Carl von Ossietzky, osa Sigurd Hoelin esipuheesta (rauhannobelistit 1935, käännös)

Käänsin osan (s. 5-10) norjalaisen kirjailijan Sigurd Hoelin pitkästä esipuheesta kirjaan Ossietzky talar (1937, kirjoitus kirjasta edellisessä bloggauksessa), koska siitä saa hyvän käsityksen tämän vuonna 1935 Nobelin rauhanpalkinnon saaneen saksalaisen rauhanpuolustajan toiminnasta ja luonteesta.

Viime vuosina ja kuukausina on levitetty niin paljon epätotuuksia ja valheita Ossietzkysta – osittain tiedon puutteesta, vaikka sanojien pitäisi tietää paremmin, osittain suoraan vastoin parempaa tietoa – että uskon joidenkin yksinkertaisten tosiasioihin perustuvien tietojen tästä rauhanystävästä, keskitysleirivangista ja Nobel-palkinnon saajasta olevan paikallaan.

Tarkastellaan vähän lähemmin taantumuksellisen (reaktionära) lehdistön väitteitä.

Ensimmäinen kuuluu: Ossietzky on juutalainen kommunisti, ja juuri kansainvälinen juutalainen kommunistiklikki on tyrkännyt hänet esiin Nobel-palkinnon saajaehdokkaaksi.

Tämä väite on esitetty vastoin parempaa tietoa, ja se kuuluu agitaation alhaisimpaan lajiin, jonka on laskelmoitu vaikuttavan kaikkein tietämättömimpiin ihmisiin, niihin jotka ovat sitä mieltä, että juutalaiset ja kommunistit ovat kumpikin vaarallisia asioita, ja että juutalaiset kommunistit ovat pahempia kuin peikot (värre en sotaren). Kuten nyt lienee yleisesti tunnettua, Ossietzky ei ole sen enempää juutalainen kuin kommunistikaan. Hän syntyi vuonna 1889 Hampurissa aatelisille katolilaisille vanhemmille (hän sanoutui irti vapaaherra-arvostaan ja jätti katolisuuden), ja hän on monella tavalla puhtaampi ”arjalainen” kuin Hitler. Poliittiselta kannaltaan hän oli ja on puolueeton demokraatti (”puolueeton mies vasemmalla”, sanoo hän itse). Poliittisena kirjoittajana hän vastusti kaikkia diktatuurin muotoja, sillä hänen mielestään diktatuuri johtaa väistämättä taantumukseen. Hän vastusti kaikkea nationalismia, sillä hän uskoi nationalismin perustuvan taantumukselle ja johtavan pidemmälle taantumukseen. Hän vastusti kaikkea ”rauhanomaista” varustelua riippumatta siitä, missä tämä tapahtui, sillä hänen mielestään kaikki varustelu väistämättä johtaa sotaan.

Tästä ei millään tavalla seuraa se, että hän aivan mekaanisesti tuomitsi saman mittapuun mukaan jokaisen diktatuurin, kaikki puolustuslaitokset.

Toinen väite kuuluu: Ossietzky ei ollut millään tavalla merkittävä rauhanystävä.

Tarkastellaan lähemmin tätä vastaväitettä.

Ossietzkyn aktiivinen toiminta rauhanaatteen hyväksi alkoi jo ennen maailmansotaa. Vuonna 1913 hän sai ensimmäisen vankilatuomionsa preussilaisesta militarismista kirjoittamansa artikkelin johdosta. Se käsitteli tunnettua tapausta Zaberissa, jossa muuan luutnantti iski sapelilla eräitä siviilejä, koska nämä eivät hänen mielestään olleet tarpeeksi kohteliaita. Viranomaisten näkemyksen mukaan ei ollut viisasta antaa Ossietzkyn kärsiä rangaistusta ja hänet armahdettiin.

Seuraavien neljän vuoden ajan Ossietzky otti osaa maailmansotaan jalkaväkisotilaana ja lopulta korpraalina. Vuonna 1919 hän alkoi julkaista pasifistista viikkolehteä Hampurissa. Samana vuonna professori Quidde (myöhempi rauhanpalkinnon saaja) nimitti hänet Berliinin saksalaisen rauhanyhdistyksen sihteeriksi. Siellä hän perusti kansainvälisen järjestön ”Ei koskaan enää sotaa”. Samaan aikaan hän työskenteli erilaisissa porvarillisissa vasemmistoradikaalien (?, borgerliga, vänsterradikala) sanomalehdissä ja aikakauslehdissä, mm. ”Das Tagebuchissa”. Hän lähti rauhanjärjestöstä, koska piti sen politiikkaa epäkäytännöllisenä ja virheellisenä, mutta artikkeleissaan hän jatkoi työtä militarismia vastaan rauhan puolesta. Erityisesti hän pyrki parempaan yhteisymmärrykseen Ranskan ja Saksan välillä.

Eräs osa hänen työstään oli saada Saksa Kansainliiton jäseneksi muiden kanssa samanarvoisena jäsenenä. Tälle työlle on nyt helppo naureskella. … Liittyminen Kansainliittoon (N. F.), Saksan ja Ranskan ystävystyminen – kyllä, näille on nykyään helppo nauraa ja ravistella päätään sekä sanoa Ossietzkya naiiviksi utopistiksi. Mutta jos lukee hänen artikkeleitaan tältä ajalta, huomaa ettei hän kuitenkaan ollut kovin naiivi. Hän ei elätellyt utopistisia kuvitelmia Kansainliitosta. Liittyminen siihen oli hänelle ainoastaan pieni osa suuresta työstä. Hän näki niin kammottavan selvästi, mitä olisi seurauksena, jos nämä maat eivät tekisi keskenään sovintoa.

…

Vuonna 1927 Ossietzkysta tuli viikkolehti ”Weltbühnen” päätoimittaja. Ja tästä alkaen saa hänen työnsä varsinaisen merkityksensä.

Mikä oli ”Weltbühne”?

Yksinkertainen totuus on se, että ”Weltbühnesta” tuli Ossietzkyn johdolla Saksan paras ja tärkein poliittis-kulttuurinen aikakauslehti. Se oli pieni ja vähäpätöinen 48-sivuinen halvalle sanomalehtipaperille painettu vihkonen. Mutta sitä tutkittiin kaikissa saksalaisten sanomalehtien toimituksissa, virastoissa ja ministeriöissä, yhdistyksissä ja kahviloissa, opintopiireissä ja keskustelukerhoissa. Lehden painos nousi Ossietzkyn aikana vähitellen kahteenkymmeneen tuhanteen; mutta voidaan hyvin arvioida sillä olleen kymmenkertaisesti lukijoita; ja sen vaikutus, suora tai epäsuora, oli edelleen paljon näitä lukuja suurempi. ”Die Weltbühnestä” tuli näiden vuosien aikana todellinen poliittinen ja kulttuurinen toimija. Se oli valpas kulttuurinen omatunto Saksan poliittisessa elämässä.

Miten tämä onnistui?

Voidaan mainita monia syitä. Esimerkiksi toimittajatoveri Kurt Tucholsky oli yksi syistä – Saksan paras ja älykkäin journalistinen kynä, jättimäisen vitaalinen, yksinäänkin kokonainen ”hengenmahti” – ei, ei yksinään, toimiakseen hän tarvitsi henkisen ympäristön, jossa pystyi viihtymään. ”Weltbühne” antoi hänelle sellaisen. Kun hän menetti sen, hän ei enää kestänyt. Hän teki itsemurhan kaksi vuotta sitten siirtolaisena ulkomailla.

Voitaisiin mainita muitakin lehden kirjoittajia – on huomiota herättävää, kuinka monet Saksan parhaista kirjailijoista olivat edustettuina tämän köyhän julkaisun jokaisessa vuosikerrassa. Eivätkä vain tilapäisillä tunnelmapaloilla vaan lujilla, vaarallisilla asioilla.

Voitaisiin myös mainita lehden luotettavuus. Se oli aina keskellä poliittisia ampumalinjoja ja sen kimppuun hyökättiin sekä oikealta että vasemmalta, mutta niiden viiden vuoden aikana, jolloin luin sitä joka viikko, en muista sen kertaakaan jääneen kiinni vilpistä tai epätotuudesta.

Mutta tärkein syy, se joka oli kaikkien muiden edellytyksenä, oli lehden absoluuttisen riippumaton kanta. Se oli radikaali, mutta se ei kuulunut mihinkään puolueeseen, mihinkään ryhmään, mihinkään klikkiin. Se ei edistänyt mitään henkilökohtaisia asioita, eikä sen näkökantoja voinut ostaa suoraan tai epäsuorasti.

Näiden ominaisuuksien ruumiillistuma oli Ossietzky.

Hän tiesi minkä arvoista sisäinen vapaus oli, mutta myös sen mitä se maksaa. Ja hän tiesi, miltä suunnalta vaarat uhkaavat. Johdonmukaisesti hän kieltäytyi kaikista virallisista kutsuista, kaikista lehdistövastaanotoista ja kaikista poliittisista päivällisistä, pysyttäytyi erossa poliittisen maailman ja taiteilijamaailman seuraelämästä – seuraelämästä, jolla on se pahamaineinen ominaisuus, että se sitoo ja velvoittaa ihmistä melkein hänen huomaamattaan.

Hän seurusteli niin vähän kuin mahdollista. Mutta ei toki voinut välttää sitä, että monet toivoivat konferenssia ”Weltbühnen” vaarallisen päätoimittajan kanssa. Näissä tapauksissa hän noudatti pettämättömästi sitä periaatetta, että ne jotka halusivat häneltä jotain (ville honom något) saivat etsiä hänet käsiinsä, mutta eivät yksityisesti vaan toimituksesta.

Näillä periaatteilla on hyvin vähän tekemistä mainostamisen kanssa. Niitä ei ollut myöskään suunniteltu tekemään Ossietzkya ”suosituksi”. Sellaista hänestä ei sanan yleisessä merkityksessä tullutkaan.

Vielä eräs asia: Niillä toimittajilla, jotka käyttivät ”Weltbühneä” tavalla tai toisella lähteenä, oli harvoin etua tämän lähteen mainitsemisesta.

Lyhyesti sanottuna – Ossietzkyn nimi ei ollut kansan huulilla. Hän ei koskaan saavuttanut nyrkkeilijän tai filmitähden kuuluisuutta. Melkeinpä vain asioista perillä olevat ihmiset tunsivat hänet.

Vain asioista perillä olevat ihmiset? No jaa, saksalaisen puolustusministeriön miehet olivat toki omalla tavallaan perillä asioista. He joka tapauksissa tunsivat hänet.

He seurasivat hänen toimintaansa hyvin tarkasti. Ja heillä oli syytä tehdä se. Koska hän seurasi heidän toimintaansa, ja hänellä oli runsaasti syitä tehdä tämä ottaen huomioon hänen poliittiset näkökantansa.

Edit 15.4.24, 17.4.24.

Ossietzky talar, 1937. En antologi sammanställd av Kurt Singer. Förord av Sigurd Hoel. Axel Holmströms förlag. Käännös ruotsiksi: Arne Holmström. Ei kannen tekijän nimeä. 128 sivua.

Anne Lene Johnsen ja Elin Natås: Ymmärrä matematiikkaa. 23-metodilla menestykseen, 2018

Minua kiinnostaa oppiminen prosessina, oppimisen edellytykset sekä se miten ihmisaivot toimivat (ja olen joskus opettanutkin yläkoulutasoista matematiikkaa yksityisopetuksena). Siksi luin tämän kirjan, jonka mukaan kuka tahansa pystyy oppimaan matematiikkaa, vaikka se aluksi vaikuttaisi kuinka vaikealta tahansa. Kirja on suunnattu vanhemmille (tai muillekin aikuisille, esimerkiksi opettajille), jotka haluavat auttaa matematiikan kanssa ehkä tuskailevaa lastaan todella ymmärtämään matematiikan tehtäviä, ei vain esimerkiksi opettelemaan kertotaulua ulkoa (vaikka sen hyvä osaaminen onkin tärkeää) tai käyttämään valmiita kaavoja ymmärtämättä niitä. Näin lapsi oppii jopa pitämään matematiikasta.

Tässä kirja lähtee liikkeelle todella perusasioista. Ei siis esimerkiksi yhteenlaskusta, vaan niistä peruskäsitteistä, joita tarvitaan siihen, että asiat pystyy järjestämään itselleen päässään loogisiksi kokonaisuuksiksi ja ymmärtämään milloin pitää soveltaa jotain keinoa, milloin toista, niin etteivät tiedot ole päässä vain hajanaisina, irrallisina yksikköinä. Norjalaisen pedagogin Magne Nyborgin mukaan peruskäsitteitä on 23 (mistä kirjan alaotsikko): väri, muoto, asento, koko, paikka, määrä, kuviointi, suunta, käyttötarkoitus, aine jne., ja useimpia näistä tarvitaan myös matematiikan oppimisessa. Sille, joka nämä hallitsee, ne tuntuvat niin itsestään selviltä, että on vaikea ymmärtää, miten joku ei osaa niitä. On kuitenkin täysin mahdollista, ettei lapsi ole oppinut niitä, ja silloin ei ole ihme, jos matematiikka on vaikeaa.

Jos lapsen on vaikea selvitä jostakin matematiikan tehtävästä, pitää tarkistaa ymmärtääkö hän nämä matematiikassa tarvittavat peruskäsitteet ja tarvittaessa peruuttaa niin kauas, että hän käsittää ne. Kirjassa annetaan yksityiskohtaiset ohjeet peruskäsitteiden opettamiseen. Prosessi on kaikissa käsitteissä periaatteeltaan sama, ja kirjoittajat rohkaisevat vanhempia siihen, että peruskäsitteiden opettaminen onnistuu jokaiselta vanhemmalta ja että lyhytkin opetusrupeama päivässä auttaa. He myös muistuttavat monta kertaa siitä, että jos lapsi ei osaa jotain, hänelle pitää sanoa että "tietenkään sinä et osaa, enhän minä vielä ole opettanut tätä asiaa".

Kirjassa on rohkaisevia kertomuksia (s. 44-46) oppilaista, joilla on ollut suuria vaikeuksia matematiikan kanssa, mutta jotka ovat metodin avulla oppineet matematiikkaa niin, että siitä on saattanut tulla jopa heidän lempiaineensa koulussa. Kirjan mukaan he ovat myös pitäneet peruskäsitteiden opiskelusta - eikä ihme, koska maailma tuntuu varmaan yleensäkin ottaen selvemmältä niiden oppimisen jälkeen, jos ne ovat aikaisemmin olleet epäselviä. Vaikka kirjassa yleensä puhutaan lasten opetuksesta, metodi sopii myös aikuisille, esimerkiksi 22-vuotiaalle Helenelle (s. 46). Peruskäsitteiden opettamiselle annetaan johdantoluvun jälkeen kirjassa paljon tilaa, ja varsinainen matemaattisten taitojen opetus alkaa vasta sivulta 116. Kirjassa edetään sitten lukujen ymmärtämisestä lopulta lyhyesti algebraan ja yhtälöihin.

Kirjan kirjoittajista Johnsen on aina ollut matematiikkaa rakastanut "matikkaturbo" ja Natås "matikkaurpo", joten heillä on mukavan erilaiset perspektiivit kirjan aiheeseen. Natåskin on kuitenkin oppinut ymmärtämään matematiikkaa, ja hän on erityisopettajana auttanut jo yli 20 vuoden ajan sellaisia lapsia, joille matematiikka on vaikeaa. Kirjoittajat sanovatkin, että kirjan menetelmät perustuvat tutkimukseen ja että niitä on testattu paljon ja niiden toimivuus havaittu käytännössä.

Kirjan alkuosassa oli mielenkiintoisia ajatuksia oppimisesta, peruskäsitteistä ja käsitteiden ymmärtämisen tärkeydestä; sen matematiikan opetusta käsittelevän osan sitävastoin luin selaillen. Kirjan oppeja kannattaa varmastikin kokeilla, jos lapsella on vaikeuksia ymmärtää matematiikkaa, koska asiassa on kyse myös lapsen itsetunnosta, käsitteellisestä ajattelusta ja yleensä elämässä selviämisestä - numeroita ja matematiikkaahan tarvitaan monessa asiassa, joita ei välttämättä tule edes ajatelleeksi matematiikkana. Kirja on myös hyvin ja selkeästi kirjoitettu, ja suomennos toimii myös hyvin.

Anne Lene Johnsen ja Elin Natås: Ymmärrä matematiikkaa. 23-metodilla menestykseen, 2018 (Hvordan fatte matte, ei alkuteoksen ilmestymisvuotta (2017?)). Bazar. Suomentaja: Virpi Vainikainen. 284 sivua.

Gerd Nyquist: Ei kukkia vainajalle, 2003 (Avdøde ønsket ikke blomster, 1960)

Norjalaisen dekkarin minäkertojana on oslolainen nuorten opettaja Martin Bakke. Hän pitää työstään paljon ja suhtautuu hyvin lämpimästi ja ymmärtäväisesti oppilaisiinsa, sekä tyttöihin että poikiin, mutta rakkaudessaan hän on pettynyt - hän on jäänyt poikamieheksi, koska hänen nuoruudenrakkautensa Karen on mennyt naimisiin hänen ystävänsä, rikkaan laivanvarustajan Erikin, kanssa.

Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun Erikin veli Sven, myös Martinin ystävä, soittaa hänelle ja pyytää häntä poikkeukselliseen aikaan illalla kanssaan golfaamaan, koska tahtoo puhua Martinin kanssa jostakin tärkeästä asiasta. Hän ei kuitenkaan sano tavatessa mitään mainittavaa, ja kun hänen ruumiinsa löytyy seuraavana aamuna golfkentältä, Martin ryhtyy selvittämään asiaa ainoana johtolankanaan keltainen raitiovaunulippu - miksi Jaguarin ja Mercedeksen omistanut Sven olisi kulkenut raitiovaunulla? Tietysti myös poliisi, Martinin vanha opiskelutoveri Carl-Jörgen, selvittelee asiaa, ja tapahtumissa on Karenin ja Erikin lisäksi tärkeänä osana myös Svenin tuore morsian, raikkaan suorakäytöksinen Lisa Lind, ja itserakas hienostelija, monitaituri Preben Ringstad.

Tässä dekkarissa sympaattisinta oli Martinin kertojanääni. Hän on lämminsydäminen ihminen, joka välittää muista ja järkyttyy kovasti löytäessään ystävänsä kuolleena. Hän onnistuu selvittämään poliisilta pimentoon jääneitä asioita, jotka johtavat arvoituksen ratkaisuun, ja joutuu lopulta itsekin hengenvaaraan. Lopun herculepoirotmaisesti alkanut kohtaus oli erilaisuudessaan huvittava, koska se loppui kesken, niin että ratkaisu jäi riippumaan. Juoni eteni aluksi vähän hidastempoisesti, kunnes muuttui lopussa melko kiemuraiseksi, ja vaikka useimpien henkilöiden kuvaus jäikin aika pinnalliseksi, henkilöt eivät olleet stereotyyppisiä. Yleensä ottaen tämä oli mukavaa, leppoisaa luettavaa, johon norjalaisuus toi kiinnostavan lisävivahteen.

Kirjahyllyn päiväkirjasta saa kirjasta hyvän käsityksen. Myös Juhani K. piti tästä dekkarista. Heikki Ahtialan kansi toi minulle ensin koko ajan mieleen Egyptin, kunnes hahmotin kuvassa vuonon vedestä heijastuvat tunturit.

Gerd Nyquist: Ei kukkia vainajalle, 2003 (1962) (Avdøde ønsket ikke blomster, 1960). WSOY, Sapo-sarja 62. Kääntäjä: Pentti Huovinen. Kansi: Heikki Ahtiala. 242 sivua.

Wolfgang Sonntag: Nansen. Löytöretkeilijä - rauhan sankari, 1947 (rauhannobelistit 1922)

Tämän kirjan myötä sain kaikkea ja enemmän mitä toivoin löytäväni aloittaessani rauhannobelisteihin tutustumisen: rohkeutta, jännittäviä tapahtumia, viisautta sekä uhrautuvaa ja päättäväistä toimintaa asioiden parantamiseksi. Norjalainen Fridtjof Nansen (1861-1930) oli minulle rauhannobelistina yllätys, koska tunsin hänet vain pohjoisten alueiden tutkimusmatkailijana enkä ollut koskaan yhdistänyt häntä rauhantyöhön. (Oletin kaikkien tuntevan hänen nimensä, mutta kysyttyäni hänestä viideltä ihmiseltä, joista kukaan ei muistanut koskaan kuulleensakaan hänestä, huomasin että asia ei ole näin.) Hän oli kuuluisa naparetkeilijä, mutta sen lisäksi valtavan paljon muutakin, ja ansaitsisi tulla muistetuksi myös nykyään.

Kirja on alaotsikkonsa mukaan jaettu kahteen osaan: Sonntag kertoo kirjan ensimmäisessä osassa Nansenin tieteellisestä työstä ja naparetkistä, toisessa osassa hänen työstään ihmisten auttamiseksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Nansen kasvoi tuntureilla sijaitsevassa kartanossa tuomarin poikana lähellä Osloa (jonka nimi oli tuolloin Kristiania), seikkaili vuorilla ja oli seikkailunhalunsa takia monesti päästä nuorena hengestään. Hän kunnostautui hiihtokilpailuissa, meni opiskelemaan eläintiedettä, teki arvostettua tutkimustyötä ja väitteli tohtoriksi.

Pohjoisten seutujen tutkiminen alkoi kuitenkin kiinnostaa häntä yhä enemmän, ja hän teki omintakeisen suunnitelman Grönlannin ylittämiseksi suksilla ja onnistui varustamaan retkikunnan sitä varten, vaikka lähes kaikki pitivät hanketta hulluna. Grönlanti näyttää kartalla Etelä-Amerikkaa isommalta, joten matka oli jo itsessään pitkä, saati sitten arktisissa olosuhteissa. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin pystynyt ylittämään Grönlantia, ja retki oli myös Nansenille ja hänen retkikuntansa viidelle jäsenelle tuskien taival: eteneminen oli useimmiten tuskallisen hidasta, vesi oli jäässä joten he kärsivät koko ajan janosta, ja pakkasta oli suuren osan aikaa -40 astetta. Kun ilma lämpeni -20 asteeseen, se tuntui matkalaisista "kesäisen leudolta".

Kun Nansen kumppaneineen vihdoin saapui Grönlannin länsirannikolle, siellä oli loputtoman jään ja lumen sijasta viimein ruohoa ja marjoja. Matkan rankkuudesta saa käsityksen seuraavasta tarinasta: Nansen oli länsirannikolle saavuttuaan lähtenyt yhden toverinsa kanssa tavoittamaan ihmisasutusta. He ampuivat neljä lokkia, jotka he ne kypsennettyään söivät päineen ja jalkoineen sekä riipivät maasta suuhunsa variksenmarjoja ensin seisaallaan, sitten istuen ja maaten. Lopulta he eivät jaksaneet enää käyttää edes käsiään, vaan hamusivat marjoja suuhunsa huulillaan vatsallaan maassa maaten ja nukahtivat siihen. (91-92)

Nansen joutui matkansa jälkeen viettämään Grönlannissa talven, koska laivoja ei enää kulkenut, mutta hän käytti ajan hyvin elämällä eskimoiden kanssa ja opettelemalla heidän kieltään. Hänestä tuli yksi heistä, ja hän oppi rakastamaan heitä ja heidän elämäntapaansa. Hän arvosti heitä aidosti, ja hän puolusti hyvin nykyaikaisella tavalla luonnonkansojen oikeutta elää rauhassa ja harjoittaa omaa uskontoaan ja omaa kulttuuriaan ilman, että länsimaalaiset "sivistävät" ja "auttavat" heitä tai tyrkyttävät heille omaa uskontoaan - hän piti eurooppalaisten toimintaa omahyväisenä ja häpeällisenä petomaisuutena. (101-110)

Grönlannin retken jälkeen Nansen oli juhlittu sankari niin Norjassa kuin muuallakin maailmassa, mutta hän painotti myös retkikunnan muiden jäsenten osuutta hankkeen onnistumisessa. Hänen seuraava projektinsa oli yritys päästä Pohjoisnavalle. Kukaan sinne pyrkinyt ei ollut onnistunut, vaan kaikki olivat joko joutuneet palaamaan takaisin keripukista kärsivinä tai kuolleet - esimerkiksi aikaisemmasta Franklinin retkikunnan 135 miehestä kukaan ei tullut takaisin (113). Nansen lähti taas ratkaisemaan ongelmaa erilaisella, odottamattomalla tavalla. Hän esimerkiksi suunnitteli laivan, Framin, jota jäät eivät pystyisi murtamaan, vaan joka kohoaisi sivuilta puskevien jäiden päälle, sekä ruokavalion, joka suojaisi miehiä keripukilta. Nansen suhtautui miehiinsä hyvin tasa-arvoisesti, eivätkä päälliköt ja merimiehet eronneet laivalla toisistaan.

Nansenin suunnitelma onnistui laivan jäänkestävyyden ja miesten hyvinvoinnin osalta erittäin hyvin, mutta jäät ja merivirrat käyttäytyivät eri tavalla kuin hän oli odottanut, joten hän lähti laivalta erään miehistön jäsenen, Hjalmar Johansenin kanssa, koiravaljakoilla kohti Pohjoisnapaa. Vaikka he eivät päässeet navalle ja viettivät talven 1895-1896 rakentamassaan kivimajassa Frans Joosefin maalla, he pääsivät kuukausien (vuoden?) jälkeen vihdoin takaisin Norjaan, samoin heidän laivansa ja sen miehistö, jolloin Nansenista viimeistään tuli maailmankuulu - vaikka Pohjoisnapaa ei saavutettukaan, retkeä pidettiin kaikkialla suurena voittona.

Olen aina miettinyt, mikä ajoi ihmiset yrittämään pääsyä Pohjoisnavalle tai Etelänavalle, mutta ainakaan Nansenin tapauksessa kyse ei ollut vain kunniasta tai yrityksestä yrityksen vuoksi. Hän oli tiedemies, ja Nansenin sekä Grönlannin että varsinkin Pohjoisnavan retkikunnat keräsivät matkoiltaan suuren määrän luotettavaa tieteellistä tietoa, jonka avulla voitiin esimerkiksi parantaa meteorologisia malleja sekä selvittää merivirtojen kulkua ja alueiden eläimistön luonnetta.

Napa-alueiden tutkimusmatkoista lukeminen ei ole koskaan kiinnostanut minua, mutta kirjan kuvaukset retkistä olivat usein jännittävää ja hurjaa luettavaa, ja tajusin niitä lukiessani konkreettisesti, että Pohjoisnavan alue ei ole maata, vaan jäätä: Nansen joutui Johansenin kanssa usein ylittämään railoja pyrkiessään eteenpäin, ja heidän ponnistellessaan kohti pohjoista heidän allaan olevat jäälautat ajautuivat hiljalleen etelää kohti, joten he eivät käytännössä edenneet.

Nykyään Nansenin suhtautuminen eläimiin ei tunnu useinkaan hyväksyttävältä. Nansen saattoi esimerkiksi tappaa jääkarhuja vain tappamisen vuoksi, vaikka hän saattoi samalla miettiä niiden tappamisen oikeutusta ja turhuutta. Toisaalta eläinten tappaminen saattoi myös merkitä hengissä selviämistä loppumattomilla jääaavoilla (matkalaiset myös söivät jääkarhuja, ja kerran jääkarhu uhkasi Johansenin henkeä).

Kotiinpaluun jälkeen Nansen omistautui merentutkimukselle, paransi tutkimusmenetelmiä ja suunnitteli uusia kojeita, joiden avulla voitiin esimerkiksi mitata meren lämpötiloja asteen sadasosan tarkkuudella (222, 235). Hän teki tarkkoja tutkimuksia ja hankki paljon uutta tietoa. Sitten Norjan ja Ruotsin välit kuitenkin huononivat 1905 Norjan halutessa erota liitosta (Norja ja Ruotsi muodostivat eräänlaisen valtioliiton, jossa Norja oli kuitenkin selvästi huonommassa asemassa; myös toisen rauhannobelistin Hjalmar Brantingin yhteydessä puhuttiin tästä asiasta). Nansen puolusti Norjan itsenäisyyttä Ruotsin uhittelusta huolimatta, ja asia ratkaistiin rauhanomaisesti. Vuonna 1913 Nansen teki pitkän retken Venäjälle ja tutustui mm. Siperian luonnonkansoihin (286-289).

Nansenin nimellä oli tässä vaiheessa erittäin paljon painoarvoa ja uskottavuutta hänen naparetkiensä, mutta myös hänen rehellisyytensä ja tinkimättömyytensä vuoksi. Sen vuoksi hän pystyikin työskentelemään ensimmäisen maailmansodan jälkeen vastaperustetussa Kansainliitossa ja auttamaan miljoonia(!) ihmisiä, ja hän teki tämän ainakin aluksi, ehkä koko ajankin, ilman palkkaa. Mieluiten hän olisi luultavasti omistautunut tutkimustyölleen ja uusille naparetkille, mutta hän ei voinut ummistaa silmiään ihmisten hädältä.

Vaikka ensimmäinen maailmansota oli loppunut, kauheudet jatkuivat monien ihmisten kohdalla. Sotavankien kohtelu oli monissa paikoissa sanoinkuvaamattoman kammottavaa, ja Venäjällä tai Neuvostoliitossa oli hirvittävä nälänhätä, joka uhkasi vain laajeta. Nuori Kansainliitto oli heikko ja hampaaton ja useimmat antoivat periksi ongelmien edessä, mutta Nansen pystyi vaikutusvaltansa ja persoonallisuutensa avulla järjestämään lukemattomia sotavankeja takaisin koteihinsa sekä auttamaan pakolaisia ja järjestämään heille uusia asuinpaikkoja ja työtä.

Hän työskenteli myös Venäjän nälkäänäkevien auttamiseksi. Tässä hänellä nousi kuitenkin usein seinä pystyyn, koska vaikka ruokaa olisi lännessä ollut tarpeeksi nälkäänäkevien ruokkimiseksi, länsivaltiot eivät halunneet auttaa kommunistista Neuvostoliittoa, ja Nansenin vetoomukset inhimillisyyden puolesta kaikuivat poliitikkojen kohdalla yleensä kuuroille korville, vaikka tavalliset ihmiset usein halusivatkin auttaa. Nansen oli nähnyt ihmisten kuolevan nälkään Venäjällä (kirjan kuvaukset tästä, samoin sotavankien kohtelusta, ovat erittäin havainnollisia ja järkyttäviä), mutta länsivaltiot pitivät tätä kommunistien propagandana, eikä Nansen pystynyt tekemään venäläisten hyväksi läheskään kaikkea mitä olisi halunnut.

Nansen halusi auttaa myös Armeniaa ja armenialaisia, jotka olivat ympäröivien valtioiden puristuksessa ja näiden saaliinhimon kohteena joutuneet kärsimään hirvittävästi. Länsivallat olivat kerta toisensa jälkeen luvanneet armenialaisille apua ja kerta toisensa jälkeen pettäneet lupauksensa, ja vaikka Nansen teki suunnitelman armenialaisten auttamiseksi ja vaati Kansainliittoa yhä uudelleen toteuttamaan sen, tämä ei onnistunut (442, 477).

Vaikka Nansen ei pystynytkään toteuttamaan kaikkia suunnitelmiaan ihmisten auttamiseksi, hän sai kuitenkin hämmästyttävän paljon aikaan. Tämä johtui varmasti siitä, että häntä pidettiin Euroopan omanatuntona, lahjomattomana totuudenpuhujana, joka oli hätää kärsivien ihmisten ja oikeuden puolella ja sanoi mielipiteensä riippumatta politikoinnista, kansallisista eduista ja vastakkainasetteluista. Häntä pyydettiin usein mukaan politiikkaan, mutta hän kieltäytyi aina. Hänessä ei ollut mitään salakähmäistä, vaan hän muistutti inhimillisyydestä ja vaati aina itseään ja muita tekemään oikein, olipa tämä mielipide suosittu tai ei. Tällaista ihmistä tarvittaisiin nykyäänkin.

Nansenilla oli voimakkaat tunteet ja hän oli luultavasti rakastava aviomies ja isä, vaikka hän tuntuukin kaivanneen paljon yksinäisyyttä. Lisäksi hän oli lahjakas taiteilija: kirjan kannen kuva ja alla olevat kuvat ovat hänen piirtämiään. Hän kirjoitti myös paljon teoksia, joista on suomennettu ainakin Hiihtäen poikki Grönlannin, Yön ja jään matka, Elämäni ja tutkimusretkeni, Pimeässä ja pakkasessa ja Pohjan pimeillä perillä. Eskimoiden elämästä kertovaa kirjaa ei ilmeisesti ole suomennettu.

Sonntag lainaa monessa kohdassa Nansenin kirjoituksia (usein on itse asiassa vaikeaa tietää, mikä on Nansenin tekstiä, mikä Sonntagin). Sonntagin kirja on aika paatoksellista, mutta kuitenkin sujuvaa ja mielenkiintoista luettavaa, ja kirjan alkuosaa voi suositella pohjoisten napa-alueiden tutkimuksesta ja loppuosaa Kansainliitosta, 1900-luvun alusta, armenialaisista ja ensimmäisen maailmansodan seurauksista kiinnostuneille. Sonntagin koko kirja on kirjoitettu preesensissä, minkä huomasin kuitenkin vasta sivulla 70, joten se ei häiritse, vaikka onkin hyvin erikoinen ratkaisu elämäkerrassa.

Kirjassa puhuttiin myös muista naparetkeilijöistä, esimerkiksi kuuluisasta suomalaissyntyisestä Adolf Erik Nordenskiöldistä, jota kirjassa tosin sanottiin harmillisesti ruotsalaiseksi. Kirja tutustutti minut sivumaininnalla myös grönlantilaiseen naparetkeilijään ja antropologiin Knud Rasmusseniin.

Fridtjof Nansenin jälkeläiset jatkoivat hänen työtään ihmisoikeuksien hyväksi: Nansenin poika Odd Nansen (1901-1973) auttoi juutalaisia toisen maailmansodan alussa, kunnes joutui itse keskitysleirille, josta hän kuitenkin selvisi ja julkaisi elämäänsä siellä kuvaavan päiväkirjan. Myöhemmin hän oli mukana perustamassa Unicefia. Myös Odd Nansenin poika Eigil Nansen (1931-2017) työskenteli Wikipedian mukaan pakolaisten ja ihmisoikeuksien hyväksi, vaikkei asiasta kerrota tarkemmin.

Renne Sairasen blogissa on sitaatti kirjasta. Kirjastonhoitajan vastauksessa kysymykseen Nansenin ja Johansenin Pohjoisnavan tutkimusretkestä arvellaan, ettei kirjassa kerrota siitä kovin paljon, mutta Pohjoisnavan retkelle omistetaan kirjassa kymmeniä sivuja, ja myös Grönlannin retkestä kerrotaan paljon. Prosperon kirjahyllyssä on kirjoitus Robert Scottin Etelänavan retkestä kertovasta kirjasta.

Edit 31.3.22 (korjattu esim. "hiihtäen" "koiravaljakoiksi"), 1.4.22, 2.4.22.

Wolfgang Sonntag: Nansen. Löytöretkeilijä - rauhan sankari, 1947 (Held des Friedens, Fridtjof Nansens Leben, 1943). Suomentaja: Kristiina Kivivuori. Kannen piirros: Fridtjof Nansen. 502 sivua.

Finn Havrevold: Aarrekätkö, 1958

Jostain syystä olen sattunut lukemaan viime aikoina paljon norjalaisia nuortenkirjoja, ja tässä taas yksi norjalainen lastenkirja vuosikymmenten takaa (omasta hyllystä, ei ole kyllä aavistustakaan miten se on sinne päätynyt – en muista kirjaa enkä tunnusta, että olisin itse sotkenut sen kantta). Norjalaisilla tuntuu olevan oma tapansa katsella maailmaa, ja tämäkin Finn Havrevoldin kirja oli positiivisella tavalla omintakeinen.

Mutta rouva Monsen oli uljas. Mitä kehnommin perheen asiat sujuivat, sitä iloisemmin hän yritti hymyillä. Ja mitä epätoivoisemmaksi hän tunsi itsensä, sitä hilpeämmältä hän näytti. Sellainen oli rouva Monsen.

…

- Meillä on yhteensä vain kolmekymmentäkaksi äyriä, hyräili rouva Monsen. Hän oli tänään niin hilpeä ja toiveikas, että jos joku olisi käskenyt häntä juoksemaan laiturille ja heittäytymään mereen, hän olisi paikalla totellut.

Kirja kertoo Oslossa asuvasta, rahahuolien pahasti kiusaamasta Monsenin perheestä: äiti Mariesta, isä Ole Henrikistä ja ehkä noin kymmenvuotiaista isosisko Trinestä ja pikkusisko Siristä. Kirjassa on myös muita tärkeitä hahmoja, joista vähän myöhemmin. Monsenit perivät Pavel-enon vanhan kesähuvilan saaresta Oslon lähistöltä ja matkustavat isän alkuhaluttomuudesta (ne verot ja korjauskulut...) huolimatta sinne heti pitkäksi viikonlopuksi nykyajan näkökulmasta eksoottisesti höyrylaivalla, joka kyllä jo tuolloin alkoi olla katoava kuljetusmuoto. Jo kirjan nimestä voi päätellä, että pihin enon mökistä löytyy aarre, mutta aarteenetsintä alkaa vasta, kun kaksi kolmannesta kirjasta on luettu, jolloin neuvokkailla, toimeliailla ja persooniltaan mukavan erilaisilla Trinellä ja Sirillä onkin miettimistä isoenon vihjeissä.

Kuunvalo oli ihanaa. Sirin kädet olivat hopeaa, yöpaita muuttui prinsessan puvuksi. Messinkijalassa seisova kynttilä loisti kuin pieni kultakruunu ja Sirin valtaistuimen juurella oli kokonainen hoviseurue vanhoja, hienoja tuoleja, jotka kumartelivat ja niiasivat niin, että niiden kihtiset mahonkijalat natisivat ja hauraat silkkipäällykset olivat haljeta arvokkuudesta.

Pidin kirjasta sen tunnelman, ajankuvan, henkilöiden ja pinnan alla poreilevan huumorin vuoksi. Norjalaisuus toi tähän oman lisänsä, esimerkiksi Pavel-enolla oli tapana sitoa myrskyllä talonsa katto köysillä kiinni kuusiin, ettei se sortuisi. Jostain syystä Monsenin perhe toi mieleeni vaimennetun Kiljusten perheen (joiden lukemisesta on kyllä tosi kauan): perhe on tosin suhteellisen normaali, mutta varsinkin isän ja äidin kuvaamisessa on sen verran hienovaraista hauskuutta, että ei tämä ihan realismia ole. Realismista etäännytään myös siinä, että myös perheen papukaija, Risto-rouva, on tärkeä henkilö kirjassa, ja sen ajatuksia kuvataan usein. Vieläkin erikoisempi hahmo ja myös hyvin tärkeä henkilö on Sirin pieni kankainen leikkipöllö, Maltan kauhu, joka liikkuu joskus ja kommunikoi Sirin kanssa huhuilemalla ja puhumallakin. Alkuteoksen nimessä Marens lille uggle pöllö on nostettu pääosaan, Maren on ilmeisesti Sirin nimi alkuteoksessa. Mökistä löytyy myös kiukkuinen hiiren kokoinen harmaapartainen mies, tupahaltija, jolla on hiirimäinen häntä ja jonka näkevät vain Risto-rouva ja Siri. Ajattelin, että sekä pöllön elävyys että tupahaltija olisivat Sirin mielikuvitusta, mutta myös höyrylaivan perämies kuulee pöllön huhuilun ja koko perhe kuulee alussa tupahaltijan vihaiset huudot...

- Etkö aio avata ovea, Ole Henrik?

Monsen istui selkärepulla ja kuivaili otsaansa nenäliinalla.

- Mitä? Hän äännähti hajamielisenä. - Mitä minun pitäisi avata?

- Ovipa tietenkin, ystäväiseni. Kai sinulla on talon avain?

- Sen... unohdin kaikessa kiireessä, Monsen sanoi.

- Sehän oli hauskaa, sanoi äiti. - Näin tästä tulee vieläkin jännittävämpää ja romanttisempaa. Miten nyt pääsemme sisälle? Annan kaksikymmentäviisi äyriä parhaasta ehdotuksesta.

Wikipedian mukaan kirjasta on tehty elokuva tuoreeltaan vuonna 1959. Anna-Maija Oksasen käännös on hyvä.

Helmet-haasteessa kohta 10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa. Norja sopii tähän niukin naukin, siellä on 5 368 000 asukasta.

Finn Havrevold: Aarrekätkö, 1958 (Marens lille uggle, 1957). WSOY, Lasten toivekirjasto. Suomentaja Anna-Maija Oksanen. Kansi: Maija Karma. 138 sivua.