Robert Barr: Jennie Baxter, Journalist, 1899

Olen alkanut lukea lehtiä myös puhelimella, mikä on vienyt minut myös Gutenbergissä julkaistujen kirjojen pariin. Olen toki ennenkin katsellut Gutenbergin kirjoja ja lukenutkin niitä pari kolme, mutta aiemmin en ole pitänyt puhelimella lukemisesta. Nyt se on kuitenkin alkanut tuntua helpolta ja luontevalta, ja Gutenbergistä löytyy sattumanvaraisilla hauilla tai kohdistetummin vaikka mitä mielenkiintoisia, usein myös naisnäkökulmasta kiinnostavia kirjoja, joten blogissani tulee lähiaikoina olemaan tavallistakin vanhempia kirjoja. Tällä erää olen lukenut Gutenbergistä vain englanninkielisiä kirjoja, vaikka siellä on ihan kiitettävästi myös suomenkielistä vanhempaa kirjallisuutta. (Gutenbergin kirjoja voi toki lukea myös lukulaitteilla yms.)

Robert Barr oli skotlantilais-kanadalais-englantilainen tuottelias kirjailija ja toimittaja, joka oli mm. Arthur Conan Doylen ja Jerome K. Jeromen ystävä. Tämän kirjan päähenkilö on nuori, kaunis, päättäväinen, älykäs mutta vähävarainen englantilainen toimittaja Jennie Baxter, joka on tottunut tienaamaan oman elantonsa ja on tehnyt jo paljon keikkatöitä iltalehdille ja useille aikakauslehdille, mutta haluaa vakituisen työpaikan ja kiinnostavampia töitä ja hakee molempia Daily Buglesta. Lehden parkkiintunut miespäätoimittaja Hardwick tuhahtelee ensin halveksivasti ajatukselle naisreportterista, mutta kun Jennie on varastanut hänen lehdeltään taitavasti (ja täysin epäeettisesti) loistojutun ja antanut sen toiselle lehdelle, Hardwick vakuuttuu tämän kyvyistä, kääntää kelkkansa täysin ja palkkaa Jennien.

Kirjan seikkailujuoni alkaa siitä, kun Hardwick lähettää Jennien Italiaan ottamaan selvää amerikkalaisen ruhtinattaren (amerikkalainen perijätär on siis avioitunut eurooppalaisen ruhtinaan  kanssa) kadonneiden jalokivien tapauksesta. Sihteeriä esittänyt Jennie selvittää asian ja ystävystyy ruhtinattaren kanssa, minkä seurauksena hän päätyy takaisin Lontooseen hienostojuhliin, Wieniin ratkaisemaan salaperäisessä räjähdyksessä kadonneen valtiollisen kullan arvoitusta - tähän liittyy todella tuhovoimainen sekopäisen tiedemiehen keksintö - ja jopa Venäjälle jännittävälle öiselle junamatkalle, jossa hän pelastaa tärkeän kirjeen joutumasta vääriin käsiin ja samalla roistojen huumaaman diplomaattirakastettunsa maineen.

Itseensä ja kykyihinsä luottava Jennie on tarmokas, neuvokas ja rohkea (tosin hänen ammattietiikkansa on usein varsin kyseenalaista) ja aina askeleen edellä häntä melkoisesti hidasälyisempiä miehiä, myös Sherlock Holmesia hauskasti parodioivaa kirjan sivuhenkilöä, yksityisetsivä Cadbury Tayloria. Kirjan juonenkäänteet olivat suunnilleen yhtä uskottavia kuin James Bond -leffassa, mutta hyvin dialogivetoisesti etenevä juoni oli nopeasti etenevä ja kirjoitustyyli hauska.

Ja oli virkistävää lukea tällainen jo 1800-luvulla julkaistu kirja - kaiken lisäksi miehen kirjoittama - jossa itsenäinen, ammatissaan taitava nainen matkustelee työtehtävissä yksin ympäri Eurooppaa ja selviää kaikista eteensä tulevista ongelmista oman älynsä (ja ajoittain myös ruhtinatarystävänsä) avulla. (Toinen tällainen aktiivisesta ja neuvokkaasta naisesta kertova 1800-luvun lopun kirja on Catherine Louisa Pirkisin The Experiences of Loveday Brooke, Lady Detective.)

(Spoileri:

Kirjan loppu oli kuitenkin naisnäkökulmasta hyvin epätyydyttävä, koska Jennie menee kirjan lopussa naimisiin, irtisanoutuu Daily Buglesta ennen häitään ja sanoo aikovansa eurooppalaisten mysteerien sijaan keskittyä mm. vaatteiden valmistuttamisen salaisuuksiin.)

Helmet-haaste 2024: 1. Kirjan nimessä on erisnimi, 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (sekä Lontoossa että Wienissä vietetään aikaa) ja 29. Kirjassa valehdellaan.

Edit 31.5.24.

Robert Barr: Jennie Baxter, Journalist, 1899. Kustantaja: ?. 152(?) sivua.
Luettavissa Gutenbergissä.

Elizabeth Smart: By Grand Central Station I Sat Down and Wept, 1991 (1945)

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran joskus 1990-luvulla, ja siitä asti on ollut mielessä, että se pitäisi lukea joskus uudelleen. Tämä on hyvin poikkeuksellinen kirja - en ole lukenut varmaan yhtään samanlaista - ja se on kirjoitettu vereslihalla ja samalla hyvin kauniisti. Teksti on runollista proosaa, toisiinsa sulautuvien kuvien ja metaforien ketju, jonka seuraavat kappaleet kasvavat edellisistä. Sen lähes jokaiseen sanaan pitää keskittyä eikä tarinaa saa ilmaiseksi, vaan lauseita ja tarinaa pitää miettiä ja tulkita. Tämä kuitenkin palkitsee, koska teksti ei tunnu sanahelinältä, imelältä ja teennäiseltä, vaan siltä että tunteet on onnistuttu välittämään harvinaisen elävinä ja todellisina.

Kirja kertoo kanadalaisen Elizabeth Smartin rakkaussuhteesta naimisissa olevaan runoilija George Barkeriin toisen maailmansodan aikana. Vaikkei heidän rakkautensa koskaan olekaan ongelmatonta, Smartille rakkaus Barkeriin on kaikki ja sen vaihtoehto on kuolema. Vaikka hän näkee ja huomioi ympärillä olevan yhteiskunnan ja muut ihmiset (ja myös Barkerin vaimo on hänen ystävänsä, eikä hän koe tämän pettämistä helppona) ja ne ovat häiritsevinä olemassa, ne ovat taustalla. Lukija ei saa tietää myöskään hänen rakastetustaan juuri mitään, vaikka tämä onkin hänen elämänsä tärkein asia - ja toisaalta tuntuu, että miten tällaisen suunnattoman rakkauden kohdetta, todellista ihmistä, voisikaan kuvata ilman että lukija kokisi hänet pettymyksenä?

Kirjan luvut ovat kuin puhtaiksi suodatettuja intensiivisiä tunteita, ja tekstiä täytyy ihailla. Kirja antaa myös käsityksen siitä, että vaikka ulkopuolisten on helppo arvostella muita ja sanoa mitä heidän pitäisi tehdä, heillä ei välttämättä ole aavistustakaan siitä, mitä ihminen itse tuntee.

Then she leans over in the pool and her damp dark hair falls like sorrow, like mercy, like the mourning-weeds of pity. Sitting nymphlike in the pool in the late afternoon her pathetic slenderness is covered over with a love as gentle as trusting as tenacious as the birds who rebuild their continually violated nests. When she clasps her hands happily at a tune she likes, it is more moving than I can bear. She is the innocent who is always the offering. She is the goddess of all things which the vigour of living destroys. Why are her arms so empty? (24)

The overflow drenches all my implements of trivial intercourse. I stare incomprehension at the simplest question from a stranger, standing as if bewitched, half-smiling, like an idiot, feeling this fiery fluid spill out of my eyes.
        I am possessed by love and have no options.
        When the Ford rattles up to the door, five minutes (five years) late, and he walks across the lawn under the pepper-trees, I stand behind the gauze curtains, unable to move to meet him, or to speak, as I turn to liquid to invade his every orifice when he opens the door. More single-purposed than the new bird, all mouth with his one want, I close my eyes and tremble, anticipating the heaven of actual touch. (39-40)

Remember also that I said, Though this is all there is, though it is the one and vulnerable, mortal to all attack, a poverty-stricken word against the highly-financed world, yet it is not meagre, it is enough. I do not accept it sadly or ruefully or wistfully or in despair. I accept it without tomorrows and without any lilies of promise. It is the enough, the now, and though it comes without anything, it gives me everything. ...
        Only remember: I am not the ease, but the end.
        I am not to blind you but to find you. (65, 69)

Historiallisena yksityiskohtana voi mainita, että kirjan mukaan samassa autossa matkustavat Smart ja Barker pidätettiin Arizonan rajalla, koska he eivät olleet naimisissa ja heidän epäiltiin harrastavan seksiä keskenään, ja heitä kuulusteltiin tämän takia kymmenen tuntia ja pidettiin vangittuina kaksi päivää.

What relation is this man to you? (My beloved is mine and I am his: he feedeth among the lilies.)
        How long have you known him? ( I am my beloved's and my beloved is mine: he feedeth among the lilies.)
        Did you sleep in the same room? (Behold thou art fair, my love, behold thou art fair: thou hast dove's eyes.) ... (47)

Angela Carter sanoo tätä kannen sitaatissa "salamaniskemäksi Rouva Bovaryksi". 'Salamaniskemän' ymmärrän, 'rouva Bovarya' en - minusta tällä ei ole ainakaan juonellisesti mitään yhteistä sen kanssa. Englanninkielisessä maailmassa tätä pidetään varmaan klassikkona, esimerkiksi kirjailija Beryl Bainbridge sanoi ryhtyneensä kirjoittamaan osaksi tämän kirjan lukemisen takia.

Tässä vielä kirjaa hyvin kuvaava arvio: 'Constructed as a single, sustained climax, it is like a cry of ecstasy which, without changing volume or pitch, becomes a cry of agony.' (Spectator)

Edit 22.4.22 (vaihdettu toinen sitaatti ym. isompia muutoksia), 23.4.22 (mm. lisätty sitaatti ja otettu toinen pois), 10.12.23 (sanan korjaus).

Elizabeth Smart: By Grand Central Station I Sat Down and Wept, 1991 (1945). Foreword by Brigid Brophy. Paladin. Kannen kuva: Janet Woolley. 112 sivua.

L. M. Montgomery: Anna opettajana, 2002 (Anne of Windy Poplars, 1936)

Anna-sarjan kirjat Annan nuoruusvuodet, Anna ystävämme ja Annan unelmavuodet olivat lapsena lempikirjojani. Useimmat ovat varmaan ainakin kuulleet tästä sarjasta, mutta niille jotka eivät näitä kirjoja tunne, ne sijoittuvat 1900-luvun alun Kanadaan ja kertovat noin kymmenvuotiaasta orpotytöstä, jonka jo melko vanhat lapsettomat sisarukset Marilla ja Matthew adoptoivat Prinssi Edwardin saarella sijaitsevalle maatilalleen. Alunperin tarkoituksena oli adoptoida poika avuksi tilan töihin, mutta temperamenttinen Anna, jolla on vilkas mielikuvitus, saa alkuhankaluuksien jälkeen jäädä, ja sarja seuraa hänen elämäänsä saarella lapsesta nuoreksi naiseksi. Anna-sarja on yksi nuortenkirjojen rakastetuimpia klassikoita, ja yhtenä niiden henkilönä on Prinssi Edwardin saaren kaunis luonto.

Jostain syystä sarjan tämä osa on suomennettu vasta vuonna 2002, enkä siis ole lukenut tätä aikaisemmin. Tässä kirjassa Anna on kihloissa lääkäriksi opiskelevan Gilbertin kanssa, mutta on aloittanut työt Summersiden yhteiskoulun rehtorina. Kirja onkin kirjoitettu osittain kirjemuodossa Annan kirjeinä Gilbertille, osittain suorasanaisena kerrontana. Anna asuu kahden omintakeisen lesken ja heidän vielä persoonallisemman palvelijansa Rebecca Dew'n täysihoitolaisena. Hänelle aiheuttavat ongelmia paikkakunnan mahtisuku, Pringlet, joiden mielestä rehtorin paikka olisi kuulunut kaukaiselle sukulaiselle, sekä sulkeutunut ja vihamielinen opettajatoveri Katherine. Annalla on kuitenkin hyvä sydän, onnellinen elämänasenne, kyky löytää hyvää lähes kaikesta ja kaikista, huumorintajua ja sisukkuutta, ja hänen työnsä päättyessä koulussa kolmen vuoden päästä monet paikkakunnan ihmiset ovat onnellisempia kuin ennen hänen tuloaan.

Annan työtä opettajana ei suomalaisesta nimestä huolimatta kuvata kirjassa oikeastaan ollenkaan. Päähuomio on pikkukaupungin henkilöissä ja ihmissuhteissa, ja sellaisena tämä oli viehättävää luettavaa. L. M. Montgomery on taitava kirjoittaja, ja vaikka hän tuo henkilöistään esiin huvittavat, naurettavat ja ikävätkin puolet, kirjan perusasenne on ymmärtäväinen ja lempeä. Viihdyin kirjan seurassa hyvin, mutten kuitenkaan uponnut siihen samalla tavalla kuin lapsena muihin Anna-kirjoihin.

Kokonaisvaltainen eläytyminen ja heittäytyminen kirjaan on ainakin minulle paljon hankalampaa aikuisena kuin lapsena. Ehkä tämä johtuu siitä, että lapsena otin kirjan maailman ja sen henkilöt vastaan ihan sellaisina kuin ne olivat, mutta nykyään asetan enemmän tai vähemmän kirjan tapahtumat historialliseen ja yhteiskunnalliseen kehykseensä, pohdin niiden uskottavuutta ja mietin myös esimerkiksi kirjan feministisiä ulottuvuuksia sekä sitä, otetaanko siinä huomioon myös vähemmistöt ja heikommassa asemassa olevat ihmiset. Jos ei oteta, tekeekö se kirjasta huonomman? Saako kirjasta pitää? Kuuluuko kirjasta pitää, pitävätkö kaikki muut tästä? Kirjoista bloggaaminen tuo tähän oman lisänsä, koska siinä tuo omat mielipiteensä myös muiden näkyville. Yritän kuitenkin asennoitua niin, että kirjoitan vain omista ajatuksistani ja tuntemuksistani ottamatta huomioon muiden (oletettuja) mielipiteitä, koska kirjakokemus on kuitenkin aina henkilökohtainen. Samaa kirjaa pitäisi pystyä lukemaan kahdella tavalla, heittäytyen mutta myös analyyttisesti, koska jälkimmäinen kuitenkin syventää ja laajentaa kirjakokemusta.

Mutta pidin kirjasta kyllä, olisiko muu voinut olla mahdollistakaan? Sen asenteet olivat kohdallaan: jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää, ihmiset auttavat toisiaan, ongelmat voi ratkaista, ei pidä antaa periksi, ihmiset ovat erilaisia ja jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on. On hienoa, että loputkin Anna-sarjan osat on käännetty suomeksi, tämän lisäksi Annan perhe on suomennettu vasta vuonna 2002. Paula Herrasen käännös oli hyvä.

Kirja on luettu myös ainakin täällä: Jokken kirjanurkka, Lukijan kirjahylly, Eliaskirja, Kujerruksia, Cillan kirjablogi.

Helmet-haaste 2020: 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja. Ainakin vähän termejä venyttäen (-> julkisuuden henkilön lempikirja): Merja Kyllönen sanoi jossakin artikkelissa Viisikoiden ja Anna-sarjan olevan lempikirjojaan.

L. M. Montgomery: Anna opettajana, 2002 (Anne of Windy Poplars, 1936). WSOY. Suomennos: Paula Herranen. Päällyksen typografia Kristina Segercrantz (kansikuvan tekijää ei kerrottu). 277 sivua.

Yvonne Firkins: Royal Suspect ja Pamela Hansford Johnson and C.P. Snow: The Pigeon with the Silver Foot - A Legend of Venice

Tässä kaksi uutta näytelmää kirjasta Invitation to Drama. Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.

Yvonne Firkinsin Royal Suspect sijoittuu vuoteen 1791. Myrskyisenä talvi-iltana Ranskassa lähellä Sveitsin rajaa erääseen majataloon saapuu hupulla kasvonsa peittänyt nainen palvelijansa Marien kanssa. Heidät on pakottanut sinne myrsky ja rankkasade, mutta nainen haluaa jatkaa matkaa rajakaupunkiin heti kun mahdollista. Nainen osoittautuu hyvin kauniiksi, hienostuneeksi ja ylhäisen tuntuiseksi, mutta hän on hyvin levoton ja vilkuilee jatkuvasti ikkunasta, onko lähistöllä ihmisiä ja voiko matkaa jo jatkaa. Hän puhuu Marien kanssa salaperäisestä ratsumiehestä, joka oli seurannut heidän vaunujaan melkein koko matkan ajan, ja jonka Marie sanoo olevan erittäin komea.

Majatalossa ollut poliisi (gendarme) kutsuu paikalle pormestari Voulantin, joka pyytää tätä ”kansalaista” esittämään oman ja palvelijansa henkilötodistukset. Nainen ei heti löydä niitä, mutta sanoo niiden olevan valtavassa, vaunuihin jätetyssä matka-arkussa. Tämä raahataan sisään, ja kun nainen kiireettömän etsimisen jälkeen löytää arkun avaimen, hän sanoo paperien olevan arkun pohjalla. Arkusta paljastuu yksi toisensa jälkeen upeita vaatteita ja kalliita koruja naisen seuratessa etsintää tyynenä, ja pohjalta vaatteiden alta löytyy vielä jalokivien koristama kruunu ja valtikka. Tämän jälkeen pormestaria ei enää kiinnosta papereiden tutkiminen, vaan hän määrää pakenemista yrittäneen Marie Antoinetten pidätettäväksi ja haettaa paikalle kuvernöörin. Nainen säilyttää koko ajan tyyneytensä, eikä myönnä eikä kiellä olevansa Marie Antoinette.

Poliisit tuovat majataloon myös hurjaa vauhtia läheiseen rajakaupunkiin pyrkineen ja poliiseita paenneen ratsumiehen, Antonin, jonka Marie tunnistaa heitä seuranneeksi mieheksi, ja jolla ei ole esittää papereitaan; hän väittää niiden pudonneen vangitsemisen aikana. Häntä epäillään entisen kuningattaren avustajaksi ja hänetkin pidätetään. Sitten majataloon tulee matkalainen, jonka pitää myös esittää paperinsa, mutta niissä ei ole mitään ongelmia. Hän tunnistaa Antonin ja sanoo tämän olevan hänen veljenpoikansa. Nähdessään ”Marie Antoinetten” hän purskahtaa nauruun ja sanoo tämän olevan Mademoiselle Sidonie – ”monien maiden ja monien sydämien kuningatar”, muttei koskaan Ranskan. Sidonie on Ranskan suurin näyttelijätär, ja salaperäinen veljenpoika Anton on juuri Englannista palannut näyttelijä.

Governor (looking at Madame wit a bit of a leer). Well, well, this is most unethical.

Mayor. Unethical!! Unethical!! It's... It's... (He can't find words for his rage.)

Madame. Forgive me, sir. But it was really your own fault. Had you read my passport – and it is in the bottom of my trunk – I would not have had an opportunity to star in such a tempting role (Turns to Governor.) and before such a distinguished audience.

Erikoinen kirjallisuudenlaji: vakava historiallinen draama, joka kääntyy aivan parilla kolmella viime sivulla komediaksi, mikä sai minut kertaamaan aikaisempia tapahtumia. Epäilin kyllä lukiessa, että asiat eivät ole aivan sitä, miltä näyttää, koska nainen suhtautui niin tyynesti tavaroidensa tutkimiseen, mutta ajattelin, että palvelija Marie, johon kukaan ei kiinnittänyt juuri huomiota, olisi oikea kuningatar ja pääsisi pakoon, ja kuningatarta esittäneen palvelijan identiteetti selviäisi Pariisissa. Tämä oli mukava, arvoituksellinen, hyvin toimiva näytelmä, joka ivaili pormestarin virkaintoisuudelle ja nopeiden johtopäätösten tekemiselle, vaikka jälkeenpäin mietinkin, miksi Mademoiselle Sidoniella, Mariella ja Antonilla loppujen lopuksi oli niin valtava kiire rajakaupunkiin, jossa teatteriryhmän seuraava näytäntö oli tarkoitus pitää. Yvonne Firkins oli Englannissa syntynyt mutta vuonna 1920 Kanadaan muuttanut monipuolinen teatteritoimija, ehkä enemmänkin näytelmien tuottaja ja ohjaaja kuin näytelmäkirjailija.

Pamela Hansford Johnsonin ja C. P. Snow'n The Pigeon with the Silver Foot liikkuu kahdessa aikatasossa. Nykyajan kehyskertomuksessa Mary ja Joanna, kauan Venetsian matkaa varten säästäneet työssäkäyvät nuoret naiset, istuvat kahvilassa Pyhän Markuksen torilla ennen keskiyötä ja haaveilevat prinsseistä. Tarjoilija alkaa kertoa heille balladiin perustuvaa tarinaa 1700-luvun köyhästä 16-vuotiaasta pitsinnyplääjätytöstä, yksinasuvasta Biancasta, joka työskentelee aamusta iltaan pitsiä nypläten ja haaveilee komeasta, ylpeästä ja rikkaasta rakastajasta. Bianca käskee innokasta kosijaansa Marcoa, joka on yhtä köyhä kuin hän, naimaan hänen sijastaan viehättävän Caterinan.

Tarinaan tulee sadun elementtejä, kun Biancan luokse tulee naamioitu, kaunis ja ylhäinen naisasiakas, joka sanoo ostavansa hänen parhaan pitsinsä. Nainen ei maksa rahalla, mutta lupaa Biancalle tämän toivoman rakastajan, kunhan tämä vain käy joka keskiyö Pyhän Markuksen torilla syöttämässä kyyhkyjä, kunnes löytää hopeajalkaisen kyyhkyn. Bianca käyttää vähät rahansa linnunsiemeniin ja käy torilla yö yön jälkeen, mutta kaikki kyyhkyt ovat aivan tavallisia. Lopulta hänellä ei ole rahaa ruokaan sen enempää itselleen kuin linnuille.

Salaperäinen nainen ilmestyy taas ja lupaa antaa hänelle kaksi scheita, linnunruokapussin hinnan, jos Bianca antaa hänelle vastineeksi ainoan aarteensa, lasinpuhaltajaisoisänsä tekemän ja äidiltä perimänsä venetsialaista lasia olevan kupin. Vaikka kuppi on Biancalle valtavan tärkeä, Bianca suostuu lopulta ja rientää ostamaan linnunsiemeniä, kun hänen eteensä hyppää kerjäläisnainen, joka pyytää häneltä kahta scheita lääkettä varten, joka parantaisi hänen kuolettavasti sairaan lapsenlapsensa. Bianca epäröi, mutta suostuu sitten. (Kerjäläinen oli tietysti tuo aiempi arvoituksellinen nainen.) Bianca jatkaa joka tapauksessa matkaansa Pyhän Markuksen torille, jossa näkee tuntemattoman naamioituneen kyyhkysiä ruokkivan miehen. Hän saa tältä linnunsiemeniä, ja vihdoin viimeistä jyvää syömään tulee hopeajalkainen kyyhkynen. Mies riisuu naamionsa, Bianca tunnistaa hänet ja juoksee hänen syliinsä. Taas nykyajassa tarjoilija kertoo, että mies ei ollut Marco, kuten Mary ja Joanna luulevat, vaan Biancan odottama prinssi, ja että Bianca ja mies olivat asuneet onnellisina ja rakastuneina läheisessä palatsissa.

Tämä oli ihan viehättävä sadunomainen tarina, jonka vaihtelu kahden aikatason välillä teki teatterin näkökulmasta kiinnostavan. (Mary ja Joanna puhuivat tapahtumista tarjoilijan kanssa myös kesken Biancan tarinaa, ei pelkästään alussa ja lopussa.) Siirtyminen eri aikakausien välillä hoidettiin näyttämön pimentämisellä. Ihmisten kädelle laskeutuvat ja ihmisten ympärillä parveilevat kyyhkyset ovat tässä näytelmässä niin tärkeässä osassa, että mietin, miten tämä on voitu esittää teatterissa, varsinkin lasten teatterissa.

Englantilainen Pamela Hansford Johnson kirjoitti 27 romaania, näytelmiä ja muita teoksia. Hänen aviomiehensä C.P. Snow oli kirjailija ja fyysikko. Shakespearen sisarukset -haasteessa tulkitsen tämän naisen kirjoittamaksi näytelmäksi.

Yvonne Firkins: Royal Suspect, 1956(?). 36 sivua. Pamela Hansford Johnson ja C. P. Snow: The Pigeon with the Silver Foot. A Legend of Venice, 1951. 21 sivua. Kirjassa Invitation to Drama. One Act Plays for Secondary Schools, selected and edited by Andrew A. Orr, 1962 (1956). Edward Arnold (Publishers) Ltd. 196 sivua.

Andrew A. Orr (ed.): Invitation to Drama, 1962 (1956) - Pedlar's Progress ja The Monkey's Paw

Ajattelin nyt lukea viktoriaanisten näytelmien vastapainoksi vähän helpompia (=lyhyempiä) näytelmiä. Tässä omasta hyllystä löytyneessä antologiassa on seitsemän kouluille, käsittääkseni 12-vuotiaille oppilaille (first forms of Canadian secondary schools) tarkoitettua yksinäytöksistä näytelmää. Sitä oltiin käytetty kanadalaisissa kouluissa menestyksellisesti viisi vuotta ennen tätä brittiläistä painosta. (Kirjan esipuheen sanastossa kerrotaan brittilukijoille muiden amerikanismien lisäksi myös se, mitä "hot-dog" tarkoittaa.) Näytelmien valinnassa on pyritty ensinnäkin siihen, että näytelmillä on kirjallista arvoa ja että ne innostavat oppilaita keskustelemaan luokassa, ja toiseksi siihen, että niissä on ”teatterin tuntua” (a sense of theatre) ja oppilaat pystyvät esittämään ne. Kokoelmassa on haettu myös monipuolisuutta. Luullakseni näytelmät ovat lapsillekin sopivana pidettyjä aikuisten näytelmiä, ei varta vasten lapsille tehtyjä näytelmiä. Shakespearen sisarukset-haastetta varten oletan, että näytelmien kirjoittajat ovat nyt kuolleita (kirjassa ei ole kirjailijaesittelyjä, eikä kaikista kirjailijoista löydy netistäkään tietoja). Kerron taas näytelmien juonet välittämättä juonipaljastuksista.

Yksinäytöksistä näytelmää verrataan novelliin: kirjoittajan pitää sanoa sanottavansa nopeasti ja rohkeasti. Siinä on tiiviissä muodossa samat elementit kuin pitkässäkin näytelmässä – teema, juoni, henkilöhahmot, tapahtumapaikka ja huipentuma. Yksinäytöksinen näytelmä kestää noin puoli tuntia, joten juoni ei voi siinä olla kovin monimutkainen eikä henkilöiden esittelyyn voi käyttää paljon aikaa. Henkilöhahmoilla ei ole myöskään paljonkaan tilaisuutta kehittyä ajan tai olosuhteiden muutoksen myötä.

Esipuheessa listataan kysymyksiä, joihin yksinäytöksisessä näytelmässä voi kiinnittää huomiota: Onko näytelmällä teema? Mikä se on? Miten kirjailija esittelee sen? Miten kirjailija osoittaa näytelmän alussa henkilöhahmojen väliset suhteet? Saadaanko henkilöhahmoista enemmän selville siitä, mitä he tekevät, vai siitä, mitä he tekevät? Onko henkilöiden puhe luonnollista vai teennäistä? Millaisia yllättäviä tai hauskoja juonenkäänteitä näytelmässä on? Kuinka huippukohtaa varten valmistaudutaan? Missä kohdassa huipentuma on? Jos huipentuma ei ole lopussa, miten kirjailija pitää mielenkiintoa yllä loppuun asti? Kuinka kauan näytelmän toiminta kestää? Jos se kestää kauemmin kuin esityksen kesto, miten kirjoittaja ilmaisee ajan kulun? Miten tärkeä tapahtumapaikka on juonelle? Miten näytelmän esittäminen lisäisi kiinnostusta näytelmää kohtaan? Yrittääkö kirjailija opettaa jotain vai pelkästään viihdyttää? Jos opettaa, niin mitä? Onnistuuko hän tekemään antamastaan opetuksesta kiinnostavan? Onko näytelmällä tyydyttävä lopetus?

Sitten ensimmäiseen näytelmään (Nora Ratcliff: Pedlar's Progress, 30 sivua). Olisin mielelläni pitänyt tästä, koska tämä on ensimmäinen nyt lukemani naisen kirjoittama näytelmä, mutta ei tämä kyllä tehnyt vaikutusta. Näytelmä sijoittuu 1400-luvun englantilaiskylään, ja sen juoni on lyhykäisyydessään sellainen, että mefistomaisen oloinen kulkukauppias huijaa kahden kylän tytön avulla nuoruuttaan haikailevan rikkaan kauppiaan uskomaan, että tämä on muuttunut parikymmentä vuotta nuoremmaksi. En tiedä, onko näytelmä tarkoitettu komediaksi vai farssiksi, mutta farssilta se tuntuu: siinä riidellään ja huudetaan paljon, ja huippukohdassa kolme naista jahtaa kolmea miestä ympäri näyttämöä. Huumori revitään siitä, että naiset ovat pirttihirmuja, jotka pitävät miehiä (aikamiespoikiaan, puolisoitaan, työnantajiaan) tossun alla, että ihmiset ovat joko henkisesti tai fyysisesti hitaita, ja että ihmiset ovat herkkäuskoisia, tavaranhimoisia ja kärkkäitä riitelemään. Kukaan näytelmän henkilöistä ei tuntunut kovin sympaattiselta, ja mahdollisesti kulkukauppiasta lukuun ottamatta henkilöt tuntuivat tyypeiltä, eivät ihmisiltä. Ehkä tällainen fyysinen irrottelu toimii 12-vuotiaiden kanssa, vaikka minä en innostunut. Nora Radcliffestä ei löytynyt tietoja netistä.

W. W. Jacobsin The Monkey's Paw (dramaturgi Louis N. Parker, alkuteos ilmeisesti 1910, 30 sivua) on varsin intensiivinen kauhutarina. Näytelmä sijoittuu pieneen taloon Fulhamiin Englantiin, jossa Whiten perhe – vanhat isä ja äiti ja hyväntuulinen ja reipas naimaton poika Herbert – viettää kotonaan mukavaa iltaa myrskyisenä iltana. Isää harmittaa se, että talosta on vielä 200 puntaa maksamatta, mutta muuten perhe tuntuu hyvin onnelliselta ja heidän välinsä ovat läheiset ja rakastavat. Myrskyn läpi taloon ponnistelee tuttu vieras, Intiassa palvellut vääpeli Morris, joka muiden yllyttämänä kertoo tarinan taiotusta apinantassusta, joka hänellä on mukanaan: se suo kolmelle eri omistajalle kolme toivomusta, joita toivoja tulee kuitenkin katumaan (kaksi omistajaa on jo käyttänyt toivomuksensa). Morris aikoo polttaa vaarallisena pitämänsä apinantassun, mutta se päätyy Whiten perheelle. Morris lähtee kotiinsa, ja Herbert yllyttää isäänsä toivomaan kahtasataa puntaa. Kun tämä tekee näin, tassu tuntuu liikahtavan hänen kädessään. Herbert lähtee yövuoroon työhönsä sähkölaitokselle.

JUONIPALJASTUKSIA.

Seuraavassa kohtauksessa herra ja rouva White odottavat Herbertia aamiaiselle töistä, mutta taloon saapuukin suruviestin tuoja sähkölaitokselta: Herbert on murskaantunut työtapaturmassa. Sähkölaitos antaa Whiteille korvauksena tämän kuolemasta 200 puntaa. (Näytelmässä tämä kohtaus on melko pitkä ja dramaattinen.) Kolmannessa kohtauksessa Herbertin hautajaisista on kulunut viikko, eikä vanha pariskunta enää näe elämässä mitään iloa. Rouva White muistaa apinantassun ja vaatii miestänsä käyttämään sitä uudelleen ja toivomaan, että Herbert olisi elossa. Mies vastustelee, koska ruumis oli jo heti kuoleman jälkeen murskaantunut ja on ollut jo viikon haudassa, mutta suostuu lopulta. Ovelta alkaa kohta kuulua yhä vaativammaksi käyvää koputusta. Rouva White ryntää ovelle, kun taas hänen miehensä kyyristelee peloissaan nurkassa. Rouva White taistelee lukkojen ja juuttuneen säpin kanssa koputusten muuttuessa iskuiksi, ja juuri kun hän saa säpin auki, mies toivoo apinantassu kädessään, että Herbert olisi kuollut ja rauhassa. Koputus loppuu äkkiä juuri kun rouva White saa oven auki, eikä ulkona ole ketään.

Näytelmä oli hyvin rakennettu ja kaikki sen osat tuntuivat sopivan saumattomasti kokonaisuuteen ja vahvistavan sitä. Yliluonnollinen elementti tuotiin ensin mietona näytelmään mukaan vääpeli Morrisin kertomuksilla, joille muut aluksi naureskelivat, ja jännite kasvoi näytelmässä koko ajan ja kantoi myös kohtausrajojen yli. Ihmisten tunteet välittyivät hyvin, ja henkilöt tuntuivat eläviltä. The Monkey's Paw on W. W. Jacobsin nykyään kuuluisin tarina. Louis N. Parker oli näytelmäkirjailija, säveltäjä ja kääntäjä.

29.5.2020 lisätty sisällysluettelo.

Nora Ratcliff: Pedlar's Progress, 1956(?), 30 sivua. W. W. Jacobs (kirjailija) ja Louis N. Parker (dramaturgi): The Monkey's Paw, 1910(?), 30 sivua. Kirjassa Invitation to Drama. One Act Plays for Secondary Schools, selected and edited by Andrew A. Orr, 1962 (1956). Edward Arnold (Publishers) Ltd. 196 sivua.

Stanley Coren: The Pawprints of History. Dogs and the Course of Human Events, 2002

Luin muistin virkistykseksi uudestaan tämän kanadalaisen psykologian professorin Stanley Corenin kirjan, koska se oli 2000-luvun alussa jäänyt mieleen sympaattisena lukukokemuksena. Kirja kertoo 20 luvussa tunnettujen ihmisten koirista, mutta näkökulma on siinä, miten nämä koirat ovat vaikuttaneet omistajiensa elämään ja näin välillisesti myös historiaan. Se lisää siis samalla tällaisen historiaa vierastavan (mielestäni historia on usein tylsää, veristä, raakaa ja epäoikeudenmukaista) koirien ystävän historiatietoutta, ja kertoo myös historian ajoittaisesta sattumanvaraisuudesta: esimerkiksi Abraham Lincoln olisi saattanut kuolla poikana ja Waterloon taistelu jäädä taistelematta ilman kahta koiraa. Coren kertoo hankkineensa suuren osan kirjan tiedoista kirjeistä, päiväkirjoista ja muista vastaavista, koska koirista ei usein virallisissa tiedoissa paljon puhuta, eli kirjassa on myös tuntemattomampaa historiaa. Kirjan sivuilla seikkailevat säveltäjät, poliitikot, keisarit, konkistadorit, tiedemiehet, kirjailijat ja jopa Freud. Yli 300-sivuinen kirja on tiheää pränttiä, joten tekstiä on paljon, mutta se on tarinallisena myös melko helppoa ja sujuvaa luettavaa, vaikka yksityiskohtaisuutensa takia joskus vähän puuduttikin. Petri Pietiläinen on 2010-luvulla kirjoittanut kaksi idealtaan ilmeisesti samantapaista kirjaa, Koirien maailmanhistorian ja Kissojen maailmanhistorian, joihin en ole (vielä?) tutustunut.

Coren kertoo tapauksista, jolloin koirat olivat pelastaneet omistajansa (esimerkiksi runoilija Alexander Popen hengen pelasti hänen tanskandogginsa Bounce). Monien pyhimysten, esimerkiksi köyhiä lapsia auttavan salesiaanien sääntökunnan perustajan, 1800-luvulla eläneen Pyhän Giovanni Melchior Boscon ja varhaisempien Irlannin suojeluspyhimyksen Pyhän Patrickin, Pyhän Rochen ja Cortonan Pyhän Margaretin elämään vaikuttivat olennaisella tavalla koirat. Florence Nightingale sai unessa innoituksen työstä sairaanhoitajana sen jälkeen, kun oli hoitanut köyhän paimenen koiran jalan terveeksi.

Walesin prinssi Llywelyn oppi suhtautumaan asioihin diplomaattisemmin ja rauhallisemmin sen jälkeen kun hän oli vihanpuuskassa tappanut rakkaan koiransa luultuaan tämän raadelleen pienen poikansa. Kuninkaalliseen metsästykseen Englannissa liittyneet monet epäoikeudenmukaisuudet, esimerkiksi alamaisten koirien takavarikoinnit, olivat Corenin mukaan yhtenä syynä Englannin sisällissotaan 1600-luvulla. Hyvin onnettoman lapsuuden elänyt Fredrik Suuri rakasti koiriaan. Julmat konkistadorit käyttivät Amerikan valloituksen apuna ja pelotteena suuria koiria, jotka raatelivat käskystä alkuperäisväestöä. Sir Walter Scottin historialliset romaanit syntyivät osaksi sen takia, että Scott rakasti koiria, ja myös säveltäjä Richard Wagnerilla oli elämässään tärkeitä koiria: hän tahtoi spanielinsa Pepsin olevan läsnä säveltäessään, ja soittaessaan tai laulaessaan hän katseli Pepsiä nähdäkseen, miten tämä reagoi.

Monitaitoisen keksijän Alexander Graham Bellin äiti oli huonokuuloinen, mikä sai Bellin kiinnostumaan kuuroudesta ja kuurojen opettamisesta. Tässä hän kannatti oralismia (huuliltalukua ja puhumaan opettelua) vastakohtana manualismille, jonka mukaan viittomakieli on kuuroille parempi kommunikaatiokeino (kuten nykyään yleensä ajatellaan). Osoittaakseen, että puhumaan voi oppia pelkästään mekaanisella opastuksella, hän opetti askel askeleelta ja ruokapalkintoja käyttämällä skyenterrierinsä sanomaan lauseen ”How are you, Grandmama?” (eli käytännössä englantilaisittain kirjoitettuna ”ow ah oo, ga-ma-ma”) niin hyvin, että vieraatkin ihmiset ymmärsivät lauseen.

Sigmund Freudille koirat tulivat tärkeiksi elämän parin viime vuosikymmenen aikana. Hänellä oli usein yksi koiristaan, chow chow, mukana huoneessa psykoanalyysisessioiden aikana. Niistä oli apua sekä Freudille itselleen (hänen mielestään koiran käytös oli hyvä viite potilaan mielentilasta) että potilaalle, varsinkin lapsille ja nuorille. Freud ajatteli, että koiran rauhallinen suhtautuminen kaikkeen, mitä potilas kertoi, antoi tälle turvallisuuden tunnetta ja luottamusta. Virallisesti eläinavusteinen terapia alkoi 1960-1970-luvulla.

Irlantilainen Robert Martin sai sinnikkyydellään Britannian parlamentissa läpi lain eläinten suojelusta vuonna 1822 alun pilkasta huolimatta, ja kaksi vuotta myöhemmin perustettiin (myöhemmin Royal) Society for the Prevention of Cruelty to Animals. Järjestö sai paljon hyvää aikaan, mutta yli-innokkuudessaan se onnistui 1840-luvulla saamaan hyväksytyksi lain, joka kielsi kärryjä vetävien koirien käyttämisen – nämä olivat minulle yllättävänä tietona hyvin yleisiä tuon ajan Britanniassa, ja ainoita vetoeläimiä, joihin köyhillä oli varaa – mikä sai aikaan sen, että 150 000-250 000 koiraa tapettiin, lukemattomia muita jätettiin kaduille, ja monet köyhät perheet putosivat selviytymisrajan alapuolelle ja joutuivat hylkäämään lapsensa. Myös 1600-luvun Japanissa koiran vuonna syntynyt shogun (Japanin tosiasiallinen hallitsija) Tokugawa Tsunayoshi lähti liikkeelle humaaneista periaatteista. Hän sääti ihmisten asemaa parantavien lakien lisäksi eläinsuojelulakeja, jotka kuitenkin muuttuivat koko ajan kovemmiksi, ja lopulta eläinten ja varsinkin koirien – jotka olivat Japanissa arvostettuja eläimiä – vahingoittamisesta tai tappamisesta saattoi olla seurauksena kuolema, karkotus tai vankeus. Tsunayoshin aikana teloitettiin tai karkotettiin kymmeniä, jopa satoja tuhansia ihmisiä eläinsuojelulakien takia.

Newyorkilainen perintörahoillaan elävä ja taiteellisia intressejä omaava Henry Bergh näki Pietarissa hevosta lyötävän julmasti, mikä innosti hänet ajamaan eläinsuojeluyhdistyksen (American Society for the Prevention of Cruelty to Animals) perustamista New Yorkin osavaltiossa, vaikkei hän ollut aiemmin kiinnostunut eläimistä; tämä toteutui vuonna 1866. Kuten englantilaisetkin eläintensuojelijat, Bergh tahtoi lopettaa koiratappelut ja kärryvetokoirien käytön, mutta erityisesti koirien käytön polkumyllyjen kääntäjinä (turnspit dogs). Koirat pakotettiin pyörittämään esim. vartaassa olevia paisteja, hedelmänpuristimia ja jyvänjauhimia jopa tunteja kerrallaan. Eläinsuojelulain avulla Bergh pystyi suojelemaan näitä koiria, mutta huomasi sitten majatalojen isäntien laittaneen paistinkääntötyöhön koirien asemesta mustia lapsia. Ei pelkästään mustien, vaan kaikkien lasten asema 1800-luvulla oli järkyttävän huono: jos heidän vanhempansa olivat esimerkiksi antaneet lapsensa työhön jollekulle ja tehneet tästä sopimuksen, lapsi oli orjan asemassa. Orjan asemassa olivat myös orvot kasvattiperheisiin annetut lapset, eikä sosiaalityöntekijöillä tai poliiseilla ollut mahdollisuutta puuttua lasten kohteluun, vaikka vanhempien tai kasvattivanhempien olisi tiedetty pahoinpitelevän lasta, koska heillä oli laillinen oikeus(!) tähän. Erityisen järkyttävä oli 9-vuotiaan Mary Ellenin tapaus, jonka kasvattivanhemmat kohtelivat tätä erityisen julmasti, ja viranomaiset olivat voimattomia. Silloin Bergh haastoi kasvattiäidin oikeuteen, osoitti oikeustaloon tuotua runneltua lasta ja sanoi: ”Tämä lapsi on eläin. Jos se ei voi saada oikeutta inhimillisenä olentona, olkoon sillä edes katukoiran oikeudet. Sitä ei saa kohdella huonosti.” Tämän jälkeen kasvattiäiti tuomittiin vuodeksi vankeuteen. Mary Ellen pääsi hyvään kotiin ja eli pitkän ja hyvän elämän, ja käsittääkseni Bergh perusti myös lasten etuja ajavan järjestön.

Napoleon Bonapartella oli paljon huonoa onnea koirien kanssa, eikä hän koskaan pitänyt niistä. Koirat huononsivat hänen suhdettaan ensimmäiseen vaimoonsa Josephineen ja edistivät Preussin liittoutumista Ranskaa vastaan. Toisaalta newfoundlandinkoira myös pelasti Napoleonin hukkumasta ennen Waterloon taistelua. Tässä luvussa on tarina, joka tuntuisi romaanissa tai elokuvassa tosi epäuskottavalta, mutta ehkä totuus on tarua ihmeellisempää: Englanti järjesti juhlat eri maiden lähettiläille, ja mukana olivat myös Ranskan ja Preussin lähettiläät. Walesin prinssi, joka toivoi Preussista liittolaista Ranskaa vastaan, keskusteli Preussin lähettilään kanssa työhuoneessaan, kun huoneeseen tuli koira suussaan kirje, joka oli pudonnut erään vieraan taskusta. Prinssi luki sen ja antoi sen sitten Preussin lähettiläälle. Ranskan lähettilään kadottamassa ja Napoleonin allekirjoittamassa kirjeessä sanottiin, että Englannin ja Preussin lähentyminen pitäisi estää ja puhuttiin halveksivasti Preussin lähettiläästä. Kuuden viikon päästä Preussi yhdistyi liittoutumaan Napoleonia vastaan.

Yli 80% koiranomistajista sanoo puhuvansa koiralle kuin ystävälle tai perheenjäsenelle. Näin teki myös John Steinbeck, joka kertoo kirjassa Matka Charlien kanssa ei vain matkastaan, vaan myös keskusteluistaan puudelinsa Charlien kanssa. Koirat olivat tärkeitä Maria Stuartille hänen elämänsä traagisissa käänteissä, ja yksi niistä jopa seurasi häntä mestauslavalle hänen hameensa kätköissä. Lähempänä nykyaikaa Kanadan pääministeri Mackenzie King sai lohtua rakkaista koiristaan mm. toisen maailmansodan vaikeana aikana. Sekä Maria Stuart että King puhuivat koirilleen, ja Kingin käytös tuntuu jopa hieman oudolta – hän oli kuitenkin kirjan mukaan hyvä pääministeri ja kahta lyhyttä keskeytystä lukuun ottamatta kokonaista 22 vuoden ajan Kanadan pääministerinä (ehkä pääministeriyden maailmanennätys?).

Pekingeesejä (ja myös muita pieniä itämaisia koirarotuja) pidettiin Kiinassa pyhinä, ja niiden tappamisesta tai varastamisesta rangaistiin kuolemalla. Pyhänä pitäminen johtui siitä, että niiden katsottiin edustavan Buddhan seurassa kulkevaa leijonaa, josta oli tullut tärkeä buddhalaisuuden symboli, ja nämä koirat olivat siksi Taivaan Pojan, Kiinan keisarin, tärkeitä seuralaisia. Myös 1800-luvun leskikeisarinna, älykäs ja vallanhimoinen Tzu Hsi (eli Cixi), arvosti näitä pieniä koiria. Kiinassa oli tapana tehdä ennustuksia keisarillisen kennelin koirien pentueista pentujen värien, lukumäärän ja laikkujen perusteella, ja kahden pentueen perusteella Tzu Hsi teki kaksi tärkeää päätöstä, toisen vallankaappaukseen ryhtymisestä (joka onnistui) ja toisen boksarikapinan tukemisesta (joka osoittautui tuhoisaksi päätökseksi). Koulussa tämän tapahtuman nimeäminen boksarikapinaksi meni minuun täydestä, mutta nyt nimitys tuntui oudolta: kysehän oli siitä, että kiinalaiset nousivat omassa maassaan vastustamaan ulkomaalaisia (vaikka tappoivat kyllä myös muita kiinalaisia), joten kapina on sille hyvin eurosentrinen nimitys. (Sama juttu Intian vuoden 1857 tapahtumassa, jota britit ja länsimaalaiset nimittävät sepoykapinaksi ja intialaiset itse muistaakseni vapaussodaksi tai vastaavaksi.)

Amerikan sisällissodan kenraali George Custerilla oli iso lauma koiria (joista yksi kuoli hänen mukanaan hänen viimeisessä taistelussaan Little Big Hornissa), samoin Amerikan presidentillä George Washingtonilla. Washington, joka piti metsästyksestä, oli myös uuden rodun, amerikankettukoiran, pääasiallinen jalostaja. Kun amerikkalaiset taistelivat vapaussodassa englantilaisia vastaan, Washington palautti jalosti englantilaisten kenraali Howelle amerikkalaisten löytämän Howen koiran, terrierin, koska hän tiesi, miten tärkeitä koirat voivat olla omistajilleen. Tämän jälkeen (ja kyllä tätä ennenkin) Howe ei suhtautunut sotaan kovin intohimoisesti. Koirat auttoivat ehkä Custeria ja Washingtonia myös tuomaan itsessään esiin puolia, joita heidän oli muuten vaikea näyttää, esimerkiksi hellyyttä ja huumoria.

Hyvin monilla Yhdysvaltain presidenteillä on ollut koiria. (Kirjanystäville tiedoksi: Theodore Roosevelt luki usein kirjan päivässä.) Koirat olivat hyvin tärkeitä esimerkiksi Abraham Lincolnille, joka adoptoi perheeseensä ilmeisesti löytökoiria. Nuoruutensa Honey-koiraa, jonka ansiosta hän oli pelastunut pudottuaan luolaan poikana, hän nimitti ”toiseksi kolmesta äidistään”. Hän vaaransi henkensä pelastaessaan Jip-koiraansa jäisestä joesta, minkä jälkeen hänen Mary-vaimonsa sanoi, että jos hän vielä tekee jotain vastaavaa, hän saa nukkua loppuvuoden yksin. Koirat ja joskus myös kissat auttoivat Lincolnia myös selviämään ajoittaisista masennuspuuskistaan. Köyhistä oloista lähtöisin oleva Lincoln oli muuten käynyt vain noin vuoden varsinaista koulua lapsena, mutta opiskeli kuitenkin myöhemmin lakimieheksi.

Viimeisessä luvussa Coren kertoo amerikkalaisista 1800-luvun alun tutkimusretkeilijöistä Meriwether Lewisistä ja William Clarkista (joiden hengen koira todennäköisesti pelasti), Isaac Newtonista (jonka lähes valmis tutkielma paloi koiran takia), Aleksanteri Suuresta (jonka hengen koira pelasti taistelussa), Henrik VIII:n kardinaalista Thomas Wolseystä, Skotlannin kuninkaasta Robert the Brucesta, ja Punaisesta Paronista eli Manfred Richthofenista, joiden kaikkien elämään koira vaikutti, ja näin myös historiaan. Hän sanoo, että vaikkei sellaisiin tavallisiin asioihin kuten koiriin yleensä kiinnitetä huomiota historiankirjoituksessa, niillä saattaa olla tapahtumien kulkuun suurikin vaikutus. Mieleeni tuli myös se, että koirien vaikutus historiaan kuvaa myös sitä, että joskus historia on sattumanvaraista: koirat eivät tietenkään itse ole pyrkineet muuttamaan historiaa suuntaan eikä toiseen, vaan ovat vain toimineet luonteensa mukaisesti ja näin vaikuttaneet tahattomasti asioihin.

Kannessa on kuva mm. Winston Churchillista puudelinsa Rufuksen kanssa. Rufus oli toki tärkeä Churchillille ja hän oli muutenkin eläinten ystävä (koirien lisäksi hänellä oli kissoja ja maatilallaan mm. perhosia, kaloja, lehmiä, sikoja ja joutsenia), mutta tässä kirjassa hänestä puhutaan vain yhdessä lauseessa. Kansiin ei voi aina luottaa!

Edit 10.5.20: "Bokserikapina" korjattu "boksarikapinaksi" ja muutama muu pieni muutos.

Stanley Coren: The Pawprints of History. Dogs and the Course of Human Events, 2003. Free Press. Kuvitus: Andy Bartlett. 309 tekstisivua.

Margaret Millar: Kysykää minua huomenna (Ask for me tomorrow, 1976)

Olen vähitellen lukenut 1960-luvun Korppi-jännityskirjasarjan romaaneja, koska sain niistä alunperin hyvän vaikutelman. En saanut sarjasta käsiini Margaret Millarin kirjaa Tappava ilma, joten luin tämän sen sijaan, ja täytyy sanoa, että tästä en pitänyt ollenkaan. Tämä varmaan luetaan kovaksikeitettyjen dekkareiden sarjaan – en ole aivan varma, koska olen aktiivisesti vältellyt alan klassikoiden Raymond Chandlerin ja varsinkin Dashiell Hammettin lukemista, koska on vaikuttanut siltä, että ne eivät ole minun kirjojani. Margaret Millar oli toisen jännityskirjailijan, Ross McDonaldin vaimo. Muistelen lukeneeni aiemmin myös jonkin McDonaldin kirjan, josta mieleenjäänyt vaikutelma oli suunnilleen samanlainen kuin tästäkin, epämiellyttävä.

Mitä kirjassa tapahtuu? Rikas viisikymppinen amerikkalainen rouva, Gilda Decker, lähettää nuoren, espanjantaitoisen juristin Thomas Aragonin Meksikoon etsimään sinne kahdeksan vuotta aiemmin kadonnutta aviomiestään B.J:tä. Mies oli lähtenyt Meksikoon talon nuoren, meksikolaisen, raskaana olevan palvelustytön kanssa. Gilda on uusissa naimisissa, mutta hänen miehensä, Marco Decker, on ollut jo kauan halvaantunut ja on nyt lähellä kuolemaa, Gilda pelkää jäävänsä yksin ja sanoo yhä rakastavansa B.J:tä. Aragon menee Meksikoon ja hänen tutkimuksiaan seuraavat yhä uudet kuolemantapaukset. Aragon on mielestäni kovaksikeitetyn dekkarin klassikkosankari: kovapintainen mies, jolla on sana hallussa ja joka tuntuu selviävän tilanteesta kuin tilanteesta ja näkevän muiden valheiden läpi. Aragon on kuitenkin myös inhimillinen, puhdasotsainen, tuntee myötätuntoa kunnon ihmisiä kohtaan ja rakastaa lastenlääkärivaimoaan (heidän lyhyt keskustelunsa oli parasta kirjassa).

Miksi en sitten pitänyt tästä? Gilda sanoo noin kirjan puolivälissä Aragonille, että ”kunpa teillä olisi jotain mukavaa kerrottavaa minulle edes kerran kaiken tämän rumuuden, kuoleman ja lian sijasta”, jolloin tuli mieleen, että miksi minä luen tästä rumuudesta, kuolemasta ja liasta? Kirjassa annetaan Meksikosta aika lailla yksiselitteisen negatiivinen kuva: siellä on köyhyyttä, tauteja (mm. spitaalia), väkivaltaa, alaikäisiä prostituoituja, vankila, jonka kivimuurit ovat 8-9 metriä korkeat, huumeita, oikeusjärjestelmä toimii huonosti, ja lähes kaikki virkamiehet ja muutkin ihmiset odottavat lahjusta. Kirjassa on tosin myös yksi pätevän tuntuinen meksikolainen poliisitarkastaja, ja myös meksikolaisten sukurakkaudesta ja harmaavalaistakin puhutaan, mutta koko ajan lukiessa tuntui, että nyt on suljettu silmät kaikelta positiiviselta. Lähes kaikki kirjan henkilöt, sekä amerikkalaiset että meksikolaiset, ovat enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä, ja vaikka Aragon onkin ok, hänkään ei herätä minussa paljon sympatioita eikä tunnu läheiseltä. Eli lukijana kaipaan edes yhtä henkilöä, josta voin todella pitää tai jota voin ymmärtää (ei aina sama asia), ja pidän enemmän suhteellisen normaalin elämän kuvauksesta kuin keskittymisestä mahdollisimman epämiellyttäviin asioihin, ainakin jos tämä tuntuu itsetarkoitukselliselta. Pidän myös enemmän tunteisiin ja yhteiseen historiaan perustuvista ihmissuhteista kuin välineellisistä tai ohimenevistä ihmissuhteista.

Mutta: kirjassa ei varmaan sinänsä ole vikaa, jos pitää tästä genrestä – se on pätevästi ja sujuvasti kirjoitettu (minäkin luin sen loppuun, kaikesta huolimatta), ja loppu on yllättävä. Minut se kuitenkin vakuutti siitä, että kannattaa myöhemminkin vältellä kovaksikeitettyjä dekkareita, mutta tulipa luettua.

Kirjan nimi on lainaus Romeosta ja Juliasta: Kysykää minua huomenna, niin tapaatte minut haudan hiljaisena (Ask for me tomorrow, and you will find me a grave man). Luulin, että nämä ovat Romeon sanoja, mutta ne sanoikin Romeon ystävä Mercutio, kun häntä oli puukotettu. Sopivan pahaenteinen tunnus kirjalle, ja sopii myös sen juoneen. Lisäksi lauseen analysoija pitää Mercution vitsailua kuollessaan osoituksena siitä, ettei Mercutio pysty käsittelemään voimakkaita tunteita itsessään eikä muissa, mikä tavallaan myös sopii kirjaan – okei, kirjassa on voimakkaita tunteita, mutta melkein kaikki niistä ovat negatiivisia tai jotenkin vääristyneitä.

Helmet-haaste nro 4: Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä. No, ainakin ihmiskasvoja postimerkeissä, mutta ehkä se käy tähän.