Tapaus vaatii sekä Torigailta että varsinkin Miharalta paljon työtä ja sinnikkyyttä, koska koko ajan kun Mihara uskoo löytäneensä pitäviä todisteita epäilemäänsä henkilöä vastaan, nousee seinä vastaan. Tämä dekkari muistuttaakin shakkipeliä taitavan vastustajan kanssa, ja Matsumoto tuntuu heittävän haasteen myös lukijalleen: keksitkö, miten umpikujasta päästään eteenpäin? Samalla dekkari kuvaa turhauttavaa ja pitkäjänteistä poliisin työtä, jossa jokainen pikkuasia on tärkeä (Miharan onneksi hänen päällikkönsä on hyvin ymmärtäväinen).
Dekkarissa oli joitakin hyvin japanilaisia piirteitä, etenkin se, että siinä pidetään aivan normaalina sitä, että alempi virkamies tekisi itsemurhan suojellakseen ylempiään paljastumiselta. Henkilöistä kerrotaan joitakin elävöittäviä ja joskus sympaattisia yksityiskohtia, mutta ihmiset eivät tässä kirjassa olleet kovinkaan tärkeitä, vaan tämä oli puhdas arvoitusdekkari, eikä mielestäni siksi niin kiinnostava sujuvasta kirjoitustyylistään huolimatta. Minua häiritsi myös se, että Torigaita, jota sanotaan kirjan alussa vähän yli nelikymppiseksi, nimitetään kirjan lopussa toistuvasti vanhukseksi tai vanhaksi mieheksi (vaikka aikaa kirjan alusta on kulunut vain noin vuosi), kun taas vähän päälle kolmikymppistä Miharaa sanotaan usein nuoreksi mieheksi. Lieneekö käännösongelma (suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä)?
Hyönteisdokumentin lisäksi kirjasta on kirjoitettu blogissa Sapo-sarja.
Korjaus 17.12.21.
Seicho Matsumoto: Junaongelma, 1973 (Ten to sen, 1957). WSOY, Sapo 159. Englanninkielisestä käännöksestä Points and Lines suomentanut Kristiina Kivivuori. Kansi: Heikki Ahtiala. 153 sivua.
