Olli Järvinen ja Kaarina Miettinen: Sammuuko suuri suku? Luonnon puolustamisen biologiaa, 1987

Löysin antikvariaatista oikein mielenkiintoisen sukupuuttoja käsittelevän kirjan, joka on ikävä kyllä nyt aiheeltaan vielä paljon ajankohtaisempi kuin julkaisuajankohtanaan. Kirjassa ei puhuta ilmastonmuutoksesta sukupuuttojen aiheuttajana vielä mitään (vaikka tuolloin kasvihuoneilmiöstä jo tiedettiinkin - ihmiskunta on hukannut vuosikymmeniä asian kanssa jahkaillessaan), mutta muuten sukupuuttoja käsitellään hyvin monelta kannalta ja kirjassa yhdistellään monia biologian aloja. Kannattaa muistaa, että vaikka ilmastonmuutos on nykyään todella iso ongelma, muutkaan sukupuuttoja aiheuttavat tekijät, joita tässä kirjassa käsitellään, eivät ole kadonneet mihinkään ja myös niihin pitää edelleen kiinnittää huomiota.

Kirja on ihanan asiantunteva, kriittinen ja luotettavan tuntuinen. Pääperiaatteenamme on ollut, että ristiriitaisista tiedoista luotamme eniten niihin, jotka ovat tuoreimpia ja mahdollisimman tiukat tieteelliset kriteerit täyttävissä julkaisuissa painettuja (10). Kirjan tiedot eivät tietenkään enää ole tuoreita, mutta tuntuvat suurimmaksi osaksi kuitenkin näin ei-asiantuntijan mielestä edelleen vakuuttavilta ja järkeviltä, vaikka nykybiologilla olisikin asiaan varmasti paljon lisättävää. Tasapainoisena suomalaisena kokonaisesityksenä aiheestaan kirja puolustaa mielestäni edelleen paikkaansa. Se on hyvin ja kiinnostavasti kirjoitettu, siinä punnitaan eri teorioita, siinä on paljon käytännön esimerkkejä ja runsas kuvitus ja se oli myös asiasta kiinnostuneelle maallikolle täysin ymmärrettävää tekstiä.

Kirja pyrkii järkevien ja toimivien luonnonsuojelukeinojen löytämiseen tieteellisen tiedon avulla. Monien vaikkapa metsähakkuista päättävien ihmisten olisi hyvä lukea tämä kirja nykyään, kun esimerkiksi ennen yleiset hömötiaisetkin ovat uhkaavasti vähenemässä metsien pirstoutumisen ja vanhojen metsien hakkaamisen takia (varsinkin luku 7, Elämää luonnonsirpaleiden saaristossa, liittyy tähän). Ylen artikkeli 28.4.25: Hausjärvi sai vanhaa metsää miljoonaperintönä, nyt suunnitellaan avohakkuuta.

Suurin osa kirjasta käsittelee sukupuuttojen syitä nykyaikana, mutta kirjan alussa pohditaan myös aikaisempien sukupuuttoaaltojen sekä jääkauden aikaisten isojen eläinten katoamisen syitä. Sen jälkeen kirjassa käsitellään mm. sukupuuttojen syitä yleensä, pienten populaatioiden (eli eläin- tai kasviryhmien) alttiutta sattumalle, eläinten koon vaikutusta sukupuuton uhkaan, saarien populaatioiden haavoittuvuutta, suojelualueiden mahdollisimman järkevää perustamista, uhanalaisten lajien ja elinympäristöjen arvoa sekä tarhausta viimeisenä "teho-osastokeinona" suojella uhanalaisia eläimiä. Kirjan tieto on hyvin perusteltua.

Kirjan sisällysluetteloon on merkitty lukujen kuvaavat alaotsikot, joten siitä saa teoksen sisällöstä hyvän käsityksen.

Mutta luonnon kasvot ovat tyynet
                                               maailman loppuun asti.
Kevätpäivät tuoksuvat epätarkoilta muistoilta,
käden, kiihtyneen hengityksen.
Metsä on akatemia jonka barbaarit hävittivät.
Tuulessa kuuluu
sukupuuttoon kuolleiden lintujen laulu.

Pentti Saarikoski

 

 

 
Edit 9.5.25 (muutama pieni muutos).

Olli Järvinen ja Kaarina Miettinen: Sammuuko suuri suku? Luonnon puolustamisen biologiaa, 1987. Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy. Kannen kuva sekä taitto: Tapio Vapaasalo. 256 sivua.          Saarikosken runo kirjasta Päivistä parhaimmat. Runo vuoden jokaiselle päivälle.

Emily Greene Balch: The Miracle of Living, 1941 (rauhannobelistit 1946)

Kirjoitin edellisessä bloggauksessa Emily Greene Balchista, vuoden 1946 Nobelin rauhanpalkinnon toisesta saajasta. Hän julkaisi runokirjan 74-vuotiaana.

Useat kirjan runoista ovat aforistisia ja filosofisia pohdintoja ja kiteytyksiä elämästä. Niissä näkyy kirjoittajan pitkä elämänkokemus ja hänen elämänkatsomuksensa, joka on saanut hänet jatkamaan usein varmaankin raskasta ja epäkiitollista työtään rauhan hyväksi vuosikymmenestä toiseen. Monissa runoissa ilmenee myös henkisyys tai hengellisyys, mutta vain harvoin tiettyyn uskontokuntaan liittyvä uskonnollisuus. Luonto ja sen uudistava voima on Balchille tärkeää.

Runot ovat lyhyitä ja usein päällisin puolin helposti ymmärrettäviä. Koska kirja itsessäänkin on lyhyt, luin sen ehkä kolmeen kertaan Balchin elämäkertaa lukiessani. Vaikka monet runot tuntuivat aluksi varsin simppeleiltä ja jotkut opettavaisiltakin, niiden uudelleen lukeminen on tuonut niistä esiin uusia puolia ja syvyyttä. Myös Balchin elämänvaiheiden tunteminen antaa runoille kaikupohjaa, joten olen alkanut pitää tästä kirjasta koko ajan enemmän.

For a Guest Book

Shared are the bread and salt
But this is the lesser part.
Wide are the doors of the house,
Wider the doors of the heart.

 

Home (ote)

Dear to me, beyond words dear to me,
Is the Earth:
Wherever I pass I am at home.
... 

The bodies of all earth's children
Drawn from her substance
Return again to her.
Boundaries and frontiers and differences -
There are these,
Yet earth and all her offspring are one.

 

Breath of Night

Tonight not book nor pen,
Nor other men,
Nor even thought.
Let but my soul lie bare
That I may share
What comes unsought;
That I may hear and know
The various flow
Of the living sea.
Breathe with the breath of night,
Whose blindness passes sight
And sets me free.

 

Not Sacrifice

I said to God, "I will put away
My will and my wish this very day;
I will yield up my pleasure and bear my pain
If Thou wilt make the commandment plain."

Within, the still small voice replies:
"Thyself must answer thine own cries.
An oracle were a poor device.
Obedience is for the slave,
To give up thy will is to waste what I gave.
Let thy will grow strong and free and wise,
But not yet does thy will suffice
If goodness to thee is sacrifice."

 

Imprints (otteita)

Compensation
To struggle against this wind is bitter.
Primroses are in bloom.

Helplessness
My little bird without feathers.
My little rose with no green leaves to shelter it.

The Tonic
The sharp air lifts my chest.
My feet have courage.

Capacity
God's goodness cannot fill a little heart.
A great heart it overflows.

 

Youngness

She is so young. Her startled air
Is that of a wild bird or hare.
Her graceful awkwardness is gay
As that of puppies at their play.

What she surmises, what she feels,
Her eye and not her tongue reveals,
But let no cynic cleverness
Misprize the depths of simpleness.

 

Provision Against Dark Days 

If the dark days come
How shall I win through?
In the dark night of the soul
What could I do?
If I cannot find God,
If I cannot pray,
Or praying find only void -
What in that day?

As in the summer we can store up boughs
To warm the winter house
And make it home
Can I not store the warmth of these good days
For those of sick despondency's amaze
Should such days come?
Can I not then remember days like these
When life beats warm and strong,
When I am part of all and welcome all -
Work, pain and pleasure, tears and song?

May I remember in the darkened days
How dear is life to the sane,
How they love life though they be lonely, poor,
Weary, oppressed, in pain.

 

Old Age (ote)

I
The Last Trip of the Old Explorer

Well, Sarah dear, it is nice to be back.
Were you all right while I was gone?
I made it quite successfully -
Got as far as our corner and back through Smith's yard.
Hardly limped - carrying no cane either -
And only stopped twice to ease the old heart.
I have to report one cat and two hens,
Nothing else to enter in the log.
Quite an expedition, if not to the Arctic!
But I am tired after it, I must admit.

 

Days

Christmas - day of giving and receiving,
Easter - of remembering and believing,
Every day - the miracle of living.

Kirjan ainoa kuva, joka on tarkemmin katsottuna hyvin dramaattinen.

Emily Greene Balch: The Miracle of Living, 1941. Island Press. 51 sivua.

Tarja ja Timo Sinervo (toim.): Tuulien Nousuun. Nuoruuden lauluja, 1996

En ole pitkään aikaan lukenut runoja, ja suhtauduin kirjaan vähän ennakkoluuloisesti. Sadan vuoden takaisia suomalaisia runoilijoita - Uuno Kailas, Eino Leino, Kaarlo Sarkia, Edith Södergran ja Katri Vala - joita en ketään ole lukenut kovin paljon, vaikka Södergranista pidänkin.

Kirjan runoilijat puhuivat minulle kuitenkin vuosikymmenien takaa tuoreina, intohimoisina, rohkeina, uhmakkaina ja aitoina. Vaikka runojen ikä näkyi, ne tuntuivat kuitenkin yllättävän eläviltä, kun niihin suhtautui avoimesti, ja niitä oli helppo ymmärtää. Niissä oli herkkyyttä ja halua ottaa elämä vastaan ja kokea se sellaisena kuin se on, iloineen ja kipuineen kaikkineen. Niissä oli myös ehdottomuutta ja luottamusta omaan itseen ja omiin tunteisiin.

Edith Södergran oli taas omaa luokkaansa. Kaarlo Sarkian runoja en ole muistaakseni lukenut koskaan ennen, mutta pidin hänestäkin. Tässä näyte jokaiselta, vaikka kirja onkin kokonaisuutena vaikuttavampi, kun runot puhuvat keskenään. Eri runoilijoiden runot ovat kirjassa sekaisin, ja toimittajat ovat ryhmitelleet runot kolmeen kokonaisuuteen.

Itsensä etsijä

Koskena kohista,
lampena levätä,
merenä myrskytä,
pilvinä piristä
kohtalo itsensä etsijän on -
syöksyä, haihtua aurinkohon.

Eino Leino 

 

 

Matkaan, veljeni, loiton
määräsi nähden!
Ihmisen ylpein arpa:
tietäen turhaksi voiton
taistella turhan tähden.

Kauneus, untemme sisar,
on opas meillä:
laulaen kuoleva joutsen,
lehdellä kasteen pisar,
myös tomu kultainen teillä.

Uuno Kailas

Älä elämää pelkää

        Älä elämää pelkää,
        älä sen kauneutta kiellä.
        Suo sen tupaasi tulla
        tai jos liettä ei sulla,
        sitä vastaan käy tiellä,
        älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

        Kuin lintu lennä,
        älä viipyen menneen raunioilla
        nykyhetkeä häädä.
        Suo jääneen jäädä,
        suo olleen haudassa olla,
        tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

        Älä koskaan sano:
        "Tämä on iäti minun."
        Elon maljasta juovu,
        taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
        On maailman rikkaus sinun,
        kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

Kaarlo Sarkia

Sataa, sataa

Sataa, sataa ylleni tulvimalla.
- - -
Niin vähästä en särje vielä sydäntäni.
Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni
     niinkuin kylmät viimat.
Olen itse myötäkäyminen. Otsallani
     on kirjoitettuna:
aurinko ei voi itkeä hetkeäkään.
Se joka tahtoo tappaa auringon,
     ojentakoon aseensa,
hän näkee väkevämpänsä.

Edith Södergran

Kesä

On ranta sateentuore,
lehdet pirskottavat tuoksuaan,
läikkyy silkki veden
läpi aurinkoisen sydämen.
Kyllin olet kuunnellut
talven ääniä pimeinä öinä.
Olet kiusatun väsynyt varjo.
Tässä on kesän ateria
kaikkien aistien janoon ja nälkään.
Syö auringon leipää,
juo huolettomuuden purosta,
ajelehdi vesilinnun lailla
ajattomuuden kuullossa,
ahmi, kunnes uuvut
itämisen horteeseen
tuntien vain siemenen ahtaan kaipuun
kasvaa, kukkia, kantaa syksyyn
väkevää hedelmää!

Katri Vala

 

 

Maa jota ei ole

Ikävöin maahan jota ei ole,
sillä kaikkea mikä on,
olen väsynyt himoamaan.
Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin
maasta jota ei ole.
Maasta, jossa kaikki toiveemme
täyttyvät ihmeellisesti,
maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,
maasta, jossa vilvoitamme
raadeltuja otsiamme
kuun kasteessa.

Elämäni oli kuuma harha.
Mutta yhden olen löytänyt ja yhden
olen totisesti voittanut -
tien maahan jota ei ole.

Maassa jota ei ole
kulkee rakastettuni, otsallansa
sädehtivä kruunu.
Ken on rakastettuni? Yö on pimeä
ja tähdet vapisevat vastaukseksi.

Ken on rakastettuni? Mikä on hänen nimensä?
Taivaat kaartuvat korkeammiksi,
ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin
vastausta tietämättä.
Mutta ihmislapsi
ei ole mitään muuta kuin varmuus.
Ja se kohottaa kätensä
kaikkia taivaita korkeammalle.
Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat
ja aina olet rakastava.

Edith Södergran 

 

Tarja ja Timo Sinervo (toim.): Tuulien Nousuun. Nuoruuden lauluja, 1996. Kirjapaja. Edith Södergranin runojen suomennokset Uuno Kailas. Ulkoasu: Petri Kovács. 83 sivua.

Alice Duer Miller: Are Women People? A Book of Rhymes for Suffrage Times, 1915

Gutenberg-löytö taas pitkästä aikaa. Kirja on mainio: ironinen kokoelma runoja, joissa Alice Duer Miller vastaa naisten oikeuksien vastustajille (miehille ja joskus naisillekin), kommentoi näiden vastalauseita huvittavasti ja älykkäästi ja osoittaa niiden heikkoudet ja epäloogisuudet. Miller kommentoi runoissaan ajankohtaisia naisiin liittyviä uutisia ja puolustaa naisten oikeuksia joka saralla. Runot on ilmeisesti ennen kirjaa julkaistu New York Tribunen sivuilla. Kirja on piristävä ja hauska - antaa sen itse puhua puolestaan.

Introduction

Father, what is a Legislature?
A representative body elected by the people of the state.
Are women people?
No, my son, criminals, lunatics and women are not people.
Do legislators legislate for nothing?
Oh, no; they are paid a salary.
By whom?
By the people.
Are women people?
Of course, my son, just as much as men are.

 

Our Idea of Nothing at All

(“I am opposed to woman suffrage, but I am not opposed to woman.”—Anti-suffrage speech of Mr. Webb of North Carolina.)

O women, have you heard the news
Of charity and grace?
Look, look, how joy and gratitude
Are beaming in my face!
For Mr. Webb is not opposed
To woman in her place!

O Mr. Webb, how kind you are

To let us live at all,
To let us light the kitchen range
And tidy up the hall;
To tolerate the female sex
In spite of Adam’s fall.

 

O girls, suppose that Mr. Webb
Should alter his decree!
Suppose he were opposed to us—
Opposed to you and me.
What would be left for us to do—
Except to cease to be? 

 

 

The Revolt of Mother

(“Every true woman feels----”—Speech of almost any Congressman.)

I am old-fashioned, and I think it right
That man should know, by Nature’s laws eternal,
The proper way to rule, to earn, to fight,
And exercise those functions called paternal;
But even I a little bit rebel
At finding that he knows my job as well.

At least he’s always ready to expound it,
Especially in legislative hall,
The joys, the cares, the halos that surround it,
“How women feel”—he knows that best of all.
In fact his thesis is that no one can
Know what is womanly except a man.

I am old-fashioned, and I am content
When he explains the world of art and science
And government—to him divinely sent—
I drink it in with ladylike compliance.
But cannot listen—no, I’m only human—
While he instructs me how to be a woman.

 

The Gallant Sex

(A woman engineer has been dismissed by the Board of Education, under their new rule that women shall not attend high pressure boilers, although her work has been satisfactory and she holds a license to attend such boilers from the Police Department.)

Lady, dangers lurk in boilers,
Risks I could not let you face.
Men were meant to be the toilers,
Home, you know, is woman’s place.
Have no home? Well, is that so?
Still, it’s not my fault, you know.

Charming lady, work no more;
Fair you are and sweet as honey;
Work might make your fingers sore,
And, besides, I need the money.
Prithee rest,—or starve or rob—
Only let me have your job!

 

The Maiden’s Vow

(A speaker at the National Education Association advised girls not to study algebra. Many girls, he said, had lost their souls through this study. The idea has been taken up with enthusiasm.)

I will avoid equations,
And shun the naughty surd,
I must beware the perfect square,
Through it young girls have erred:
And when men mention Rule of Three
Pretend I have not heard.

Through Sturm’s delightful theorems
Illicit joys assure,
Though permutations and combinations
My woman’s heart allure,
I’ll never study algebra,
But keep my spirit pure.

Tekstissä on varmaan kirjoitusvirhe ja toisen säkeistön pitäisi alkaa Though Sturm's delightful theorems..., ei Through...

Kirja löytyy Gutenbergistä (nettiversio ja kaikki latausmuodot).

Edit 2.12.24 (lisätty korjausteksti viimeiseen runoon).

Alice Duer Miller: Are Women People? A Book of Rhymes for Suffrage Times, 1915. Kustantaja: ? Sivumäärä: ?

Robert Williams Wood: How to tell the Birds from the Flowers. A Manual of Flornithology for Beginners, 1907

 

Kerrassaan mainio "flornitologian opas" siihen, miten linnut ja kukat pystyy erottamaan toisistaan. Voi olla, että tämä tehtävä ei ole aiemmin juurikaan tuottanut päänvaivaa, mutta Woodin hauskan oivaltavia piirroksia pitää usein katsoa tovi, että onnistuu tässä. Tehtävässä auttavat kuviin liittyvät lyhyet runot, jotka nekin ovat Woodin käsialaa. Kaikki kuvien linnut ja kukat eivät ole samannäköisiä, mutta runot kommentoivat näitäkin kuvia lystikkäästi.

Tässä muutama maistiainen kirjasta:

The Parrot and the Carrot we may easily confound,

They're very much alike in looks and similar in sound,

We recognize the Parrot by his clear articulation,

For Carrots are unable to engage in conversation.

To recognize this Bird-of-Prey,

The broody Hen you should survey:

She takes her Chicks on daily walks,

Among the neighboring Hollyhocks,

While with the Hawk association,

Is quite beyond her toleration.

The sacred Ibis tells his beads,

And gravely from his prayer-book reads;

The Ibis therfore we may say,

Is classified a bird-of-prey.

'Ibiscus we have heard related,

The "Crimson-Eye" is designated;

Their difference is plain indeed,

The flower is red, the bird can read.

Kirja löytyy Gutenbergistä, kuten myös samalla tavalla kuvia ja runoja yhdistävä Woodin teos Animal Analogues. Molempien kirjojen sisältö on tässä kokoomateoksessa.

Robert Williams Wood (verses and illustrations): How to tell the Birds from the Flowers. A Manual of Flornithology for Beginners, 1907. Paul Elder and Company. 28 sivua.

Wole Soyinka (ed.): Poems of Black Africa (1975)

Löysin tämän kirjan kirpputorilta ehkä vuosi pari sitten, ja olen monta kertaa alkanut lukea sitä, mutta lukeminen on jostain syystä aina jäänyt, kunnes päätin ainakin tällä erää luopua siitä sivulla 134. Runot eivät ole huonoja, päinvastoin (sikäli kuin ymmärrän), mutta ehkä niiden ajallinen, kulttuurinen ja maantieteellinen etäisyys omaan elämääni on vain niin suuri, että niiden lukeminen ainakin suurena määränä on minulle liian vaikeaa ja työlästä, että minulla ei ole tarpeeksi keinoja ymmärtää niitä kunnolla, että ne eivät herätä minussa vastakaikua omien kokemusteni kautta. Monet runot käsittelevät esimerkiksi ymmärrettävästi kolonialistista historiaa ja tarvetta vapautua siitä, ja vaikka tällaisista aiheista voisi lukea proosatekstinä, runoina eli tiivistettynä ja impressionistisena tekstinä ne olivat minulle liian hankalia, vieraita ja monimutkaisia. Ja voi olla, että nyt mitkään runot eivät kiinnosta, koska olen viime aikoina kokeillut vähän muitakin runokirjoja innostumatta.

Halusin kuitenkin kertoa tästä kirjasta, koska nykyäänkin kun afrikkalaista kirjallisuutta on länsimaissakin paljon aikaisempaa enemmän saatavilla, ainakaan minä en osaisi suoralta kädeltä mainita ketään afrikkalaista runoilijaa. Tässä jo 1970-luvulla julkaistussa kirjassa mustia afrikkalaisia runoilijoita on kuitenkin kymmeniä, mikä saa afrikkalaisen kirjallisen kulttuurin tuntumaan elinvoimaisemmalta, monipuolisemmalta ja pitkäaikaisemmalta kuin ennen.

Toisaalta kirjan runoilijat olivat minulle myös ongelma. Tai eivät runoilijat, vaan niiden valinta: 66 runoilijan joukkoon Wole Soyinka oli kelpuuttanut luullakseni vain yhden naisen, mosambikilaisen Noémia de Sousan, ja häneltä vain kaksi runoa yhteensä noin 240 runon kokoelmaan. Tämä ei voi olla tuntumatta tahalliselta seksismiltä, vaikka 1970-luvulla kaikkien olisi luullut jo tiedostavan, että naisia ja myös naiskirjailijoita on olemassa.

Hiljattain lukemassani kirjassa Writing Across Worlds Wole Soyinka vastasi vuonna 1985 haastattelijan kysymykseen hänen kirjojensa naisten epärealistisuudesta ja yksiulotteisuudesta mm. näin: But that's the role of women. It is women who must realize themselves in their writings. I can't enter the mind and body of a woman. No, let women write about themselves. Why should they ask me to do that? (s. 29-30) Jos Soyinka ei kuitenkaan tahtonut antaa naiskirjoittajille mahdollisuutta päästä julkisuuteen esimerkiksi tässä kokoelmassa kertomaan itsestään ja omista kokemuksistaan, tuollainen vastaus oli pelkästään tekopyhää rationalisointia. Ovatpa nobelisti Soyinkan muut ansiot mitkä hyvänsä, oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen suhtautuminen naisiin ei ole tai ei ole ollut hänen vahva puolensa.

Tässä muutama näyte kirjan runoista.

 

Gabriel Okara: You Laughed and Laughed and Laughed (ote)
...

And now it's my turn to laugh;
but my laughter is not
ice-block laughter. For I
know not cars, know not ice-blocks.

My laughter is the fire
of the eye of the sky, the fire
of the earth, the fire of the air
the fire of the seas and the
river fishes animals trees
and it thawed your inside,
thawed your voice, thawed your
ears, thawed your eyes, and
thawed your tongue.

So a meek wonder held
your shadow and you whispered:
"Why so?"
And I answered:
"Because my fathers and I
are owned by the living
warmth of the earth
through our naked feet."

Kalu Uka: The Silver Lining (ote)
...

Then this morning a streak of light cut
Like a razor edge beside a new reed
Blooming on the top of the waters swept
By winds. A child saw, and cried out loud.

We too, long crusted and dormant like
The anger of Aetna lifted a face and saw
A broken cathedral spire rising again
As once it was, a towering hope, a sign
That all had not crashed to the basement.

Noémia de Sousa: If You Want to Know Me (ote)

If you want to know me
examine with careful eyes
this bit of black wood
which some unknown Makonde brother
cut and carved
with his inspired hands
in the distant lands of the North.

This is what I am
empty sockets despairing of possessing life
a mouth torn open in an anguished wound
huge hands outspread
and raised in imprecation and in threat
a body tattooed with wounds seen and unseen
from the harsh whipstrokes of slavery
tortured and magnificent
proud and mysterious
Africa from head to foot
This is what I am.
...

And ask no more
to know me
for I'm nothing but a shell of flesh
where Africa's revolt congealed
its cry pregnant with hope.

Suurin osa kirjan runoista on kirjoitettu englanniksi, mutta niitä on myös käännetty swahilista, yorubasta, portugalista ja ranskasta. Tämä runokirja on numero 171 Chinua Acheben aloittamassa ja toimittamassa African Writers Series -sarjassa, jossa on ilmestynyt sekä romaaneja, novellikokoelmia, runoja että näytelmiä.

Kirjan runoilijat: Abangira, G. Adali-Mortty, Costa Andrade, Jared Angira, Peter Anyang'-Nyong'O, Kofi Awoonor, Kwesi Brew, Dennis Brutus, Siriman Cissoko, J. P. Clar, José Craveirinha, Viriato da Cruz, Bernard Dadié, Kaoberdiano Dambara, Joe de Graft, Solomon Deressa, Noémia de Sousa, Birago Diop, David Diop, Mbella Sonne Dipoko, Marcelino dos Santos, Tsegaye Gabre-Medhin, Armando Guebuza, Ismael Hurreh, Antonio Jacinto, Paulin Joachim, Charles Kabuto Kabuye, W. Kamera, Jonathan Kariara, Amin Kassam, Yusuf O. Kassam, Keorapetse Kgositsile, Kittobbe, Mazisi Kunene, Kojo Gyinaye Kyei, Taban Lo Liyong, Stephen Lubega, Theo Luzuka, Valente Malangatana, Ifeanyi Menkiti, Mindelense, Oswald Mbuyiseni Mtshali, Agostinho Neto, Arthur Nortje, Richard Ntiru, Atukwei Okai, Gabriel Okara, Christopher Okigbo, Yambo Ouologuem, Frank Kobina Parkes, Okot p'Bitek, Lenrie Peters, Rabéarivelo, Isaac Rammopo, Jorge Rebelo, Arnaldo Santos, L. S. Senghor, Onésimo Silveira, Wole Soyinka, J.-B. Tati-Loutard, Bahadur Tejani, B. S. Tibenderana, Enoch Tindimwebwa, Kalu Uka, Tchicaya U Tam'si ja Okogbule Wonodi. Mukana on myös joitakin kansanrunoja.

Helmet-haaste 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna, 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä, tai 40. Kirjassa hylätään jotain (valkoisten kulttuurista ja sosiaalista dominanssia, heidän vallankäyttöään, kolonialismin perinteitä ja nykyisyyttä...).

Edit 1.4.23 (lisätty Helmet-haasteen kohdat).

Wole Soyinka (ed.): Poems of Black Africa, 1987 (1975). Heinemann, African Writers Series 171. Cover design by Michael Harvey. 346 tekstisivua.

Kaarlo Marjanen ja Ensio Rislakki (toim.): Hymyjen kirja. Valikoima suomalaista huumoria vuosisadan vaihteesta 1940-luvulle, 1942

Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa, koska sen sisältö on niin monipuolinen ja vaihteleva, enkä ole aivan varma, mitä mieltä olen siitä, mutta tässä joitakin hajahuomioita siitä. Kirjaan on siis koottu erilaisia humoristisia suomalaisia tekstejä 1900-luvun alusta 1940-luvulle asti. Huumori ymmärretään kirjassa hyvin laajasti - mukana on esimerkiksi lyhennetty luku Volter Kilven Alastalon salissa -kirjasta, joka ei ole niittänyt mainetta varsinaisesti huumoriteoksena, vaikka sen lukeneet bloggarit kirjoittavatkin usein sen hauskuudesta - ja vain hyvin harvat tekstit saivat minut varsinaisesti naureskelemaan. Toimittajat korostavatkin esipuheessaan, että heidän huumorikäsityksensä sisällyttää itseensä elämän koko kirjon. Aluksi en juurikaan pitänyt kirjasta, mutta sitten aloin ehkä tottua kirjoitustyyliin tai alkuun oli vain osunut enemmän sellaisia tekstejä, jotka eivät niin miellyttäneet minua (kirjan kirjailijat ovat aakkosjärjestyksessä), koska alun jälkeen lukeminen alkoi sujua, ja osaa kirjan teksteistä oli oikein hauska lukea. Ja olenpa taas tutustunut itselleni uusiin suomalaisiin kirjailijoihin.

Kirjassa on katkelmia romaaneista, novelleja sekä runoja yhteensä 60 kirjailijalta, joista kahdeksan - Impi Aronaho (Pauliina Mäkelä), Kersti Bergroth, Eva Hirn, Maria Jotuni, Serp (Seere Salminen), Laura Soinne, Maila Talvio ja huumoriteoksessa itseoikeutetusti Hilja Valtonen - ovat naisia. Useimmilta kirjailijoilta on mukana enemmän kuin yksi teksti. Suurin osa teksteistä on aika lyhyitä, mutta joitakin pidempiäkin romaanikatkelmia on mukana. Mukana on myös joitakin eri murteilla kirjoitettuja tekstejä, joista omaksikin yllätyksekseni pidin rauman murteella kirjoittavan Hjalmar Nortamon tarinoista (olen yrittänyt lukea niitä joskus kauan sitten, ja silloin en muistaakseni ymmärtänyt niistä paljon mitään - ilmeisesti suomen taitoni on kehittynyt :-) ). Muutkin murretekstit (myös runomuotoiset) olivat ihan hauskoja - näitä eri murteilla kirjoittavia kirjailijoita olivat Hjalmar Nortamon lisäksi Kaarlo Hemmo, E. B. Höijärvi, Juudas Puustinen, Laura Soinne, Vaasan Jaakkoo ja Kalle Väänänen.

Kirjassa yllätti myös se, että todella pidin tuosta Volter Kilven romaanikatkelmasta, joka kertoi seitsemän vuotta laivaansa kotiin palaavaksi odottavasta laivanvarustajasta: laivanvarustaja ja laivan kapteeni henkilöinä sekä heidän kanssakäymisensä olivat mainioita ja huvittavia. Yllättävä uusi tuttavuus oli myös Unto Seppäsen romaani Pyörivä seurakunta, jota voisi kirjan katkelmien perusteella ehkä luonnehtia symboliseksi veijariromaaniksi: parivaljakko Iloinen Mies ja Siperian Vanki matkustavat kesyn variksen Hattaran kanssa kylästä toiseen, kirjan valikoimassa kolmeen kylään - Lahkolaisten, Rikkaiden ja Raittiiden - ja aiheuttavat niissä hämmennystä. Tässä romaanissa pidin aina kylätarinan alussa tekstin satiirisesta otteesta ja värikkäästä kuvailusta, mutta Iloisen ja Vangin jokaisen tarinan lopussa kyläläisille tekemä inhottava kepponen ja sen jälkeinen uskonnollissävytteinen, itsetyytyväinen moralisointi taas veivät maun tarinasta. Erikoinen tämä romaani kuitenkin oli.

Kirjassa on kaksi juutalaisten oletetulle rahanhimolle naureskelevaa novellia, toinen epäystävällisempi kuin toinen, joita voi teoksen julkaisuaikaan nähden pitää todella kummallisena valintana, vaikka nämä novellit onkin ehkä kirjoitettu paljon aiemmin (kirjassa ei ole teosten alkuperäisiä julkaisuvuosia). Muistutti taas siitä, että vihapuhetta ja etnistä profilointia ei kannata koskaan harrastaa, vaan niitä vastaan pitää asettua - stereotypiat juutalaisista ja lievempi tai vahvempi juutalaisvastaisuus olivat Euroopassa 1900-luvun alussa varmasti Saksaa paljon laajemmallekin levinneitä.

Kirja tutustutti joihinkin tuttuihin kirjailijoihin uudelta näkökannalta: kirjassa on esimerkiksi Eino Leinon tsaarin Venäjän toisinajattelijoita ruhjovalle sisäpolitiikalle irvaileva, nykyäänkin ikävän ajankohtaisen tuntuinen pakina. Sanomalehtimies: Siis ei mitään ristiriitoja kansan ja hallituksen välillä? Ministeri (hymyillen): Valitettavasti ei. Valitettavasti teidän haastattelunne vuoksi, josta ei näin ollen tule mielenkiintoinen. Mutta te tiedätte, onnellisilla ihmisillä ei ole mitään historiaa. (237) Kirjassa oli joitakin muitakin Leinon satiirisia kirjoituksia ja muidenkin kirjailijoiden Venäjää kritisoivia tekstejä, vaikkei kovin paljon.

Joitakin kirjan tekstejä voi olla vaikea löytää muualta, varsinkin nykyään: Tämän teoksen toimittajat ovat suorittaneet keruu- ja siivilöimistyön, josta osa on ollut sangen vaivalloista. He ovat käyneet lävitse, paitsi tavallisia kirjoja, suuren määrän pienoisjulkaisuja ja valtavan pinon lehdistöä. (8)

Yleensä ottaen kirja oli pituudestaan huolimatta (542 pienellä painettua sivua) useimmiten suhteellisen mielenkiintoista luettavaa, ja vaikka jotkut kirjat tai kirjailijat osoittautuivat odottamaani tylsemmiksi, jotkut olivat iloisia yllätyksiä ja herättivät halun lukea lisää.

Ketjukolaaja on lukenut samojen toimittajien tekemän tämän kirjan sisarteoksen Maailman hymy, johon on koottu ulkomaista huumoria.

Kirjan kirjoittajat: Agapetus (Yrjö Soini), Impi Aronaho (Pauliina Mäkelä), Heikki Asunta, Eino Auer (Solmu), Kersti Bergroth, Jalmari Finne, Yrjö Heilala, Aaro Hellaakoski, Kaarlo Hemmo, Eva Hirn, E. B. Höijärvi, Maria Jotuni, Heikki Jylhä, Yrjö Jylhä, Kaapro Jääskeläinen, Uuno Kailas, Urho Karhumäki, Veikko Karumo, Kauppis-Heikki, Volter Kilpi, Yrjö Kivimies, Viljo Kojo, Martti Korpilahti, Unto Koskela, V. A. Koskenniemi, Unto Kupiainen, Ernst Lampén, Larin-Kyösti, Maiju Lassila (Algot Untola), Joel Lehtonen, Eino Leino, Otto Manninen, P. Mustapää, Hjalmar Nortamo, Olli (Väinö Nuorteva), Oiva Paloheimo, Tatu Pekkarinen, Simo Penttilä, Lauri Pohjanpää, Armas J. Pulla, Juudas Puustinen, Sakari Pälsi, Rafael Ramstedt, Yrjö Rauanheimo, Unto Seppänen, Serp (Seere Salminen), F. E. Sillanpää, Laura Soinne, Maila Talvio, Tiitus (Ilmari Kivinen), Ilmari Turja (Teini), Vaasan Jaakkoo (J. O. Ikola, Valentin (Ensio Rislakki), Tatu Valkonen (Ilmo Lassila), Mika Waltari, Hilja Valtonen, Kyösti Wilkuna, Einari Vuorela, Nuutti Vuoritsalo (Saint-Boeuf), Kalle Väänänen.

Kaarlo Marjanen ja Ensio Rislakki (toim.): Hymyjen kirja. Valikoima suomalaista huumoria vuosisadan vaihteesta 1940-luvulle, 1942. Otava. 548 sivua.

Mikko Rimminen ja Otto Karvonen: super hyvä olo, 2018

Hmm... mitäpä tästä runokirjasta sanoisi? En sano paljon mitään, koska kirjan loppuun sijoitetut "pari ylimääräistä sanaa" (neljä sivua) muuttavat käsityksen koko tekstistä, ja ehkä tekstiä on tarkoitus lähteä lukemaan ilman näitä tietoja.

Teksti on kuitenkin lajissaan varmasti ainutlaatuista tajunnanvirtaa, jossa toistuvat usein samat sanat mutta aina vaihtelevasti. Se luo lukijalle mielikuvan lapsekkaasta, onnellisesta, innostuneesta puhujasta, joka pitää mm. kissanpennuista. Preesensmuotoisessa tekstissä kuvastuvat joskus myös pettymykset ja pienet draamat, mutta sitä lukiessa tulee usein hyvälle tuulelle, ehkä siksi että siinä ei ole turhaa analysointia, vaan kokemus on välitöntä ja perusvireeltään iloista. Teksti on usein hauskalla tavalla absurdia ja yllättävää (mielessä tykyttää jotain riemastuttavaa vaahtoa), mutta siinä on silti järkeä. Kirja herättää myös kysymyksiä kielestä ja sen rajoista, persoonallisuuden kokemisesta ja tietoisuudesta.

on super hyvä olo ja mielessä tykyttää jotain riemastuttavaa vaahtoa

myös tunnelma on super ja kaikki yksitoista ystävää pomppii yhdessä

kaikki yksitoista asiaa kutittaa mielessä ja ihanaa on odottaa tässä

vihdoinkin voi olla vaan

olla vaan ja nököttää

ollaan vaan

yhtään ei haittaa se vakava mikä on ollut

vihdoinkin voi olla rohkea ja tuijottaa kissanpentuja 

Blogeissa Pois työpöydältä ja Kirjasta kirjaan kerrotaan enemmän tästä kirjasta ja sen syntyprosessista sekä paljastetaan jälkikirjoituksen tieto.

Edit 22.1.22, 20.2.22 (lisätty blogilinkit) ja 13.2.25 (lisäys blogilinkkikommenttiin).

Mikko Rimminen ja Otto Karvonen: super hyvä olo, 2018. Teos. Graafinen suunnittelu: Ilona Ilottu / Dog Design. 70 sivua.

Naomi Shihab Nye: 19 Varieties of Gazelle. Poems of the Middle East, 2005

Luin eräästä kirjasta Naomi Shihab Nyen runon ja innostuin hankkimaan pari hänen kirjaansa. Nye on Palestiinasta Yhdysvaltoihin pakolaisena tulleen lempeän arabialaisisän ja amerikkalaisäidin tytär. All my life I thought about the Middle East, wrote about it, wondered about it, lived in it, visited it, worried about it, loved it. We are blessed and doomed at the same time. I was born in the United States, but my father stared back toward the Middle East whenever he stood outside. (xii)

The Palestinians Have Given Up Parties (ote)

Ripping up roots. This is not a headline
in your country or mine.
No one hears the tiny sobbing
of the velvet in the drawer.

Tässä runokokoelmassa on runoja 1990-luvulta ja 2000-luvun alusta, ja Nye julkaisi sen vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen. Hän kirjoittaa kahdeksan vuotta aiemmin 106-vuotiaana kuolleesta rakkaasta palestiinalaisesta isoäidistään: But since September 11, 2001, she has swarmed into my consciousness, poking my sleep, saying: "It's your job. Speak for me too. Say how much I hate it. Say this is not who we are." (xviii) 

Kirjan runot kertovatkin tavallisista ihmisistä Lähi-idässä ja hetkistä heidän elämässään. Ihmisistä, jotka elävät mahdollisimman normaalia elämää ympärillään olevasta väkivallasta huolimatta, joilla on unelmia ja haaveita ja jotka rakastavat perhettään ja sitä mitä tekevät. Palestiinalaisesta tytöstä Ibtisamista, joka halusi lääkäriksi ja kuoli 13-vuotiaana. Länsirannan maanviljelijästä Abu Mahmoudista, joka työntää kätensä maahan ja nimittää tomaattia rakkaakseen, ya habibi. Tuntuu kuin Nye sivelisi sanoillaan avointa haavaa, joka alkaa vähitellen umpeutua ja parantua sanojen ansiosta, sen ansiosta että ne joista uutiset eivät ole kiinnostuneita tulevat huomatuiksi, että elämän pienet tärkeät yksityiskohdat tulevat nähdyiksi. Kuin hän rakentaisi todellisuuden uudelleen sanoillaan ja muistuttaisi siitä, että sovinto ja elämä ovat tärkeitä, ei viha.

For the 500th Dead Palestinian, Ibtisam Bozieh (ote)

How do we carry the endless surprise
of all our deaths? Becoming doctors
for one another, Arab, Jew,
instead of guarding tumors of pain
as if they hold us upright?

Nyen asenne ei ole syyttelevä eikä vihamielinen, vaan enemmänkin surullinen ja kyselevä. Oli hienoa löytää tällainen kirja, joka puhuu naisen suulla arabialaisen kulttuurin hyvistä puolista - vieraanvaraisuudesta, huumorista, tunteiden syvyydestä, ajatuksista ja unelmista, rakkaudesta - ja siitä millaista on elää Lähi-idässä arabialaisena. Sain kuitenkin ehkä enemmän irti alun 7-sivuisesta esipuheesta kuin itse runoista, joissa oli paljon koskettavia ja puhuttelevia kohtia, mutta joita en useinkaan ymmärtänyt kokonaisuutena. Olen enemmän proosan kuin runojen lukija. Kirja kannatti silti lukea ja varmaan palaan siihen myöhemmin.

Korjaus 16.12.21.

Naomi Shihab Nye: 19 Varieties of Gazelle. Poems of the Middle East, 2005. HarperTempest. Kannen kuva: Michael Nye. Kannen maalaus (osa maalauksesta "Primitive Lines on the Color Red"): Magdi Wadie Mushriqui. 142 sivua.

Tuhat laulujen vuotta. Valikoima länsimaista lyriikkaa. Alkutekstein varustettu laitos. Toimittanut ja suomentanut Aale Tynni, 1957

Lisää omasta hyllystä löytyneitä äidin vanhoja runokirjoja. Tämä on sillä tavalla erilainen kuin aikaisemmin lukemani, että suuri osa runoilijoista oli minulle ihan tuntemattomia nimiä, ei useimpien tuntemia klassikoita (vaikka kirjassa on toki mukana monia tuttujakin runoilijoita). Kirjan toimittaja Aale Tynni oli ehkä valinnut kirjaan lempirunojaan tai sellaisia runoilijoita, joita hän halusi tehdä tunnetuiksi.

Tynni on tehnyt kirjassa valtavan suuren työn: runojen kokoamisen lisäksi hän on myös kääntänyt suuren osan kirjan runoista ja lisäksi korjannut aiempien suomentajien käännöksiä ja myös omia varhaisempia käännöksiään nykyaikaisempaan muotoon. Esipuheessa hän kertoo käännösperiaatteistaan ja tyylitajun muuttumisesta suomen kielessä niinkin lyhyessä ajassa kuin kymmenessä vuodessa. Toisaalta hänenkään käännöksensä eivät nykylukijasta tunnu kovin nykyaikaisilta, hän käyttää muistaakseni usein esimerkiksi sanaa unhoittaa.

Aale Tynnillä oli valtavan hyvä kielitaito. Pystyn itsekin lukemaan romaaneja ja varsinkin tietokirjoja joillakin vierailla kielillä, mutta runoja vain vahvimmalla kielelläni englannilla niin että ymmärrän hyvin myös merkitysvivahteet ja sanojen eri tyylit. Tynni sen sijaan on kääntänyt kirjaan runoja islannista, latinasta, saksasta, espanjasta, italiasta, englannista, ranskasta, portugalista, tanskasta, ruotsista ja norjasta - ja joistakin näistä vielä satoja vuosia vanhasta kielimuodosta.

Kirjan runot alkavat 900-luvun islantilaisesta runoilijasta Egil Skallagrímssonista ja etenevät vuosisata kerrallaan runoilijan syntymävuoden mukaan kirjan viimeiseen runoilijaan, Pablo Nerudaan. Alaotsikkonsa mukaan kirja on tosiaan länsimaista lyriikkaa - Euroopan ja Yhdysvaltain ulkopuolelta Etelä-Amerikastakin on vain kolme runoilijaa, nicaragualainen Rubén Darío ja chileläiset Gabriela Mistral ja Pablo Neruda. Kirjan 209 nimetystä runoilijasta laskujeni mukaan kahdeksan on naisia (Annette von Droste-Hülshoff, Emily Dickinson, Christina Rossetti, Ada Negri, Anna de Noailles, Marie Under, Gabriela Mistral ja Karin Boye).

Hieno piirre kirjassa on se, että aukeaman vasemmalla puolella on aina alkukielinen runo ja oikealla puolella sen käännös, jolloin lukija voi halutessaan maistella alkuperäisen runon äänteitä ja rytmiä ja kieltä osatessaan miettiä käännöksen onnistumista.

Tämän kirjan perusteella länsimaisten runojen suosituin lintu on ehdottomasti satakieli, josta puhuttiin hyvin monessa runossa. Monien aikaisempien vuosisatojen runojen teemana tuntuu olleen myös "kuolemme pian ja menetät kauneutesi sitäkin aiemmin, joten nautitaan elämästä, nuoruudesta ja seksistä niin kauan kuin se on mahdollista". Yksi tämän aiheen lempirunojani on Andrew Marvellin To his coy mistress / Kainolle rakastetulle, jossa on myös runoille harvinaista huumoria.

Ketjukolaajan mielestä hyvän runokirjan kriteeri on se, että kirjassa on yksi hyvä, itseä koskettava runo, ja kyllähän tästä löytyi useampikin sellainen. Luin tätä varmaan parin kuukauden ajan aina vähän kerrallaan, ja olen selvästi kehittynyt runojen lukijana, koska en varmasti olisi saanut tätä luetuksi parikymmentä vuotta sitten. Vaikka mukana oli monia hyviäkin runoja, useimmat varsinkin varhaisemmat runot olivat minulle liian eteerisiä, epätodellisia ja "runollisia". Minua rupesi mietityttämään, miksei aikaisempina vuosisatoina tehty runoja todellisesta elämästä, siitä kun elämä potkii päähän, kun harmittaa, jokapäiväisestä elämästä, työstä ja tavallisten ihmisten (ei esimerkiksi ritarien) rakastumisesta ja yhdessä elämisestä. Suurin osa ihmisistä ei tietenkään osannut menneisyydessä lukea tai kirjoittaa, mutta tehtiinkö tällaisesta suullista runoutta tai kansanlauluja?

Andrew Marvell (Englanti 1621-1678): Kainolle rakastetulle (ote)

Had we but world enough and time,                Jos aika, paikka soisi sen,
This coyness, lady, were no crime.                  vihaisi kainoutta en.
...                                                                  ...
But at my back I always hear                          Vaan aika rientää, takaapäin
Time's wingéd chariot hurrying near;                ehättää vaunuin siivekkäin;
And yonder all before us lie                             ja edessämme aukeaa
Deserts of vast eternity.                                   iankaikkisuuden erämaa.
Thy beauty shall no more be found,                Ei suloasi nähdä voi,
Nor in thy marble vault shall sound                 holviisi lauluni ei soi,
My echoing song; then worms shall try            kun madot kokeiltavikseen
That long preserved virginity,                          neitsyyden saavat säilyneen,
And your quaint honour turn to dust,               tomua hyve tahraton
And into ashes all my lust.                               ja tuhkaa haluni kun on.
The grave's a fine and private place,                On hieno paikka haudan povi,
But none I think do there embrace.                  vaan ei se syleilyihin sovi.
...                                                                 ...
Let us roll all our strength and all                    Kierrämme voiman, hellyyden
Our sweetness up into one ball,                      palloksi yhteen, repien
And tear our pleasures with rough strife           ilomme väkivallalla
Through the iron gates of life.                         elämän rautaportista.
Thus, though we cannot make our sun            Aurinko ei voi seisahtaa,
Stand still, yet we will make him run.               vaan laukkaamaan sen kyllä saa.

Suom. Aale Tynni

Annette von Droste-Hülshoff (Saksa 1797-1848): Tornissa

Ohi naakat viuhuvat - kirkunaa
koko tornini täynnä on avoin.
Ja tukkaani myrsky hulmuttaa
menadien hiuksien tavoin;
sinut, hurjimus, kietoa tahtoisin
käsivarsiini - silloinpa vasta
syvän partaalla kamppailla saisitkin
elämästä ja kuolemasta.

Verikoirina rannalla leikkien
meren aallot piehtaroivat,
ylös valkoista höytyä viskellen,
ja haukku ja luskutus soivat.
Jos keskelle joukkoa telmivää
minä pääsisin tornista tästä!
Ilo korallimetsässä metsästää
on mursua lystikästä.

Meren aavalla viiri hulmuaa
kuin standaari ratsuväen.
Köli keikkuu, nousee ja vajoaa,
sen vartiotornista näen;
minä laivassa seisoa tahtoisin
ja sen ruorimiehenä olla,
kun lokkina keuloin vaahtoavin
alus kiitää karikolla.

Ja jos olisin vapaa metsämies
tai sotilas jonkinmoinen
tai ainakin mies, niin kenpäties
jokin löytyisi neuvo toinen;
nyt kainona jään vain istumaan
ja muistutan lasta arkaa.
Tukan salaa irroittaa vain saan,
niin että se myrskyyn karkaa.

Suom. Aale Tynni

Henrik Arnold Wergeland (Norja 1808-1873): Oma itseni (ote)

Minä pahalla päällä, Aamulehti? Minä, joka tarvitsen vain pilkahduksen aurinkoa
puhjetakseni ääneen nauramaan ilosta, jota en voi selittää itselleni?

Kun haistelen vihreätä lehteä, unohdan huumeissani
köyhyyden, rikkauden, vihamiehet ja ystävät.

Kissani hivellessä poskeani paranevat kaikki sydänhaavat.
Koirani silmiin lasken suruni kuin syvään kaivoon.

...

Suom. Lauri Viljanen, Aale Tynni tehnyt joitakin muutoksia

Paul Fort (Ranska 1872-1960): Pienen valkean hevosen valitus

     Valkea pieni hevonen pahassa säässä, olitpa
rohkea! Hevonen valkea, yksin edessä, kaikki muut takana.

     Kaunista säätä ei koskaan tullut tuohon kyläpahaiseen.
Ei koskaan kevään aikoja, yksin edessä, kaikki muut takana.

     Vaan nurkumatta veti silti se aina kylän poikia
pelloille mustassa sateessa, yksin edessä, kaikki muut takana.

     Kun rattaat seurasivat vain kaunista häntää, liehuvaa,
niin ei se tahtonut nurkua, yksin edessä, kaikki muut takana.

     Vaan kerran kun se pahassa säässä noin säyseänä kulki, niin
sen tappoi kirkas salama, yksin edessä, kaikki muut takana.

     Se kuoli näkemättä kaunista säätä, olipa se
rohkea: kuoli näkemättä kevään aikoja, ei edessä eikä takana.

Suom. Aale Tynni

Sergio Corazzini (Italia 1887-1907): Nukkedialogi

     Oi pieni kuningatar,
minun täytyykö viluun kuolla?
Kuningas nukkuu, voisin
siis laulun laulaa teille,
hän ei sitä kuulisi! Suokaa
minun nousta parvekkeelle!
     - Oi viehkeä ystäväni,
se on paperimassaa eikä
se meitä kannattaisi!
Tekö tahdotte, että kuolen
päässä reikä?
     - Oi, kultahiustenne suokaa
te aueta, kuningatar!
     - Runoniekka, katse luokaa,
niin näette, että ne ovat
tappurasta!
     - Oi, anteeksi!
     - Mitä sitten?
     - Mitä sitten!
En sanaakaan saa vastaan,
minä kuolen...
     - Miten? Voisiko ainoastaan
siitä kuolla?
     - Te pilkkaatte... hyvästi siis!
     - Siltäkö tuntuu?
     - Oi, ettekö kaipausta
siis tunne? Kuljimme vasta
me pahvimetsässä tuolla -
     - Rakas ystäväni, en muista.
Te menette? Iäksikö? ...
Oi, jospa voisin
minä itkeä! Minkä mahdan,
kun sydän on minulle tehty
puupalikasta?

Suom. Aale Tynni

Paul Eluard (Ranska 1895-1952): Rakastunut

Hän seisoo silmäluomillani,
hänen hiuksensa ovat hiuksissani,
hänellä on käsieni muoto,
hänellä on silmäini väri,
varjooni on hän uponnut
kuin kivi taivaaseen.

Hänen silmänsä ovat avoinna aina
eikä hän salli minun nukkua.
Hänen unensa täydessä päivänvalossa
saa auringot muuttumaan huuruiksi;
minut nauramaan, itkemään ja nauramaan se saa,
puhumaan ilman mitään sanottavaa.

Suom. Aale Tynni

Pieni lisäys ja muutos 7.11.21, lisäys ja korjaus 4.12.21.

Tuhat laulujen vuotta. Valikoima länsimaista lyriikkaa. Alkutekstein varustettu laitos. Toimittanut ja suurimmaksi osaksi suomentanut Aale Tynni, 1957. WSOY. Useita suomentajia. 867 sivua.

Pasifistisia runoja

Rauhannobelistisarjani saa kiinnittämään lukiessa huomiota muihinkin pasifistisiin teksteihin, joten tässä kolme sellaisiksi tulkittavaa, sodasta ja menetyksistä kertovaa runoa äsken lukemastani runokokoelmasta Maailmankirjallisuuden mestarilyriikkaa.

Walt Whitman (1819-1892): Kirje leiriltä

"Tule vainiolta, isä, täällä on kirje Peteltä;
tule portaille, äiti - pojaltasi on tullut kirje."

...

Äiti, hän rientää minkä ehtii - jalat vapisevat - se tietää pahaa,
hänellä ei ole aikaa silittää hiuksia tai kohentaa myssyä.

Kiiruhda, avaa kirje.
Voi, se ei olekaan poikamme käsialaa, vaikka hänen nimensä on alla,
voi, vieras käsi kirjoittaa rakkaan poikamme puolesta - oi sinä haavoitettu äidinsydän!

Kaikki pyörii hänen silmissään - mustat läikät tanssivat - hän käsittää vain tärkeimmät sanat,
katkonaisia lauseita. - "Osunut rintaan, ratsuväenhyökkäys, makaa sairaalassa,
tällä haavaa heikkona, mutta paranee pian."

Oi, nyt näen vain tämän yhden hahmon
koko hymyilevässä ja rikkaassa Ohiossa, sen kaikissa kaupungeissa ja kylissä;
kuolemankalpeus kasvoilla, kuolemanväsymys aivoissa, heikkoudesta kaatumaisillaan
nojaa hän pihtipieleen.

"Älä sure niin, rakas äiti" (tuskin täysikasvuinen tytär nyyhkyttää nämä sanat;
pikkusiskotkin tulevat, vaiti ja hyljättyinä).
"Katso, rakas äiti, kirjehän sanoo, että Pete paranee pian."

Ei, poika raukka, hän ei enää koskaan parane (ehkä ei hänen
        tarvitsekaan parantua, vakaan ja uskollisen sielun).
Kun he seisovat kotona oven luona, hän on jo kuollut, ainoa poika on kuollut.

Mutta äidin tarvitsee parantua,
heikon olennon, pian mustiin puetun;
päivällä hän ei koske ruokaan - yöllä hän koettaa nukkua, herää usein,
herää yösydännä ja itkee, ikävöi, syvällä ikävällä,
oi, saisipa hän mennä, eikä kukaan huomaisi sitä -
lähteä elämästä hiljaisuuteen ja mennä pois
seuraamaan, etsimään, olemaan rakastetun kuolleen poikansa luona.

Suom. Uuno Kailas

Jacques Prévert (1900-1977): Barbara

Muista Barbara
sinä päivänä satoi lakkaamatta Brestin yllä
sinä kuljit hymyillen
pisaroiden ja kukkaan puhjenneena ja hurmaantuneena
sateen alla
muista Barbara
miten satoi lakkaamatta Brestin yllä
menin ohitse Siaminkadulla
sinä hymyilit
ja minäkin hymyilin
muista Barbara
sinä jota en tuntenut
joka minua et tuntenut
sinä muista
sinä muista kuitenkin se päivä
älä unohda
eräs mies piti sadetta porttiholvin alla
hän huusi nimeäsi
Barbara
sinä juoksit sateessa häntä kohti
pisaroiden ja kukkaan puhjenneena ja hurmaantuneena
ja heittäydyit hänen syliinsä
muista Barbara
älä suutu vaikka sinua sinuttelenkin
sanon sinuksi kaikkia joista pidän
vaikka olisin heidät nähnytkin vain kerran
sanon sinuksi kaikkia jotka toisiaan rakastavat
vaikka en edes heitä tunne
muista Barbara
älä unohda
sitä sadetta viisasta onnellista
sinun onnellisten kasvojesi yllä
sen onnellisen kaupungin yllä
sitä sadetta meren yllä
asevaraston yllä
Ouessantin laivan yllä
oi Barbara
mitä törkeyttä on sota
mitä sinusta on tullut
sen rautasateen alla
tuli- rauta- verisateen
mies joka syleili sinua
niin rakastavasti
onko hän kuollut kadonnut vai kenties elää
oi Barbara
miten sataa lakkaamatta Brestin yllä
kuten satoi ennenkin
mutta ei se ole samaa ja kaikki on turmeltunut
se on murheen lohduton ja kauhea sade
ei edes enää myrsky
rautaa terästä verta
vain pilviä yksinkertaisesti
ne kuolevat pakahtuen
kuin koirat jotka vie
pois virta yli Brestin
pois kauas mätänemään
hyvin kauas Brestistä kauas
jota ei ole jäljelläkään

Jacques Prevert: Perhekuva

Äidillä on neuleensa
poika käy sotaa
hän näkee sen luonnollisena äiti
entä isä mitä isä tekee?
isällä on afäärit
hänen vaimollaan neule
pojalla sota
hänellä itsellään afäärit
hän näkee sen luonnollisena isä
entä poika entä poika
mitä poika näkee?
hän ei näe mitään ei yhtään mitään poika
hänen äidillään on neuleensa isällä afäärit hänellä sota
kun hänen sotansa päättyy
hän hoitaa afäärejä isänsä kanssa
sota jatkuu äiti jatkaa hän neuloo
isä jatkaa hän hoitaa afäärejä
poika kaatuu eikä jatka
isä ja äiti menevät hautausmaalle
he näkevät sen luonnollisena isä ja äiti
elämä jatkuu ja neule ja sota ja afäärit
afäärit ja afäärit ja afäärit
elämä ja hautausmaa.

Molempien Prevertin runojen suomennos Aale Tynnin

Alan Maley and Alan Duff: The Inward Ear. Poetry in the language classroom, 1990 (1989)

Tämä runojen käyttöä kieltenopetuksessa käsittelevä kirja kertoo siitä, että vanhemmista kirjoista voi löytää aarteita. Se jakautuu kahteen isompaan kokonaisuuteen, aluksi julkaistujen kirjailijoiden runojen käyttöön tunneilla, johon se tarjoaa monta eri lähestymistapaa, ja sitten erilaisiin malleihin, joiden avulla kielenopiskelijat voivat itse kirjoittaa runoja.

En tiedä, miten nämä tehtävät sopisivat kieltenopetukseen, koska monet niistä tuntuvat aika vaikeilta, mutta lukiessani runokirjaa Maailmankirjallisuuden mestarilyriikkaa minusta oli hauska soveltaa äidinkielelläni joitakin kirjan harjoituksia sen runoihin. Kaikkia kirjan tehtäviä ei voi tehdä yksin (monet vaativat opettajan esivalmisteluja tai ryhmätyöprosessia), mutta osan voi. Esimerkkejä: Millaiset kuvat sopisivat runoon? Millaisen videon tekisit siitä? Mitkä ovat 'onnellisia' tai 'surullisia', konkreettisia tai abstrakteja sanoja runossa? Jos runo kertoo tarinan, missä järjestyksessä tapahtumat ovat? Onko siinä takaumia tai toistoja? Valitse runosta rivi tai lause, joka sopisi kirjan nimeksi, laulun kertosäkeeksi tai viestiksi postikorttiin. Muuta runo sanomalehtiuutiseksi, sähkösanomaksi, kirjeeksi tai puhelinkeskusteluksi.

Kirjan ideana on se, että runoa - edes vieraskielistä - ei tarvitse kunnioittaa tai pelätä, vaan sen kanssa voi tehdä erilaisia asioita ja näin päästä siihen paremmin sisään ja samalla oppia ymmärtämään sitä paremmin. Kielitaitokin varmasti kehittyy samalla, jos tämän tekee vieraalla kielellä, ja keskustelut muiden kanssa varmaan syventäisivät runon ymmärtämistä.

Kirjan jälkiosan runojenkirjoitustehtäviä (joita on 66 sivua!) en ainakaan vielä tehnyt, vaikka niitäkin voisi ehkä joskus kokeilla. Olen kuitenkin joskus aiemmin kirjoittanut annetun mallin pohjalta - ohjeena oli lukusanojen käyttö rivien alussa - ranskankielisen "runon", mikä oli yllättävän kiva kokemus aika huonollakin ranskantaidolla (paremmin ranskaa osaavat löytävät siitä varmasti virheitä). Runona se ei ole kovinkaan kummoinen - en osaa kirjoittaa runoja edes suomeksi - mutta tehtävä sai pohtimaan sanoja, niiden käyttöä ja merkitystä ja tuntui luovalta, ranskan kieli tuntui jonkin verran läheisemmältä ja omemmalta tämän tekemisen jälkeen, ja tulos oli kokonaan omani, joten pidän siitä ja siitä tilasta, jonka se luo ympärilleen. Pidän kieltenopiskelusta, mutta kielenopiskelutehtävät ovat usein aika proosallisia, joten tämä oli vaihtelua tavallisempiin tehtäviin.

La mer

Une étendue enorme de bleu.
Deux grandes formes de la vie.
Trois îles solitaires.
Quatre bateaus.
Cinq etoiles en le ciel.
Milliones et milliardes de connaissances separées, unis pour le bleu.

Alan Maley and Alan Duff: The Inward Ear. Poetry in the language classroom, 1990 (1989). Cambridge Handbooks for Language Teachers. Cambridge University Press. 186 sivua.

Maailmankirjallisuuden mestarilyriikkaa, valikoinut Maunu Niinistö (1967)

Äitini oli innokkaampi runojen lukija kuin minä (minkäs teet, en ole kovin runollinen ihminen, vaikka joistakin runoista pidänkin), ja hänen peruinaan minulla on joitakin vanhoja runokirjoja, kuten tämä, jonka olen lukenut joskus vuosia sitten (ja unohtanut monet sen runoista). Pyrin aina välillä lisäämään kirjallista sivistystäni myös runojen osalta, ja tällainen kokoelma on siihen hyvä keino: kirjan aikajänne ulottuu 600-luvulla eKr. eläneistä Sapfosta ja Alkaioksesta 1933 syntyneeseen Jevgeni Jevtušenkoon. Alkusanojen mukaan kirja on alunperin tarkoitettu lukion kirjallisuudenopetukseen. Joistakin kirjan runoista on mukana alkukielinen versio, ja kirjassa on lisänä myös muutama eri taiteilijan piirroskuva. Kirjan 52 runoilijasta kaksi on naisia, Sapfo ja Gabriela Mistral.

Pidän enemmän nykyrunoudesta - sen aiheet tuntuvat läheisemmiltä, koskettavammilta, realistisemmilta ja aidommilta, eikä vanhojen runojen koristeellinen kieli myöskään yleensä innosta. Yhteensä viittä vanhaa kiinalaista, japanilaista ja persialaista runoilijaa lukuun ottamatta kirjan kaikki runoilijat ovat myös länsimaalaisia (eurooppalaisia, yhdysvaltalaisia ja kaksi eteläamerikkalaista), ja koska etenkin viime vuosina on huomannut, että maailma on paljon länsimaita laajempi, kirjan maantieteellinen ulottuvuus tuntui aika rajoittuneelta. Kyllä tämän kuitenkin luki sujuvasti läpi (ja tätä lukiessa oli seurana kiva toinen kirja, josta bloggaan tämän jälkeen), ja kyllä tämä lisäsi klassikoiden tuntemustani, koska melkein kaikki kirjan runoilijoista olivat sellaisia, jotka ainakin tunnistin nimeltä. Mukana oli myös monia sellaisia runoja, jotka viehättivät (pidän esimerkiksi Edgar Allan Poen runojen laulullisuudesta, dramaattisuudesta ja synkkyydestä), ja Jacques Prevertin kolmesta runosta pidin kovasti (pari niistä myöhemmässä postauksessa).

 

Li Po (701-762): Keskustelua vuoristossa

Sinä kysyt, miksi majailen vihreillä vuorilla.
Minä hymyilen, vastaamatta, sydämeni rauhassa.
Persikankukka ui virran myötä kauas pois.
On toinen taivas ja maa, joka ei ole ihmisten ilmoilla.

Suom. Pertti Nieminen

Walt Whitman (1819-1892): Song of myself / Laulu itsestäni (ote)

I celebrate myself, and sing myself,
And what I assume you shall assume,
For every atom belonging to me as good belongs to you.

Ylistän itseäni, laulan itsestäni,
ja minkä minä hyväksyn, sinäkin olet hyväksyvä,
koska jokainen atomi minussa yhtä hyvin kuuluu myös sinulle.

Suom. Arvo Turtiainen

Carl Sandburg (1878-1967): Nuori meri (ote)

Meri ei koskaan lepää.
Se tyrskyää rannikolla
levottomana kuin nuori sydän,
metsästäen.

Meri puhuu
ja vain myrskyisät sydämet
ymmärtävät sen puheen:
Sillä on puhuessaan
                     karun äidin kasvot.

Meri on nuori.
Yksi myrsky poistaa kaiken huolen
ja katkaisee ajan kahleet.
Kuulen sen nauravan huoletonna.

...

Suom. Viljo Laitinen

Kirjan runoilijat: Alkaios, Sapfo, Catullus, Horatius, Propertius, Ovidius, Li Po, Tu Fu, Izumi Shikibu, Omar Khaijam, Walther von der Vogelweide, Dante Alighieri, Francesco Petrarca, Francois Villon, William Shakespeare, Matsuo Basho, Carl Michael Bellman, Johann Wolfgang von Goethe, Robert Burns, Johann Friedrih von Schiller, Friedrich Hölderlin, William Wordsworth, Lordi Byron, Percy Bysshe Shelley, John Keats, Heinrich Heine, Giacomo Leopardi, Aleksandr Puškin, Edgar Allan Poe, Alfred de Musset, Walt Whitman, Charles Baudelaire, Sándor Petöfi, Paul Verlaine, Arthur Rimbaud, Rudyard Kipling, Edgar Lee Masters, Rainer Maria Rilke, Robert Frost, John Masefield, Carl Sandburg, Guillaume Apollinaire, Juan Ramo Jimenez, Ezra Loomis Pound, T. S. Eliot, Gabriela Mistral, Federico Garcia Lorca, Jacques Prevert, Pablo Neruda, Gunanr Ekelöf, Dylan Thomas, Jevgeni Jevtušenko.

Kirjassa seuraavien taiteilijoiden piirroksia: Rafael, Albrecht Dürer, Yngve Berg, J. B. Jongkind, E. Manet, C. F. W. Mielatz, J. L. Forain, Pierre Bonnard, Karl Hofer, Paul Klee ja Marino Marini.

Maailmankirjallisuuden mestarilyriikkaa, valikoinut Maunu Niinistö, 1967. WSOY. Eri kääntäjiä. Kouluhallituksen hyväksymä. 197 sivua.

Boileau & Narcejac: Kahdet kasvot, 1977 (Les victimes, 1964)

Luin jostain blogista, että Hitchcockin elokuva Vertigo perustuu ranskalaisen kirjailijaparin Boileaun ja Narcejacin kirjaan, joten kun löysin kirpparilta tämän kirjan, halusin tutustua siihen (vaikka tämä onkin eri tarina kuin Vertigossa). Kirja on kirjoitettu minämuodossa, ja kertojana on pariisilainen kustannustoimittaja ja itämaisten kielten taitaja Pierre.

Tähän kirjaan ei sopisi mikään muu kuin minämuoto, sillä lukija heitetään heti ensimmäisestä virkkeestä lähtien Pierren epäilysten, toivojen ja muistojen keskelle. Kaikki hänen ajatuksensa kiertävät kehää salaperäisen Manoun ympärillä, jonka kirjan hän on hyväksynyt julkaistavaksi ja johon hän on rakastunut lähes ensitapaamisesta lähtien intohimoisesti, pääsemättömästi ja epätoivoisesti: vaikka heistä on tullut rakastavaisia, Manou (jonka nimi on ilmeisesti lyhennys tämän kirjailijanimestä Emmanuelle) on jäänyt hänelle pohjimmiltaan tuntemattomaksi eikä hän ole pitkään aikaan saanut tietää edes tämän oikeata nimeä. Naimisissa oleva Manou ei ole halunnut jättää kuuluisaa patoinsinöörimiestään, on ollut hyvin varovainen, ja hän on ollut aina se, joka on ottanut yhteyttä.

Heti kun ulko-ovi sulkeutui, en ollut enää varma mistään. Manou muuttui ajatukseksi, abstraktioksi. Alussa, ehkä kolmen viikon ajan, en tiennyt hänen nimeään enkä osoitettaan. Ja hänen kotinsa näin vain kerran, lopussa. Manou antautui, mutta ei avautunut. Sitä paitsi en juurikaan kysellyt häneltä. Olin liian rakastunut, liian hurmaantunut. Vain hänen läheisyytensä oli minulle tärkeä. Kun hän oli sylissäni, se oli alussa totuus. En halunnut tietää hänen siteistään, menneisyydestään, rakkauksistaan. Manou oli vain minua varten. Minä olin löytänyt hänet, keksinyt hänet, eikä mikään ollut siihen onneen verrattavaa. Kun hän oli lähdössä - se merkitsi aina kammottavaa riistäytymistä - hän lausui sanat, jotka hämmensivät minua syvästi: "Nyt alkaa kuollut elämä!"
          Hän oli tuhannesti oikeassa. Se oli kuollutta elämää, kellojen aika leikkasi olemassaoloa, jossa pienikin askar muuttui taakaksi, työn taakka, myös vapaa-ajan taakka ja ravintolan taakka ja unen taakka. En ollut enää kuin odotus ja muisto; ja pian tuska, sillä jokaisessa hyvästelyssä tunsin että jätimme jäähyväiset, että jokainen kohtaamisemme oli epävarma ja uhattu, että eräänä päivänä Manou ei ehkä palaisikaan ja että hänelle niin kuin minullekin alkaisi kuollut elämä, rakkaudettomuuden ikuisuus. En ollut koskaan kokenut sitä. Ennen Manouta minulla oli ollut seikkailuja, milloin iloisia, milloin surumielisiä, mutta ne eivät olleet koskaan olleet vakavia. Manou opetti minulle epävarmuuden ja tuskan. ... Yö on lempeä rakastavaisille. Meillä oli vain päivän sirpaleita, aamun kappaleita tai iltapäivän murusia. (22-23, 24) 

Kirjan alussa Pierre on Afganistanissa, jonne hän on päätynyt tulkiksi auttamaan Manoun aviomiestä René Jallua patoneuvotteluissa (aviomiehen nimi on suomalaisittain vähän hassun kuuloinen, koska häntä nimitetään melkein aina vain Jalluksi). Pierre odottaa Afganistaniin kuumeisesti ja epäilysten raastamana myös Manouta, joka on luvannut tulla sinne. Kun Manou vihdoin saapuu, hän ei olekaan Pierren tuntema Manou, vaan aivan toinen nainen, mikä sysää Pierren uuteen arvelujen ja epäluulojen kurimukseen.

Jos muistan oikein, Vertigossa on kyse rakastetun naisen identiteetistä, ja tässä vielä enemmän. Manousta on tullut Pierrelle elämää tärkeämpi, mutta hän ei ole koskaan saanut selville sitä, kuka tämä todella on, ja koko kirja keskittyy tämän kysymyksen ratkaisuun, mutta vain Pierren silmien, muistojen, tunteiden ja ajatusten kautta, minkä takia lukijalle herää kysymyksiä siitä, miten luotettavia hänen kertomuksensa ja ajatuksensa ovat. Afganistan, johon suuri osa kirjasta sijoittuu, ei ole kirjassa paikkana tärkeä, vaan se on vain kaukainen ja luonnoltaan epävieraanvarainen (tosin nykyistä ehkä vähän vapaamielisemmän tuntuinen) maa, jossa on valtava pato. Pato sen sijaan on kirjassa melkein oma henkilöhahmonsa, suunnaton, hengittävä, uhkaava, lähes elävä.

Manou jäi minulle aika etäiseksi hahmoksi eikä minulle selvinnyt, miksi Pierre rakastui häneen niin kaikkinielevästi, mutta Pierren pakkomielle ja hullu rakkaus häneen on todella elävästi, tehokkaasti ja vahvasti kuvattu. Vaikka kirja on kirjoitettu imperfektissä, kirjoitusajankohta tuntuu intensiiviseltä, hengästyneeltä preesensiltä. Kirjassa tärkeintä onkin sen tunnelma ja se, ettei lukija tiedä koko kirjan aikana, missä mennään, mitä on todella tapahtunut ja kuka Manou todella on (ainakin minä olin eksyksissä loppuun asti).

Tyyliltään mielenkiintoinen kirja, jota ei voi sanoa varsinaiseksi dekkariksi (vaikka kirjan alkuperäisnimessä mainittuja 'uhreja' voi ajatella olevan useita, onko kirjassa edes tapahtunut mitään rikosta?), vaan Wikipedian kuvauksen mukaan ennemminkin psykologiseksi rikosromaaniksi. Heikki Kaskimiehen taitava käännös tuntuu tavoittavan hyvin alkuperäisteoksen voimakkaan tunnelman.

Edwin Morgan: One Cigarette

No smoke without you, my fire
After you left,
your cigarette glowed on in my ashtray
and sent up a long thread of such quiet grey
I smiled to wonder who would believe its signal
of so much love. One cigarette
in the non-smoker's tray.
As the last spiral
trembles up, a sudden draught
blows it winding into my face.
Is it smell, is it taste?
You are here again, and I am drunk on your tobacco lips.
Out with the light.
Let the smoke lie back in the dark
Till I hear the very ash
sigh down among the flowers of brass
I'll breathe, and long past midnight, your last kiss. 

Helmet-haaste 2020: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.

Edit 13.5.21. Morganin runo lisätty 5.6.21.

Boileau & Narcejac: Kahdet kasvot, 1977 (Les victimes, 1964). WSOY, Sapo-sarja 202. Suomennos: Heikki Kaskimies. Kansi: Kari Kotka. 189 sivua.

E. E. Cummings: Selected Poems (edited by Richard S. Kennedy)

Runoilija E. E. (Edward Estlin) Cummings (1894-1962) on suomennosten puuttumisen takia - ensimmäinen suomennoskokoelma hänen runoistaan, Valitut runot, saatiin vasta vuonna 2016 - Suomessa kai melko tuntematon. Kotimaassaan Amerikassa hän on kuitenkin tunnettu ja suosittu, mikä on yllättävää, koska hänen runonsa leikittelevät estottomasti kielellä, sanaluokilla, välimerkeillä, typografialla ja sanajärjestyksellä, ja jotkin ovat minulle aivan käsittämättömiä.

all nearness pauses, while a star can grow

Itse tutustuin Cummingsiin englanniksi parikymmentä vuotta sitten, ja siitä asti hän on ollut yksi minulle tärkeistä runoilijoista.

who were so dark of heart they might not speak,
a little innocence will make them sing;
teach them to see who could not learn to look
- from the reality of all nothing

Pidän Cummingsin runoista mm. siksi että niitä lukiessa tunnen joskus miten rajat aivoissani sulavat pois. Rakastan analysointia ja kategorisointia, sitä että saan järkeä maailmaan ryhmittelemällä asioita ja muodostamalla niistä mielekkäitä kokonaisuuksia. Rakastan kuitenkin myös sitä, että rajat katoavat ja asiat muuttuvat toisiksi ja liukuvat ja sulautuvat toisiinsa ja näen ne uudella tavalla. Cummingsin runot saavat tämän joskus aikaan, koska ne yhdistelevät toisiinsa kuulumattomia asioita ja vastakohtia ja pakottavat aivoni tekemään yllättäviä hyppäyksiä ja luovat silmieni eteen uusia mielikuvia.

love is a deeper season
than reason;
my sweet one
(and april's where we're)

Pidän niistä siksi että usein niissä puhutaan kauniista asioista odottamattomalla tavalla, siksi että ne muistuttavat tärkeistä asioista ja siitä miten paljon tilaa meillä on päässämme ja sisällämme. Pidän niiden rytmistä ja riimeistä ja outoudesta.

may my heart always be open to little
birds who are the secrets of living
whatever they sing is better than to know
and if men should not hear them men are old

may my mind stroll about hungry
and fearless and thirsty and supple
and even if it's sunday may i be wrong
for whenever men are right they are not young

En pidä läheskään kaikista Cummingsin runoista enkä ymmärrä niistä ehkä puoliakaan (ja joissakin pintatason merkitystä paljon tärkeämpi on se tunne minkä sanat herättävät). Minun pitää olla sopivassa mielentilassa lukiessani niitä. Joistakin pidän vain katkelmista, mutta silti luen Cummingsia aina muutaman vuoden väliajoin ja nautin niistä runoista joista nautin.

a universe emerging from a wish)

love is the voice under all silences,
the hope which has no opposite in fear;
the strength so strong mere force is feebleness:
the truth more first than sun more last than star

Richard Kennedy on ryhmitellyt tähän kirjaan runot aiheen mukaan ja kirjoittanut jokaiseen lukuun esipuheen. Hänen valintansa eivät aina ole minusta hyviä (vaikka monet ovatkin), ja hän on jättänyt tästä kirjasta pois esimerkiksi kauniin i carry your heart with me -runon. Tähän kirjoitukseen lainaamani katkelmat ovat myös helppoa Cummingsia; jotkin hänen runonsa ovat kuin kirjainarvoituksia, ja hänen Valittuja runoja -suomennoksensa kääntäjien Leevi Lehdon ja Esa Mäkijärven täytyy olla melkoisen sankarillisia sanataitureita.

may came home with a smooth round stone
as small as a world and as large as alone.

For whatever we lose(like a you or a me)
it's always ourselves we find in the sea

Valitut runot -kokoelmasta on kirjoitettu ainakin täällä: Maailmankirjat ja Tuli ja savu. Muita linkkejä: Esa Mäkijärven lyhyt kirjoitus E. E. Cummingsin kääntämisestä, 10 of the Best E.E. Cummings Poems Everyone Should Read (lyhyehköt kuvaukset kymmenestä runosta) sekä kirjoitus siitä, että hänen nimensä pitäisi kirjoittaa isoilla eikä pienillä alkukirjaimilla (itse opin tuntemaan hänet e.e. cummingsina ja pidän nimestä siinä muodossa, mutta nykyään näytään käytettävän isoja alkukirjaimia).

the
     sky
           was
can   dy   lu
minous
            edible
spry...

Edit 20.7.21, 28.2.23 (typologia korjattu typografiaksi).

E. E. Cummings: Selected Poems. With introduction and commentary by Robert S. Kennedy, 1994. Liveright. 187 sivua.

Emily Dickinsonin Suomi

 

 

 

Hyvää itsenäisyyspäivää!

 

Satuin kymmenisen vuotta sitten selailemaan kirjastossa 1800-luvun amerikkalaisen runoilijan Emily Dickinsonin (1830-1886) tuntemattomampaa postuumisti julkaistua runokirjaa Poems for Youth (1918). Runot eivät tuntuneet kauhean kiinnostavilta, kunnes silmäni osuivat todella hätkähdyttävään runoon.

These are the days that Reindeer love

And pranks the Northern star,

This is the Sun's objective

And Finland of the year.

Nykyisetkään amerikkalaiset eivät välttämättä tiedä kaikki Suomen olemassaolosta, joten miten Dickinson saattoi 1800-luvulla tietää Suomesta, kun Suomea ei vielä ollut olemassa itsenäisenä valtiona?

Olen miettinyt eri mahdollisuuksia. Oliko Suomi ollut jostain syystä uutisissa (ehkä Venäjän sortotoimien kohteena)? Historian tuntemukseni on niin heikkoa, etten osaa sanoa tästä mitään. Oliko Suomesta kerrottu silloisissa amerikkalaisissa maantiedon kirjoissa pohjoisena ja kylmänä maana? Dickinsonhan oletti nuortenkin lukijoidensa tietävän mikä Suomi on - tai ei kyllä välttämättä, koska hän ei runoissaan pyrkinyt helppoon ymmärrettävyyteen. Tai ehkä Massachusettsissa syntynyt ja elänyt Dickinson oli tutustunut suomalaisiin siirtolaisiin tai kuullut heistä; suomalaisilla siirtolaisilla oli erään lukemani kirjan mukaan maine väkivahvoina ja noitataitoja hallitsevina ihmisinä. Tai olisiko Dickinson kuullut Kalevalasta, jonka ensimmäinen versio julkaistiin 1835 ja laajennettu versio 1849?

Oli selitys mikä tahansa, asia on kiehtova. On jännittävää ajatella, että Emily Dickinson ajatteli Suomea 1800-luvulla. Runo on myös hieno talviruno, se on kulkenut mukanani jo monta vuotta ja vaikken ymmärräkään sitä kokonaan (mikä on the Sun's objective?), pidän siitä koko ajan enemmän. Kirjan muihinkin runoihin kannattaisi ehkä tutustua ja antaa niille enemmän aikaa.

Edit 6.12.20, 16.12.20. Kalevala-hypoteesi lisätty 14.11.21.

Emily Dickinson: Poems for Youth, edited by Alfred Leete Hampson, foreword by May Lamberton Becker, 1934 (1918). Little, Brown and Company. Piirrokset George ja Doris Hauman. 78 runoa, ei sivunumeroita; lainattu runo on numero 59.