Elvia Alvarado: Don't Be Afraid, Gringo. A Honduran Woman Speaks from the Heart. Translated and Edited by Medea Benjamin, 1987

Tämä kirja, jossa hondurasilainen kansalaisoikeusaktivisti ja työläisten oikeuksien puolustaja Elvia Alvarado kertoo elämästään, on yksi parhaista, jotka olen lukenut. Alvaradon elämäntarinan kautta kirjassa käsitellään hyvin monia köyhien maatyöläisten eli campesinojen elämään vaikuttavia tekijöitä, lisäksi naisnäkökulmasta, ja monet kirjan teemoista ja ajatuksista pätevät varmasti myös nykyään. Teknologian ympäröimänä, hyvinvointiyhteiskunnassa asuvana länsimaalaisena on vaikea muistaa, että monet ihmiset elävät edelleen aivan erilaisessa maailmassa kuin itse elän. Teksti on elävää ja kiinnostavaa, suoraa puhetta suoraan sydämestä. Henkilökohtainen yhdistyy koko ajan yleiseen ja poliittiseen.

Vaikka Alvarado on kouluttamaton, hän ei ole tyhmä, ilmaisukyvytön tai kykenemätön ajattelemaan syvällisesti - kaikkea muuta. Hän on lisäksi valtavan rohkea: kun hänestä tuli yksi köyhien maatyöläisten johtajista ja hän valtasi ryhmiensä kanssa väkivallattomasti rikkaiden käyttämättömiä maapalstoja, hän joutui asettumaan vastakkain aseistettujen miesten ja rikkaiden maanomistajien puolella olevien poliisien kanssa, mutta kieltäytyi antamasta periksi ja lopettamasta. Siitäkin huolimatta, että vähän ennen kirjan kirjoitusaikaa häntä oli pidätysaikana ensimmäisen kerran kidutettu, ja siitä huolimatta, että ihmisiä saattoi Hondurasissa kadota heidän päädyttyään poliisien käsiin.

Medea Benjaminin kirjoittamassa esipuheessa taustoitetaan Hondurasin tilannetta 1980-luvulla. Vaikka suuri osa maan varallisuudesta valui ulkomaisten jättiyritysten kautta Yhdysvaltoihin ja tuloerot maassa olivat hyvin suuret, kuten naapurimaissakin, ja köyhät olivat erittäin köyhiä, Honduras oli kuitenkin välttynyt samanlaisilta väkivaltaisuuksilta kuin naapurimaat El Salvador, Nicaragua ja Guatemala, eikä siellä ollut samanlaista diktatuuria kuin Nicaraguassa. Tämä johtui siitä, että köyhät hondurasilaiset olivat pystyneet saamaan hallitukselta myönnytyksiä väkivallattomin keinoin, esimerkiksi vuoden 1954 jättilakolla. Tämän seurauksena työläisten ja campesinojen järjestäytymisaste maassa oli hyvin suuri ja he onnistuivat saamaan eri hallituksilta joukkovoimallaan lisää oikeuksia (vaikkakin hyvien lakien toteutuminen käytännössä oli kyseenalaista). Reaganin hallitus oli kuitenkin alkanut 1980-luvulla lähettää maahan amerikkalaisia joukkoja taistelemaan Nicaraguan contrasissejä vastaan - Alvarado ei ymmärrä miksi heidät oli päästetty Hondurasiin - minkä seurauksena poliisi oli tullut väkivaltaisemmaksi.

Alvarado oli syntynyt maaseudulla köyhään campesino-perheeseen, jossa isä joi ja löi äitiä. Äiti jätti isän, kun Elvia oli 7-vuotias, ja elätti perheen itse lasten osallistuessa työntekoon. Lapsille ei annettu mitään seksuaalivalistusta, ja Elvia tuli raskaaksi 15-vuotiaana, minkä takia hänen veljensä uhkasi tappaa hänet. Elvia pakeni kaupunkiin ja työskenteli kotiapulaisena, synnytti lapsensa, palasi kotiseudulleen ja tuli uudelleen raskaaksi parin vuoden päästä.

It's very recent that women have started taking pills and things to keep from getting pregnant. When I was young there was nothing like that. We just got pregnant and had our children.
          We were taught that women should have as many children as they can. And we were also taught that when a woman gets pregnant it's her responsibility, not the man's, because she let him touch her. If the man didn't want to marry the woman or help support the child, there wasn't anything the woman could do about it. (6)

Kolmannen lapsensa syntymän jälkeen Elvia muutti yhteen lapsen isän Alberton kanssa ja eli tämän kanssa yhdessä 15 vuotta. Sitten hän alkoi osallistua katolisen kirkon järjestämiin naisten ryhmiin miehensä vastustuksesta huolimatta. At the meetings we'd talk about our problems and try to help each other out. We also did practical things like distribute food to malnourished children, grow gardens, and go to talks about food and nutrition. And we'd pray together, too. ... I loved going to the meetings. (11) Näissä ryhmissä Elvia löysi keinon vaikuttaa elämäänsä, mutta pettyi lopulta katoliseen kirkkoon, koska se ei halunnut pyrkiä muuttamaan ongelmien juurisyitä. Hän alkoi toimia omilla ehdoillaan ja hänestä tuli vähitellen yksi campesino-liikkeen johtajista. Tämä johtui varmasti Elvian luonteesta: hän ei ollut hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, vaan äänekäs, suorapuheinen ja rohkea. Hän ei pelännyt ilmaista mielipiteitään, vaatia oikeuksiaan ja pitää puoliaan, oli kyseessä sitten hänen miehensä, varakas maanomistaja tai poliisi.

Kirjassa kerrotaan rampauttavasta köyhyydestä, joka ulottuu kaikille elämänalueille ja joka on campesinoille arkipäivää, naisten ja miesten suhteesta, koulutuksesta, järjestäytymisestä ja toimimisesta ruohonjuuritasolla asioiden muuttamiseksi. Alvarado ei kaipaa Yhdysvalloista tai muualta hyväntekeväisyyttä, vaan oikeudenmukaisuutta.

Kirjassa on 14 eri teemaa käsittelevää lukua, ja jokaisen luvun alussa on teemaan liittyvät Susan Meiselasin hieno valokuva sekä lainaus Elvian tekstistä. Laitan tähän joitakin noista sitaateista, koska ne ovat minusta kertovia ja vaikuttavia.

I never really had much of a childhood at all. By the time I was 13, I was already on my own.

The church wanted us to give out food to malnourished children, but they didn't want us to question why they were malnourished to begin with. (10)

I don't think God says, 'Go to church and pray all day and everything will be fine.' No. For me God says, 'Go out and make the changes that need to be made, and I'll be there to help you.' (28) 

There's nothing more important than getting an education. But I'm not very happy with the kind of education the kids are getting here in Honduras. (58)

You read in the paper, 'Campesinos invade such and such a piece of land.' That's not true. We don't invade land, we recover land that belongs to us by law but was invaded by the big landowners or the foreign companies. (66)

It's often a tough battle to win the women over. But once you get them organized, they change overnight. (84) 

We're not going to solve our problems through handouts. Until we change the system all the charity in the world won't take us out of poverty. (100) 

Here all the money goes for the military. And we poor Hondurans? Malnourished, without land to work, without jobs, without education. Is that a democracy? (116)

Since I'm not willing to stop my organizing work, I'm sure someday I'll be captured again. Every time I leave my house, I'm not sure whether I'll come back again. (126)

You can't imagine how much hope it gives me to know that we have friends in the United States. Who would have ever believed it? (140)

Elvia päätti kouluttaa yhden tyttärensä (ei esimerkiksi poikaansa) pisimmälle, koska tämä oli älykkäin ja opinhaluisin. Tytär tuli kuitenkin raskaaksi ja joutui keskeyttämään koulun ja jäämään kotiin hoitamaan lasta. Raskauden mahdollisuus saattaa vaikuttaa köyhien vanhempien päätökseen siitä, kumman he päästävät kouluun, tyttärensä vai poikansa, jos rahaa ei ole kaikkien lasten koulumaksuihin tai muihin kuluihin. Ehkäisyn ja päivähoidon puute ei siis ainoastaan pakota raskaaksi tulevia tyttöjä keskeyttämään kouluaan köyhissä maissa, vaan voi vaikuttaa jo vuosia aiemminkin vanhempien valintaan. Ehkäisyn vapaa saatavuus ja seksuaalivalistus siis edistävät tyttöjen koulunkäyntiä.

Sekä Elvia Alvarado itse että Medea Benjamin ja Benjaminin järjestö The Institute for Food and Development Policy miettivät ennen kirjan julkaisemista, olisiko Elvian tarinan kertomisesta enemmän hyötyä vai haittaa. Tekisikö se Elvian elämästä vielä entistä vaarallisempaa vai lisäisikö se hänen mahdollisuuksiaan säilyä hengissä, kun useat ihmiset kuulevat hänestä? Olikin todella lohdullista huomata, että Elvia Alvarado säilyi hengissä ja on vieläkin elossa. Wikipedian mukaan tämä kirja on ollut bestseller, ja sen se todella ansaitsee - sitä voi suositella kaikille kehitysyhteistyöstä, köyhyydestä ja naisista kiinnostuneille lukijoille, myös nykyään, samoin kuin aiemmin lukemaani afrikkalaisen Abegail Ntlekon omaelämäkertaakin.

Elvia Alvarado: Don't Be Afraid, Gringo. A Honduran Woman Speaks from the Heart. The Story of Elvia Alvarado. Translated and Edited by Medea Benjamin, 1987. A Food First Book; The Institute for Food and Development Policy. Kuvat: Susan Meiselas. 146 sivua + 22 sivua liitteitä.

17 narradoras latinoamericanas, 2001 (1996) (17 latinalaisamerikkalaista naiskertojaa)

Tämä bloggaus ehtii vielä sopivasti naistenviikolle.

Luin muutama kuukausi sitten vanhempien eteläamerikkalaisten novellien kokoelman, mikä innosti minut hankkimaan lisää espanjankielisiä novellikokoelmia. Tähän kirjaan on koottu eteläamerikkalaisten naisten (brasilialaista Clarice Lispectoria lukuun ottamatta kaikki espanjankielisiä) tarinoita vuosilta 1966-1992, eli se on melkoinen helmi vieraisiin kirjailijoihin ja vieraisiin maihin tutustumisen kannalta. Novellien yhteydessä kirjassa on kuva kirjailijasta, lyhyt esittely tästä sekä useimmiten juuri tätä kirjaa varten kirjoitettu alle sivun pituinen teksti, jossa novellin kirjoittaja pohtii kirjailijuuttaan. Nämä kirjoittamista käsittelevät tekstit olivat usein oikein mielenkiintoisia ja hyvä idea tällaisessa novellikokoelmassa.

Kirjassa on kirjallisuudentutkija(?) Ramón Luis Acevedon kirjoittama pitkähkö esipuhe, jossa hän toteaa, että eteläamerikkalaisten naisten kirjallisuus on monipuolista, kiinnostavaa ja hyvää kirjallisuutta, ei vain naisten kirjallisuutena vaan yleensä kirjallisuutena. Kirjan toimittajan nimi on hyvin piilotettu, mutta ilmeisesti toimittaja on Carmen Rivera Izcoa. Kirja on suunnattu nuorille lukijoille ja varmaankin sen takia useimmat novellien päähenkilöt ovat lapsia tai nuoria, mutta novellit eivät ole muuten mitenkään lapsellisia.

Pidin useimmista kirjan tarinoista, mutta mikään ei tuntunut ihan järisyttävältä, mikä saattoi johtua myös siitä, että luin kirjaa espanjaksi - vaikka mikään kirjan novelleista ei tuntunutkaan ylivoimaiselta ymmärtää, kaunokirjallisen tekstin vivahteita on vaikea ymmärtää vieraammalla kielellä hyvin. Kirjassa on myös puutos - siinä ei ehkä ollut yhtään eteläamerikkalaisten alkuperäiskansojen kirjailijan novellia, vaikka tällaisiakin kirjailijoita luulisi neljännesvuosisata sitten olleen.

Tässä kuvaukset novelleista (saattavat paljastaa juonista aika paljon).

Cecilia Absatz: La siesta. Preesensissä kerrotussa tarinassa nuori tyttö menee tukahduttavan kuumana päivänä vierailulle ystävänsä Luisiton luo, mutta Luisiton isoveli Salo herättää hänessä kosketuksellaan uusia tunteita ja hän menee seuraavanakin päivänä tämän luo. Vaikka asiat eivät etene kovin pitkälle, tytön elämään tulee voimakkaita ajatuksia ja tuntemuksia, joita siinä ei ennen ole ollut. (7 s, 1976, Argentiina, 1943-)

* Claribel Alegría: La abuelita y el Puente de Oro (Isoäiti ja Kultainen silta). Manuelin isoäiti päätti tienata rahaa kokkaamalla (hallituksen?) sotilaille tortilloita ja muita ruokia, joita hän myi puoli-ilmaiseksi kottikärryistään ja ylitti joka päivä läheisen sillan kahdesti. Sitten kapinalliset räjäyttivät sillan apunaan yksityiskohtaiset tiedot sillan lähellä olevista juoksuhaudoista ja muista vastaavista, ja isoäiti naamioitui poliisien tullessa etsimään häntä. Sen jälkeen isoäiti alkoi myydä kapinallisille veneestä hedelmiä; näiden alle oli piilotettu kranaatteja ja luoteja. Aiheestaan huolimatta kepeä ja hyväntuulinen novelli. (3 s, 1987, Nicaragua / El Salvador, 1924-2018)

* Isabel Allende: Cartas de amor traicionado (Petetyn rakkauden kirjeitä). Ison tilan perijätär viettää vanhempiensa kuoleman jälkeen lapsuutensa ja nuoruutensa sisäoppilaitoksessa hänen itsekkään setänsä hoitaessa hänen omaisuuttaan. Hän suostuu avioitumaan setänsä pojan kanssa tuntematta tätä, koska on nähnyt tämän kirjeissä humaanin, sivistyneen, lempeän ihmisen. Avioliitossaan hän ei kuitenkaan löydä vastenmielisestä miehestään mitään näistä piirteistä. Luin nuorena Isabel Allenden kirjoja ja muistin tätä novellia lukiessani, miten hyvä tarinankirjoittaja hän on. (14 s, 1989, Chile, 1942- )

* Rosario Ferré: El cuento envenenado (Myrkytetty tarina). Mielenkiintoisesti kirjoitettu novelli, jossa vaihtelevat tavallisella fontilla kirjoitettu imperfektissä oleva kertomus nuoresta Rosaurasta, hänen isästään ja äitipuolestaan sekä kursiivilla kirjoitettu preesens- ja minämuotoinen kertomus. Kertomuksen alussa on lainaus Tuhat ja yksi yötä -teoksen myrkytetystä kirjasta kertovasta tarinasta. Kun novellin lopussa vihdoin tajusin, kuka kursiivilla kirjoitetuissa katkelmissa puhuu ja mitä tarinassa tapahtuu, minun piti lukea se uudelleen. (14 s, 1988, Puerto Rico, 1938-2016)

* Magali García Ramis: Una semana de siete días (Seitsemän päivän viikko). Pikkutyttö on elänyt koko ikänsä yhdessä rakkaan äitinsä kanssa, vaikka tämä on koko ajan matkustanut kaupungista toiseen (Caminábamos el mundo de mil calles y cien ciudades) ja pitänyt öisin kokouksia tovereiden kanssa. Isänsä hän on tuntenut vain kuvasta, mutta eräänä päivänä äiti kertoo isän kuolleen ja he matkustavat tämän kotikaupunkiin. Äiti jättää tytön tämän tuntemattoman isoäidin luokse sillä aikaa kun menee hoitamaan asioita kaupunkiin ja lupaa tulla hakemaan tämän viikon päästä, eikä äiti ole koskaan valehdellut hänelle. Sitten poliisit tulevat kuitenkin etsimään vasemmistolaisia, eikä äiti hae tyttöä ajan kulumisesta huolimatta. (8 s, 1976, Puerto Rico, 1946- )

* Isabel Garma: El pueblo de los seres taciturnos (Vaiteliaiden olentojen kylä). Sotilaat ovat tuhonneet erään kylän ja sen asukkaat ja pelottaneet läheisen kylän asukkaat niin, että tuhottu kylä on pyyhitty alueen kartoista sekä lähikylän asukkaiden muistista ja sanoista. Sitten tähän kylään saapuu kuitenkin sekava vieras, joka puhuu kielletyistä asioista. Vaikuttava novelli pelosta, historian väkivaltaisesta muuttamisesta ja pelon voittamisesta. (13 s, 1987, Guatemala, 1940- )

Liliana Heker: La fiesta ajena (Toisten juhla). Taloudenhoitajan tytär saa kutsun ystävänsä, äitinsä rikkaan työnantajan tyttären syntymäpäiville, vaikkei hänen äitinsä tästä kutsusta pidäkään. Syntymäpäivillä on hauskaa, kunnes sen loppu muuttaa tytön käsityksen kaikesta. (8 s, 1966, Argentiina, 1943- )

Clarice Lispector: El primer beso (Ensimmäinen suudelma). Ensirakkaudestaan nauttivan parin mies kertoo ensimmäisestä suudelmastaan nuorena: bussiretkellä hän oli hirvittävän janoisena mennyt juomaan lähteestä ja huomannut juotuaan, että vesi virtaa naispatsaan huulien välistä. (3 s, 1971, Brasilia, 1920-1977. Lispector oli ukrainanjuutalaista syntyperää.)

Andrea Maturana: Yo a las mujeres me las imaginaba bonitas (Minä kuvittelin naisten olevan kauniita). Pikkutyttö kertoo siitä, kun hänen isosiskonsa Chana tulee kotiin puolikuolleena pelosta, koska vuotaa verta. Äiti nauraa ja kertoo tämän johtuvan siitä, että Chanasta on tullut nainen. Tyttö ajattelee veren johtuvan siitä, että Chanan poikaystävä on lyönyt tätä, ja päättää vältellä poikia ja olla kasvamatta aikuiseksi. Novelli on kirjoitettu hyvin lapsen puhetyylillä lapsen näkökulmasta. (3 s, 1992, Chile, 1969- )

* Viviana Mellet: La otra Mariana (Toinen Mariana). Rikas, hyvinvoiva Ernesto näkee kadulla hemmotellun vaimonsa Marianan köyhän kaksoisolennon ja lähtee seuraamaan tätä. Hänen mielessään ristivalottuvat koko ajan Mariana ja tämä toinen nainen. Mielenkiintoinen novelli kertoo tiiviisti yhteiskunnan valtavista varallisuuseroista ja antaa samalla kuvan eräästä avioliitosta. (6 s, 1991, Peru, 1959- )

Silvia Molina: La casa nueva (Uusi talo). Tytär lakkaa lopullisesti uskomasta isänsä lupauksiin sen jälkeen, kun tämä on vienyt hänet katsomaan perheen ihanaa "uutta taloa", joka olisi tytön unelmien täyttymys. (4 s, 1989, Meksiko, 1946- )

* Carmen Naranjo: Cuando inventé las mariposas (Kun keksin perhoset). Nuorukainen kertoo rakastamastaan tytöstä, riitaisan perheen Clotildesta, joka haluaa keksiä jotain uutta, jotain sellaista kuin perhoset. Pojalle asiat ovat selviä, Clo pohtii paljon kaikkea. Sinämuodossa kirjoitettu kertomus mielikuvituksesta. (6 s, 1984, Costa Rica, 1928-2012)

* Montserrat Ordóñez: Una niña mala (Paha tyttö). Haluan olla paha tyttö. ... Tällainen tyttö minusta tulee. Rohkea tyttö joka pystyy avaamaan ja sulkemaan oven, avaamaan ja sulkemaan suunsa. Sanomaan kyllä ja sanomaan ei kun haluaa ja tietämään milloin haluaa niin sanoa. Märkä tyttö, kosteat jalat kyynellätäkössä, tuliset silmät. (3 s, 1996, Kolumbia, 1941-2001)

* Cristina Peri Rossi: En la playa (Rannalla). Kylpylälomaa viettävä korrekti aviopari tapaa illalla autiolla rannalla tytön, joka puhuu vastoin kaikkia heidän odotuksiaan, pohtii kieltä eikä suostu asettumaan siihen lokeroon, johon he hänet mielessään asettavat. Ihanan yllättävä novelli. (15 s, 1980, Uruguay, 1941- )

Elena Poniatowska: Cine Prado. Pettynyt mies kirjoittaa kirjeen aiemmin ihailemalleen elokuvatähdelle, koska pitää tämän käytöstä valkokankaalla eri syistä moraalittomana. (8 s, 1967, Meksiko, 1932- . Poniatowska syntyi Ranskassa ja on ilmeisesti hyvin tunnettu kirjailija Etelä-Amerikassa.)

Mariella Sala: El lenguado (Kielikampela). Kaksi villiä ystävystä, Margarita ja Johanna, rakastavat kalastusta. Tyttöjen kalastusretkellä toinen heistä saa kampelan, jonka pyytämisestä molemmat ovat aina haaveilleet, mutta haluttu saalis johtaa petokseen. (6 s, 1984, Peru, 1952- )

Milagros Socorro: Sangre en la boca (Verta suussa). Nyrkkeilijä Manolo Alvia on voittanut hopeaa olympialaisissa. Raskaana oleva vaimo tekee kaiken mitä tämä haluaa ja vie humalaisen miehensä aina valittamatta baarista kotiin. Alvia rakastuu kuitenkin nyrkkeilysalilla tapaamaansa hurjaan Mireyaan, joka piiskaa hänet ja itsensä yhä kovempiin suorituksiin, kunnes työntää Alvian lopulta liian pitkälle. (10 s, 1990, Venezuela, 1960- )

Tunnetuimpia kirjan kirjailijoita ovat mahdollisesti Isabel Allende, Clarice Lispector, Elena Poniatowska ja Cristina Peri Rossi. Etelä-Amerikassa on ollut myös aiemmin naiskirjailijoita, vaikkei kovin paljon: kirjassa mainittuja vanhempia kirjailijoita ovat meksikolainen Sor Juana Inés de la Cruz, kuubalainen Gertrudis Gómez de Avellaneda, argentiinalainen Alfonsina Storni, chileläinen Gabriela Mistral sekä chileläinen María Luisa Bombal, venezuelalainen Teresa de la Parra, chileläinen Marta Brunet, brasilialainen Rachel de Queiroz ja costaricalainen Yolanda Oreamuno. Ja lisäksi kommentissa mainittu brasilialainen Hilda Hilst.

Jos joku miettii, missä sana "nainen" on kirjan nimessä, niin se piilee vokaalissa a: narradores tarkoittaa yleensä kertojia, narradoras naiskertojia.

Edit 24.7.22, 25.7.22 (lisätty Hilda Hilstin nimi ja linkit lopun luetteloon).

17 narradoras latinoamericanas, 2001 (1996). Coedición latinoamericana. Antología de cuentos para jóvenes promovida y auspiciada por CERLALC/UNESCO. Dirección y edición: Carmen Rivera Izcoa. Asesor literario: Ramón Luis Acevedo. Diseño de portada y portadillas: José A. Peláez. Clarice Lispectorin novellin käännös: Marcelo Cohen. 222 sivua.

Jaime Peralta & Ulla Peterson (toim.): Diez cuentos de Hispanoamérica, 1966 (Kymmenen tarinaa espanjankielisestä Amerikasta)

Löysin antikvariaatista kymmenen eteläamerikkalaisen novellin kokoelman ja kiinnostuin siitä, koska vaikka tiedän eteläamerikkalaisista kirjailijoista esimerkiksi argentiinalaisen Jorge Luis Borgesin ja kolumbialaisen Gabriel García Márquezin ja olen jopa lukenut chileläisen Isabel Allenden ja meksikolaisen Sabina Bermanin kirjoja, se on minulle kirjallisuuden kannalta (ja aika paljon muutenkin) tuntematon maanosa. Kaikki kirjan novellit ovat eri kirjailijoiden kirjoittamia ja eri espanjaa puhuvista maista, joten se antoi laajan kuvan alueesta - lukuun ottamatta tietysti sitä että kaikki kirjoittajat ovat miehiä ja näkökulma melkein kaikissa oli miehen.

Kirja on Ruotsissa julkaistu opiskeluteksti, ja siinä on paljon sanojen ja käsitteiden selityksiä. Novelleja ei ole lyhennetty eikä muutettu, eikä niitä ole siinä järjestetty kronologisesti, aakkosjärjestykseen eikä edes maantieteellisesti, vaan tekstien vaikeustason mukaan. Viimeisessä tekstissä (ja joissakin muissakin) olikin jo aika paljon vieraita sanoja, mutta kun hallitsee perussanaston, kaikkia sanoja ei tarvitse lukiessa välttämättä ymmärtää, eikä kieli estänyt missään kirjan novelleista tarinaa tempaamasta minua mukaansa - monet näistä olivat kiinnostavampia kuin odotin. Latinalaisen Amerikan maiden levoton historia näkyy usean tarinan taustalla, varsinkin koska kirja on julkaistu 1960-luvulla.

* Hernando Téllez: Espuma y nada más (Vaahtoa eikä mitään muuta). Hyvin tehokas ja intensiivinen novelli siitä, kun kapinallisten puolella olevan parturin luokse tulee partaansa ajattamaan sotilaskomentaja, joka on julmasti tappanut hänen tovereitaan. Ammatistaan ja taidoistaan ylpeä parturi leikkaa tappavan terävällä veitsellä miehen partaa tämän nuokkuessa rauhassa tuolissaan, ja miettii kuinka toimia jännitteen kasvaessa koko ajan. (Kolumbia, 1908-1966, 7 s.)

* Lisandro Otero: El bastón (Keppi). Epävarma teinipoika hankkii tyylikkään kuolleen isoisänsä valokuvan innoittamana itselleenkin kävelykepin, joka tuo hänelle ensin itsevarmuutta, mutta ympäristön paheksuvat reaktiot kasvavat absurdeihin mittoihin. Hidas ja hajanainen alku, mutta loppu oli hyvä. Kylässämme on tiettyjä asioita, joita ei sallita, ja rutiinista poikkeaminen on yksi niistä. (16) (Kuuba, 1932-2008, 11 s.)

* Manuel Rojas: El vaso de leche (Lasi maitoa). Nuori meripoika, joka ei ole syönyt moneen päivään, kulkee satamassa ja etsii työtä ja keinoa ansaita rahaa. Lopulta perusluonteeltaan hyvin rehellinen poika päättää mennä kahvilaan ja syödä ilman rahaa, mutta ystävällinen kahvilan emäntä tarjoaa hänelle lasin maitoa ja keksejä. (Chile, 1896-1973, 11 s.)

Ventura Garcia Calderón: Historias de caníbales (Tarinoita kannibaaleista). Aika sekava tarina ranskalaisesta seikkailijasta Victor Landasta, joka ryöstää Perun viidakoista itselleen vaimon kannibaalien heimosta. Näille kannibaaleille kuolleen ihmisen tiettyjen osien syöminen oli eräänlainen kunnianosoitus ja keino saada hänen taitonsa. Tarinan sankari Landa on suhteessaan intiaaneihin epämiellyttävä ja moraaliton, ja koko tarina on kerrottu ärsyttävän kevyesti. (Peru, 1886-1959, 9 s.)

Jorge Luis Borges: El Sur (Etelä). Juan Dahlmann päättää kuolemanvaarallisen taudin jälkeen muuttaa perintötilalleen Etelä-Argentiinaan. Ennen kuin hän pääsee perille, alkoholi ja kohtalokkaat kunniakäsitykset keskeyttävät hänen matkansa. (Argentiina, 1899-1986, 11 s.)

* Horacio Quiroga: El Hijo (Poika). 13-vuotias poika lähtee metsästämään lintuja kiväärin kanssa. Isä, joka on opettanut häntä pienestä pitäen käsittelemään aseita ja selviämään luonnossa, jää kotiin. Poika ei kuitenkaan tule silloin kun on luvannut, ja huolesta sekaisin oleva isä lähtee etsimään häntä. Surullinen, intensiivinen ja tunnelmallinen novelli, jossa isän ja pojan välinen rakkaus esitetään kauniisti. Quirogaa verrataan kirjailijaesittelyssä Edgar Allan Poehen. (Uruguay, 1878-1937, 7 s.)

* Jorge Ferretis: Un viejo de plata (Hopeavanhus). Vanha hopeaseppä don Flavio jatkaa rakastamaansa työtä myöhään iltaan saakka. Samaan aikaan hänen oppipoikansa menee tapaamaan rakastettuaan, Flavion tytärtä Graciaa, tämän kotiin, eivätkä nuoret pysty vastustamaan yötä ja suudelmia. Kun Flavio tulee kotiin, hän näkee mitä on tapahtunut, ja hänen mielessään kummittelevat kaikki klassisen espanjalaisen kirjallisuuden hahmot, joissa isä tappaa tyttärensä rakastajan ja ehkä tyttärensäkin. Isä kuitenkin kieltäytyy ryhtymästä kulttuuristen odotusten marionetiksi ja valitsee toisin. (Meksiko, 1902-1962, 14 s.)

* Augusto Roa Bastos: La excavación (Kaivaus). 72 vankileirillä olevaa vankia kaivaa sisällissodan jälkeen yksi toisensa jälkeen metrien pituista tunnelia 25 senttiä päivässä päästäkseen pakenemaan. Novellissa seurataan nuorta tunnelia kaivavaa miestä, joka jää sortuman alle, ja tämän ajatuksia ja muistoja. Armoton, rankka ja surullinen, mutta sellaisena myös pasifistinen novelli. (Paraguay, 1917-2005, 10 s.)

Arturo Uslar Pietri: La lluvia (Sade). Vanha pariskunta, Usebia ja Jesuso, odottaa sadetta kuivan maan ympäröimänä. Sitten heidän tilalleen tulee nuori salaperäinen poika, joka tuo heidän elämäänsä valoa, rakkautta ja iloa. Tätä novellia en ymmärtänyt. (Venezuela, 1906-2001, 20 s.)

* Miguel Ángel Asturias: El Bueyón (Härkä). La Caidunan ja el Bueyónin, toisiaan rakastavan pariskunnan, aikuiset pojat ovat lähteneet vuorille pakoon lähestyviä sotilaita. Bueyón eli Naiqué kuolee sotilaiden pommitettua myllyä. Caiduna kertoo vuosia myöhemmin lapsenlapsilleen siitä, kuinka heille ja muille köyhille ensin annettiin oikeus tilaan ja maahan sen sijaan että heidän olisi pitänyt jatkaa orjantyön tekemistä rikkaille, ja kuinka nämä sen jälkeen taas riistettiin heiltä. (Maiden takaisinoton alkuunpanija United Fruit Company ja USA:n antama tuki tälle esiintyvät myös eräässä tunnetussa Pablo Nerudan runossa.) (Guatemala, 1899-1974, 12 s.)

Kuubalaisessa novellissa vanhan valokuvan isoisällä kerrottiin olevan päällään dril cien -puku, ja selityksessä sen sanottiin olevan "erittäin vilpoisa ja kallis kangas, jota kuubalaiset merkkihenkilöt käyttivät vaatteissaan ennen vuotta 1959". Mietin, miten jonkin kankaan käytön voitiin sanoa loppuvan tiettyyn vuoteen, mutta se olikin kokonaisen elämäntavan ja yhteiskuntajärjestelmän symboli; vuonna 1959 oli Kuuban vallankumous.
    Dril cien -kangas on kudottu sillä tavalla, että se hengittää hyvin, muovautuu kantajansa mukaan ja on sekä pehmeää että vahvaa. Näin se sopii hyvin tropiikkiin. Kun tällaisia pukuja haluttiin tehdä uudestaan nykyaikana Yhdysvalloissa, ainoastaan Irlannista löytyi yksi valmistaja, joka osasi tehdä tällaista kangasta, sekä ainoastaan yksi seitsemänkymppinen kuubalainen räätäli, joka osasi valmistaa pukuja alkuperäisellä tavalla. Tällaisia pukuja ei kuitenkaan voitu kuivapestä, vaan ne voitiin puhdistaa vain käsin tietyllä menetelmällä, joka sekin oli jo lähes kokonaan kadonnut (tiedot täältä). Valmistustavan ja käytön mutkikkuus selittää sen, miksi tämä kangas ja tällaiset puvut katosivat Kuubasta rikkaiden mukana.

Jaime Peralta & Ulla Peterson (toim.): Diez cuentos de Hispanoamérica, 1966. Akademiförlaget-Gumperts. Kansi: Kjell Ivan Anderson. 115 sivua.

Josephina Niggli: Sunday Costs Five Pesos, 1937, ja Thornton Wilder: The Happy Journey, 1956(?)

Luin nyt viimeiset kaksi näytelmää viime vuonna aloittamastani kanadalaisesta Invitation to Drama -kirjasta, jossa on kouluihin tarkoitettuja näytelmiä.

Ensimmäisen näytelmän arvoituksellinen nimi Sunday Costs Five Pesos viittaa siihen, että meksikolaiseen kylään sijoittuvassa näytelmässä ensimmäinen lyöjä tappelussa joutuu sunnuntaisin maksamaan sakkoa viisi pesoa. Näytelmä on mustasukkaisuus- ja yleensä tappeludraama päähenkilö Bertan, hänen kahden "ystävänsä" Salomen ja Tonian ja kilpailijansa Celestinen välillä, enkä juuri innostunut näytelmästä sen aiheen takia, vaikka dialogi onkin elävää ja tapahtumat etenevät nopeasti.

Näytelmän kirjoittaja Josefina Niggli (1910-1983, etunimellä on kaksi kirjoitustapaa) oli kuitenkin kiinnostava tuttavuus: Wikipedian mukaan hän oli ensimmäinen Meksikosta englanniksi kirjoittava meksikolais-amerikkalainen sekä suhtautui sukupuoleen, rotuun ja etnisyyteen tasa-arvoisesti ja edelsi näin chicana-feministejä. Hän on myös hyvä esimerkki siitä, miten vaikea ihmisen kansalaisuutta on joskus määritellä: hänen isänsä oli sveitsiläis-alsacelainen ja äitinsä irlantilais-ranskalais-saksalainen, molemmat amerikkalaistuneita. Niggli itse oli syntynyt Meksikossa, mutta vietti lapsuutensa ja nuoruutensa sekä Teksasissa että Meksikossa ja ilmeisestikin tunsi itsensä meksikolaiseksi.

Thornton Wilderin näytelmästä pidin enemmän. The Happy Journey kuvaa nelihenkisen Kirbyn perheen automatkaa vierailulle sairaana olleen naimisissa olevan tyttären Beulahin luokse. Tytär Caroline on 15-vuotias ja poika Arthur 13-vuotias. Perhe ei ole kovin varakas, mutta kuitenkin onnellinen. Perheen ohjia pitelee tiukasti käsissään ja sen moraalista ja käytöksestä huolehtii perheen topakka äiti, Ma Kirby. Hän on näytelmän keskushenkilö - hän välittää perheestään paljon, muttei juurikaan näytä helliä tunteitaan, vaan ilmaisee ne lähinnä vain pomottamalla ja huolehtimalla arkisista asioista.

Näytelmä tuntuu modernilta, koska siinä ei ole näyttämörekvisiittaa eikä lavasteita (The idea is that no place is being represented), ja näytelmän henkilöt ovat kulkevinaan kuvitteellisista ovista ja portaista ja käyttävinään kuvitteellisia tavaroita; myös esimerkiksi auton ratti ja vaihteet esitetään eleillä. Näyttämömestari - ilmeisesti koko ajan samoissa vaatteissa - esittää kaikkia näytelmän sivuhenkilöitä, vuorotellen naapurin naisia ja bensa-aseman työntekijää, ja lukee vuorosanansa yleensä tyynesti näytelmätekstistä.

Myös kieleltään näytelmä on erikoinen. Jonkin aikaa sitä luettuani aloin kiinnittää huomiota siihen, miten paljon siinä käytetään erilaisia "valmiita" tekstejä - kohteliaisuusfraaseja, mainostekstiä, lainauksia historian oppikirjasta, laulua, lorua, toiveenesittämissanoja ja paperista luettuja ajo-ohjeita. Näytelmä loppuu siihen, kun Ma Kirby laulaa poispäin kulkiessaan hajamielisesti taas yhtä laulua. En ymmärtänyt, mitä Wilder tahtoi tällä sanoa (että kommunikoimme yleensä fraaseilla? että olemme populaarikulttuurin läpitunkemia? että suuri osa arkisesta kommunikaatiosta on aika pinnallista? johtuiko tämä samasta syystä kuin lavasteiden puuttuminen ja näyttämömestarin käyttö sivuosissa?), mutta se teki näytelmästä omalla tavallaan mielenkiintoisen. Tai ehkä Wilder oli halunnut tehdä kirjallisen vastineen kuvataiteen ready-made-taideteoksille, joissa asetettiin teollisesti valmistettuja "löydettyjä esineitä" näytteille taidemuseoihin: As such, found objects can prompt philosophical reflection in the observer ranging from disgust to indifference to nostalgia to empathy (Wikipedia).

Näytelmän henkilöt tuntuivat eläviltä ja myös sympaattisilta ihmisiltä, mutta näytelmä itsessään jäi minulla jostain syystä huonosti mieleen.

Josephina Niggli: Sunday Costs Five Pesos, 1937. 23 sivua. Thornton Wilder: The Happy Journey, 1956(?). 19 sivua. Kirjassa Invitation to Drama. One Act Plays for Secondary Schools, selected and edited by Andrew A. Orr, 1962 (1956). Edward Arnold (Publishers) Ltd. 196 sivua.

Ester Bolinder: Indianprinsessan, 1949

Tämä vanha ruotsalainen tyttökirja alkaa pienestä Karibianmeren rannalla sijaitsevasta kaupungista, jossa asuu ruotsalainen perhe - insinööri-isä on tullut maahan rakentamaan autotietä sisämaahan. Teini-ikäinen tytär Gun tutustuu läheisessä nunnien koulussa opiskelevaan intiaanipäällikön tyttäreen Chincaan, menee muulikyydillä vierailulle tämän kotikylään ja joutuu tämän kanssa melkoiseen seikkailuun lainsuojattomien ryöstettyä tytöt lunnaiden toivossa.

Tämä oli melko erilainen kirja kuin mitä odotin. Alkupuoli kirjasta oli enemmänkin Gunin silmin nähtyä realistisen tuntuista kansatieteellistä kuvausta intiaanien elämästä - harvemmin tyttökirjoissa puhutaan esimerkiksi matrilineaalisesta perimysjärjestelmästä tai siitä, miten lehmät onnistuvat syömään kaktuksia niiden piikeistä huolimatta. Tämä sai minut ajattelemaan, että Ester Bolinder, joka on kirjoittanut muitakin Etelä- ja Keski-Amerikkaan sijoittuvia (tyttö)kirjoja (joita ei ole suomennettu), oli tutustunut kuvaamiinsa asioihin paikan päällä, mikä pitikin paikkansa; hän oli tutkimusmatkailijan vaimo, ja pariskunnan kaksivuotinen matka Kolumbiaan 1910-luvulla oli samalla heidän häämatkansa.

Kirjan alkuosa ei tietosisällöstään huolimatta tuntunut liikaa luennoinnilta, vaan oli ihan helppolukuista, koska tiedot eivät kuitenkaan olleet kovin yksityiskohtaisia, kaikki oli suodatettu Gunin ajatusten kautta, ja samalla seurattiin Gunin ystävystymistä Chincan kanssa. Kirjan loppupuoli oli kuitenkin tarinallisempi ja jännittävämpi, ja vaikka tytöt ovat aluksi alakynnessä, he ovat neuvokkaita ja rohkeita ja onnistuvat pakenemaan kaksikin kertaa vankeudesta ja hankkiutumaan turvaan aivan tuntemattomille seuduille joutumisesta ja kielitaidon puutteesta huolimatta.

Tytöt kuvataan kirjassa keskenään tasa-arvoisina ja intiaaneja kuvataan kirjassa arvostavasti, vaikka afrikkalaisperäisiin tummaihoisiin karibialaisiin suhtaudutaan jonkin verran negatiivisemmin. Aikuisten kirjassa tytöille olisi saattanut käydä huonommin, ja muutenkin kirjassa herätti huomiota sen kriittisyyden puute. Intiaaneilla kerrotaan esimerkiksi olevan orjia (muita intiaaneja?), mutta sanotaan näiden saavan tarpeeksi ruokaa, voivan paeta halutessaan, ja että heillä on muutenkin suhteellisen hyvät oltavat. Autotien rakentamista maahan ei yhtä kappaletta lukuun ottamatta sen kummemmin kommentoida, vaikka se saattaa tuoda mukanaan sekä hyviä että huonoja asioita, ja myös Chincan sisäoppilaitostyyppinen opiskelu vieraalla kielellä hyväksytään aika lailla sellaisenaan. Nykykirjoissa on niin tottunut ongelmalähtöisyyteen ja kriiseihin, että tällainen kritiikittömyys tuntuu lasten- tai nuortenkirjassakin oudolta, mutta kirjassa kuvataan kuitenkin mukavasti tuolloisille (ja nykyisille) ruotsalaisille varmaan hyvin tuntemattoman kansanryhmän elämää.

Ester Bolinder: Indianprinsessan. Berättelse för flickor, 1949. B. Wahlströms bokförlag (B. Wahlströms ungdomsböcker 560). Kannen tekijää ei mainittu. 140 sivua.

Juoksu Yönmaahan. Tulkintoja intiaanirunoista. Valikoinut ja suomentanut Jorma Eronen, 1977

Tässä kirjassa on intiaanirunoja Etelä-Amerikan jibaroista pohjoisen eskimoihin sekä Pohjois-Amerikan pyynti-keräilijäkulttuureista Väli- ja Etelä-Amerikan korkeakulttuureihin (atsteekit ja mayat). Runot on ryhmitelty löyhästi temaattisiin lukuihin. Kirjassa on jonkin verran kuvia, jotka vaikuttavat intiaanien oman taiteen piirrosjäljennöksiltä. Käytän postauksessa samoja termejä kuin kirjassa (esim. eskimot vs. inuitit, atsteekit vs. asteekit, intiaanit vs. Amerikan alkuperäiskansat).

Olen oppinut lukemaan runoja ilman että tunnen tarvetta ymmärtää kaiken niissä sanotun. Tätä kokoelmaa lukiessani luovuin yleensäkin yrityksestä ymmärtää ja vain heittäydyin sanojen vietäväksi, koska minulta puuttuvat pohjatiedot eri heimojen kulttuureista, tavoista, taruista ja vähän historiastakin, joihin monet runot tuntuvat oleellisesti liittyvän. Asenteeni oli joissain kohdissa kuin yhden navajorunon: Sanat eivät merkitse mitään, mutta laulu tarkoittaa // Ota, annan sen sinulle. Kokoelma on hämmentävä: siinä on runoja, jotka kävisivät proosarunosta, kokeellisesta runosta, surrealistisesta runosta ja tajunnanvirtarunosta (jos tällaisia on), ja sitten siinä on myös muodoltaan ja sisällöltään tutun tuntuisia runoja. Jotkin runoista ovat ennemminkin kertomuksia, riittejä tai loitsuja, ja mukana on myös ainakin yksi todella rivo pitkä runo (ehkä se liittyy johonkin riittiin?). Loppusoinnullisia runoja ei ole ollenkaan, ja on vaikea sanoa oliko alkuperäisissä runoissa loppusointuja, koska suomen ja alkuperäisten runojen välissä on vielä englanti. Vai ovatko loppusoinnut vain länsimaisen runouden piirre?

Runojen valikoijan ja suomentajan Jorma Erosen rooli lopputuloksessa on epäselvä, koska Alkusana-luku on vain reilun sivun pituinen eikä Eronen kerro käännös- ja valintaperiaatteistaan juuri ollenkaan. Koska kirjan nimessä puhutaan ”tulkinnoista”, mietin, minkä verran Eronen on muuntanut englanninkielisiä lähteitään. Seuraava tieto viittaisi siihen, että käännös on tehty melko vapaasti: Minäkin olen kuunnellut intiaanien lauluja, koettanut kuunnella myös sanattomuutta. Olen opetellut itse sanomaan, joskus kääntäen, joskus myös karsien ja järjestäen. Jorma Eronen (1950-2020) oli itsekin runoilija (hänen Uiguristaan kirjoitus tässä).

Erikoinen piirre tässä kokoelmassa on se, että aloin odottaa tietyn tyylisiä runoja tietyiltä heimoilta – esimerkiksi quechuoilla oli kauniita, helposti ymmärrettäviä runoja. Runoissa ei mainita tekijöitä, vain kyseessä oleva heimo, eli ehkä nämä olivat enemmän koko heimon kuin yksittäisten ihmisten runoutta, samoin kuin kalevalarunot Suomessa. Tai ehkä runojen kerääjät olivat keränneet ne vain yhdeltä heimon ihmiseltä, ja ne ovat siksi saman tyylisiä. (Kirjan loppupuolella on luku Runoilijat, mutten ymmärtänyt siitä mitään. Tässä luvun alkua: HiiliMies. Pimeyden Neito. Vuorten Pää. Kaikki Vedet. Hän Joka Muuttuu. Näitä nimiä on peräkkäin lueteltuina kolme tiheään painettua sivua, eikä niitä ole mitenkään yhdistetty yksittäisiin runoihin.)

En välttämättä pitänyt monista kirjan runoista kovinkaan paljon, mutta mukana oli myös useita hienoja runoja. Oli myös hauska saada vahvistus joskus Tiede-lehdestä lukemalleni artikkelille, jossa sanottiin, että runous oli atsteekeille tärkeää; heillä on kirjassa joitakin karmean väkivaltaisia rituaaleja kuvaavia runoja, mutta myös monia hienostuneita, kauniita runoja. On kulttuuriteko, että Suomessa on julkaistu tällainen kirja intiaanien runoista, koska käsitykseni mukaan intiaaneja käsittelevät kirjat ovat yleensä tietokirjoja tai länsimaalaisten näkökulmasta kirjoitettua fiktiota. Myös näkemäni elokuvat, joissa on intiaaneja, ovat olleet länsimaalaisten tekemiä.

Olen islantilaisrunokirjan tapaan lainannut tähän useita runoja näytteeksi. Jos tässä tuntuu olevan tekijänoikeuskysymyksiä, kommentoikaa.

Yön toistuvasta ylistyksestä (ote)

Asukoon kotipolulla rauha!

Palatkoon kaikki kotiin!

Kaunis on kävellä minun

Kaunis kulkea eteenpäin

Kaunis käydä taaksepäin

Kauneus kaartuu ylleni

Kauneus kaartuu ympärilleni

Se loppuu kauneuteen

Se päättyy kauneuteen

Navajo

Kielitapahtuma

Kaikki keskustelu viittaa veteen

Kun joku astuu sisään, sanotaan:

”Jotain kelluu tänne päin”

Kun joku istuutuu, sanotaan:

”Näyttää siltä, kuin kelluminen loppuisi”

Navajo

Vauhko koira

Räikkää riheltäen laulan Koira-lauluja muiden nukkuessa

Tappelen mielipuolisesti jos joku tulee sanomaan jotain

Sotken ihoni valkealla maalilla

Nousen valkean hevosen selkään

Peitän siltä silmät

Pakotan sen syöksymään äkkijyrkänteeltä

Ruhjoudumme

Crow

Aurinko kiiluu kastepisarassa, kuivuu

Silmissäni loistavat kasvosi, minä elän

Atsteekki

Pitkät hiukset tyynynään tyttö nukkuu

Eivät kyyneleet valu hänen silmistään

verta hän itkee

Mistä hän uneksii? Kuka on häntä loukannut?

Viserrä pikkulintu, vihellä hänelle

Herätä pian hänet, pikkulintu

Quechua

Prinsessan ja prinssin laulu

Koska olet tähti niin                  Jos olen tähti niin

tuikit yössä                              Puhkaise sydämeni

aurinkotulilla                            aurinkotulilla

en sinua enää näe                    sammuta silmäni

Kutsut niin                               Jos kuulet niin

kuunvalossa                            pidä kiirettä

kun lähestyn                            jos minusta on tullut lunta

muutut lumeksi                        sytytä minut

Tulessani                                 Vaikka olisin kastetta

olet kaste                                tulee suuhuni ei ei

olet tuuli                                  vaikka olisin unta

olet uni                                    ethän hävitä minua

Quechua

Istutus

Jalkani jäljistä työntyvät lehdenterät

Jalkani jäljistä sädehtivät lehdet

Taimien kärjet huojuvat jalkani jäljillä

Tähkät nojaavat toisiinsa jalkani jäljillä

Jalkani jäljellä taitan varren

Jalkani jäljellä poimin tähkän

Jäljessäni sirot nuput

Savu tupruaa talostani

Ilo asuu talossani

Jalkani jäljet

Jalkani jäljet

Elän valossa päivän

Osaga

Kaava jolla saa vihollisesta ystävän

Upota jalkasi siitepölyyn

Upota kätesi siitepölyyn

Upota kasvosi siitepölyyn

Jaloistasi tulee siitepölyä

Käsistäsi tulee siitepölyä

Siitepölyä tulee ajatuksistasi

Äänestäsi tulee siitepölyä

Polku on kaunis

Ole hiljaa

Navajo

Hämähäkki kutoi tien ja sitä on kauris kulkenut

Yuma

kun kuljemme, näyt kulkevat, niitä on kaikkialla

näyt täyttävät koko majan, ne koskettavat lapsia

näyt koskettavat lapsia, ne antavat lapsille unelmia

näyt antavat lapsille terveyden ja voiman

ja onnen ja hyvyyden unelmia

näyt koskettavat kaikkia, siksi on hyvä olla

näkyjen hipaistessa

yksitellen lapset lähtevät omiin koteihinsa

ja näkyjen antamat unelmat menevät heidän mukanaan

ja ilahduttavat

Pawnee

         Heimoni nuorukaiset eivät koskaan tee teille työtä

Teidän työtänne tehdessä ei voi nähdä unia

ja viisaus tulee unesta

         Käskette minua kyntämään maata. Revinkö äitini rinnat?

Silloin hän ei ottaisi minua syliinsä

Käskette minua kaivamaan kiviä. Raastanko hänen luunsa?

Hän ei ottaisi minua sisäänsä synnyttääkseen minut uudelleen

Käskette minua leikkaamaan heinää ja myymään sitä

ja rikastumaan. Kuinka uskaltaisin katkoa äitini tukan?

        Teidän lakinne on huono laki, eikä heimoni tottele sitä

Kaikki kuolleet syntyvät varmasti uudestaan

Odotamme täällä isiemme asunnossa ja olemme valmiit

käymään heidän kanssaan äitimme luo

Nez Percé

Heimot tai intiaanikansat, joiden runoja kirjassa on: acoma, apassi, arapaho, atsteekki, ayacucho, buffalo, carrier, cherokee, cheyenne, chippewa, cora, cree, crow, cuna, dakota, eskimo, fox, gitksan, haida, hopi, huichol, irokeesi, jibaro, jukuts, kalapuya, kato, keresan, kiowa, komanssi, kvakiutl, loucheux, makah, mandan, maya, modok, mustajalka, navajo, netchili, nez percé, oglala, omaha, osaga, oto, paiute, pampa, papago, pawnee, pima, quechua, seneca, shoshone, takelma, tewa, tlingit, tsimshian, tupi, uitoto, wabanaki, winnebago, wintu, yaqui, yuma, zuñi.

Vaikka runojen tekijät ovat tuntemattomia, heidän joukossaan on varmasti myös naisia, joten tämä kirja sopii LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisia ja ei-miehiä.

Korjaus 25.6.2020.

Juoksu Yönmaahan. Tulkintoja intiaanirunoista, 1977. Valikoinut ja suomentanut Jorma Eronen. Otava. Piirrosten tekijää ei kerrottu. 267 tekstisivua.

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja (El viajero del siglo, 2009)

Hans-niminen saksalaisnuorukainen menee paikkaan, jossa hänen pitäisi viipyä vain vähän aikaa, mutta jonne hän jää paljon aiottua pidemmäksi ajaksi. Hän käy siellä mielenkiintoisia keskusteluja mm. kirjallisuudesta, runoista, uskonnosta, politiikasta, matkustamisesta ja kääntämisestä ja rakastuu. Koska olin lukenut Jokken kirjanurkan bloggauksen Thomas Mannin Taikavuoresta, tunnistin Vuosisadan matkustajan yhtäläisyydet siihen. Yhtäläisyyksiä on ilmeisesti muutenkin kuin vain juonitasolla, koska Taikavuori mainitaan vertauskohtana myös kirjan takakannessa.

Ajattelin Taikavuoresta, että sitä en ainakaan halua lukea. Minun ei olisi pitänyt pitää myöskään tästä kirjasta, jotan luin vähän kerrallaan monen viikon ajan: en yleensä pidä tiiliskivistä (kirjassa on noin 600 sivua), tässä ei ole kovin selkeää juonta, vaan asiat vain tapahtuvat peräjälkeen ja keskustelut seuraavat toisiaan ja myös kirjan loppu herättää kysymyksiä, enkä tiedä 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun kirjallisuudesta ja politiikasta, joista kirjassa puhuttiin paljon, juuri mitään. (No jaa, nyt tiedän enemmän.) Jostain syystä kuitenkin pidin tästä kovasti. Kirjassa on sympaattisia henkilöitä: vanha luolassa asuva posetiivari, jonka kanssa ikuinen matkamies Hans ystävystyy heti aluksi ja joka osoittautuu luontaiseksi filosofiksi, posetiivarin koira Franz, jota posetiivari kohtelee kuin ihmisystävää ja josta kirjoitetaan omana henkilönään, Hansin toinen uusi ystävä, espanjalainen Álvaro, joka oli muuttanut Saksaan Wandernburgiin avioliiton takia ja jäänyt sitten leskeksi, ja jossa yhdistyy hilpeys ja lempeys surumielisyyteen, ja tärkeimpänä Sophie, johon Hans ihastuu ensitapaamisella ja joka on moniulotteisimpia naishahmoja yleensä missään lukemassani kirjassa ja rikkoo käsityksiä 1800-luvun naisista, vaikken tiedäkään, olisiko Sophie todella ollut mahdollinen tuolla aikakaudella (luullakseni kirja sijoittuu 1830-luvun alkuun).

… se on niin erilainen kuin kaikki muut rakkaussonetit, kuten esimerkiksi nämä Garcilason, jotka ovat upeita ja hienostuneita mutta joissa on aina taustalla tämä kauhistuttava ajatus: rakastan sinua jos pidät suusi kiinni, olet täydellinen, sillä tuskin tunnen sinua, eikä minun tarvitsekaan:

On kasvosi säkeinä syömmein sopukoissa

ja runoillessani susta, otan mukaan...

Jos oikein ymmärrän, Sophie sanoi ja osoitti sivua pitkällä sormellaan, rakastetun kuva on niin kirkkaana runoilijan sielussa, ettei hänen tarvitse edes nähdä tätä, saati puhua tämän kanssa: hän tietää jo kaiken mitä haluaa armaastaan sanoa, se on kirjoitettu jo hänen sydämeensä (no jopas, ei nyt sentään! Álvaro protestoi), siksi hän lopuksi sanoo, ja korjaa, ystäväiseni, jos olen väärässä, siksi hän tunnustaa että kuvaa joka hänellä on rakastetustaan pitää katsella yksin: ...

Kirjassa seurataan Hansin ja Sophien rakkaustarinan kehitystä, mutta samalla siinä on paljon muuta: Sophie kutsuu Hansin osallistumaan perjantai-iltojen salonkiinsa, jossa keskustellaan kirjallisuudesta ja muista kiinnostavista asioista (Rauha maassa, hyvät herrat, Sophie vaati, täällä suurin oikeutemme on olla eri mieltä menettämättä käytöstapojamme) ja johon osallistuu muutama Sophien ja hänen isänsä ystävä, esimerkiksi yliopiston professori, juutalaispariskunta ja leskirouva. Mukana on myös rikosjuoni – naamiomies vaanii yksin kulkevia naisia kaupungin autioilla kaduilla – mutta tämä vie kirjasta suhteellisen vähän sivuja. Hans käy posetiivarin luolalla, jossa hän tapaa tämän ystävät, maatyöläisen ja tekstiilitehtaassa työskentelevän miehen, jotka tuovat kirjaan tietoa työläisten asemasta tuona aikana (huono), ja jossa hän viettää viinin siivittämiä iltoja posetiivarin, hänen ystäviensä, Franzin ja joskus Álvaronkin kanssa ja taas keskustelee. Kirjassa on todella kaunista rakastavaisten välistä kirjeenvaihtoa, pohdintaa naisen asemasta, runojen tulkintaa, kääntämistä, ohimennen ajatuksia juutalaisten asemasta kristittyjen kaupungissa, vähän homoutta ja kaikenlaista muuta. Myös Sophien palvelijaa Elsaa ja Hansin majatalon isäntäväen tytärtä, opinhaluista mutta raatamaan pakotettua Lisaa, kuvataan todellisina, monipuolisina henkilöinä. Kirjan muutkaan henkilöt eivät ole mitään pahvikuvia: esimerkiksi eräs tärkeä henkilö, Rudi Wilderhaus, vaikuttaa ensin mahtisuvun perijänä koppavalta ja itsevarmalta, mutta tyhjäpäiseltä. Hänestäkin paljastuu kuitenkin aitoja tunteita, rakkautta ja tuskaa. Lukijan ei anneta lyödä henkilöihin leimaa, joka luokittelee nämä yksiselitteisen negatiivisella tavalla, ja Neuman suhtautuu mielestäni kaikkiin henkilöihinsä myötätuntoisesti.

Kirjassa oli kummallinen piirre: Hansista ja Álvarosta tuntuu, että Wandernburgin kadut vaihtavat paikkaa, ja johonkin paikkaan mennessä saa varautua etsimään sitä, vaikka olisi käynyt siellä usein aiemminkin. He suhtautuvat asiaan yllättävän tyynesti: vain toteavat sen ja vähän harmittelevat sitä. Katujen liikkuminen ihmetytti minua, koska se tuntui irralliselta enkä onnistunut liittämään sitä kirjan muihin teemoihin, mutta nyt kun aloin miettiä asiaa, ehkä se voisi liittyä siihen, että ihmisen tunteet, mielipiteet ja asenteet muuttuvat joskus hänen itsensäkin huomaamatta – tämä sillä logiikalla, että talon ajatellaan usein vastaavan psyykeä, miksei siis kaupunginkin – tai jos ajattelee kaupunkia itsen ulkopuolisena, muita ihmisiä symboloivana asiana (mikä olisi ehkä järkevämpää), katujen paikan vaihtuminen tarkoittaisi sitä, ettei ympäristöään voi täysin hallita, eikä voi olla täysin varma muiden ihmisten suhtautumisesta. Myös, äsken kun kirjoitin Hansin ja Álvaron tuntevan näin, mietin sanottiinko paljasjalkaisilla wandernburgilaisilla olevan tällaista kokemusta kaupungistaan, eikä muistaakseni sanottu (mutten ole varma). Silloin se voisi tarkoittaa sitä, etteivät Hans ja Álvaro ole kotiutuneet kaupunkiin kunnolla, huolimatta siitä, että Álvarokin on asunut siellä jo vuosia; että kaupunki on heille aina vähän vieras. (Mutta miksi juuri Wandernburg, kun muista kaupungeista heillä ei ole ollut tällaista kokemusta?)

Argentiinan vaakuna
(Wikipedia)

Hansin luonteen ja aatteiden kannalta tärkeä vaatekappale on hänen fryygialaismyssynsä, jonka merkitys minun piti tarkastaa netistä, koska se toistui tekstissä yhä uudelleen. Se on tonttupipon näköinen punainen päähine, joka oli ollut Rooman valtakunnassa vapautettujen orjien tunnus ja josta tuli 1700-luvun lopulla jakobiinien ja Ranskan vallankumouksen symboli. 1800-luvun alkupuolella se oli siis tietyn poliittisen kannan ilmaisu ja varmaan häiritsi säntillisiä wandernburgilaisia. Kirjailija Andrés Neuman on alun perin argentiinalainen, mutta asuu nykyään Espanjassa (en voinut olla rinnastamatta häntä toiseen maahanmuuttajaan, Álvaroon, koska hän sopisi ulkonäöltäänkin Álvaroksi...), joten fryygialaismyssy on hänelle varmaan senkin takia merkityksellinen – fryygialaismyssy on tärkeässä roolissa Argentiinan vaakunassa.

Espanjan- ja portugalinkielisen kirjallisuuden kääntämiseen erikoistunut Tarja Härkönen on selvinnyt valtavasta urakastaan hienosti ja kääntänyt kirjan kaikki pitkät virkkeet sujuvasti; missään kohdassa ei tuntunut siltä, että olisi lukenut käännöstä. Muutama virhe käännöksessä kuitenkin on (omasta mielestäni), kirjassa puhutaan esimerkiksi Samuel Coleridgen runoteoksesta Kubai-kaanista, vaikka se netin mukaan on Kublai (ja englanniksikin Kubla Khan), jossain kohdassa samalla sivulla puhuttiin sekä klassistisesta että klassisistisesta ja Heinen kauniissa runossa (sivu 504) mietin, pitäisikö eräässä kohdassa puhua 'tunteista' eikä 'tunneista', koska se sopisi merkitykseen paremmin. Myös kun Sophie kysyy jossain kohdassa, mikä tuntuu kivoimmalta (tai jotain tällaista), 'kiva' ei jotenkin tunnu sopivan 1800-luvulle ja Sophien suuhun, mutta jotain toista lukijaa tämä ei välttämättä häiritsisi ollenkaan. Nämä ovat kuitenkin pikku juttuja koko upean käännöksen rinnalla.

Jostain syystä tätä kirjaa lukiessa tuli hyvä olo. Vaikka sanoin aiemmin, että kirjassa tapahtumat ja keskustelut vain seuraavat toisiaan, siinä on kuitenkin pohjavirtana selkeä juoni, Hansin ja Sophien suhteen kehittyminen. Kirja saattaa kuvaukseni perusteella kuulostaa vakavalta, korkealentoiselta ja tylsältä, mutta sitä se ei ole, vaan ilkikurinen kirja, jossa henkisyys kohtaa ruumiillisuuden (mukaillakseni takakannen sanoja). Kustantajalle muuten kiitos siitä, että koostaan huolimatta kirja on kevyt.

Muita arvioita mm. täällä: Maailmankirjat, Reader, why did I marry him?, Kirja vieköön!, Lumiomena, Ullan luetut kirjat... Kaikki pitivät tätä hyvänä kirjana ja monet rakastuivat. Monessa blogissa muuten sanotaan, että Sophie on kihlattu Rudille. Minä sanoisin, että Sophie on kihlautunut Rudin kanssa tietoisena valinnastaan, siitä, mitä se hänelle ja hänen isälleen merkitsee ja että hän haluaa pitää valinnastaan kiinni (mikä kirjassa ihmetytti ja harmitti, koska se rikkoi romanttisia konventioita). Sophie ei ole uhri eikä passiivinen, vaikka hänen olosuhteensa vaikuttavatkin hänen valintoihinsa.

Helmet-haaste nro 3: Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti (kirja vaikutti selaillessa tylsältä eikä kansikuvakaan innostanut).

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja, 2015 (El viajero del siglo, 2009). Tammi, Keltainen kirjasto nro 464. Suomentaja Tarja Härkönen. Kansikuvan tekijä kadonnut kirjaston tarran alle. 602 sivua.

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen (La mujer que buceó dentro del corazón del mundo, 2010) ja espanjaksi kirjoittavia naisia

Hdcanis kirjoitti Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteensa yhteydessä (tässä ja tässä), että joidenkin, melko harvojen kielialueiden, ulkopuolelta on hankalaa tai jopa mahdotonta löytää naisten kirjoittamia suomeksi tai englanniksi käännettyjä kirjoja. Espanja oli yksi näistä hankalasti löydettävistä kielistä, joten tässä muutama uudempi espanjaksi kirjoittava, suomeksi käännetty naiskirjailija. Ensimmäisenä espanjalainen Mercedes Abad, jonka kirjan Veri luin vuosia sitten, ja pidin siitä kovasti – muistaakseni kyse oli äidistä ja tyttärestä, Francon hallinnon loppuajoista, uskonnosta ja naisista, mukana pieni vampyyrivivahde (kirjaa ei enää ole kirjastossa, joten en voi nyt tarkistaa muistikuviani). María Dueñasin Ommelten välinen aika sijoittuu Espanjan sisällissodan ja sen jälkeiseen aikaan ja siirtyy Madridista Marokon kautta Lissaboniin. Luin myös sen muutama vuosi sitten, enkä pitänyt siitä yhtä paljon kuin Abadin kirjasta (voi liittyä siihen, että pidän enemmän ohuista kirjoista kuin tiiliskivistä), mutta sekin oli ihan sujuvaa luettavaa. Meksikolaisen Laura Esquivelin kirjan Pöytään ja vuoteeseen luin tosi kauan sitten, ja muistaakseni pidin siitä. Ja tietysti on vielä chileläinen Isabel Allende, jonka kirjoista myös pidin nuorena.

Sabina Berman on meksikolainen kirjailija. Tämän kirjan nimi olisi saattanut olla Minä ja tonnikala ja täti, ja sen sankaritar roikkuu rauhoittuakseen kattoon kiinnitetyissä valjaissa sukelluspukuun pukeutuneena, mikä kertoo siitä, että kyseessä ei ole ihan tavallisesta ihmisestä ja tavallisista asioista kertova kirja: Karen on autistinen. Kirja ja noin kymmenvuotiaan Karenin kielellinen elämä alkaa siitä, kun hänen tätinsä Isabelle muuttaa Kaliforniasta Meksikoon ottaakseen haltuunsa suvun tonnikalabisneksen Karenin kammottavan äidin kuoleman jälkeen. Karen on aluksi puhekyvytön villilapsi, ja Isabelle tuo hänet puheen ja samalla myös standardi-ihmisten tai normaalien ihmisten (mikä ei kirjassa ole useinkaan positiivinen arvio) maailmaan.

Tuossa on kaikki maailman asiat, hän sanoi.

      Se oli isoisän jättiläismäinen tietosanakirja, jossa oli vaaleanruskeat nahkaiset kannet ja ohuet sivut täynnä pientä kirjoitusta, eikä siinä sitä paitsi ollut kaikki maailman asiat, vain niiden nimet ja paljon värikkäitä kuvia.

      Mainitsen asiasta koska siinä on suuri ero minun ja tätini välillä: hän luulee, että sanat ovat maailman asioita, kun taas Minä tiedän, että ne ovat vain äänenpätkiä ja maailman asiat ovat olemassa ilman sanojakin.

Aloin tätä kirjaa lukiessani miettiä mielenterveysongelmien esittämistä kaunokirjallisuudessa. Rikoskirjallisuudessa voi esiintyä sosiopaatteja tai psykopaatteja, mutta nämä ovat varmaankin mukana enemmänkin juonen kuin sairauden kuvauksen takia. Muistan lukeneeni romaaneja, joissa puhuttiin anoreksiasta, masennuksesta, alkoholismista tai narsismista, ja Mark Haddonin kirjassa Yöllisen koiran merkillinen tapaus kerrotaan autistisesta pojasta, eli kyllä näitä on, mutta ei tämä varmaan kuitenkaan ole kovin yleinen aihe kirjallisuudessa.

Minulla oli vain 4 ilmettä. Hätääntynyt, iloinen, neutraali ja poissaoleva. Jos aioin luoda suhteita muihin ihmisiin yliopistolla, minun oli lisättävä ilmeitäni.

Bermanin kirjan alkupuoli on kuvaus autismista, mutta ei sairautena, vaan elämänä, siitä miten eräs autistinen ihminen näkee ja tulkitsee asiat. Karen on kirjan minäkertoja ja asiat nähdään hänen silmillään, mikä tekee kirjasta kiinnostavan ja hauskankin, koska hän saa ”normaalit” asiat vaikuttamaan usein hyvin oudoilta (mieleen tuli Brechtin termi vieraannuttaminen); pidän kirjoista, jotka saavat näkemään maailman eri tavalla kuin yleensä.

On kuitenkin kysyttävä myös: Onko ihmisten maailma arvokkaampi kuin luonnollinen maailma, maailma jossa Max-papukaija elää?

      Vastaukseksi esitän mieluummin kysymyksen: Voisiko ihminen käyttää puhelinta jollei planeettaamme olisi olemassa?

      Minun käsitykseni mukaan ei. Planeettamme Maa on siis ihmisen yläpuolella.

      Ja lopuksi, jos kysytään kumpi on onnellisempi, ihminen vai Max, vastaus on toden totta Max. Ja tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että standardi-ihminen elää ajattelutapansa vuoksi erossa luonnollisista asioista, jopa omasta ruumiistaan, ja koska on mahdotonta olla onnellinen, jollei elä omassa ruumiissaan, ihminen ei ole onnellinen.

…

Ollakseen onnellinen tarvitsee vain tuntea aisteillaan ja unohtaa Descartes. Pelkillä aisteilla ilman sanoja. Riittää että on olemassa todellisuudessa koko kehollaan.

Autistiset ihmiset (ja Asperger-ihmiset, Marjatan postaus Greta Thunbergista) näkevät maailman eri tavalla ja joskus selvemmin kuin standardi-ihmiset ehkä siksi, että heillä ei ole niin tehokkaita torjuntakeinoja kuin ihmisillä yleensä. Karenilla on erilainen suhde eläimiin kuin useimmilla ihmisillä, koska hän ei pidä niitä ihmistä vähempiarvoisempina, ja hänen mielestään eläinten kanssa on helpompi tulla toimeen kuin ihmisten (eikä vain sen takia, ettei hän tahdo kätellä ihmisiä eikä katsoa heitä silmiin).

Tarkoitan, että tunnen monia, jotka kysyttäessä, mitä Darwin sanoi elämästä, latelevat teorian kutakuinkin virheettömästi, mutta en tunne yhtäkään, joka päivittäisessä elämässään todella osoittaisi uskovansa siihen, ettei hänen ja olentojen, jotka eivät ajattele sanoilla, välillä olisi ylittämätöntä rajaa.

Karen tutustuu perheyrityksensä toimintaan, menee tonnikaloja pyytävien alusten mukaan kalastusmatkoille ja oppii sukeltamaan. Hän kertoo, miten hänellä on tapana laskea päänsä kivelle meren pohjassa, laittaa kello muistuttamaan kun happea on vielä juuri tarpeeksi pintaan nousua varten ja sitten maata pohjassa, ja muistin, kuinka itse istuin Hangon ulkopuolella meren pohjassa sukelluskurssilla ja nautin vedestä kaikkialla ympärilläni ja yläpuolellani. Karen opettelee englantia ja menee Yhdysvaltoihin opiskelemaan eläintekniikkaa, mikä johtaa epäsuorasti siihen, että hän kehittää perheyrityksensä tonnikalojen pyyntiä ja tappamista koko ajan humaanimpaan suuntaan. Kirjan loppuosa keskittyykin Karenin elämän lisäksi tonnikaloihin, mikä ei ehkä kuulosta kovin houkuttelevalta, mutta Berman saa myös tähän draamaa ja kiinnostavuutta.

Sattui niin, että tuolloin 2000-luvun ensimmäisinä vuosina miljonäärien lukumäärä planeetallamme moninkertaistui ja siten myös sellaisten ihmisten, jotka saattoivat maksaa 120 dollaria 2 suupalasta tonnikalanvatsaa. Korjaan: jotka eivät ainoastaan saattaneet, jotka halusivat. Korjaan: jotka kuvittelivat, että se oli tae siitä, että he olivat onnistuneet elämässä.

Lienee selvinnyt, että kirja kertoo autismista, tonnikaloista, eläinten arvosta ihmisistä riippumatta ja ihmisen suhteesta eläimiin ja luontoon, mutta sen teemoja ovat myös Darwin ja Descartes, väärin perustein toimivat eläinsuojelujärjestöt, USA:n tonnikalan tuontikiellon vaikutus meksikolaisiin, kapitalismi, rakkaus, metaforat, todellisuus ja kieli sekä tunteminen, aistiminen, kokeminen ja olemassaolo.

Olla taas. Olla olemassa ja nähdä. Ja nähdä kaikki juuri siten kuin kaikki on, vain niin kuin kaikki on tänään, sillä emme tiedä onko niin huomenna.

...

Meri, ajattelin, on meri. Aurinko on aurinko. Ja Minä olen Minä.

Se on tämän maailman ihme eikä siihen ole mitään lisättävää.

Taina Helkamon käännös soljuu kuin vesi, häiritsemättä ja kirkkaana, ja hän onnistuu kääntämään Bermanin kielen eri vivahteet hienosti. Kirjan kieli on selkeää ja kaunista, kirja on filosofinen, ekologinen ja älykäs ja sijoittuu Meksikoon meksikolaisen kuvaamana, mikä on aika harvinaista.

Vielä parin muun kirjailijan ajatuksia eläimistä: amerikkalainen Henry Beston kirjoitti sata vuotta sitten kauniisti, että eläimet eivät ole veljiämme, ne eivät ole käskyläisiämme, ne ovat toisia kansoja, jotka ovat jääneet kanssamme elämään ja ajan verkkoon (lainaus Marjatan kirjoista). Olen itse ajatellut samaan tapaan: emme oikeastaan tarvitse tähtien takaa tulevia muukalaisia, koska meillä on omalla pallollamme lukemattomia olentoja, jotka elävät aivan toisenlaisissa todellisuuksissa, tajunnoissa ja tietoisuuksissa kuin me itse, jokainen omassaan. Ne ovat salaperäisiä ja vieraita ja outoja, mutta samalla niitä on yllättävän helppo ymmärtää, ainakin koiria ja kissoja, joista itselläni on kokemusta – ne kaipaavat samalla tavalla vapautta, kiintymystä, turvaa, läheisyyttä, ruokaa, kiinnostavia asioita, leikkiä ja seikkailua kuin ihmisetkin – ja ne pystyvät ilmaisemaan tunteensa ja toiveensa usein yllättävänkin hyvin.

Eeva Kilpi kirjoittaa eläimistä näin (ote):

Jokainen eläin on subjekti.
Se on: oman elämänsä keskipiste,
itsensä puolustaja,
varuillaan joka suuntaan
niin kuin sinä ja minä.

Kirja on luettu myös esim. Kiiltomadossa, Kirjanurkkauksessa, Lumiomenassa ja Kattona taivaassa. Näissä pohdittiin mm. sitä, että Karen pärjää yllättävän hyvin ollakseen autistinen, ja täytyy myöntää, että sama ajatus tuli minunkin mieleeni, varsinkin kun hän oppi kielen vasta noin kymmenvuotiaana. Olen kuitenkin muualta lukenut, että autistisia ihmisiä on hyvin monenlaisia, ja jotkut selviävät standardi-ihmisten maailmassa oikein hyvin, esimerkiksi Temple Grandin. Karenin ajattelu muistuttaa Grandinin ajattelua hänen analysoidessaan teurastamon suunnittelua eläinten kannalta, ja siinä, että hän rauhoittuu tuntiessaan sopivasti painetta kehossaan (sukelluspuku, Grandin tosin käytti muistaakseni itse rakentamaansa painelaitetta, joka oli sovellettu versio laitteesta, jolla rauhoitettiin lehmiä).

Helmet-haaste nro 18: Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja. Tonnikalat, niiden pyydystäminen ja kasvatus olivat aika tuntemattomia aiheita.