Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista. Alaskan intiaanien legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä (Two Old Women, 1993)

Alkuperäiskansaan kuuluva Velma Wallis kuuli tämän tarinan kahdesta Alaskan Gwich'in-heimon vanhasta naisesta äidiltään; kertomus oli kulkenut heimossa sukupolvelta toiselle. Kirjan tarina on sama kuin Wallisin äidin kertoma, vaikka Wallis onkin käyttänyt sen kertomisessa myös omaa mielikuvitustaan.

Kertomus alkaa siitä, kun Alaskan arktisella alueella asuva nälän heikentämä heimo jättää ankarana pakkastalvena metsän keskelle kuolemaan kaksi vanhustaan, 75-vuotiaan perheettömän Sa'n ja 80-vuotiaan Ch'idzigyaakin, koska pitää näitä avuttomina ja hyödyttöminä. Ch'idzigyaakilla on tytär ja tyttärenpoika, jotka eivät kuitenkaan uskalla nousta puolustamaan naisia heimoa vastaan, mutta onnistuvat kuitenkin jättämään naisille hirvennahkaa ja kirveen. Heimonsa pettämät vanhat naiset aikovat ensin jäädä lumeen kuolemaan, mutta päättävät sitten olla antamatta periksi. "He unohtavat, että mekin olemme ansainneet oikeuden elää! Joten jos meidän pitää kuolla, ystäväni, kamppaillaan kuolemaa vastaan, sen sijaan että vain istuisimme tässä."

Naiset muistavat joen, josta heimo on joskus kauan sitten saanut paljon lohta. He lähtevät tuskallisen pitkälle vaellukselle joelle ja taivaltavat lumessa monta päivää. He tukevat ja rohkaisevat toisiaan, kun heihin iskee epätoivo - yksin kumpikaan ei olisi selvinnyt matkasta - ja tutustuvat toisiinsa paremmin kuin koskaan heimonsa parissa viettäminä vuosina. He kertovat toisilleen elämäntarinansa. Sa' on ollut poikkeuksellinen tyttö ja nainen, oppinut nuoruudessaan metsästämään ja elänyt yhdessä rakastamansa miehen kanssa, ja nyt hänen taitojaan tarvitaan paljon.

Tämä pieni ja helppolukuinen kirja on ihana, kannattaa lukea. Alaotsikkonsa mukaisesti se kertoo rohkeudesta ja selviytymisestä sekä lisäksi omien voimavarojen löytämisestä sen sijaan että valittaisi, sinnikkyydestä, ystävyydestä, viisaudesta ja lopulta anteeksiannosta. Kirjoissa on myös harvinaista, että niiden päähenkilöitä ja sankareita ovat iäkkäät naiset. Velma Wallis kirjoittaa: Minä opin tästä tarinasta sen, ettei ihmisen kyvyillä ole rajaa - ainakaan ikä ei ole sellainen - joka estäisi meitä pystymästä siihen mihin on pakko. Tämän laajan ja monimutkaisen maailman kaikissa ihmisissä elää hämmästyttävä suuruuden mahdollisuus. Mutta vain harvoin kohtalo tuo esiin nämä salatut lahjat. (11)

Muualla: Sheferijm, Iltatähden syttyessä, Kirja vieköön, Mummo matkalla, Ullan luetut kirjat.

Edit 27.5.25 (poistettu kirjan lopusta kertova kappale).

Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista. Alaskan intiaanien legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä (Two Old Women, 1993). Like. Suomennos: Tuomas Kilpi. Kannen tekijää ei kerrottu. 113 sivua (lopussa 3 sivua Alaskan Athabaskan-kansan Gwich'in-heimosta).

Robert Specht: Tisha - erämaakoulun opettajatar, 1978 (Tisha. A Story of a Young Teacher in Alaska Wilderness, 1976)

Otin tämän kirjan luettavakseni aiheen ja tapahtumapaikan takia: se sijoittuu kultaryntäyksen jälkeiseen 1920-luvun Alaskaan pieneen Chickenin kylään, jonne 19-vuotias Anne Hobbs tulee vuodeksi opettamaan kylän asukkaiden yhdeksää lasta. Olin olettanut tämän olevan melko viihteellistä, kevyttä ja ehkä vähän romanttista luettavaa, mutta illuusioni karisivat jo heti alkusivuilla Spechtin kuvatessa Annen päivien pituista rankkaa ratsastusmatkaa syrjäiseen Chickeniin kuormavaljakon kuljettajan kanssa, sekä lohduttoman köyhää intiaanikylää, jossa matkalaiset vierailevat. Kirjassa ei jatkossakaan peitellä kylmyyttä, likaisuutta, väsymystä tai muita epämiellyttäviä asioita vaikkei niitä kovin paljon korostetakaan, joten sen kuvaus tuntuu realistiselta - lukuun ottamatta sitä, että lopun nyrkkitappelussa toinen tappelijoista olisi todellisuudessa varmasti saanut aivovamman tai vahingoittunut muuten vakavasti sen sijaan että olisi viiden minuutin päästä noussut pirteänä pystyyn.

Kirjan pääteema ei myöskään ollut se, mitä odotin. Opettamista kylän pienessä koulussa toki kuvataan jonkin verran, muttei kovin paljon. Tärkein teema kirjassa on rasismi. Chickenin kylässä asuu sekä intiaaneja että valkoisia ja jotkut intiaanit saattavat olla kylässä pintapuolisesti hyväksyttyjä, mutta monet kylän valkoisista pitävät intiaaneja alempiarvoisina ihmisinä eivätkä usko (tai halua sallia) näistä koskaan tulevan mitään, olivat nämä miten lahjakkaita tai älykkäitä tahansa. Osalle valkoisista tämä on todellinen uskonkappale, ja he kääntyvät nopeasti Annea vastaan, koska tällä ei ole minkäänlaisia ennakkoluuloja intiaaneja kohtaan. Nuoruudestaan huolimatta Anne ei anna pelotella itseään ja pitää puolensa, ja hänellä on kylässä myös muutama auttaja. Kotona häntä tukee aluksi ynseä nuori Nancy, jonka Anne on ottanut kanssaan asumaan tämän äidin pyynnöstä ja joka ei ole vielä oppinut lukemaan kouluvuosistaan huolimatta.

Tilanne kirjassa on jonkin verran monimutkaisempi kuin se, että valkoiset vain sortaisivat intiaaneja, jotka parantaisivat elämäänsä, jos vain saisivat siihen mahdollisuuden. Joissain tapauksissa tämä toki pitää paikkansa, mutta kurjassa intiaanikylässä asuvat intiaanit eivät yritä tehdä mitään olojensa parantamiseksi (kirjassa tarjotaan eräänlainen selitys tähän), ja Chickenissä asuva intiaaniperhe asettuu osittain valkoisten puolelle Annea vastaan, koska pelkää menettävänsä sen horjuvan hyväksynnän, jonka on vuosien myötä onnistunut saamaan itselleen.

Kylän totuttu hierarkia häiriytyy, kun Anne ottaa ensin kouluun oppilaaksi intiaaniäidin pojan Chuckin, jonka valkoinen isä asuu Chickenissä, muttei välitä pojastaan mitään. Jo Chuckin kouluun päästäminen herättää pahaa verta, mutta se ei ole mitään siihen verrattuna, kun Anne päättää Chuckin äidin kuoltua adoptoida Chuckin ja tämän siskon Ethelin. (Kirjan nimi Tisha tulee Chuckin murteellisesti sanomasta teacher-sanasta.) Anne kasvaa tapahtumien ja vaikeuksien myötä.

En pystynyt saamaan selville, mistä oli kysymys, mutta tunsin itseni toden totta erilaiseksi - aivan kuin olisin koko ikäni yrittänyt olla sellainen kuin toiset ihmiset, esimerkiksi vanhempani tai herra Strong tai kaikki Chickenin asukkaat halusivat minun olevan. Nyt aioin olla oma itseni. En aikonut ruveta hankalaksi tai alkaa ladella ilkeyksiä, mutta tästä lähtien ihmiset saisivat hyväksyä minut sellaisena kuin olin. ... Tuntui kuin olisin yhtäkkiä tullut täysikasvuiseksi, aivan kuin olisin ollut siihen saakka nuori tyttö, enkä enää olisikaan. (185)

Anne on Chickeniin saavuttuaan ystävystynyt lahjakkaan ja ystävällisen intiaanimiehen Fredin kanssa, ja heidän ystävyytensä on vähitellen kasvanut rakkaudeksi. Kukaan ei tunnu pystyvän hyväksymään tätä, ja Fred muuttaa joksikin aikaa pois kylästä, jottei aiheuttaisi vaikeuksia perheelleen tai Annelle, vaikka tämä on itse valmis nousemaan kaikkia vastaan. Kirja huipentuu pitkään ja jännittävään takaa-ajoon koiravaljakoilla (jonka syytä en tässä kerro, jos joku haluaa lukea kirjan itse).

Alaskan kesytön luonto, jota Anne oppii rakastamaan, välittyy hyvin kirjan sivuilta, samoin pienen kylän sosiaaliset suhteet. Specht on vahvempi ympäristön kuin henkilöiden kuvauksessa, mutta hän antaa kuitenkin hyvän käsityksen henkilöiden luonteista. Kirja on myös puheenvuoro rasismia vastaan. Tämä ei ole sellainen kirja, jollaisia yleensä luen, mutta kyllä se silti kannatti lukea.

Robert Specht: Tisha - erämaakoulun opettajatar, 1978 (Tisha. A Story of a Young Teacher in Alaska Wilderness, 1976). Uusi kirjakerho/Karisto. Suomennos: Auli Hurme. Kansikuvan tekijää ei kerrottu. 303 sivua.

Ester Bolinder: Indianprinsessan, 1949

Tämä vanha ruotsalainen tyttökirja alkaa pienestä Karibianmeren rannalla sijaitsevasta kaupungista, jossa asuu ruotsalainen perhe - insinööri-isä on tullut maahan rakentamaan autotietä sisämaahan. Teini-ikäinen tytär Gun tutustuu läheisessä nunnien koulussa opiskelevaan intiaanipäällikön tyttäreen Chincaan, menee muulikyydillä vierailulle tämän kotikylään ja joutuu tämän kanssa melkoiseen seikkailuun lainsuojattomien ryöstettyä tytöt lunnaiden toivossa.

Tämä oli melko erilainen kirja kuin mitä odotin. Alkupuoli kirjasta oli enemmänkin Gunin silmin nähtyä realistisen tuntuista kansatieteellistä kuvausta intiaanien elämästä - harvemmin tyttökirjoissa puhutaan esimerkiksi matrilineaalisesta perimysjärjestelmästä tai siitä, miten lehmät onnistuvat syömään kaktuksia niiden piikeistä huolimatta. Tämä sai minut ajattelemaan, että Ester Bolinder, joka on kirjoittanut muitakin Etelä- ja Keski-Amerikkaan sijoittuvia (tyttö)kirjoja (joita ei ole suomennettu), oli tutustunut kuvaamiinsa asioihin paikan päällä, mikä pitikin paikkansa; hän oli tutkimusmatkailijan vaimo, ja pariskunnan kaksivuotinen matka Kolumbiaan 1910-luvulla oli samalla heidän häämatkansa.

Kirjan alkuosa ei tietosisällöstään huolimatta tuntunut liikaa luennoinnilta, vaan oli ihan helppolukuista, koska tiedot eivät kuitenkaan olleet kovin yksityiskohtaisia, kaikki oli suodatettu Gunin ajatusten kautta, ja samalla seurattiin Gunin ystävystymistä Chincan kanssa. Kirjan loppupuoli oli kuitenkin tarinallisempi ja jännittävämpi, ja vaikka tytöt ovat aluksi alakynnessä, he ovat neuvokkaita ja rohkeita ja onnistuvat pakenemaan kaksikin kertaa vankeudesta ja hankkiutumaan turvaan aivan tuntemattomille seuduille joutumisesta ja kielitaidon puutteesta huolimatta.

Tytöt kuvataan kirjassa keskenään tasa-arvoisina ja intiaaneja kuvataan kirjassa arvostavasti, vaikka afrikkalaisperäisiin tummaihoisiin karibialaisiin suhtaudutaan jonkin verran negatiivisemmin. Aikuisten kirjassa tytöille olisi saattanut käydä huonommin, ja muutenkin kirjassa herätti huomiota sen kriittisyyden puute. Intiaaneilla kerrotaan esimerkiksi olevan orjia (muita intiaaneja?), mutta sanotaan näiden saavan tarpeeksi ruokaa, voivan paeta halutessaan, ja että heillä on muutenkin suhteellisen hyvät oltavat. Autotien rakentamista maahan ei yhtä kappaletta lukuun ottamatta sen kummemmin kommentoida, vaikka se saattaa tuoda mukanaan sekä hyviä että huonoja asioita, ja myös Chincan sisäoppilaitostyyppinen opiskelu vieraalla kielellä hyväksytään aika lailla sellaisenaan. Nykykirjoissa on niin tottunut ongelmalähtöisyyteen ja kriiseihin, että tällainen kritiikittömyys tuntuu lasten- tai nuortenkirjassakin oudolta, mutta kirjassa kuvataan kuitenkin mukavasti tuolloisille (ja nykyisille) ruotsalaisille varmaan hyvin tuntemattoman kansanryhmän elämää.

Ester Bolinder: Indianprinsessan. Berättelse för flickor, 1949. B. Wahlströms bokförlag (B. Wahlströms ungdomsböcker 560). Kannen tekijää ei mainittu. 140 sivua.

Tero Norkola ja Eila Rikkinen (toim.): Sivupolkuja. Tutkimusretkiä kirjallisuuden rajaseuduille, 1996

Ajattelin ensin lukea tämän kirjan vain osittain eli ne luvut, joita käsittelevien kirjailijoiden teoksia olen itse lukenut, mutta sitten innostuinkin lukemaan koko kirjan. Vaikka kirjan alkuosa tuntuikin hieman liian kirjallisuustieteelliseltä, muut luvut olivat ihan helppolukuisia ja kiinnostavia - hyvää kirjallisuusanalyysiä on aina hauska lukea. Kirja oli myös eräänlainen aikamatka 1990-luvulle.

Kirja siis käsittelee jollakin tavalla marginaalisia kirjallisuuden osa-alueita. Jotkin osa-alueet, kuten fantasia tai homo- ja lesbokirjallisuus ovat nykyään vähemmän marginaalisia kuin neljännesvuosisata sitten, jotkin eivät. Kirja on hyvin monipuolinen: edellisten lisäksi siinä käsitellään naisesseetä, päiväkirjoja, intiaanikirjailijaa, naisviihdettä, dekkareita, kauhua, lastenkirjoja ja Tarzania. Nostan tässä esiin vain parin kolmen artikkelin teemoja, vaikka kirjassa oli paljon muutakin kiintoisaa.

Tommy Orangen Amerikan alkuperäiskansojen elämää kuvaavasta kirjasta Ei enää mitään on puhuttu viime aikoina paljon, mutta intiaanikirjailijoita (kirjan termi) on ollut aiemminkin. Esimerkiksi chippewa-syntyisen Louise Erdrichin kirjoja näkyy käännetyn ainakin viisi kappaletta, ja hän oli 1980-1990-luvuilla hyvin arvostettu: Ketään etnistä alkuperää olevaa kirjailijaa ei ole kanonisoitu [USA:ssa] näin nopeasti ja yksimielisesti (81). Muita kirjassa mainittuja (Yhdysvalloissa) tunnettuja intiaanikirjailijoita ovat Scott Momaday ja Leslie Marmon Silko. Anna Lassilan artikkelissa, joka käsittelee Erdrichin kirjaa Juurikaskuningatar, pohditaan mielenkiintoisesti kysymystä siitä, onko romaani etnistä kirjallisuutta, jos siinä esiintyvät henkilöt ovat pääasiassa valkoisia. Onko meillä taipumus "etnistää" (oma termini) ei-valkoiset kirjailijat ja ajatella, että heidän pitäisi kirjoittaa (vain) omasta etnisestä yhteisöstään?

Ilkka Mäyrän kauhukulttuuria käsittelevä artikkeli "Veren kirjat" - kauhukulttuurin paradokseja oli yllättävän mielenkiintoinen. Itse en ole koskaan ihmeemmin pitänyt kauhukirjallisuudesta tai kauhuelokuvista, mutta Mäyrän mukaan kauhun viehätys piilee siinä, että meissä on aina jotain, jota emme voi hallita ja jonka haluaisimme mieluiten kieltää, muttemme pysty, koska se on kuitenkin osa meitä (jotkin ruumiillisuuden muodot, kuoleman mahdollisuus, ajatukset tai tunteet joista emme pidä...). Viimeaikainen aivotutkimus vahvistaa tietääkseni ajatusta siitä, että meissä on monenlaisia minuuksia ja todellisuuksia (ja Jonah Lehrerin kirjan mukaan jo Virginia Woolf kirjoitti tästä viime vuosisadan alussa). Itsemme täydellinen kontrollointi ei ole mahdollista, minkä jokainen on varmaan joskus huomannut omalla kohdallaan. Haluamme kuulla pimeän puolen puhuvan, koska se on aina myös oma pimeä puolemme. Kuoleman pelko, ruumiillisuuden ahdistus ja sidokset yhteiskuntaan sekä tiedostamattomiin alueisiimme hallitsevat meitä niin kauan kun emme kohtaa niitä (180). Nämä asiat voi kohdata varmasti muutenkin kuin kauhun avulla, mutta Mäyrän mukaan kulttuurinen kauhu on yksi keino niistä selviämiseen.

Mäyrän artikkeli sai ajattelemaan myös sitä, mikä on milloinkin määritelty "hirviömäisyydeksi" tai toiseudeksi (vaikkapa naiseus, homous tai transseksuaalisuus), ja sitä, että oman "hirviömäisyyden" hyväksyminen (eli se, että antaa piutpaut sille, että ympäröivä yhteiskunta saattaa pitää omaa identiteettiä paheksuttavana, vaikkei se millään tavalla vahingoittaisi muita), saattaa olla hyvin vapauttavaa ja oikeutettua - erilaisuus ei ole välttämättä huono asia. Kauhukulttuuri saattaa siis olla yksi tapa itsensä ja eri puoliensa hyväksymiseen.

Tarzanista kertovaa artikkelia lukiessani ajattelin, että kirjaa voi halutessaan lukea myös vastakarvaan, eli sitä ei ole pakko lukea sillä tavalla kuin kirjailija on ajatellut sitä luettavan (mikä on tietysti lukijan oletus). Lukija voi jättää tiettyjä asioita kokonaan huomiotta ja kiinnittää huomionsa joihinkin vaikkapa sivuseikkoihin. Lukijatutkimus on tietysti viime vuosikymmeninä korostanut sitä, että teoksen reseptio on aina eri lukijoilla erilainen, mikä varmasti pitää paikkansa, koska ihmisten kokemukset, tunteet ja ajatukset ovat erilaisia (minkä takia kirjoista keskusteleminen on kiinnostavaa), mutta yleensä ihmiset kuitenkin tunnistavat lukemansa kirjan samaksi minkä joku toinenkin on lukenut. Tietoinen "väärin lukeminen" on asia erikseen, ja sitä voisi olla hauska joskus kokeilla.

Kirjan luvut:

- Tero Norkola ja Eila Rikkinen: Rajaseuturomantiikan pauloissa
- Liisi Huhtala: Saatteeksi
- Raija Koli: Essee. Puhe. Minä. Kuinka Virginia Woolf ja Mihail Bahtin olisivat saattaneet kirjoittaa yhdessä naisesseen historiaa
- Tero Norkola: Kirjoituksia sydänten kammioista. Henkilökohtaisen päiväkirjan poetiikkaa
- Lasse Kekki: Platonista pervoteoriaan: homokirjallisuus ja homoidentiteetti
- Johanna Pakkanen: Kuinka lähestyä lesbokirjallisuuden historiaa?
- Anna Lassila: Intiaanikirjailijan amerikkalainen tarina. Etnisyys Louise Erdrichin Juurikaskuningattaressa
- Eila Rikkinen: Fay Weldonin Naispaholainen - korkean ja matalan rajamailla
- Kristina Malmio: Kotitekoista samppanjaa kirjallisessa erämaassa. Naiskirjailijoita ja kritiikin kielikuvia 1920-luvun Suomessa (Hilja Valtonen, Eila Soini ja Kersti Bergroth)
- Leena Lehtolainen: Suden morsian? Salaileva kertoja Eeva Tenhusen Nuku hyvin, Punahilkassa
- H. K. Riikonen: Kirjankustantamo ja sirkushevonen. Eeva-Liisa Mannerin dekkariparodia Oliko murhaaja enkeli?
- Ilkka Mäyrä: "Veren kirjat" - kauhukulttuurin paradokseja
- Vesa Sisättö: Mitä kartanpiirtäjät unohtivat? Fantasian paikka kirjallisuuden maailmassa
- Mirva Saukkola: Nallet, tontut ja haltijat: brittiläisvaikutteita suomalaisessa lasten fantasiakirjallisuudessa
- Paula Havaste: Ka-goda? Kreegah! Säröjä Tarzanin mieheydessä

Lisäys ja muutoksia 28.6.21.

Tero Norkola ja Eila Rikkinen (toim.): Sivupolkuja. Tutkimusretkiä kirjallisuuden rajaseuduille, 1996. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Tietolipas 148. Välilehtien ja kannen kuvat: Iiris Pessa. 239 sivua.

Juoksu Yönmaahan. Tulkintoja intiaanirunoista. Valikoinut ja suomentanut Jorma Eronen, 1977

Tässä kirjassa on intiaanirunoja Etelä-Amerikan jibaroista pohjoisen eskimoihin sekä Pohjois-Amerikan pyynti-keräilijäkulttuureista Väli- ja Etelä-Amerikan korkeakulttuureihin (atsteekit ja mayat). Runot on ryhmitelty löyhästi temaattisiin lukuihin. Kirjassa on jonkin verran kuvia, jotka vaikuttavat intiaanien oman taiteen piirrosjäljennöksiltä. Käytän postauksessa samoja termejä kuin kirjassa (esim. eskimot vs. inuitit, atsteekit vs. asteekit, intiaanit vs. Amerikan alkuperäiskansat).

Olen oppinut lukemaan runoja ilman että tunnen tarvetta ymmärtää kaiken niissä sanotun. Tätä kokoelmaa lukiessani luovuin yleensäkin yrityksestä ymmärtää ja vain heittäydyin sanojen vietäväksi, koska minulta puuttuvat pohjatiedot eri heimojen kulttuureista, tavoista, taruista ja vähän historiastakin, joihin monet runot tuntuvat oleellisesti liittyvän. Asenteeni oli joissain kohdissa kuin yhden navajorunon: Sanat eivät merkitse mitään, mutta laulu tarkoittaa // Ota, annan sen sinulle. Kokoelma on hämmentävä: siinä on runoja, jotka kävisivät proosarunosta, kokeellisesta runosta, surrealistisesta runosta ja tajunnanvirtarunosta (jos tällaisia on), ja sitten siinä on myös muodoltaan ja sisällöltään tutun tuntuisia runoja. Jotkin runoista ovat ennemminkin kertomuksia, riittejä tai loitsuja, ja mukana on myös ainakin yksi todella rivo pitkä runo (ehkä se liittyy johonkin riittiin?). Loppusoinnullisia runoja ei ole ollenkaan, ja on vaikea sanoa oliko alkuperäisissä runoissa loppusointuja, koska suomen ja alkuperäisten runojen välissä on vielä englanti. Vai ovatko loppusoinnut vain länsimaisen runouden piirre?

Runojen valikoijan ja suomentajan Jorma Erosen rooli lopputuloksessa on epäselvä, koska Alkusana-luku on vain reilun sivun pituinen eikä Eronen kerro käännös- ja valintaperiaatteistaan juuri ollenkaan. Koska kirjan nimessä puhutaan ”tulkinnoista”, mietin, minkä verran Eronen on muuntanut englanninkielisiä lähteitään. Seuraava tieto viittaisi siihen, että käännös on tehty melko vapaasti: Minäkin olen kuunnellut intiaanien lauluja, koettanut kuunnella myös sanattomuutta. Olen opetellut itse sanomaan, joskus kääntäen, joskus myös karsien ja järjestäen. Jorma Eronen (1950-2020) oli itsekin runoilija (hänen Uiguristaan kirjoitus tässä).

Erikoinen piirre tässä kokoelmassa on se, että aloin odottaa tietyn tyylisiä runoja tietyiltä heimoilta – esimerkiksi quechuoilla oli kauniita, helposti ymmärrettäviä runoja. Runoissa ei mainita tekijöitä, vain kyseessä oleva heimo, eli ehkä nämä olivat enemmän koko heimon kuin yksittäisten ihmisten runoutta, samoin kuin kalevalarunot Suomessa. Tai ehkä runojen kerääjät olivat keränneet ne vain yhdeltä heimon ihmiseltä, ja ne ovat siksi saman tyylisiä. (Kirjan loppupuolella on luku Runoilijat, mutten ymmärtänyt siitä mitään. Tässä luvun alkua: HiiliMies. Pimeyden Neito. Vuorten Pää. Kaikki Vedet. Hän Joka Muuttuu. Näitä nimiä on peräkkäin lueteltuina kolme tiheään painettua sivua, eikä niitä ole mitenkään yhdistetty yksittäisiin runoihin.)

En välttämättä pitänyt monista kirjan runoista kovinkaan paljon, mutta mukana oli myös useita hienoja runoja. Oli myös hauska saada vahvistus joskus Tiede-lehdestä lukemalleni artikkelille, jossa sanottiin, että runous oli atsteekeille tärkeää; heillä on kirjassa joitakin karmean väkivaltaisia rituaaleja kuvaavia runoja, mutta myös monia hienostuneita, kauniita runoja. On kulttuuriteko, että Suomessa on julkaistu tällainen kirja intiaanien runoista, koska käsitykseni mukaan intiaaneja käsittelevät kirjat ovat yleensä tietokirjoja tai länsimaalaisten näkökulmasta kirjoitettua fiktiota. Myös näkemäni elokuvat, joissa on intiaaneja, ovat olleet länsimaalaisten tekemiä.

Olen islantilaisrunokirjan tapaan lainannut tähän useita runoja näytteeksi. Jos tässä tuntuu olevan tekijänoikeuskysymyksiä, kommentoikaa.

Yön toistuvasta ylistyksestä (ote)

Asukoon kotipolulla rauha!

Palatkoon kaikki kotiin!

Kaunis on kävellä minun

Kaunis kulkea eteenpäin

Kaunis käydä taaksepäin

Kauneus kaartuu ylleni

Kauneus kaartuu ympärilleni

Se loppuu kauneuteen

Se päättyy kauneuteen

Navajo

Kielitapahtuma

Kaikki keskustelu viittaa veteen

Kun joku astuu sisään, sanotaan:

”Jotain kelluu tänne päin”

Kun joku istuutuu, sanotaan:

”Näyttää siltä, kuin kelluminen loppuisi”

Navajo

Vauhko koira

Räikkää riheltäen laulan Koira-lauluja muiden nukkuessa

Tappelen mielipuolisesti jos joku tulee sanomaan jotain

Sotken ihoni valkealla maalilla

Nousen valkean hevosen selkään

Peitän siltä silmät

Pakotan sen syöksymään äkkijyrkänteeltä

Ruhjoudumme

Crow

Aurinko kiiluu kastepisarassa, kuivuu

Silmissäni loistavat kasvosi, minä elän

Atsteekki

Pitkät hiukset tyynynään tyttö nukkuu

Eivät kyyneleet valu hänen silmistään

verta hän itkee

Mistä hän uneksii? Kuka on häntä loukannut?

Viserrä pikkulintu, vihellä hänelle

Herätä pian hänet, pikkulintu

Quechua

Prinsessan ja prinssin laulu

Koska olet tähti niin                  Jos olen tähti niin

tuikit yössä                              Puhkaise sydämeni

aurinkotulilla                            aurinkotulilla

en sinua enää näe                    sammuta silmäni

Kutsut niin                               Jos kuulet niin

kuunvalossa                            pidä kiirettä

kun lähestyn                            jos minusta on tullut lunta

muutut lumeksi                        sytytä minut

Tulessani                                 Vaikka olisin kastetta

olet kaste                                tulee suuhuni ei ei

olet tuuli                                  vaikka olisin unta

olet uni                                    ethän hävitä minua

Quechua

Istutus

Jalkani jäljistä työntyvät lehdenterät

Jalkani jäljistä sädehtivät lehdet

Taimien kärjet huojuvat jalkani jäljillä

Tähkät nojaavat toisiinsa jalkani jäljillä

Jalkani jäljellä taitan varren

Jalkani jäljellä poimin tähkän

Jäljessäni sirot nuput

Savu tupruaa talostani

Ilo asuu talossani

Jalkani jäljet

Jalkani jäljet

Elän valossa päivän

Osaga

Kaava jolla saa vihollisesta ystävän

Upota jalkasi siitepölyyn

Upota kätesi siitepölyyn

Upota kasvosi siitepölyyn

Jaloistasi tulee siitepölyä

Käsistäsi tulee siitepölyä

Siitepölyä tulee ajatuksistasi

Äänestäsi tulee siitepölyä

Polku on kaunis

Ole hiljaa

Navajo

Hämähäkki kutoi tien ja sitä on kauris kulkenut

Yuma

kun kuljemme, näyt kulkevat, niitä on kaikkialla

näyt täyttävät koko majan, ne koskettavat lapsia

näyt koskettavat lapsia, ne antavat lapsille unelmia

näyt antavat lapsille terveyden ja voiman

ja onnen ja hyvyyden unelmia

näyt koskettavat kaikkia, siksi on hyvä olla

näkyjen hipaistessa

yksitellen lapset lähtevät omiin koteihinsa

ja näkyjen antamat unelmat menevät heidän mukanaan

ja ilahduttavat

Pawnee

         Heimoni nuorukaiset eivät koskaan tee teille työtä

Teidän työtänne tehdessä ei voi nähdä unia

ja viisaus tulee unesta

         Käskette minua kyntämään maata. Revinkö äitini rinnat?

Silloin hän ei ottaisi minua syliinsä

Käskette minua kaivamaan kiviä. Raastanko hänen luunsa?

Hän ei ottaisi minua sisäänsä synnyttääkseen minut uudelleen

Käskette minua leikkaamaan heinää ja myymään sitä

ja rikastumaan. Kuinka uskaltaisin katkoa äitini tukan?

        Teidän lakinne on huono laki, eikä heimoni tottele sitä

Kaikki kuolleet syntyvät varmasti uudestaan

Odotamme täällä isiemme asunnossa ja olemme valmiit

käymään heidän kanssaan äitimme luo

Nez Percé

Heimot tai intiaanikansat, joiden runoja kirjassa on: acoma, apassi, arapaho, atsteekki, ayacucho, buffalo, carrier, cherokee, cheyenne, chippewa, cora, cree, crow, cuna, dakota, eskimo, fox, gitksan, haida, hopi, huichol, irokeesi, jibaro, jukuts, kalapuya, kato, keresan, kiowa, komanssi, kvakiutl, loucheux, makah, mandan, maya, modok, mustajalka, navajo, netchili, nez percé, oglala, omaha, osaga, oto, paiute, pampa, papago, pawnee, pima, quechua, seneca, shoshone, takelma, tewa, tlingit, tsimshian, tupi, uitoto, wabanaki, winnebago, wintu, yaqui, yuma, zuñi.

Vaikka runojen tekijät ovat tuntemattomia, heidän joukossaan on varmasti myös naisia, joten tämä kirja sopii LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisia ja ei-miehiä.

Korjaus 25.6.2020.

Juoksu Yönmaahan. Tulkintoja intiaanirunoista, 1977. Valikoinut ja suomentanut Jorma Eronen. Otava. Piirrosten tekijää ei kerrottu. 267 tekstisivua.