Ranska, 1902-1967, 11 s.)

* Katherine Mansfield: Onnellinen. Bertha tuntee itsensä eräänä päivänä ilman syytä huimaavan onnelliseksi. Päivälliskutsuille tulee muiden vieraiden lisäksi arvoituksellinen ja kaunis Miss Fulton, Berthan löytö, vaikkei hänen miehensä Harry tästä pidäkään. Aivan novellin lopussa kaikki muuttuu. (Uusi-Seelanti, 1888-1923, 14 s.)

Viljo Kojo: Epäluulo. Maria kiusaa miestään tahallaan kaunistautumalla ja lähtemällä kotoa illalla kerta toisensa jälkeen kertomatta minne menee, eikä vastaa kysymyksiin siitä missä on ollut. Miehen epäluuloiset ajatukset kiusaavat miestä yhä enemmän, ja eräänä iltana hän antaa vaimolleen uhkavaatimuksen, koska ei enää kestä tilannetta. (Suomi, 1891-1966, 15 s.)

* W. Somerset Maugham: Parantola. Ashenden on keuhkotautiparantolassa Pohjois-Skotlannissa ja kertoo muista parantolan potilaista, heidän ihmissuhteistaan ja heidän muodostamastaan yhteisöstä - kaksi keskenään kilpailevaa potilasta on viettänyt parantolassa jo 17 vuotta. Osalla potilaista on edessä väistämätön kuolema ennemmin tai myöhemmin, ja suhtautumistavat tähän vaihtelevat. Kuoleman läheisyydestä huolimatta kaksi parantolan potilasta rakastuu toisiinsa. (Englanti, 1874-1965, 26 s.)

Cora Sandel: Numero 31. Nuori iloinen norjalainen naistaiteilija vuokraa itselleen ateljeen Pariisista, seurustelee erimaalaisten miesten kanssa ja hylkää näitä, kunnes saapuu suuri rakkaus, etelämaalainen taiteilija. Taiteilija kuitenkin lähtee ja jättää naisen selviämään yksin heidän suhteensa seurauksista. Nainen tahtoo kuolla, mutta naapuruston kokenut rouva von Flehn auttaa häntä salaamaan asian, kunnes hänestä tulee synnytyslaitoksen nimetön numero 31. Nainen ei kuitenkaan tunne asiaankuuluvaa kiitollisuutta. Synnytystä kuvatessaan hyvin naturalistinen novelli. (Norja, 1880-1974, 13 s.)

Aldous Huxley: Pikku meksikolainen. Nuori kirjailija ostaa Ravennasta Italiasta vuonna 1912 "pienen" meksikolaisen, valtavan mustan hatun, minkä ansiosta hän tutustuu nuoreen kreiviin Fabio Tirabassiin, tämän taideaarteita täynnä olevaan kotiin, vaimoon sekä joviaaliin vanhaan isään, josta tulee tavallaan novellin keskushenkilö. (Englanti, 1894-1963, 29 s.)

* Aino Kallas: Rakkauden vuoksi ja luode. Kahden virolaisen pikkuvirkailijan, vilkkaan Leida Velmetin ja jämeränjähmeän Endel Veetõusmen, seurustelu alkaa toisen maailmansodan alla. Sodan syttyessä Endel pakenee Tukholmaan, jossa hän tapaa Leidan taas vuoden kuluttua. (Viro/Suomi, 1878-1956, 6 s.)

* Luigi Pirandello: Matka. Sisilialainen Adriana Braggi on viettänyt 22-vuotiaasta asti, siitä asti kun hänen ikävä miehensä on kuollut, 13 vuotta muiden leskien tapaan mustiin pukeutuneena ja talostaan poistumatta. Talossa asuu hänen kahden nuoren poikansa lisäksi hänen lankonsa, miellyttävä ja hienotunteinen Cesare Braggi. Kun Adriana sairastuu vakavasti, hänet saadaan suostuteltua tekemään elämänsä ensimmäinen matka erikoislääkärin luo Cesaren kanssa ensin Palermoon ja sitten Napoliin ja vielä pidemmälle. Matka on Adrianalle täynnä uusia kokemuksia. Sisilialaisten naisten tuolloin äärimmäisen rajoitettua elämää kuvatessaan novelli tuntuu jopa feministiseltä. (Italia, 1867-1936, 19 s.)

Erkki Reenpää (toim.): Aikamme parhaita rakkauskertomuksia, 1954. Otava. Eri kääntäjiä. 426 sivua.

Kyllikki Häme: Päivä. Kertomus rakkaudesta, 1955

Suomalaisen naiskirjailijan "kertomukseksi rakkaudesta" luonnehdittu romaani 1950-luvulta? Perinteinen hempeä ja romanttinen tarina siitä, kun nainen kohtaa miehen ja he päätyvät vaikeuksien kautta avioon? Pelastin tämän kirjan erään kirpparin alennuslaarista eikä minulla ollut kovin suuret odotukset sen suhteen (romanttiset kirjat eivät ole yleensä suosikkejani), vaikka selailun perusteella tämä olikin vaikuttanut ihan luettavalta. Kirja ei kuitenkaan vastannut ollenkaan odotuksiani vaan vetäisi pohjan altani ja yllätti minut kokonaan.

Kirja on moderni ja sen kerronta on impressionistista, mutta siinä on paljon dialogeja, jotka tekevät sen lukemisesta melko helppoa ja nopeata. Kestää kauan ennen kuin lukija pääsee selville edes päähenkilön nimestä ja vielä kauemmin ennen kuin päästään siihen rakkaustarinaan. Tätä ennen kirjan päähenkilö Veera, leski jolla on lapsia ja joka lomailee maalla, esimerkiksi pohdiskelee kuolemaa ystävänsä Ilonan kanssa aurinkoisessa puutarhassa. Veera kertoo vähitellen ystävälleen sattumalta alkaneen suhteensa kulun pianisti Mikaeliin, mikä on kirjan pääteema, mutta kirjassa on paljon muutakin.

Ovi sulkeutui hänen takanaan. Ja sitten toinen jossain kauempana ja vielä yksi ja sen jälkeen yhä useampia kunnes ne kaikki olivat kiinni. Paluutietä ei enää ollut. Hän oli nyt tässä missä ei milloinkaan ennen ollut ollut, eikä ollut tarpeen että mikään tie johtaisi poispäin. (94)

Tarina kertoo mm. siitä, miten rakkaus vaikuttaa ihmiseen ja miten se muuttaa ihmistä, eikä sen kieli ole sentimentaalista vaan tuoretta, kaunista ja joskus runollistakin. Välillä siirrytään Mikaelin näkökulmaan, kuten seuraavassa.

Sinä, hän kuiskasi ja kuiskaus lähti hänestä kevyenä kuin lintu, lensi sokaistuneena ja hurmaantuneena kunnes tapasi kaiun ja saapui takaisin, asettui pesäänsä ja lepäsi hänen levossaan, oli turvassa hänen valossaan (118).

Kirja on haastava ja kiehtova, siinä on pohdiskelua elämästä, kuolemasta, surusta, ilosta ja rakkaudesta, eivätkä sen henkilöt toimi tai ajattele niin kuin odottaisi. Kirja sai minut kiinnostumaan muistakin Kyllikki Hämeen kirjoista. Otin kirpparilta mukaan myös yhden hänen tyttökirjansa, saa nähdä millainen se on.

- Totta on että muistutimme toisiamme, ulkonaisestikin. Häntä olisi voinut luulla veljekseni. Meissä oli paljon samaa. Jossakin hyvin oleellisessa olimme yhtä. Tiedätkö, luulen että hän piti minusta, piti minusta oikein paljon.
     Veera katsoi ystävättäreensä totisin, mietteliäin silmin häntä näkemättä.
     - Totta kai, Ilona sanoi ihmetellen äänensävyä. Tiedäthän että hän rakasti sinua suuresti.
     - En tarkoita sitä, vaan nimenomaan pitämistä, sitä että hän tunsi minut niinkuin ei kukaan muu ole koskaan tuntenut, ja piti minusta, kaikesta minussa, hyväksyi sellaisenaan, otti omakseen. Se minusta on kaikkein ihmeellisintä. Hänen luonaan olin turvassa. Hän on ainoa ihminen, joka on todella tuntenut minut. Ja minä tunnen hänet aina, hyväksyn hänet missä tahansa, minkälaisena tahansa. (142)

Sadan vuoden lukuhaaste: 1950-luku. Helmet-haaste 20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (lomailu maalla on myös matka, ja kirjassa kuvataan myös Veeran matkaa rakkauteen ja omien tunteidensa kokemiseen ja ymmärtämiseen).

Kyllikki Häme: Päivä. Kertomus rakkaudesta, 1955. Otava. Kannen tekijää ei kerrottu. 154 sivua.

Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity, 1953, elokuva)

Ajattelin kirjoittaa vaihteeksi elokuvasta, koska tämä leffa oli niin positiivinen yllätys. En odottanut pitäväni tästä: nimi - melodramaattinen, dvd:n kansikuva - yltiöromanttista höttöä, Pearl Harbor - sotajutut eivät kiinnosta. Vastoin odotuksiani tämä Fred Zinnemannin ohjaama elokuva, joka perustuu James Jonesin samannimiseen vuoden 1951 romaaniin, oli tyylillä tehty ja hillityn jännitteinen, ja sen päähenkilöt olivat kiinnostavia, moniulotteisia ja heistä alkoi pitää. Myös naiset kuvattiin todellisina ihmisinä, joilla on historia, persoonallisuus, tunteet ja tahto. (Ja tuo kannen kuva saattoi 1950-luvulla olla melkoisen uskallettu, erikoinen ja radikaali, vaikka nykyään tällaiset kuvat liittää lähinnä Harlekiini-tyyppisiin kirjoihin.)

Tarina veti, ja filmi on mielestäni hyvinkin ansainnut kahdeksan Oscar-palkintoaan. Ja vaikka elokuva sijoittuukin Havaijille sotilaskasarmille (ja sotilaiden vapaiden aikana lähikaupunkiin) ja sotilasympäristö ja sen säännöt ovat tarinalle hyvin tärkeät, varsinaista sodankäyntiä eli hyökkäystä Pearl Harboriin kuvataan vasta aivan elokuvan loppupuolella, eli tämä ei ole mitenkään tyypillinen sotaelokuva, vaan paljon sitä enemmän ihmissuhdedraama.

Kannessa kuvattu Burt Lancasterin esittämä kersantti Warden on elokuvassa hyvin suuressa roolissa ja Prewittin ystävänä Maggiona tärkeässä sivuroolissa on Frank Sinatra, mutta minulle elokuvan päähenkilö oli sotamies Prewitt (Montgomery Clift), joka tulee elokuvan alussa kasarmille toisesta yksiköstä. Kasarmin kapteeni on töitä vieroksuva nyrkkeilyhullu, joka haluaa pakottaa taitavan torvensoittajan ja mestarinyrkkeilijä Prewittin nyrkkeilemään kasarminsa joukkueessa, mutta tämä ei tähän suostu, koska on päättänyt olla enää koskaan nyrkkeilemättä sen jälkeen kun on kehässä tarkoittamattaan sokaissut ystävänsä.

Kapteeni yrittää taivuttaa Prewittin nyrkkeilemään laittamalla käskyläisensä simputtamaan tätä ja tekemään tämän elämän mahdollisimman vaikeaksi: Prewitt laitetaan juoksemaan pitkiä matkoja keksityistä virheistä ja kampataan harjoituksissa sekä passitetaan siivoamaan vessaa, tiskaamaan, jynssäämään lattiaa, nyppimään rikkaruohoja ym. niin ettei hän pääse lepäämään juuri ollenkaan. Jos hän suostuisi nyrkkeilemään, hänen elämästään tulisi helppoa ja hän pääsisi soittamaan rakastamaansa torvea, mutta hän pitää päätöksensä ja on aivan uskomattoman kärsivällinen, koska kaikesta huolimatta hän rakastaa armeijaa, joka on hänelle kuin perhe. Silloinkin kun häntä provosoidaan, hän ei anna takaisin vaan antaa tämän mennä ohi ja siirtyy yleensä syrjään, jos se vain on mahdollista (aina ei ole).

Juuri tämän takia leffa oli mielestäni niin kiinnostava: hyvin harvassa elokuvassa, saati sitten sotilaista kertovassa, näkee tällaista mieshahmoa, jolla olisi mahdollisuus tulla suosituksi urheilusankariksi ja elää helppoa elämää, mutta joka ei halua tehdä tätä, koska ei halua vahingoittaa viattomia ihmisiä, ja on valmis pullistelematta kestämään paljon vaikeuksia päätöksensä takia. Prewitt on myös lojaali ystävälleen ja puolustaa tätä.

Elokuvassa armeija esitetään pohjimmiltaan oikeudenmukaisena (jonkin harhautuneen kunniakoodin takia Prewitt ja Maggio eivät valita ylemmilleen huonosta kohtelusta, vaikka tämä olisi mahdollista, joten nämä eivät voi vaikuttaa asiaan), mikä ei ehkä myöhemmin, Vietnamin sodan jälkeen, ollut enää mahdollista.