Celia Fremlin: A Lovely Day to Die and other stories, 1984

Olen lukenut jo kuusi Celia Fremlinin dekkaria ja hänestä on tullut yksi lempikirjailijoistani, joten minulla oli suuret odotukset myös hänen dekkarinovellikokoelmansa suhteen, varsinkin kun yleensä pidän novelleista. Odotukset eivät sinänsä pettäneet: tarinat olivat kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja ja niiden henkilöt elävästi hahmoteltuja.

Tarinat tuntuivat kuitenkin hyvin paljailta ja paljaudessaan usein jopa julmilta, koska niissä oli vain yksi päätapahtuma (joskus murha, muttei läheskään aina). Fremlinin romaaneissa taas tapahtumat pohjustetaan hyvin ja henkilöiden luonteita ja heidän motiivejaan syvennetään paljon, joten murha tai kuolemantapaus tuntuu niissä paljon luontevammalta osalta tapahtumien kulkua kuin näissä lyhyissä tarinoissa, joissa se on yhtäkkinen. Ja kuten Fremlinin romaaneissa, näissä novelleissakin kyse oli perhesuhteista tai muuten läheisistä suhteista eikä vieraiden ihmisten murhista, mikä lisäsi raakuuden tunnetta: avioliitoissa, rakkaussuhteissa ja ystävyyssuhteissa pitäisi voida luottaa toisiinsa, kun taas näissä tarinoissa ihmiset pettivät toisiaan, kohtelivat toisiaan huonosti eivätkä pitäneet toisistaan. Mitenkään verisiä tai väkivaltaisia nämä novellit eivät kuitenkaan olleet.

Kirjoitusajankohta näkyi näissä tarinoissa: monissa novelleissa oli keski-ikäisiä tai vanhempia naisia, jotka pitivät huonoakin parisuhdetta usein parempana kuin yksin elämistä, ja joissakin novelleissa miehiä pidettiin jonkinlaisina palkintoina, jotka parantavat naishaltijansa statusta, vaikka miehet itse olisivat olleet tylsiä ja epämiellyttäviäkin. Muutamissa novelleissa oli kummallinen mutta aikakautensa kontekstissa ehkä melko tavallinen käsitys siitä, että naiset kilpailevat keskenään miehistä. Päinvastaisiakin asenteita kirjassa oli, kuten novelleissa The Bonus Years ja The Holiday.

Henkilöiden käyttäytyminen oli joskus... en tiedä, englantilaista? Eräs vanhempi nainen kävi esimerkiksi säännöllisesti vierailulla (entisen) ystävänsä ja tämän miehen luona - ystävän mies oli naisen entinen kihlattu, jonka ystävä oli varastanut häneltä - pelkästään tavan vuoksi, vaikka naiset eivät edes pitäneet toisistaan. Ja toinen leskeksi jäänyt vanhempi nainen lavasti mieluummin murron kotiinsa kuin myönsi pojalleen ja miniälleen, ettei ollut koskaan pitänyt miehensä kanssa tehdyistä jokakesäisistä matkoista ulkomaille eikä halunnut enää tehdä niitä.

Mutta taitavia nämä tarinat olivat, ja julmuudestaan huolimatta niissä oli myös inhimillisyyttä ja vinoa huumoria, niissä olivat pääosassa yleensä naiset, ja ne olivat tarkkanäköisiä, yllättäviä ja omintakeisia, joten vaikka pidänkin enemmän Fremlinin romaaneista, aion kyllä lukea myös lisää hänen novellejaan, jos niitä sattuu löytymään jostain.

Helmet-haaste 19. Suomi mainittu: She was the one who landed an exciting job on a glossy magazine before she was twenty: who spent the next few years swanning around the world covering fashion shows in places like Biarritz and Helsinki; ... (65), sekä ... and those who went on the shore trips [from the boat] came back with the usual tales of fantastic bargains, of comic natives and of knowing the Norwegian/Icelandic/Finnish for "How much?" (123), ja 31. Kirjassa on vammainen henkilö (erään novellin henkilö ei pysty kävelemään).

Celia Fremlin: A Lovely Day to Die and other stories, 1984 (13 novellia). Doubleday & Company, the Crime Club. Kannen suunnittelu: Cathy Canzani. 191 sivua.

Celia Fremlin: Klimax oder Auβerordentliches Beispiel von Mutterliebe (Possession, 1969)

Jatkoin Celia Fremlinin dekkareihin tai perhedraamoihin tutustumista. Kirjan alaotsikko saksaksi tarkoittaa "erikoislaatuinen esimerkki äidinrakkaudesta", ja englanninkielisen alkuteoksen nimen voisi tässä tapauksessa kääntää "omistushaluksi", mikä kertookin kirjasta jo aika paljon. Kirja kerrotaan tällä kertaa minämuodossa, ja kertojana on taas kotirouva, Clare, jolla on vaihteeksi kaikki hyvin: hänellä ei ole ongelmia avioliitossaan, hän on tyytyväinen elämäänsä, hänellä on kaksi mukavaa teini-ikäistä tytärtä ja perhe on arkisella tavalla onnellinen ja harmoninen.

Särön tähän tuo vanhemman tyttären Sarahin kihlautuminen reilut kymmenen vuotta vanhemman Mervynin kanssa. Mervyn itse vaikuttaa ihannevävyltä, mutta hänen leskeksi jäänyt äitinsä on uskomattoman omistushaluinen ja pyrkii kaikin keinoin estämään Mervynin tapaamiset Sarahin ja tämän perheen kanssa ja kieltäytyy hyväksymästä Mervynin ja Sarahin kihlausta; tuntuu siltä, että hän haluaisi pitää Mervynin kokonaan itsellään. Claresta tämä on käsittämätöntä, koska hän on täysin sisäistänyt 1960-luvun ihanteen siitä, että vanhemmat eivät koskaan saa sitoa tai kontrolloida lapsiaan, vaan heidän pitää antaa näiden tehdä omat valintansa. Tai ainakin hän on sisäistänyt sen, että näin pitää ajatella.

Clare kuitenkin tapaa Mervynin äidin muutamia kertoja ja yrittää ymmärtää ja auttaa tätä, vaikkei tästä juuri pidäkään. Mervynin perheen menneisyydestä paljastuu kaksi kuolemantapausta, kaikki ei ole sitä miltä näyttää, ja tapahtumat johtavat vähäeleisellä tavalla pelottavaan loppukohtaukseen.

Tässäkin Fremlinin kirjassa on enemmän kyse ihmissuhteista ja perheestä kuin dekkarijuonesta, mutta nyt jälkimmäinen vaikutti ehkä liikaa edellisiin - minua kiinnostaa Fremlinin kirjoissa kuitenkin eniten ihmissuhteiden tarkka, hienovarainen ja samalla humoristinen kuvaus. Kirjassa puitiin mielestäni myös vähän liikaa samoja asioita ja sen tapahtumaympäristö tuntui vähän liian ahtaalta, joten se ei ole suosikkini Fremlinin kirjoista. Nautittavaa tekstiä tämäkin silti oli, senkin takia että siinä oli mukana usein hieman vinoa huumoria, esimerkiksi siinä kun Claren ystäväpariskunta yrittää päästä eroon aikuistuneista pojistaan ja saada nämä itsenäistymään.

Celia Fremlin: Klimax oder Auβerordentliches Beispiel von Mutterliebe, 2009 (Possession, 1969). Diogenes. Saksantaja: Dietrich Stössel. Kannen kuva: François Berthoud: Skeleton Legs. 253 sivua.

Celia Fremlin: The Trouble Makers, 2018 (1963)

Palasin taas uuden lempparini Celia Fremlinin pariin. Tuntuu  harhaanjohtavalta nimittää hänen kirjojaan dekkareiksi, sillä vaikka niissä tapahtuu aina kuolemantapaus tai murha, se tapahtuu vasta aivan kirjan lopussa. Koko siihenastinen kirja on sen kuvausta, miten tähän on päädytty, miten hankalat ihmissuhteet ja ihmisten toiveet ja intohimot, joskus myös mielenterveyden järkkyminen (mutta mikä tämän sitten on saanut aikaan?) on johtanut tähän.

Ehkä Fremlinin kirjat ovat juuri sen takia niin kiehtovia, että ne ovat eräänlainen psykologisen romaanin ja dekkarin risteytys. Vaikka kirjoissa ei kovin paljon tapahdukaan, ihmisten mielenliikkeiden herkkä ja taitava kuvaus pitää mielenkiinnon yllä, kirjat on kirjoitettu ilmavasti ja niissä on myös huumoria. Useimmat lukemani Fremlinin kirjat on kirjoitettu naisnäkökulmasta, varsinkin vanhemmat (Echoing Stones -kirjassa näkökulma vaihteli mies- ja naispäähenkilön välillä). Tässä kirjassa, kuten Hetkissä ennen aamunkoittoa, keskiöön nousee 1950- tai 1960-luvun kotirouvan lähiöelämän klaustrofobisuus, ahdistavuus ja turhauttavuus sekä ongelmallinen suhde aviomieheen.

"I say! Isn't it all tidy!" [Katharine's husband Stephen] exclaimed wonderingly as they entered Stella's sitting-room. "Just look at it, Katharine! Why doesn't our sitting-room look like this?"
        Because our children aren't at boarding school; that was the answer, of course, though it was hardly for Katharine to give it. But she did think Stella might have done so; instead, Stella just looked inordinately pleased with herself, gave Stephen the most comfortable chair by the fire, and remarked smugly: "Oh, there's nothing to it, really, you know. I always think that tidiness is just a state of mind. If your mind is uncluttered and at peace with itself, then your home will be uncluttered and peaceful too."
        What a lie, thought Katharine crossly. What sort of a fool was going to believe that it was an uncluttered mind that had blackleaded the grate, polished the tiles, and cleaned all the paintwork. It didn't need an uncluttered mind at all; it needed several absorbent rags and about two hours of leisure, and Stella must know this as well as anybody. (129)

Aviomiehet ovat varsinkin tässä kirjassa ongelma. Melkein kaikki naapuruston naiset valittavat miehistään enemmän tai vähemmän, Mary kuitenkin vielä muita enemmän. Vaikka Katharine, kirjan näkökulmahenkilö, tunteekin asiasta huonoa omaatuntoa, Maryn kertomukset ongelmistaan helpottavat vähän hänen tunnettaan siitä, että hän on vieraantunut miehestään - ei heillä sentään noin huonosti mene. Sitten salaperäinen sadetakkiin pukeutunut mies lyö Maryn miestä veitsellä käteen tämän kotona, Mary tekee Katharinelle tunnustuksen, eikä Katharine enää tiedä mikä on totta ja mikä ei.

Siinä juoni suunnilleen on, eikä kirja silti ollut mielestäni ollenkaan tylsä, koska ihmissuhteiden kuvaaminen oli niin kiinnostavaa. Jo kirjan alku vei mukanaan, kun Fremlin kuvaa Katharinea odottamassa bussia tihkusateessa töistä tullessaan ja muutamalla sivulla luo kuvan hänen elämästään ja ongelmistaan hänen tarkkaillessaan muita pysäkillä odottavia naisia. Tässä kirjassa Katharine käy osapäivätöissä konekirjoittajana, mutta se ei muuta kotirouvanäkökulmaa, koska hän on silti ainoana vastuussa kodinhoidosta, ruoanlaitosta ja lapsista. Katharine kehittyy kirjan kuluessa, melko huomaamatta, mutta muutoksen näkee selvästi kirjan lopussa.

Celia Fremlin: The Trouble Makers, 2018 (1963). Dover Publications, Inc. 194 sivua.

Celia Fremlin: Das Tudorschloß, 1996 (Echoing Stones, 1993)

Neljäs lukemani Celia Fremlinin kirja (suomeksi "Tudor-linna", muista Fremlinin kirjoista täällä). Luin tämän englantilaisen kirjailijan kirjan saksaksi, koska sitä ei ollut saatavilla englanniksi, ja kieliähän kannattaa aina petrata (kuulostaa ehkä oudolta, mutta saatan lukea kirjoja joskus tarkoituksellisestikin eri kielellä kuin alkukielellä tai suomeksi kehittääkseni kielitaitoani). Kirjan lopussa on 16 Fremlinin saksaksi käännetyn kirjan lista, joten hän on Saksassa ollut ainakin aiemmin suosittu dekkaristi.

Noin sivulla 200 lakkasin odottamasta, että kirjaan tulisi jotain dekkarimaisia piirteitä. Muissakin lukemissani Fremlinin kirjoissa ihmis- ja perhesuhteet ovat olleet tärkeitä, mutta niissä on kuitenkin alusta asti ollut selvää, että jotain vaarallista tulee tapahtumaan. Tässä sellaista ei vain ollut aistittavissa. Kuusikymppinen historiaa harrastava Arnold sanoutuu irti työstään neljä vuotta ennen eläkeikää vaimonsa Mildredin vastustuksesta huolimatta ottaakseen vastaan työn museona olevan Tudorien aikaisen linnan tai kartanon hoitajana ja oppaana. Mildredin on tarkoitus hoitaa alueen teetupaa, mutta hän ei kestä kesän valtavia kävijäruuhkia ja painetta kahvilassa, vaan jättää Arnoldin ja muuttaa hyvin feministisesti ajattelevan ystävänsä Valin luokse Lontooseen, jossa häneen tutustuu linnasta kiinnostunut Gordon. Linnaan muuttaa myöhemmin Arnoldin ja Mildredin aikuinen tytär Flora, joka pitää vanhempiaan tyhminä, vaatii näiltä kaikenlaista antamatta mitään vastineeksi ja jolla on tapana kehittää kaikesta riita. Flora ottaa pätevästi teetuvan hoitaakseen ja ystävystyy linnan myyntikojun hoitajan Joycen ja tämän vanhuudenheikkoudesta (=Alzheimerin taudista?) kärsivän historioitsijaisän Sir Humphrey Penrosen kanssa.

Tämän juonen puitteissa kirjassa pohditaan paljon vanhempien ja (aikuisten) lasten suhteita, jotka ovat 1990-luvulla aivan toisenlaisia kuin vanhempien nuoruudessa, ivaillaan vähän Valin yltiöfeministiselle asennoitumiselle sekä esitetään Floran suulla, eli aika epäluotettavasti, radikaaleja ajatuksia psykiatriasta sekä esimerkiksi aikasiirtymistä ja rinnakkaistodellisuuksista. Floran mielestä Sir Humphreyn vanhuudenheikkous johtuu hänen läheistensä asennoitumisesta häneen, ei Sir Humphreyn terveydentilasta sinänsä. Hän vastustaa lujasti rauhoittavien lääkkeiden antamista Sir Humphreylle, joka kuitenkin ilman niitä käy heiluttelemassa miekkaa ympäristössä luullessaan elävänsä eri ajalla ja olevansa Maria Stuartin puolustaja.

Näkökulmahenkilöinä ovat vaihtelevasti Arnold ja Mildred, ja viimeisellä kymmenellä sivulla teos sitten lopulta kääntyy dekkariksi. Viihdyin kyllä tämän kirjan parissa ihan hyvin, vaikken itsekään oikein osaa sanoa miksi, koska henkilöhahmot eivät olleet kovin sympaattisia. Mildred oli harmillisen avuton, taitamaton ja saamaton, mikä kyllä lopussa niveltyi dekkarijuoneen. Arnold ei juuri kaivannut Mildrediä (tai Mildred Arnoldia) tämän lähdettyä pitkästä avioliitosta huolimatta. Arnoldille uuden avioliiton miettimisessä tuntui olevan tärkeintä se, että vaimo pystyisi hoitamaan teetupaa. Sympaattisemmiksi Arnoldin ja Mildredin teki ongelmallinen suhde Floraan, johon vanhemmat toivoivat parannusta mutta eivät vain osanneet Floran mielestä toimia koskaan oikein.

Kirjan kansikuva on Claude Monet'n maalaus 1800-luvulta, eli se ei liity kirjan sisältöön. Normaalifontista tuli tässä postauksessa jostain syystä harmillisesti tavallista pienempi, joten muutin fontin suuremmaksi.

Edit 19.6.20.

Celia Fremlin: Das Tudorschloß, 1996 (Echoing Stones, 1993). Diogenes (Diogenes Taschenbuch 22876). Kääntäjä: Otto Bayer. Kannen kuva: Claude Monet: Dame dans un jardin. Sainte-Adresse, 1867. 271 sivua.

Celia Fremlin: Kukat kuiskivat kuolemaa (The Spider-Orchid, 1977)

Tämä on kolmas lukemani Celia Fremlinin dekkari (Paul-sedästä ja Hetkistä ennen aamunkoittoa täällä), jossa toisin kuin edellisissä kirjoissa näkökulmahenkilönä on mies. Keski-ikäisen eronneen tutkijan Adrianin luo muuttaa yllättäen hänen neljän vuoden aikainen rakastajattarensa, kolmikymppinen Rita, mistä poikamiehen elämään sopeutunut Adrian ei ole kovin innoissaan. Pahinta on se, että hän pelkää Ritan muuton häiritsevän hänen hyvää suhdettaan nyt 13-vuotiaaseen ainoaan lapseensa Ameliaan, jonka sunnuntaisista käynneistä hän on alkuvaikeuksien jälkeen oppinut nauttimaan paljon isän ja tyttären huomattua, miten samanlaiset heidän luonteensa ovat.

Kuunnellessaan Adrian tajusi taas kerran, että tapahtui jotain mikä oli hänen aikaisemman kokemuspiirinsä ulkopuolella ja mitä hän ei pystynyt sanoin ilmaisemaan.

         Vasta useita sunnuntaipäiviä myöhemmin hän tajusi mitä se oli.

         Amelia rakasti häntä. Amelia rakasti tulemista hänen luokseen ja olemista hänen kanssaan. Hän rakasti rauhaa ja hiljaisuutta, älyllisen tarkoituksen tunnetta tässä hiljaisessa, kirjojen reunustamassa huoneessa. Hän rakasti Adrianin tapaa jättää hänet yksin, sitä että Adrianilla oli omat työnsä tehtävänä ja sitä että tuo työ oli Adrianille tärkeämpää kuin hän, aivan samoin kuin Neptunuksen rata oli tärkeämpi kuin heistä kumpikaan.

         He olivat samanlaisia, hän ja Amelia. ”Hyvänä isänä” olemisen kamppailu oli päättynyt, Amelia ei tarvinnut ”hyvää isää” eikä ollut koskaan tarvinnut, hän tarvitsi Adriania.

Ritan läsnäolo aiheuttaakin ongelmia, mutta ei Amelian mustasukkaisuuden tai vierastamisen takia, vaan Ritan luonteen takia. Toisin kuin aikaisemmissa Fremlinin kirjoissa, joista pidin mm. sen takia, että ihmisiä ymmärrettiin heidän puutteistaan huolimatta, tässä Rita on hyvin kielteinen hahmo. Tämä vähän heikentää kirjaa, koska annetaan ymmärtää, että hän vain on sellainen, ilman että lukija saa tietää miksi ja ymmärtäisi hänen motiivejaan. Kirjassa ei myöskään solmita juonielementtejä niin tarkkaan yhteen kuin aikaisemmissa kirjoissa, ja kirjan loppuratkaisu on mielestäni vähän heikko ja perustelematon.

Kirja piti tästä huolimatta minut hyvin otteessaan. Pidän Fremlinin kirjoitustyylistä ja huomioista, ja tässä kirjassa samoin kuin edellisissä tunsin lukijana olevani mukavalla tavalla eksyksissä melkein koko kirjan ajan: en ollut varma siitä, mitä tulee tapahtumaan ja kuka sen tulee tekemään, tiesin vain sen, että jotain tapahtuu.

Hetket ennen aamunkoittoa -kirjan postauksessa valitin Louisen miehestä Markista mm. siksi, että hän käski Louisea sanomaan heidän tyttärilleen, että nämä olisivat hiljaa, sen sijaan että olisi itse tehnyt sen. Tässä kirjassa on kiinnostavasti aviomiehen näkökulma samaan tilanteeseen, kun Adrian vielä asui vaimonsa kanssa. Tämän kirjan parikymmentä vuotta myöhempi kirjoitusajankohta näkyy siinä, että Adrianin vaimo Peggy vastaa kipakasti, toisin kuin Louise:

Kun hän istui työhuoneessaan ja yritti työskennellä, hän kuuli kahden oven läpi [Amelian ja hänen ystävänsä] kirkuvan ja kikattavan kimeästi kuin papukaijat. Itse asiassa tuo meteli saattoi olla kaameaa, mutta hän pelkäsi karjua tytölle, päästää tunteensa valloilleen, niin kuin monet isät olisivat tehneet, koska hän ei ymmärtänyt tytärtään riittävästi ja tiesi sen. Se olisi ollut samaa kuin peukaloida kovakouraisesti laitetta jonka tarkoituksesta ja toiminnasta ei mitään tiennyt.

         Niinpä hän usein nalkutti siitä Peggylle. Millainen äiti sinä oikein olet? Etkö edes osaa pitää tuota lasta kurissa? On kuin asuisi hullujenhuoneessa. Toiset äidit pystyvät kyllä...

         Toiset äidit, toiset äidit, mitkä toiset äidit? Olen lopen kyllästynyt kuulemaan kaikista noista Itse Täydellisyyksistä, ...

Kirsti Katteluksen käännös on hyvä, vaikka pari virhettä osuikin silmään. Suomenkieliseksi nimeksi tälle dekkarille sopisi mielestäni paremmin alkuteoksen nimen käännös Hämähäkkiorkidea, koska tämä kasvin nimi liittyy myös henkilökuvaukseen ja loppuratkaisuun. Kyseinen kasvi on suomeksi tosin hämähäkkiorho, joka ei kuulosta yhtään niin dramaattiselta ja kiinnostavalta, joten ehkä tämä selittää kirjan suomenkielisen nimen.

Celia Fremlin: Kukat kuiskivat kuolemaa, 1983 (The Spider-Orchid, 1977). WSOY, Sapo-sarja nro 277. Suomentaja: Kirsti Kattelus. 221 sivua.

Celia Fremlin: Hetket ennen aamunkoittoa (The Hours Before Dawn, 1958)

- Antaisin mitä tahansa yhden yön unesta.

Louise on koko ajan hirvittävän väsynyt, koska hänen seitsenkuukautinen Michael-vauvansa itkee joka ainoa yö aloittaen säännöllisesti kello kaksi ja jatkaen melkein aamuun asti pieniä taukoja pitäen. Louise ei voi nukkua päivälläkään, koska hänen pitää huolehtia myös alle kymmenvuotiaista tytöistään, Margerysta ja Harrietista, ja miehestään Markista: tytöt pitää saada ajoissa kouluun aamulla, heille ja Markille pitää tehdä aamupalaa, lounasta ja myöhemmin päivällistä, pitää siivota, tiskata, pestä lattioita, silittää, etsiä kevätvaatteita, korjata vaatteita, syöttää Michael, hakea tytöt koulusta, viedä heidät tanssitunnille, korjata astiat pöydästä, keittää teetä, pitää tytöt hiljaa etteivät naapurit tai Mark hermostu, viedä Markin puku pesulaan, seurustella vieraiden kanssa, vastata naapurin valituksiin, pestä pyykit, laittaa pyykit kuivumaan, korjata ne narulta...

Lastenhoitaja Fordhamin äänestä kuvastui sellaista omahyväistä voitonriemua, että Louisesta tuntui hetken siltä kuin lastenhoitaja Fordham olisi todella tiennyt, millaisten vaikeuksien keskellä hän, Louise, kamppaili. Kuin hän olisi tiennyt miltä tuntui raahautua ylös vuoteesta kello kahdelta aamulla... ja uudestaan neljännestä yli kolme... ja jälleen viideltä. Kuin hän olisi tiennyt mitä voisi sanoa aviomiehelle kun tämä huutaa vaimolleen luonnottomassa, kelmeässä kuunvalossa: ”Tuki taivaan tähden sen lapsen suu. En kestä sitä enää hetkeäkään. Vaienna hänet heti paikalla.” Kuin hän olisi tiennyt kuinka voisi pysyä pystyssä seuraavana päivänä – kuinka voisi olla iloinen ja hyväntuulinen ja viehättävä – viedä lapset kouluun ajoissa – vastata kysymyksiin, suunnitella ateriat – antamatta koskaan väsymykselle yliotetta...

      - Lakatkaa vain huolehtimasta turhia, toisti lastenhoitaja Fordham.

Louisen mies Mark on valtavan raivostuttava. Hän vaikuttaa työkykyisyydestään huolimatta invalidilta, koska hän ei ilmeisestikään pysty tekemään kotona pienintäkään asiaa: hän odottaa, että ruoka tulee pöytään ja astiat katoavat pöydästä, että napit ilmestyvät paitoihin, että vaatteet siliävät ja koti puhdistuu ilman että hän liikauttaa sormeaankaan asian hyväksi. Hän ei myöskään puhu suoraan tytöille, vaan käskee Louisen sanoa heille, että he olisivat hiljaa, ja hänen mielestään vain Louise on vastuussa siitä, että Michael olisi hiljaa öisin. Kirjan loppupuolella hän muuttuu vähän inhimillisemmäksi, mutta silloinkaan hänestä ei ole juuri apua Louiselle.

Myös Louise on omalla tavallaan raivostuttava, koska hän on niin miellyttämisenhaluinen, ei tunnu pystyvän pitävän puoliaan eikä sano vastaan kenellekään – ei naapurille, joka valittaa koko ajan, ei ”ystävälle”, joka käyttää häntä lastenhoitajana, eikä Markille. Tuntuu myös, että hän voisi tinkiä siivouksesta – sitä astiainpesuhuonetta ja käytävää ei oikeasti ole ihan pakko pestä juuri sinä päivänä. Kirja on kirjoitettu Louisen näkökulmasta ja hänen ajatuksiaan kuvataan paljon, ja Fremlinin taitoa kuvaa se, että Louise tuntuu nössykkämäisyydestään huolimatta sympaattiselta ja älykkäältäkin.

Louise säpsähti.

      - Minullahan on hauskaa, hän aloitti ärtyneesti. - Olen hyvin onnellinen... Hän vaikeni tuumien, mahtoivatko sanat kuulostaa vilpillisiltä. Sillä ei hän oikeastaan ollut onnellinen, ei ainakaan juuri nyt; hän oli melkein aina liian uninen. Ennemminkin voi sanoa, että hän omisti onnen samoin kuin nainen omistaa iltapuvun joka on työnnetty komeron perälle. Vaikka hänellä ei olisikaan aikaa käyttää pukua, se oli kuitenkin komerossa; se oli aivan toista kuin olla kokonaan ilman iltapukua...

Tämä englantilaisen Celia Fremlinin (jonka Paul-sedästä kirjoitin tässä) ensimmäinen jännitysromaani voitti rikoskirjailijoiden parhaan romaanin Edgar-palkinnon vuonna 1960, ja samoin kuin Paul-setä, tämä on veretöntä, mutta tehokasta psykologisen pelon kehittelyä. Kirjan alkupuolella Louisen ja Markin taloon muuttaa alivuokralaiseksi latinakoulun opettaja Vera Brandon, jossa on jotakin salaperäistä. Sinänsä vaarattomia, mutta kummallisia asioita paljastuu koko ajan lisää. Louisen on vaikea saada niistä selkoa väsymyksen aiheuttamassa sumussa, ja Mark ei näe asiassa mitään erityisen häiritsevää.

Tämä on hyvin paljon naisten elämään keskittyvä kirja. Louise on eniten tekemisissä naisten kanssa, kirjassa puhutaan paljon kotitöistä, ja kirja pyörii Louisen selviytymisyritysten ympärillä – yritysten selviytyä Michaelin itkusta, kodin hoitamisesta, tyttöjen ja Markin hoitamisesta, Vera Brandonin herättämistä epäilyksistä, ja ennen kaikkea väsymyksestä. Harvassa kirjassa kuvataan väsymystä yleensä ollenkaan, saati sitten näin tärkeänä juonielementtinä. Julkaisemisajankohtanaan 1950-luvun lopulla tämä oli kaiketi poikkeuksellinen kirja myös siinä mielessä, että siinä kuvattiin, miten raskasta äitiys voi olla (Louise ei ole masentunut, vaan vain väsynyt) ja miten raskasta myös kodinhoito voi olla. Tuohon aikaan äitiyttä pidettiin varmaan useimmiten automaattisesti naisen toiveiden täyttymisenä ja onnelana ja kotiäidin työtä kevyenä puuhasteluna. Kirjan lukijalle (ainakaan minulle) ei myös voi olla tulematta mieleen, että Mark on idiootti, kun ei auta vaimoaan. Kirja ei ole varsinaisesti feministinen eikä Louise pidä itseään onnettomana, mutta minulle tuli kyllä lukiessa mieleen Betty Friedanin viisi vuotta tätä myöhemmin julkaistu feministinen klassikko Naisellisuuden harhat.

Hitto soikoon! Kaikki munat olisivat nyt kovia, ja Margery oli ainoa joka piti kovaksi keitetyistä munista. Harriet tahtoi munat pehmeinä ja Mark oikein pehmeinä. Louise itse oli unohtanut jo kauan sitten, millaisista munista hän piti. Taloudenhoito tuli helpommaksi, jos viiden henkilön perheessä oli edes yksi, jonka makua ei tarvinnut ottaa huomioon. Oman makunsa väheksyminen säästi enemmän aikaa kuin mikään pölynimuri, ja siitä laiminlyönnistä ei kukaan tulisi sinua syyttämään. … Jos jatkuvasti kieltää tällä tavoin oman makunsa, eikö lopulta käy niin ettei enää olekaan mitään makua? Lakkaatko todella olemasta ihminen ja muututko pelkästään työtä säästäväksi nokkelaksi laitteeksi, joka touhuaa ympäri taloa?

Kirja ei Louisen vaikeuksista huolimatta ole mitään synkistelyä, vaan se etenee sujuvasti ja juoni pitää otteessaan. Siinä on myös kiinnostavia huomioita ja huumoria, esimerkiksi Louisen ”ystävän” lastenkasvatusperiaatteissa ja tämän naispsykologiystävän mielipiteissä sekä Markin menevässä äidissä, joka mieluiten välttelee lapsenlapsiaan ja ilmoittaa suureen ääneen olevansa onnellinen, kun on lastensa kasvettua aikuiseksi päässyt eroon heistä ja vapaaksi. Kirjassa on myös yllättäviä pilkahduksia ajan englantilaiseen yhteiskuntaan: neiti Brandonin luokalla latinakoulussa viidesluokkalaiset tytöt (siis 15-vuotiaat?) lukevat Euripideen Medeiaa alkukielellä kreikaksi, ja Louisen anoppi ajaa kolmipyöräisellä pikku autolla.

- Siitähän on vain kolme-neljäkymmentä vuotta, kun kaikki hyväksyivät nöyrästi sen säännön, ettei kukaan kunnon tyttö edes ajattele seksiä.

      - Ja nykyisin he hyväksyvät yhtä nöyrästi sen käsityksen, ettei kukaan kunnon tyttö koskaan ajattele mitään muutakaan, rouva Henderson letkautti takaisin. - Jos hän ajattelee, silloin hän masentuu, saa estoja, tulee täyteen komplekseja – itse asiassa hän ei ole enää lainkaan mikään suloinen tyttö. Niin, se on totta, tytöt ovat sangen alttiita suggestiolle.

Eli tehokkaasti jännitystä kasvattava, hyvin kirjoitettu kirja, jonka aihe on erikoinen. Kuten sanoin edellisessä Fremlin-postauksessa, englanninkielisessä maailmassa Fremlin on ilmeisesti suhteellisen arvostettu: tästä on otettu uusintapainos vuonna 2018, ja se näyttää saaneen kehuja myös silloin. Kääntäjä on Anna-Liisa Laine, ja käännös oli ihan hyvä.

Helmet-haasteeseen tästä saadaan kohta 1. Kirja on vanhempi kuin sinä ja ehkä 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta (tuo postauksen ensimmäinen lainaus: se on tehokas aloitus kirjalle ja kuvaa kirjan teemaa hyvin).

Celia Fremlin: Hetket ennen aamunkoittoa, 1963 (The Hours Before Dawn, 1958). WSOY, Korppi-sarja nro 18. Suomentaja Anna-Liisa Laine. Kansi: Heikki Ahtiala (ei mainittu kirjassa). 250 sivua.

Celia Fremlin: Paul-setä (Uncle Paul, 1959)

Löysin kirjojenvaihtokaapista muutama vuosi sitten joitakin vanhan Korppi-trillerisarjan kirjoja, joiden joukossa oli myös tämä, ja hyvä että oli, koska tämä on mainio. Englantilainen Celia Fremlin on Suomessa melko tuntematon: en ainakaan itse ollut kuullut hänestä aiemmin, Google-haun tulokset olivat paria divariosumaa lukuunottamatta englanninkielisiä, ja vaikka Fremliniltä on suomennettu kolme kirjaa, viimeisin painos on vuodelta 1983. Englanninkielisessä maailmassa hän vaikuttaa kuitenkin olevan melko tunnettu ja arvostettu.

Katastrofi näyttää harvoin katastrofilta heti alussa. Varhaisessa vaiheessaan se vaikuttaa pikemminkin joltakin pikku harmilta, tuollaiselta tuskastuttavalta häiriöltä, joita ilmaantuu niin kiusallisesti juuri silloin kun elämä sujuu tasaisesti ja mukavasti.

Sitten itse kirjaan, jonka luin nyt uudelleen; se on siis jännitysromaani. Juonesta ei voi sanoa oikein mitään pilaamatta lukunautintoa, koska Fremlin paljastaa asioita vain hyvin vähitellen ja lukijana on aika eksyksissä kirjan alkupuolella: kirjan henkilöt tietävät, mitä menneisyydessä on tapahtunut ja mistä suunnilleen on kysymys, mutta itse ei tiedä. Vihjeitä ja selityksiä tulee kuitenkin koko ajan, eikä eksyksissä oleminen haittaa, koska kirja on hauska ja kiinnostava – hämmentyneenä oleminen on oikeastaan osa kirjan viehätystä.

- Minun neuvoani! Mutta miksi juuri minun, kultaseni? Tarkoitan, että minä jos kukaan olen mahdollisimman sopimaton henkilö antamaan neuvoja nuorelle tytölle joka asuu yksin suuressa kaupungissa. Neuvoni on tavallisesti moraaliton ja aina epäkäytännöllinen. Kuka tahansa voi sanoa sen sinulle.

Sen voi sanoa, että kirjan päähenkilö on tarmokas, kiltti ja selväjärkinen Meg, joka saa alussa sähkeen muutaman vuoden vanhemmalta siskoltaan Isabelilta. Isabel pyytää häntä tulemaan luokseen merenrannalle asuntovaunualueelle, jossa hän viettää kesälomaa uuden miehensä ja kahden pienen poikansa kanssa. Megin parikymmentä vuotta vanhempi sisarpuoli Mildred tarvitsee apua, ja vaikka Meg on nuorin, sisaret turvautuvat helposti hänen apuunsa. Meg ei ole kovin huolissaan asiasta, koska hän on tottunut Mildredin ongelmiin ja dramatisointiin, ja Isabel taas on epävarma ja epäkäytännöllinen ja huolestuu hyvin helposti. Hän päättää kuitenkin lähteä katsomaan, mikä tilanne on. Mukana kuvioissa ovat myös Megin hurmaava ehkä-poikaystävä Freddy, Isabelin mies Philip ja salaperäinen Paul-setä.

- Sukuni ei varsinaisesti riitele, hän virkkoi. - He joutuvat erilaisiin tiloihin ja sitten jonkun on tehtävä jotakin.

Olen lukenut tämän jälkeen myös Fremlinin esikoisdekkarin Hetket ennen aamunkoittoa ja selaillut kolmatta, ja niiden perusteella vaikuttaa siltä, että Fremlinin päähuomio on ihmissuhteissa ja varsinkin perhesuhteissa. Kirjat ovat mielestäni kiinnostavaa luettavaa ilman rikostakin juuri tämän takia. Jännityselementti on mukana, mutta vaivihkaisena: Paul-sedässäkin kestää kauan, ennen kuin mitään varsinaisesti vaarallista tapahtuu, mutta kirjassa on kuitenkin koko ajan hienoisen uhkan tunne, jota ei pysty tarkkaan sijoittamaan mihinkään ja joka kuitenkin kasvaa koko ajan, huolimatta siitä, että kaikki on periaatteessa normaalia ja jopa arkista.

Oliko Isabelista tulossa sellainen nainen, joka kantaa muuttumattomuutta mukanaan kuin matkalaukkua menipä hän minne tahansa?

Fremlinin kirjat eivät siis ole splatteria tai johtolankojen selvittelemistä, vaan psykologista pelon kehittelyä, joka sijoittuu tavallisten ihmisten maailmaan (kirjaan ilmaantuu ensimmäinen poliisi vasta lopussa). Kun tähän yhdistää vielä sympaattisen päähenkilön, sujuvan ja älykkään kirjoitustyylin, huumorin ja kiinnostavat ihmissuhteet, tulos on nautittava. Jotkin kirjan asenteet ovat ymmärrettävästi vanhahtavia, mutteivät häiritsevästi.

Hänen [Mildredin] korkeakorkoiset kenkänsä, joiden kannoissa näkyi vielä jälkiä kalliokielekkeillä äskettäin suoritetusta kävelyretkestä, kopisivat nyt itsevarmasti katukiveyksellä kuin kaksi pientä maanpakolaista jotka saavat vihdoinkin puhua äidinkieltään.

Suomentaja Anna-Liisa Laine on tehnyt hyvää työtä.

Helmet-haaste: 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja (alkuperäinen Korppi-sarja).

Celia Fremlin: Paul-setä, 1964 (Uncle Paul, 1959). WSOY, Korppi-sarja. Kääntäjä Anna-Liisa Laine. Kansikuvan tekijä Heikki Ahtiala (ei mainittu kirjassa). 275 sivua.