Anne Nash: Onda avsikter (Prize of Fear, 1980)

On kirjoja, jotka saavat lukijansa tuntemaan itsensä älykkääksi ja joiden lukemisella tekee mieli kehuskella. Tämä ei ole sellainen kirja. Naisten romanttinen hömppä ei ole kovin arvostettu kirjallisuudenlaji, mistä kertoo se, että kun etsin Ladythriller-sarjan kirjalistassa mainittuja 15 muuta kirjailijaa, ketään heistä ei neljän vuosikymmenen jälkeen löytynyt Suomen kirjastoista.

Olen kuitenkin viehtynyt tällaisiin seikkailua ja romantiikkaa yhdisteleviin kirjoihin ja poimin niitä mukaani kirppareilta silloin harvoin, kun niitä löytyy. Ne eivät ole sellainen kirjanautinto, josta tuntisi saaneensa uusia tai syvällisiä ajatuksia tai vaikuttuneensa kielen kauneudesta, mutta ne ovat helppoa ja useinkin mukavaa välipalalukemista, jos ne ovat hyvin kirjoitettuja ja henkilöt ovat sympaattisia ja järkeviä, kuten tässä. Seikkailujuoni tasapainottaa romantiikkaelementtiä, niin ettei se saa liikaa tilaa.

Näissä kirjoissa on kysymys tavallisten ihmisten ihmissuhteista. Joskus on kiva lukea arjesta ja suhteellisen normaalista kanssakäymisestä, eikä kyse ole vain nais-miesparin suhteesta, vaan muistakin ihmissuhteista. Seikkailujuoni tuo tähänkin teemaan ilmavuutta. Vanhemmissa kirjoissa on myös kiintoisaa miettiä kirjan naiskuvaa.

Kaliforniassa asuvan, taidegallerian hiljattain perustaneen Sylvie Howardin galleriassa räjähtää pommi juuri kun hän on menossa sisään, ja Sylvie paiskautuu maahan yhdessä komean Jack Claybournen kanssa. Heidän välilleen syntyy nopeasti ystävyys ja muutakin, ja Jack auttaa Sylvietä, kun uusi epämiellyttävä äitipuoli Olive tuntuu muodostavan läpipääsemättömän muurin Sylvien ja hänen isänsä välille. Jackin käytös ja motiivit alkavat kuitenkin epäilyttää Sylvietä, ja hän kääntyy toisen uuden tuttavuuden, Billin, puoleen.

Sylvie on yllättävän aktiivinen sankaritar. Hän joutuu kirjan lopussa roistojen vangiksi pienen mökin ullakolle komeroon, ja vaikka odotin koko ajan, että sankari tulisi pelastamaan hänet, Sylvie onnistuu itse pääsemään ulos komerosta neuvokkuutensa, sinnikkyytensä, rohkeutensa ja peräänantamattomuutensa ansiosta, ja jatkaa pakoaan metsän halki loukkaantumisestaan ja aseistetuista roistoista huolimatta. Vaikka asiat kääntyvät uudestaan huonoon suuntaan, hän kieltäytyy antamasta periksi ja onnistuu viimeisillä voimillaan vapautumaan toisen kerran.

Kirjaa voi siis pitää feministisenä siinä mielessä, että Sylvie on aktiivinen ja rohkea nainen, joka välittää läheisistään ja jonka elämässä on muutakin sisältöä kuin miehet. Positiivisilla roolimalleilla on merkitystä, ja naisena on kiva lukea toimintakykyisistä naisista. Kirja ei kuitenkaan mene niin pitkälle, että siinä käsiteltäisiin esimerkiksi rakenteellista seksismiä ja siitä selviytymistä, mikä erottaa sen (juonen logiikan aukkojen lisäksi) vakavammin otettavista kirjoista.

Kirjassa käsitellään kysymystä siitä, mistä nainen tietää millainen mies on luonteeltaan: onko tämä aidosti luotettava, välittävä, rehellinen ja kiltti vai osoittautuuko hän lähemmän tuttavuuden myötä päinvastaiseksi? Varsinkin aiempina vuosikymmeninä ja vuosisatoina oikean miehen valinta saattoi olla naiselle jos ei elämän ja kuoleman asia, niin henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kannalta kuitenkin erittäin tärkeä ratkaisu (kuten Dale Spender on sanonut).

Kirja on suomennettu nimellä Vaaran hetket.

Anne Nash: Onda avsikter, 1981 (Prize of Fear, 1980). B. Wahlströms Bokförlag. Ladythriller 27. Ruotsintaja: Ulla Larsson. 156 sivua.

Graeme Simsion: Vaimotesti (The Rosie Project, 2013)

Tässä vaihteeksi kevyt ja hauska kirja. Don Tillman on australialainen genetiikan apulaisprofessori, joka on päättänyt ratkaista hyvin vaikeaksi osoittautuneen vaimonhankkimisprobleeman itse laatimallaan pitkällä kyselylomakkeella, joka karsisi heti alkuun kaikki epäsopivat ehdokkaat. Don on jo 39-vuotias, ja huolimatta siitä, että hän on pitkä, älykäs, hyvätuloinen ja hyväkuntoinen (hän ajaa pyörällä joka paikkaan ja on harrastanut kamppailulajeja lapsesta saakka) sekä hyvä kokki, hän ei ole käynyt kovin monilla treffeillä, ja kaikki treffit ovat päättyneet epäonnistumiseen.

Lukijalle selviää jo romaanin ensimmäisiltä sivuilta, mistä tämä ongelma johtuu: Don aikatauluttaa elämänsä minuutin tarkkuudella, hänen on hyvin vaikea muuttaa täsmällisiä ja tarkasti määriteltyjä rutiinejaan, hänellä on naisystävälle suuret vaatimukset, joista hän ei halua joustaa, hän suhtautuu asioihin hyvin älyllisesti ja pitää tunteita mahdollisina suurten ongelmien aiheuttajina sekä tyhjänpäiväistä keskustelua ajanhukkana.

Hänen tielleen osuu baarimikko Rosie, jota Don auttaa löytämään biologisen isänsä. Isäprojekti vie Donin kuitenkin sellaisiin tilanteisiin, joissa hän ei ole koskaan ollut, ja saa hänet viettämään aikaa Rosien kanssa, joka on vaimotestin mukaan täysin epäsopiva, mutta jota Don ei silti saa mielestään.

Rosie avasi taksin oven. ...
          "Don, voinko kysyä sinulta jotain?"
          "Yhden kysymyksen."
          "Olenko minä sinun mielestäsi viehättävä?"
          Gene sanoi minulle seuraavana aamuna, että olin vastannut väärin. Mutta hän ei ollut ollut taksissa totaalisen aistien ylikuormituksen täyteisen illan jälkeen maailman kauneimman naisen kanssa. Uskoin toimineeni hyvin. Havaitsin kompakysymyksen. Halusin Rosien pitävän minusta, ja muistin hänen kiihkeän lausuntonsa siitä, miten miehet kohtelevat naisia objekteina. Hän testasi minua nähdäkseen, pidinkö häntä objektina vai ihmisenä. Oikea vastaus oli tietysti jälkimmäinen.
         "En ole tullut ajatelleeksi asiaa", sanoin maailman kauneimmalle naiselle. (176)

Kirja on älykäs ja mielestäni hyvin huvittava. Simsion rakentaa Donista mainion ja lähes täysin johdonmukaisen luonnekuvan. Lukijana Donin sijoittaa johonkin autismin kirjolle - Don ei tosin itse anna itselleen mitään diagnoosia ja jopa väittää kirjan alussa, ettei hänellä ole ollut aikaisempaa tietoa autismin kirjon häiriöistä, mikä tuntuu todella epätodennäköiseltä. Don on kirjan minäkertoja, joten tapahtumat kokee hänen kannaltaan, mikä on virkistävää: lukija näkee jokapäiväiset tilanteet toisin kuin tavallisesti. Simsion onnistuu tekemään Donista sympaattisen, koska hän on kiltti ja ennakkoluuloton, yrittää omalla tavallaan tulla toimeen ihmisten kanssa ja on onnellinen hyväksynnästä. Donin mielestä Asperger ei ole vika, vaan etu: "Vika! Asperger ei ole kenenkään vika. Se on variantti. Se on potentiaalisesti erittäin merkittävä valtti. Aspergerin syndrooma yhdistetään organisaatiokykyyn, fokusointiin, innovatiiviseen ajatteluun sekä rationaaliseen puolueettomuuteen." (17)

Koska tämä on Donin kirja, Rosie jää kirjassa melkoisen pintapuoliseksi henkilöhahmoksi - hänestä selviää melkein vain se, että hän on räväkkä, epäsovinnainen, feministi, eksyksissä ja jonkin verran aggressiivinen - ja kuten Don itsekin ajattelee (muttei sano ääneen), Rosien odottaisi vuosikausien opintojen perusteella pystyvän analysoimaan tilannettaan paremmin kuin vain yhdellä lauseella.

Don suhtautuu vaikeuksiinsa analyyttisesti eikä pidä itseään huonompana ihmisenä niiden takia, mutta tiedostaa ne eikä elämä ole ollut hänelle aina helppoa. Pidin kirjaa ensin vain sarjana hauskoja sattumuksia, mutta siinä myös ajoittaisia koskettavia välähdyksiä Donin elämänhistoriaan, täsmällisesti analysoituihin tunteisiin ja siihen miten hän kokee sen, ettei useinkaan pysty toimimaan sosiaalisesti hyväksyttävästi tai normaalisti, vaikka yrittäisikin. Don kehittyy kirjan kuluessa: lopussa hän suhtautuu kokemustensa takia ymmärtäväisemmin ja myötätuntoisemmin erääseen opiskelijaansa ja ehkä yleensäkin ihmisiin.

Don: "Jos löydän partnerin, mikä tuntuu enenevässä määrin epätodennäköiseltä, en itse haluaisi seksisuhdetta jonkun toisen kanssa. En ole kuitenkaan kovin hyvä ymmärtämään toisten ihmisten haluja."
          "Kerro minulle jotain, mitä en tiedä", Rosie sanoi jostakin oudosta syystä.
          Kaivelin ripeästi mielestäni jotain kiinnostavaa faktaa. "Ahh... kuhnurimehiläisten ja ampiaishämähäkkien kivekset räjähtävät seksin aikana."
          Oli ärsyttävää, että ensimmäinen mieleeni juolahtanut asia liittyi seksiin. ... Rosie oli kenties tehnyt freudilaisen tulkinnan. Mutta hän vain katsoi minua ja pudisti päätään. Sitten hän nauroi. (198)

Kirja sai minut pohtimaan Helmet-haasteen kohtaa 31, "kirjassa on vammainen henkilö", koska löysin vuoden aikana lukemistani kirjoista tähän kohtaan vain pari osumaa, joissa niissäkin vammaiset olivat kirjassa hyvin pienessä roolissa - vammaisia ei ole kirjoissa kovin paljon. Autismi ei ole vamma, mutta se kuitenkin rajoittaa Donin elämää melkoisesti: hän ei esimerkiksi usko koskaan löytävänsä vaimoa tai hankkivansa lapsia. Minulla on jonkin verran paremmat sosiaaliset taidot kuin Donilla (sekä huonompi oppimiskyky, ja toisin kuin hän, inhoan tarkkoja aikatauluja ja rutiineja), mutta olen usein ajatellut, että minussa on joitakin autismin kirjon piirteitä. Jotkin Donin reagointitavat tuntuivat mielestäni täysin loogisilta ja ymmärrettäviltä, ja oli hauska löytää tuntemuksilleen kosketuspintaa tästä kirjasta.

Vammaisuus on hyvin yleistä. Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan yli miljardilla ihmisellä on jokin vamma. Se voi liittyä esimerkiksi kuuloon, näköön, oppimiseen, ajatteluun, liikkumiseen tai vuorovaikutukseen (WWF-lehti 3/2024, s. 13). Erilaista vammaisuutta - tai kuten tässä kirjassa, epätavallisia tapoja suhtautua asioihin - pitäisi näkyä enemmän kirjoissa, ja ihan jokapäiväisenä asiana, jotta myös eri tavalla vammaiset voisivat löytää samaistumiskohteita kirjoista. Joissakin lastenkirjoissa tällaista jo on: esimerkiksi Essi Raekosken kirjassa Kuminakujan Julle ja Kauri hiipparijahdissa ja Saija Viitalan kirjassa Aamu ja salaperäinen seteli päähenkilö on pyörätuolissa. Ja en tiedä, ehkä muissakin uudemmissa kirjoissa on enemmän vammaisia henkilöitä?

Kirjaan on kaksi jatko-osaa, Vauvatesti ja Isätesti, sanoi hän ja myhäili tyytyväisenä. Tässä englanninkielinen Youtube-video, jossa kerrotaan naisten ja tyttöjen autismista. Se ei ole aina samanlaista kuin pojilla ja miehillä, joten se voi jäädä pitkäksi aikaa tunnistamatta.

Muita kirjoituksia Vaimotestistä: Sivutiellä, Annelin kirjoissa, Kirjavinkit, Sivuhenkilö, Lily, Kirsin Book Club, Kirjahamsterin lukuvinkit...

Edit 6.1.25 (lisätty WWF-lehden tieto ja vähän muuta).

Graeme Simsion: Vaimotesti, 2013 (The Rosie Project, 2013). Seven (Otava). Suomennos: Inka Parpola. 333 sivua.

Kaari Utrio: Ruusulaakso, 1982

Olen lukenut aiemmin Kaari Utrion tietoteoksen Suomen naisen tie, mutta en hänen romaanejaan - luen vain harvoin historiallisia romaaneja, jotka ovat hänen erikoisalaansa. Olen kuitenkin jo kauan ajatellut, että pitäisi tutustua häneen myös romaanikirjailijana, joten tämä nykyaikaan (1980-luvun alkuun) sijoittuva romaani tuntui sopivalta.

Kirja alkaa hätkähdyttävästi: työmatkalta yöllä kotiin tullut, yönsä sohvalla viettänyt avovaimo Laura Talvisilta tarjoaa aamupalaa taas yhdelle miehensä Karin yhden yön heiloista, vaivautuneelle parikymppiselle. Jos mies haluaa naida tyttöjään omassa makuuhuoneessaan, hänen pitäisi ainakin hankkia sellainen sohva jossa vaimon olisi helppo nukkua. Myös Kari ilmestyy aamiaiselle eikä ole tilanteesta moksiskaan, haluaa Lauran vain lähettävän tehtävänsä täyttäneen tytön nopeasti pois. Kari Pirkkoinsuo on suuri, tunnustettu ja kaikkien tuntema taiteilija, häntä monta vuotta nuorempi Laura vaatimaton ja maanläheinen Leo-setänsä taidegallerian avustaja.

Kun Kari on kuusi vuotta aiemmin suvainnut kiinnittää huomionsa Laura-hissukkaan - joka sentään on yhden Suomen kuuluisimman taiteilijan, jo kuolleen Axel Strömbergin tyttärentytär - tämä on ollut heti täysin myyty ja muuttanut pian miehen luokse. Myös Lauran menestynyt, loistelias ja huikaisevan kaunis liikenaissisar Tuire (kirjan toinen keskeinen henkilö) on omalla tavallaan hyväksynyt heidän suhteensa ja ottanut tehtäväkseen muovata Laurasta edustavan taiteilijan vaimon, vaatettaa hänet oman yrityksensä Ruskatuotteen vaatteisiin ja koristaa hänet firman meikeillä.

Kirjassa puhutaan yhtenään naimisesta ja seksistä - ja nimenomaan naimisesta, ei rakastelusta. Kirjaan on ahdettu niin paljon erilaisia seksin muotoja - pettämistä, mekaanisia yhden yön juttuja, sadomasokismia, insestisiä haluja, raiskausyritys, pakkoseksiä uralla etenemisen vaatimuksena, lesboutta, välineellistä seksiä - että tämä alkoi tuntua jo itsetarkoitukselliselta ja sen takia vähän huvittavalta. Kirja alkoi nimensäkin takia vaikuttaa suomalaiselta versiolta niistä 1970- ja 1980-luvun amerikkalaisista bestsellereistä, jotka kertovat vaatimattomista oloista lähtöisin olevista rikkaista ja kauniista, mutta kuitenkin usein onnettomista naisista (Jacqueline Briskinin kirjoja lukeneet tietävät mistä puhun; monet hänen kirjansa kirjoitettiin kuitenkin tämän kirjan jälkeen). Sen henkilöiden elämissä on ongelmia vaikka kuinka: huonoja perhesuhteita, tyhjyyden tunnetta, tunnekylmyyttä, henkistä alistamista, kaksinaismoralismia, perheväkivaltaa (kirjassa on kaunistelematta kuvattu raju kohtaus, jossa uhri on vähällä kuolla), alkoholismia...

Kirjassa on monia kiinnostavasti hahmoteltuja sivuhenkilöitä, esimerkiksi itsestään taideteoksen tehnyt, elämänsä ohjat omiin käsiinsä ottanut kunnianhimoinen Ulrika Pietari. Yksi kirjan henkilöistä on komeetan lailla puoluehierarkiassa noussut ja suuria tulevaisuuden toiveita elättelevä, itserakas poliitikko Raimo. Utrio antaa kirjassa myös politiikasta hyvin raadollisen kuvan selkäänpuukottajien ja omaa etuaan etsivien opportunistien pelinä.

Kirja oli näin hyvä vastalääke sitä ajatusta vastaan, että ennen asiat olivat paremmin - tässä kirjassa todella monet asiat ovat huonosti henkilöiden luonteen tai käyttäytymisen takia ja siksi, että silloinen yhteiskunta ja ajatustavat mahdollistivat sen. (Kirja ei tosin mielestäni ole erityisen realistinen kuvaus suomalaiselämästä 40 vuotta sitten.) Kirjasta oli vaikea löytää sympaattisia henkilöhahmoja: kirjassa oli vain noin kaksi ja puoli tai kolme mukavaa henkilöä, jotka olivat miellyttäviä siksi, että he välittivät muistakin kuin itsestään ja yrittivät nähdä asiat myös muiden näkökulmasta ja auttaa muita. Muut kirjan henkilöt olivat lähes totaalisen itsekeskeisiä ja katsoivat asioita vain omalta kannaltaan. Minun oli myös vaikea ymmärtää Tuiren ongelmien alkusyitä ja hänen persoonaansa. Kirjan lopussa teokseen tulee kuitenkin enemmän inhimillisyyttä.

En pitänyt kirjan maailmasta enkä useinkaan henkilöistä, mutta henkilöt oli kuvattu elävästi ja mieleenjäävästi, teksti kulki hyvin eteenpäin ja kirjassa oli myös arkirealistisuuden ja todellisuuden tuntua. Utrio on taitava kirjailija. Kirjan kielessä ihmetytti kuitenkin se, että suomalainen kirjailija käyttää äidin veljestä koko kirjan ajan nimitystä 'setä', ei 'eno'. Miksi ihmeessä? On myös harmi, että kauniin kannen tekijän nimeä ei ole kerrottu - on ollut erikoinen, mutta toimiva ratkaisu jättää sisarusten kuva noin pieneksi.

Edit 13.12.24, 14.12.24.

Kaari Utrio: Ruusulaakso, 1982. Suuri Suomalainen Kirjakerho. Kannen tekijän nimeä ei kerrottu. 338 sivua.

Edna Ferber: Emma McChesney & Co., 1915

Edna Ferber (1885-1968) oli omana aikanaan tunnettu ja suosittu amerikkalainen toimittaja sekä novelli-, romaani- ja näytelmäkirjailija. Hän saattaa olla mutkan kautta tuttu myös nykyihmisille, koska Elizabeth Taylorin, Rock Hudsonin ja James Deanin tähdittämä Jättiläinen sekä musikaali Teatterilaiva perustuvat hänen romaaneihinsa. Hän on saanut Pulitzer-palkinnon romaanista So Big, ja ainakin viisi hänen romaaniaan on käännetty myös suomeksi.

Itse en ollut koskaan kuullutkaan hänestä ja sain tietää äskeiset asiat vasta tätä kirjoittaessani. Uusiin vanhoihin naiskirjailijoihin on kuitenkin aina hauska tutustua, joten kun hänen nimensä tuli muussa yhteydessä esiin, otin sattumanvaraisesti Gutenbergistä luettavakseni yhden hänen romaaninsa. Kirja kertoo liikenaisesta Emma McChesneystä, joka on Buck Featherloom Petticoat Companyn (eli naisten alusasujen?) menestyvä myyntiedustaja ja yrityksen apulaisjohtaja (tai jotain sellaista). Hän on myös eronnut nuorena väkivaltaisesta miehestään, minkä jälkeen hän on kasvattanut ja kouluttanut poikansa Jockin yksin. (Huom! Kirjan julkaisuvuosi on siis 1915.)

Kirjan läpikäyvä teema onkin naisten työnteko ja sitä kautta heidän itsenäisyytensä sekä mahdollisuutensa ja myös tarpeensa käyttää aivojaan, kykyjään ja taitojaan. Kirja koostuu seitsemästä tarinasta, jotka toimivat myös itsenäisinä kertomuksina, joten luvut on varmaan julkaistu alunperin sarjana jossakin lehdessä. Niissä on kuitenkin selkeä ajallinen ja juonellinen jatkumo ja eri lukujen juoniaiheet limittyvät toistensa kanssa, joten tämä käy hyvin myös romaanista.

Kirjan alussa vielä naimaton nelikymppinen Emma lähtee yksin Etelä-Amerikkaan myyntimatkalle firman isältään perineen T. A. Buckin voimakkaasta vastustuksesta huolimatta, ja kokemuksensa ja neuvokkuutensa avulla onnistuu saamaan eteläamerikkalaiset ostajat puolelleen. Palattuaan hän menee naimisiin T. A.:n kanssa, mutta tämä ei loppujen lopuksi tarkoita kotiin jäämistä. Lähes koko aikuisikänsä töitä tehnyt Emma tekee T.A.:n kanssa sopimuksen, että kokeilee varakkaana kotirouvana oloa - shoppailua, aterioiden suunnittelua ja sisustusta - kolmen kuukauden ajan.

"It's a bargain. For three months I shall do nothing more militant than to pick imaginary threads off your coat lapel and pout when you mention business. At the end of those three months we'll go into private session, compare notes, and determine whether the plan shall cease or become permanent. Shake hands on it."   ...   So it was that Emma McChesney, the alert, the capable, the brisk, the business-like, assumed the role of Mrs. T. A. Buck, the leisurely, the languid, the elegant.

Kolmen kuukauden päästä hän kuitenkin jo palaa halusta päästä takaisin töihin, ja myöskin T. A. haluaa hänet taas innokkaasti mukaan firmaan tasa-arvoiseksi kumppanikseen, jonka osaamiseen ja arvostelukykyyn voi aina luottaa.

Kirjassa on myös muita työtätekeviä naisia, kaikki oman alansa päteviä ammattilaisia. Esimerkiksi Buckin firman taitava pikakirjoittaja Hortense menee samoihin aikoihin naimisiin kuin Emma ja irtisanoutuu siksi toimestaan, ja vaikka hän rakastaakin miestään ja uutta kotiaan, hän kaipaa paljon myös työtään, joka antaa merkitystä hänen elämälleen. Emman poika Jock on menossa naimisiin mainostoimistossa jo hienon uran luoneen Gracen kanssa, jota Emma arvostaa kovasti ja joka Hortensen tavoin luopuu työstään naimisiin mennessään: I can't help thinking of what a stunning girl Grace Galt is, and what a brain she has, and how lucky you are to get her. Any girl—with the future that girl had in the advertising field—who'll give up four thousand a year and her independence to marry a man does it for love, let me tell you. 

Kuten näkyy, tuona aikana oletettiin lähes automaattisesti, että kun nainen menee naimisiin, hän lopettaa työnteon. Emman ratkaisu on siis melkoisen radikaali. T. A. on ihanteellinen aviomies: hän arvostaa ja tukee Emmaa aina, sekä naisena että ihmisenä, jolla on ideoita, taitoja ja osaamista. Jos Emma ja T. A. ovat eri mieltä, Emma pitää päänsä, koska luottaa itseensä.

Ferber suhtautuu positiivisesti kaikkiin työtätekeviin naisiin, oli näiden asema mikä tahansa, mutta negatiivisesti rikkaiden naisten "hyväntekeväisyysjärjestöön", joka katsoo asiakseen kertoa työtätekeville naisille (= työläisnaisille, Emmaa he eivät laske tähän joukkoon kuuluvaksi), että näiden ei pitäisi käyttää kauniita vaatteita.

Emma on melkoinen supernainen: energinen, osaava, älykäs, luova (hän suunnittelee ajoittain, innoituksen iskiessä, firmalle myös mullistavia vaatteita), tehokas, lähes lyömätön liikenainen, sisukas sekä myös kaunis, nuorekas, naisellinen ja hyvin pukeutuva, mikä muistetaan mainita suunnilleen joka luvussa. Hän on lisäksi itsepäinen, huumorintajuinen, hauska, ymmärtäväinen, myötätuntoinen ja pidetty. Hänen hahmonsa ei siis ole kovin realistinen, eikä kirjassa käsitellä juuri ollenkaan todella vaikeita tunteita tai asioita, ja kirjan naiset työskentelevät naisille melko "sopivilla" aloilla, mutteivät kuitenkaan ihan tyypillisesti (matkustava myyntiedustaja ja mainosten kirjoittaja).

Kirja on kuitenkin älykkäästi ja viihdyttävästi kirjoitettu, on hyvien asioiden puolella ja onnistuu hyvin puolustamaan naisten oikeutta ja halua työntekoon yli sata vuotta sitten. Ja naisena tuntui tuohon aikaan varmasti hyvältä lukea kirjaa, jossa naiset ovat pääroolissa (Emma on tärkein, mutta kirjassa on paljon muitakin naisia), jossa puhutaan naisia koskevista asioista ja heidän ongelmistaan, ja jossa naiset esitetään älykkäinä, vahvoina ja osaavina olentoina, ei kauniina, avuttomina tyhjäpäinä. Pidin kirjasta (vaikken täysin ihastunut siihen), ja Ferberiltä voisi lukea muutakin. Kirjasta on otettu uusintapainos vuonna 2002, ja se on ilmeisesti kolmas Emma McChesney -teos.

Ferberillä on hauska tapa viitata aikansa julkkiksiin (muutaman kerran, ei liian usein). Tässä kirjasta löytyneitä uusia tuttavuuksia.

Ida Tarbell (1857-1944), yksi ensimmäisistä tutkivista journalisteista. "Hmm! What Ida Tarbell calls 'Restless women.' Money, and always have had it. Those hats were born in one of those exclusive little shops off the Avenue. Rich but somber. They think they're advanced, but they still resent the triumph of the motor-car over the horse. That girl can't call her soul her own. Good eyes, but too sad. He probably didn't suit mother."

Ida B. Wellsiä (1862-1931), yhdysvaltalaista toimittajaa ja kansalaisoikeusaktivistia, kirjassa ei mainittu, mutta hän tuli mieleeni Ida Tarbellista.

Kuvissa on sama henkilö. Teatteri- ja elokuvanäyttelijä Julian Eltingeä (1881-1941) on sanottu suurimmaksi naisosia esittäneeksi miesnäyttelijäksi teatterihistoriassa (Britannica). Emman suunnittelemalle hameelle ei ollut muotinäytöksessä mannekiinia: Spalding clapped a desperate hand to his bald head. "If only I had Julian Eltinge's shape, I'd wear it to the show for you myself."

Liikenaista ja sijoitusneroa Hetty Greeniä (1834-1916) sanottiin "Wall Streetin noidaksi". Hän oli aikansa rikkain nainen ja yleensäkin varmasti rikkaimpia amerikkalaisia - hänen omaisuutensa arvo hänen kuollessaan oli nykyrahassa yli kymmenen miljardia euroa. T. A.:n mielipide vastasyntyneestä Emman pojantyttärestä: "Yes, and think of the brain she'll have," Buck reminded her excitedly. "Great Scott! With a grandmother who has made the T. A. Buck Featherloom Petticoat a household word, and a mother who was the cleverest woman advertising copy-writer in New York, this young lady ought to be a composite Hetty Green, Madame de Stael, Hypatia, and Emma McChesney Buck. She'll be a lady wizard of finance or a——" "She'll be nothing of the kind," Emma disputed calmly. "That child will be a throwback. The third generation generally is. With a militant mother and a grandmother such as that child has, she'll just naturally be a clinging vine. She'll be a reversion to type. She'll be the kind who'll make eyes and wear pale blue and be crazy about new embroidery-stitches. Just mark my words, T. A."

Kirjassa puhutaan myös jonglööri Cinquevallista, mutta hänestä kirjoitan ihan oman bloggauksensa. Pop Henderson had been head bookkeeper for years. But the pen in his trembling hand made queer spidery marks in the ledgers now, and his figure seven was very likely to look like a drunken letter "z." The great bulk of his work was done by the capable, comely Miss Kelly who could juggle figures like a Cinquevalli.

Helmet-haaste 41. Kirjassa syntyy lapsi (Emman pojan Jockin ja Gracen lapsi). 

Edit 7.6.24, 10.6.24.

Edna Ferber: Emma McChesney & Co., 1915 [julkaisuvuosi netistä, ei Gutenbergissä]. Kustantaja: ?. Sivumäärä: ?.
Luettavissa Gutenbergissä.

Isabelle Holland: Seuraan sinua pimeään (1981)

Kirjan päähenkilö on Englannissa asuva amerikkalainen taidegalleriassa työskentelevä Julia, joka matkustaa Italiaan kuultuaan italialaisen isoäitipuolensa, kreivitär Gianetta di Monaldinin, kuolemasta. Korkeasta iästään huolimatta elinvoimainen Gianetta oli kaatunut ruusutarhassa ja lyönyt päänsä. Kreivittären kartanoon Italiassa saapuu myös Julian voimakkaan ja toivottoman nuoruudenrakkauden kohde, pienen Monaldin taidemuseon hoitaja Oliver, Julian joitakin vuosia aiemmin jättänyt pitkäaikainen miesystävä David tyttärineen sekä useimmiten suunnattoman ärsyttävä, epäkohtelias ja epäystävällinen Julian työnantaja, pankkiirista gallerian omistajaksi ryhtynyt Rupert.

Tästä voikin päätellä, mistä tässä kirjassa on kysymys: miehistä ja taiteesta. Sekä rikoksesta ja sen selvittelystä, sillä isoäidin kuolema ei ollut onnettomuus, vaan murha. En yleensä ottaen pidä romanttisista kirjoista, joiden pääsisältö on rakkaussuhde ja sen kehittyminen, mutta pidän kuitenkin tällaisista viihdekirjoista, joiden päähenkilö on aloite- ja toimintakykyinen, itsenäinen ja älykäs nainen, joka selvittelee rikosta tai arvoitusta ja samalla miessuhteitaan - tällaiset kirjat eivät ole imelän romanttisia eikä miehen löytäminen ole sankarittaren elämän pääsisältö, vaan ihmissuhteiden selvittely on vain osa kirjaa. Ja useimmiten tällaiset kirjat ovat lähes täysin väkivallattomia, eikä niissä ole tylsää alibien pohtimista tai muita poliisintyön rutiineja. (Muita tällaisia lukemiani kirjoja ovat Barbara Michaelsin teokset.)

Eli pidin tästä kirjasta, jokseenkin kolhosta kannesta huolimatta. Kirjan alkuperäisnimi on kuvaavampi kuin suomennoksen nimi.

Edit 3.12.23 (korjaus kirjatietoihin).

Isabelle Holland: Seuraan sinua pimeään, 1983 (The Lost Madonna, 1981). Tammi. Suomennos: Anna-Liisa Laine. Kannen tekijää ei mainittu (tai se on takakannessa kirjastotarran alla). 292 sivua.

Niina Mero: Englantilainen romanssi, 2019

Toimittajan uraa suunnitellut, mutta englantilaisten 1800-luvun romantikkojen (Keats, Shelley, Byron) runoihin rakastunut ja niistä gradua tekevä Nora lähtee vastentahtoisesti Englantiin siskonsa Helin häihin. Vastentahtoisesti siksi, ettei hän halua antaa todellisuuden häiritä kirjallista mielikuvaansa Englannista satujen saarena, paikkana, josta on lähtöisin tuo ihana runous ja muut Noran rakastaman englantilaisen kulttuurin piirteet. Perillä häneen tekee kuitenkin vaikutuksen sulhasen koti, valtava aateliskartano, ja aatelinen elämäntapa muutenkin. Unelmien Oxford on lähistöllä, eikä rakastumistakaan voi välttää (vaikka Nora tekeekin parhaansa sitä välttääkseen), ja mukaan tulee myös arvoituselementti, kun perillä selviää, että sulhasella on kadonnut veli.

Pidin tästä goottilaisen romaanin nykyaikaan tuovasta esikoisteoksesta: se oli mukavaa, kevyttä, älykästä ja viihdyttävää lukemista, bonuksena se, että siinä puhuttiin kirjoista, kirjallisuudesta ja taiteesta. Kirjassa oli huumoria ja se oli hyvin kirjoitettu (yhtä isoa miinusta lukuun ottamatta), ja pidin monista sen huomioista.

Uusperheen sisarukset Nora ja Heli olivat sekä ulkonäöltään että luonteeltaan toistensa vastakohtia: Nora tumma, tatuoitu ja mustiin pukeutuva, Heli vaalea; Nora introvertti ja vetäytyvä, Heli ekstrovertti, tunteensa avoimesti osoittava ja kaikki hurmaava. Minusta oli mukavaa, että molemmat kuvattiin erilaisuudestaan huolimatta fiksuiksi ja mukaviksi, ja he tuntuivat myös eläviltä ihmisiltä: Nora esimerkiksi oli piikikkään ulkokuorensa alla epävarma ja vähän alemmuudentuntoinen älykkyydestään huolimatta ja hänen persoonansa kantoi kirjaa pitkälle. Kirjan lopussa oli hauska yllätys, juoni piti hyvin otteessaan (vaikka kirjaa olisi voinut vähän lyhentääkin) ja Mero solmi langat hyvin yhteen. Vähän tosin mietin, ovatko myrkkykasvit todella noin myrkyllisiä?

Kirjassa kulki mukana myös syvällisempi juonne rakkauden mahdollisuudesta, luottamuksesta ja uskalluksesta. Voiko todellisuus koskaan vastata mielikuvitusta? Uskaltaako ottaa riski aiemmista pettymyksistä huolimatta?

Kartanon alueessa oli jotain kiistattoman poeettista, päärakennuksen julma, kivinen synkkyys oli kummallisessa kontrastissa ympäröivän, avoimen luonnon ja rakennetun puutarhan herkän estetiikan kanssa. Elämä ja kuolema, valo ja varjo kietoutuivat toisiinsa, ja kuin jossakin John Deen kellareissa suorittamassa alkemistisessa kokeessa ruma muuttui kauniiksi, lyijy kullaksi ja kuolleet eläviksi. (109)

Tuo mainitsemani iso miinus kirjassa oli se, että lukiessani minusta tuntui, että luen käännösromaania, jota ei ole käännetty kovin hyvin. Esimerkkejä: ”olin yrittänyt kaivaa kantapääni maahan” (< I had tried to dig my heels in, 219), ”olin Mikon kanssa proverbiaalisesti naimisissa” (224), ”goottilaiset romanssit haluttiin kieltää” (253, ei varmaan sentään romansseja vaan tällaisia romansseja kuvaavat romaanit), byroneski viehätys (englanniksi Byronesque, mutta suomessa ei ole tällaista adjektiivin päätettä, 274), ”homma näytti jokseenkin hasardilta” (275), ”visuaalisesti tyrmäävä mutta melko graafinen alastonmaalaus” (298, suomen kielessä 'graafinen' tarkoittaa taiteen tekemisen tapaa, ei kursailematonta tai yksityiskohtaista)... Kun aloin kirjoittaa näitä ylös noin sivun 215 jälkeen, löysin suunnilleen 35 anglismia. Kyllähän romaani sijoittuu Englantiin, mutta sekä kirjailija että minäkertoja ovat suomalaisia. En tarkoita, että suomen olisi pitänyt säilyä samanlaisena Agricolan ajoista lähtien ja myönnän olevani kielinipottaja, mutta suomi ja englanti ovat kuitenkin eri kieliä, ja kun luen suomeksi, haluan myös lukea suomea. Tulevaisuudessa kustannustoimittaja tai Mero itse voisi ehkä kiinnittää näihin kieliseikkoihin huomiota. Minua ne häiritsivät aika paljon muuten hyvässä kirjassa, joka oli kuitenkin suurimmaksi osaksi sujuvaa kieltä, joskus kaunistakin.

Tätä kirjaa on luettu blogeissa paljon ja pääsääntöisesti pidetty. Päällimmäisiä blogiosumia: Lumiomena, Lily, Mitä luimme kerran, Kirjaluotsi, Kirjoihin kadonnut, Amman kirjablogi, Tuijata...

Helmet-haasteeseen saan tästä kohdan 45. Esikoiskirja.

Edit 2.7.20.

Niina Mero: Englantilainen romanssi, 2019. Gummerus. Kannen kuvan tekijää ei ole mainittu (tai se on kirjaston tarran alla). 383 sivua.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni, 2015

Tämä ei ollut minun kirjani. Osaksi se johtui siitä, että minulla oli väärät odotukset tämän suhteen. Takakannessa tätä sanotaan psykologiseksi trilleriksi ja kirjastossakin tämä oli luokiteltu jännityskirjoihin, joten ajattelin, että tämä olisi hyvä jännäri kesäpäiviin, varsinkin kun olin lukenut tästä jonkin positiivisen blogiarvionkin. Tämä sopikin hyvin hellepäivälukemiseksi, koska kirjassakin oli muistaakseni koko ajan helle tai ukkonen.

Kirja ei kuitenkaan ollut mielestäni jännittävä. Lähinnä se oli minusta nelikymppisen asumuseroa yksinäisellä saarella testaavan Klarissan parisuhdekokeiluja, johon oli sekoitettu yliluonnollisia elementtejä. Klarissa oli mielestäni epäitsenäinen, tahdoton, muiden vietävissä ja epälooginen. Olisin tahtonut sanoa hänelle, että ”Ryhdistäydy, nainen, sinun ei tarvitse suostua kaikkeen mitä muut ehdottavat”.

Hyvää kirjassa oli se, että se oli sujuvasti kirjoitettu ja helppolukuinen, ja loppuratkaisu (jos ymmärsin sen oikein) antoi kirjan prologille ja joillekin sen elementeille uuden tulkinnan. Kesän tuntu ja saariluonto olivat kirjassa vahvoina mukana. Positiivista kirjassa oli myös se, että Timonen on rohkeasti kokeillut Suomessa harvinaista genreä (myyttinen tai yliluonnollinen jännitys) eikä ollut lähtenyt turhaan venyttämään kirjan pituutta. Jos en olisi etsinyt kirjasta trillerimäisyyttä, olisin saattanut pitää siitä enemmän.

Monet muut ovat saaneet tästä kirjasta minua enemmän, ja siitä on löydetty myös jännitystä. Kiiltomadossa tätä verrattiin chick lit -kirjallisuuteen, jossa kuvataan vanhempia henkilöitä, ja koska en yleensä pidä chick lit -kirjoja kovin kiinnostavina, ei ihme, ettei tämäkään iskenyt. Kirjasta löydettiin erotiikkaa, mistä olen samaa mieltä. Kirsin Book Clubissa mietittiin vertauskuvallisuutta ja käytännön seikkoja eikä niin innostuttu. Kirjan jos toisenkin -blogissa, Lurun luvuissa ja Mari A:n kirjablogissa tästä pidettiin, ja myös Krista ja Suketus pitivät tästä.

Helmet-haasteeseen saan tästä kohdan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan. Tämä ei ole kirjassa mitenkään oleellinen asia, mutta Klarissa tekee itselleen aamujuomaa, johon tulee kurkkuja ja sellereitä, ja leipoo raparperimuffinsseja.

Lisäys 29.6.20.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni, 2015. WSOY. Kannen tekijää ei mainittu (tai se on kirjaston tarran alla). 165 sivua.

Barbara Michaels: Ruusutarhan salaisuus (Vanish with the Rose, 1992)

Kirja kertoo juristi Dianasta, joka tekeytyy ruusuasiantuntijaksi tutustuakseen paremmin erääseen Virginiassa sijaitsevaan taloon, koska hänen kadonnut veljensä Brad oli lähettänyt sieltä viimeiseksi jääneen kirjeensä. Diana haluaa selvittää, mitä Bradille on tapahtunut, mutta ei odota pitävänsä talon uusista asukkaista niin paljon kuin pitää, esimerkiksi omistajien pojasta Andysta. Tapahtumien myötä kahden erilaisen naisen välille, Dianan ja siivoojan, aiemmin pahoinpidellyn mutta sinnikkään ja opiskelut aloittaneen Mary Jon välille kehittyy luja ystävyys. Mukana on myös Michaelsin kirjoille tavalliseen tapaan pieni aavemainen lisä, vaikka melkein koko kirja onkin lujasti kiinni todellisuudessa, ja tässä kirjassa on mukana myös sympaattisia kissoja ja koiria.

Ei se ollut todellinen maailma. Todellisuus oli tavallisten ihmisten päivittäistä painiskelua arkielämän ongelmien kanssa. Ennen hänen henkilökohtainen murheensa oli näyttänyt hänestä erityisen traagiselta, mutta hän oli saanut kokea, ettei tuskaa voi mitata. Miten hän voisi väittää kärsineensä enemmän kuin Mary Jo, joka oli nähnyt entisen rakastettunsa muuttuvan viholliseksi, joka yritti tuhota hänet? Jo vuosia mies oli yrittänyt nujertaa hänen henkensä ja kunnianhimonsa keinoilla, jotka eivät olleet yhtä välittömiä mutta ehkä sitäkin tuskallisempia. Mary Jo ei ollut ainutlaatuinen; hänenlaisiaan naisia oli tuhansia, miljoonia.

Hmm... Pidän Michaelsin kirjoista, niissä on reipas päähenkilö, persoonallisia sivuhenkilöitä ja huumoria, mutta ihmissuhteet ja teemat jäävät niissä aika pinnallisiksi, vaikka niissä olisi mahdollisuutta syvempäänkin käsittelyyn. Ne eivät myöskään usein ole kovin jännittäviä, vaikka niissä onkin mukana arvoituksenselvittelyainesta, mutta ne ovat ihan mukavaa viihdelukemista ja pitävät minut hyvin matkassaan. Tätä kirjaa olisi voinut hyvin vähän lyhentääkin. Lukujen alkuun laitetut ruusuihin liittyvät sitaatit eivät tässä kirjassa toimineet yhtään niin hyvin kuin Ismenessä lukujen alkuun sijoitetut naiskirjallisuutta käsittelevät sitaatit. Lainaukset oli kyllä käännetty hyvin, runollisesti tai vanhahtavasti sitaatin hengen mukaisesti (Leena Vallisaari on ilmeisesti kääntänyt tunnettujenkin runoilijoiden sitaatit itse, koska muita kääntäjiä ei mainita), mutta ehkä ne kuulostavat silti englanniksi paremmilta.

Käyttäytymismallit, tavat, perityt taipumuksetkaan eivät kuitenkaan ole terästä. Mary Jo oli murtautumassa ulos vankilasta, joka oli estänyt häntä onnistumasta. Valintojen teko oli mahdollista: joskus se oli helppoa, joskus sietämättömän vaikeaa. Ehkei se ollut mahdollistakaan kaikille.

Kirjassa ei ole ketään kannen naisen näköistä ja varsinkaan hänen tavallaan pukeutunutta naista; kannen tuntematon nainen on ehkä tullut kirjan tapahtumien jälkeen katsomaan valmistunutta ruusutarhaa.

Barbara Michaels: Ruusutarhan salaisuus, 1993 (Vanish with the Rose, 1992). Gummerus. Kääntäjä: Leena Vallisaari. 397 sivua.

Barbara Michaels: Ismene – ääni menneisyydestä (Houses of Stone, 1993)

Puolivahingossa jatketaan samalla linjalla kuin kahdessa edellisessä kirjassa: naisia, kirjallisuutta, feminismiä ja dekkareita. Vaikka tätä ei kirjastossa olekaan luokiteltu jännityskirjallisuuteen, tässäkin ratkotaan arvoitusta ja joudutaan hengenvaaraan. Mikään tyypillinen dekkari tämä ei kuitenkaan ole. Arvoitusjuonen puitteissa puhutaan naisen äänestä ja sen vaientamisesta sekä naiskirjallisuudesta ja sen vaientamisesta, varsinkin aikaisemmin. Kirjan päähenkilö, eronnut kirjallisuuden professori(?) Karen Holloway on aiemmin löytänyt varhaisen tuntemattoman nimimerkillä Ismene kirjoittavan amerikkalaisen naiskirjailijan runokirjan ja julkaissut sen. (Ismene oli Antigoneen sisar Sofokleen näytelmissä, ja kirjassa pohditaan myös jonkin verran Ismenen ja Antigoneen luonteita ja niiden eroja.) Nyt Karenin ystävä, kirjakauppias Simon, ilmoittaa uudesta löydöstä: Ismenen romaanin käsikirjoituksesta. Löytö ei herätä intohimoja pelkästään Karenissa, vaan monet muutkin kirjallisuuden tutkijat haluaisivat saada sen itselleen. Karen voittaa kilvan ja alkaa kauhuromanttisen romaanin tekstin selvittelyn ohessa selvittää, kuka Ismene todellisuudessa oli. Ismenen romaanin käsikirjoituksen lukeminen etenee yhdessä nykypäivän Virginiaan sijoittuvan seikkailun kanssa, ja goottilaisen romaanin konventioita kommentoidaan hauskasti sijoittamalla samantapaisia tapahtumia nykyhetkeen. Kirjassa on myös pieni aavejuonne.

Jokaisen luvun alussa on joko mies- tai naiskirjoittajalta lainattu sitaatti, joka kertoo kaunopuheisesti suhtautumisesta naiskirjailijoihin, esim. tämä: Kirjallisuus ei ole naisen elämän tehtävä eikä voi olla – (nykyisin varsin unohdetun runoilijan) Robert Southeyn kirje Charlotte Brontëlle, 1837. Sitaattien valossa esimerkiksi Nathaniel Hawthorne vaikutti arkkisovinistilta, ja näköjään tällaisia omanarvontuntoisia setäkirjailijoita löytyy vieläkin – V. S. Naipaul oli sitä mieltä, ettei kukaan naiskirjailija yllä hänen tasolleen ja että hän tunnistaa parista kappaleesta, onko teksti miehen vai naisen käsialaa (itse voi testata taitojaan täällä; Lurun luvuille kiitos linkeistä). Jos nobelisti kerran ajattelee, että miesten kirjat ovat hyviä koska ne ovat miesten kirjoittamia, ja naisten kirjoittamat huonoja koska ne ovat naisten kirjoittamia, mitä tähän voi sanoa? (Muuta kuin että tyhmä nobelisti...) Korutonta kertomaa on myös se, että kirjallisuuden nobelisteista tähän mennessä vain 15% on ollut naisia (Kirjan pauloissa -blogi). Tätä taustaa vasten tuntuu vähän oudolta, että Ismenen romaanin käsikirjoitus on niin himoittu ja siitä ollaan valmiita maksamaan kymmeniä tuhansia dollareita, mutta ilmeisesti tuntemattoman mieskirjailijan teoksesta oltaisiin maksettu paljon enemmän.

Pidin kirjan henkilögalleriasta paljon: tässä on monia epäsovinnaisia naishahmoja (ei ajatella, että kunnon naisten pitäisi olla kauniita ja laihoja, mikä minua häiritsi toisessa Michaelsin kirjassa) ja kirjan avoimesti aggressiivinen korsto on naisprofessori. Kirjassa tunnutaan myös miettivän eri naishahmojen esittämisen yhteydessä, mitkä ovat hyviä tapoja elää naisena maailmassa (esimerkiksi ahdasmielinen, urkkiva, pinnallisesti hyvätapainen Karenin vuokraemäntä on huono naisroolimalli). Karenin hyvä ystävä, parikymmentä vuotta vanhempi historiantutkija Peggy (persoonallinen, älykäs, reipas, hauska, turhia surkuttelematon, oman kuvauksensa mukaan ”karskin näköinen vanha haahka”) on mainio hahmo. Kirjassa on positiivista myös se, että toisin kuin monissa muissa kirjoissa, joissa naisilla ei ole naisystäviä, tässä on lujia naisten välisiä ystävyyssuhteita; Karenin ystäviä ovat Peggyn lisäksi sosiologi Joan ja psykologi Sharon. Naisten välinen ystävyys kestää kirjassa myös riidat ja erimielisyydet.

Eli ei kovin syvällistä, mutta viihdyttävää pohdintaa naisen äänen kuulumisen edellytyksistä, naiskirjallisuudesta ja erityisesti goottilaisesta kauhuromanttisesta kirjallisuudesta yhdistyneenä vetävään juoneen aavemausteilla sekä sympaattisiin ja monipuolisiin hahmoihin.

Kääntäjä Marja Helanen-Ahtolalla oli joitakin ainakin omaan korvaani hassulta kuulostavia sanontatapoja (näissä on Suomessa ehkä alueellista vaihtelua): 'toimittaa'-verbi 'kannattaa'-verbin sijasta (Ei toimita kastella mattoa) ja katin villat, kun itse sanon katin kontit. Joissain muissakin kohdissa mietin sanavalintaa, mutta yleensä ottaen käännös oli sujuvaa luettavaa ja käytetty sanasto tuntui monipuoliselta.

Karen kiemurteli kiusaantuneena ja nosti toisen kätensä punehtuneille kasvoilleen Peggyn uteliaan katseen tielle. ”Mikä sinua kaivelee?” Peggy kysyi.

”Minusta on inhottavaa tuntea olevani mäntti.”

”Niin minustakin. Kyllä sinä siihen totut”, Peggy sanoi nuivasti hymyillen. ”Se on väistämätöntä seurausta siitä, että on ihminen.”

Helmet-haasteeseen tästä saa numeron 16: Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli. Kirjassa puhutaan paljon kirjoista ja kirjoittamisesta, ja koko kirjan juoni pyörii Ismenen kirjan ympärillä.

Barbara Michaels: Ismene - ääni menneisyydestä, 1994 (Houses of Stone, 1993). Gummerus. Kääntäjä Marja Helanen-Ahtola. 410 sivua.

Barbara Michaels: Askel pimeään (Into the Darkness, 1990)

Luin kymmenisen vuotta sitten Barbara Michaelsin (eli egyptologi Barbara Mertzin eli Elizabeth Petersin) romaaneja ja pidin niistä kovasti, ensi sijassa niiden älykkäiden, reippaiden ja feminististen sankarittarien vuoksi, mutta myös kirjojen kepeyden, sujuvuuden ja tiiviin juonen takia. Pidin myös siitä, että Michaels oli monissa romaaneissaan siirtänyt goottilaisen romaanin nykyaikaan ja että useat hänen romaaninsa flirttailivat kummitustarinoiden kanssa. Nyt aloin sitten lukea näitä uudestaan. Luin muutama kuukausi sitten Kartanossa kummittelee -kirjan, joka oli sympaattinen, mutta ei tällä lukemalla yhtä hyvä kuin ensimmäisellä.

Askel pimeään -kirjan sankarittarena on mainostoimistossa työskentelevä orpo Meg Venturi, jonka rakas jalokivikauppiasisoisä Dan Mignot on kuollut ja jättänyt hänelle perinnöksi puolet kultasepänliikkeestään pikkukaupungissa, jossa Meg on syntynyt ja kasvanut; toisen puolen liikkeestä hän on jättänyt salaperäiselle, vaiteliaalle, epäystävälliselle, mahdollisesti jopa vaaralliselle (ainakin monet kaupungin asukkaat tuntuvat olevan tätä mieltä), mutta valtavan lahjakkaalle kultasepälle A.L. Rileylle. Megin pitää päättää, mitä hän tekee perintönsä ja oman elämänsä kanssa – jääkö hän työskentelemään kultasepänliikkeeseen vai palaako takaisin vanhaan elämäänsä? Myös parin vuosikymmenen takainen Megin perheeseen liittynyt tragedia ja skandaali vaikuttavat yhä Megin tunteisiin, ja nykyhetkessä tapahtuu uhkaavia asioita, jotka lisääntyvät loppua kohti.

Meg ei osannut sanoa, kaiveliko äskeinen vielä miestä ja lähtiessään kävelemään aurinkoisen nurmikon poikki hän päätti, ettei edes välittänyt asiasta. Hän oli kyllästynyt hoitamaan toisten ihmisten tunne-elämää. Se oli elämän uuvuttavimpia puolia, ei suinkaan kova työnteko; Meg olisi kestänyt Danin kuolemaa seuraavat loputtomat tehtävät, ellei hänen olisi tarvinnut jatkuvasti käyttää energiaansa sen miettimiseen, mitä hänen piti sanoa ja toisaalta taas pyytelemään anteeksi sanojaan.

No jaa... Kirja oli kiva ja hyvin kirjoitettu, siinä oli hyviä huomioita, sankaritar oli reipas ja tarmokas ja luja ja ystävällinen ja hauska ja fiksu ja rohkea, kirjan henkilögalleria oli monipuolinen ja persoonallinen (Danin seitsemänkymppiset kauppiasystävät olivat esimerkiksi mainioita), ja sain tietoa koruista, jalokivistä ja kultasepäntyöstä, mutta silti tämä ei tehnyt nyt niin suurta vaikutusta. Ehkä minua häiritsi nyt se, että kirjassa sivuhenkilönä esiintyvä niljakas, epämiellyttävä Candy oli myös ruma ja epäviehättävä (ja Meg tietysti oli itse kaunis), ja toinen sivuhenkilö, Megin koulun entinen kaunotar oli lihonut kymmenen kiloa saatuaan neljä lasta, mikä sai aikaan sen, ettei Meg enää ollut tunnistaa häntä noin kymmenen vuoden jälkeen ja ennen kuin muisti kuka tämä oli, ajatteli hänen varmasti olleen joskus kaunis. Meg tuntuu halveksivan molempia, vaikka hän muuten onkin mukava. Olen tullut aika allergiseksi sille, että kauneuden ja hyvyyden – tai päinvastoin, rumuuden ja epämiellyttävyyden – välille vedetään yhtäläisyysmerkit ja että lihomista pidetään tragediana ja automaattisena rumentumisena. Siis mitä, naisen pitää olla kaunis ja laiha ollakseen kunnon ihminen ja voidakseen olla onnellinen? Varsinkin kirjojen muuten feministisen virityksen takia tämä tuntuu ärsyttävältä.

...mummi osasi olla todella hauskaa seuraa omalla hiljaisella tavallaan. Hänen kommenttinsa olivat olleet teräviä ja joskus suorastaan herkullisen ivallisia – sillä tavalla isoäiti olisi voinut puhua toisille aikuisille. Tämä on yhtä vaikeaa hänelle kuin minullekin, Meg ajatteli hämmästyneenä; meidän on kummankin sopeuduttava, muutettava asenteitamme, jotta voimme kohdella toisiamme kuin ihmisiä, emmekä vain pitäytyä vanhoissa lapsen ja isovanhemman rooleissa. Olen aina rakastanut häntä; luulen, että pidänkin hänestä! Mahtaakohan hän pitää minusta...

Sari Luhtasen käännös oli melko sujuva, mutta joissain kohdissa se häiritsi. Kirjassa puhuttiin esimerkiksi kansakoulusta ja oppikoulusta, jotka kuulostavat tosi suomalaisilta eivätkä edes vastaa suoraan amerikkalaisen koulujärjestelmän eri tasoja (elementary school ja middle school?), ja suomennoksen ilmestymisajankohtana vuonna 1991 nuoremmat suomalaisetkaan eivät enää tienneet, mitä kansa- ja oppikoulu tarkoittavat. Ensin lainaamani kohdan lopussa myös yhden verbin taivutusmuoto heittää, ja kirjassa oli jonkin verran painovirheitä. Kirjan nimi suomeksi tai englanniksi ei mielestäni oikein sovi sisältöön, tämä ei ole mitenkään niin synkeä kirja kuin siitä voisi päätellä.

Kirjan new age -kansikuva ei liity sisältöön mitenkään. Joskus aiemminkin on tullut vastaan tällaisia outoja kansikuvia, joilla ei ole yhteyttä kirjan juoneen, ehkä lähinnä viihderomaaneiksi luokiteltavissa kirjoissa. Varmaan ajatellaan, että kansi toimii sisäänheittäjänä, mutta luulisi, että kirjan oikeastakin sisällöstä saisi aikaan houkuttelevan kannen.

Helmet-haaste nro 9: Kirjassa on isovanhempia (Megin isoäiti, myös jo kuollut isoisä Dan on kirjassa tärkeässä roolissa).

Barbara Michaels: Askel pimeään, 1991 (Into the Darkness, 1990). Gummerus. Kääntäjä Sari Luhtanen. 461 sivua.