Riikka Saarenpää (toim.): Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista, 2020

Kirjan ensimmäisen luvun nimi on "Ilmastonmuutoksen vapaamatkustajat ja panttivangit". Nimi saa selityksensä siinä esitetyistä tilastotiedoista, jonka mukaan maailmassa vallitsee valtava globaali eriarvoisuus myös ilmastonmuutoksessa: maat, jotka ovat tuottaneet vähiten kasvihuonekaasuja, ovat haavoittuvimpia muiden maiden aiheuttaman ilmastonmuutoksen vaikutuksille ja pystyvät vähiten varautumaan siihen. Niille se on usein akuutti kriisi. Niihin maihin taas, jotka tuottavat eniten kasvihuonekaasuja, ilmastonmuutos vaikuttaa vähemmän - ja kun ottaa huomioon, miten länsimaissakin on kärsitty hirmuhelteistä, kuivuusjaksoista, tavallista kovemmista myrskyistä sekä tulvista, voi kuvitella miten suuria ongelmat ovat ilmastonmuutokselle alttiimmissa maissa. Kasvihuonekaasuja paljon tuottavissa maissa saatetaan siis kuitenkin ajatella, että päästöjen vähentäminen ei ole niin kiireellistä (12-14).

Suomen Lähetysseuran julkaisema kirja vie tapauskuvausten avulla lukijansa näille haavoittuville alueille afrikkalaisiin kyliin sekä mm. Himalayan rinteille Nepaliin. Se antaa synkkää tietoa ilmastonmuutoksen vaikutuksista alueilla, mutta se antaa myös rohkaisevia esimerkkejä siitä, mitä asiassa voi tehdä. Kaiken tämän keskiössä on yhteisöjen resilienssi: ihmisten vahvuus ja kestävyys, se, kuinka he sopeutuvat elämään ilmastonmuutoksen ja sen tuomien katastrofien ja kriisien kanssa (28). Tietysti jos elinmahdollisuudet alueella - niin ihmisille, eläimille kuin kasveillekin - tulevat mahdottomiksi ilmastonmuutoksen takia, sopeutuminen ei enää auta, vaan ihmisten pitää muuttaa pois, ja eläimet ja kasvit joko vaeltavat pois alueelta tai kuolevat.

Ennaltaehkäisevä työ kannattaa: YK:n mukaan jokainen luonnonkatastrofeihin valmistautumiseen käytetty euro säästää yhteisölle kuusi euroa jälleenrakennuksesta (26). Tällaiseen työhön käytetään kuitenkin vain hyvin pieni määrä rahoista.

Keinot eivät välttämättä ole monimutkaisia tai kalliita: rakensimme [Kambodžassa] ryhmissä savesta puuta säästävän lieden, ämpäristä ja muoviletkusta vettä säästävän tippakastelujärjestelmän sekä bambusta ja muovipressusta ruoankuivausteltan. Kaikki nämä kolme esimerkkiä on mahdollista toteuttaa muutaman euron hinnalla ja paikallisista materiaaleista (29). Juomavettä voi puhdistaa SODIS-menetelmällä (Solar water disinfection): Yhden kylän kuorolla [Tansanian Kishapussa] on laulu, jossa opetetaan, miten pulloihin laitetaan vettä, viedään pullot auringonpaisteeseen [talojen katoille], milloin vesi on valmista ja miten lasten vatsataudit siten helpottavat (36).

Ruokaturvaa voi parantaa monipuolistamalla viljeltyjä kasvilajeja ja käyttämällä alueella perinteisiä, kestäviä lajikkeita - esimerkiksi Afrikassa voidaan siirtyä maissista takaisin hirssin viljelyyn (34-35). Lähetysseuran hankkeissa mm. opetetaan ihmisille uusia kädentaitoja sekä yrittäjyystaitoja (36), kunnostetaan vesijärjestelmiä (35-36) ja istutetaan puita vaikkapa vesipullojen avulla toimivan tihkukastelujärjestelmän avulla (39): tansanialainen Petro Kibungu on istuttanut omalle maalleen jo 2800 puuta (39), ja Nepalissa yli 500 vapaaehtoista istutti puita (74).

Kirja kertoo ongelmista, mutta myös niiden ratkaisuista ja siitä, että ongelmille voi tehdä jotain, ja sitä voi hyvin suositella kehitysyhteistyökysymyksistä kiinnostuneille. Se tutustutti minut termiin ilmasto-oikeudenmukaisuus ja muistutti, että ilmasto on myös ihmisoikeuskysymys (4). "Ei ole reilua, että ne maat, joiden omat päästöt ovat alhaiset ja joiden voimavarat ovat pienet, ovat myös ne, joissa ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät ensimmäisenä ja jotka joutuvat näin kohtaamaan ilmastonmuutoksen seuraukset etulinjassa", [Outi Honkatukia ympäristöministeriöstä] lisää (65).

Kirja päivitti tietoni Suomen Lähetysseurasta. Järjestön nimestä saa sellaisen käsityksen, että se kulkee muualla maailmassa jakamassa Raamattuja ihmisille, mutta ainakaan tässä kirjassa ei puhuta uskonnosta mitään. Kirjasta sai sellaisen käsityksen, että Lähetysseura tekee tärkeää ja tuloksellista kehitysyhteistyötä tiiviissä yhteistyössä paikallisten toimijoiden ja järjestöjen kanssa. Nettisivujen mukaan järjestö auttaa 4 735 000 ihmistä vuosittain.

Kasvihuonekaasupäästöjen suurimmat tuottajat ja niistä eniten kärsivät maat.

Meillä eurooppalaisilla ei ole varaa tuntea itseämme hyveellisiksi, vaikka Euroopan päästöt ovatkin vähentyneet. Hyvin suuri osa eurooppalaisten käyttämistä tavaroista tuotetaan Kiinassa (tai muualla Aasiassa), jonne eurooppalaiset siis ovat myös ulkoistaneet niiden valmistamisen aiheuttamat päästöt. Kulutuksen vähentäminen on tärkeää.

Helmet-haaste 31. Kirjassa on vammainen henkilö. Kirjan kahdeksannen luvun nimi on Vammaisinkluusio ilmastonmuutokseen sopeutumisessa: tapaustutkimus Nepalista. Tämä luku (toisin kuin kirjan muut luvut, jotka olivat painavasta sisällöstään huolimatta helppolukuisia) oli kirjoitettu akateemisen tutkimuksen tapaan, joten se oli minusta aika hankalaa luettavaa.

Riikka Saarenpää (toim.): Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista, 2020. Kirjoittajat: Katri Leino-Nzau, Olli-Pekka Siira, Miia Barrow, Mikko Pyhtilä, Minna Havunen, Ruusa Gawaza, Sanna Raita-aho, Niko Humalisto ja Roosa Rantala. Suomen Lähetysseura. Kannen valokuva: Hannes Honkanen. Ulkoasu ja taitto: Tanja Varonen Graphics. 99 sivua.

Alex Johnson: Improbable Libraries, 2015

Tämä kirja on omiaan saamaan kirjojen ja kirjastojen ystävän hyvälle tuulelle. Siinä esitellään kuvilla ja lyhyillä teksteillä erilaisia tavalla tai toisella poikkeuksellisia kirjastoja ympäri maailmaa; kirjassa on esimerkiksi uusi hieno ekologinen kuurojen lasten kirjasto Burundissa. Kirjojen saatavuus on tietenkin tärkeää mm. lukutaidon hankkimiselle, eikä saatavuus kaikissa paikoissa ole itsestään selvää, mutta onneksi kirjojen tuomiseen lukijoiden ulottuville on kehitetty paljon eri keinoja. Useimmat kirjan kirjastoista ovat julkisilla varoilla toteutettuja, mutta mukana on myös yksityiskirjastoja tai lähinnä hoitajiensa innostuksen varassa toimivia kirjastoja.

Erään kirjaston julkisivu Yhdysvalloissa.

Suurin osa kirjan kirjastoista on uusia, mutta aikaisemminkin pidettiin tärkeänä kirjojen ja lukijoiden kohtaamista. Esimerkiksi vuonna 1876 Yhdysvalloissa aloitettu kirjastopalvelu kierrätti numeroituja 50 kirjan kannettavia kirjahyllyjä majakanvartijoille ja heidän perheilleen; hyllyt/kuljetuslaatikot ja samalla kirjat vaihdettiin neljän kuukauden välein. Vuonna 1935 USA:ssa erityisesti naisille tarkoitetussa työllistämisprojektissa liikkuvan kirjaston työntekijä saattoi ratsastaa hevosilla tai muuleilla 130 kilometriä viikossa vaikeakulkuisilla Appalakkien alueilla.

Ihmisten houkuttelemiseen kirjojen pariin voidaan käyttää nykyteknologiaa: Kataloniassa junamatkustajat saivat ladata QR-koodien avulla puhelimilleen kirjoja, ja Yhdysvalloissa metromatkustajat saivat lukea puhelimillaan kirjojen alkusivuja ja sitten tiedon siitä, mistä kirjastosta lähin fyysinen kirja löytyy. Kirjat voidaan tuoda sinne, missä ihmiset liikkuvat: Madridissa metroasemille sijoitettiin 800 kirjan ja yhden työntekijän sivukirjastoja, ja Englannissa on joihinkin kahviloihin ja pubeihin sijoitettu pikkukirjastoja.

The Garden Library Israelissa tarjoaa kirjoja 16 kielellä pakolaisille ja siirtotyöläisille, ja tämän lisäksi ohjelmaa lapsille sekä kursseja. Kirjoja ei ole tässä kirjastossa luokiteltu kirjallisuuden lajien tai kirjailijan nimen mukaan, vaan lukijoiden tunnereaktioiden - huvittava, tylsä, outo, masentava, innostava, inspiroiva tai sentimentaalinen - mukaan. (Vähän ihmetyttää, kuka noita tylsiä tai masentavia kirjoja lainaa, mutta toisen tylsä on toisen kiinnostava.)

Kirjan luvussa Animal Libraries kerrotaan esimerkiksi aasien kuljettamista kirjastoista Kolumbiassa ja Zimbabwessa. It is estimated that the literacy rate [in Nkayi District, north-western Zimbabwe,] is now as high as 86%, largely as a result of the donkey libraries. Etiopiassa aaseilla, hevosilla tai moottoripyörillä liikkuvat kirjastonhoitajat ovat myös opettajia ja opettavat lapsille amharaa, englantia, matematiikkaa ja luonnontieteitä useamman kerran viikossa. Kirjassa kerrotaan myös kamelikirjastosta Mongolian aroilla ja elefanttikirjastosta Laosin viidakoissa.

 

 

Kirjan kannessa oleva kuva on korkeanpaikankammoisen lukutoukan painajaisesta, 12(!) metrin korkuisesta kirjastosta yksityiskodissa Teksasissa, jossa ylempänä oleviin kirjoihin pääsee käsiksi vain kauko-ohjattavalla nostoistuimella. (Tilaa ei siinä ole käytetty kyllä millään tavalla tehokkaasti; kirjoja olisi voitu saada mahtumaan myös käden tai pikemminkin jalkojen ulottuville paljon enemmän.) Suosittu projekti eri puolilla maailmaa on 2000-luvulla ollut Little Free Library, jossa pieniä kirjojenkierrätyskaappeja sijoitetaan eri puolille kaupunkia.

Myös yksi suomalainen kirjasto, Paraisten saaristossa liikennöivä kirjastovene, on päässyt kirjaan mukaan. Kirjoja kuljetetaan vesitse muuallakin, esimerkiksi jokiveneillä Laosissa ja Bangladeshissa. Brasiliassa erityisesti kodittomille tarkoitetun kirjaston kirjoja kuljetetaan kolmipyöräisellä polkupyörällä, ja Kolumbiassa pientä kirjastoa työnnetään eräänlaisilla kottikärryillä.

Kirjan luvut: Libraries on the Move, Animal Libraries, Tiny Libraries, Big Libraries, Home Libraries, Mobile Libraries, Not Libraries.

Edit 9.3.22, 16.3.22.

Alex Johnson: Improbable Libraries, 2015. Thames & Hudson. 212 kuvaa. 240 sivua.

Seicho Matsumoto: Junaongelma, 1973 (Ten to sen, 1957)

Kirpparilta sattui löytymään japanilainen dekkari, ja koska muistin lukeneeni siitä myös Hyönteisdokumentista, ostin sen itselleni. Kirjan alussa autiolta rannalta kaukana kotikaupungistaan Tokiosta löytyvät nuori nainen ja mies kuolleina, ja tapaus vaikuttaa selvältä kahden ihmisen rakkausitsemurhalta. Etsivä Jutaro Torigaita ihmetyttää kuitenkin vain yhdelle ihmiselle kirjoitettu junan ravintolavaunun kuitti - rakastavaisten luulisi toki syöneen yhdessä - ja hänen teoriaansa lähtee kehittelemään eteenpäin tokiolainen petosryhmän apulaiskomisario Kiichi Mihara. Tapaukseen liittyy nimittäin myös erään ministeriön yhä suuremmaksi paisunut lahjusskandaali, jota Miharan osasto tutkii.

Tapaus vaatii sekä Torigailta että varsinkin Miharalta paljon työtä ja sinnikkyyttä, koska koko ajan kun Mihara uskoo löytäneensä pitäviä todisteita epäilemäänsä henkilöä vastaan, nousee seinä vastaan. Tämä dekkari muistuttaakin shakkipeliä taitavan vastustajan kanssa, ja Matsumoto tuntuu heittävän haasteen myös lukijalleen: keksitkö, miten umpikujasta päästään eteenpäin? Samalla dekkari kuvaa turhauttavaa ja pitkäjänteistä poliisin työtä, jossa jokainen pikkuasia on tärkeä (Miharan onneksi hänen päällikkönsä on hyvin ymmärtäväinen).

Dekkarissa oli joitakin hyvin japanilaisia piirteitä, etenkin se, että siinä pidetään aivan normaalina sitä, että alempi virkamies tekisi itsemurhan suojellakseen ylempiään paljastumiselta. Henkilöistä kerrotaan joitakin elävöittäviä ja joskus sympaattisia yksityiskohtia, mutta ihmiset eivät tässä kirjassa olleet kovinkaan tärkeitä, vaan tämä oli puhdas arvoitusdekkari, eikä mielestäni siksi niin kiinnostava sujuvasta kirjoitustyylistään huolimatta. Minua häiritsi myös se, että Torigaita, jota sanotaan kirjan alussa vähän yli nelikymppiseksi, nimitetään kirjan lopussa toistuvasti vanhukseksi tai vanhaksi mieheksi (vaikka aikaa kirjan alusta on kulunut vain noin vuosi), kun taas vähän päälle kolmikymppistä Miharaa sanotaan usein nuoreksi mieheksi. Lieneekö käännösongelma (suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä)?

Hyönteisdokumentin lisäksi kirjasta on kirjoitettu blogissa Sapo-sarja.

Korjaus 17.12.21.

Seicho Matsumoto: Junaongelma, 1973 (Ten to sen, 1957). WSOY, Sapo 159. Englanninkielisestä käännöksestä Points and Lines suomentanut Kristiina Kivivuori. Kansi: Heikki Ahtiala. 153 sivua.

Naomi Shihab Nye: 19 Varieties of Gazelle. Poems of the Middle East, 2005

Luin eräästä kirjasta Naomi Shihab Nyen runon ja innostuin hankkimaan pari hänen kirjaansa. Nye on Palestiinasta Yhdysvaltoihin pakolaisena tulleen lempeän arabialaisisän ja amerikkalaisäidin tytär. All my life I thought about the Middle East, wrote about it, wondered about it, lived in it, visited it, worried about it, loved it. We are blessed and doomed at the same time. I was born in the United States, but my father stared back toward the Middle East whenever he stood outside. (xii)

The Palestinians Have Given Up Parties (ote)

Ripping up roots. This is not a headline
in your country or mine.
No one hears the tiny sobbing
of the velvet in the drawer.

Tässä runokokoelmassa on runoja 1990-luvulta ja 2000-luvun alusta, ja Nye julkaisi sen vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen. Hän kirjoittaa kahdeksan vuotta aiemmin 106-vuotiaana kuolleesta rakkaasta palestiinalaisesta isoäidistään: But since September 11, 2001, she has swarmed into my consciousness, poking my sleep, saying: "It's your job. Speak for me too. Say how much I hate it. Say this is not who we are." (xviii) 

Kirjan runot kertovatkin tavallisista ihmisistä Lähi-idässä ja hetkistä heidän elämässään. Ihmisistä, jotka elävät mahdollisimman normaalia elämää ympärillään olevasta väkivallasta huolimatta, joilla on unelmia ja haaveita ja jotka rakastavat perhettään ja sitä mitä tekevät. Palestiinalaisesta tytöstä Ibtisamista, joka halusi lääkäriksi ja kuoli 13-vuotiaana. Länsirannan maanviljelijästä Abu Mahmoudista, joka työntää kätensä maahan ja nimittää tomaattia rakkaakseen, ya habibi. Tuntuu kuin Nye sivelisi sanoillaan avointa haavaa, joka alkaa vähitellen umpeutua ja parantua sanojen ansiosta, sen ansiosta että ne joista uutiset eivät ole kiinnostuneita tulevat huomatuiksi, että elämän pienet tärkeät yksityiskohdat tulevat nähdyiksi. Kuin hän rakentaisi todellisuuden uudelleen sanoillaan ja muistuttaisi siitä, että sovinto ja elämä ovat tärkeitä, ei viha.

For the 500th Dead Palestinian, Ibtisam Bozieh (ote)

How do we carry the endless surprise
of all our deaths? Becoming doctors
for one another, Arab, Jew,
instead of guarding tumors of pain
as if they hold us upright?

Nyen asenne ei ole syyttelevä eikä vihamielinen, vaan enemmänkin surullinen ja kyselevä. Oli hienoa löytää tällainen kirja, joka puhuu naisen suulla arabialaisen kulttuurin hyvistä puolista - vieraanvaraisuudesta, huumorista, tunteiden syvyydestä, ajatuksista ja unelmista, rakkaudesta - ja siitä millaista on elää Lähi-idässä arabialaisena. Sain kuitenkin ehkä enemmän irti alun 7-sivuisesta esipuheesta kuin itse runoista, joissa oli paljon koskettavia ja puhuttelevia kohtia, mutta joita en useinkaan ymmärtänyt kokonaisuutena. Olen enemmän proosan kuin runojen lukija. Kirja kannatti silti lukea ja varmaan palaan siihen myöhemmin.

Korjaus 16.12.21.

Naomi Shihab Nye: 19 Varieties of Gazelle. Poems of the Middle East, 2005. HarperTempest. Kannen kuva: Michael Nye. Kannen maalaus (osa maalauksesta "Primitive Lines on the Color Red"): Magdi Wadie Mushriqui. 142 sivua.

Sujata Massey: Satapurin jalokivi (The Satapur Moonstone, 2019)

Luin nyt toisen osan 1920-luvun Intiaan sijoittuvasta dekkarisarjasta, jossa parsilakimies Perveen Mistry - naissukupuolensa takia harvinaisuus ja ehkä ainoa mahdollisuus purdahia eli eristystä noudattavien naisten asiantuntevaksi lakimiesavuksi - ratkoo rikoksia. Sarjan ensimmäinen osa oli Murha Bombayssa. Tässä kirjassa Perveen matkustaa keskelle viidakkoa pieneen Satapurin ruhtinaskuntaan, jota on kohdannut onnettomuus: ensin maharadza on kuollut koleraan, sitten kruununperijä on kuollut tiikerinmetsästysretkellä. Tuleva maharadza on vielä lapsi, mutta hänen isoäitinsä ja äitinsä eivät pääse sopuun hänen koulutuksensa järjestämisestä, minkä takia ruhtinaskunnan asioita valvova brittihallinto lähettää Perveenin paikalle tutkimaan tilannetta ja antamaan suosituksensa.

Pidin kirjan ajankuvasta - Perveen esimerkiksi kannattaa yhteiskunnallisen aktivistin Mohandas Gandhin ajatuksia - epätavallisesta tapahtumapaikasta ja mukavan rauhallisesta etenemistahdista, mutta Perveenin luonteeseen kaipaisi ehkä enemmän särmää. Hän pitää kyllä puolensa, toimii pätevästi miesten hallitsemalla alalla ja on eronnut häntä hyvin huonosti kohdelleesta miehestään, mutta mikään kapinallinen hän ei pohjimmiltaan ole. Tarvitseeko hänen sitten ollakaan, varsinkaan kun hänen perheensä pitää tarkasti huolta hänen moraalistaan? Ehkä ei, mutta olisin kaivannut vähän enemmän jännitettä hänen luonteeseensa.

Perveen tapaa kirjassa mutkattoman ystävällisen englantilaisen virkamiehen Colinin, jonka intialainen palvelija Rama on opettanut tälle joogaa. Tuntui oudolta, että Intiassa opiskeluvuosia lukuun ottamatta koko ikänsä asunut Perveen ei tiennyt joogasta muuta kuin sen, että se on pyhien miesten harjoittama hindujen uskonnollinen perinne (s. 63). Massey näyttää kuitenkin tutkineen aihettaan paljon, joten ehkäpä eri kansanryhmät eivät tunteneet toistensa tapoja kovin hyvin, ja ehkä jooga oli tuolloin Intiassa yleensä ottaen melko tuntematon asia ja enemmänkin uskonnollinen kuin liikunnallinen harjoitus.

Kirjassa on runsaasti mielenkiintoisia yksityiskohtia ajan elämästä, ja pohjavirtana siinä kulkee naisten asema miesten hallitsemassa yhteiskunnassa sekä intialaisten nouseva vastarinta brittivalloittajia vastaan. Näitä teemoja ei kuitenkaan käsitellä mustavalkoisesti: kirjassa on sekä hyvin epämiellyttävä nainen että hyvin miellyttävä britti.

Maija Heikinheimon käännös on helppoa ja hyvin etenevää luettavaa, ja nyt vieraammat henkilöt eivät enää sinutelleet toisiaan, mikä häiritsi minua edellisessä osassa. Huomasin edellisessä osassa myös vasta kirjan lopussa sen sanaston, mutta nyt sanastosta (jossa ei kyllä ole läheskään kaikkia tuntemattomia sanoja) mainitaan ystävällisesti alaviitteessä jo kirjan alussa. Anja Reposen kannet sarjassa ovat oikein kauniita ja tunnelmaan sopivia, vaikka tähän kanteen olisin kyllä kaivannut tiikerille silmiä. Yleensä ottaen kirja oli viihdyttävä lukukokemus, ja jatkan sarjan parissa varmasti myöhemminkin.

Muita kirjoituksia esimerkiksi täällä: Kirjan pauloissa, Ruusunnuppuja, Kirjan jos toisenkin, Kirjaimia, Kirjavinkit, Tuhansia sivuja, Tuijata.

Sujata Massey: Satapurin jalokivi. Perveen Mistry tutkii, 2020 (The Satapur Moonstone, 2019). Gummerus. Suomennos: Maija Heikinheimo. Kansi: Anja Reponen. 407 sivua.

Rabindranath Tagore: Uhri (Pimeän kammion kuningas, 1924)

Intialaisen kirjailijan yli 400-sivuinen näytelmäkokoelma? Hmm, kirjojen julkaisupolitiikka oli sata vuotta sitten aika erilaista kuin nykyään. Asiaa tietysti auttoi se, että bengalinkielinen Rabindranath Tagore (1861-1941) oli saanut ensimmäisenä aasialaisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1913.

Kokoelman ensimmäinen näytelmä on Uhri (62 sivua), ja paljastan tässä paljon sen juonesta. Se sijoittuu Tripuran Kali-jumalattaren temppeliin, jossa jumalattarelle uhrataan eläimiä. Kuningatar Gunavati on tullut temppeliin rukoilemaan itselleen lasta, ja temppeliin on matkalla suuri kulkue hänen uhrilahjojaan, kukkia ja eläimiä. Tapahtumien normaali kulku muuttuu, kun kerjäläistyttö Aparna on kertonut kuningas Govindalle tuskansa siitä, että hänen ainoa lemmikkivuohensa, johon hän on suhtautunut kuin äiti, on väkisin tuotu temppeliin ja teurastettu. Tästä järkyttyneenä puhdasmielinen ja jalo kuningas kieltää kaiken verenvuodatuksen temppelissä, mikä herättää valtavaa vastustusta kaikissa muissa, varsinkin temppelin papissa, bramaani Raghupatissa.

Govinda. Bramaanilla ei ole oikeutta loukata ikuista hyvää. Elävien olentojen veri ei ole jumalille otollinen uhri. Ja kuninkaan samoinkuin talonpojan on lupa puoltaa totuutta ja oikeutta. (27)

Raghupati pitää kuninkaan päätöstä jumalattaren ja kaikkien perinnäistapojen, jopa maailmanjärjestyksen, loukkaamisena, ja yrittää ensin suostutella armeijan kenraalin tappamaan kuninkaan, ja kun tämä ei tähän suostu, sitten kuninkaan veljen ja lopulta kasvattipoikansa, suuresti rakastamansa temppelipalvelija Dzaisingin, joka on rakastunut Aparnaan. Näytelmässä puhutaan muistakin viattomista uhreista.

Edellisestä huolimatta tämä ei ole Macbeth-tyyppinen kuninkaanmurha- ja syyllisyysnäytelmä juonitteluineen, vaan enemmänkin pohdintaa esimerkiksi moraalista, jumaluuden olemuksesta ja varsinkin verenvuodatuksen ja elävien olentojen hengen riistämisen oikeutuksesta. Teksti on tässä teoksessa paljon tärkeämpi kuin juoni, ja minulle tuli mieleen kreikkalainen foorumi, johon ihmiset tulevat vuorotellen kertomaan mielipiteensä yrittäessään ratkaista vaikean kysymyksen. Ihmiset eivät suhtaudu asiaan kuitenkaan mitenkään ulkokohtaisesti, vaan tuntevat asiat sydänverellään. Näytelmässä ei ole loppujen lopuksi helppo erottaa hyviksiä ja pahiksia.

Minun oli vaikea ratkaista, kuka näytelmässä on päähenkilö - Govinda, Raghupati vai Dzaising - koska kaikki heistä saavat tilaa näyttämöllä kokonaisina henkilöinä ja lukijalle kerrotaan heidän motiiveistaan, ja minun oli vaikea myös päättää, mistä näytelmässä oikeastaan on kysymys. Pitkän aikaa tarina ja kuningas Govinda toivat mieleeni Sinuhe egyptiläisestä tutun idealistisen ja traagisen faarao Ekhnatonin, joka yritti pelkällä käskyllä muuttaa valtakuntansa tavat paremmiksi (ja 1970-luvun Afganistanin, jossa silloinen kommunistihallinto yritti muistaakseni parantaa naisten asemaa ja muutenkin nykyaikaistaa tapoja kerralla huolimatta vanhoillisten kansanryhmien voimakkaasta vastustuksesta), ja ajattelin että kyse on vanhan ja uuden ristiriidasta.

Govinda. Nakšatra? 

Tšandpal. Hän on luvannut Raghupatille tuoda sinun veresi jumalattarelle uhrattavaksi. 

Govinda. Jumalattarelle? Siinä tapauksessa en voi häntä moittia. Ihminen menettää inhimillisyytensä, kun tulevat kysymykseen hänen jumalansa. ... Ota nämä kukkaset, jumalatar, ja salli luotujesi elää rauhassa. ... Jos tahdot minut surmata rakkaan henkilön kädellä, niin tapahtukoon se. Synnin täytyy kypsyä äärimmäiseen rumuuteensa, ennenkuin se voi puhjeta ja kuolla inhoittavan kuoleman, ja kun veljen käsi vuodattaa kuninkaan verta, niin verenhimo näyttää pirulliset kasvonsa antaen jumalattaren valepuvun pudota yltänsä. Jos se on tahtosi, niin minä kumarran ja tottelen. (45-46)

Teoksessa puhuttiin paljon jumalattaresta, Kali Emosta (J. A. Hollo on kääntänyt sanan Mother suloisesti Emoksi), joka on hindulaisuudessa sekä tuhon että luomisen jumalatar, ja jonka kaulakoruna on pääkalloja, vyönä katkaistuja käsivarsia (Wikipedian mukaan symboleina), ja suupielistä valuu verinoroja. Monet näytelmän henkilöt pitävät häntä kuitenkin tuhoavan ja pelottavan lisäksi myös armollisena, rakastavana ja auttavana jumaluutena, johon voi turvautua hädän hetkellä.

Näytelmän alussa on Tagoren omistuskirjoitus: Minä omistan tämän näytelmän niille sankareille, jotka urhoollisesti puolustivat rauhaa, kun ihmisuhreja vaadittiin sodan jumalattarelle, ja tämä on varmasti avain näytelmän tulkintaan. Jumalatar vaatii verta ja tyyntyy vain saadessaan sitä, ja uhrin vaatimus nousee näytelmässä pakottavaksi. Uhreiksi valitut näytelmän henkilöt eivät yritä paeta väkivaltaa eivätkä kuolemaa vaikka eivät sitä etsikään, ja miettivät paljon sääliä, oikeutta ja armoa. Näytelmä herättää kuitenkin kysymyksen siitä, kuka verta loppujen lopuksi vaatii - jumalatar vai ihmiset? Onko jumalatar todellinen? Näytelmän lopussa erään henkilön käsitys on muuttunut täydellisesti.

Näytelmä on kulttuuriltaan ja asenteiltaan hyvin intialainen (ja intialaisella teatterilla on luullakseni vuosisatojen, ellei vuosituhansien perinne), ja sen ymmärtämistä varmasti auttaisi intialaisen kulttuurin tunteminen, mutta ei-intialaisellekin se oli vaikuttava. Kun Tagore kirjoitti teoksiaan, Intia oli brittien vallassa (Tagore peruutti saamansa ritarinarvon vastalauseena brittien politiikalle), joten Nobelin palkinto oli hänen itsensä lisäksi tunnustus myös rikkaalle, omaehtoiselle ja vanhalle intialaiselle kulttuurille.

Oma kirjani on kaunis mutta vanha ja repaleinen, omasta hyllystä löytynyt, ehkä mummulta peritty kappale. Minulle oli näin yllätys, että tämä näytelmä on (ainakin Intiassa?) nykyäänkin hyvin tunnettu: haulla "rabindranath tagore sacrifice" löytyy noin 650 000 osumaa: analyysejä, videoita, juonitiivistelmiä ja blogikirjoituksia. Netissä on Tagoren muiden teosten lisäksi myös tämä näytelmä englanniksi, ja tämä on siinä mielessä poikkeuksellinen teos, että J. A. Hollon sujuva ja kaunis käännös tuntuu iästään huolimatta helpommalta lukea kuin alkukielinen.

Gregorius on kirjoittanut kiinnostavasti Tagoren romaanista The Home and the World ja Margit hänen novellikokoelmastaan Ahnaat paadet, josta löytyy linkkejä myös muutamaan muuhun bloggaukseen Tagoren kirjoista.

Edit 5.12.22: Lisäsin näytelmään vuosiluvun alla oleviin teostietoihin. Vuosiluku on täältä, jossa se on annettu bengalinkieliselle alkuteokselle Visarjan.

Rabindranath Tagore: Uhri (Sacrifice, 1890(?)). 62 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. 432 sivua. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo.

Malala Yousafzai ja Liz Welch: Meidän oli paettava. Minun ja pakolaistyttöjen tarinoita (We Are Displaced, 2019) (rauhannobelistit 2014)

Olen aiemmin lukenut noin puolet Malala Yousafzain elämäkerrasta Minä olen Malala. Kesken jääminen ei johtunut kirjan huonoudesta, koska se oli oikein mielenkiintoinen sekä onnellisen pakistanilaisen perhe-elämän kuvauksena että yleisemmin kuvauksena pakistanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta, ja aion lukea sen joskus kokonaan.

Yousafzai on nuorin Nobelin rauhanpalkinnon saanut ihminen ja yksi suosikkirauhannobelisteistani. Palkintonsa hän sai tyttöjen koulutuksen edistämisestä, ja tässäkin kirjassa koulutusteema kulkee vahvasti mukana - koulunkäyntimahdollisuus on monille kirjassa kuvatuille tytöille hyvin tärkeä asia. Kirjan jesidityttö Najla esimerkiksi karkasi 14-vuotiaana viideksi päiväksi vuorille, kun hänen perheensä tahtoi hänen lopettavan koulunkäynnin. Kotiinpaluun jälkeen isä ei puhunut hänelle vuoteen, mutta päästi hänet lopulta kouluun.

Kirjassa pääsevät kertomaan oman tarinansa ihmiset, joiden ääntä ei yleensä kuulla: pakolaistytöt tai nuoret naiset, jotka ovat joutuneet jättämään synnyinmaansa. Yousafzai itse kertoo ensin suhteellisen lyhytaikaisesta pakolaisuudestaan omassa maassaan sekä siitä, kuinka hän joutui talibanien murhayrityksen takia jättämään rakastamansa Shanglan laakson Pakistanissa ja muuttamaan perheensä kanssa Englantiin. Kirjassa ovat myös jemeniläisten Zaynabin ja Sabreenin, syyrialaisen Muzoonin, irakilaisen jesiditytön Najlan, kolumbialaisen Marían, guatemalalaisen Analisan, Kongon demokraattisesta tasavallasta kotoisin olevan Marie Clairen, amerikkalaisen pakolaisia auttavan Jenniferin, myanmarilaisen rohingoihin kuuluvan Ajidan ja kaksivuotiaana Ugandasta vanhempiensa mukana pois muuttaneen, täysin kanadalaistuneen Farahin kertomukset.

Pakolaisuutta käsitellään siis monelta kannalta, ja kirjassa nousee minusta esiin kaksi teemaa: ensinnäkin pakolaisuus tarkoittaa suuria menetyksiä eikä kukaan pakene huvikseen, ja toiseksi kirjassa kuvatut nuoret naiset eivät kaikista menetyksistään ja vaikeista kokemuksistaan huolimatta ole avuttomia uhreja, vaan aktiivisia toimijoita, sisukkaita ja periksiantamattomia. Kirja saa näkemään heidät monella tavalla samanlaisina ihmisinä kuin itsekin on, ja samalla arvostamaan sitä, että itse on saanut elää koko elämänsä ilman väkivallan uhkaa ja pakkoa luopua lähes kaikesta ennestään tutusta ja rakkaasta.

Kirja on kirjastoissa luokiteltu useimmiten nuorten aikuisten kirjoihin, minkä takia se ei ehkä kovin helposti osu aikuislukijan käsiin, mutta minusta kirjaa voi hyvin suositella kaikille aikuisille ja nuorille, vaikkapa 13-15-vuotiaista alkaen, koska vaikka kirjassa kerrotaan väkivallasta, siinä ei juurikaan kuvata raakuuksia yksityiskohtaisesti. Kirja on koskettava ja hyvin helppolukuinen ja auttaa ymmärtämään, miksi ihmisten täytyy joskus lähteä pois maastaan. Annukka Kolehmaisen käännös on oikein hyvä.

ei kotia jätetä, ellei
koti ole hain kita

rajalle juostaan vasta,
kun nähdään koko kaupungin
juoksevan

- Warsan Shire, "Home" (kirjan motto)

Muilla lukijoilla on ollut kirjasta samansuuntaisia ajatuksia: Kirjarikas elämäni, Lukufiilis, Kirkko ja kaupunki, Lastenkirjainstituutti.

Helmet-haaste 2020: 26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö.

Edit 4.8.21.

Malala Yousafzai ja Liz Welch: Meidän oli paettava. Minun ja pakolaistyttöjen tarinoita (We Are Displaced. My Journey and Stories from Refugee Girls Around the World), 2019. Tammi. Käännös: Annukka Kolehmainen. Kannen suunnittelu: Sasha Illingworth. 201 sivua.

Kailash Sankhala: Tiikeri! Intiantiikerin tarina, 1979 (1977)

Länsimaissa asuvana ihmisenä saa helposti sellaisen käsityksen, että jos hyviä asioita (luonnonsuojelu, ihmisten toimeentulo, ihmisten jokapäiväinen elämä, ihmisoikeudet, naisten oikeudet...) halutaan edistää ei-länsimaisissa maissa, tarvitaan länsimaisia ihmisiä, jotka menevät paikan päälle auttamaan ja neuvomaan, miten asiat kannattaa ja pitää hoitaa. Monet länsimaiset järjestöt tekevät tietysti hyvää ja tärkeää työtä niin lännessä kuin muuallakin (olen itsekin muutaman jäsen), mutta koska meillä kerrotaan melkein vain länsimaisista toimijoista, unohtuu helposti, että myös muissa kuin länsimaissa on paljon fiksuja ja aktiivisia ihmisiä, jotka välittävät maastaan ja joista osa toimii tarmokkaasti asioiden parantamiseksi. Siksi oli hauskaa löytää kirpparilta tällainen kirja, jossa intialainen tiikerien tutkija ja koko elämänsä tiikerien kanssa toiminut luonnonsuojelija kertoo tiikereistä, niiden elämästä Intiassa ja niiden suojelusta.

Kailash Sankhala oli kirjan kirjoittamisen aikaan toiminut lähes koko ikänsä metsänvartijana ja tutkijana ja tutustunut tänä aikana tiikereihin biologiselta, ekologiselta ja etologiselta eli käyttäytymisen kannalta, ei vain aseen tähtäimessä olevana metsästyksen kohteena, kuten lähes kaikki ennen häntä. Tiikerinmetsästys oli ollut sekä maharadzojen, englantilaisten siirtomaaherrojen ja kuninkaallisten huvia niin kauan, että tiikerien määrä oli 1970-luvulla vähentynyt todella hälyttävästi. Jopa Sankhala itse oli käskettynä tappanut tiikerin opiskeluaikoinaan, koska tätä odotettiin metsänvartijaopiskelijoilta (!). Suurimpana syynä tiikerien määrän "katastrofaaliseen laskuun" oli kuitenkin se niin monesta yhteydestä tuttu tarina, että ihminen oli tuhonnut niiden elinalueita laidunmaiden ja viljelyalueiden lisäämiseksi.

Sankhalaa harmittaa selvästi, että Intian upea luonto on jäänyt Afrikan hienon luonnon varjoon sekä luontodokumenteissa että ihmisten mielissä, minkä ymmärtää kirjan luettuaan: Intia kuuluu kolmeen maapallon kuudesta eliömaantieteellisestä vyöhykkeestä: etiopialaiseen, palearktiseen ja orientaaliseen. Mikään muu maa tai edes maanosa ei kuulu useampaan kuin kahteen (89). Minulle oli yllätys esimerkiksi se, että tiikerien elinalueilla Pohjois-Intiassa on yöpakkasia. Luonnon monimuotoisuus joillakin Intian alueilla tuntuu ällistyttävältä, tässä eräs kuvateksti: Kazirangan korkeaa heinikkoa, intiansarvikuonon asuinaluetta, jossa 500 km²:n alalla elää 800 sarvikuonoa, 600 luonnonvaraista puhvelia, 500 norsua, 250 barasingaa, 800 villisikaa, 5000 sikahirveä ja 30 tiikeriä (81, barasinga on kaunis hirvieläin). Minulle oli uusi tieto myös se, että Intiassakin on flamingoja; Sankhala kertoo retkestään Rann of Kutchin "flamingokaupunkiin", jossa oli tuolloin puoli miljoonaa flamingoa.

Sankhalan mukaan tiikeriä - ja mitään villieläintä sen puoleen - ei voi tutkia irrallisena ilmiönä kuvan vääristymättä (9). Kirja kuvaakin tiikeriä hyvin monelta eri kannalta: sen käyttäytymistä, lisääntymistä, perhe-elämää (tiikeriäiti on oikein hyvä emo ja kärsivällinen opettaja), saalistustapoja, saaliseläimiä, elinympäristöjä, perusteltuja ja perustelemattomia väitteitä ihmissyönnistä ja syitä siihen, suhdetta muihin eläimiin, tiikerin roolia alueensa ekologiassa... Kirjasta saa hyvän kuvan Intian rikkaasta luonnosta yleensä tiikerialueilla, ei pelkästään tiikereistä, mutta tiikerien elämästä se antaa niin perusteellisen ja asiantuntevan kuvauksen, että jokaisen tiikereistä kiinnostuneen kannattaisi lukea tämä kirja. Tiikeri on luonnon pyramidin huippu ja hallitsee koko ekosysteemiä. Verottamalla riistaa se estää kasvillisuuden liikakäytön ja pelastaa maan tuholta. Se toimii vahtina suojellakseen metsiä, joista jotkut ovat pelastuneet vain siksi että puuvarkailta on puuttunut rohkeutta tunkeutua niihin yöllä metsänvartijan nukkuessa. (104)

Kävin 1990-luvulla erään itäeurooppalaisen maan eläintarhassa, joka oli valtavan masentava: eläinraukat oli suljettu pieniin, paljaisiin metallihäkkeihin. Sankhala toimi metsänvartijatyönsä lisäksi viisi vuotta Delhin eläintarhan johtajana, ja tänä aikana hän teki siitä hyvin eläinystävällisen: eläimet elivät mahdollisimman luonnonmukaisissa oloissa ja saivat itse päättää, haluavatko tulla nähdyiksi vai eivät - periaatteet tuntuvat hyvin nykyaikaisilta. Vaikka Sankhala pitikin Delhin eläintarhaa eläintarhojen mittapuulla hyvänä, hän suhtautuu kirjassa eläintarhoihin yleensä hyvin kriittisesti.

Kirjasta välittyy hyvin Sankhalan rakkaus koko Intian luontoon ja varsinkin tiikereihin. Sankhala oli olennaisena osana Intian "tiikeriprojektissa", jossa suojeltiin tiikerien elinalueita, estettiin salametsästystä ja muutettiin ihmisten asenteita positiivisemmiksi tiikereitä kohtaan. Kirjan lopusta oli mukava lukea siitä, että tiikeri on elintavoiltaan, lisääntymiseltään ja luonteeltaan sellainen eläin, että kunhan sille annetaan mahdollisuus ja suojellaan sen elinympäristöjä, tiikerien lukumäärä lisääntyy kyllä (ja samalla koko muukin luonto voi tietysti paremmin); tiikeriprojektista oli jo melko lyhyenä aikana saatu hyviä tuloksia. Toivottavasti Intiassa arvostetaan ja suojellaan nykyäänkin maan luontoa, vaikka ihmisiä on siellä nyt paljon enemmän kuin 1970-luvulla.

Kirja on oikein mielenkiintoisesti ja sujuvasti kirjoitettu (ainoa tylsä jakso oli valkoisista tiikereistä kertova luku, jossa käsiteltiin lähinnä niiden sukupuita) ja sitä voi suositella kaikille luonnosta kiinnostuneille. Raija Mattilan käännös oli muuten hyvä, mutta hän käytti häiritsevästi liikaa minä-sanaa Sankhalan puhuessa itsestään; persoonapronominit kuuluvat mielestäni puhekieleen, ei kirjoitettuun tekstiin. Kirjassa on 1970-luvun kirjaksi paljon upeita kuvia, useimmat värillisiä, ja lisäksi valokuvien pohjalta tehtyjä taidokkaita piirroksia.

Languriapinaisän lapsenhoidosta: Näin kerran languriperheessä mitä liikuttavimman isällisen hellyydenosoituksen. Emo kuoli, kun poikanen oli tuskin kymmenen päivän ikäinen, eikä eläintarhassa ollut ainoaakaan langurinaarasta, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Isä otti velvollisuudet kantaakseen. Koska sillä ei ollut maitoa, se hienonsi banaaneja, sekoitti niihin sylkeään ja syötti ne poikaselle väkisin. (79)

Intialaisista naisista: Eräänä aamuna sain vieraakseni neiti Padmaja Naidun. Olin tuntenut hänen äitinsä Sarojini Naidun, joka oli Intian satakieli (koulukirjoissani oli hänen runojaan) ja maan kongressin ensimmäinen naispuheenjohtaja sinä vuonna jolloin minä synnyin. Hänen tyttärensä Padmaja oli juuri luopunut virastaan Länsi-Bengalin kuvernöörinä palveltuaan siinä yli kahden viisivuotisen virkakauden ajan, ja oli tullut kiihkeän poliittisen elämänsä jälkeen etsimään rauhaa Delhistä. Hän oli ollut yksi melskeisen Länsi-Bengalin menestyneimmistä kuvernööreistä ja nyt hän halusi minun apuani istuttaessaan puita talonsa edustalle. Hämmästyin hänen kasvituntemustaan; ... Vierailua seuraava päivä oli 1. heinäkuuta 1966, ensimmäinen seremoniallinen puunistutuspäivä Intiassa. ... Indira Gandhin lisäksi vieraiden joukossa oli neiti Naidun täti Vijay Lakshmi Pandit, joka oli aikoinaan toiminut YK:n puheenjohtajana, ... Indira Gandhista oli juuri silloin tullut pääministeri, mutta mitään muodollisuutta ei ilmennyt ja usein häntä puhuteltiin "Induksi". (159) ...
        Me olimme menneet naimisiin juuri ennen kuin minä astuin metsähallinnon palvelukseen, oltuamme kihloissa siitä pitäen kun vaimoni oli kaksitoistavuotias. Me uskomme molemmat että avioliitot päätetään taivaassa emmekä tunteneet toisiamme lainkaan ennen kuin kihlauksemme vahvistettiin. Vaimoni mukaan se ei merkinnyt hänelle kuin että hän sai hieman uusia vaatteita ja ihmetteli, mistä se johtui! (16) Kirjassa on kuva siitä, kun vaimo ja aikuinen tytär leikkivät pihalla tiikerinpentujen kanssa.

Edit 6.1.2021.

Kailash Sankhala: Tiikeri! Intiantiikerin tarina, 1979 (Tiger! The Story of the Indian Tiger, 1977). Otava. Suomennos: Raija Mattila. Piirrokset: Champalal ja Brahm Deo. 245 sivua.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja, 2016 (2003)

Löysin Hyönteisdokumentista tämän kiinnostavan kuuloisen japanilaisen kirjan. Kirjan minäkertoja on taloudenhoitajia välittävässä toimistossa työskentelevä nainen, joka saa uuden tehtävän: Professorin. Jo yhdeksän edeltävää taloudenhoitajaa on vaihdettu valituksen takia, joten tehtävä ei ole helppo, mutta kertojalla on vahva ammattiylpeys ja kokemusta hankalista asiakkaista.

Asiakas osoittautuu 64-vuotiaaksi matematiikan professoriksi, joka on saanut aivovamman auto-onnettomuuden seurauksena 17 vuotta aiemmin, minkä jälkeen hänen muistinsa pituudeksi on vakiintunut 80 minuuttia. Muuten hänen päänsä toimii aivan hyvin, ja hän osallistuu edelleen matematiikkalehtien kilpailuihin.

Vaikka taloudenhoitaja joutuu esittelemään itsensä Professorille uudelleen joka aamu, heidän välilleen kehittyy vahva ystävyys, varsinkin kun hyvin lapsirakas Professori saa tietää, että taloudenhoitajalla on kymmenvuotias poika, jonka Professori tahtoo tulevan koulun jälkeen luokseen, ettei pojan tarvitse olla yksin kotona ilman äitiä. Professori antaa pojalle nimen Juuri, koska tämän tasainen päälaki tuo hänen mieleensä neliöjuuren merkin. Kummallista kyllä, taloudenhoitajakin nimittää poikaansa koko kirjan ajan Juureksi, eikä hänen tai kenenkään muunkaan kirjan henkilön nimiä kerrota kirjassa, japanilaisia baseballpelaajia lukuun ottamatta. Baseball on nimittäin sekä Juurelle että Professorille tärkeää.

Pohjimmiltaan ystävällinen, mutta varmaan jo ennen aivovammaansa erikoinen ja ihmisarka Professori ja taloudenhoitaja ovat kumpikin omalla tavallaan yksinäisiä. 28-vuotias taloudenhoitaja on yksinhuoltaja ja hänen äitinsä on kuollut, isäänsä hän ei ole tuntenutkaan. Hän tuntee Juuren kanssa syvää myötätuntoa Professoria kohtaan, ja heistä muotoutuu kirjan kuluessa eräänlainen perhe. Myös Professorin menneisyydestä paljastuu jonkin verran.

Professori löytää mistä tahansa luvusta jotakin matemaattisesti kiinnostavaa, ja erityisesti hän rakastaa alkulukuja. Hän on innostava ja kannustava matematiikan opettaja, ja hän avaa Juurelle ja taloudenhoitajalle matematiikan maailman ja sen kauneuden ja saa taloudenhoitajan uskomaan itseensä enemmän kuin ennen. Taloudenhoitaja löytää matematiikasta lujan pohjan, jonka totuudet pitävät ikuisesti paikkansa, ja eräästä matemaattisesta kaavasta tulee hänelle keino selvitä vaikeiden aikojen yli.

Vain rajattu joukko käsitti tähän laskuun kätkeytyvän merkityksen. Valtaosa ihmisistä eli elämänsä tuntematta edes häivähdystä tuosta merkityksestä. Ja nyt tuiki tavallisen taloudenhoitajan, jonka olisi luullut olevan kaukana kaikesta sellaisesta, käsi oli kohtalon oikun seurauksena ojentunut koskettamaan salaisuuksien porttia. Jo siitä hetkestä lähtien, kun kotipalveluita välittävä Akebono oli osoittanut naiselle työpaikan Professorin luona, hän oli tietämättään ollut valokeilassa, erityiseen tehtävään valittuna... (83)

Pidin siitä, miten kirja kuvasi muistihäiriön kanssa elämistä sekä kokijan että sivustakatsojan kannalta, ja pidin siitä, miten kolmikon ystävyys kehittyi kirjan kuluessa ja miten kirjan henkilöt arvostivat toisiaan. Kirjassa oli joitakin hyvin japanilaisia piirteitä (mutta syödyt ruokalajit tuntuivat yllättävän tutuilta). Pidän myös matematiikasta, sen logiikasta, selkeydestä ja varmuudesta, siitä miten asiat kytkeytyvät siinä toisiinsa, miten se selittää asioita ja miten se liittyy moneen asiaan maailmassa, mutten itse tavoita siitä sitä kirjan hienosti kuvaamaa kauneutta ja avaruutta, josta olen lukenut muualtakin. Oli kuitenkin hauska lukea kirjaa, jossa puhuttiin matematiikasta tällä tavalla, ja pidin matematiikkaa kuvaavista, joskus aivan lumoavasti kirjoitetuista jaksoista. Kirja ei matematiikasta huolimatta ollut vaikeatajuinen, vaan helppo luettava.

Kirja oli minun makuuni kuitenkin ehkä liian sordiinolla kirjoitettu. Ehkä tämä johtui taloudenhoitajan persoonasta, hän tuntui koko ajan jollakin tavalla suitsivan itseään, mikä saattoi johtua siitä, että hän oli toiminut työssään kymmenen vuoden ajan ja joutunut koko ajan sopeutumaan työnantajiensa toiveisiin. Hän tuntui minusta enemmän keski-ikäiseltä kuin alle kolmikymppiseltä naiselta. Hän tuntui jäävän kirjassa taustalle, mikä oli outoa, koska hän oli minäkertoja ja kirjassa kuvattiin hänen tunteitaan. Ehkäpä tässä taustalle jäämisessä oli jotain japanilaistakin?

Antti Valkama on suomentanut kirjan hienosti alkukielestä ja lisännyt siihen ystävällisesti muutaman baseball-termejä tai matemaattisia asioita selventävän alaviitteen (joita on tosiaan vain muutama, ei häiritsevän paljon). Blogeissa on joskus ihmetelty, miksi japanilaiset kirjat on suomennettu englannista eikä japanista, mikä on tosiaan kummallista, koska Suomessa kuitenkin on ainakin yksi japania taitava hyvä kääntäjä.

Helmet-haasteessa tämä sopisi tietysti Japaniin liittyväksi kirjaksi, mutta vaikkei baseball kirjan pääteema ollutkaan, siitä puhuttiin sen verran ja käytiin baseball-ottelussakin, että tällä voi mielestäni kuitata itselleni hankalan kohdan 14. Urheiluun liittyvä kirja. Tämä sopii myös LauraKatarooman haasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja.

Yoko Ogawa on saanut kaikki suurimmat japanilaiset kirjallisuuspalkinnot, ja tämä on hänen tunnetuin ja laajimmin käännetty kirjansa.

Kirjaa on luettu blogeissa vaikka kuinka, ja siitä on yleensä pidetty kovasti ja pidetty sitä lämpimänä ystävyyden kuvauksena ja muistiongelman kanssa elämistä herkästi kuvaavana kirjana. Hyönteisdokumentin lisäksi se on luettu ainakin näissä: Kaisa Reetta, Kirja vieköön, Annelin lukuvinkit, Kirsin Book Club, Paljon melua kirjoista, Kirjavinkit... Kulttuuri kukoistaa -blogissa pidettiin taloudenhoitajaa toisaalta ärsyttävän kilttinä ja nöyränä, mutta pidettiin tätä asiaa toisaalta virkistävänä poikkeuksena kaiken nykyisen huomionhakuisuuden, oman edun tavoittelun ja mediahälyn keskellä. Postauksesta löytyy paljon linkkejä muihin blogikirjoituksiin.

Lisäys 17.8.20.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja, 2016 (Hakase no Aishita Sūshiki, 2003). Tammi. Suomentaja: Antti Valkama. Kannen tekijä kirjastotarran takana. 286 sivua.

Sujata Massey: Murha Bombayssa, 2019 (The Widows of Malabar Hill, 2018)

Pidin yhdessä vaiheessa paljon Sujata Masseyn Japaniin sijoittuvista Rei Shimura -dekkareista. Kun bongasin Kirjan pauloissa -blogista hänen uuden sarjansa, 1920-luvun Intiaan sijoittuvat Perveen Mistry -kirjat, tartuin ensimmäiseen osaan innolla, koska olen jo kauan ollut kiinnostunut Intiasta ja intialaisesta kulttuurista.

Perveen Mistry on 1920-luvun Bombayssa kummajainen: hän on Oxfordissa tutkintonsa suorittanut naisasianajaja. Vaikka hänellä ei olekaan naisena oikeutta esiintyä oikeudessa, hän työskentelee isänsä lakitoimistossa laatien sopimuksia ja valmistellen oikeudenkäyntejä. Eräs hänen isänsä pitkäaikainen muslimiasiakas on kuollut, ja kun toimistoon saapuu kirje, jossa asiakkaan kolme leskeä (kyllä, kolme; mies on ollut moniavioinen) ilmoittavat luopuvansa perinnöstään perheen hyväntekeväisyysjärjestön hyväksi, Perveenin epäilykset heräävät ja hän menee itse tapaamaan leskiä. Nämä elävät eristyksessä, purdahissa, eli eivät saa (eivätkä välttämättä halua) tavata miehiä muuten kuin väliseinän takaa. Naisjuristina Perveenillä on siis ainutlaatuinen mahdollisuus tutkia tapausta, ja naisten edustajaksi nimetty mies alkaa tuntua koko ajan hämäräperäisemmältä. Kirja sijoittuu kahdelle aikatasolle, edellisten tapahtumien vuoteen 1921 sekä vuosiin 1916-1917, jolloin Perveen tapaa viehättävän kalkuttalaisen parsimiehen Cyrus Sodawallan ja rakastuu tähän, ja tämän tapahtuman seurauksiin.

Murhajuoni vie kirjasta vain osan. Varsinkin kirjan alkupuolella Massey antaa lukijalle kulttuurikylvyn ja tutustuttaa hänet Bombayhin ja monikulttuurisen Intian eri uskontojen, tässä kirjassa zarathustralaisuuden ja islamin, tapoihin. Perveen on itse parsi eli Persiasta Intiaan tulleen zarathustralaisuuden edustaja, ja kirja oli mainio tapa tutustua tähän itselleni nimeltä tuttuun mutta muuten varsin outoon uskontoon. Kirjan taustalla ovat vaimeina Intian vapauspyrkimykset, ja brittivalta näkyy siinä englantilaisina poliisijohtajina sekä Perveenin Oxfordin aikaisessa ystävässä, Alice Hobson-Jonesissa, brittihallinnossa työskentelevän Sir Davidin kapinallisessa matematiikkaa opiskelleessa lesbotyttäressä, joka tulee kirjan alussa Bombayhin. Pidän varsinkin nykyään dekkareista, joissa päähuomio on tunnelmassa, ajankuvassa tai ympäristössä ja ihmissuhteissa eikä niinkään murhan selvittelyssä. Massey tuntuu tehneen kirjaa varten valtavasti taustatyötä, mutta tämä tulee esille mukavasti juonen ohessa, kirjan henkilöiden käytöksessä ja kirjan tapahtumissa, ei erillisinä selityksinä.

Pidin myös Perveenistä (nimi tarkoittaa tähteä). Hänen hahmonsa perustuu Intian ensimmäiseen naisasianajajaan, Cornelia Sorabjihin (1866-1954, eli hän syntyi aika paljon ennen Perveeniä). Kuten Rei Shimura, Perveen on ystävällinen, huomaavainen ja kohtelias, mutta myös jämpti ja neuvokas ja osaa pitää puolensa, mikä on naisjuristille usein tarpeen. Naisena olon hankaluus tuona aikana tulee usein esiin: Intiassa erikoisluvalla lakia opiskellessaan Perveen on usein joutunut miespuolisten opiskelutovereiden kiusanteon ja häirinnän kohteeksi, ja opettajatkin ovat tehneet hänen opiskelunsa vaikeaksi. Kirjassa kerrotaan kammottavasta uskonnollisesti puhdasoppisten ja vanhanaikaisten parsien tavasta eristää naiset pieneen vankikopperoa muistuttavaan huoneeseen kuukautisten ajaksi. (Tällaista tehdään tietääkseni järkyttävästi vieläkin jossain päin maailmaa (vaikkeivät kyseessä olekaan parsit).) Purdahissa elävien naisten täydellinen riippuvuus talouden miespuolisista, kodin ulkopuolisia asioita hoitavista jäsenistä ilmenee hyvin. Tuonaikaiset naisille asetetut rajoitukset näkyvät myös ihan arkielämässä ja liikkumisessa kodin ulkopuolella.

Toisaalta Perveenin perheessä ei harrasteta tuollaista kuukautisten aikaista eristämistä, ja omien vanhempiensa vanhoillisuudesta huolimatta juuri Perveenin isä on halunnut tyttärestään itselleen työtoverin lakitoimistoonsa, on kannustanut häntä opiskelemaan ja on käyttänyt paljon rahaa hänen opiskelujensa rahoittamiseksi. Kun Perveenin äiti löysi hänet keittiöstä tekemästä ruokaa palvelijan kanssa 13-vuotiaana, tämä käski hänen palata lukemaan latinaa, koska aina löytyisi joku, joka voisi tehdä hänelle ruokaa, mutta kukaan ei koskaan voisi opiskella hänen puolestaan. Ehkä tämä tapahtuma on peräisin Cornelia Sorabjin lapsuudesta? Kirja oli viihdyttävä ja sitä oli mukava lukea, ja kiinnostus säilyi näin paksussakin kirjassa loppuun asti. Kirjan lopussa on sanasto kirjassa käytetyistä vierasperäisistä sanoista, jonka huomasin vasta kirjan luettuani, mutta ilman sitäkin sanojen merkitys selvisi yleensä hyvin tekstiyhteydestä.

Minua häiritsi käännöksessä jonkin verran se, että lähes kaikki kirjan henkilöt sinuttelivat toisiaan (siinä teititeltiin ehkä yhtä ihmistä). Ehkä kääntäjä on tahtonut tällä tavalla tehdä kirjan kielenkäytön suomalaiselle lukijalle tutummaksi, mutta minusta tuntuu mahdottomalta ajatella, että kohtelias Perveen olisi 1920-luvulla sinutellut heti tavatessaan esimerkiksi itselleen tuntemattomia leskiä, Sir Davidiä tai ylemmyydentuntoista Lady Hobson-Jonesia. Muuten Maija Heikinheimon käännös oli oikein sujuva ja hyvä.

Yhdysvalloissa asuvan, Englannissa syntyneen ja Japanissa asuneen Sujata Masseyn isä on intialainen ja äiti saksalainen, joten ehkäpä tämäkin kirja sopii LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja, varsinkin kun kirja sijoittuu Intiaan.

Kirja on luettu myös ainakin Kirsin kirjanurkassa, Ruusun nimessä ja Donna Mobilen kirjoissa. Kirjan pauloissa -blogissa on ehditty lukea myös jatko-osa, Satapurin jalokivi.

Edit 5.8.20.

Sujata Massey: Murha Bombayssa. Perveen Mistry tutkii, 2019 (The Widows of Malabar Hill, 2018). Gummerus. Kääntäjä Maija Heikinheimo. Kannen kuvitus Anja Reponen. 460 sivua.