Lisa Högelin: Rajuilma uhkaa. Kertomus tytöille (1937)

Pohjoisruotsalaisen lukiolaistyttö Birgit Tönnesin elämässä on lähes kaikki hyvin: hänen liikemiesisänsä on rikas ja menestynyt, koti on suuri ja hieno, äiti on viehättävä ja nuorekas, vaikka vain harvoin kotona, vanhemmat ovat mukavia, ja Birgit itse on kaunis, suosittu ja hyväpäinen, vaikka huvittelu kiinnostaakin häntä paljon koulutehtäviä enemmän. Sitten kaikki romahtaa: nuorten talviretken aikana isän liikehuoneisto ja sen tavarat palavat, ja mikä pahinta, isä joutuu syytetyksi vakuutuspetoksesta ja tuomituksi vankilaan. Birgit ja hänen äitinsä ovat ainoita, jotka enää uskovat rakkaan isän syyttömyyteen - veli Torstenkin ajattelee tämän olevan syyllinen.

Birgit päätyy "köyhäksi sukulaiseksi" isän liikekumppanin, ulkonaisesti hurmaavan Carl-sedän ikävän perheen luokse Tukholmaan suorittamaan lukion loppuun. Nyt hänen asenteensa koulunkäyntiin on muuttunut täysin: hän on päättänyt suorittaa ylioppilastutkintonsa loistavasti opiskellakseen lakitiedettä ja tullakseen asianajajaksi. Hänen vain täytyi koettaa "tulla joksikin" - tulevaisuutensa vuoksi, ja hän tahtoi sitä itsekin - isän tähden ja voidakseen ryhtyä taisteluun sitä vääryyttä vastaan, jota maailma oli täynnä (74). Hänellä on myös omat epäilyksensä Carl-setää kohtaan, josta hän ei ole koskaan oikein pitänyt. Hän on päättänyt tehdä kaikkensa puhdistaakseen isänsä maineen, ja tässä häntä auttaa vanha luotettava ystävä Kurt.

Kirja on julkaistu "Seikkailukirjasto"-sarjassa, joten odotin aika kevyttä, dekkarimaista, juonivetoista kirjaa. Tässä kirjassa varsinaista rikoksen selvittelyä on kuitenkin aika vähän, ja vaikka juoni on selkeä, se antaa enemmänkin puitteet Birgitin kehityskertomukselle pinnallisesta ja huvittelunhaluisesta, joskin asioita pohtivasta nuoresta tytöstä elämäänsä ja tulevaisuuteensa vakavasti suhtautuvaksi, päämäärätietoiseksi nuoreksi naiseksi. Isän joutuessa vankilaan Birgit käy läpi todellisen kriisin ja hänen täytyy oppia selviämään, kun maailma ja ihmiset ympärillä näyttävät muuttuneen toisiksi kuin aikaisemmin, ja ennen kaikkea kun hänen oma suhtautumisensa asioihin ja muihin ihmisiin on muuttunut - elämä ei olekaan niin aurinkoista kuin miksi hän on sitä aiemmin luullut. Onneksi Kurt tukee häntä koko ajan.

Kirjan eri muodoissa toistuvana pohjateemana on pinta ja sen alla oleva todellisuus. Siinä puhutaan myös vakavista asioista: Birgit esimerkiksi tapaa talviyönä onnelliseksi luulemansa viisilapsisen perheen äidin ja pienet lapset palelevina ja onnettomina talonsa puutarhassa, kun humalainen notaari-isä on taas kerran pelottanut heidät ulos. Ajalle tyypillisesti perheen äiti sanoo, että "tällainen täytyy kestää yksin, että sen  t a h t o o  pitää omana tietonaan. Ei, ei voi tehdä mitään" (64), ja Birgit ymmärtää hyvin. Onneksi nykyään asiaan suhtaudutaan toisin - perheväkivallasta pitää kertoa ja se pitää tuoda esiin, jotta asiat voivat muuttua paremmiksi.

Kirja ei kuitenkaan kokonaisuutena ole raskas tai synkkä, ja siinä on mukavaa ajankuvaa - esimerkiksi tuo nuorten talviretki. Erilaiset tapahtumat vaihtelevat Birgitin pohdintojen kanssa, ja lopussa päästään enemmän siihen rikoksen selvittelyynkin. Ihan mielenkiintoinen kirja, joka selviää myös Ariel-testistä.

Ruotsalainen Lisa Högelin (1896-1980) oli hyvin tuottelias kirjailija: hän on Wikipedian listan mukaan kirjoittanut vuosina 1935-1960 yli 40 nuortenkirjaa. Aino on kirjoittanut Högelinin kirjoista Kaisa pukeutuu pojaksi ja Tallholman Kirsti. Jälkimmäisestä hän sanoo, että kirjan kerronta lähentelee jopa aikuisille suunnattua psykologista novellia, mikä pätee ajoittain myös Birgitin tarinaan.

Lisa Högelin: Rajuilma uhkaa. Kertomus tytöille, 1939. Kirjassa ei ole alkuteoksen nimeä, mutta se on varmastikin Ett oväder drar förbi: Roman för unga flickor, 1937. Satakunnan kirjateollisuus Oy, Seikkailukirjasto No 11. Suomentaja: Hilkka Hannula. Kannen tekijää ei kerrottu. 143 sivua.

Alice B. Emerson: Ruth Fielding in Alaska; or, the girl miners of Snow Mountain, 1926

Tämän vanhan seikkailukirjan sankaritar on nuori Ruth Fielding, joka on esiintynyt tätä ennen jo monessa muussakin Alice Emersonin kirjassa. Ruth on elokuvien käsikirjoittaja, ohjaaja ja näyttelijä, ja hän on ohjannut jo useita elokuvia ja perustanut oman yrityksensä. Auttaakseen pulassa olevaa tuottajaystäväänsä hän suostuu Alaskaan sijoittuvan filmin ohjaajaksi ja matkustaa pohjoiseen hyvän ystävänsä Helenin, naisten kihlattujen Tomin ja Chessin sekä filmiryhmän kanssa.

Kaikki Ruthin tuntevat tietävät hänen osaavan työnsä, ja vaikka jotkut hänelle vieraat filmiryhmän miehet suhtautuvat nuoreen naiseen aluksi ennakkoluuloisesti, hekin huomaavat hänet pian taitavaksi ja ammattitaitoiseksi ohjaajaksi. Ainakin lähes kaikki: ongelmia aiheuttaa filmin roistoa esittävä kääpiö sekä tapahtumien taustalla Ruthin vanha vihollinen, juonitteleva Sol Bloomberg, joka perusteetta syyttää Ruthia aikaisemman filminsä epäonnistumisesta.

Ruth tapaa hengenvaarallisesta tilanteesta selvittyään sattumalta syrjäisessä mökissä kaksi nuorta naista, Maryn ja Ellenin, joiden isä on kuollut ja jättänyt heille mahdollisesti rikkaan kultakaivoksen. Mary ja Ellen yrittävät löytää kultaa vanhojen mainareiden avulla ja taistelevat kaivoksen havittelijoita vastaan säilyttääkseen kaivoksen omistusoikeuden itsellään. Heidän tilanteensa on kuitenkin huono, ja Ruth ystävineen auttaa heitä.

Tämä kirja ei vastannut käsitystäni sadan vuoden takaisesta tyttökirjallisuudesta, vaan muistutti enemmänkin myöhempää Neiti Etsivä -sarjaa (josta olen kyllä lukenut vain yhden kirjan). Naiset ovat kirjassa aktiivisia (he esimerkiksi ratsastavat hyvin), itsenäisiä, toimeliaita, sisukkaita ja päättäväisiä, ja he myös tukevat ja auttavat koko ajan toisiaan. Vaikka tilanteet saattavat olla vaikeita, he eivät luovuta ja selviävät ongelmista ja myös fyysisistä hyökkäyksistä neuvokkuudellaan ja rohkeudellaan. Kirjassa on yksi loppunsa takia aika huvittava kohtaus, jossa Ruth, Mary ja Ellen ovat jo peitonneet heitä uhkaavan roiston, minkä jälkeen eräs miessankareista vasta saapuu paikalle, ja naiset kiittävät tästä huolimatta "naisellisesti" häntä avusta. Miehet ovat toiminnassa mukana, auttavat naisia ja naiset arvostavat heitä, mutta he ovat tapahtumien laitamilla - pääosassa ovat reippaat naiset, jotka myös löytävät ja pelastavat lopussa filmiryhmän avulla roistojen sieppaamat Tomin ja Chessin.

Tom on ihanteellinen poikaystävä: hän haluaisi mennä Ruthin kanssa naimisiin, mutta Ruth ei vielä halua luopua kiinnostavasta työstään ja urastaan, ja mukava Tom suostuu mutkattomasti odottamaan ja on Ruthille luotettava ystävä.

Kirjassa oli yksi harmillinen asia: Ruth on tietysti kaunis ja sankarit komeita, mutta kääpiö (käytän samaa termiä kuin kirjassa) esitetään kirjassa rumana, rujona ja (ilmeisesti tämän takia!) myös moraalisesti kelvottomana, mikä tuntuu nykynäkökulmasta stereotyyppiseltä ja tyhmältä. Muuten kirja oli kuitenkin ihan mukavaa ja sujuvaa luettavaa, vaikka siinä olikin ajoittain vähän tyhjäkäyntiä.

Ruth Fielding -kirjat ovat olleet ilmeisen suosittuja: sarjassa on ilmestynyt 30 osaa, joissa Ruth seikkailee mm. saarella, collegessa, Punaisessa ristissä, sotarintamalla, farmilla, eri puolilla Yhdysvaltoja, tapaa mustalaisia, etsii aarretta ja tietenkin tekee elokuvia. Alice B. Emerson (joka oli usean kirjoittajan taakseen kätkevä pseudonyymi) on kirjoittanut lisäksi Betty Gordon -kirjoja. Kirjan lopussa on myös mainos Frances K. Juddin neljästä Kay Tracey -kirjasta: Meet clever Kay Tracey, who, though only sixteen, solves mysteries in a surprising manner. Working on clues which she assembles, this surprising heroine supplies the solution to cases that have baffled professional sleuths. Kirja laajensi mukavasti käsitystäni vanhasta tyttökirjallisuudesta, tai nuortenkirjallisuudesta.

Tällä kirjalla on mukava osallistua Tuijatan naistenviikkohaasteeseen.

Alice B. Emerson: Ruth Fielding in Alaska, or The Girl Miners of Snow Mountain, 1926. Cupples & Leon Company. Kirjassa on yksi kuva, kuvittajaa ei mainittu. 210 sivua.

Luettavissa Gutenbergissä.

Pipaluk Freuchen: Inaluk (1954)

Luin toissavuonna grönlantilaisen Pipaluk Freuchenin kirjoittaman vaikuttavan lasten- tai paremminkin nuorten- ja ehkä jopa aikuisten kirjan Eskimopoika Ivik, minkä takia hakia hankin luettavakseni myös hänen toisen romaaninsa Inaluk, joka kertoo tarinan alussa 17 vuotta täyttävästä grönlantilaistytöstä Inalukista. Kerron kirjan juonen tässä suureksi osaksi. Inaluk matkustaa Grönlantiin sijoittuvien alkuvaiheiden jälkeen Tanskaan sukulaisten luokse opiskelemaan lastenhoitoa ja taloudenhoitoa. Inalukin äiti on grönlantilainen ja isä tanskalainen - kuten myös Pipaluk Freuchenin vanhemmat, vaikka tämä menettikin äitinsä kolmevuotiaana - mutta isä ei ole vuosikymmeniin halunnut käydä kotimaassaan, koska on viihtynyt Grönlannissa niin hyvin.

Tämä kirja oli minulle aika lailla pettymys: Ivik ja Inaluk ovat kuin kahden eri ihmisen kirjoittamia. Ivik on jännitteinen, hurja ja intensiivinen kertomus, eikä siinä tunnu olevan mitään turhaa. Inalukissa taas on paljon keskusteluita ja muuta tekstiä, ja vaikka keskustelut ovat eläväisiä, iloisia ja pirteitä, ne tuntuvat usein aika tyhjänpäiväisiltä. Kirjan tapahtumat vain seuraavat toisiaan vähän luettelomaisesti, eikä kirjassa ole tarpeeksi draamaa: kaikki on Inalukille todella helppoa, koska hän on niin söötti ja iloinen, että jokainen hänen tapaamansa ihminen ihastuu häneen.

Tietysti oli mukavaa lukea grönlantilaisesta tytöstä, joka ei vähäistä tietämättömyyttä ja joitakin tyhmiä kysymyksiä lukuun ottamatta kohtaa mitään ennakkoluuloja Tanskassa, mutta kaunokirjalliseen teokseen kaipaisi kuitenkin yhtenäisempää juonta ja joitakin vaikeuksia, joista sankarittaren pitää selvitä. Ainoa suurempi ongelma Inalukilla on se, että häneen ihastunut ja naima-aikeita elätellyt tanskalainen Ole osoittautuu epäluotettavaksi naistennaurattajaksi, mutta tästäkin Inaluk selviää hyvin pikaisella suremisella, koska hän tajuaa nopeasti, ettei ollut koskaan oikeasti rakastanutkaan Olea, ja että grönlantilainen lapsuudenystävä, Tanskassa lääkäriksi opiskellut Ivik onkin hänelle se oikea. Olisi ollut varmaan mielenkiintoisempaa lukea sellaisesta grönlantilaisesta nuoresta, joka täysin kielitaidottomana matkustaa Tanskaan opiskelemaan - kirjassa mainitaan pari kertaa, että tällaisilla grönlantilaisnuorilla on (ymmärrettävistä syistä) Tanskassa ongelmia.

Inaluk ei myöskään tunnu kovin mielenkiintoiselta, vaan aika pinnalliselta henkilöltä, vaikka hän onkin reipas ja pitää tarvittaessa puolensa. Hän ei myöskään kehity kirjan kuluessa, ja monet muutkin kirjan henkilöt vaikuttavat aika paperinmakuisilta. Kiinnostavimmilta ja aidoimmilta ihmisiltä kirjassa tuntuivat Ivalukin isä, äiti Nuka ja varsinkin hänen Tanskaan avioitunut äidinpuoleinen serkkunsa, topakka Regine. Myös kuvaus siitä, miten neljän nuoren ystävyksen veneretkellä Grönlannissa vene ajautui moottorin oikkuilun takia sumussa virran mukana yhä kauemmas valtamerelle, tuntui todelliselta ja aidosti vaaralliselta. Inalukin opiskelusta Tanskassa kerrottiin vain vähän, ja sekin sujui tietysti hyvin ja ongelmitta. Freuchen osasi kirjoittaa ja hän työskenteli toimittajanakin, joten tuntuu että hän olisi pystynyt tekemään kirjasta paljon kiinnostavammankin, ja olisin varmaan suhtautunut kirjaan myönteisemmin, elleivät odotukset olisi olleet niin korkealla Eskimopoika Ivikin lukemisen jälkeen.

Positiivista kirjassa oli se, että siinä puhutaan usein Grönlannin luonnon kauneudesta, jylhyydestä ja majesteettisuudesta sekä se, että Inaluk arvostaa omaa maataan, kulttuuriaan ja myös kieltään paljon eikä kuvittelekaan haluavansa asua pysyvästi Tanskassa, vaikka ihasteleekin Tanskan mukavuuksia ja hienoja tavaroita. Kirjassa puhutaan myös eksoottisesti esimerkiksi riekon, mursunkäpälien ja valaanlihan(!) syönnistä ja kerrotaan, että Inalukilla on Grönlannissa kasvihuone, jossa hän viljelee mm. retiisejä, mitä jotkut tanskalaiset hämmästelevät kovasti. Myös kirjan kansikuva on viehättävä.

Helmet-haaste 1. Kirjan nimessä on erisnimi ja 32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on alle 10 miljoonaa puhujaa (tanskan puhujia on nykyään 6 miljoonaa).

Pipaluk Freuchen: Inaluk, 1954 (ruotsinkielinen painos 1955). Söderström & C:o Förlagsaktiebolag, Helsingfors (painettu Suomessa). Tanskankielisestä käsikirjoituksesta ruotsiksi kääntänyt Ruth Hasselrot. Kansi: Tage Fredrikson. 200 sivua.

Astrid Lindgren: Kerstin ja minä (1944)

Astrid Lindgren on kirjoittanut myös ainakin kaksi nuortenromaania. Itse olen lukenut aiemmin yhden, mutten tätä. Kirjan minäkertoja on 16-vuotias Barbro, jonka elämä identtisen kaksoissisaren Kerstinin kanssa muuttuu kokonaan majuri-isän jäätyä eläkkeelle: perhe muuttaa täydessä yhteisymmärryksessä pikkukaupungista isän lapsuuskotiin isolle maatilalle. Uusi koti on aivan oikea maatila, jossa on lehmiä, lampaita, sikoja ja viljelyksiä, joten tyttöjen elämä muuttuu kokonaan - isällä ja äidillä ei nimittäin ole liikoja rahoja käytettäväksi, koska maatilan ylläpito ja sen investoinnit vaativat paljon varoja, ja tytöt joutuvat tinkimään esimerkiksi vaatetoiveistaan.

Myös kaksosten työpanos on maatilalla tärkeä, ja tytöt ahkeroivat pellolla, kuljettavat maitoa meijeriin, lypsävät (jos osaavat - Barbro ei tässä onnistunut, mutta Kerstiniltä lypsy sujui), korjaavat satoa ja säilövät. Ajoittaisesta mukinasta ja pikku kapinoinnista huolimatta koulunkäyntiä vierastavat tytöt useimmiten myös nauttivat uudesta elämästään ja maatilan työväen seurasta täysin sydämin.

Kaksosilla riittää kuitenkin aikaa myös kesästä nauttimiseen ja he tutustuvat paikallisiin mukaviin nuoriin ihmisiin. Muiden tapahtumien ohessa molemmat rakastuvat, mutta Barbrolla on kaksikin ihailijaa, joista toinen on varakas hienon auton omistaja, toinen köyhempi, ja hänen on jossain vaiheessa vaikea päättää mitä haluaa.

Mutta Astrid Lindgrenin nuortenkirja - miten tässä voisi muuten käydäkään kuin hyvin? Kaikki henkilöt olivat sympaattisia, kirja oli ilkikurista, kepeää ja eloisaa luettavaa, ja romanttisista juonenkäänteistä huolimatta kirjalla ja kaksosilla oli jalat tukevasti maassa. Kirja läpäisee Ariel-testin helposti, koska tytöt tekivät maatalon töitä todella paljon ja useimmiten täysin vapaaehtoisesti; he ymmärsivät työpanoksensa tärkeäksi ja myös pitivät tilan töistä. Kirja oli siinä mielessä erikoinen nuortenkirja, että koulunkäyntiä pidetään siinä aika toisarvoisena asiana hyvälle elämälle, tai koulunkäynti ja opiskelu ovat siinä vain yksi mahdollisuus muiden joukossa.

Muuten äidillä oli aina tapana saarnata Kerstinille ja minulle: - Tytölle ei ole tärkeintä, että pojat pitävät hänestä. Tärkeintä on, että hän on sellainen, että hänen oma sukupuolensa hyväksyy hänet.
          Sen tähden olin iloinen siitä, että Ann ja Viveka näyttivät hyväksyvän meidät niin kuin me hyväksyimme heidät. (78)

- Vähän toista kuin minä, sanoi Viveka. ... - Minä en ole kaunis enkä kiltti. Mutta minä olen viisas kuin villakoira. (94)

Helmet-haaste 7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta.

Astrid Lindgren: Kerstin ja minä. Tyttöromaani, 2003 (Kerstin och jag, 1944; neljäs painos, suomennos ilmestynyt ensi kerran vuonna 1949). Suomentaja: Heliä-Kaarina Salminen. Kannen tekijää ei kerrottu. 180 sivua.

Simo Ojanen: Ikioma kesäloma, 1983

Kirjan sankareita ovat kolme luullakseni 14-15-vuotiasta ystävystä, Minna, Sari ja Kirsi, joista Minnan ja Sarin perheet ovat keväisessä lumisateessa lähteneet pitkälle lomalle Dubrovnikiin ja jättäneet tytöt kaupunkiin Sarin isosiskon Riitan ja tämän poikaystävän Kaken paimennettaviksi. Kirsikin on yksin kotona, koska ei ole halunnut lähteä perheensä mukana mökille. Kirsi on kesällä töissä jäätelönmyyjänä ja Sari sanomalehden toimituksen lähettinä.

Tytöt alkavat haaveilla omasta lomamatkasta mahdollisimman kauas kesän lopulla ja päättävät ansaita siihen rahat tekemällä sekalaisia töitä naapurustossa. Työtehtävillä ei ole väliä, ja niinpä he toimivatkin mm. kirjojen järjestäjinä, taidemaalarin malleina (avaruusolentoina!), koiranulkoiluttajina, paketinkuljettajina, kaupan ostoskärryjen kerääjinä (ja sattumalta samalla myymälävartijoina), aaveen shakinpeluukavereina, runonkirjoittajina, matojen myyjinä ja puutarha-apuna ja joutuvat jopa poliisin epäilemiksi varkauskeikoista ja pankkiryöstön suunnittelusta. Palkan työtehtävistä he antavat asiakkaiden määrätä itse, mikä tarkoittaa hyvin vaihtelevia summia, koska monet apua haluavista ovat melkoisen pihejä. Kirjan rakenne on episodimainen; työkeikoista vain kerrotaan luku kerrallaan.

Tytöt joutuvat kesän aikana monenlaisiin kommelluksiin ja tapaavat monenlaisia ihmisiä, jotkut ystävällisiä ja mukavia, toiset hyvinkin epämiellyttäviä. Kannessa olevan koiran, Kesän, he ovat esimerkiksi pelastaneet kadulta tämän jäätyä auton alle ja kuljettajan paettua paikalta. Jalkansa taittaneen koiran tervehdyttyä heidän sattumalta kadulla tapaamansa inhottava nuoripari kuitenkin syyttää heitä sen varastamisesta ja ottaa koiran mukaansa. Asialla on kuitenkin hyvätkin seurauksensa, koska se johtaa kirjoittamisesta pitävän Minnan ensimmäiseen julkaistuun kirjoitukseen sanomalehdessä.

Tytöt eivät lannistu vastoinkäymisistä ja hankalista ihmisistä, vaan selviävät kaikesta yhdessä. Kirja onkin hyvä kuvaus tyttöjen välisestä ystävyydestä, joka kestää hyvin ajoittaiset erimielisyydet. Ariel-testin se läpäisee kevyesti, koska nuoret suhtautuvat työntekoonsa hyvin päättäväisesti ja päämäärätietoisesti, ja se on heille tärkeä asia. Kirjan kieli oli elävää, luontevaa ja aidon tuntuista, ja sen tapahtumat ja henkilöt mukavan rouheita. Kirjan tapahtumat olivat samalla kuitenkin hyvin viattomia. Nykylukijana varsinkin tuon taidemaalarin kohdalla odotti jonkinlaista limaista seksipetoa ja hyväksikäyttöyritystä, mutta taiteilija oli itse asiassa kirjan mukavimpia asiakkaita, syöpään kuollutta vaimoaan vuosienkin jälkeen kaipaava ystävällinen ja antelias mies, eivätkä kirjan muutkaan ihmiset suhtautuneet tyttöihin seksiobjekteina, vaikka olisivat olleet muuten ikäviä. Oli kiva lukea tällaista nuortenkirjaa.

Kirjan takakannessa mainitaan kaksi muuta Simo Ojasen (1940-2021) nuortenromaania: Heli ryhtyy ystäväksi ja Meeri järjestää, eli Ojanen oli aika erikoinen kirjailija, mies joka kirjoitti uskottavia tyttökirjoja - tai kannen maininnan mukaan "tyttöromaaneja". Ehkä näissä on merkitysero: "tyttökirjan" voisi ajatella olevan tytöille suunnattu kirja, "tyttöromaanin" taas tytöistä kertova kirja. Simo Ojanen oli myös Sirkuspelle Hermanni -hahmon luoja. Kirjassa käytetään muuten kaksi kertaa (s. 74, 100) sanaa herpaantua merkityksessä hermostua, vaikka minusta nämä merkitykset ovat aika lailla päinvastaiset. Kielikellon artikkelin maininnan mukaan sanan tällainen käyttö oli kuitenkin ainakin 1990-luvulla yleisempääkin.

Helmet-haaste 11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi. 

Edit 12.11.23 (korjattu kirjoitusvirhe).

Simo Ojanen: Ikioma kesäloma. Tyttöromaani, 1983. Otavan nuortenkirjoja -sarja. Kansi: Kaarina Ewart. 189 sivua.

Tyttökirja- ja tyttöelokuvatesti eli Ariel-testi

Minua häiritsi edellisen bloggauksen Rakas nuija päiväkirjani -kirjassa se, mikä minua on häirinnyt ennenkin nuortenkirjoissa ja elokuvissa, jotka kertovat murrosikäisistä ja teini-ikäisistä tytöistä tai nuorista naisista. Tuntuu, että hyvin usein tällaisten kirjojen ja elokuvien päähenkilöiden elämän ja ajatusten esitetään pyörivän vain ulkonäön sekä poikien (tai nykyään myös tyttöjen) ympärillä, kun sitä vastoin murrosikää nuoremmilla tytöillä tuntuu kirjoissa olevan ehkä laajempia kiinnostuksenkohteita ja siinä mielessä mielenkiintoisempi elämä. Tietysti sama tai vastakkainen sukupuoli alkaa murrosiässä kiinnostaa paljon romanttisesti ja seksuaalisesti, mutta olisi kuitenkin kiva, jos kirjojen tai elokuvien sankarittarilla olisi myös muuta (älyllistä) elämää. (Tämä ei teinielokuvista päätellen ole välttämättä vain tyttöhahmojen ongelma, pojille suunnatuista kirjoista minulla ei vain ole kovin paljon kokemusta.)

Niinpä päätin lanseerata Bechdelin-Wallacen testiä mukailevan Arielin testin, jonka kirja tai elokuva läpäisee, jos

1. siinä on teini-ikäinen (13-19-vuotias) tyttöpäähenkilö,
2. joka on kiinnostunut esimerkiksi musiikista, yhteiskunnasta, luonnonsuojelusta, matematiikasta, tieteestä, taiteesta, tekniikasta, urheilusta, hyvistä ja älykkäistä keskusteluista, kirjallisuudesta tai kirjoittamisesta ja
3. kohdan kaksi asia on kirjassa tai elokuvassa merkittävässä osassa ja tytölle tärkeä osa identiteettiä ilman että kirja on varsinainen harrastekirja (jos kyse on kirjasta)
(4. ja mahdollinen bonus: tämä ei tee tytöstä epäsuosittua tai omituista).

Esimerkiksi L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjat läpäisevät tämän testin kirkkaasti, edellinen Jim Bentonin kirja ei. (Ehkä varsinaiset harrastekirjatkin, esimerkiksi hevos- tai koiratytöistä kertovat kirjat, pitäisi hyväksyä mukaan - tätä pitää miettiä.)

Minusta tämä tuntuu tärkeältä asialta, koska tytöt ja nuoret naiset tarvitsevat roolimalleja myös fiktiosta eli muualtakin kuin nykyään onneksi yleistyneistä naiselämäkerroista. He tarvitsevat minusta myös fiktiivisiä malleja siitä, että on ok olla älykäs ja tiedonhaluinen sekä kiinnostunut ja innostunut omista jutuista, eikä vain kirjoja ihastumisista, rakkaudesta, ystävyydestä, mustasukkaisuudesta, kateudesta, meikkaamisesta, vaatteista tai hiustenvärjäyksestä. Tyttöjen jutut voivat liittyä muuhunkin kuin ulkonäköön tai tunteisiin.

Testi ei tarkoita sitä, etteivät myös nuo perinteisen "tyttömäiset" jutut olisi mielestäni tärkeitä ja sallittuja. Varsinkin murrosiässä on mielenkiintoista kokeilla erilaisia ulkonäköjä, ja kauniit asiat (mitä kukin nyt kauniina pitää) ovat tärkeitä joka ikäkautena, ja tunteilla ja ihmissuhteilla on tietysti suuri merkitys kaikenikäisille ihmisille sukupuolesta riippumatta ja ne pitää ottaa huomioon. Testi tarkoittaa sitä, että "tyttömäisyyteen" ja tyttöyteen voi ja siihen pitäisi sisältyä paljon muutakin kuin nuo perinteiset jutut.

Sisällytin myös urheilun noihin älyllisiin tai toivottaviin asioihin. Nuorena en olisi tehnyt tätä, koska pidin urheilijoita tyhminä (minulla oli silloin kummallisia ennakkoluuloja), mutta kun olin vihdoin selvinnyt noin nelikymppisenä liikuntatuntien aiheuttamista traumoista sekä tunteesta, että olen liikkuessani typerä ja alkanut harrastaa liikuntaa melko paljon, huomasin että varsinkin monimutkaisempi liikkuminen vaatii aivotoimintaa, ajattelua ja keskittymistä sekä lisäksi pitkäjänteisyyttä, tavoitteellisuutta ja sinnikkyyttä. Ja nykytutkimusten mukaan liikunta tehostaa oppimista ja lisää hippokampuksen soluja (ja esimerkiksi vähentää masentuneisuutta), joten ajattelu ja liikkuminen eivät ole toisensa poissulkevia vaan usein toisiaan vahvistavia asioita.

Testin nimi on aika itsekeskeinen, mutta se on kompaktimpi kuin "tyttökirja- ja tyttöelokuvatesti" ja minusta helposti mieleenjäävä. Jos keksin paremman nimen, vaihdan sen - nimiä saa myös ehdottaa. Toisaalta testi ei todennäköisesti leviä omaa blogiani laajempaan käyttöön :-), joten sen nimi ei ole suuri ongelma.

Tässä vielä teemaan liittyvä musiikkivideo: P!nkin Stupid Girls. En ole samaa mieltä kaikesta siinä, mutta se on hauska, piikikäs ja vapauttavakin ja kertoo nimenomaan siitä, että tyttöjen kannattaa valita jokin oma juttu, ei koko elämän kestävää muiden määrittelemän ulkonäköstandardin tavoittelua. Ja siinä näkyvät hyvin myös se kuvasto ja ne mallit, joita media (mukaan lukien kirjat?) usein tarjoavat tytöille.

Edit 11.4.23, 12.4.23 (lisätty videolinkki), 15.4.23 (lisätty kommentti videolinkkiin), 19.4.23 (lisätty jälkimmäinen virke videolinkin jatkoksi).

Ester Bolinder: Indianprinsessan, 1949

Tämä vanha ruotsalainen tyttökirja alkaa pienestä Karibianmeren rannalla sijaitsevasta kaupungista, jossa asuu ruotsalainen perhe - insinööri-isä on tullut maahan rakentamaan autotietä sisämaahan. Teini-ikäinen tytär Gun tutustuu läheisessä nunnien koulussa opiskelevaan intiaanipäällikön tyttäreen Chincaan, menee muulikyydillä vierailulle tämän kotikylään ja joutuu tämän kanssa melkoiseen seikkailuun lainsuojattomien ryöstettyä tytöt lunnaiden toivossa.

Tämä oli melko erilainen kirja kuin mitä odotin. Alkupuoli kirjasta oli enemmänkin Gunin silmin nähtyä realistisen tuntuista kansatieteellistä kuvausta intiaanien elämästä - harvemmin tyttökirjoissa puhutaan esimerkiksi matrilineaalisesta perimysjärjestelmästä tai siitä, miten lehmät onnistuvat syömään kaktuksia niiden piikeistä huolimatta. Tämä sai minut ajattelemaan, että Ester Bolinder, joka on kirjoittanut muitakin Etelä- ja Keski-Amerikkaan sijoittuvia (tyttö)kirjoja (joita ei ole suomennettu), oli tutustunut kuvaamiinsa asioihin paikan päällä, mikä pitikin paikkansa; hän oli tutkimusmatkailijan vaimo, ja pariskunnan kaksivuotinen matka Kolumbiaan 1910-luvulla oli samalla heidän häämatkansa.

Kirjan alkuosa ei tietosisällöstään huolimatta tuntunut liikaa luennoinnilta, vaan oli ihan helppolukuista, koska tiedot eivät kuitenkaan olleet kovin yksityiskohtaisia, kaikki oli suodatettu Gunin ajatusten kautta, ja samalla seurattiin Gunin ystävystymistä Chincan kanssa. Kirjan loppupuoli oli kuitenkin tarinallisempi ja jännittävämpi, ja vaikka tytöt ovat aluksi alakynnessä, he ovat neuvokkaita ja rohkeita ja onnistuvat pakenemaan kaksikin kertaa vankeudesta ja hankkiutumaan turvaan aivan tuntemattomille seuduille joutumisesta ja kielitaidon puutteesta huolimatta.

Tytöt kuvataan kirjassa keskenään tasa-arvoisina ja intiaaneja kuvataan kirjassa arvostavasti, vaikka afrikkalaisperäisiin tummaihoisiin karibialaisiin suhtaudutaan jonkin verran negatiivisemmin. Aikuisten kirjassa tytöille olisi saattanut käydä huonommin, ja muutenkin kirjassa herätti huomiota sen kriittisyyden puute. Intiaaneilla kerrotaan esimerkiksi olevan orjia (muita intiaaneja?), mutta sanotaan näiden saavan tarpeeksi ruokaa, voivan paeta halutessaan, ja että heillä on muutenkin suhteellisen hyvät oltavat. Autotien rakentamista maahan ei yhtä kappaletta lukuun ottamatta sen kummemmin kommentoida, vaikka se saattaa tuoda mukanaan sekä hyviä että huonoja asioita, ja myös Chincan sisäoppilaitostyyppinen opiskelu vieraalla kielellä hyväksytään aika lailla sellaisenaan. Nykykirjoissa on niin tottunut ongelmalähtöisyyteen ja kriiseihin, että tällainen kritiikittömyys tuntuu lasten- tai nuortenkirjassakin oudolta, mutta kirjassa kuvataan kuitenkin mukavasti tuolloisille (ja nykyisille) ruotsalaisille varmaan hyvin tuntemattoman kansanryhmän elämää.

Ester Bolinder: Indianprinsessan. Berättelse för flickor, 1949. B. Wahlströms bokförlag (B. Wahlströms ungdomsböcker 560). Kannen tekijää ei mainittu. 140 sivua.

L. M. Montgomery: Anna opettajana, 2002 (Anne of Windy Poplars, 1936)

Anna-sarjan kirjat Annan nuoruusvuodet, Anna ystävämme ja Annan unelmavuodet olivat lapsena lempikirjojani. Useimmat ovat varmaan ainakin kuulleet tästä sarjasta, mutta niille jotka eivät näitä kirjoja tunne, ne sijoittuvat 1900-luvun alun Kanadaan ja kertovat noin kymmenvuotiaasta orpotytöstä, jonka jo melko vanhat lapsettomat sisarukset Marilla ja Matthew adoptoivat Prinssi Edwardin saarella sijaitsevalle maatilalleen. Alunperin tarkoituksena oli adoptoida poika avuksi tilan töihin, mutta temperamenttinen Anna, jolla on vilkas mielikuvitus, saa alkuhankaluuksien jälkeen jäädä, ja sarja seuraa hänen elämäänsä saarella lapsesta nuoreksi naiseksi. Anna-sarja on yksi nuortenkirjojen rakastetuimpia klassikoita, ja yhtenä niiden henkilönä on Prinssi Edwardin saaren kaunis luonto.

Jostain syystä sarjan tämä osa on suomennettu vasta vuonna 2002, enkä siis ole lukenut tätä aikaisemmin. Tässä kirjassa Anna on kihloissa lääkäriksi opiskelevan Gilbertin kanssa, mutta on aloittanut työt Summersiden yhteiskoulun rehtorina. Kirja onkin kirjoitettu osittain kirjemuodossa Annan kirjeinä Gilbertille, osittain suorasanaisena kerrontana. Anna asuu kahden omintakeisen lesken ja heidän vielä persoonallisemman palvelijansa Rebecca Dew'n täysihoitolaisena. Hänelle aiheuttavat ongelmia paikkakunnan mahtisuku, Pringlet, joiden mielestä rehtorin paikka olisi kuulunut kaukaiselle sukulaiselle, sekä sulkeutunut ja vihamielinen opettajatoveri Katherine. Annalla on kuitenkin hyvä sydän, onnellinen elämänasenne, kyky löytää hyvää lähes kaikesta ja kaikista, huumorintajua ja sisukkuutta, ja hänen työnsä päättyessä koulussa kolmen vuoden päästä monet paikkakunnan ihmiset ovat onnellisempia kuin ennen hänen tuloaan.

Annan työtä opettajana ei suomalaisesta nimestä huolimatta kuvata kirjassa oikeastaan ollenkaan. Päähuomio on pikkukaupungin henkilöissä ja ihmissuhteissa, ja sellaisena tämä oli viehättävää luettavaa. L. M. Montgomery on taitava kirjoittaja, ja vaikka hän tuo henkilöistään esiin huvittavat, naurettavat ja ikävätkin puolet, kirjan perusasenne on ymmärtäväinen ja lempeä. Viihdyin kirjan seurassa hyvin, mutten kuitenkaan uponnut siihen samalla tavalla kuin lapsena muihin Anna-kirjoihin.

Kokonaisvaltainen eläytyminen ja heittäytyminen kirjaan on ainakin minulle paljon hankalampaa aikuisena kuin lapsena. Ehkä tämä johtuu siitä, että lapsena otin kirjan maailman ja sen henkilöt vastaan ihan sellaisina kuin ne olivat, mutta nykyään asetan enemmän tai vähemmän kirjan tapahtumat historialliseen ja yhteiskunnalliseen kehykseensä, pohdin niiden uskottavuutta ja mietin myös esimerkiksi kirjan feministisiä ulottuvuuksia sekä sitä, otetaanko siinä huomioon myös vähemmistöt ja heikommassa asemassa olevat ihmiset. Jos ei oteta, tekeekö se kirjasta huonomman? Saako kirjasta pitää? Kuuluuko kirjasta pitää, pitävätkö kaikki muut tästä? Kirjoista bloggaaminen tuo tähän oman lisänsä, koska siinä tuo omat mielipiteensä myös muiden näkyville. Yritän kuitenkin asennoitua niin, että kirjoitan vain omista ajatuksistani ja tuntemuksistani ottamatta huomioon muiden (oletettuja) mielipiteitä, koska kirjakokemus on kuitenkin aina henkilökohtainen. Samaa kirjaa pitäisi pystyä lukemaan kahdella tavalla, heittäytyen mutta myös analyyttisesti, koska jälkimmäinen kuitenkin syventää ja laajentaa kirjakokemusta.

Mutta pidin kirjasta kyllä, olisiko muu voinut olla mahdollistakaan? Sen asenteet olivat kohdallaan: jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää, ihmiset auttavat toisiaan, ongelmat voi ratkaista, ei pidä antaa periksi, ihmiset ovat erilaisia ja jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on. On hienoa, että loputkin Anna-sarjan osat on käännetty suomeksi, tämän lisäksi Annan perhe on suomennettu vasta vuonna 2002. Paula Herrasen käännös oli hyvä.

Kirja on luettu myös ainakin täällä: Jokken kirjanurkka, Lukijan kirjahylly, Eliaskirja, Kujerruksia, Cillan kirjablogi.

Helmet-haaste 2020: 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja. Ainakin vähän termejä venyttäen (-> julkisuuden henkilön lempikirja): Merja Kyllönen sanoi jossakin artikkelissa Viisikoiden ja Anna-sarjan olevan lempikirjojaan.

L. M. Montgomery: Anna opettajana, 2002 (Anne of Windy Poplars, 1936). WSOY. Suomennos: Paula Herranen. Päällyksen typografia Kristina Segercrantz (kansikuvan tekijää ei kerrottu). 277 sivua.