Kyllikki Häme: Kevättä ilmassa. Tyttöromaani, 1960

Luin pari vuotta sitten Kyllikki Hämeen aikuisten romaanin Päivä, johon ihastuin sen impressionistisen rakenteen, selittelemättömyyden, rakkaussuhteen herkän kuvauksen ja kauniin kielen vuoksi. Minulla oli siksi suuret odotukset myös hänen tyttökirjansa Kevättä ilmassa suhteen, mutta se tuntui aluksi pieneltä pettymykseltä, aivan tavalliselta tyttökirjalta, jonka kielessä, aiheessa tai kuvaustyylissä ei ollut mitään erikoista. Lastenkirjalta (ainakaan näin varhaiselta) ei kuitenkaan voi odottaa samanlaista kokeellisuutta kuin aikuisten kirjalta, ja kun pääsin kirjassa pidemmälle, sen tarina ja päähenkilö Riinan elämä veivät mukanaan ja aloin nauttia kirjasta. Bloggauksessa on juonipaljastuksia.

Riina on 14-vuotias tyttö "maassa, joka silloin eli itsenäisyytensä ensimmäisiä vuosia". Tämä seikka osoittautuu kirjan juonen kannalta vähitellen merkitykselliseksi - sisällissodasta on vain vähän aikaa ja sillä on vaikutuksensa tapahtumiin, vaikkei siitä kirjassa alun jälkeen juuri puhutakaan.

Riinan isä on valkoisten puolella ollut toimittaja, joka puolustaa oikeudenmukaisuutta myös oman etunsa kustannuksella. Monet eivät pidä hänen ajatuksistaan, joiden mukaan "meidän pitäisi jaksaa muistaa, että punaistenkin puolella oli miehiä, jotka taistelivat heille rakkaan aatteen puolesta. Niitä miehiä on kunnioitettava, vaikka ajattelisimme, että he ovat erehtyneet. Emme saa antaa valtaa kostonhimolle. Muistakaa lapset, että tämä maa kuuluu kaikille, sekä voittajille että voitetuille." (19) 

Riina käyttää pojankenkiä, ei halua olla herttainen, tappelee naapuripihan Taiston kanssa, perustaa kahden ystävänsä kanssa seuran, joka kirjoittaa Kolmiapila-lehteä ja löytää teatterin taian. Hän on tunneihminen, kiivas ja suorapuheinen, mutta reilu, oikeudenmukainen ja huumorintajuinen ja haluaa kaikille hyvää. Hän tutustuu Taistoon paremmin - tämä asuu kahdestaan työssäkäyvän äitinsä kanssa vaatimattomassa pienessä asunnossa - sekä paikkakunnalle vasta muuttaneeseen herraskaiseen Göstaan, joka tuntuu aluksi tuskastuttavan ylimieliseltä ja kyllästyneeltä. Molemmista hän löytää sellaisia hyviä puolia, joita ei ensi katsomalta huomannut.

Kirjassa on myös jonkin verran ajankuvaa. Sekä tässä että suunnilleen samaan aikaan sijoittuvassa nuortenkirjassa Vaalea ihanteeni puhuttiin veneiden tervaamisesta keväällä: ... ja rannoilta kantautui kirpaisevan ihana kuumennetun tervan tuoksu, kun veneitä kunnostettiin (82).

Tärkein juonne kirjan vaihtelevien tapahtumien keskellä on Riinan ja Taiston pikkuhiljaa ja aluksi lähes huomaamatta kehittyvä ystävyys. Heistä tulee vähitellen toisilleen tärkeitä ja Taisto auttaa Riinaa tämän siihenastisen elämän vaikeimmassa kriisissä, kun tämä joutuu luopumaan koiranpennustaan Taiasta (painossa tapahtuneen virheen takia kirjasta puuttuvat todella harmillisesti sivut 129-144, joten tämä juonenkäänne jäi minulle epäselväksi). Lopussa heidän välinsä ovat kuitenkin vaarassa rikkoutua kokonaan sen takia, että he ovat lähtöisin erilaisista oloista, mutta Riina voittaa ylpeytensä ja loukkaantumisensa ja ottaa ensimmäisen askeleen asioiden sovittamiseksi.

Taisto vaivautui hänen tuijotuksestaan ja nousi lähteäkseen.
    - Etkä sinäkään lähde, Riina sanoi. - Ensin selvitetään välit.
    - No niin, kuten haluat. Minun on kai pyydettävä anteeksi sopimatonta käytöstäni. Mutta missäpä minä olisin oppinut hienoja tapoja.
    - Ei tässä nyt ole kysymys hienoudesta, Riina sanoi. - Puhutaan asioista. Minäkin haluan pyytää anteeksi.
    - Sinä? Eihän sinussa mitään vikaa ole. Mutta sinä et voi ymmärtää miltä minusta tuntuu. Et kerta kaikkiaan voi käsittää meikäläisen elämää.
    Nyt Riina tulistui.
    - Ja herkeä heti paikalla puhumasta meikäläisistä. En siedä sitä. Ei ole olemassa mitään meikäläisiä ja teikäläisiä, jos kerran ollaan ystäviä.
    - Eikö? Sinä et tiedä mikä kuilu...
    - Minä viis kuiluista! Ei ole olemassa sellaista kuilua, jonka yli ei voi rakentaa siltaa, jos on tahtoa ja voimaa. Nyt on kysymys vain siitä, onko meillä halua.
    - Halua kyllä on, mutta...
    - Ei mitään muttia. Et kai aio väittää, että meiltä puuttuisi kykyä? Hengenlahjoissa ollaan tasaveroiset, vai mitä? No, nyt minä kysyn sinulta Taisto Mäkinen, tahdotko olla tämän Riina Kilpaisen ystävä vaaroissa ja vaikeuksissa, leikeissä ja tositoimissa?
    Taisto ei voinut olla hymyilemättä. Pieni terhakka olento, joka seisoi siinä posket hehkuvina, kovin tosissaan ja päättäväisenä, oli hullunkurinen mutta vastustamaton. Kuinka olisi voinut olla tarttumatta ojennettuun käteen?
    Riina ei muuta vakuutusta kaivannut. Kädenpuristus oli kyllin puhuva.

Kyllikki Häme: Kevättä ilmassa. Tyttöromaani, 1960. Otava, Tyttöjen kirjasto -sarja. Kansi: Clary von Platen. 173 sivua. 

Kaksi selkokielistä novellikokoelmaa

Olen päättänyt alkaa tutustua selkokielisiin kirjoihin aiempaa enemmän. Tuntuu että ne avaavat aivan uuden lukumaailman, kun olen nyt tutustunut niiden valikoimaan kirjastossa, ja vaikka aiemmassa bloggauksessa kirjoitinkin, että nautin monimutkaisesta kielestä, selkokielistenkin kirjojen lukeminen on ollut mukavaa. Selkokielisen kirjan lukee usein helposti yhdellä istumalla, ja olen huomannut että vaikka lukukokemus olisikin ollut miellyttävä - niinkuin se yleensä on - ja tarinat hyviä, näin nopeasti luetuista kirjoista on yleensä vähemmän sanottavaa kuin sellaisista kirjoista, joita on lukenut useiden tuntien, päivien tai viikkojen ajan. Yhdistän siksi selkokielisiä kirjoja samoihin bloggauksiin. Tässä kaksi novellikokoelmaa, Ilo elää ja Sade on kaikille sama.

Ilo elää -kokoelmassa on 13 novellia, kaikki eri kirjoittajilta. Novellit käsittelevät erilaisia teemoja, niiden päähenkilöt ovat erilaisia, heillä on erilaiset toiveet ja he kohtaavat erilaisia ongelmia, mutta kuten kirjan nimestä voi päätellä, kokoavana teemana kirjassa on ilon kokemus. Se syntyy usein kohtaamisesta ja läheisyyden tunteesta toisen ihmisen kanssa. Kirja oli mukavan vaihtelevaa ja myös kiinnostavaa luettavaa, mutta koska tapahtumat olivat monesti yksittäisiä kohtauksia päähenkilöiden elämästä (ymmärrettävää lyhyissä selkokielinovelleissa), niistä ei jäänyt kovin paljon mieleen. (Asiaan vaikuttaa myös se, että luin kirjan jo kolme kuukautta sitten, olen bloggauksissani paljon jäljessä.) Lukupiirikirjana tällainen kirja voisi olla hyvä, koska silloin voisi pohtia yhdessä henkilöiden motiiveja, ajatuksia ja tunteita.

Nadja Sumasen kirjan (selkomukautus Riikka Tuohimetsä) Sade on kaikille sama 11 novellia käsittelevät nykynuorten elämää ja joskus todella kurjiakin ongelmia. Ilonan läheiset eivät hyväksy hänen nettirakkauttaan. Anastasian koulussa on kiusaaja, jota kaikki pelkäävät ja jolle opettajatkaan eivät voi mitään, ja yksi koulun oppilaista on jo tehnyt itsemurhan kiusaamisen vuoksi. Kahvilan kaunis Janna saa koko ajan ikävämmiksi muuttuvia viestejä miesasiakkaalta. Milja karkaa kotoaan, koska hänen isänsä hakkaa häntä. Emilian äiti on kuollut syöpään ja Emiliaa houkuttelee jäinen koski. Runoja kirjoittava Saara tapaa ihailemansa runoilijamiehen, joka lähestulkoon vie runot hänen sisältään. Aysha tanssii sateessa ja tuntee itsensä vapaaksi.

Kirjan nuorten elämät tai niiden yksittäiset tapahtumat eivät ole helppoja, mutta novelleissa on vaikeuksista huolimatta kuitenkin toivoa ja valoa. Novellit ovat edellisen kirjan tarinoita jonkin verran pidempiä, ja Sumanen ja Tuohimetsä onnistuvat luomaan jokaisen novellin päähenkilöstä muotokuvan, josta ilmenevät tämän tunteet ja jossa näkyy nykyisyyden lisäksi usein myös päähenkilön menneisyyttä ja väläys tulevaisuudesta. En ole lukenut Nadja Sumasen alkuperäisteosta, mutta selkomukautus on hyvä ja selkoversio toimii hyvin sellaisenaan. On hauskaa, että myös selkokirjan ulkoasuun on panostettu: Jussi Jääskeläisen kansi on kaunis, värikäs ja houkutteleva (vaikkei kyllä vastaakaan novellien minussa herättämiä mielikuvia). Myös Ilo elää -kirjan kansi on kaunis.

Laitan teostietojen jälkeen oman arvioni kirjan tai sen yksittäisten tekstien vaikeustasosta. Selkokielelle on omat tarkat kriteerinsä, joten teosten kieliopillinen vaikeusaste ei juurikaan vaihtele. Kirjoissa käytettyjen sanojen vaikeustasossa on kuitenkin jonkin verran eroja ja joissain teksteissä aihepiirit saattavat olla epätavallisia, mikä vaikuttaa myös sanastoon. Myös tekstien pituus vaikuttaa: pitkän tekstin lukeminen vaatii enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä kuin lyhyen tekstin lukeminen. Arvio on tehty ihan näppituntumalla ja saattaa myöhemmin muuttua, joten siihen ei kannata suhtautua liian vakavasti.

Edit 16.7.25. 

Ilo elää. Selkonovelleja (2023). Oppimateriaalikeskus Opike. Kuvitus (ja kannen kuva?): Shutterstock. Taitto: Birgit Tulla. 81 sivua. Vaikeusaste: 2-3.
Kirjoittajat: Titta Kemppainen, Teija Laine, Anne Muhonen, Päivi Lukkarila, Hanna Eskelinen, Tea Kaila, Joa Arjoranta, Kari Tapaninen, Elisa Haverinen, Tarja Tapaninen, Salla Hiltunen, Jaana Viljakainen ja Sami Oskari Lahtinen.

Nadja Sumanen: Sade on kaikille sama (2021), Riikka Tuohimetsän selkomukautus 2023. Avain. Kansi: Jussi Jääskeläinen. 121 sivua. Vaikeusaste: 3.

Maija Åkerman-Tudeer: Vaalea ihanteeni, 1951 (Det blonda idealet, 1925)

Stiina on Viipurin ruotsinkielisessä yhteiskoulussa opiskeleva, kirjan alussa 17-vuotias, ylioppilaslakkia tavoitteleva, iloinen, omapäinen ja elämässään hyvin viihtyvä neitokainen, joka kertoo päiväkirjassa elämänsä tapahtumista. Isä on asianajaja ja muuttaa myöhemmin perheensä kanssa Helsinkiin oikeusneuvoksen työn takia ja äiti on vain harvoin kotona, koska hän osallistuu niin aktiivisesti kaikenlaisiin toimikuntiin ym.

Stiinan päiväkirjassa vilahtelee jatkuvasti enemmän tai vähemmän Kurre eli Kurt, joka on 10 kuukautta Stiinaa nuorempi ja on ollut hänen ystävänsä ja koulukaverinsa lapsesta asti. Vaikka Stiinalla on myös hyviä tyttökavereita, Kurre on Stiinan paras kaveri: he puhuvat kaikesta, tekevät asioita yhdessä ja nauravat paljon. Kun ylioppilastutkinto on suoritettu Viipurissa, Stiina ja Kurre muuttavat Helsinkiin opiskelemaan yliopistossa (Stiina kieliä, ainakin latinaa, mutta laiskasti, Kurre isänsä tavoin lääketiedettä, ahkerasti) ja huomaavat vihdoin rakastavansa toisiaan (lukija on odottanut tätä kirjan alusta asti, koska Stiina puhuu Kurresta jatkuvasti ja on onneton, jos ei tapaa tätä).

Stiina on ”perinaisellinen” ja vähän tyhjäpäinen, mutta aikoo kyllä hankkia itselleen koulutuksen ja ammatin opettajana, Kurre taas ”miehekkään” omanarvontuntoinen, ahkera, rohkea ja fiksu. Tumma Kurt ei ole Stiinan ”vaalea ihanne”, unelma jota hän ei vielä tunne mutta josta hän haaveilee, mutta kuten sanottu, ei ole yllätys, että Stiina ja Kurt päätyvät kirjan loppupuolella yhteen - lukija on koko ajan odottanut, milloin Stiina tajuaa asian itse.

Kirjan lopussa on yllätys, joka muuttaa sen aivan toisenlaiseksi (maalaa teksti hiirellä näkyviin, jos haluat lukea ison juonipaljastuksen): vain kolmen(?) kuukauden kihlausajan jälkeen Kurt kuolee umpisuolentulehdukseen. Tämä on kirjassa todellinen järkytys, koska se on niin odottamatonta ja tulee myös lukijalle iskuna: Stiina ja Kurt ovat tuntuneet niin onnellisilta ja he sopivat niin hyvin yhteen. Stiina ei pitkään aikaan halua enää elää, ajattelee elämänsä olevan ohi ja pitävän enää sisällään vain tyhjää opetustyötä. Hän alkaa vasta hyvin hitaasti herätä henkiin, ja kirjan loppu on onneksi valoisa. Kirja kuvaa Stiinan murhetta vähäeleisesti, mutta aidosti ja koskettavasti.

Kirja on keveästi, elävästi ja sujuvasti kirjoitettu - myös suomenkielisenä - mutta minusta se oli varsinkin alussa vähän tylsän ja tyhjänpäiväisen tuntuinen, ja minun oli aina välillä vaikea ymmärtää kirjan hauskaksi tarkoitettua dialogia tai tarinointia. Kirjassa puhuttiin muutaman kerran kasveista niiden tieteellisillä nimillä, mikä on aika erikoista nuortenkirjassa (esim. ”Kurre antoi minulle Primula vulgariksen”, ei todellinen esimerkki mutta jotain tuollaista) ja kirjassa oli myös kohtalaisen paljon sitaatteja, mitä Stiina itsekin kommentoi: Olen aina ollut huomaavinani, että on vaarallista ilmaista [äidinkielen aineissa] omia ajatuksiaan (s. 85).

Kirja oli sukupuoliasenteiltaan harmillisen konservatiivinen: siinä ärsyttivät varsin paljon sen lukuisat viittaukset siihen, että naiset ovat tavalla tai toisella tyhmempiä tai huonompia kuin miehet. Esimerkkejä: Yksi kirjallisuushistorian kirjassa mainituista kirjailijoista oli nainen, mutta mitäpä hänestä, koska naisia ei ollut teoksessa mainittu useampia: Dalin sivuutetaan, "Sureva turturikyyhkynen", rouva Nordenflycht samoin, sillä "yks' tyttö poikain pariss' on kuin vanha varis". (46) Nainen on heikko. Päiväkirjani, sen tunnet jo omasta kokemuksestasi! (166) Kirjassa oli kuitenkin hyviäkin puolia: se antoi kuvan lukio-opiskelusta ja vähän yliopisto-opinnoistakin sata vuotta sitten, Stiinan ja Kurren lapsuudesta asti kestänyt ystävyys oli kirjassa mukava piirre, kirja ei ole tekopyhä tai hurskasteleva, ja Viipuri ja perheen kesäpaikka Antrea kirjan alkupuolen ympäristöinä olivat kivoja ja erikoisia. Loppua kohti kirja myös parani.

Polttareita vietettiin sata vuotta sitten aika eri tavalla kuin nykyään:

Eilen me vietimme, toisin sanoen ne luokan tytöt, jotka sattuivat olemaan kaupungissa, Elsan polterabendia meillä. Vihkiäisethän ovat vasta huomenna, mutta kun luutnantin polterabend vietettiin jo eilen, ”ettei hän olisi liian väsynyt häissä”, niinkuin joku on kielinyt Kurrelle, täytyi meidänkin viettää se samaan aikaan. Meidän juhlimisemme oli hyvin siivoa. Ainoa viittaus, joka tehtiin, oli, että siihen ihanaan, punaiseen ruusuun, joka pantiin Elsan lautasen viereen, olimme asettaneet kaksi pientä kapalovauvanukkea. Primavera piti puheen toivottaen nuorelle parille Herran siunausta, ja sitten me lauloimme, ja meillä oli oikein kodikas hetki. Itse asiassa kaikki oli hiukkasen haikeamielistä: menetänhän parhaan ystävättäreni. (s. 123-124)

Pikkujouluissa meno oli villimpää:

Täällä tädin luona vietimme eilen pikkujoulua ja sitten valvoimme koko yön valmistaaksemme joululahjoja, mutta sen laita oli vähän niin ja näin, sillä enimmäkseen me juttelimme ja joimme kahvia – kolme kertaa! Ja sitten minä esitin alushameisillani ja sukkasillani plastillisen tanssin Maggie Gripenbergin malliin muitten hyräillessä Chopinin surumarssia, kunnes he olivat pakahtua. Sohvi suoritti galoppadin, ja sitten me teimme pilaa Posliinimaalauksesta [nuori nainen, joka opetteli posliininmaalausta], jonka eräs teknillisen korkeakoulun ylioppilas oli viikkoa aikaisemmin kutsunut tanssiaisiin, ja ylioppilaan piti tulla hakemaan hänet ja Posliinimaalaus istui kaikessa prameudessaan odottamassa ritaria, joka ei milloinkaan saapunut! Posliinimaalaus ei muistanut hänen nimeään eikä ollut aivan varma, oliko hän maininnut tälle edes osoitettaan. Lohdutimme häntä sillä, että ”miehiä täys, paha kyllä, on maa”. (152-153)

Kirjassa ei mainita suomentajan nimeä (eikä kyllä sitäkään, että alkuteos oli ruotsinkielinen). Ajattelin tämän ensin johtuvan välinpitämättömyydestä, mutta ehkä kääntäjä oli Maija Åkerman-Tudeer itse, koska suomentajat on yleensä merkitty vanhoihinkin kirjoihin (toisin kuin kansikuvien tekijät) ja koska Åkerman-Tudeer kirjoitti Wikipedian mukaan myös suomeksi. Stiinan ylioppilaslakki(?) on kirjan kannessa nykynäkökulmasta jännittävästi musta.

Maija Åkerman-Tudeer: Vaalea ihanteeni, 1951 (toinen painos, ensimmäinen painos 1926, alkuteos Det blonda idealet, 1925 - tiedot netistä). Otava, Tyttöjen kirjasto -sarja. Suomentajan nimeä ei kerrottu (Maija Åkerman-Tudeer?). Kansikuvan tekijää ei kerrottu. 244 sivua.

Emily Rodda: Föräldrafritt! (The Julia Tapes, 1999)

Kirja alkaa siitä, kun minäkertoja Julia lepää sairaalassa toipumassa ilman vanhempia vietetyn viikon jälkiseuraamuksista. Psykologi on pyytänyt Juliaa äänittämään tapahtumista kertomuksen kasetille ja Julia tekee työtä käskettyä.

Ehkä 15-vuotias Julia lähtee matkalle ystäviensä Franin ja Claudinen kanssa Australian takamaille, koska heille on luvattu mahdollisuus asua viikko Franin isovanhempien ison talon alakerrassa ilman aikuisten kontrollia. Kaikki vaikuttaa suunniteltuna loistavalta, mutta suunnilleen kaikki mahdollinen menee lomalla kuitenkin pieleen. Termiitit ovat syöneet heidän asuntonsa lattian, Franin isovanhemmat ovat ikivanhoja eikä heistä ole tytöille mitään apua, yksinäinen ympäristö ei ole ollenkaan sellainen kuin tytöt ovat odottaneet eikä terveyskirjan oppien mukaan kokkaaminen onnistu. Ainoan naapuritalon pihassa asuu häirikkökukko (kaikki kirjan kannen kuvat liittyvät läheisesti juoneen), talossa asuva pariskunta riitelee äänekkäästi, nainen katoaa, mies heiluu yöllä pihalla kirveen kanssa, tytöt alkavat pelätä henkensä puolesta ja Julia lähtee rohkealle pelastusretkelle. Kuulin korvissani Psykon musiikin, kun luin tästä.

Kirja oli oikein hauska (vaikken alussa odottanut siltä hauskuutta) ja nauroin usein sitä lukiessani. Hauskuus syntyy siitä, että Julia on persoonallinen - hänellä on omintakeisia ja osuvia huomioita - mutta myös täysin epäluotettava kertoja. Hänen mielikuvituksensa saa hänet tulkitsemaan asiat helposti väärin ja vaikka hän sanoo ottaneensa opikseen, hän kehittää sairaalan sängyssä maatessaan pienten vihjeiden perusteella myös onnettoman romanssin häntä hoitavan sairaanhoitajan ja lääkärin välille. Romanssi on itsevarman Julian mielestä täysin looginen ja uskottava, mutta lukija näkee asian toisin. Lomaretken tapahtumat menevät jossakin vaiheessa sen verran absurdeiksi, että ne ylittävät uskottavuuden rajan, mutta lukijana ei tiedä tarkkaan, missä tämä raja kulkee, koska kaikki vaikuttaa epätodennäköisyydestään huolimatta kuitenkin jollain tavalla mahdolliselta.

Kirja on myös kirjallisesti mielenkiintoinen: sen kerrontamuoto, äänitetty puhe, on ainakin minun lukemissani kirjoissa uniikki ja mahdollistaa kerronnallisia ratkaisuja, jotka eivät muuten onnistuisi. Koska kirja on Julian puhetta nauhalle, lomatarinan tai muun kerronnan pystyy täysin loogisesti keskeyttämään - <KLICK> - jännittävään kohtaan silloin, kun Julialle tuodaan sairaalassa ruokaa tai lääkkeitä, ja puhe voi siirtyä täysin toiseen asiaan. Rodda pystyy näin kuljettamaan kirjassa loma- ja sairaalatarinaa rinnakkain ja nämä vertautuvat huvittavasti toisiinsa. Kerronta ei varmasti ilman "äänitysgenreä" pystyisi näin perustellusti olemaan näin hyppelehtivää, koska esimerkiksi kirjeromaanilta tai päiväkirjaltakin odottaisi enemmän loogisuutta.

Roddalta löytyi kirjastoista 8-osainen Deltoran taikavyö -fantasiasarja ja jotakin muuta lasten fantasiakirjallisuutta, mutta ikävä kyllä ei toista samantyyppistä kirjaa kuin tämä (eikä tätäkään kirjaa kyllä ollut kirjastoissa, joten ilmeisesti tätä ei ole suomennettu).

Emily Rodda: Föräldrafritt! (The Julia Tapes, 1999). Richters. Ruotsinnos: Katarina Falk. Ei kannen tekijän nimeä. 124 sivua.

Lisa Högelin: Rajuilma uhkaa. Kertomus tytöille (1937)

Pohjoisruotsalaisen lukiolaistyttö Birgit Tönnesin elämässä on lähes kaikki hyvin: hänen liikemiesisänsä on rikas ja menestynyt, koti on suuri ja hieno, äiti on viehättävä ja nuorekas, vaikka vain harvoin kotona, vanhemmat ovat mukavia, ja Birgit itse on kaunis, suosittu ja hyväpäinen, vaikka huvittelu kiinnostaakin häntä paljon koulutehtäviä enemmän. Sitten kaikki romahtaa: nuorten talviretken aikana isän liikehuoneisto ja sen tavarat palavat, ja mikä pahinta, isä joutuu syytetyksi vakuutuspetoksesta ja tuomituksi vankilaan. Birgit ja hänen äitinsä ovat ainoita, jotka enää uskovat rakkaan isän syyttömyyteen - veli Torstenkin ajattelee tämän olevan syyllinen.

Birgit päätyy "köyhäksi sukulaiseksi" isän liikekumppanin, ulkonaisesti hurmaavan Carl-sedän ikävän perheen luokse Tukholmaan suorittamaan lukion loppuun. Nyt hänen asenteensa koulunkäyntiin on muuttunut täysin: hän on päättänyt suorittaa ylioppilastutkintonsa loistavasti opiskellakseen lakitiedettä ja tullakseen asianajajaksi. Hänen vain täytyi koettaa "tulla joksikin" - tulevaisuutensa vuoksi, ja hän tahtoi sitä itsekin - isän tähden ja voidakseen ryhtyä taisteluun sitä vääryyttä vastaan, jota maailma oli täynnä (74). Hänellä on myös omat epäilyksensä Carl-setää kohtaan, josta hän ei ole koskaan oikein pitänyt. Hän on päättänyt tehdä kaikkensa puhdistaakseen isänsä maineen, ja tässä häntä auttaa vanha luotettava ystävä Kurt.

Kirja on julkaistu "Seikkailukirjasto"-sarjassa, joten odotin aika kevyttä, dekkarimaista, juonivetoista kirjaa. Tässä kirjassa varsinaista rikoksen selvittelyä on kuitenkin aika vähän, ja vaikka juoni on selkeä, se antaa enemmänkin puitteet Birgitin kehityskertomukselle pinnallisesta ja huvittelunhaluisesta, joskin asioita pohtivasta nuoresta tytöstä elämäänsä ja tulevaisuuteensa vakavasti suhtautuvaksi, päämäärätietoiseksi nuoreksi naiseksi. Isän joutuessa vankilaan Birgit käy läpi todellisen kriisin ja hänen täytyy oppia selviämään, kun maailma ja ihmiset ympärillä näyttävät muuttuneen toisiksi kuin aikaisemmin, ja ennen kaikkea kun hänen oma suhtautumisensa asioihin ja muihin ihmisiin on muuttunut - elämä ei olekaan niin aurinkoista kuin miksi hän on sitä aiemmin luullut. Onneksi Kurt tukee häntä koko ajan.

Kirjan eri muodoissa toistuvana pohjateemana on pinta ja sen alla oleva todellisuus. Siinä puhutaan myös vakavista asioista: Birgit esimerkiksi tapaa talviyönä onnelliseksi luulemansa viisilapsisen perheen äidin ja pienet lapset palelevina ja onnettomina talonsa puutarhassa, kun humalainen notaari-isä on taas kerran pelottanut heidät ulos. Ajalle tyypillisesti perheen äiti sanoo, että "tällainen täytyy kestää yksin, että sen  t a h t o o  pitää omana tietonaan. Ei, ei voi tehdä mitään" (64), ja Birgit ymmärtää hyvin. Onneksi nykyään asiaan suhtaudutaan toisin - perheväkivallasta pitää kertoa ja se pitää tuoda esiin, jotta asiat voivat muuttua paremmiksi.

Kirja ei kuitenkaan kokonaisuutena ole raskas tai synkkä, ja siinä on mukavaa ajankuvaa - esimerkiksi tuo nuorten talviretki. Erilaiset tapahtumat vaihtelevat Birgitin pohdintojen kanssa, ja lopussa päästään enemmän siihen rikoksen selvittelyynkin. Ihan mielenkiintoinen kirja, joka selviää myös Ariel-testistä.

Ruotsalainen Lisa Högelin (1896-1980) oli hyvin tuottelias kirjailija: hän on Wikipedian listan mukaan kirjoittanut vuosina 1935-1960 yli 40 nuortenkirjaa. Aino on kirjoittanut Högelinin kirjoista Kaisa pukeutuu pojaksi ja Tallholman Kirsti. Jälkimmäisestä hän sanoo, että kirjan kerronta lähentelee jopa aikuisille suunnattua psykologista novellia, mikä pätee ajoittain myös Birgitin tarinaan.

Lisa Högelin: Rajuilma uhkaa. Kertomus tytöille, 1939. Kirjassa ei ole alkuteoksen nimeä, mutta se on varmastikin Ett oväder drar förbi: Roman för unga flickor, 1937. Satakunnan kirjateollisuus Oy, Seikkailukirjasto No 11. Suomentaja: Hilkka Hannula. Kannen tekijää ei kerrottu. 143 sivua.

Alice B. Emerson: Ruth Fielding in Alaska; or, the girl miners of Snow Mountain, 1926

Tämän vanhan seikkailukirjan sankaritar on nuori Ruth Fielding, joka on esiintynyt tätä ennen jo monessa muussakin Alice Emersonin kirjassa. Ruth on elokuvien käsikirjoittaja, ohjaaja ja näyttelijä, ja hän on ohjannut jo useita elokuvia ja perustanut oman yrityksensä. Auttaakseen pulassa olevaa tuottajaystäväänsä hän suostuu Alaskaan sijoittuvan filmin ohjaajaksi ja matkustaa pohjoiseen hyvän ystävänsä Helenin, naisten kihlattujen Tomin ja Chessin sekä filmiryhmän kanssa.

Kaikki Ruthin tuntevat tietävät hänen osaavan työnsä, ja vaikka jotkut hänelle vieraat filmiryhmän miehet suhtautuvat nuoreen naiseen aluksi ennakkoluuloisesti, hekin huomaavat hänet pian taitavaksi ja ammattitaitoiseksi ohjaajaksi. Ainakin lähes kaikki: ongelmia aiheuttaa filmin roistoa esittävä kääpiö sekä tapahtumien taustalla Ruthin vanha vihollinen, juonitteleva Sol Bloomberg, joka perusteetta syyttää Ruthia aikaisemman filminsä epäonnistumisesta.

Ruth tapaa hengenvaarallisesta tilanteesta selvittyään sattumalta syrjäisessä mökissä kaksi nuorta naista, Maryn ja Ellenin, joiden isä on kuollut ja jättänyt heille mahdollisesti rikkaan kultakaivoksen. Mary ja Ellen yrittävät löytää kultaa vanhojen mainareiden avulla ja taistelevat kaivoksen havittelijoita vastaan säilyttääkseen kaivoksen omistusoikeuden itsellään. Heidän tilanteensa on kuitenkin huono, ja Ruth ystävineen auttaa heitä.

Tämä kirja ei vastannut käsitystäni sadan vuoden takaisesta tyttökirjallisuudesta, vaan muistutti enemmänkin myöhempää Neiti Etsivä -sarjaa (josta olen kyllä lukenut vain yhden kirjan). Naiset ovat kirjassa aktiivisia (he esimerkiksi ratsastavat hyvin), itsenäisiä, toimeliaita, sisukkaita ja päättäväisiä, ja he myös tukevat ja auttavat koko ajan toisiaan. Vaikka tilanteet saattavat olla vaikeita, he eivät luovuta ja selviävät ongelmista ja myös fyysisistä hyökkäyksistä neuvokkuudellaan ja rohkeudellaan. Kirjassa on yksi loppunsa takia aika huvittava kohtaus, jossa Ruth, Mary ja Ellen ovat jo peitonneet heitä uhkaavan roiston, minkä jälkeen eräs miessankareista vasta saapuu paikalle, ja naiset kiittävät tästä huolimatta "naisellisesti" häntä avusta. Miehet ovat toiminnassa mukana, auttavat naisia ja naiset arvostavat heitä, mutta he ovat tapahtumien laitamilla - pääosassa ovat reippaat naiset, jotka myös löytävät ja pelastavat lopussa filmiryhmän avulla roistojen sieppaamat Tomin ja Chessin.

Tom on ihanteellinen poikaystävä: hän haluaisi mennä Ruthin kanssa naimisiin, mutta Ruth ei vielä halua luopua kiinnostavasta työstään ja urastaan, ja mukava Tom suostuu mutkattomasti odottamaan ja on Ruthille luotettava ystävä.

Kirjassa oli yksi harmillinen asia: Ruth on tietysti kaunis ja sankarit komeita, mutta kääpiö (käytän samaa termiä kuin kirjassa) esitetään kirjassa rumana, rujona ja (ilmeisesti tämän takia!) myös moraalisesti kelvottomana, mikä tuntuu nykynäkökulmasta stereotyyppiseltä ja tyhmältä. Muuten kirja oli kuitenkin ihan mukavaa ja sujuvaa luettavaa, vaikka siinä olikin ajoittain vähän tyhjäkäyntiä.

Ruth Fielding -kirjat ovat olleet ilmeisen suosittuja: sarjassa on ilmestynyt 30 osaa, joissa Ruth seikkailee mm. saarella, collegessa, Punaisessa ristissä, sotarintamalla, farmilla, eri puolilla Yhdysvaltoja, tapaa mustalaisia, etsii aarretta ja tietenkin tekee elokuvia. Alice B. Emerson (joka oli usean kirjoittajan taakseen kätkevä pseudonyymi) on kirjoittanut lisäksi Betty Gordon -kirjoja. Kirjan lopussa on myös mainos Frances K. Juddin neljästä Kay Tracey -kirjasta: Meet clever Kay Tracey, who, though only sixteen, solves mysteries in a surprising manner. Working on clues which she assembles, this surprising heroine supplies the solution to cases that have baffled professional sleuths. Kirja laajensi mukavasti käsitystäni vanhasta tyttökirjallisuudesta, tai nuortenkirjallisuudesta.

Tällä kirjalla on mukava osallistua Tuijatan naistenviikkohaasteeseen.

Alice B. Emerson: Ruth Fielding in Alaska, or The Girl Miners of Snow Mountain, 1926. Cupples & Leon Company. Kirjassa on yksi kuva, kuvittajaa ei mainittu. 210 sivua.

Luettavissa Gutenbergissä.

Astrid Lindgren: Kerstin ja minä (1944)

Astrid Lindgren on kirjoittanut myös ainakin kaksi nuortenromaania. Itse olen lukenut aiemmin yhden, mutten tätä. Kirjan minäkertoja on 16-vuotias Barbro, jonka elämä identtisen kaksoissisaren Kerstinin kanssa muuttuu kokonaan majuri-isän jäätyä eläkkeelle: perhe muuttaa täydessä yhteisymmärryksessä pikkukaupungista isän lapsuuskotiin isolle maatilalle. Uusi koti on aivan oikea maatila, jossa on lehmiä, lampaita, sikoja ja viljelyksiä, joten tyttöjen elämä muuttuu kokonaan - isällä ja äidillä ei nimittäin ole liikoja rahoja käytettäväksi, koska maatilan ylläpito ja sen investoinnit vaativat paljon varoja, ja tytöt joutuvat tinkimään esimerkiksi vaatetoiveistaan.

Myös kaksosten työpanos on maatilalla tärkeä, ja tytöt ahkeroivat pellolla, kuljettavat maitoa meijeriin, lypsävät (jos osaavat - Barbro ei tässä onnistunut, mutta Kerstiniltä lypsy sujui), korjaavat satoa ja säilövät. Ajoittaisesta mukinasta ja pikku kapinoinnista huolimatta koulunkäyntiä vierastavat tytöt useimmiten myös nauttivat uudesta elämästään ja maatilan työväen seurasta täysin sydämin.

Kaksosilla riittää kuitenkin aikaa myös kesästä nauttimiseen ja he tutustuvat paikallisiin mukaviin nuoriin ihmisiin. Muiden tapahtumien ohessa molemmat rakastuvat, mutta Barbrolla on kaksikin ihailijaa, joista toinen on varakas hienon auton omistaja, toinen köyhempi, ja hänen on jossain vaiheessa vaikea päättää mitä haluaa.

Mutta Astrid Lindgrenin nuortenkirja - miten tässä voisi muuten käydäkään kuin hyvin? Kaikki henkilöt olivat sympaattisia, kirja oli ilkikurista, kepeää ja eloisaa luettavaa, ja romanttisista juonenkäänteistä huolimatta kirjalla ja kaksosilla oli jalat tukevasti maassa. Kirja läpäisee Ariel-testin helposti, koska tytöt tekivät maatalon töitä todella paljon ja useimmiten täysin vapaaehtoisesti; he ymmärsivät työpanoksensa tärkeäksi ja myös pitivät tilan töistä. Kirja oli siinä mielessä erikoinen nuortenkirja, että koulunkäyntiä pidetään siinä aika toisarvoisena asiana hyvälle elämälle, tai koulunkäynti ja opiskelu ovat siinä vain yksi mahdollisuus muiden joukossa.

Muuten äidillä oli aina tapana saarnata Kerstinille ja minulle: - Tytölle ei ole tärkeintä, että pojat pitävät hänestä. Tärkeintä on, että hän on sellainen, että hänen oma sukupuolensa hyväksyy hänet.
          Sen tähden olin iloinen siitä, että Ann ja Viveka näyttivät hyväksyvän meidät niin kuin me hyväksyimme heidät. (78)

- Vähän toista kuin minä, sanoi Viveka. ... - Minä en ole kaunis enkä kiltti. Mutta minä olen viisas kuin villakoira. (94)

Helmet-haaste 7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta.

Astrid Lindgren: Kerstin ja minä. Tyttöromaani, 2003 (Kerstin och jag, 1944; neljäs painos, suomennos ilmestynyt ensi kerran vuonna 1949). Suomentaja: Heliä-Kaarina Salminen. Kannen tekijää ei kerrottu. 180 sivua.

Simo Ojanen: Ikioma kesäloma, 1983

Kirjan sankareita ovat kolme luullakseni 14-15-vuotiasta ystävystä, Minna, Sari ja Kirsi, joista Minnan ja Sarin perheet ovat keväisessä lumisateessa lähteneet pitkälle lomalle Dubrovnikiin ja jättäneet tytöt kaupunkiin Sarin isosiskon Riitan ja tämän poikaystävän Kaken paimennettaviksi. Kirsikin on yksin kotona, koska ei ole halunnut lähteä perheensä mukana mökille. Kirsi on kesällä töissä jäätelönmyyjänä ja Sari sanomalehden toimituksen lähettinä.

Tytöt alkavat haaveilla omasta lomamatkasta mahdollisimman kauas kesän lopulla ja päättävät ansaita siihen rahat tekemällä sekalaisia töitä naapurustossa. Työtehtävillä ei ole väliä, ja niinpä he toimivatkin mm. kirjojen järjestäjinä, taidemaalarin malleina (avaruusolentoina!), koiranulkoiluttajina, paketinkuljettajina, kaupan ostoskärryjen kerääjinä (ja sattumalta samalla myymälävartijoina), aaveen shakinpeluukavereina, runonkirjoittajina, matojen myyjinä ja puutarha-apuna ja joutuvat jopa poliisin epäilemiksi varkauskeikoista ja pankkiryöstön suunnittelusta. Palkan työtehtävistä he antavat asiakkaiden määrätä itse, mikä tarkoittaa hyvin vaihtelevia summia, koska monet apua haluavista ovat melkoisen pihejä. Kirjan rakenne on episodimainen; työkeikoista vain kerrotaan luku kerrallaan.

Tytöt joutuvat kesän aikana monenlaisiin kommelluksiin ja tapaavat monenlaisia ihmisiä, jotkut ystävällisiä ja mukavia, toiset hyvinkin epämiellyttäviä. Kannessa olevan koiran, Kesän, he ovat esimerkiksi pelastaneet kadulta tämän jäätyä auton alle ja kuljettajan paettua paikalta. Jalkansa taittaneen koiran tervehdyttyä heidän sattumalta kadulla tapaamansa inhottava nuoripari kuitenkin syyttää heitä sen varastamisesta ja ottaa koiran mukaansa. Asialla on kuitenkin hyvätkin seurauksensa, koska se johtaa kirjoittamisesta pitävän Minnan ensimmäiseen julkaistuun kirjoitukseen sanomalehdessä.

Tytöt eivät lannistu vastoinkäymisistä ja hankalista ihmisistä, vaan selviävät kaikesta yhdessä. Kirja onkin hyvä kuvaus tyttöjen välisestä ystävyydestä, joka kestää hyvin ajoittaiset erimielisyydet. Ariel-testin se läpäisee kevyesti, koska nuoret suhtautuvat työntekoonsa hyvin päättäväisesti ja päämäärätietoisesti, ja se on heille tärkeä asia. Kirjan kieli oli elävää, luontevaa ja aidon tuntuista, ja sen tapahtumat ja henkilöt mukavan rouheita. Kirjan tapahtumat olivat samalla kuitenkin hyvin viattomia. Nykylukijana varsinkin tuon taidemaalarin kohdalla odotti jonkinlaista limaista seksipetoa ja hyväksikäyttöyritystä, mutta taiteilija oli itse asiassa kirjan mukavimpia asiakkaita, syöpään kuollutta vaimoaan vuosienkin jälkeen kaipaava ystävällinen ja antelias mies, eivätkä kirjan muutkaan ihmiset suhtautuneet tyttöihin seksiobjekteina, vaikka olisivat olleet muuten ikäviä. Oli kiva lukea tällaista nuortenkirjaa.

Kirjan takakannessa mainitaan kaksi muuta Simo Ojasen (1940-2021) nuortenromaania: Heli ryhtyy ystäväksi ja Meeri järjestää, eli Ojanen oli aika erikoinen kirjailija, mies joka kirjoitti uskottavia tyttökirjoja - tai kannen maininnan mukaan "tyttöromaaneja". Ehkä näissä on merkitysero: "tyttökirjan" voisi ajatella olevan tytöille suunnattu kirja, "tyttöromaanin" taas tytöistä kertova kirja. Simo Ojanen oli myös Sirkuspelle Hermanni -hahmon luoja. Kirjassa käytetään muuten kaksi kertaa (s. 74, 100) sanaa herpaantua merkityksessä hermostua, vaikka minusta nämä merkitykset ovat aika lailla päinvastaiset. Kielikellon artikkelin maininnan mukaan sanan tällainen käyttö oli kuitenkin ainakin 1990-luvulla yleisempääkin.

Helmet-haaste 11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi. 

Edit 12.11.23 (korjattu kirjoitusvirhe).

Simo Ojanen: Ikioma kesäloma. Tyttöromaani, 1983. Otavan nuortenkirjoja -sarja. Kansi: Kaarina Ewart. 189 sivua.

Aline Giono: Mon père. Contes des jours ordinaires, 1987 (Isäni. Kertomuksia tavallisista päivistä)

Tämä kirjailija Jean Gionon tyttären Aline Gionon eräänlainen muistelmakirja lapsuutensa päivistä ja hetkistä oli viehättävä, lämminhenkinen, sympaattinen, älykäs, lempeä, hyvin kirjoitettu ja - mitä en olisi odottanut - myös hauska. Kirjan nimestä huolimatta isä ei ole siinä pääosassa, vaan hän esiintyy siinä vain yhtenä, joskin tietysti tärkeänä, perheenjäsenä. Ranskalaisen kylän lähistöllä pikku talossa asuvaan eksentriseen kirjalijaperheeseen kuuluu isosisko Alinen lisäksi pikkusisko Sylvie, isä, äiti, noin satavuotias isoäiti, siamilaiskissa ja perheen luona ajoittain vieraileva taiteilijasetä Kakoun, lasten suosikki.

Kirja ei etene kronologisesti lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen, vaan melkein kaikki muistot ovat siltä ajalta, kun Aline oli ehkä 9-12-vuotias. Kirja antaa perheen elämästä hyvin harmonisen ja pääpiirteissään onnellisen kuvan (mikä oli hauskaa, koska nykyromaaneissa lapsuus ja nuoruus tunnutaan monesti esitettävän rikkinäisenä, surullisena ja jopa traumaattisena), mutta harmonisuus syntyy siitä, että vaikka isä onkin perheen tähti, jota muut useimmiten hemmottelevat, myös lapset ja muut perheenjäsenet saavat rauhassa olla omia itsejään ja voivat tuoda julki myös negatiivisia tunteita. Aline esimerkiksi karkaa loukkaannuttuaan kotoa, lapset väittelevät energisesti isänsä kanssa, ja eräässä kohdassa molemmat sisarukset kieltäytyvät kategorisesti hakemasta jälleen kerran isän piippua yläkerrasta. Perheen äiti on yleensä enkelimäisen kärsivällinen, mutta hänkin on perheessä tärkeä ja hänelläkin on luonnetta ja omat mielipiteet - hän ei esimerkiksi toivo lahjaksi kauniita vaatteita tai koruja, vaan omaa taloa, "jossa voin tehdä mitä haluan" (149).

Äiti toivoi omaa taloa mm. siksi, että isän kirjat olivat valloittaneet koko talon ja tulvineet keittiöönkin asti. Oli hauska lukea ihmisestä, jonka sisustusperiaatteet olivat aika lailla samanlaiset kuin omani - kunhan kotona on kirjahyllyjä ja kirjoja, muu sisustus ei ole niin olennaista (vaikka itse kaipaan kyllä jotain muutakin, esimerkiksi huonekasveja).

Kirjan kertojanääni ei ole mitenkään korostetun lapsellinen, muttei myöskään aikuismainen, vaan löytää hyvin tasapainon näiden välillä. Kertojanääni on myös persoonallinen, itsepäinen ja hauska. Kirjan huumori syntyy toisaalta kuvattujen henkilöiden toiminnasta, ajoittain taas ristiriidasta kerrotun ja todellisuuden välillä. Kirjassa on esimerkiksi huvittava (mutta tähän liian pitkä) kuvaus siitä, miten Alinen ja tämän ystävän kanssa matkalla Skotlannissa oleva isä tulkitsee pienen vajan eteen sateessa syntyneen pitkän, tyhjäkatseisten ja liikkumattomien unissakävijäihmisten jonon mahdolliseksi jäänteeksi muinaisesta rituaalista, jolla pyritään esimerkiksi lopettamaan alituinen sade. Tarkkailijoiden jännittynyt odotus päättyy siihen, kun koju avataan ja jokainen jonottaja ostaa itselleen oman lehtensä ja lähtee taholleen. (142-143)

Jos haluaa lukea jotain ranskaksi, tätä kirjaa voi hyvin suositella myös aikuisille. Kielikään ei ollut turhan vaikeaa tai monimutkaista, vaikkei mitenkään lapsekastakaan.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1980-luku.

Edit 7.8.23 (lisätty sadan vuoden lukuhaaste -kohta).

Aline Giono: Mon père. Contes des jours ordinaires, 1987 (1986). Collection folio junior. Kansikuva: Rozier-Gaudriault. Piirroskuvat: Willi Glasauer. 171 sivua.

Jim Benton: Rakas nuija päiväkirjani, tästä ei sitten puhuta (Dear Dumb Diary, Let's Pretend This Never Happened, 2004)

Tämä on kai ensimmäinen osa ilmeisen suosittua lasten- tai nuortenkirjasarjaa (kirjastossamme on laskujeni mukaan sarjasta 14 eri osaa). Näin aikuiseen se ei tehnyt kuitenkaan hyvää vaikutusta, vaan vaikutti lähinnä ärsyttävältä. Okei, olihan se hyvin helppo- ja nopealukuinen (suunnilleen joka sivulla oli iso ja hauska piirros) ja siinä oli ilmiselvästi epäluotettava kertoja sekä sen verran tietoisen ja huvittavan kielteinen asenne lähes kaikkeen, että minun oli vaikea pitää mielessäni, että tämä on amerikkalainen eikä englantilainen kirja. Kirjan sankaritar ja päiväkirjan kirjoittaja Jamie Kelly oli myös eräänlainen nolojen tilanteiden tyttö, joka purjehti hupaisasti ongelmasta toiseen.

Mutta ne kirjan muut asenteet. Koulun lihavasta keittäjästä neiti Bruntfordista (lihavat naiset eivät pääse naimisiin?) ja tämän kaulaheltasta ja paksusta kaulasta tehdään pilaa, koulun oppilaat jaetaan suosittuihin ja luusereihin (ja nämä jaotellaan vielä luuseriuden eri asteisiin) ja ulkonäkö on tosi tärkeää, mistä johtuu myös Jamien koko kirjan kestävä pakkomielle ärsyttävän kauniista ja vielä ärsyttävämmin kaikinpuolin täydellisestä Angelinesta. Hän pitää Angelinea pahuuden voimien edustajana, mikä johtuu vain ja ainoastaan tämän kauneudesta ja täydellisyydestä. (Tämä asenne ei välttämättä ole vieras aikuisillekaan, vaan ihmiset ja varsinkin naiset saatetaan tuomita pinnallisiksi, tyhjäpäiksi tai pissiksiksi vain näiden ulkonäön perusteella. Tai sitten heidät saatetaan tuomita lihaviksi ja tämän johdosta laiskoiksi tai muuten kelvottomiksi.)

Kirjan asenteet olivat niin stereotyyppisiä ja huumori tunnuttiin repivän niin helpoista asioista, että kirja alkoi tuntua tosi tyhmältä. Kirjan luettuani aloin kuitenkin ajatella, että yläasteella (Jamie on 13-vuotias) pelkää kuollakseen julkista nolausta ja ajattelee helposti todella ulkonäkö- ja suosiokeskeisesti ja, hm, tyhmästi. Eivät onneksi kaikki eivätkä koko ajan, mutta kuitenkin - kirjassa on vain viety tällainen ajattelu äärimmäisyyteen, koska tämä on huumorikirja. Kirjan puolesta puhuu myös se, että stereotyyppisyys ei ulotu koko kirjaan, vaan sen lopussa on yllätys. Kirjan lukeminen kuitenkin innoitti minut kirjoittamaan seuraavan bloggauksen, jonka aihetta olen miettinyt jo aika kauan aikaa.

Kirjan käännös oli minusta mielikuvituksekas, sujuva ja hauska eikä siinä tyydytty ensimmäiseen mahdollisesti mieleen tulevaan vastineeseen, mistä kirjan nimen käännös on hyvä osoitus. Ihan käsittämättömästi en kuitenkaan löytynyt suomentaja Jani Bohmin nimeä kirjasta (eikä kirjastokappaleestani näytä puuttuvan sivuja), vaan kääntäjän nimi piti etsiä kirjaston sivuilta. Tämä on kummallista senkin takia, että jos suomennos olisi huono, sarja ei varmasti olisi näin suosittu.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2000-luku. Helmet-haaste 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs, 29. Kirjassa on minäkertoja, 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun tai 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

Jim Benton: Rakas nuija päiväkirjani, tästä ei sitten puhuta (Jim Benton's Tales from Mackerel Middle School. Dear Dumb Diary, Let's Pretend This Never Happened, 2004). Sanoma Magazines Finland. Suomennos: Jani Bohm [Suomentajaa ei mainittu kirjassa!! Tieto otettu kirjaston sivuilta.]. Kuvittajaa ei mainittu (Jim Benton?). 107 sivua.

Pipaluk Freuchen: Eskimopoika Ivik, 1958 (Ivik, den faderløse, 1944)

Luin Eskimopoika Ivikistä otteen Keskikoulun peruslukemistosta, ja koska katkelma tuntui kiinnostavalta ja koska Grönlannista kertovia ja etenkin eskimojen tai inuiittien kirjoittamia kirjoja on hyvin vaikea löytää, halusin lukea kirjan (oli tarkoitus lukea se kylmänä vuodenaikana, mutta lukeminen onnistui kesälläkin). Kirjan kirjoittaja Pipaluk Freuchen (1918-1999), koko nimeltään Pipaluk Jette Tukuminguaq Kasaluk Palika Freuchen, oli itse puoliksi inuiitti - hänen vanhempansa olivat kuuluisa tanskalainen tutkimusmatkailija Peter Freuchen ja tämän vaimo Navarana Mequpaluk - ja oli asunut Grönlannissa 12-vuotiaaksi asti.

Kirja on malliesimerkki väärästä kohderyhmästä. Tämän painoksen kansikuvan perusteella kirja näyttäisi olevan tarkoitettu suunnilleen viisivuotiaille, ja se on myös julkaistu "Meidän lasten kirjasto" -sarjassa, "pikkuväen omassa kirjasarjassa", johon kuuluu takakannessa lueteltuja "herttaisia satukirjoja". On kummallista, että kirja suunnattiin tällä tavalla pienille lapsille, koska vaikka kirja on hyvä, se ei ole herttainen eikä satukirja eikä minusta sovi ollenkaan pienille lapsille eikä vähän vanhemmillekaan, koska se on hyvin realistinen, surullinen ja metsästystä kuvatessaan välillä raakakin teos. Varoitus: kerron kahdessa seuraavassa kappaleessa kirjan juonen kokonaan, joten niiden yli kannattaa hypätä, jos aiot itse lukea kirjan.

Nuoren Ivikin isä Marjark kuolee jo kirjan kolmannella sivulla mursun syöksyhampaiden lävistämänä, kun hän on opettamassa Ivikiä metsästämään kajakista. Ivikin ikää ei kirjassa sanota, mutta hän on ehkä 10-14-vuotias. Ivikin perhe - isä, äiti Ama, vanhuuttaan heikko isoisä Kriternerk ja kolme pientä sisarusta - olivat muuttaneet kesän ajaksi saarelle, eikä heillä olisi ollut mitään hätää, ellei isä olisi kuollut. Nousuvesi pääsee viemään myös Ivikin kajakin heti isän kuoleman jälkeen, koska Ivik ei ollut muistanut vetää sitä tarpeeksi korkealle. Perheellä ei ole mitään keinoa päästä mantereelle hakemaan apua ja saarelta on hyvin vaikea löytää ruokaa (kirjassa eskimot eivät kalasta, vaikka Ivikillä on kannen kuvassa kaloja kädessään), joten perhe näkee koko ajan enemmän nälkää odottaessaan puolen vuoden ajan meren jäätymistä. Aikuiset ja Ivik yrittävät syödä mahdollisimman vähän, niin että pikkulapset saisivat enemmän. He joutuvat kuitenkin vähitellen tappamaan kaikki vetokoiransa ja syömään nämä ensin keitettyinä ja rasvan loppumisen jälkeen raakoina, vaikka rakastavat näitä, ja koirien jälkeen he pureskelevat pehmeiksi ja syövät näiden nahkavaljaat. Heillä ei ole enää rasvaa valaistukseen tai lämmitykseen, ja heidän nahkavaatteensa ovat kuluneet ohuiksi ja kenkänsä reikäisiksi.

Meren vihdoin jäädyttyä tarpeeksi Ivik lähtee jalkaisin vaaralliselle matkalle mantereelle vain lyhyt keihäs ja pieni veitsi mukanaan. Matkalla jääkarhu hyökkää hänen kimppuunsa, mutta hän onnistuu heittämään keihäänsä sen vatsaan ja pakenemaan itse jäävuorelle karhun ulottumattomiin. Karhuraukka teloo itseään yhä pahemmin ja vuotaa hitaasti kuiviin, mutta nälkiintynyt Ivik on niin heikko, ettei pysty enää nousemaan ja menemään tappamaan jo vaaratonta karhua, vaan vain makaa kylmällä jäällä ohuissa vaatteissaan. Jollei juuri silloin paikalle olisi sattunut tulemaan kahta Ivikin sukulaista, jotka ajavat toista jääkarhua reillä - raa'an tuntuista karhujahtia koirien avulla kuvataan hyvin realistisesti - Ivik olisi kuollut. Ivik pääsee nyt kuitenkin vihdoin syömään: kaikkein ensimmäiseksi hän juo vatsansa täyteen jääkarhun lämmintä verta suoraan tämän ruumiista. Eskimot pitävät Ivikiä nyt suurena sankarina, koska tämä on onnistunut tappamaan jääkarhun yksin ja ilman rekiä ja koiria. Kolmikko menee nopeasti Ivikin perheen luo auttamaan näitä.

Kirja on kirjoitettu eleettömästi ja toteavasti, mutta oikein sujuvasti, ja vaikka juoni itsessään oli kiinnostava ja jännittävä - draaman kaari jatkuu keskeytymättömänä alusta noin sivulle 60 ja luin kirjan kerralla melkein loppuun - mielenkiintoisinta siinä oli minusta kuitenkin inuiittien elämän ja tapakulttuurin kuvaus. Kirjan inuiitit eivät kehu itseään vaan vähättelevät itseään ja taitojaan - toisiaan he kyllä kehuvat - eivät puhu kuolleista ihmisistä näiden kuoleman jälkeen (Ivikin pikkusisaruksille ei koko kirjan aikana kerrota, että heidän isänsä on kuollut, vaan he luulevat tämän vain olevan metsästysmatkalla, mikä tuntui ihan uskomattomalta), eivät tee suoria kysymyksiä, eivät puhu turhia, ilmaisevat asiat kiertoilmauksilla ja ilmaisevat tunteensa hyvin vähäeleisesti. Kirjassa käytetään usein passiivia tai nollapersoonaa (eli hän-muotoa ilman hän-sanaa) tavallisen persoonamuodon asemesta. Kirjan repliikeistä välittyy hyvin inuiittien puhe- ja ajattelutapa. Tästä esimerkkinä kaksi seuraavaa kohtaa, joista ensimmäisessä Ivik kertoo isänsä kuolemasta ja toisessa Ehre lahjoittaa Ivikille toisen koiran, joka on Ehren sanoista huolimatta varmasti erinomainen.

Kun jääpalaset olivat sulaneet, Ehre sanoi seisaalleen nousseelle Ivikille, että hän iloitsi saadessaan syödä lihaa niin kuuluisan miehen saaliista.
    "Ei liene soveliasta, että minun kaltaiseni kurja nahjus hakkaa keittolihaa sinun saalisosuudestasi? Onko sinulla itselläsi isoa veistä vai haluatko lainata meiltä?"
    "Suuri paloitteluveitsi jätettiin kotiin", Ivik sanoi hiljaisesti, "jottei vanhan miehen tarvitsisi olla avuton, jos sattuisi saalista paikalle".
    Ja niin ymmärsivät molemmat miehet, ettei Marjarkia enää ollut. 

He ajoivat vaiti ja pysähtyivät pari kertaa.
    "Oh", Ehre virkkoi heidän pysähtyessään selvittämään hihnoja, "tässä on pieni narttu, joka ei sovi valjakkooni. Kunpa se olisikin sinulla, että minä pääsisin sitä näkemästä. Se on uhmaileva ja laiska sekä täysin arvoton."
    "Eihän toki", vastusti Ivik. Hän oli tullut hyvin iloiseksi, sillä nyt hänellä oli kaksi koiraa. ... "Sainak, Sainak! näyttää siltä kuin voisi iloita vielä kerran eläessään."

Isoisä Kriternerk on kirjassa tärkeä hahmo, mutta äiti Ama on kirjassa vain olemassa, muttei puhu muistaakseni mitään. Lapsiin suhtaudutaan lempeästi: Ivikin toimittua kirjassa kaksi kertaa tyhmästi, ensin kun hän ei ollut vetänyt kanoottia tarpeeksi ylös ja sitten annettuaan innoissaan perheensä luulla löytämäänsä mädäntynyttä hyljettä tuoreeksi, hänen isoisänsä lohduttaa häntä ja puhuu asiasta oikein kauniisti ja ymmärtäväisesti. Kirjaa lukiessa ymmärsi myös havainnollisesti ja konkreettisesti, miten tärkeää luonnon varassa eläville inuiiteille oli tuore liha, rasva ja eläinten nahat - ne merkitsivät ruokaa, lämpöä, valoa, vaatteita ja hyvinvointia, rajaa elämän ja kuoleman välillä.

Kirjaa voi minusta hyvin suositella aikuisillekin lukijoille, jos Grönlanti ja inuiittien elämä kiinnostaa eikä ole kovin herkkätunteinen. Pipaluk Freuchen oli suomennetuistakin Peppi-kirjoista tutun tanskalaisen kuvittajan Ingrid Vang Nymanin serkku; tässä englanninkielisessä artikkelissa kerrotaan Ivikistä ja Nymanin kuvitustyöstä siihen (suomennoksen kuvittaja oli Camilla Zilliacus). Ivikin alkusivut on kirjoitettu preesensissä, muuten kirja on kirjoitettu imperfektissä. Suomentaja Aitanga Oesch on tavoittanut eskimoiden puhetavan hyvin, ja muutenkin suomennos on sujuva.

Pipaluk Freuchenin isä, tanskalainen Grönlannin tutkija Peter Freuchen on myös kirjoittanut kirjoja Grönlannista, joista on suomennettu ainakin viisi (tietoteosten lisäksi romaani Ivalu), ja eräästä niistä on tehty elokuvakin. Freuchen selviytyi kerran pois jääluolasta käyttämällä jäätynyttä ulostettaan teräaseena, kun hänellä ei ollut mukana muita välineitä. Seikkailun jälkeen hän amputoi itse kuolioon menneet varpaansa ilman anestesiaa, ja hänen toinen jalkansa korvattiin puujalalla. Parimetrinen Freuchen inhosi kaikkea syrjintää, ja jos hän kuuli toisen maailmansodan aikana jonkun ilmaisevan juutalaisvastaisia kommentteja, hän meni tämän luokse ja väitti olevansa juutalainen. Hän oli myös aktiivisesti mukana Tanskan vastarintaliikkeessä ja natsit määräsivät hänet vangittavaksi, mutta hän onnistui pakenemaan Ruotsiin. Pipaluk Freuchenin äiti Mequpaluk kuoli espanjantautiin jo vuonna 1921.

Ivikiä voi mielestäni pitää vähän tunnettuna klassikkona, sillä se on käännetty (useimmiten 1940-1950-luvuilla) suomen lisäksi ainakin ruotsiksi, norjaksi, englanniksi, saksaksi, italiaksi, islanniksi, kroatiaksi, ranskaksi, espanjaksi, hollanniksi, tsekiksi, romaniaksi, slovakiksi, hepreaksi ja tällä vuosituhannella ilmeisesti myös japaniksi.

Olen käyttänyt tässä kirjoituksessa usein nimitystä inuiitti, koska olen pitänyt sitä nykyisin suositeltavana ilmauksena eskimoista puhuttaessa. Luin kuitenkin myöhemmin Kielikellosta 2/2000 on eskimokielten tutkijan Eva Janssonin kirjoituksen eskimokielten puhujien nimityksistä Eskimo vai inuitti? Näiden kielten puhujia asuu Grönlannissa, Alaskassa, Kanadassa ja Koillis-Siperiassa eivätkä he ole yhtenäinen ryhmä kielellisesti tai etnisesti. Kirjoitus antaa hyvän käsityksen siitä, miten monimutkainen tilanne on, eikä eskimokansoille ole olemassa yksiselitteistä, kaikkien hyväksymää nimitystä. Janssonin mukaan vain Kanadassa asuville eskimokielten puhujille on tärkeää, että heitä sanotaan inuiteiksi, ei eskimoiksi - grönlantilaisia alkuperäiskansoja taas voisi hyvin nimittää eskimoiksi.

Edit 19.8.22, 10.9.22 (lisätty isoisän nimi ja äitiin liittyvä kohta), 4.2.23 (lisätty viimeinen Kielikello-kappale).

Pipaluk Freuchen: Eskimopoika Ivik, 1958 (1949) (Ivik, den faderløse, 1944). Otava. Suomennos: Aitanga Oesch. Kuvitus: Camilla Zilliacus (myöhemmin Camilla Mickwitz). 81 sivua.

Katri Alatalo: Kevääntuoja, 2014

Luin pari vuotta sitten Katri Alatalon fantasiatrilogian Mustien ruusujen maa kaksi ensimmäistä osaa, Karnin labyrintin ja Laulun kadonneesta saaresta, ja nyt oli sitten sarjan kolmannen ja viimeisen osan vuoro. Vaikka edellisten osien lukemisesta on jo jonkin verran aikaa, kirjojen tapahtumat olivat vielä hyvin muistissa.

Kirjojen sankaritar on Dinja. Sarjassa kuvataan hänen matkaansa kotoaan Talvilaaksosta Kesäsaarille, kun hän yrittää löytää Mustien ruusujen maan, salaperäisen saaren, jonka lasilinnassa asuu maailman vihoissaan lumonnut noita Lucindra. Dinjan tärkeitä ja rakkaita matkakumppaneita ovat ensimmäisestä osasta asti navadi Raúg ja krioni Emron, ja matkallaan hän saa muitakin ystäviä.

Tämä kirja alkaa Lupiini-laivalta, jossa Dinja ystävineen on. Matkalaiset saavat vähitellen selville, mistä Mustien ruusujen maata kannattaa lähteä etsimään, mutta sinne päästäkseen pitää ylittää kammottava Kirottu meri. Dinjan pitää myös löytää vanhan ennustuksen salaperäinen Kevääntuoja, jonka avulla Lucindran voi voittaa, mutta kukaan ei tiedä, mikä Kevääntuoja on.

Kirjojen juonikuvaus ei vielä kerro niistä paljoakaan, koska vaikka niissä onkin paljon jännittäviä tapahtumia, niissä on ehkä tärkeintä tunnelma ja Dinjan kehitys nuoresta tytöstä aikuisuuteen. Pidän Alatalon luomista, kirjan kontekstissa täysin uskottavista maailmoista, ja pidän myös hänen henkilökuvauksestaan sekä kirjojen maailmankuvasta. Sarjan kirjoissa ei ole taisteluita hyvien ja pahojen välillä, kuten monissa muissa fantasiakirjoissa, eikä niissä ole yksiselitteisesti pahoja henkilöitä. Kirjojen värikkäät henkilöt eivät petä eivätkä huijaa toisiaan, vaan jännitteet heidän välilleen syntyvät siitä, että he ovat omia itsejään ja ehkä kaipaavat ja tarvitsevat toiselta sellaista, mitä tämä ei voi heille antaa. Dinja ei ole mikään kaikkitietävä supersankari, vaan nuori nainen, joka saattaa tuntea olevansa eksyksissä ja epävarma, mutta joka silti jatkaa eteenpäin.

Nautin kirjan lukemisesta paljon. Sen maailmaan syventyminen ja tuttujen sankareiden seikkailuiden seuraaminen tuntui hyvältä ja rauhoittavalta.

Kirjasta on kirjoitettu ainakin täällä: Kujerruksia, Kirsin kirjanurkka, Lukunurkka ja Sivujuonia (jossa on jonkin verran spoilereita!). Myös Goodreadsin kommenteissa on muutama lyhyt arvio kirjasta.

Katri Alatalo: Kevääntuoja (Mustien ruusujen maa 3), 2014. Vaskikirjat. Kansi: Meri Siitonen. 318 sivua.

Terry Pratchett: Suuri ajomatka. Onttujen ensimmäinen kirja, 2005 (Truckers, 1989)

Luin nuorena aikuisena muutaman Terry Pratchettin Kiekkomaailma-sarjan kirjan. En muista niiden juonista enää paljonkaan, mutta ne kertovat fantasiamaailmasta, joka vertautuu meidän maailmaamme, ja niissä Pratchett kommentoi satiirisesti omaa maailmaamme. Huomasin hiljattain, että Pratchett on kirjoittanut myös nuorten fantasiaa, ja ainakin tämän kirjan ajatussisällössä on paljon samaa kuin Kiekkomaailma-kirjoissa.

Tämä trilogian ensimmäinen osa kertoo ontuista, hyvin pienistä olennoista, jotka elävät paljon vähemmän aikaa kuin ihmiset, mutta niin nopealla tahdilla, että heidän vuotensa vastaa kymmentä ihmisvuotta. Kirjan alussa pieni kymmenkunnan ontun ryhmä, jossa on vain kaksi nuorta jäsentä, metsästäjä Masklin ja nuori nainen Grimma ja muut vanhuksia, heidän joukossaan johtaja Torrit ja Morkkisen mummo, käy häviävää taistelua luonnonvoimia, nälkää ja petoja (hiiriä, rottia ja kettuja) vastaan. Pelastaakseen ryhmänsä Masklin saa ontut kapuamaan kuorma-auton kyytiin, jolloin he päätyvät Kauppaan, jossa he tapaavat tuhansien onttujen hyvinvoivan yhteisön.

Kaupan onttuyhteisö on sukupolvien ajan asunut Kaupassa ja lähes kaikkien sen jäsenten on mahdotonta uskoa, että Ulkopuolellakin voisi olla jotakin. Uskovathan he Kaupan perustaneeseen Velj. Arnoldiin (perust. 1905), jonka Onttujen kirja sanoo määränneen, että Kaupassa on Kaikki Yhden Katon Alla. Kauppa on siellä asuville ontuille maailma ja maailmankaikkeus, ja he ovat mukauttaneet kaiken tietonsa ja uskontonsa sen mukaan, mitä he tietävät Kaupan perustajasta ja mitä he ovat lukeneet Kaupassa olevista kylteistä.

Vaikka Kaupan ontuilla on ruokaa ja suojaa riittämiin, he ovat jakautuneet eri osastoihin (Paperuksiin, Rautalaisiin, von Herckuihin...), jotka taistelevat keskenään aina välillä ja ovat ennen taistelleet paljon pahemminkin. Ovathan ontut monimutkaisia olentoja. Ontuille kuitenkin selviää, että Kauppa aiotaan tuhota lähiaikoina, jolloin tahtomattaan johtajaksi valitun Masklinin on yhdistettävä riitaisat ontut ja kehitettävä ratkaisu siihen, miten kaikki parituhatta onttua pääsevät turvaan. Toivoa herättää se, että ontut pystyvät joustamaan yhteisen uhkan edessä.

Tarinan puitteissa Pratchett kommentoi - muun muassa - uskonnollisuutta ja virallista uskontoa (melkoisen epäkunnioittavasti), maailmankuvien muotoutumista ja niiden todenpitävyyttä, virallista ja epävirallista johtajuutta, vanhoista asenteista kiinni pitämistä, sukupuolia koskevia asenteita ja todellisuutta, tiedon hankkimista ja sen luotettavuutta, taikauskoa, sodankäyntiä, yhteistyötä sekä suhtautumista eri lajeihin (kuten ihmisiin, joita ontut pitävät varsin tyhminä), kirjoja, sanojen voimaa ja sitä, että pystyisimme parempaankin.

Masklin oli aina ollut sitä mieltä, että jos vain ajatteli riittävästi, oli mahdollista saada kaikesta selvää. Vaikkapa tuuli. Se oli aina aiheuttanut hänelle päänvaivaa, kunnes eräänä päivänä hän oli tajunnut, että senhän aiheutti puiden heilunta. (103)

Kirjaa ei ole mielestäni suunnattu pienille lapsille (varsinkin kun alku on aika raju), vaan enemmänkin nuorille, joilla on jo tietoa maailmasta ja jotka osaavat lukea myös rivien välistä. En tiedä, millaisena nuori lukija kokisi tämän tarinan - se on myös puhtaana seikkailuna nopeatempoinen ja kiinnostava - mutta ainakin aikuislukijana luin tämän nimenomaan vertauksena omasta maailmastamme ja tavoistamme, ja sellaisena se oli minusta oivaltava ja sai miettimään, miksi uskomme niihin asioihin, joita pidämme tosina ja mitä perusteita meillä on uskomuksillemme. Kirja oli myös tarinana hyvä ja usein hauska, eli ei yhtään hassumpi lukukokemus.

Ja sillä aikaa kun ne odottivat, Masklin ajatteli, me unohdimme niistä kaiken, me unohdimme kaiken itsestämme ja elimme onkaloissa maan sisällä. (141)

Suomentaja Katja Ruunaniemi on tehnyt oikein hyvää työtä, hän on kääntänyt monet nimet hauskasti ja tavoittanut hyvin myös kirjan eri tyylit. Kannen kuva on itsessään hieno, mutta ontut eivät siinä ole vaatetusta lukuun ottamatta ulkonäöltään sellaisia millaisiksi heidät kirjassa kuvataan, eikä kirjassa ole myöskään kannessa kuvatun kaltaista kohtausta.

Terry Pratchett: Suuri ajomatka. Onttujen ensimmäinen kirja, 2005 (Truckers, 1989). Karisto. Suomentaja: Katja Ruunaniemi. Kannen kuva: David Wyatt. 250 sivua.

L. M. Montgomery: Anna opettajana, 2002 (Anne of Windy Poplars, 1936)

Anna-sarjan kirjat Annan nuoruusvuodet, Anna ystävämme ja Annan unelmavuodet olivat lapsena lempikirjojani. Useimmat ovat varmaan ainakin kuulleet tästä sarjasta, mutta niille jotka eivät näitä kirjoja tunne, ne sijoittuvat 1900-luvun alun Kanadaan ja kertovat noin kymmenvuotiaasta orpotytöstä, jonka jo melko vanhat lapsettomat sisarukset Marilla ja Matthew adoptoivat Prinssi Edwardin saarella sijaitsevalle maatilalleen. Alunperin tarkoituksena oli adoptoida poika avuksi tilan töihin, mutta temperamenttinen Anna, jolla on vilkas mielikuvitus, saa alkuhankaluuksien jälkeen jäädä, ja sarja seuraa hänen elämäänsä saarella lapsesta nuoreksi naiseksi. Anna-sarja on yksi nuortenkirjojen rakastetuimpia klassikoita, ja yhtenä niiden henkilönä on Prinssi Edwardin saaren kaunis luonto.

Jostain syystä sarjan tämä osa on suomennettu vasta vuonna 2002, enkä siis ole lukenut tätä aikaisemmin. Tässä kirjassa Anna on kihloissa lääkäriksi opiskelevan Gilbertin kanssa, mutta on aloittanut työt Summersiden yhteiskoulun rehtorina. Kirja onkin kirjoitettu osittain kirjemuodossa Annan kirjeinä Gilbertille, osittain suorasanaisena kerrontana. Anna asuu kahden omintakeisen lesken ja heidän vielä persoonallisemman palvelijansa Rebecca Dew'n täysihoitolaisena. Hänelle aiheuttavat ongelmia paikkakunnan mahtisuku, Pringlet, joiden mielestä rehtorin paikka olisi kuulunut kaukaiselle sukulaiselle, sekä sulkeutunut ja vihamielinen opettajatoveri Katherine. Annalla on kuitenkin hyvä sydän, onnellinen elämänasenne, kyky löytää hyvää lähes kaikesta ja kaikista, huumorintajua ja sisukkuutta, ja hänen työnsä päättyessä koulussa kolmen vuoden päästä monet paikkakunnan ihmiset ovat onnellisempia kuin ennen hänen tuloaan.

Annan työtä opettajana ei suomalaisesta nimestä huolimatta kuvata kirjassa oikeastaan ollenkaan. Päähuomio on pikkukaupungin henkilöissä ja ihmissuhteissa, ja sellaisena tämä oli viehättävää luettavaa. L. M. Montgomery on taitava kirjoittaja, ja vaikka hän tuo henkilöistään esiin huvittavat, naurettavat ja ikävätkin puolet, kirjan perusasenne on ymmärtäväinen ja lempeä. Viihdyin kirjan seurassa hyvin, mutten kuitenkaan uponnut siihen samalla tavalla kuin lapsena muihin Anna-kirjoihin.

Kokonaisvaltainen eläytyminen ja heittäytyminen kirjaan on ainakin minulle paljon hankalampaa aikuisena kuin lapsena. Ehkä tämä johtuu siitä, että lapsena otin kirjan maailman ja sen henkilöt vastaan ihan sellaisina kuin ne olivat, mutta nykyään asetan enemmän tai vähemmän kirjan tapahtumat historialliseen ja yhteiskunnalliseen kehykseensä, pohdin niiden uskottavuutta ja mietin myös esimerkiksi kirjan feministisiä ulottuvuuksia sekä sitä, otetaanko siinä huomioon myös vähemmistöt ja heikommassa asemassa olevat ihmiset. Jos ei oteta, tekeekö se kirjasta huonomman? Saako kirjasta pitää? Kuuluuko kirjasta pitää, pitävätkö kaikki muut tästä? Kirjoista bloggaaminen tuo tähän oman lisänsä, koska siinä tuo omat mielipiteensä myös muiden näkyville. Yritän kuitenkin asennoitua niin, että kirjoitan vain omista ajatuksistani ja tuntemuksistani ottamatta huomioon muiden (oletettuja) mielipiteitä, koska kirjakokemus on kuitenkin aina henkilökohtainen. Samaa kirjaa pitäisi pystyä lukemaan kahdella tavalla, heittäytyen mutta myös analyyttisesti, koska jälkimmäinen kuitenkin syventää ja laajentaa kirjakokemusta.

Mutta pidin kirjasta kyllä, olisiko muu voinut olla mahdollistakaan? Sen asenteet olivat kohdallaan: jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää, ihmiset auttavat toisiaan, ongelmat voi ratkaista, ei pidä antaa periksi, ihmiset ovat erilaisia ja jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on. On hienoa, että loputkin Anna-sarjan osat on käännetty suomeksi, tämän lisäksi Annan perhe on suomennettu vasta vuonna 2002. Paula Herrasen käännös oli hyvä.

Kirja on luettu myös ainakin täällä: Jokken kirjanurkka, Lukijan kirjahylly, Eliaskirja, Kujerruksia, Cillan kirjablogi.

Helmet-haaste 2020: 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja. Ainakin vähän termejä venyttäen (-> julkisuuden henkilön lempikirja): Merja Kyllönen sanoi jossakin artikkelissa Viisikoiden ja Anna-sarjan olevan lempikirjojaan.

L. M. Montgomery: Anna opettajana, 2002 (Anne of Windy Poplars, 1936). WSOY. Suomennos: Paula Herranen. Päällyksen typografia Kristina Segercrantz (kansikuvan tekijää ei kerrottu). 277 sivua.

Aune Sarkanen: Rikas Etelka, 1934

Tämä Aune Sarkasen eli Aili Somersalon kirja on jatkoa aiemmin lukemalleni kirjalle Etelka hurjistuu (olin siitä kirjoittaessani muuten väärässä, molemmat Etelkan vanhemmat ovat ilmeisesti suomalaisia). Henkilökaarti on melkein sama kuin aiemmassakin kirjassa: pappilan lapset Eevi, Arvi ja Tessi, heidän serkkunsa, kaksoset Muori ja Ossikka, Eevin ystävä Irma ja tietenkin Etelka itse, iältään nyt 15-19-vuotiaita. Tämä kirja ei sijoitu kuitenkaan Italiaan, vaan kesäaikaan jollekin Itä-Suomen idylliselle tehdaspaikkakunnalle, aika on viisi vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeen, ja mukana on uutena henkilönä 15-vuotias orpotyttö Hilkka, joka kirjan alussa matkustaa pappilaan, uuteen kasvattikotiinsa. Arka ja laiminlyöty Hilkka pelkää toisten nuorten tapaamista, sitä että nämä halveksisivat huonosti pukeutunutta, köyhää orpoa, mutta kaikki ottavat hänet hyvin vastaan ja hyväksyvät hänet mutkattomasti osaksi joukkoa. Pappilaan tulevat vierailulle myös edellisestä kirjasta tutut Anna-täti ja Venla-täti, ja yllättäen sinne tupsahtaa myös Etelka, joka on tullut Italiasta Suomeen nykyaikaisesti lentäen.

[Tessi] jäi salavihkaa katsomaan laukkunsa vieressä kyyröttävää tyttöä. Miksi se istui noin painunein päin? Jos sille sanoi jotain leikillistä, käänsi se päänsä pois ikäänkuin vihoissaan...

          Äkillinen vaisto vakuutti Tessille, että niin ei ollut, vieras tyttö oli vain onneton. Sitä raukkaa... Tessi kyyristyi vierelle, kietoi kädet kaulalle ja suuteli poskelle.

          Hilkka nosti äärimmäisen tyrmistyneet kasvonsa. Kukaan ei ilmoisna ikänä ikinä ollut suudellut häntä! Hän purskahti itkuun ja painoi häpeillen kasvonsa Tessin olkapäähän. Tessi silitteli hänen päätään hiljaa, ...

Etelka hurjistuu oli selvästi lastenkirja, mutta tämä on nuortenkirja, jossa vastakkainen sukupuoli alkaa jo kiinnostaa. Samoin kuin edellisessä kirjassa, tässä ei ole selkeää ja yhtenäistä juonta, vaan kirja koostuu enemmänkin episodeista. Pappilassa vierailee ahkerasti paikkakunnan nuoria miehiä – tärkeimpinä opettaja Vilkku, osuuskaupan pitäjä Heikki ja kunnanlääkäri Martti – varsinkin sen jälkeen, kun Etelka on ilmaantunut paikalle. Etelka vain lumoaa kaikki ja hän on myös aidosti ystävällinen, hyväsydäminen ja auttavainen. Vaikkeivat häntä itseään miehet juuri kiinnosta, hän herättää parissa paikkakunnan naimattomassa naisessa kateutta. Hilkka rakastaa ja ihailee Etelkaa alun kateuden piston jälkeen palavasti ja ehdoitta.

Kuten kirjan henkilöt, myös kirjan aika on kahden aikakauden rajalla: kirjassa liikutaan sekä hevosilla että Martti-lääkärin autolla (Etelka osaa myös ajaa autoa, ja reipasotteisena ottaa lupaa kysymättä Martin auton vähäksi aikaa halutessaan hakea Hilkan pappilasta). Kirjassa käydään tutustumassa myös Muorin ja Ossikan vanhempien metallitehtaan toimintaan. Nuoren lähetyssaarnaaja Mikkolan morsiamen ovat pakanat surmanneet Ovambomaassa. Naisilla on ompeluseura, lukuseura ja pakanakerho, ja nuorilla nuorisoseuran iltama, jossa lausutaan runo, luetaan esitelmä ja esitetään kuvaelma.

JUONIPALJASTUKSIA.

Romantiikka-teemasta huolimatta kirjan meno on melkoisen reipasta ja epäsentimentaalista, eikä kirjassa loppujen lopuksi synny yhtäkään paria. Kun Martti sanoo rakastavansa Etelkaa ja toivovansa tulevaisuudessa voivansa naida tämän, tämä vastaa ”höpsis”, sanoo lähtevänsä takaisin Italiaan ja että Martin pitäisi kohdistaa rakkautensa taas Eeviin. Muori on samanlainen poikatyttö kuin aiemmassakin kirjassa, pukeutuu käteviin poikien polvihousuihin juhannuskokkoa rakennettaessa eikä anna kokko-onnettomuuden, jossa hän oli vähällä palaa pahasti ja sitten hukkua ja luulee vähäksi aikaa sokeutuneensa, järkyttää itseään ehkä puolta tuntia kauempaa. Kirjan henkilöt eivät kehity kirjan kuluessa mitenkään eikä heidän luonteenpiirteitään myöskään juuri perustella, mutta kaikki tärkeimmät henkilöt ovat sympaattisia ja kirjassa on myös huumoria. Kirja on hitaan alun jälkeen vauhdikas ja helppolukuinen ja ympäristöltään idyllinen: nuoria, toistensa seurasta nauttivia ihmisiä, joista useimmilla ei ole ongelmia ja joilla on hyvät suhteet mukaviin vanhempiinsa, viettämässä aikaa ihanassa Suomen kesässä. Kesä on kirjassa tärkeä elementti – uimisen ja juhannuksen vieton lisäksi kirjassa kuvataan esimerkiksi heinäntekomatkaa kaukana olevalle niitylle, ja Italiassa kasvanut Etelka hämmästelee iltojen ja öiden valoisuutta. Kirjan lopussa Etelka pyytää isänsä ja pappilan väen kanssa asiasta sovittuaan Hilkkaa sisarekseen ja lähtee hänen kanssaan Italiaan.

Vaikka kirja antaakin ymmärtää, että kirjan tytöt menevät ennen pitkää naimisiin, tyttöjen tai naisten elämään mahtuu tässä muutakin. Eevi on tuore ylioppilas, Etelka (joka ei ole aineellisesti niin rikas kuin aluksi luullaan) aikoo perustaa ompeluateljeen Italiaan, taiteellinen Irma toivoo pääsevänsä syksyllä Helsingin Taideyhdistyksen piirustuskouluun, kirjassa on alakansakoulun naisopettaja, ja eräs rikkaan perheen tytär aikoo ryhtyä hierojaksi, koska voisi sitä kautta päästä pääkaupungissa hyviin perheisiin ja sitoa otollisia ystävyyssuhteita ja päästä ehkä lähettilään vaimoksi.

... Irma ojensi kätensä ja kosketti hiljaa Venla tädin käsivartta. - Etkö ole huomannut, Venla täti kulta, kuinka usein meitä valaistaan sillä, ettemme mitään tiedä.

         - Se on totta, Venla täti sanoi, - miesväki aina niin ollakseen! Sinä olet viisas tyttö, sinä Irma.

Aikaisemman Etelka hurjistuu -kirjan kieli ei kiinnittänyt huomiotani, mutta tässä oli niin paljon itselleni outoja sanoja ja sanontoja, että kirjasin ne ylös: nuoret pelaavat verkkopalloa (=sulkapalloa? s.32-33), rikkaalla nuorella naisella on talvisin "seelbiisamiturkki", ”joka ei ollut sähköistettyä kania” (45), emäntä ottaa vieraan kanssa ”pienen, kuuman pootoorin” (48), keskustelu kääntyi ”pitkän matkan vieraaseen, tyttöön, joka tuli suuresta maailmasta, eipä silti, että täälläkään oltaisiin oltu Kuopion takana” (49), ”kussa” (58) tarkoittaa ilmeisesti pumpuli- eli puuvillapukua, nuoret pohtivat ”tilannetta Mandshuriassa” tai ”Mandshurian probleemaa”, kun Etelka on kadonnut vieraisilta (64, 66), Hilkka on Ossikan mielestä ”kiltti bööna” (102), jokin on ”pelkkä sininen legenda”, kun se ei pidä paikkaansa (154) ja on huono juttu, kun sukkiin tulee ”uusiaperunoita” (173). Muita sanontoja: ”kautta Balbon parran” (109-110), ”voi jemmer sentään” (113), ”kyllä sen vain pitäisi purta [sic] sanoi Plixti koiraansa” (117); ”Hulluja ei kylvetä eikä kynnetä, ne kasvavat itsestään!” (136). Eevin syntymäpäivää juhlitaan varhain aamulla tällaisella laululla (35):

Anteeks ma pyydän, ett' rohkenemme tulla

makeata untasi häiritsemään.

Kuulehan ääni ja aukaisehan ovi,

täältä tulee sisään koko keisarin hovi.

Tuuli se puhaltaa ja koivun latvat liehuu.

Joko sulla, Eevi kulta, kahvipannu kiehuu?

Kuoromme sulle nyt pokkaa ja niiaa,

Eevi Maria!

Tämä oli nostalgisen idyllinen kirja ristiriidattomasta perhe- ja kaverielämästä maalaispaikkakunnalla. Tuntui surulliselta ajatella, mitä nämä iloiset nuoret ihmiset joutuisivat kokemaan seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Aune Sarkanen: Rikas Etelka, 1934. Gummerus, Gummeruksen nuorten kirjasto nro 61. 185 sivua.

Fiona Kelly: Salaiset johtolangat (Secret Clues, 1993)

Tämä kirpparilöytö on Mystery Club -sarjan ensimmäinen osa. Se kertoo 15-vuotiaasta, dekkarien lukemista rakastavasta ja toimittajaksi aikovasta Hollysta, joka on muuttanut Lontoosta Willow Dalen pikkukaupunkiin. Kavereita saadakseen hän perustaa kouluunsa uuden kerhon, Mysteerikerhon, jonne ilmaantuu kaksi kiinnostunutta: urheilullinen Tracy ja teräväpäinen Belinda. Kolmikko saa heti arvoituksen ratkaistavakseen, kun he löytävät koulusta vanhan taulun kopion. Kukaan ei tiedä, missä alkuperäinen taulu on, mutta se olisi löytyessään arvokas, ja vihjeiden pitäisi löytyä taulun kopiosta. Asiaa selvittäessään he käyvät myös läheisessä kartanossa ja tutustuvat kartanossa asuvaan mukavaan Davidiin, jolla on omat ongelmansa.

Tämä oli sympaattinen tuttavuus. Juoni oli kiinnostava ja kirja eteni hyvin. Toisin kuin aikaisemmassa NeitiEtsivässä, tässä tyttöjen luonteet erosivat toisistaan ja he tuntuivat persoonallisilta. He tuntuivat myös realistisilta, joskin aika ongelmattomilta teini-ikäisiltä tytöiltä, ja kirjan maailma tuntui muutenkin uskottavalta. Okei, kadonneen taulun arvoitukset eivät ole ihan jokapäiväisiä, mutta muuten ihmisillä tuntui olevan ihan todellisia ongelmia (koronkiskureilta ei kannata lainata rahaa) ja tyttöjen maailmaan tunkeutui myös väkivallan uhkaa. Vähän mietitytti näin kirjalliselta kannalta, kun Holly kertoi lukeneensa valtavasti dekkareita, että eivätkö ne ole aika raakoja tuon ikäisille? 1990-luvun alkupuolella dekkarit olivat kuitenkin ehkä nykyisiä kiltimpiä, ja julkaistaanhan nykyäänkin leppeitä cozy mystery -tyyppisiä jännäreitä.

Mystery Clubeja voisi lukea enemmänkin. Tämä ei ollut eikä pyrkinyt olemaan mitään syvällistä kirjallisuutta, mutta tämä oli viihdyttävä. Kirjan kieli oli sujuvaa, samoin Jukka Sirolan käännös.

Varmaankin kohderyhmään kuuluvan lukijan arvio Kirjavinkkauksissa.

Fiona Kelly: Salaiset johtolangat (Mystery Club -sarja), 1995 (Secret Clues, 1993). WSOY. Suomentaja Jukka Sirola. Ei kansikuvatietoja. 215 sivua.

Maria Krüger: Punaruusun aikaan (Godzina pasowej rõzy, 1964)

Tämä puolalaisen Maria Krügerin nuortenkirja kertoo 14-vuotiaasta Anda-tytöstä, joka siirtyy vanhan perintökellon osoittimia taaksepäin siirrettyään 1960-luvulta 1880-luvun Anusiaksi. Andan kodin seinältä valokuvasta elämää seurannut, velhomainen Eleonora-täti on ainoa, joka tietää, että Anda on oikeasti peräisin vuosikymmeniä myöhemmin olevasta ajasta. Vaikka 1880-luvulla ovatkin läsnä kaikki samat Andan perheenjäsenet, sukulaiset ja koulutoverit kuin 1900-luvullakin, kaikki käyttäytyvät kuin 1800-lukulaiset (esimerkiksi 1960-luvulla Andan äiti oli ollut rento ja mukava lääkäriäiti, 1880-luvulla hän on tytärtensä kunniasta ja avioliitosta huolissaan oleva kotiäiti), pitävät myös Andaa 1800-luvulle kuuluvana ja odottavat tämän käyttäytyvän niin kuin rikkaan perheen nuoren neidin kuuluukin. Tästä syntyvät kirjan ristiriidat: Anda huomaa, että kunnon tyttö ei puhu aluspöksyistä eikä tee juuri mitään muutakaan. Anda on omassa ajassaan ollut nykyaikainen ja ponteva (joskin minusta vähän ärsyttävän tuntuinen) tyttö, käyttänyt housuja ja ollut lahjakas uimarilupaus, ja kun hän yrittää yhä uudelleen puhua, pukeutua ja käyttäytyä 1800-luvulla samalla tavalla kuin 1900-luvulla, hän herättää hämmennystä ja kauhistusta. Hän inhoaa melkein kaikkea vanhassa ajassa lukuun ottamatta herkullista ruokaa, paljon 1960-luvun asuntoa tilavampaa kotia, upeita koruja ja ihmisten, esimerkiksi Karol-ihastuksen, kohteliasta käytöstä.

Aikamatkustuskuvaukset ja kontrastit eri aikakausien välillä ovat yleensä mielenkiintoisia ja olihan tämäkin sujuvaa luettavaa ja ihan kiva, mutta Krüger liioittelee mielestäni 1800- ja 1900-luvun eroja. Kirjassa kaikki 1800-luvun ihmiset ovat Genoveva-palvelijaa lukuun ottamatta pönöttäviä pökkelöitä, jotka järkyttyvät ja pyörtyilevät pienimmästäkin yllytyksestä. Tuntuu kuin 1800-luvun vaatteiden myötä heistä olisi kadonnut kaikki inhimilliset tunteet ja ajatukset ja heistä olisi tullut vain tapojen sitomia ja määrittelemiä mallinukkeja. (Vaatteet ja niiden rajoittavuus ovat muuten aika iso teema kirjassa, esimerkiksi korsetin tiukkuudesta puhutaan paljon eikä Anda ole tuntea veljeään(!), koulutovereitaan ja opettajiaan, kun nämä ovat pukeutuneet 1800-luvun vaatteisiin. Kansikuvassa oikealla oleva nainen on tätä taustaa varten aika hämmentävä, koska kukaan ei olisi käyttänyt tuollaisia vaatteita 1800-luvulla.) Okei, olivathan tavat 1880-luvulla paljon jäykempiä kuin 1960-luvulla ja tunteiden ilmaisu oli paljon hienovaraisempaa, mutta eivät ihmiset 1800-luvullakaan varmasti ajatelleet vain korrektia käytöstä (esimerkiksi hiljalleen lukemani 1800-luvulle sijoittuva kirja Vuosisadan matkustaja antaa 1800-luvun alusta aivan erilaisen kuvan), joten olisin kaivannut henkilöihin enemmän moniulotteisuutta, vaikka nuortenkirjasta onkin kyse. Nyt tämä vaikutti enemmänkin farssilta, varsinkin kirjan loppuosa, jossa Andan ulkonäkö ja elämäntilanne muuttuu pariin kertaan radikaalisti.

Olisikohan ensimmäinen puolalaiselta kirjailijalta lukemani kirja? Wikipedian mukaan monet Krügerin lastenkirjoista ovat olleet pakollista luettavaa kouluissa ja niitä on televisioitu ja radioitu, joten ilmeisesti hän on Puolassa hyvin tunnettu kirjailija.

Kirja on luettu Hyönteisdokumentissa, Risingshadow'ssa ja Lumiomenassa, jonka postauksesta ja kommenteista ilmenee, että monilla on tästä hyviä muistoja lapsuudesta. (Itsellänikin on hämärä muistikuva jostakin kivasta aikamatkustuskirjasta, mutta tämä ei kyllä tuntunut tutulta.) Siinä sanottiin myös, että tämä on lyhentäen suomennettu, joten ehkä lyhentämättömässä kirjassa on enemmän tuota moniulotteisuutta. Suomentaja on Kirsti Siraste, ja suomennos vaikutti ihan hyvältä.

Helmet-haaste nro 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.

Maria Krüger: Punaruusun aikaan, 1975 (Godzina pasowej rõzy, 1964). WSOY, Nuorten toivekirjasto. Lyhentäen suomentanut Kirsti Siraste. Kansikuvan tekijää ei mainittu. 149 sivua.