Alice Duer Miller: Are Women People? A Book of Rhymes for Suffrage Times, 1915

Gutenberg-löytö taas pitkästä aikaa. Kirja on mainio: ironinen kokoelma runoja, joissa Alice Duer Miller vastaa naisten oikeuksien vastustajille (miehille ja joskus naisillekin), kommentoi näiden vastalauseita huvittavasti ja älykkäästi ja osoittaa niiden heikkoudet ja epäloogisuudet. Miller kommentoi runoissaan ajankohtaisia naisiin liittyviä uutisia ja puolustaa naisten oikeuksia joka saralla. Runot on ilmeisesti ennen kirjaa julkaistu New York Tribunen sivuilla. Kirja on piristävä ja hauska - antaa sen itse puhua puolestaan.

Introduction

Father, what is a Legislature?
A representative body elected by the people of the state.
Are women people?
No, my son, criminals, lunatics and women are not people.
Do legislators legislate for nothing?
Oh, no; they are paid a salary.
By whom?
By the people.
Are women people?
Of course, my son, just as much as men are.

 

Our Idea of Nothing at All

(“I am opposed to woman suffrage, but I am not opposed to woman.”—Anti-suffrage speech of Mr. Webb of North Carolina.)

O women, have you heard the news
Of charity and grace?
Look, look, how joy and gratitude
Are beaming in my face!
For Mr. Webb is not opposed
To woman in her place!

O Mr. Webb, how kind you are

To let us live at all,
To let us light the kitchen range
And tidy up the hall;
To tolerate the female sex
In spite of Adam’s fall.

 

O girls, suppose that Mr. Webb
Should alter his decree!
Suppose he were opposed to us—
Opposed to you and me.
What would be left for us to do—
Except to cease to be? 

 

 

The Revolt of Mother

(“Every true woman feels----”—Speech of almost any Congressman.)

I am old-fashioned, and I think it right
That man should know, by Nature’s laws eternal,
The proper way to rule, to earn, to fight,
And exercise those functions called paternal;
But even I a little bit rebel
At finding that he knows my job as well.

At least he’s always ready to expound it,
Especially in legislative hall,
The joys, the cares, the halos that surround it,
“How women feel”—he knows that best of all.
In fact his thesis is that no one can
Know what is womanly except a man.

I am old-fashioned, and I am content
When he explains the world of art and science
And government—to him divinely sent—
I drink it in with ladylike compliance.
But cannot listen—no, I’m only human—
While he instructs me how to be a woman.

 

The Gallant Sex

(A woman engineer has been dismissed by the Board of Education, under their new rule that women shall not attend high pressure boilers, although her work has been satisfactory and she holds a license to attend such boilers from the Police Department.)

Lady, dangers lurk in boilers,
Risks I could not let you face.
Men were meant to be the toilers,
Home, you know, is woman’s place.
Have no home? Well, is that so?
Still, it’s not my fault, you know.

Charming lady, work no more;
Fair you are and sweet as honey;
Work might make your fingers sore,
And, besides, I need the money.
Prithee rest,—or starve or rob—
Only let me have your job!

 

The Maiden’s Vow

(A speaker at the National Education Association advised girls not to study algebra. Many girls, he said, had lost their souls through this study. The idea has been taken up with enthusiasm.)

I will avoid equations,
And shun the naughty surd,
I must beware the perfect square,
Through it young girls have erred:
And when men mention Rule of Three
Pretend I have not heard.

Through Sturm’s delightful theorems
Illicit joys assure,
Though permutations and combinations
My woman’s heart allure,
I’ll never study algebra,
But keep my spirit pure.

Tekstissä on varmaan kirjoitusvirhe ja toisen säkeistön pitäisi alkaa Though Sturm's delightful theorems..., ei Through...

Kirja löytyy Gutenbergistä (nettiversio ja kaikki latausmuodot).

Edit 2.12.24 (lisätty korjausteksti viimeiseen runoon).

Alice Duer Miller: Are Women People? A Book of Rhymes for Suffrage Times, 1915. Kustantaja: ? Sivumäärä: ?

Elvia Alvarado: Don't Be Afraid, Gringo. A Honduran Woman Speaks from the Heart. Translated and Edited by Medea Benjamin, 1987

Tämä kirja, jossa hondurasilainen kansalaisoikeusaktivisti ja työläisten oikeuksien puolustaja Elvia Alvarado kertoo elämästään, on yksi parhaista, jotka olen lukenut. Alvaradon elämäntarinan kautta kirjassa käsitellään hyvin monia köyhien maatyöläisten eli campesinojen elämään vaikuttavia tekijöitä, lisäksi naisnäkökulmasta, ja monet kirjan teemoista ja ajatuksista pätevät varmasti myös nykyään. Teknologian ympäröimänä, hyvinvointiyhteiskunnassa asuvana länsimaalaisena on vaikea muistaa, että monet ihmiset elävät edelleen aivan erilaisessa maailmassa kuin itse elän. Teksti on elävää ja kiinnostavaa, suoraa puhetta suoraan sydämestä. Henkilökohtainen yhdistyy koko ajan yleiseen ja poliittiseen.

Vaikka Alvarado on kouluttamaton, hän ei ole tyhmä, ilmaisukyvytön tai kykenemätön ajattelemaan syvällisesti - kaikkea muuta. Hän on lisäksi valtavan rohkea: kun hänestä tuli yksi köyhien maatyöläisten johtajista ja hän valtasi ryhmiensä kanssa väkivallattomasti rikkaiden käyttämättömiä maapalstoja, hän joutui asettumaan vastakkain aseistettujen miesten ja rikkaiden maanomistajien puolella olevien poliisien kanssa, mutta kieltäytyi antamasta periksi ja lopettamasta. Siitäkin huolimatta, että vähän ennen kirjan kirjoitusaikaa häntä oli pidätysaikana ensimmäisen kerran kidutettu, ja siitä huolimatta, että ihmisiä saattoi Hondurasissa kadota heidän päädyttyään poliisien käsiin.

Medea Benjaminin kirjoittamassa esipuheessa taustoitetaan Hondurasin tilannetta 1980-luvulla. Vaikka suuri osa maan varallisuudesta valui ulkomaisten jättiyritysten kautta Yhdysvaltoihin ja tuloerot maassa olivat hyvin suuret, kuten naapurimaissakin, ja köyhät olivat erittäin köyhiä, Honduras oli kuitenkin välttynyt samanlaisilta väkivaltaisuuksilta kuin naapurimaat El Salvador, Nicaragua ja Guatemala, eikä siellä ollut samanlaista diktatuuria kuin Nicaraguassa. Tämä johtui siitä, että köyhät hondurasilaiset olivat pystyneet saamaan hallitukselta myönnytyksiä väkivallattomin keinoin, esimerkiksi vuoden 1954 jättilakolla. Tämän seurauksena työläisten ja campesinojen järjestäytymisaste maassa oli hyvin suuri ja he onnistuivat saamaan eri hallituksilta joukkovoimallaan lisää oikeuksia (vaikkakin hyvien lakien toteutuminen käytännössä oli kyseenalaista). Reaganin hallitus oli kuitenkin alkanut 1980-luvulla lähettää maahan amerikkalaisia joukkoja taistelemaan Nicaraguan contrasissejä vastaan - Alvarado ei ymmärrä miksi heidät oli päästetty Hondurasiin - minkä seurauksena poliisi oli tullut väkivaltaisemmaksi.

Alvarado oli syntynyt maaseudulla köyhään campesino-perheeseen, jossa isä joi ja löi äitiä. Äiti jätti isän, kun Elvia oli 7-vuotias, ja elätti perheen itse lasten osallistuessa työntekoon. Lapsille ei annettu mitään seksuaalivalistusta, ja Elvia tuli raskaaksi 15-vuotiaana, minkä takia hänen veljensä uhkasi tappaa hänet. Elvia pakeni kaupunkiin ja työskenteli kotiapulaisena, synnytti lapsensa, palasi kotiseudulleen ja tuli uudelleen raskaaksi parin vuoden päästä.

It's very recent that women have started taking pills and things to keep from getting pregnant. When I was young there was nothing like that. We just got pregnant and had our children.
          We were taught that women should have as many children as they can. And we were also taught that when a woman gets pregnant it's her responsibility, not the man's, because she let him touch her. If the man didn't want to marry the woman or help support the child, there wasn't anything the woman could do about it. (6)

Kolmannen lapsensa syntymän jälkeen Elvia muutti yhteen lapsen isän Alberton kanssa ja eli tämän kanssa yhdessä 15 vuotta. Sitten hän alkoi osallistua katolisen kirkon järjestämiin naisten ryhmiin miehensä vastustuksesta huolimatta. At the meetings we'd talk about our problems and try to help each other out. We also did practical things like distribute food to malnourished children, grow gardens, and go to talks about food and nutrition. And we'd pray together, too. ... I loved going to the meetings. (11) Näissä ryhmissä Elvia löysi keinon vaikuttaa elämäänsä, mutta pettyi lopulta katoliseen kirkkoon, koska se ei halunnut pyrkiä muuttamaan ongelmien juurisyitä. Hän alkoi toimia omilla ehdoillaan ja hänestä tuli vähitellen yksi campesino-liikkeen johtajista. Tämä johtui varmasti Elvian luonteesta: hän ei ollut hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, vaan äänekäs, suorapuheinen ja rohkea. Hän ei pelännyt ilmaista mielipiteitään, vaatia oikeuksiaan ja pitää puoliaan, oli kyseessä sitten hänen miehensä, varakas maanomistaja tai poliisi.

Kirjassa kerrotaan rampauttavasta köyhyydestä, joka ulottuu kaikille elämänalueille ja joka on campesinoille arkipäivää, naisten ja miesten suhteesta, koulutuksesta, järjestäytymisestä ja toimimisesta ruohonjuuritasolla asioiden muuttamiseksi. Alvarado ei kaipaa Yhdysvalloista tai muualta hyväntekeväisyyttä, vaan oikeudenmukaisuutta.

Kirjassa on 14 eri teemaa käsittelevää lukua, ja jokaisen luvun alussa on teemaan liittyvät Susan Meiselasin hieno valokuva sekä lainaus Elvian tekstistä. Laitan tähän joitakin noista sitaateista, koska ne ovat minusta kertovia ja vaikuttavia.

I never really had much of a childhood at all. By the time I was 13, I was already on my own.

The church wanted us to give out food to malnourished children, but they didn't want us to question why they were malnourished to begin with. (10)

I don't think God says, 'Go to church and pray all day and everything will be fine.' No. For me God says, 'Go out and make the changes that need to be made, and I'll be there to help you.' (28) 

There's nothing more important than getting an education. But I'm not very happy with the kind of education the kids are getting here in Honduras. (58)

You read in the paper, 'Campesinos invade such and such a piece of land.' That's not true. We don't invade land, we recover land that belongs to us by law but was invaded by the big landowners or the foreign companies. (66)

It's often a tough battle to win the women over. But once you get them organized, they change overnight. (84) 

We're not going to solve our problems through handouts. Until we change the system all the charity in the world won't take us out of poverty. (100) 

Here all the money goes for the military. And we poor Hondurans? Malnourished, without land to work, without jobs, without education. Is that a democracy? (116)

Since I'm not willing to stop my organizing work, I'm sure someday I'll be captured again. Every time I leave my house, I'm not sure whether I'll come back again. (126)

You can't imagine how much hope it gives me to know that we have friends in the United States. Who would have ever believed it? (140)

Elvia päätti kouluttaa yhden tyttärensä (ei esimerkiksi poikaansa) pisimmälle, koska tämä oli älykkäin ja opinhaluisin. Tytär tuli kuitenkin raskaaksi ja joutui keskeyttämään koulun ja jäämään kotiin hoitamaan lasta. Raskauden mahdollisuus saattaa vaikuttaa köyhien vanhempien päätökseen siitä, kumman he päästävät kouluun, tyttärensä vai poikansa, jos rahaa ei ole kaikkien lasten koulumaksuihin tai muihin kuluihin. Ehkäisyn ja päivähoidon puute ei siis ainoastaan pakota raskaaksi tulevia tyttöjä keskeyttämään kouluaan köyhissä maissa, vaan voi vaikuttaa jo vuosia aiemminkin vanhempien valintaan. Ehkäisyn vapaa saatavuus ja seksuaalivalistus siis edistävät tyttöjen koulunkäyntiä.

Sekä Elvia Alvarado itse että Medea Benjamin ja Benjaminin järjestö The Institute for Food and Development Policy miettivät ennen kirjan julkaisemista, olisiko Elvian tarinan kertomisesta enemmän hyötyä vai haittaa. Tekisikö se Elvian elämästä vielä entistä vaarallisempaa vai lisäisikö se hänen mahdollisuuksiaan säilyä hengissä, kun useat ihmiset kuulevat hänestä? Olikin todella lohdullista huomata, että Elvia Alvarado säilyi hengissä ja on vieläkin elossa. Wikipedian mukaan tämä kirja on ollut bestseller, ja sen se todella ansaitsee - sitä voi suositella kaikille kehitysyhteistyöstä, köyhyydestä ja naisista kiinnostuneille lukijoille, myös nykyään, samoin kuin aiemmin lukemaani afrikkalaisen Abegail Ntlekon omaelämäkertaakin.

Elvia Alvarado: Don't Be Afraid, Gringo. A Honduran Woman Speaks from the Heart. The Story of Elvia Alvarado. Translated and Edited by Medea Benjamin, 1987. A Food First Book; The Institute for Food and Development Policy. Kuvat: Susan Meiselas. 146 sivua + 22 sivua liitteitä.

Katarina Taikon: Katitzi, 1977 (1969)

Kuva: Wikipedia

Tämä kirja on mukaansatempaava lastenkirja, mutta osana naapurimaamme kulttuuri- ja kansalaisoikeushistoriaa se on vielä mielenkiintoisempi. Sain tietää kirjailijasta, kun etsin onko olemassa suomenkielistä Rosa Parksin elämäkertaa; ruotsalaisen Katarina Taikonin (1932-1995) elämäkerta on julkaistu samassa helppolukuisessa ruotsinkielisessä sarjassa kuin Parksinkin elämäkerta. Kirjan esittelyssä sanotaan, että Katarina Taikon syntyi teltassa ja hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan 26-vuotiaana. Ruotsalaisista naisista kertovan sivuston mukaan hän meni naimisiin 14-vuotiaana, mutta avioliitto ei kestänyt kauan. Taikon omisti elämänsä romanien (mustalaisten) oikeuksille, hän oli elämäkerran esittelyn mukaan yksi aikansa suurista oikeustaistelijoista ja häntä on sanottu ruotsalaiseksi Martin Luther Kingiksi.

Taikon oli myös rakastettu lastenkirjailija: vuosina 1969-1980 hän julkaisi yhteensä 13 romanityttö Katitzista kertovaa kirjaa. Katitzista kertovat kirjat kuuluivat 1970-luvulla Ruotsin suosituimpiin lastenkirjoihin ja Katitzista tehtiin sarjakuva ja tv-sarja (Youtubessa on tv-sarjan tarttuva tunnusmusiikki ja kuvia sarjasta). Tv-sarja tuntuu kuvien perusteella olevan kiinnostava ja realistinen kuvaus ruotsalaisten romanien elämästä aiemmilla vuosikymmenillä. Katitzi-kirjoja on julkaistu ruotsiksi myös 2000-luvulla kirjoina ja äänikirjoina. Ennen Katitzi-kirjoja Taikon oli julkaissut kirjan Zigenerska (1963), jossa hän kuvasi romanien epäoikeudenmukaista kohtelua. Taikon on myös esiintynyt elokuvissa, Lawen Mohtadi on kirjoittanut hänestä elämäkerran Den dag jag blir fri (2012, käännetty englanniksi nimellä The Day I Am Free), hänestä on tehty dokumentti Taikon, ja hänen mukaansa on nimetty katu Skellefteåssa sekä tukholmalainen ihmisoikeuspalkinto. Taikon-dokumentin sivut ovat täällä, tietoja ruotsiksi ja englanniksi.

Suomeksi Katitzi-kirjoja on käännetty kaksi, tämä kirja sekä Katitzi ja Vinkki. Luin tämän kirjan ilman mitään esitietoja, mutta siinä oli sellaisia piirteitä, joiden perusteella se tuntui elämäkerralliselta - selvimpänä se, että aikuiset puhuttelivat siinä Katitzin isää "herra Taikoniksi", mutta muitakin: tapahtumat tuntuivat todenmukaisilta, eivätkä ne juonellisesti olisi aina tuntuneet fiktiotekstissä perustelluilta, mutta elämäkerrassa ne olivat ymmärrettäviä. Taikon kuvaakin tässä kirjassa omaa lapsuuttaan, vaikka kirja on kirjoitettu hän-muodossa. Ihmettelin kirjassa myös sitä, että muut ruotsalaiset eivät tuntuneet tietävän mustalaisista tai romaneista mitään, ja sitä, että romanilapset eivät saaneet tai voineet käydä koulua, mutta kirja sijoittuu Taikonin syntymäajan perusteella 1940-luvulle, ei julkaisuajankohtaansa.

Noin puolet kirjasta tapahtuu lastenkodissa ja puolet romanileirissä. Kirja alkaa lastenkodista, jossa noin 8-vuotias Katitzi-tyttönen asuu oltuaan ennen sitä jonkin aikaa sirkuslaisten hoidossa, kunnes hänen isänsä tulee hakemaan hänet kiertävään tivoliin oman perheensä luo. Katitzi ei enää muista isäänsä, mutta on kuitenkin iloinen saadessaan tutustua sisaruksiinsa, neljään siskoon ja kahteen veljeen. Paul, Rosa ja 10-vuotias Paulina eli Lena (samannimisiä kuin Katarina Taikonin sisarukset) ovat häntä vanhempia, ja kolme lasta, Nila, Rosita ja Lennart ovat isän ja uuden vaimon lapsia. Uusi vaimo on gajo eli ei-romani ja hyvin tyly neljälle vanhemmalle lapselle. Isä on kiltti mutta ei pidä lastensa puolta vaimoaan vastaan.

- Pastori-setä, mistä mustalaiset ovat tulleet? Ovatko ne ruotsalaisia?
- Minun täytyy kuule tunnustaa etten itsekään tiedä tarkalleen mistä he ovat tulleet. Mutta heidän sanotaan olevan lähtöisin Unkarista.
- Puhu vähän niiden kieltä, Katitzi! Leffe pyysi.
- En minä sitä osaa, Katitzi sanoi.
- Et osaa? Ruttu ihmetteli.
- Miten minä nyt sitä osaisin? Ethän sinäkään osaa!
- En minä olekaan siitä maasta kotoisin! Ruttu sanoi.
- No en ole minäkään, Katitzi tiuskaisi.

Katitzin elämä muuttuu täysin mustalaisleirissä: hänen pitää Lena-siskonsa kanssa tehdä tivolin hoitoon liittyviä töitä sekä kerätä polttopuita ja hakea vettä. Nukkumaan ei enää mennä seitsemältä, leirissä ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä, ateria on katettu lattialle, ruoka on vahvaa ja mausteista, sänkyjä ei ole, kesällä ei käytetä kenkiä ja perhe sirottelee puheensa sekaan Katitzille vieraita romanikielen sanoja. Vaikka kaikki tuntuu Katitzista aluksi omituiselta, hän sopeutuu vähitellen uusiin asioihin.

Katitzi ja Lena ystävystyvät paikkakunnan tyttöjen kanssa ja opettelevat pyöräilemään. Nimismieheltä tulee kuitenkin häätökäsky, jolloin perheen pitää pakata kaikki tavaransa ja lähteä pikaisesti liikkeelle ilman tietoa seuraavasta leiriytymispaikasta. Kun palkatut kuorma-autonkuljettajat eivät suostu ajamaan sovittua pidemmälle ja hylkäävät heidät pimeällä tavaroineen sateeseen tien viereen, Katitzia lohduttaa koiranpentu Vinkki. Majatalossa tai koko kylässä ei suostuta vuokraamaan huoneita mustalaisille ja nimismies on ajamassa heidät pois tästäkin paikasta, kunnes eräs ystävällinen rouva antaa heille luvan leiriytyä mailleen moneksi kuukaudeksi.

Katitzi ei käsittänyt tästä kaikesta paljoakaan. Hänen mielestään tässä oli jotakin ihan väärää. Miksi se pitkä setä oli ajanut heidät pois ja miksi hän oli sanonut Paulille puhelimessa että heillä oli vapaita huoneita? Katitzi mietti tätä pitkän tovin ja ajatteli sitten että ehkä Lena tietäisi vastauksen.
     - Lena, miksi meitä kohdellaan tällä tavalla? Miksi meidät ajetaan pois joka paikasta? Mitä me oikein ollaan tehty?
     - En minä vain tiedä, ehkä meistä ei pidetä sen takia kun me olemme tummia, ehkä ihmiset pitävät vain vaaleista ihmisistä. Ja olenhan minä sanonut sinulle ettei tässä maailmassa kaikkea voi saada, Lena vastasi.
     - Ei, ei kaikkea, mutta voisi kai sitä saada ihan pikkuisen. Edes yhden pienen hotellihuoneen, Katitzi sanoi ja haukotteli hartaasti. Tuokion kuluttua tytöt olivat unessa.

Katitzin isä ja sisarukset eivät osaa lukea, mikä aiheuttaa elämässä tietysti myös hankaluuksia. Ainoana lukutaitoisena äitipuoli lukee isälle tulleet kirjeet. Katitzi ja Lena haluaisivat mennä kouluun (Katitzille on ollut lastenkodissa itsestään selvää, että lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, ja hän on odottanut sitä innolla), mikä olisi nyt mahdollista, kun perhe voi viettää pidemmän aikaa samalla paikkakunnalla, mutta kylän koulun rehtori kieltäytyy ottamasta lapsia kouluun. "Te ymmärrätte että minä joutuisin melkoisiin hankaluuksiin muiden lasten vanhempien kanssa. Niin, varmasti he ottaisivat oman lapsensa pois koulusta, jos minä päästäisin herra Taikonin lapset tähän kouluun."

Koulun kiltti nuori opettaja kuitenkin ajattelee, ettei ole oikein jättää lapsia ilman opetusta, tulee leiriin ja tarjoutuu opettamaan tyttöjä tunnin päivässä muiden lasten koulupäivän päätyttyä. Opinnot edistyvät hyvin, mutta kahden viikon päästä ystävällisen rouvan pojat kuitenkin ajavat perheen taas pois palattuaan kotiin metsätöistä. Kirja päättyy siihen, kun punainen, nelikulmainen auto, perässään pieni asuntovaunu, jatkoi matkaansa yössä kohti tuntematonta määränpäätä. Seuraavakin suomennettu kirja pitää varmaan lukea tämän lopun jälkeen.

Kirja koostuu suurelta osin dialogista ja on nopealukuinen. Olen kuvannut juonta yksityiskohtaisesti, koska kirja kuvaa hyvin, miten romanit törmäsivät muun yhteiskunnan pystyttämiin seiniin joka paikassa. Kirja tutustuttaa lukijat romaneihin ja antaa heistä ensi käden tietoja eksotisoinnin tai ennakkoluulojen sijaan: lastenkodin "asiantuntija" pastori Pettersson sanoo, etteivät mustalaiset halua elää taloissa tai käydä koulua, koska he rakastavat vapauttaan niin paljon, mutta kirja näyttää, että romanien ei anneta tehdä tätä. Suomalaisnäkökulmasta on erikoista, että kirjan romaninaiset eivät käytä perinteisiä romanipukuja, jotka itse liitän vahvasti romanikulttuuriin.

Katitzi on sympaattinen ja elävän tuntuinen päähenkilö. Kirja on lähes kokonaan Katitzin näkökulmasta kerrottu ja aikuiset ovat siinä hyvin pienessä roolissa, sivuhenkilöitä, joiden toimia lapset ihmettelevät. Vaikka kirja on elämäkerrallinen ja siinä on todellisia henkilöitä (varhaista autofiktiota siis), en tiedä, minkä verran Katarina Taikon on muuttanut elämänsä tapahtumia. Taikon-dokumentin sivuilla hän sanoo, että "en muista lapsuudestani päivää ilman lyömistä" (käännös minun), mistä tässä kirjassa ei puhuta mitään - kirjan romaniperhe tuntuu äitipuolta lukuun ottamatta sopuisalta. Tapahtumia on kirjamuotoon siirrettäessä varmasti muutenkin enemmän tai vähemmän muunnettu, mutta sen antama kuva romanien elämästä 1940-luvun Ruotsissa tuntuu kuitenkin uskottavalta.

Myös Rosa Taikon, Katarina Taikonin isosisko, on Ruotsissa tunnettu: hän oli korutaiteilija ja hopeaseppä (Kalderash-kastin perinteinen ammatti, vaikka yleensä ammatti siirtyi isältä pojalle), yhteiskunnallinen keskustelija ja kansalaisoikeusaktivisti. Hänestä on englanniksi tai ruotsiksi tietoa täällä.

Suomalaisesta kirjallisuudesta ei tule juurikaan mieleen kirjoja, joissa esiintyisi romaneja (tai ehkä niitä ei ole vain osunut silmiini), mutta Kirsin kirjanurkasta luin Marja-Liisa Heinon dekkarisarjasta, jonka sankari, rikosylikonstaapeli Karli Eerola on puoliksi romani.

 

Lisäys 27.12.20 (Ritva Anttosen haastattelusta, Kuntalehti 8/2020, s. 39):

Millaisia esteitä romanit kokevat hakiessaan työtä? - Tyypillistä on, että he eivät pääse edes työpaikkahaastatteluun, jos heillä on perinteinen romaninimi tai -vaatetus. Toissa keväänä kaksi yhteistyökumppanimme JyväsRoma ry:n hanketyöntekijää haki kesätöitä romaninuorille. Toinen heistä pukeutui verkkareihin ja toinen romaniasuun. Verkkareihin pukeutunut sai yhdeksän työpaikkaa ja romaniasuinen yhden - ja senkin henkilöltä, joka tunsi hänet entuudestaan.

Romanien koulutustaso on parantunut viime vuosikymmeninä. Mistä se johtuu? - Monet romaninuoret kärsivät motivaatiopulasta. Heistä on turhauttavaa opiskella, koska he eivät usko työllistyvänsä. Viime aikoina romanien keskuudesta on kuitenkin noussut uudenlaisia esikuvia. Esimerkiksi Jyväskylässä H&M:llä työskentelee myyjänä nuori romaninainen perinneasussaan. Tällaiset esimerkit ja vanhempien entisä vahvempi tuki vähentävät romaninuorten näköalattomuutta. ...

Väittelit romaniyrittäjien kokemista ennakkoluuloista ja syrjinnästä. Mistä sait aiheen? - ... Yrittäjien kanssa keskustellessani minulle selvisi, mitä kaikkea he joutuvat kokemaan verottajan, pankkien, vakuutusyhtiöiden, asiakkaiden ja kilpailijoiden taholta. Heidän kertomuksensa tuntuivat tässä ajassa niin uskomattomilta, että aloin tehdä aiheesta väitöskirjaa.

Katarina Taikon: Katitzi, 1977 (ruotsinkielinen alkuteos Katitzi 1969). Gummerus. Kääntäjä: Inkeri Pitkänen. Kuvitus: Björn Hedlund. 127 sivua.

Melba Pattillo Beals: Warriors Don't Cry. The Searing Memoir of the Battle to Integrate Little Rock's Central High, 1995

Aseistautuneita kansalliskaartin sotilaita. Satoja liittovaltion sotilaita. Konekivääreitä ja helikoptereita. Sotilassaattue. Raivokkaita, mellakoivia väkijoukkoja. Haukkumasanoja, lyömistä, veitsellä uhkailua. Dynamiittipötkö, happoa, palavia paperinpaloja. Sylkemistä päälle, potkimista. Oikeudenkäynti kuvernööriä vastaan. Tappouhkauksia. Häirintäsoittoja. Painostusta. Mistä tässä oli kysymys? Siitä, että yhdeksän nuorta halusi käydä koulua.

Pelasin jokin aika sitten lautapeliä, jossa ideana oli liikkua junalla ympäri Yhdysvaltoja. Karttaan oli merkitty kaikki USA:n suurimmat kaupungit (New York, Boston, Dallas, Washington...) ja näiden lisäksi Little Rock, Arkansas. Tämä pieni kaupunki on varmaan useimmille suomalaisille tuntematon, mutta USA:n kansalaisoikeusliikkeestä kertovia kirjoja lukiessa nimi nousee esiin yhä uudelleen ja useimmat amerikkalaiset varmaan tuntevat nimen.

Black folks aren't born expecting segregation, prepared from day one to follow its confining rules. Nobody presents you with a handbook when you're teething and says, "Here's how you must behave as a second-class citizen." Instead, the humiliating expectations and traditions of segregation creep over you, slowly stealing a teaspoonful of your self-esteem each day. (3)

Vuonna 1954 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti historiallisessa päätöksessä Brown v. Board of Education, että rotuerottelu USA:n kouluissa on laitonta. Tämä päätös piti myös saattaa voimaan käytännössä ja Little Rockin aiemmin vain valkoihoisille tarkoitettu lukio Central High valittiin integroitavaksi koekouluksi. Melba Pattillo oli yksi niistä mustista oppilaista, jotka olivat aiemmin vastanneet myöntävästi (ehkä paljonkaan asiaa ajattelematta), kun kysyttiin heidän halukkuuttaan olla koulun ensimmäisiä afroamerikkalaisia oppilaita. Kun tähän vihdoin ryhdyttiin vuonna 1957, jonka lopulla Melba täytti 16 vuotta, hän oli jo unohtanut asian.

Hänen perheensä järkyttyi asiasta, koska hän ei ollut kysynyt asiasta vanhemmiltaan. Äiti Lois ja isä Will olivat eronneet ja isä muuttanut pois kotoa, koska opettajaäiti olisi halunnut isän suorittavan collegeopintonsa loppuun, kun taas isä piti enemmän ulkotöistä. Perheeseen kuului myös pikkuveli Conrad ja Melballe hyvin tärkeä isoäiti India.

Kun ensimmäinen koulupäivä koitti syyskuun alussa, koulua piirittivät raivokkaat valkoiset väkijoukot. Etuovesta sisään oli yrittämässä vain yksi yhdeksästä mustasta oppilaasta, Elizabeth Eckford, koska hän ei ollut puhelittomana saanut tietoa muiden kohtauspaikasta. Kun hän yritti kävellä sisään koulun ovista, Arkansasin kuvernööri Faubuksen paikalle määräämä kansalliskaarti sulki hänen tiensä ja esti tämän (!). Hän olisi saattanut joutua väkijoukon uhriksi, ellei valkoinen pariskunta olisi auttanut häntä pääsemään bussiin. Tapahtumaa kauempaa avuttomina seuranneet Melba ja hänen äitinsä pääsivät hädin tuskin pakoon heidän perässään köysi kädessä juosseilta valkoisilta. Kansalliskaarti esti toiselta puolen sisään yrittäneiden mustien oppilaiden pääsyn kouluun.

20 päivän ja kuvernööri Faubuksen oikeudenkäynnin jälkeen mustat oppilaat onnistuivat poliisien avulla pääsemään sisään, mutta mellakoiva väkijoukko murtautui päivän aikana poliisivartion läpi ja tunkeutui kouluun aikeenaan ilmeisesti lynkata nuoret, jotka onnistuivat juuri ja juuri pakenemaan poliisien autoissa. Kahden päivän kuluttua presidentti Eisenhower lähetti paikalle 1200 aseistautunutta liittovaltion sotilasta, jotka vartioivat koulun pihalla ja käytävissä (luokkiin he eivät saaneet tulla), ja joista yhdeksän toimi mustien nuorten henkivartijoina. He kuitenkin saivat huolehtia vain siitä, että nuoret säilyivät hengissä; jatkuvaan haukkumiseen ja ahdisteluun he eivät saaneet puuttua. Sotilaiden määrää vähennettiin asteittain, ja marraskuun lopussa kaikki liittovaltion sotilaat lähetettiin pois. Nuoret saivat tulla yksin toimeen; opettajat olivat sijoittaneet kaikki yhdeksän eri luokille valtavaan kouluun.

Lakkaamattomasta kiusaamisesta, häirinnästä, väkivallasta ja uhkailusta huolimatta kaikki mustat oppilaat pysyttelivät koulussa toukokuun loppuun asti - lukuun ottamatta yhtä, Minnijeania, joka erotettiin koulusta, koska hän oli tahallaan tai vahingossa kaatanut ruokaa kiusantekijöiden päälle - suorittivat opintonsa ja saivat todistuksensa. Heidän oli tarkoitus jatkaa koulussa seuraavana lukuvuonna, mutta kun kuvernööri Faubus ei muuten pystynyt estämään tätä, hän sulki kaikki Little Rockin lukiot (!). Melba pääsi tämän jälkeen suorittamaan lukion loppuun Kaliforniassa hyvien valkoisten kasvattivanhempien perheessä ja oppi rakastamaan heitä. Jotkut muut yhdeksästä nuoresta palasivat myöhemmin Little Rockin Central Highin.

Koulun opettajat suhtautuivat kiusaamiseen uskomattoman passiivisesti. He antoivat valkoisten oppilaiden huudella haukkumasanoja ja häiriköidä mustia nuoria luokassaan ja koulun käytävillä, ja koulun johto vaati aina aikuista todistajaa (eli opettajaa, sotilaat eivät käyneet) ahdistelulle ja hyökkäyksille. Vain yksi Melban opettaja piti valkoiset oppilaat kurissa. Jotkut oppilaat suhtautuivat Melbaan ja muihin mustiin nuoriin varovaisen ystävällisesti, mutta heitä oli melko harvassa ehkä ryhmäpaineenkin takia. Eräs valkoinen poika, Link, joka välitti perheensä vanhasta mustasta taloudenhoitajasta todella paljon, pelasti mahdollisesti Melban hengen, ja Melba alkoi varovasti luottaa häneen ja vähitellen ystävystyi hänen kanssaan.

Valkoiset naiset olivat yhtä rasistisia kuin miehetkin. Koulun äitien yhdistys yritti pitää mustat nuoret poissa koulusta, valkoiset naiset mellakoivat kouluvuoden alussa siinä kuin miehetkin ja huusivat haukkumasanoja kasvot vihasta vääristyneinä, kolme valkoista naista jahtasi Melbaa kouluvuoden alussa...

Kaupungin musta yhteisö ei ollut mitenkään yksiselitteisesti näiden yhdeksän nuoren ja heidän perheidensä takana, vaan mustat kaupunkilaiset saattoivat pitää heitä "asioihin sekaantuvina nuorina", jotka vaikeuttivat elämää ja liiketoimia kaupungin valkoisten kanssa. Joskus he saivat kuitenkin tunnustusta myös omalta yhteisöltään.

Little Rockin valkoisen koulun integrointi oli iso uutinen koko Yhdysvalloissa ja koko maailmassakin. Näistä yhdeksästä mustasta nuoresta (The Little Rock Nine), jotka valittiin kokeiluun mm. sen takia, että he olivat hyviä koulussa, kirjoitettiin paljon, ja Melba sai kirjeitä ympäri maailmaa. Nämä nuoret olivat tavallisia teinejä, jotka olivat viettäneet ennen integrointia turvattua ja suojattua elämää, joten on todella vaikuttavaa, että he selvisivät kouluvuoden läpi, ja heidän sisuaan täytyy kunnioittaa. Vaikka Melba kuvaa koulua "kidutuskammioksi", hän kuitenkin nousi joka päivä ja meni kouluun (hän oli vuoden aikana ilmeisesti vain pari päivää sairaana). Mustien oppilaiden täyspäisyyttä ja vahvuutta kuvaa myös se, että (luullakseni) kaikki olivat vuonna 1987 kirjoitetun epilogin ja alla olevan videon mukaan menneet collegeen ja opiskelleet itselleen ammatin. Varsinkaan tytöille collegetutkinto ei tuohon aikaan ollut itsestään selvä, eivätkä he olleet antaneet tämän karmean lukuvuoden, jonka täytyi olla todella stressaava, traumatisoida itseään.

Please, God, let me learn how to stop being a warrior. Sometimes I just need to be a girl. (147) ... Everything in me was devoted to being a full-time warrior. When I wasn't actually on the battlefield, surviving, I was thinking about how to do it or worried that I wouldn't be able to make it. (162) ... I think only the warrior exists in me now. Melba went away to hide. She was too frightened to stay here. (170)

Miten Melba selvisi tästä vuodesta? Uskonto oli Melballe ja hänen perheelleen hyvin tärkeä, lohdullinen ja voimaannuttava asia: perhe kävi säännöllisesti kirkossa, Melba kirjoitti päiväkirjaa, jossa kertoi Jumalalle asioita, ja hän rukoili Jumalalta apua. Melba sai koulussa voimaa siitä, että ajatteli Jumalan pitävän itsestään huolta ja olevansa tärkeä Jumalalle.

Isoäiti India auttoi häntä selviämään ja oli Melballe valtavan tärkeä, jopa tärkeämpi kuin äiti, joka oli opetustyönsä takia paljon poissa kotoa. Isoäiti India ei kuitenkaan ollut mikään prototyyppinen kiltti mummeli, vaan perheen saatua tappouhkauksia juuri hän valvoi yöllä ikkunan ääressä keinutuolissa kivääri polvillaan, hänellä oli ennen koulun integrointia (sen jälkeen tämä olisi ollut liian vaarallista) ollut tapana käydä Melban kanssa katsomassa vapaapainiotteluita, hän kielsi Melbaa itkemästä, koska "soturit eivät itke" (tämän jälkeen Melba itki salaa omassa huoneessaan) ja välitti hänelle jatkuvasti ajatuksen siitä, että periksi ei anneta. Melba puhutteli häntä kohteliaasti "ma'amiksi". Melba oli varma siitä, että hänen isoäitinsä ja äitinsä rakastavat häntä ja hänen veljeään, ja isoäiti oli hänen uskottunsa ja turvallinen ja viisas ihminen, jolle hän pystyi puhumaan kaikesta. Kirjassa kuvataankin ehkä enemmän Melban kotielämää kuin tapahtumia koulussa, ja hänen perhe-elämänsä kuvaus tuo kirjaan kiinnostavan lisänsä.

"You'll make this your last cry. You're a warrior on the battlefield for your Lord. God's warriors don't cry, 'cause they trust that he's always by their side. The women of this family don't break down in the face of trouble. We act with courage, and with God's help, we ship trouble right on out." (44, isoäiti India)

Melba sai voimaa ja innoitusta myös Gandhin toiminnasta ja väkivallattomuuden filosofiasta. Isoäiti Indian neuvosta hän päätti, että vaikka hän ei pysty estämään kiusaamista ja häirintää, hän pystyy hallitsemaan tilannetta valitsemalla miten reagoi tällaiseen, ja hän alkoi hymyillä ja kiittää aina kun toiset kohtelivat häntä huonosti. Esimerkiksi kun häntä heitettiin golfpallolla hän ihaili sitä innostuneesti ja sanoi, että juuri sellaista hän oli aina kaivannutkin. Kiitettyään häntä haukkunutta kiusaajaa ja hymyiltyään tälle hän kirjoittaa: My heart slowed its rapid beating, and my hands stopped shaking. I felt safer, even comfortable, as something inside me settled to its center. I had a powerful feeling of being in charge. I was no longer allowing hecklers' behavior to frighten me into acting a certain way. For that moment, I was the one making decisions about how I would behave. A little choir of voices in my head was singing, "Hallelujah, hallelujah, hallelujah!" (181)

Vanhempana hän saattoi jo nähdä tämän vaikean lukuvuoden positiivisena kokemuksena, kuten isoäiti India oli ennustanutkin, koska se oli opettanut hänelle rohkeutta ja kärsivällisyyttä. Kirja (ennen epilogia) päättyy näihin sanoihin:

The task that remains is to cope with our interdependence - to see ourselves reflected in every other human being and to respect and honor our differences.

Namasté

(the God in me sees and honors the God in you) 

Ehkä sen takia, että Melba Pattillo Bealsista tuli journalisti, kirja on hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen, vaikuttava ja jännittävä. Beals on käyttänyt sen kirjoittamisessa apuna silloin pitämäänsä päiväkirjaa, ja vaikka kirja on kirjoitettu vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen, tapahtumat tuntuvat juuri eletyiltä.

Melba Pattillo Bealsin lisäksi muut Central High'n ensimmäisinä integroineet mustat oppilaat olivat Elizabeth Eckford, Ernest Green, Gloria Ray Karlmark, Minnijean Brown Trickey, Terrence Roberts, Jefferson Thomas ja Thelma Mothershed Wair.

Youtubessa on paljon videoita Little Rockin koulun integroimisesta. Mainitsemistani videoista ensimmäinen on pisin (reilut 18 minuuttia), muut 3-10 minuutin pituisia.
- Viehättävän vakavamielisessä videossa vuodelta 1964 jotkut nyt opiskelevista nuorista kertovat elämästään ja tulevaisuudensuunnitelmistaan: Nine from Little Rock, 1964. Videossa sanotaan, että mellakoivat valkoiset joukot olivat vain osa kaupungin valkoisesta väestöstä. Nuorten suunnitelmat muuttuivat jonkin verran elämän aikana (kirjan epilogissa kerrotaan näiden yhdeksän elämästä vuonna 1987).
- Ernest Greenin haastattelu 60 vuotta myöhemmin ja vanhaa arkistomateriaalia: 60 years on, A Look Back at the Little Rock Nine.
- Melba Pattillo Bealsin haastattelu 2018.
- Little Rock Nine Documentary.
- Muita esimerkiksi tässä ja tässä.

Tämä kirja sopii mainiosti LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja.

Muutama pieni muutos 22.8.20 & lisäys 2.9.20.

Melba Pattillo Beals: Warriors Don't Cry. The Searing Memoir of the Battle to Integrate Little Rock's Central High. Abridged edition, 1995. 226 sivua.

Lana F. Rakow and Cheris Kramarae (eds.): The Revolution in Words. Righting Women 1868-1871, 1990 - 1800-luvun naisenergiaa!

Pitäisitkö näitä naisia radikaaleina aktivisteina ja valtaapitävien väsymättöminä haastajina? Elizabeth Cady Stanton ja Susan B. Anthony olivat 1800-luvun amerikkalaisen naisliikkeen voimahahmoja, älykkäitä, sisukkaita, tarmokkaita, hauskoja, logiikallaan vakuuttavia ja peräänantamattomia naisia, jotka kyseenalaistivat miesten vallan ja etuoikeudet kaikilla rintamilla ja vaativat naisille äänioikeuden lisäksi yhtäläisiä oikeuksia miesten kanssa kaikilla muillakin aloilla.

Principle, not policy: justice, not favors. - Men, their rights and nothing more: women, their rights and nothing less. (The Revolutionin motto)

Kun puhutaan yhteiskunnallisista epäkohdista, kertomukset epäoikeudenmukaisuuksista herättävät kiukkua, surua, epäuskoa ja usein myös halua toimia asian parantamiseksi, mutta jos sorretun ryhmän jäsenet esitetään aina uhreina, tällaiset kertomukset aiheuttavat helposti myös lamaannusta: näitä ihmisiä ei enää näe aktiivisina, toimivina ihmisinä. Tarvitaan myös rohkaisevia esikuvia, kertomuksia positiivisesta toiminnasta, siitä, miten he itse ja muut ovat toimineet asioiden muuttamiseksi ja onnistuneet tässä. (Sama juttu ympäristönsuojelussa: ympäristön tuhoutumisesta kertovien tietojen lisäksi tarvitaan tietoja siitä, miten ympäristön huononeminen on onnistuttu pysäyttämään ja asioita on pystytty muuttamaan paremmiksi.)

The Revolution oli radikaali naisten oikeuksia ajava viikoittainen sanomalehti, jonka Stanton ja Anthony perustivat vuonna 1868. Se toimi heidän ajatustensa äänitorvena, mutta julkaisi myös muiden naisasiaihmisten kirjoituksia ja ympäri maata lähetettyjä naislukijoiden kirjeitä. Se antoi julkaisuväylän naisten näkökulmasta kirjoitetuille uutisille naisiin liittyvistä ongelmista ja epäkohdista, mutta myös voitoista, ja se kommentoi miesten lehdissä esiintyviä uutisia. Se ei kuitenkaan rajoittunut vain naisiin liittyviin asioihin tai äänioikeusvaatimuksiin, vaan lehdessä kirjoitettiin kaikesta maan ja taivaan välillä - työläisten oikeuksista, politiikasta, taloudesta, vapaakaupasta, uskonnosta, koulutuksesta ja sosiaalisesta elämästä. Ikävä kyllä lehti ilmestyi vain kolmen vuoden ajan, minkä jälkeen sen piti lopettaa rahavaikeuksien takia (tai se hiipui rahavaikeuksista ym. johtuneiden kahden omistajan ja päätoimittajan vaihdoksen takia), mutta ilmestyessään se oli merkittävä ja anteeksipyytelemätön naisten oikeuksien edistäjä ja oli varmaan henkireikä ja innostaja monille amerikkalaisille naisille.

"The Revolution" started for the express purpose of "meddling" with everything. It is our intention to turn the State, the Church and the Home inside out, and let the people see the utter rottenness of our political, religious and social life. (26-27)

Tähän kirjaan on koottu sitaatteja lehdestä sen ilmestymisajalta aiheen mukaan järjestettyinä. Äänioikeus oli tietysti yksi 1800-luvun naisasianaisten tavoitteista. Stanton ja Anthony vastustivat äänioikeuden myöntämistä mustille miehille, jos naiset eivät samalla saisi myös äänioikeutta, koska he pelkäsivät, että tässä tapauksessa naisten äänioikeuden saaminen viivästyisi paljon, ja huoli oli oikeutettu - naiset saivat Yhdysvalloissa äänioikeuden vasta vuonna 1920. (Mustat miehet saivat äänioikeuden vuonna 1870, mikä ei ihme kyllä automaattisesti tarkoittanut oikeutta äänestää, ainakaan 1900-luvulla. Silloin äänestämiseen vaadittiin äänestäjäksi rekisteröitymistä, mikä oli tehty mustille etelävaltioissa hyvin vaikeaksi vielä 1950-luvullakin, kuten Rosa Parksin elämäkerrasta voi lukea.). Muuten he puolustivat kuitenkin myös mustien oikeuksia: lehdessä julkaistiin myös afroamerikkalaisten naisten kirjoituksia, eräässä kirjoituksessa paennutta orjaa ja kansalaisoikeusaktivistia Frederick Douglassia sanottiin kuutta rasistista valkoista miestä älykkäämmäksi (173), ja lehdessä iloittiin tiedosta afroamerikkalaisen naisen, Sarah P. Remondin, opiskelemisesta lääkäriksi Italiassa (107, jotenkin aina hämmästyy sitä miten paljon myös menneisyydessä matkusteltiin).

To correspondents: Don't preach. Don't even exhort. Don't philosophize. Above all, don't sentimentalize. ... Give us facts and experience, in words, if you please, as hard as cannon-balls. (37)

Kirjan luvuissa käsitellään myös naisten työntekoa (Equal pay for equal work!), työläisnaisten oikeuksia, kaksinaismoralismia, prostituutiota, aborttia, miesten väkivaltaa naisia kohtaan kotona ja kaduilla, naisten vaatteita, muotia ja terveyttä (lääkäri Mary Edwards Walker käytti housuja ja joutui kerran pidätetyksi tämän takia), naisia sortavaa kielenkäyttöä ja sitä, että naisten oletettiin ottavan miehensä nimi naimisiinmenon jälkeen (mitä jotkut naisasianaiset, esimerkiksi Lucy Stone, eivät tehneet). Lehdessä kiellettiin miesten oikeus määritellä naiset ja heidän toimintansa ja määriteltiin ne itse, ja romutettiin täysin miesten väitteet siitä, että lapset jäisivät heitteille, jos naiset saisivat äänioikeuden.

Siinä vastattiin myös niille naisille, joiden mielestä heillä ja kaikilla muillakin naisilla jo oli kaikki oikeudet joita he tarvitsevat ja joiden mielestä äänestäminen olisi epänaisellista. (Nykyään kukaan nainen tuskin vastustaa äänioikeuttaan, vaikka 1800-luvulla myös naisissa oli äänioikeuden vastustajia.) Lehdessä kerrottiin naisten aktivismista ja tuettiin sitä, mikä oli tervetullutta, koska miesten lehdissä naisesitelmöitsijöitä ja muita näkyviä ja epäsovinnaisia naisia usein pilkattiin. Esimerkkeinä aktivismista naiset järjestivät joissakin paikoissa varjoäänestyksiä menemällä vaalipäivinä äänestämään, menivät neulomaan paikkakunnalle perustettuihin baareihin tai peliluoliin, mikä karkotti miesasiakkaat, antoivat ryhmänä vaimoaan hakkaavalle miehelle kunnon löylytyksen, perustivat (ei feministisen) naisten kerhon, Sorosiksen, johon miehet eivät päässeet, tai järjestivät "vaateuudistuspiknikkejä" (dress reform picnics, 154), joihin tuhannet ihmiset osallistuivat.

Tieto 1870-luvun feministisistä teatteriryhmistä, joissa ironisoitiin naisten oikeuksia vastustavia naisia, ei varmaan ehtinyt The Revolutioniin, mutta niistä kerrotaan kirjan alaviitteessä. The actors wore suits, hats and white gloves, or housedresses and aprons, or cheerleading outfits while chanting such slogans as Roses Not Raises; Father Knows Best; Brooms, Not Basketballs; Gold Rings, Not Gold Medals; I'd Rather Be Ironing; Pump Iron: Do His Shirts. (219)

Vallankumouksellisissa oli naisten lisäksi myös muutama mies. Protestanttinen pappi ja orjuuden vastustaja Parker Pillsbury toimi lehden alkuaikoina Stantonin kanssa päätoimittajana. Kirjassa on monia hänen naisten oikeuksia kaunopuheisesti puolustavia kirjoituksiaan. Häntä nimitettiin muissa lehdissä "Miss Pillsburyksi" tai "Mrs. Pillsburyksi".

Se, mitä ei odottaisi 1800-luvun naisasialiikkeeltä, on se, että tekstit ovat monesti hauskoja, ironisia ja satiirisia. Niiden argumentointi on loogista ja vakuuttavaa. Toisaalta kirja saa hyvälle tuulelle ja virkistää, koska sitä lukiessa huomaa, että myös menneisyydessä on ollut fiksuja, tarmokkaita ja rohkeita naisia, ei pelkästään passiivisia uhreja, ja lukijana nauttii siitä sisusta ja älystä, jolla lehden kirjoittajat käsittelevät naiskysymyksiä antamatta tuumaakaan periksi. Toisaalta ihmettelee turhautuneena sitä, että monet kirjan käsittelemistä asioista ovat edelleen ongelmia, 150 vuotta myöhemmin. On harmi, että kirjan tylsä (vaikka lehteä kunnioittava) kansi tai sen hankalasti ymmärrettävä nimi eivät juuri houkuttele tarttumaan kirjaan.

Yhdysvalloissa julkaistiin 1800-luvulla muitakin naisten oikeuksia käsitteleviä lehtiä, mutta The Revolution oli niistä radikaalein. Aiemmin julkaistuista lehdistä kerrotaan samassa Routledgen Women's Source Library -sarjan kirjassa The Radical Women's Press of the 1850s (toimittajat Ann Russo ja Cheris Kramarae), jota en ole lukenut.

Kuvat kirjasta.

Muutama lisäys 29.7.20, pieni muutos 31.7.20.

Lana F. Rakow and Cheris Kramarae (eds.): The Revolution in Words. Righting Women 1868-1871, 1990. Routledge, Women's Source Library. 258 tekstisivua. Lisäksi elämäkertaliite Women of The Revolution, 24 sivua, ja hakemisto.

Rosa Parks with Jim Haskins: My Story, 1999 (1992)

Yhdysvaltain kansalaisoikeusliike 1950-1970-luvuilla on lempiajanjaksojani historiassa (ja Rosa Parks yksi sankareitani), koska ihmiset pystyivät silloin muuttamaan yhteiskuntaa oikeudenmukaisempaan suuntaan pääasiassa väkivallattoman ideologian ja väkivallattoman toiminnan avulla. Sorretut väestöryhmät lakkasivat alistumasta ja pelkäämästä ja niiden jäsenet toimivat yhdessä saavuttaakseen samat oikeudet kuin valtaapitävillä ryhmillä oli. 1960-luvulle sijoittuu myös feminismin toisen aallon alku.

Ajattelin ensin, että onpa kirjan kanteen valittu tylsä kuva, mutta sitten tajusin, että tuossa tilanteessa olisi aiemmin kutsuttu poliisit paikalle ja vedetty ehkä asekin esiin. Kuvan tapahtuma oli vaatinut toteutuakseen vuoden bussiboikotin, eikä 1950-luvun Alabamassa ollut koskaan ennen, ainakaan laillisesti, tapahtunut tällaista: musta ihminen istuu bussin etupenkillä, ja sen lisäksi hän istuu valkoisen ihmisen edessä. Rosa Parks on vaikuttanut 1900-luvun historiaan paljon ja on Martin Luther Kingin ja Malcolm X:n lisäksi varmaan tunnetuimpia kansalaisoikeusliikkeen hahmoja, mutta hänen yksittäinen tekonsa (kieltäytyminen luovuttamasta bussissa paikkaansa valkoiselle) tunnetaan paremmin kuin hänen elämänsä.

Parksin elämäkerta, samoin kuin muidenkin kansalaisoikeusliikkeen toimijoiden, taustoittaa hyvin rotusortoa etelävaltioissa ja auttaa ymmärtämään myös nykyisiä ristiriitoja, koska siitä nousee esiin se, miten systemaattisesti, tarkoituksellisesti ja monipuolisesti mustia ihmisiä kohdeltiin etelävaltioissa huonommin kuin valkoisia, ja miten sekä mustia että valkoisia ihmisiä peloteltiin esim. uhkaussoitoilla, pommeja räjäyttämällä ja kouluja polttamalla, jos ja kun he yrittivät nousta rotusortojärjestelmää vastaan. Elämäkerta auttaa myös ymmärtämään, miksi afroamerikkalaiset naiset eivät välttämättä identifioineet itseään feministeiksi yhtä helposti kuin valkoiset naiset; rasismi oli heidän elämässään usein paljon suurempi ongelma kuin sovinismi. Monet rotusorron ilmentymistä Alabamassa tuntuivat aika kafkamaisilta. Kirjoitan kirjasta melko yksityiskohtaisesti, koska Rosa Parksin elämäkertaa ei ole saatavilla suomeksi, ja hänen tarinansa on mielestäni tärkeä ja kiinnostava. Olen kääntänyt lainaukset lukemisen helpottamiseksi.

Oli varsin nautinnollista olla ihmisten kanssa Highlanderissa [kansalaisopisto Tennesseessä]. Unohdimme, minkä värinen kukin oli. Olin 42 vuoden ikäinen, ja se oli yksi niistä harvoista kerroista siihenastisen elämäni aikana, jolloin en kokenut mitään vihamielisyyttä valkoisten ihmisten taholta. Sain kokemuksia erirotuisista ja eritaustaisista ihmisistä, jotka tapasivat työpajoissa ja elivät yhdessä rauhassa ja harmoniassa. Tunsin, että pystyin ilmaisemaan itseäni rehellisesti ilman ikäviä seurauksia tai muiden ihmisten vihamielisiä asenteita. (105-107)

Rosa Parks syntyi 4.2.1913 Tuskegeessa, Alabamassa, ja hänellä oli kaksi vuotta nuorempi veli Sylvester. Hänen äitinsä Leona Edwards oli opettaja ja isänsä James McCauley kirvesmies. Isä, jonka piti kulkea työn perässä ja joka halusi matkustella, toisin kuin äiti, lähti kotoa Rosan ollessa viiden vanha.

Olin nuori enkä ollut lukenut paljon rasismista, mutta kuuntelin paljon. Kuulin paljon mustista ihmisistä, jotka oli löydetty kuolleina, eikä kukaan tiennyt mitä oli tapahtunut. Muut vain ottivat ruumiit mukaansa ja hautasivat ne. Joskus minulta kysytään, miten pystyin elämään sellaisen pelon kanssa, mutta se oli ainoa tapa elää jonka tiesin ja Pine Level oli ainoa paikka jonka tiesin. (32)

 

Rosa näki isänsä seuraavan kerran vasta aikuisena, ja hän vietti suuren osan lapsuuttaan isovanhempien hoidossa, koska äidin työpaikka oli etäällä ja tämä oli kotona vain viikonloppuisin. Isoisäni oli se, joka juurrutti äitiini ja hänen siskoihinsa, ja heidän lapsiinsa, ajatuksen siitä että huonoa kohtelua ei hyväksytä keneltäkään. Se kulki melkein meidän geeneissämme. (15)

Kunnioituksen puute näkyi monella tavalla valkoisten suhtautumisessa mustiin.

Tuohon aikaan kukaan valkoinen mies ei kätellyt mustaa miestä. Ja mustien miesten ei odotettu esittelevän itseään sukunimillään, vaan vain etunimillään.

         Muistan, että joskus [isoisä] puhutteli valkoisia miehiä heidän etunimellään, tai koko nimellään, eikä sanonut ”herra”. Valkoiset eivät aina pitäneet tästä kovinkaan paljon; hän otti itse asiassa suuren riskin. Tuohon aikaan mustien ihmisten ei koskaan odotettu puhuttelevan valkoista tämän nimellä sanomatta ”herra” tai ”neiti”. Isoisälläni oli jonkin verran sotaisa asenne valkoisia kohtaan yleensä. Ja hänestä oli mukava nauraa valkoisille näiden selän takana. (16) … Hän halusi kaikkien lapsiensa opiskelevan, jottei näiden tarvitsisi tehdä [kotityötä valkoisille]. (18)

Omien oikeuksien puolustaminen saattoi olla vaarallista: Rosa uhkasi kymmenvuotiaana tiilellä valkoista poikaa, joka aikoi lyödä häntä, ja olisi saattanut joutua lynkatuksi tämän takia. Hänen veljensä Sylvester oli ystäviensä kanssa heittänyt kivillä valkoisia poikia, jotka olivat ensin heitelleet heitä kivillä, minkä jälkeen paikalle ilmaantui yhden valkoisen pojan isä aseen kanssa ja kysyi, olivatko nämä mustat pojat olleet kivien heittelijöitä, jolloin valkoiset pojat onneksi valehtelivat. Kun ehkä 13-vuotias Rosa oli työntänyt rullaluistelevaa valkoista poikaa, joka oli ensin tönäissyt häntä, pojan äiti uhkasi häntä pitkällä vankilatuomiolla. Ku Klux Klanin jäsenet ampuivat vuosikymmeniä myöhemmin detroitilaisen valkoisen Viola Liuzzon sen takia, että tämä kyyditsi mustaa aktivistia illalla. Joitakin hyviäkin valkoisia oli.

Äitini kertoi minulle tarinoita, joita vanhat ihmiset olivat kertoneet hänelle orjuuden ajoilta. Muistan, että hän kertoi minulle, että orjien täytyi huijata valkoiset ihmiset uskomaan, että he olivat onnellisia. Valkoiset suuttuivat, jos orjat vaikuttivat onnettomilta. He myös kohtelivat orjia paremmin, jos he uskoivat, että orjat pitivät valkoisista. (28)

Rosa oppi lukemaan kolmen tai neljän vuoden ikäisenä, ja piti kirjoista paljon. Mustien ja valkoisten lasten koulut olivat erillisiä, ja mustien koulut järjestään huonompikuntoisia ja huonommin varustettuja. Valkoiset lapset kävivät koulua yhdeksän kuukautta vuodessa, mustat vain viisi kuukautta, koska monien perhe tarvitsi lasten apua maatöissä. Mustat opettajat saivat huonompaa palkkaa kuin valkoiset. Pienillä paikkakunnilla mustille ei ollut koulua ensimmäisten kuuden luokan jälkeen, eikä isommissakaan paikoissa välttämättä ollut mustille tarkoitettua high schoolia. Kuudennen luokan jälkeen Rosa kävi koulua suuremmassa kaupungissa Montgomeryssa koulussa, jonka perustaja Miss White ja opettajakunta olivat pohjoisesta tulleita valkoisia. Paikalliset valkoiset sulkivat nämä opettajat valkoisen yhteisön ulkopuolelle, ja aiempina vuosikymmeninä Miss Whiten koulu oli poltettu ainakin kaksi kertaa. Julkiset vesihanat ja istumapaikat raitiovaunuissa oli Montgomeryssa eroteltu.

Neiti Whiten koulussa opin parhaiten sen, että olin arvokas ja itseään kunnioittava ihminen, eikä minun pitäisi asettaa tavoitteitani alemmas kuin kukaan muukaan vain sen takia että olin musta. Meidät opetettiin olemaan kunnianhimoisia ja uskomaan, että voimme tehdä elämässä mitä haluamme. … Olin oppinut sen myös isovanhemmiltani ja äidiltäni. (49)

Rosa Parks meni vuonna 1932 naimisiin Raymond Parksin kanssa, joka oli aktiivinen mustien oikeuksia puolustavassa NAACP:ssä (National Association for the Advancement of Colored People, järjestössä toimivat sekä mustat että valkoiset), mutta toimi maan alla, koska julkinen toiminta olisi tarkoittanut kuolemaa. Vuonna 1931 NAACP ajoi Scottsboron poikien asiaa, yhdeksän 14-19-vuotiaan pojan tai nuoren miehen, joita syytettiin kahden valkoisen naisen raiskauksesta. Ennen raiskaussyytettä laman työnhakuun ajamat nuorukaiset olivat heittäneet junassa matkustaessaan ulos valkoisia miehiä, jotka olivat ensin käskeneet heidän häipyä junasta. Todisteiden heikkoudesta huolimatta kaikki, nuorinta lukuun ottamatta, tuomittiin kolmen päivän oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan sähkötuolissa. Järjestöt toimivat heidän puolestaan ja onnistuivat estämään kuolemantuomiot, mutta vasta vuonna 1950 viimeinen syytetty pääsi ehdonalaiseen. Tätä voi verrata vuoden 1944 tapaukseen, jolloin kuusi valkoista miestä sieppasi etelässä mustan naisen aseella ja veitsellä uhaten autoon ja raiskasi hänet. Valamiehistö kieltäytyi tuomitsemasta miehiä, vaikka auton kuljettaja oli tunnustanut ja nimennyt muut miehet.

Valkoiset väittivät kaikkia niitä, jotka työskentelivät mustien hyväksi, kommunisteiksi. (63)

NAACP toimi myös saadakseen useampia mustia rekisteröitymään äänestäjiksi, mikä oli etelässä tehty mustille hyvin vaikeaksi ja mitä ilman ei voinut äänestää. Tuohon aikaan useimmat mustat ihmiset etelässä eivät voineet äänestää. (71)

Rosa Parks suoritti high schoolin loppuun naimisissa ollessaan (kouluaikoina hänen oli pitänyt keskeyttää koulunkäynti hoitaakseen ensin sairasta isoäitiään ja sitten äitiään). Toimiessaan Montgomeryssa ompelijana hän joutui joka päivä kohtaamaan rotuerottelun ongelmat busseissa, niin kuin hyvin monet muutkin: ensimmäiset kymmenen istuinta oli lain mukaan varattu valkoisille, oli heitä bussissa tai ei. Mustien piti istua bussin takaosassa, ja ikävämmät bussinkuljettajat saattoivat vaatia, että maksettuaan edessä mustien piti mennä ulos ja takaovesta uudelleen sisään, ja kuski saattoi tällä aikaa lähteä pysäkiltä. Mustien piti kuskin päätöksen mukaan luovuttaa paikkansa bussin keskiosassa, jos valkoiset jäivät ilman paikkaa. Bussikuskeilla oli aseet.

Vuonna 1949 New Jerseysta tulivat Montgomeryyn käymään mustat 15-16-vuotiaat sisar ja veli, joille kukaan ei ollut huomannut kertoa rotuerottelusta busseissa. He nousivat bussiin ja kävivät istumaan valkoisten paikoille. Bussikuski veti aseensa esiin, heitti heidät pois bussista ja kutsui poliisin, joka pidätti nuoret ja piti heitä sellissä kaksi päivää. Oikeudenkäynnissä tuomari uhkasi lähettää nuoret kasvatuslaitokseen (reform school) siihen asti, kunnes nämä täyttävät 21 vuotta, mutta NAACP onnistui saamaan heille lakimiehen, ja heitä vain sakotettiin.

Jotkut bussikuskit olivat ilkeämpiä kuin toiset. Eivät kaikki olleet inhottavia, mutta rotuerottelu itsessään on hirvittävää, eikä rotuerottelua voinut mielestäni millään keinolla tehdä ihmisarvoiseksi tai mukavaksi tai hyväksyttäväksi. (77)

Myös Rosa Parks oli liittynyt NAACP:n jäseneksi, ja hänet valittiin eräässä kokouksessa puolivahingossa Montgomeryn osaston sihteeriksi, koska paikalla ei ollut ketään muutakaan naista. Ompelijan työnsä ohessa hän piti vapaaehtoistyönä huolta jäsenmaksuista ja maksuista kattojärjestöön, vastasi puhelimeen, kirjoitti kirjeitä ja lähetti lehdistötiedotteita sanomalehdille. Eräs hänen tärkeimmistä tehtävistään oli kirjata ylös tapauksia, joissa esiintyi syrjintää, epäoikeudenmukaista kohtelua tai väkivaltaa mustia ihmisiä kohtaan. Myöhemmin Parks toimi myös NAACP:n nuorisovaltuuston (Youth Council) neuvonantajana sekä auttoi mustaa ammattiyhdistysmiestä ja NAACP-aktiivia E.D. Nixonia.

Muistiin pantavia tapauksia oli hyvin, hyvin paljon. (84) Joskus oli hyvin vaikea jatkaa, kun kaikki työmme näytti olevan turhaa. (86) Emme onnistuneet oikeuden saamisessa kovinkaan monta kertaa. Kyse oli enemmänkin siitä, että haastoimme valtaapitävät ja osoitimme ettemme halunneet kohtelumme toisen luokan kansalaisina jatkuvan. (89) Joskus tunsin musertuvani kaiken väkivallan ja vihan alle, mutta emme voineet tehdä muutakaan kuin jatkaa. (94)

En usko, että mikään rotuerottelulaki suututti Montgomeryn mustia ihmisiä enemmän kuin rotuerottelu busseissa. (108) Mustat montgomerylaiset olivat monta kertaa yrittäneet muuttaa kohteluaan busseissa paremmaksi, mutta turhaan – siitä huolimatta, että mustia oli ainakin 67% bussimatkustajista. Bussiyhtiö ja kaupungin virkamiehet eivät suostuneet myöntämään, että mikään olisi vialla, ja nämä kieltäytyivät myös palkkaamasta mustia bussikuskeja. Montgomeryn NAACP oli alkanut miettiä asian viemistä oikeuteen, mutta he tarvitsivat sopivan asianomistajan (plaintiff) – mielellään naisen, joka saisi enemmän myötätuntoa kuin mies, mutta naisen piti olla hyvämaineinen, sellainen, joka ei ollut tehnyt mitään muuta väärää kuin kieltäytynyt luopumasta paikastaan, ja naisen piti myös olla halukas nousemaan vaatimaan oikeuksiaan. Eri ehdokkaita harkittiin, mutta sopivaa ei löytynyt.

1.12.1955 Rosa Parks oli palaamassa kotiin töistä, kun yhdelle valkoiselle miehelle ei ollut paikkaa, ja bussikuski käski neljää seuraavalla penkkirivillä istuvaa mustaa matkustajaa, Parks mukaan luettuna, nousemaan. Kolme heistä noudatti käskyä, Parks ei, vaikka hän ei ollut suunnitellut tätä ennalta. Mitä enemmän annoimme periksi ja mukauduimme, sitä huonommin he kohtelivat meitä. … Ihmiset sanovat aina, etten luovuttanut paikkaani koska olin väsynyt, mutta se ei ole totta. En ollut fyysisesti väsynyt, tai sen väsyneempi kuin yleensäkään olin työpäivän jälkeen. En ollut vanha, vaikka joillakin ihmisillä on mielikuva minusta vanhana tuohon aikaan. Olin 42-vuotias. Ei, ainoa asia johon olin väsynyt, olin väsynyt antamaan periksi. Kaksi poliisia tuli jonkin ajan päästä pidättämään hänet ja he laittoivat hänet selliin. Kun hän sai soittaa miehelleen, hänen miehensä ja ystävänsä tulivat maksamaan hänen takuunsa. Vasta kun Parks keskusteli asiasta kotonaan heidän kanssaan, hän päätti ryhtyä asianomistajaksi. Minulla ei ollut rikosrekisteriä, olin tehnyt työtä koko ikäni, en odottanut aviotonta lasta. Valkoiset eivät voineet osoittaa minua sormella ja sanoa että oli mitään muuta, mitä olin tehnyt ansaitakseni sellaista kohtelua, kuin että olin syntynyt mustaksi. (125)

Aktivistit levittivät koulujen ja kirkkojen välityksellä lentolehtisiä, joissa pyydettiin kaikkia mustia koululaisia ja työssäkäyviä boikotoimaan busseja seuraavasta maanantaista 5.12.1955 (jolloin oli Parksin oikeudenkäynti) alkaen. Mustien omistamat 18 taksiyhtiötä olivat luvanneet pysähtyä bussipysäkeillä ja veloittaa matkasta vain bussimaksun, kymmenen senttiä. Vaikka päivä oli pilvinen, melkein kaikki mustat jäivät pois busseista maanantaina. Koskaan ennen mustat ihmiset eivät olleet osoittaneet yhtä selvästi, kuinka riippuvaisia nuo kaupungin bussit olivat heidän asioinnistaan. Mikä vielä tärkeämpää, koskaan ennen Montgomeryn musta yhteisö ei ollut yhdistynyt protestoidakseen bussien rotuerottelua vastaan. (132) Parksin lakimiesten strategia oikeudenkäynnissä oli Parksin syylliseksi tuomitsemisen jälkeen tehdä valitus korkeampaan oikeusasteeseen, koska paikallisten tuomareiden ei voinut odottaa tekevän mitään asioiden muuttamiseksi.

Paikalliset protestanttiset papit päättivät perustaa MIA:n (Montgomery Improvement Association), koska NAACP oli Alabamassa melko pieni järjestö, ja koska he eivät halunneet valkoisten väittävän, että protesti oli ulkoapäin johdettu. Niin valkoisilla oli tapana tehdä, sanoa että kaikki ongelmat olivat ulkopuolisten agitaattorien aiheuttamia. He kieltäytyivät uskomasta, että Montgomeryn mustilla ihmisillä oli rohkeutta puolustaa oikeuksiaan. (135) MIA:n johtajaksi he päättivät valita nuoren papin, Martin Luther King, Jr.:n, koska tämä oli ollut Montgomeryssa niin vähän aikaa, ettei hän ollut ehtinyt saada sen enempää hyviä ystäviä kuin suuria vihollisiakaan, eivätkä kaupungin virkamiehet olleet yrittäneet saada häntä puolelleen.

Järjestö antoi bussiyhtiölle ja kaupungin johtajille kolme vaatimusta: 1) Ystävällinen kohtelu busseissa, 2) paikkojen täyttäminen tulojärjestyksessä, valkoiset edestä ja mustat takaa, ja 3) mustien kuskien palkkaaminen mustien bussilinjoille. Näihin vaatimuksiin ei suostuttu, joten boikotti jatkui. Montgomeryn mustat olivat saaneet tarpeekseen bussien rotuerottelusta ja vaikeuksista huolimatta kävivät vuoden töissä ja kouluissa kävellen ja kimppakyydeillä henkilöautoilla, takseilla ja kirkkojen autoilla. Noin 30 000 ihmistä kuljetettiin päivittäin töihin tällä tavalla. Parks jakoi kaikkialta maasta lähetettyjä vaatteita ja kenkiä niille, jotka niitä tarvitsivat. Joitakin mustia kotiapulaisia kuljettivat heidän valkoiset työnantajansa, jotka eivät pärjänneet ilman heitä. Valkoiset pidättivät taksikuskeja, koska he eivät veloittaneet täyttä hintaa, jolloin vapaaehtoiskuskit ryhtyivät töihin. Poliisit pidättivät mustia kimppakyytikuljettajia pikkurikkeistä. Martin Luther Kingin ja E.D. Nixonin taloja pommitettiin. Rosa Parksille soitettiin paljon uhkaussoittoja. Bussiyhtiön bussit kulkivat melkein tyhjinä.

Boikotti sai tiedotusvälineissä yhä enemmän huomiota, ja Rosa Parks kutsuttiin puhumaan asiasta eri puolelle maata. 13.11.1956 saatiin korkeimmalta oikeudelta päätös, että rotuerottelu busseissa oli perustuslain vastaista. Boikottia jatkettiin kuitenkin vielä noin kuukausi, siihen asti että korkeimmasta oikeudesta tuli asiasta kirjallinen määräys. Määräys tuli 20.12.1956, ja seuraavana päivänä mustat alkoivat taas käyttää busseja (kannen kuva Rosa Parksista on tältä päivältä; takana istuva mies on toimittaja joka oli pyytänyt Parksia kuvattavaksi). Valkoiset vastasivat väkivallalla myös tähän (esimerkiksi tarkka-ampujat ampuivat busseja), mutta mustat eivät antaneet pelotella itseään, ja vähitellen väkivalta laantui. Myös muissa kaupungeissa afroamerikkalaiset aloittivat omat bussiboikottinsa: suoran toiminnan kansalaisoikeusliike oli alkanut.

Monet ihmiset eivät halua muuttua, minkä takia meille oli niin tärkeää saada ainakin lakeja muutetuiksi, niin että meillä olisi jotain turvaa. (159)

Pian bussiboikotin päättymisen jälkeen Rosa Parks muutti äitinsä ja miehensä kanssa Detroitiin, koska hänen siellä asuva veljensä oli huolissaan heidän turvallisuudestaan Alabamassa. Parks ei ehkä olisi myöskään enää saanut valkoisilta ompelijan töitä Montgomeryssa. Parks kulki edelleen ympäri maata puhumassa ja otti vastaan työpaikan mustan collegen asuntolan emäntänä Virginiassa. Vaikka hän viihtyi työssään, hän ei löytänyt äidilleen ja miehelleen asuntoa ja työtä sieltä, joten he jäivät Detroitiin, ja Parkskin muutti sinne takaisin. Hän osallistui myös vuoden 1963 kansalaisoikeusmarssiin Washingtonissa, jossa kansalaisoikeustaistelijoiden vaimot oli laitettu marssimaan erossa miehistään eikä ohjelmassa ollut yhtään naispuhujaa, sekä vuoden 1965 marssiin Selmasta Montgomeryyn.

Tänä päivänäkään en ole väkivallattomuuden ehdoton kannattaja kaikissa tilanteissa. Mutta uskon vahvasti, että 1950- ja 1960-lukujen kansalaisoikeusliike ei olisi koskaan voinut olla niin menestyksekäs ilman Dr. Kingiä ja hänen vakaata uskoaan väkivallattomuuteen. (175)

Vuosina 1965-1988 Rosa Parks työskenteli John Conyersin, afroamerikkalaisen kongressin jäsenen, vastaanottoapulaisena ja toimistotyöntekijänä ja auttoi työssään mm. järjestämään kodittomille asuntoja. 1970-luvun lopulla sekä hänen miehensä, veljensä että äitinsä kuolivat. Vuonna 1987 Parks perusti Elaine Steelen kanssa nuorille suunnatun järjestön The Rosa and Raymond Parks Institute for Self-Development. Haluaisin, että [nuorilla] olisi sama toivon, arvokkuuden ja ylpeyden tunne, jonka perheeni ja opettajani juurruttivat minuun. (182) Hän myös jatkoi puheiden pitämistä ympäri maata. Hän on saanut valtavasti kunnianosoituksia, ja hänen mukaansa on nimetty ainakin kaksi katua. Haastattelijat haluavat vieläkin vain puhua tuosta yhdestä illasta vuonna 1955 jolloin kieltäydyin luovuttamasta paikkaani bussissa. … Ymmärrän, että olen symboli. Mutta en ole koskaan tottunut olemaan ”julkisuuden henkilö”. (185)

Joskus tunnen itseni aika surulliseksi joidenkin viime aikoina tapahtuneiden asioiden vuoksi. Yritän pitää kuitenkin toivoa yllä, mutta se ei ole aina kauhean helppoa. Olen käyttänyt yli puolet elämästäni opettaakseni rakkautta ja veljeyttä, ja olen sitä mieltä, että on parempi jatkaa tasa-arvon ja rakkauden opettamista ja niiden elämistä kuin vihan tai ennakkoluulojen. Kaikki eläen yhdessä rauhassa ja harmoniassa ja rakkaudessa... siihen tavoitteeseen me pyrimme, ja olen sitä mieltä, että mitä enemmän on ihmisiä, jotka saavuttavat tuon mielentilan, sitä parempi se on meille kaikille. (187-188)

Kirjan kerrontatapa on eleetön ja toteava, mikä lisää uskottavuuden vaikutelmaa. (Tämä on kieleltään jopa vähän lastenkirjan oloinen, mutta sopii hyvin myös aikuisten luettavaksi.) Olen lukenut etelävaltioiden rotusorrosta ja muista kirjan käsittelemistä asioista myös muista elämäkerroista, joten pidän kirjaa luotettavana. Rosa Parks kuoli Detroitissa 24.10.2005.

Joitakin tärkeitä vuosilukuja afroamerikkalaisten historiassa:

• 1954: Korkeimman oikeuden päätös Brown v. Board of Education, jonka mukaan rotuerottelu kouluissa oli perustuslain vastaista.
• 1956: Korkeimman oikeuden päätös siitä, että rotuerottelu Montgomeryn busseissa oli perustuslain vastaista.
• 1964: Civil Rights Act, kansalaisoikeuslaki (presidenttinä Lyndon Baines Johnson)
• 1965: Voting Rights Act (presidenttinä Johnson), joka mahdollisti äänestäjäksi rekisteröitymisen paikallisten tenttijöiden lisäksi liittovaltion tenttijöille.
• 1965: Malcolm X murhattiin.
• 1968: Martin Luther King, Jr. murhattiin.
• 2000: Laki seka-avioliittojen kieltämisestä kumottiin Alabamassa, Rosa Parksin syntymäosavaltiossa (Kirjojen kuisketta -blogi)

Tämä kirja olisi mielestäni hyvä kääntää, koska Rosa Parksin elämä on tärkeä osa 1900-luvun ja kansalaisoikeustaistelun historiaa, ja kirja on kiinnostava. Kirjassa on useita kuvia.

Rotusortoa etelässä, Floridassa, 1960-1970-luvuilla käsittelee myös Colson Whiteheadin koulukotiin sijoittuva romaani Nickelin pojat (2020), jota on blogeissa pidetty vahvana ja vaikuttavana kirjana. Joitakin blogikirjoituksia: Kirjojen kuisketta, Mummo matkalla, Donna Mobilen kirjat, Annelin lukuvinkit.

Tämä on ensimmäinen kirjani LauraKatarooman ei-valkoisten ja ei-miesten lukuhaasteeseen.

Edit 14.3.23 (korjattu kirjoitusvirhe).

Rosa Parks with Jim Haskins: My Story, 1999 (1992). Puffin Books. 192 sivua.