Willy Corsari: Pikajuna pysähtyi, 1961 (Een expres stopte, 1938)

Kirjablogeissa on jälleen tänä vuonna Kirsin kirjanurkan emännöimä dekkariviikko, johon osallistun ainakin kolmella kirjoituksella.

Ensimmäisenä on vanha hollantilainen dekkari, jonka löysin Heikki Ahtialan kansikuvan takia. Sen kirjoittaja Willy (Wilhelmina) Corsari (1897-1998) oli kirjailija, näyttelijä ja säveltäjä, joka kirjoitti yli viidenkymmenen vuoden aikana kymmeniä kirjoja, enimmäkseen dekkareita. Häntä onkin sanottu hollantilaiseksi Agatha Christieksi, ja Wikipedian lähdeartikkelissa häntä sanotaan "leipäkirjailijaksi, jolla oli kirjallista intohimoa".

Kirjan alussa joku vetää pikajunan hätäjarrusta hollantilaisen pikkukaupungin lähellä, ja pian murhataan kaupungissa asuva rikas Kampen. Nämä tapahtumat on kuvattu preesensissä, minkä jälkeen siirrytään tavalliseen kerrontaan ja imperfektiin.

Tapausta alkaa selvittää poliisitarkastaja Lund, joka on ilmeisesti Corsarin kirjojen vakiosankari, ja hän tutustuu murhatun perheeseen: paljon tätä nuorempaan vaimoon Vera Kampeniin ja isästään vieraantuneeseen 18-vuotiaaseen(?) poikaan Jacquesiin, joka herättää epäluuloja kyynisellä asenteellaan ja säännöllisellä juopottelullaan. Musiikki ja säveltäminen on kuitenkin Jacquesille tärkeää, mistä johtuu kannen nuottiteline, ja myös Vera välittää poikapuolestaan ja on tälle ystävällinen, mitä Jacques kaipaa kovasti, koska kumpikaan hänen vanhemmistaan ei ole välittänyt hänestä paljonkaan. Lund huomaa, että menneisyyden varjot ovat pitkät - liittyvätkö Kampenia vuosia aiemmin sivunneet kuolemantapaukset hänen murhaansa?

Joissakin, onneksi tosin harvoissa, dekkareissa on ongelmana se, että henkilöt ovat niin epämiellyttäviä, ettei heistä välitä eikä kirjaa oikeastaan haluaisikaan lukea tämän takia, koska sen tunnelma on niin kylmä. Tässä kirjassa ei ollut sellaista ongelmaa, koska sen yleisasenne on ystävällinen ja monet sen henkilöt tuntuvat mukavilta. Esimerkiksi Vera ei ole ahne nuori nainen, joka on mennyt naimisiin rahan takia ja ihastunut poikapuoleensa, vaan hän on kunnollinen ihminen, joka haluaa tehdä oikein, mutta on joutunut vaikeaan tilanteeseen. Myös Lund on älykäs ja ymmärtäväinen poliisi, eikä hänen vaimonsa Puck ole vain kokkauspalveluja tarjoava äänetön kotihengetär (kuten muistaakseni ranskalaisen poliisisankarin Maigretin vaimo), vaan itsessään kiinnostava ja hauska sivuhenkilö; Lund saa usein uusia oivalluksia keskustellessaan tapauksista hänen kanssaan. Muutenkin naiset ovat kirjassa näkyviä ja aktiivisia hahmoja.

Kirjassa yllätti kansainvälisyys (henkilöt olivat esimerkiksi asuneet välillä Ranskassa, ja joillakin heistä oli yhteyksiä myös Hollannin Aasian siirtomaihin) sekä "intialaisten" ihmisten melko näkyvä läsnäolo siinä. Jacquesilla on kirjassa salaperäinen intialainen ystävä Max ja Veralla intialainen ystävä Toetie Koeling, joka kuitenkin käyttää puheessaan usein 'malaijankielistä' eli toiselta suunnalta kuin Intiasta olevaa sanaa. Hollannin siirtomaat eivät muistaakseni olleet Intiassa vaan Kaakkois-Aasiassa, ja sana 'intialainen' vaikuttaa muistakin syistä kirjassa vähän käännösvirheeltä - suomennos on tehty tanskankielisestä käännöksestä - tai ainakin käytetyn toisin kuin miten sitä nykyään käytetään.

Kirja oli sympaattinen, leppoisa ja mukava luettava, ja hollantilaisuus toi siihen mukavan lisävivahteen. Dekkarin juoni oli nokkela ja loppuratkaisu yllättävä. Corsarilta on tämän kirjan lisäksi suomennettu ainakin kirja Viimeinen näytös. Sapo-sarjassa on lyhyt kirjoitus tästä Pikajuna pysähtyi -kirjasta.

 

 

 

 

 

 

 

 

Edit 6.6.22, 7.6.22.

Willy Corsari: Pikajuna pysähtyi, 1961 (Een expres stopte, 1938 [kirjassa annettu alkuteoksen nimi En ekspress stopte on väärin kirjoitettu]). WSOY, Sapo-sarja 56. Tanskankielisestä käännöksestä En Ekspress Standsede suomentanut Eero Ahmavaara. Kansi: Heikki Ahtiala. 200 sivua.

Juhani Pietarinen: Spinoza - ilon filosofia. Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä (1998)

Luin joskus nuorena hollantilaisesta 1600-luvun juutalaisesta filosofista Baruch Spinozasta (1632-1677) ja kiinnostuin hänestä jo silloin. Tutustuin hänen ajatuksiinsa lähemmin kuitenkin vasta pari vuotta sitten, kun löysin kirjaston poistomyynnistä Juhani Pietarisen kirjoittaman hänen ajatuksiaan ymmärrettävämmäksi tekevän kirjan. (Pietarinen sanoo, että alkuperäislähteet ovat vaikeatajuisia, mikä pitää varmasti paikkansa.)

Spinoza oli rationalisti ja kannatti tieteellistä ajattelutapaa sekä täydellistä ajattelun- ja uskonnonvapautta. 1600-luvulla nämä olivat kumouksellisia ajattelutapoja, ja juutalainen seurakunta kielsi jäseniltään kaiken kanssakäymisen 24-vuotiaan Baruchin kanssa. Tämä muutti maaseudulle, hioi työkseen linssejä ja kehitti filosofiaansa. Kirkonkirouksesta huolimatta hänellä oli ystäviä, jotka olivat hänen kanssaan tekemisissä kirjeitse tai uskaltautuivat jopa käymään hänen luonaan.

Kirjan lukeminen tuntui hyvältä. Spinozan elämä ei ollut kovin helppoa, mutta hänen filosofiansa on siitä huolimatta ilon filosofiaa (ilosofiaa?). Hänen filosofiansa lähtökohta on conatus eli 'pyrkimys': Spinoza rakentaa suurisuuntaisen visionsa ihmisestä, luonnosta ja maailmankaikkeudesta conatus-periaatteen varaan (18). Conatus tarkoittaa suunnilleen jokaiselle elävälle olennolle ominaista elinvoimaa, pyrkimystä kehittyä ja kasvaa, innokkuutta ja aktiivisuutta.

Spinozan mielestä siis jokainen yksilö on luonnostaan aktiivinen ja elämänhaluinen. Jokainen haluaa kehittää itseään, toteuttaa fyysisiä ja henkisiä mahdollisuuksiaan ja siten lisätä elinvoimaansa. Usein tuo pyrkimys ei kuitenkaan onnistu sen vuoksi, että onnettomat olosuhteet pääsevät tukahduttamaan luontaisen aktiivisuuden. (18)

Ilon Spinoza määrittelee ihmisen siirtymiseksi pienemmästä suurempaan täydellisyyteen eli Spinozan opin mukaan sisäisten voimien kasvua, omaehtoista itsensä kehittymistä, vitaalisuuden lisääntymistä. Elinvoima, kehittyminen ja ilo kuuluvat erottamattomasti yhteen (19). "Siirtyminen", muutos, on tärkeää: jatkuva kehittyminen tuo iloa, ei samana pysyvä taito (19). Tämä saa ajattelemaan Mihaly Csikszentmihalyn käsitettä "flow".

Spinozan tunneteoria, josta Pietarinen puhuu laajasti, on omintakeinen ja mielenkiintoinen ja tuo monessa kohdassa mieleen nykyaikaisen psykologian ja myös mindfulnessin (ihan kaikesta en ollut samaa mieltä). Koska ihminen tavoittelee luonnostaan iloa eli kehittymistä ja myötätunto on positiivinen tunne, spinozalainen aktiivinen ihminen suhtautuu kanssaihmisiinsä ystävällisesti, auttavaisesti ja hyväntahtoisesti, eli "itsensä kehittäminen" ei tarkoita itseensä käpertymistä ja itsekkyyttä, vaan päinvastoin. Itseluottamus, elämänhalu ja monipuolinen aktiivisuus ilahduttavat kaikkia ja kannustavat myönteiseen yhteiselämään. (70)

Spinozan filosofiassa puhutaan tietämisen kolmesta lajista. Ensimmäistä voisi sanoa arkitiedoksi, jonka saamme jokapäiväisistä aistihavainnoista ja niihin liittämistämme subjektiivisista ja kulttuurisista merkityksistä. Tällaisella epätäydellisellä tiedolla on oma tärkeä merkityksensä, mutta sen tuottamat ideat voivat olla myös hämäriä ja sekavia. Toisen lajin tietäminen taas on sisäistä: [mieli] kiinnittää huomiota samalla kertaa moniin asioihin ja ymmärtää niiden yhtäläisyyksiä, eroja ja vastakkaisuuksia (47), eli rakentaa niistä mielekkään kokonaisuuden ja näkee niiden väliset yhteydet. Kolmannen lajin tieto taas on lyhyesti ilmaistuna intuition käyttöä, ja sitä en juurikaan ymmärtänyt.

Spinozan filosofia on tietyssä mielessä determinismistä, ja determinismi - ajatus siitä, että asiat olisivat ennalta määrättyjä - on minusta aina ollut tyhmä ajatus. Spinozalla determinismi tarkoittaa kuitenkin sitä, että kun ymmärtää asian syyn (ja tämän syyn jne.), ymmärtää samalla sen, miksi tämä asia tapahtui. Tämä vähentää tarvetta tai halua tuntea vihaa, koska ymmärrämme näin muiden ihmisten motiivit ja syyt heidän käytökselleen, ja lisää aktiivisuutta, koska se saa meidät ymmärtämään, miten pystymme vaikuttamaan asioihin ja muuttamaan niitä, ja ymmärtämään myös sen, mihin emme pysty vaikuttamaan. (Tämä, kuten tietysti muukin bloggauksen teksti, on oma käsitykseni Pietarisen tekstistä, eli se ei välttämättä ole oikea ja täsmällinen käsitys Spinozan filosofiasta.) Pietarinen puhuu kirjassa myös esimerkiksi tahdosta, vapaudesta sekä valtion ja yksilön suhteesta.

Kirjan alkupuoli on mielestäni oikein mielenkiintoinen ja antoisa. Kirjan loppupuoli taas on enemmänkin sellaista teoreettista ja loogista käsitteiden pyörittelyä (ulotteinen ja ajatteleva luonto, ruumiin ja mielen ykseys, Jumalan käsite ja olemus, maailmankaikkeuden olemus), mikä minua ei ole koskaan juuri kiinnostanut filosofiassa, vaikka siinäkin oli omat mielenkiintoiset kohtansa. Spinozan filosofiaan kuuluu tärkeänä osana Jumala, mutta siihen on syynsä, miksi Spinozaa pidettiin kerettiläisenä: hänen käsityksensä Jumalasta eroaa monissa suhteissa juutalaisuuden tai kristinuskon käsityksestä.

Spinozan filosofian sisällys toi mieleen Dalai-laman, joka omasta ja maansa vaikeasta tilanteesta huolimatta tuntuu säteilevän ympärilleen iloa (hänen Desmond Tutun kanssa tekemänsä kirjankin nimi on Ilon kirja), ja kirjan lukeminen tuntui lohdulliselta. Pietarinen on mielestäni onnistunut oikein hyvin selittämään Spinozan filosofiaa ja tekemään sen mahdollisimman hyvin ymmärrettäväksi - kirjaa voi osittain sanoa jopa helppolukuiseksi - ja kirjassa on myös paljon otteita Spinozan teoksista. Pietarinen myös taustoittaa Spinozan filosofiaa ja vetää hänen ajatuksistaan ajoittain yhteyksiä muihin filosofeihin, mutta suurimmaksi osaksi hän keskittyy siihen, mitä Spinoza itse ajatteli ja kirjoitti.

Juhani Pietarinen: Spinoza - ilon filosofia. Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä, 2001 (1998, neljäs tarkistettu painos; ensimmäinen painos 1993). Yliopistopaino. 130 sivua.